Sivu 281 – Hidasta elämää

Positiivinen ajattelu ei auta, jos sen alla on itseinhoa ja käsittelemättömiä tunteita

Meille ihmisille on luontaista vältellä negatiivisia tunteita. Meidät on ohjelmoitu välttämään kipua. Välttelemme sitä jopa siinä määrin, että emme halua kohdata negatiivisia tunteita, vaikka usein juuri niiden kohtaamisen kautta meillä voisi olla aiempaa paremmat edellytykset tulla onnellisiksi.

Yksi henkisen kasvun kompastuskivistä on kova halu olla ihanneminänsä kaltainen. Haluamme olla paras versio itsestämme, ja monet uskovat, että saamme sitä mitä tilaamme. Manifestoimme olemassaolollamme. Tulkitsemme, että meidän tulisi tuntea ainoastaan positiivisia tunteita – koska negatiivisia tunteita tuntemalla tilaa vain lisää negatiivisuutta.

Nopea vilkaisu kenen tahansa henkilöhistoriaan ilman sen ihmeellisempää psykologin tai terapeutin tutkintoa paljastaa, että mikäli emme olisi koskaan suostuneet käsittelemään negatiivisia tunteita ja ikäviä puolia itsessämme, emme olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin olemme tässä ja nyt. (Herkuttelen hetken ajatuksella, että olisin kieltäytynyt tuntemasta negatiivisia tunteita ja oppimaan niistä vaikkapa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Olisin varmasti vieläkin kiehtovampi henkilö kuin nyt olen.) Ja mitä rehellisemmin olemme ongelmamme kohdanneet, sitä vahvemmin seisomme tässä ja nyt.

Paradoksaalisesti toisinaan lyhin tie positiivisiin tunteisiin on mennä päin kipua ja negatiivisten tunteiden läpi.

Valistumatonkin todistusaineisto puhuu sen puolesta, että jollei joskus lapioi lantaa, on haastavaa kasvattaa ruusutarhaa. Tässä lanta kuvaamassa negatiivisia tunteita, ja ruusutarha tavoitetilaa, joka useimmilla meistä on. Ruusut eivät kasva vakuumissa, ne kasvavat mullassa. Ja lannasta ne tykkäävät erityisen paljon.

Ehkä tuntuvimmin tähän dynamiikkaan osuu varjoteoria. Teoria varjoista on peräisin psykiatri ja psykoanalyytikko C.G. Jungilta: varjomme on se henkilö, joka emme haluaisi olla. Varjoiksi kutsutaan piirteitä, joita itsessämme välttelemme. Ne aiheuttavat häpeää.

Haluamme olla ihanneminämme. Haluamme olla se henkilö, jonka uskomme olevan hyväksynnän ja rakkauden arvoinen. Olemme siis elämänhistoriamme aikana muodostaneet kuvan yhtäältä piirteistä, jotka tekevät meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja toisaalta niistä ominaisuuksista, jotka uhkaavat rakastettavuuttamme ja hyväksyttävyyttämme.

Niinpä käymme (usein alitajuista) varjonyrkkeilyä itsemme kanssa, kun yritämme korostaa niitä piirteitä, joiden uskomme tekevän meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja yritämme piilotella, nieleskellä, vältellä — työntää varjoihin — niitä, joiden ajattelemme olevan uhka rakkaudelle ja hyväksynnälle.

Ihmisellä on kuitenkin voimakas sisäinen tarve olla kokonainen, eheä. Tulla hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine puolineen. Inhimillisenä ihmisenä. Valoineen ja varjoineen. Jos yritämme tukahduttaa ja jättää jotain osaa itsestämme huomiotta, painaa piiloon ja maton alle, se alkaakin riehua kahta kauheammin. Emme pysty tahdonvoimalla poistamaan itsestämme mitään osaa ilman että se vaikuttaa meihin moninkertaisesti. Sanotaan jopa, että tehokkaasti tukehdutettuna joku piirre itsessä alkaa kääntyä perversioksi, hyvin voimakkaasti ilmeneväksi negatiiviseksi käytökseksi. Alat siis kuin huomaamattasi tihkumaan juuri sitä, mitä kaikkein vähiten haluat ilmentää.

Kokeilin tätä ihan itse tässä taannoin. Ja juuri noin se meni. Sinänsä viattomilta kuulostavat ominaisuudet, joista en itsessäni pitänyt, olivat riehaantuessaan aivan jotain muuta. Ja ehkä kaikkein nolointa mitä tiesin.

Hämmästyttävää on se, miten ohuen verhon takana varjomme lopulta ovat. Pienen hyväksyvän eleen alla. Välttely viekin enemmän voimia kuin omien varjojensa kohtaaminen ja hyväksyminen. Tarvitaan ainoastaan riittävä määrä rehellisyyttä ja lempeyttä. Ilman rehellisyyttä emme näe itseämme. Ilman lempeyttä emme pysty rehellisyyteen, sillä se joka ei pidä itsestään riittävästi, piilottelee itseään aina ensimmäisenä itseltään – ei muulta maailmalta.

Pidän varjoteoriasta siksi, että se puhuu inhimillisyyden ja lempeyden puolesta. Eheyden ja kokonaisuuden. Hyväksynnän. Eheys on harmoniaa. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää, eikä tarkoitus ole, että muutumme valoksi, täydellisyydeksi, virheettömyydeksi ja erehtymättömyydeksi.

Anita Moorjani toteaa, että avain onneen ei ole niinkään positiivisuus, vaan itsensä rakastaminen sellaisena kuin on. Pakonomaisen positiivisen ajattelun sijaan olennaisempaa olisi vain rakastaa itseään, omaa ihmisyyttään. Mitä enemmän rakastamme ja arvostamme itseämme, sitä luonnollisemmin toteutamme iloa ja optimismia. Kun rakastamme itseämme koko inhimillisyydessämme, toteutamme luonnostaan optimismia, koemme olevamme rakkauden ja yltäkylläisyyden arvoisia ja luontaisesti ja ponnistelematta heijastelemme positiivisuutta – ja siten vedämme puoleemme sitä samaa.

Sama asia toisin sanoin: voisi sanoa, että positiivinen ajattelu ei voi tuottaa odotettua tulosta, jos sen alla on itseinhoa ja iso määrä käsittelemättömiä negatiivisia tunteita, jotka ovat sisäisessä ristiriidassa positiivisen ajattelun kanssa.

Kun olet sisältä ehjä ja pidät itsestäsi, positiivinen ajattelu on optimistisuutesi luontainen seuraus.

Mikäli emme hyväksy myös vihaa, raivoa, turhautumista, surua, kiukkua, pelkoa ja häpeää itsessämme, kiellämme ison osan ihmisyyttämme. Myös negatiiviset ajatukset ja tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ja jokaisella tunteella on jonkunlainen funktio.

Tunteeko kukaan ihmistä, jossa ei olisi inhimillistä epätäydellisyyttä? Ja eikö epätäydellisyytemme juuri tee meistä täydellisiä, erityisiä ja uniikkeja – emmekö ilman niitä olisi kuin samasta muotista, kaikki samaa valoa.

Jospa antaisikin itsensä olla ihminen. Hyväksyisi sen, ettei ole täydellinen. Hyväksyisi puutteensa. Ja juuri näin tekemällä saisikin kokea eheyden ja syvältä itsestä tulevan rakkauden, joka kohdistuu ensimmäisenä itseen. Ja juuri näin tekisi mahdolliseksi kaiken.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Kellastunut, pieni mökki sai uuden ilmeen ja paljon lisää tilan tuntua – 5 vinkkiä

Kun hankimme pienen, 37 neliöisen pyöröhirsimökkimme lokakuussa 2016, näin ensimmäisellä vilkaisulla, miltä mökki tulisi näyttämään. Mökki luovutettiin meille irtaimistoineen.

Olen hieman pahoillani mielikuvasta, joka syntyy remonttiohjelmien myötä. Niissä usein uudistusta lähdetään tekemään niin, että kaikki mahdollinen pistetään matalaksi. Minun lähtökohtani on, että säilytän kaiken mahdollisen, ja teen mahdollisimman pienillä muutoksilla mahdollisimman näkyvää parannusta.

Myös sisustusohjelmien mielikuva mulle-kaikki-heti-nyt aiheuttaa turhaa stressiä. Muutokset eivät oikeasti tapahdu viikonlopussa. Eikä niitä tehdessä tarvitse laittaa itseään liian tiukille. Kesälomaa ei kannata uhrata pelkkään huhkimiseen. Elämä on hyvää, vaikka se ei ole sellaista kuin mielikuvissa näkee.

Meillä pyöröhirret saivat pintaansa hengittävän ja läpikuultavan paneelivahan, jota on levitelty pieni pätkä kerrallaan – miltei vuoden fundeeraamisen jälkeen. Lattia maalattiin osissa. Keskeneräisyyden ja kaaoksen sietäminen on elämässä asia, joka varmasti helpottaa muissakin tilanteissa kuin remonttia tehdessä.

5 muutosta, jotka halusin toteuttaa pienessä tilassa:

1. Valkoiset seinät ja lattiat

En ole erityisesti valkoisen sisustuksen ystävä, mutta pienessä tilassa vaaleat pinnat tuovat valtavasti lisää valoa, sillä valkoinen heijastaa valoa. Kun valoa Suomen vuodenkierrossa on muutenkin niukasti, on kiva, etteivät tummat seinät syö vähäisiä valon rippeitä.

2. Väriä sinne tänne

Valkoinen antaa lisää potkua kirkkaille väreille, joita rakastan. Ne tuovat iloa elämään! Valoisuus ja värit – ah, miten ihanaa!

Vanha ”ysärisininen” kaappi sai pintaansa auringonkeltaisen maalin ja uudet nupit. Kaappia ei melkein tunnista samaksi enää! Muuriseinä sai värikseen turkoosin, jota löytyy myös siirreltävästä apupöydästä sohvan vierestä. Sohvaksi valikoitui futon-sohva, jonka saa helposti levitettyä kahdennukuttavaksi. Ja jos sohvaan voi valita värikästä, niin sen teen!

3. Sirompi ja käytännöllisempi takka mökkikäyttöön

Vanha, järkälemäinen vuolukivitakkamme lähti lämmittämään isompaa torppaa, kun se purettiin. Tilalle valitsimme Suomen Sisustustakka Oy:n Contura-takan, joka toimii pienessä tilassa kokonsa puolesta huomattavasti paremmin. Tuntui, että koko tila kasvoi valtavasti, kun kivimöhkäleen tilalla on siro valkoinen takka. Uudessa takassamme on lisäksi mökkikäyttöön loistava ominaisuus: se on ilmakiertoinen, eli saamme heti ensimmäisestä pesällisestä alkaen lämpöä – eikä vasta sunnuntaina lähtiessämme. Lisäksi takka varaa lämpöä. Iloitsen myös sivulla olevista ikkunoista, joista tulee loimun valoa moneen suuntaan! Lue lisää takkakokemuksista TÄSTÄ. Conturan takka asennettiin mökillemme sisältöyhteistyössä Suomen Sistustakka Oy:n kanssa.

4. Pöyreä ruokapöytä

Tuolien väri on vielä hieman auki. Minkä väriseksi itse ne maalaisit?

Pienessä tilassa iso suorakaiteen muotoinen pöytä tuntui jotenkin tukkoiselta. Tuntui, ettei energia kierrä tilassa. Luettuani hieman feng shuita ja kuunneltuani tuntemustani, ostin nettikirppikseltä pyöreän, jatkettavan pöydän. Pyöreä riittää neljälle hyvin, ja ovaalin ympärille mahtuu yhtä paljon kuin vanhan pöydän äärelle. Pöytä sai pintaansa mustan maalin ja alleen juuttimaton, joka pehmentää valkoisen ja mustan kontrastia. Nyt tilassa virtaa!

5. Leikkisyys

Leikkisä voi olla harmoninen. Pienen tilan ei tarvitse olla tylsä. Ei kannata pelätä, että väreihin kyllästyy. Näiden ajatusten pohjalta syntyi kokonaisuus, jossa ei ole vain yhtä tehosteväriä, tai pelkkää puupintaa, tai pelkkää beigeä ja ruskeaa, tai pelkkää mustaa ja valkoista.

Takan edustalla olevaa kaakelia mietin ja etsin pitkään. En halunnut tasapaksua, halusin siihenkin täydellistä epätäydellisyyttä, peppipitkätossumaista vinksinvonksin-fiilistä. Vanha, keltainen lapsen syöttötuoli pääsi vinksinvonksin-maailmaan puiden kuivatusta varten ja laskualustaksi.

Villasukat on SullaVikat, eli Mia Sumellin suunnittelemat ja toteuttamat.

Minua inspiroi elämänilo – myös remontissa ja sisustuksessa.

Entä jos lähteminen tuntuu helpommalta kuin anteeksianto?

Viitisentoista naista istuu ringissä. Noin vuoden mittainen koulutusmatkamme on taittunut yli puolenvälin. Kaikki ovat tehneet pieniä ja suuria sisäisiä tai ulkoisia muutoksia. Keskustelu kääntyy hankalimpiin ja haastavimpiin asioihin. Kaikkein kipeimpiin ja vaikeimpiin.

Anteeksiantaminen. Itsen ja toisen välisen rajan erottaminen. Tunteiden tunnistaminen ja kokeminen. Oman totuuden ja arvojen mukaan eläminen. Rakkaus, ystävyys.

Meillä kaikilla on halu elää lämpimissä rakkaus- ja ystävyyssuhteissa. Samalla ne ovat elämämme haastavimpia suhteita, sillä juuri niissä tasapainoilemme läheisyyden ja etäisyyden sekä sitoutumisen ja vapauden välillä. Samalla kun haluamme elää läheisissä ihmissuhteissa, meillä on tarve myös omaan tilaan ja haluun määritellä mikä on juuri meille sopiva läheisyys ja etäisyys, sitoutuminen ja vapaus.

Pitkät ihmissuhteet tuovat haasteen esiin konkreettisesti. Koemme niissä rakkautta ja ystävyyttä, jonka haluamme kestävän – mutta myös joudumme törmäyskurssille toisen ihmisen intressien, halujen ja olemassaolon kanssa. Toiseus haastaa meidät.

Monella ringissämme istuvalla naisella on pari- ja ystävyyssuhteita, jotka ovat olleet tulehtuneita pitkään. Kaunaa, tulkintoja toisen puolesta, toisen henkisen koskemattomuuden loukkaamista, pitkään jatkuneita riitoja, eripuraa, kunnioituksen katoamista.

Viha — suuttumus, kauna, katkeruus — on selvästi tunteista hankalin. Joku on syyttänyt toista kaikesta ja tuntenut avointa vihaa jo pidempään, toinen taas välttänyt syyttämästä yhtään mistään ja taistellut vihaa vastaan.

Kumpikin lähestymistapa on tuottanut yhtä huonoa tulosta.

Keskustelu kääntyy anteeksiantamiseen. Yhtä hyvin voitaisiin puhua irtipäästämisestä, sillä hyvin harvoin kyse on jostakin yksittäisestä, yksitulkintaisesta ja tunnistettavasta tapahtumasta. Pikemminkin arkista kohtaamattomuutta ja odotusten vastaamattomuutta.

Anteeksiantaminen on suuri henkinen haaste. Se on myös pitkien rakkaus- ja ystävyyssuhteiden edellytys, sillä sellaista pitkää ihmissuhdetta, jossa ei olisi tullut anteeksiannettavaa, ei ole. Muista ihmissuhteista voimme lähteä, mutta jos haluamme rakastaa ja sitoutua, vaalia ystävyyttä ja rakentaa pysyvyyttä, meillä pitää olla myös kyky mennä ristiriitojen läpi, päästää irti mielipahasta ja loukkaantumisesta.

Keskustelemme siitä, miten löytää tie anteeksiantamiseen. Kaikki ringissä tunnistavat halun lähteä suhteista, kun tilanne on muuttunut hankalaksi. Yhtä lailla kaikki tunnistavat halun sitoutua. Onko pakeneminen pelkuruutta ja kyvyttömyyttä kohdata konflikti rehellisesti? Halu lähteä tuntuu intuitiivisesti todelta. Mutta intuition ja pelon erottaminen toisistaan on konfliktitilanteessa vaikeaa.

Vähitellen konfliktin myötä syntyy kaunaa ja vihaa, kyvyttömyyttä antaa anteeksi tai edes haluta antaa anteeksi. On helpompi tuntea kaunaa ja vihaa, leikitellä ajatuksella, että lähtee suhteesta. Tämä riittää, nyt mittani on täysi. Lähteminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin anteeksiantaminen. Viha suojaa tuntemasta esimerkiksi surua tai syyllisyyttä ja häpeää, näkemästä omaa osuutta rehellisesti, estää olemasta armollinen ja ymmärtävä toiselle, antaa luvan sitoutumattomuuteen ja julmuuteen.

Anteeksiantaminen on prosessi. Sitä on mahdotonta tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Meidän on vaikea käskeä itseämme antamaan anteeksi, jos olemme vihaisia. Vielä vaikeampaa se on, jos emme edes ymmärrä olevamme vihaisia. Usein pitkissä ihmissuhteissa tilanteet rakentuvat hitaasti, katkeruus syntyy kuin huomaamatta. Berliinin muuri rakennettiin ehkä yhdessä yössä, kauna usein kuukausien ja vuosien kuluessa.

Suuttumukseen liittyvien vihan tunteiden tunteminen on välttämätöntä, sillä tunteiden kieltäminen johtaa siihen, että kokematta jätetyt tunteet rakentavat muuria rakkauden ja ystävyyden tielle. Emme oikeastaan edes tiedosta, mitä tapahtui. Yhtäkkiä toinen vain ärsyttää ja tekee kaiken väärin. Viha muuttuu kaunaksi ja vakiintuu vähitellen tavaksi nähdä suhde ja toinen ihminen. Se värittää kaikkea.

Yhtä lailla harhaanjohtavaa on tempautua jatkuvasti tunteidensa kuljettamaksi, toimia reaktiivisesti ottamatta vastuuta itsestään.

Tunteet ovat viisaita ja niillä kaikilla on hyvä tarkoitus. Vihaa tarvitaan esimerkiksi puolustautumiseen ja rajojen vetämiseen. Samalla tunteet voivat johtaa meitä harhaan, sillä ne aktivoituvat paitsi tässä hetkessä, myös vanhojen tunnekaavojen ja -haavojen pohjalta. Tunnereaktioissa kohtaavat tämä hetki ja muistot.

Tunteet ovat sillä hetkellä totta, mutta ne ovat myös vain impulsseja, kuin sähköä, joka virtaa lävitsemme. Viisautta on ymmärtää, että viha on ohimenevä tila, ja ohjata tuo tunne menemään ohi. Tuntea tunne, mutta samalla liikennepoliisin tavoin ohjata se kulkemaan eteenpäin heti kun valot muuttuvat punaisesta keltaiseksi ja siitä vihreäksi. Antaa itselle lupa tuntea tunne ja ottaa vastaan sen mahdollisesti meille tuoma viisaus, mutta samalla ottaa päämääräkseen kulkea eteenpäin kohti anteeksiantoa – sekä rakkautta ja ystävyyttä.

Mikäli uskomme kaikkea, mitä vihan tunteen vallassa koemme, näemme ympärillämme vain anteeksiantamattomuutta. Siksi tarvitaan liikennepoliisia, tietoisuutta, valintaa. Huono olo kertoo siitä, että emme ole linjassa sisäisen viisaamme kanssa.

Kun etsimme rakkautta, ystävyyttä, anteeksiantoa ja jatkuvuutta, on tärkeää kulkea kahta polkua: yhtäältä antaa itselleen lupa olla ihminen ja kokea ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Niin vihaa, kuin muitakin tunteita. Toisaalta on tärkeää päättää tavoite tietoisesti, uskomatta tunnetiloja sellaisenaan. Pitää yllä yhteyttä sisäiseen viisaaseen, päättää, että viime kädessä se on ohjaksissa.

Anteeksiantaminen liittyy kaikin mahdollisin tavoin rakkauteen, ystävyyteen, itsen ja toisen väliseen rajaan, tunteisiin ja niiden tunnistamiseen – muihin tässä ringissä istuvien naisten haastavimpiin kasvupaikkoihin, niihin asioihin jotka omassa itsetuntemuksen ja tietoisuuden lisääntymisessä tuntuvat vaikeimmilta viedä omaan elämään.

Anteeksiantaminen tuo nähtäväksi, osaammeko kuunnella itseämme ja kommunikoida omaa totuuttamme.

Samalla se näyttää, hyväksymmekö rakastettumme ja ystävämme sellaisina kuin he ovat, vai odotammeko kaiken aikaa, että he muuttuisivat tavalla tai toisella odotustemme mukaisiksi. Jälkimmäinen kertoo paljon myös meistä itsestämme. Kuka me olemme suuttumuksessamme ja syytöksessämme — ja mitä vihamme estää meitä näkemästä itsessämme?

Intiaanien viisaus on, että syyttävän käden kolme sormea osoittaa syyttäjää itseään. Vihamme antaa helpon motiivin olla katsomatta peiliin, sillä on helpompaa löytää syyllinen ulkopuolelta. Olla kohtaamatta sitä kipua, josta syytös lähtee, sitä kohtaa itsessämme, joka saa syyttämään.

Ihminen on kompleksinen olento. Fyysinen, mentaalinen, henkinen. Tämä kaikki on huomioitava ihmisen elämää elettäessä. Meillä on tunteita, ja niiden valossa teemme tulkintoja todellisuudesta.

Vihan vallassa näemme tuomittavaa ja mahdottomuutta, rakkauden ja ystävyyden valossa hyväksyntää ja mahdollisuuksia. Tietoisina olentoina meillä on mahdollisuus päättää, miten haluamme maailmamme kokea. Elämme perspektiivisessä todellisuudessa – perspektiivimme todellisuuteemme määrittää kokemuksemme.

Vihan ja kaunan takana asuu rakkaus, ystävyys ja anteeksianto. Se, minkä muodon suhde saa anteeksiannon myötä on lopulta merkityksetöntä. Anteeksiantaminen avaa mahdollisuuden rakkauteen ja ystävyyteen missä tahansa muodossa haluamme niitä kokea.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Hyvän vastaanottaminen voi joskus tuntua väärältä tai kiusalliselta – Pitääkö apu ansaita?

Muutaman viikon takaiset synttärini herättivät monia tunteita. Järjestin juhlat, ja jo etukäteen mietin, että onkohan tämä nyt ok. Uskallanko ehdottaa, että ihmiset varaavat lauantai-iltansa minun juhliini? Mitä voin sanoa, kun kysytään lahjatoiveita? Ja miltä minusta tuntuu, kun muut näkevät vaivaa minun takiani?

Ei tuntunut pelkästään hyvältä. Mielessäni heräsi monta kertaa se ajatus, jonka usein sanomme ääneen, kun meille annetaan jotain hyvää. ”Tämä nyt on ihan liikaa!”

Oletko joskus sanonut niin? Kun toinen tarjoaa apua, lahjaa tai kohteliaisuutta, torjut sen sanoillasi. Onko tuo tarjottu hyvä mielestäsi liikaa antajan antaa – vaiko sinun ottaa vastaan? Etkö ehkä usko olevasi sen arvoinen? Arvottomuus on rajoittavista uskomuksistamme itseä vähättelevin. Muut ansaitsevat, mutta minä en.

Useimmat meistä TOIVOVAT itselleen hyvää, mutta eivät aidosti usko ansaitsevansa sitä. Haaveillaan lottovoitosta tai lomasta auringossa, mutta sitten kun elämä todella tarjoaa mitä tahansa kaunista ja hyvää, se työnnetään kauemmas. Väitämme pärjäävämme ilman (”Hei ei sun olis tarvinnut!”) tai kyynisesti toteamme, että kadulta löytyvä kaksieuroinen ei vielä kanna kovin kauas. ”Pyysin oikeasti tonnia – kiitti vaan tästäkin vähästä.”

Mutta elämä ei mittaa lahjan laajuutta. Se yrittää antaa sinulle ja samalla kysyy, uskallatko todella ottaa vastaan. Jos suljet oven pieneltä hyvältä, suljet sen samalla suuremmaltakin. Kuten Löydä elämän taika -kirjassa kirjoitin:

”Niin kauan kun minkä tahansa hyvän vastaanottaminen tuntuu yhtään väärältä tai kiusalliselta, uskomuksissa on vielä työstettävää.”

Lisää ajatuksia vastaanottamisesta (ja vähän vanhenemisestakin) Taikaelämää-podcastissa. Mitä fiiliksiä 40 vuoden rajapyykki herätti? Millaista elämän nyt ”kuuluisi” olla? Tervetuloa kuuntelemaan:

Tunnetko sinä tällaisen uuden ajan prinsessan? – 11 merkkiä todellisesta tyttöenergiasta

Perinteisten prinsessasatujen prinsessa ei ehkä ole enää nykytyttöjen esikuva, mutta ovatko nämä uuden ajan prinsessan, Prinsessa Pikkiriikin, 11 piirrettä tuttuja? Lainaukset ovat kirjasta Prinsessa Pikkiriikin talvi.

1. Tukka on takussa – ja se on ihan ok

”Kun Pikkiriikkiä katselee, voi ehkä arvata, ettei hän olekaan ihan mikä tahansa prinsessa: hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat, mekossa on aina muutama läntti pinaattisoppaa ja hiuksetkin ovat vähän takussa, koska Pikkiriikki ei tykkää tukan kampaamisesta sitten yhtään – ei vaikka siihen laitettaisiin miten paljon Niiskuneidin kampaussuihketta tahansa.”

2. Huone on pääosin sekaisin

”Pikkiriikki ryhtyi etsimään kyniä, ja siinä sitä kuulkaas olikin etsimistä. Pikkiriikin huoneessa ei nimittäin mikään pysynyt koskaan tallessa, koska joku ikävä turjake kävi aina sotkemassa hänen tavaroitaan ja piilottamassa niitä.”

3. Saattaa ilmetä pientä hienousvaateallergiaa…

”Pikkiriikki aukaisi vaatekaapin, mutta siellä oli vain kauniita mekkoja ja muutamat tyhmät samettihousut, joita ei kyllä pitänyt päällään kukaan, joka halusi olla hieno ja nauttia elämästään.”

4. Elämänilon arvostaminen

”Pikkiriikistä oli kummallista, miten ne saattoivat katsella niin turhia ja tylsiä ohjelmia illasta toiseen. Ei ihme, etteivät aikuiset ymmärtäneet iloisesta elämästä yhtikäs mitään.”

5. Rehellisyys ennen kaikkea

Pikkiriikki: ”– Anteeksi Urpo, että minä olen joskus vähän rasittava, vaikka niin olet kyllä sinäkin. Rakas, mutta rasittava.”

6. Omanarvontunto kohdallaan

Pikkiriikki tarinoi Urpo-veljelleen: ”– Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät. – – – Tuhkimo siivosi ja siivosi, mutta eräänä päivänä sen sisällä heräsi rohkeus. SIISTI HUONE KERTOO SIELUN TYHJYYDESTÄ, se kailotti niin kovaa, että kaikilla ilkimyksillä lensi kakkapökäle pöksyyn.”

7. Luovuuden hyödyntäminen

”Ruoaksi oli perunamuussia ja kastiketta, josta tulikin perunamuussia ja mansikkahilloa, koska äiti ei ollut tarkkana, vaan katseli olohuoneessa televisiota.”

8. Itseluottamus kohdallaan

”Jussilan mäessä oli yhteensä kolme hyppyriä, joista ensimmäinen oli vauvoille, toinen tavallisille ja kolmas uljaille sankareille. Koska Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara olivat selvästi sankareita, he kurvasivat suoraan Jussilan mäen päälle.”

” – Tokko he mahtavat uskaltaa – ei aikuisilla ole sellaisia voimia kuin meillä, pohti Pikkiriikki, ja siinä hän oli kyllä aivan oikeassa, sillä äidit ja isät pitivät enemmän pehmeistä sohvista ja jorinaohjelmista kuin hurjista hyppyreistä ja pöllyävästä lumesta.”

9. Myötätunto toimii

” – No se on selvä se, sanoi isä. – Mutta jotta voi lentää kuuhun, pitää olla puhtaat hampaat ja puhtaat korvat, joten mars iltapesulle siitä.

Selvästikään isä ei ymmärtänyt autolla ajamisesta yhtikäs mitään, sillä ei kaasun painamisessa mitään hampaita tarvita. Pikkiriikki ei kuitenkaan viitsinyt sanoa siitä isälle mitään, koska isä näytti niin kovin tyytyväiseltä – hän kun sai niin harvoin olla oikeassa.”

10. Näkökulman vaihtamisen taito

Pikkiriikki pohtii: ”– Kun minä söin Urpon suklaakalenterin, niin sehän olisi voinut olla myös palvelus, sillä suklaa on hirveän epäterveellistä.”

11. Hymy on paras kaunistus

”Pikkiriikin hymy kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja kaikkihan me tiedämme, että se on oikeastaan ainoa juttu, millä on mitään väliä prinsessahommissa.”

Pehmoäijän kehonkuvahäiriö – ja miten sitä voi korjata

Kirjoittaja Ville Virmajoki on kansainvälisen turvallisuusalan ammattilainen, terapeutti ja tulkki, kolmen aikuisen tyttären faija ja kaveri, ammattimaisen sporttipirkon avopuoliso ja Dalai Lama -fani, kamppailulajeja elävä ja omia mielenliikkeitään harrastava suomalainen mies.

Me kaikki harjoittelemme itsensä hyväksymistä – sitä että ei olla ihan Supermanejä

Kuullessaan sanan ”kehonkuva”, ensimmäinen esiin nouseva ajatus on anorektinen teinityttö tai fanaattisesti treenaava jumppamuori… eikö? Mediaa ja mainosteollisuutta syytetään teinityttöjen rääkkäämisestä kohtuuttomilla ihanteilla ja jatkuvalla kuva- ja tunnetykityksellä kaikista mahdollisista medioista, ja kovan nousun tehnyt fitness-kulttuurin ja -kondiksen ihannointi on nyt jo tuottanut ”ylpeä kiloistani” -vastarintaliikkeen, eikä tähän naisten kidutukseen loppua tule.

Mutta entäs sitten miehet?

Muutama vuosi sitten äijän piti olla iso kuin kivitalo ja kehonrakennus oli se juttu. Seuraavaksi kropan piti olla monipuolinen, joten ”oikea” laji oli crossfit. Tämän jälkeen miehen ruodon piti olla ”toimiva”, koska movement olikin parempi kun astanga, ja sitten vielä se dressman-mies…

Olisi hyvä, jos mies olisi aika iso ja erittäin revitty mutta ei liian, koska se näyttää vähän pahalta. Pitäisi olla tosi vahva mutta ei maastavedossa vaan esim. maitotonkalla jonglööratessa, ehdottomasti pitää venyä tositosilähelle spagaatia mutta räjähtävää voimaa pitää olla kun Nalle Puhin Tikrulla. Ai niin, ainakin puolimaraton pitäisi pystyä juoksemaan mielellään jonkun kauppareissun yhteydessä. Ja vähän jotain kamppailulajiakin pitäisi osata. Ja pukeutua koska ”onnea Suomi”.

Miestenkin tapauksessa kehonkuva alkaa saada vaikutteita ja paineet alkavat kasautua jo aika varhaisessa lapsuudessa. Siinä vaiheessa, kun siirrytään Muumeista Teräsmieheen, alkaa ensimmäinen mieskuva ja visuaalinen ihanne tunkea nuoren miehen päähän. Väitän, että jokainen teinipoika ja nuori mies ikävälillä 16–80 v. jossain vaiheessa ja jossain muodossa ylikompensoi tarvettaan sopia johonkin näistä malleista. Ja mihin tämä sitten johtaa? Puhutaan paljon naisten syömishäiriöistä, itsetunnon ajamasta huomionhakuisuudesta sosiaalisessa mediassa, ulkonäköön liittyvästä kiusaamisesta lasten parissa ja niin edelleen. Naisten. Ei miesten. Ja miksi ei?

Olikos ne sittenkään vain naisten juttuja? Mitenkäs esimerkiksi ortoreksia (syömishäiriö, jonka taustalla on pakkomielteinen halu syödä terveellisesti) toisessa ääripäässä ja totaalinen fyysisyydestä ja liikunnasta kieltäytyminen toisessa? Oireita samasta ilmiöstä? Ehdottomasti, ja me kaikki olemme sen vaikutuksen alaisia.

Hei, me ollaan ihan kaikki vähän viallisia! Ennemmin tai myöhemmin me kaikki harjoittelemme sitä samaa itsensä hyväksymistä, sitä että ei olla ihan vielä – ihan Superman-kuosissa. Joten miten tästä eteenpäin, sinnehän tässä oltiin menossa?

”The problem is not the problem,
the problem is your attitude about the problem.”
– Capt. Jack Sparrow –

Lähdettäisiinkö vaikka siitä ajatuksesta, että se mihin keskityt, vahvistuu? Eli jos haluat pysyä nykytilanteessa, jäädäänpä kiroilemaan sitä eikä tehdä millekään mitään, eikö niin? Tai, jospa tehdään niin että muistellaan vaan kovasti sitä, kuinka paljon huonommin tai paremmin asiat olivat ennen, kuulostaisiko hyvältä? – No ei minunkaan mielestäni.

Itsetunto-ongelmiin ja muihin laajempiin työmaihin ei ole pikaratkaisua, tietenkään. ”Hyväksy itsesi” on kiva slogan mutta hirveän huono neuvo. Joten sen sijaan että jäädään tuijottamaan syitä, vaikutuksia ja seurauksia, mitä jos vaan katsottaisiinkin eteenpäin? Jos siis tiedostat, että kehonkuvaan liittyvät ongelmat tai epävarmuudet ovat osa elämääsi ja niiden vuoksi tunnet painetta esim. treenaamiseen, niin mitä jos vaan hyväksyt että näin on? Etkä huolehtisi siitä sen enempää? Sen sijaan keskitytään nyt asian positiiviseen puoleen, joka on tietenkin tekemisestä nauttiminen.

Ehdotus:

Kuvittele tilanne, kun viimeksi olit tämän saman paineen ajamana käynyt salilla, juoksemassa, kiipeilemässä tai muuten rääkkäämässä itseäsi ja sen jälkeen ollut itseesi ja tekemisiisi tyytyväinen, koska olet tyydyttänyt jotain tarvettasi, tässä tapauksessa ehkä tarvetta tyynnytellä nalkuttavaa itsetuntoa. Joko kuvittelit? Hyvä.

Mikä tuo tilanne oli? Missä olit, mitä tekemässä, ketä muita oli paikalla? Miltä hyvä fiilis tuntui, ihan fyysisesti? Missä se tuntui? Miltä sinun hyvä fiiliksesi näytti jonkun muun, ulkopuolisen mielestä? Miten se häneen vaikutti? Joko vastasit? Hyvä! Pidä hetki tuosta muistikuvasta kiinni, ota siitä kaikki irti, anna sille vaikka nimi.

Nyt tehdään niin, että seuraavan kerran kun sinulla on tunne, että pitäisi tehdä jotain, mietit ensin, mistä tekemisestä juuri nyt saat tuon saman tunteen. Riippumatta siitä, tuleeko hyvä fiilis päikkäreistä, punttisalista, juoksemisesta tai keittiörempasta. Ja seuraavan kerran sama juttu – sen sijaan että jatkuvasti jahdataan visiota, jahtaatkin nyt tyytyväisyyden tunnetta sellaisenaan. Sopiiko? Vähän ajan kuluttua tulet huomaamaan pystyväsi ihan itse liittämään tuon saman olon melkein mihin tahansa tilanteeseen tai tekemiseesi – kokeile vaikka! Ja tämähän tarkoittaa vain valinnanvapautta tästä hetkestä eteenpäin.

Entä sitten kehityspaineet? Ensinnäkin, sinä itse luot omat tarpeesi ja paineesi. Koska näin on, on sinulla myös oikeus määritellä, mikä on riittävästi. Joten jos nyt koet pakkoa kehittyä jollain osa-alueellasi, mitä jos tästä eteenpäin et mietikään tämänhetkistä tilannetta vaan teet ensi kerralla, kun siltä tuntuu, asiasi ihan vähän paremmin? Nopeammin? Pidempään? Sulavammin? Ja sitä seuraavalla kerralla taas vähän paremmin? Hiffaat jo, eikö? Ja mitä tehdään? Ei sen väliä, kunhan muistat käyttää sitä samaa tunnetta joka kerran, kun SINÄ haluat jotain tehdä.

Sovitaanko näin?

Unelmaansakin voi sortua suorittamaan

Kesällä fysiikkani romahti. Mieleni rakentamassa kalenterissa oli lähes tusina erilaista projektia, joita vein samanaikaisesti vimmalla eteenpäin. Kuvittelin olevani supernainen, näyttäväni itselleni ja kai vähän muillekin, että mitä enemmän ja nopeammin saan projekteja eteenpäin, sitä parempi ihminen olen. Hoin ystävilleni, ettei minulla ei ole ollut koskaan elämässäni näin kiire. Kuin se olisi ollut joku saavuttamisen arvoinen suoritus.

Lopulta kun järjellä en osannut laittaa suorituksia ja aikatauluja aisoihin, kroppani kehotti lepäämään.

Lähdin vakituisesta työpaikastani puolitoista vuotta sitten, koska olin lopen uupunut. Halusin olla vapaa, toteuttaa unelmiani ja rakentaa elämäni niin, että voin itse määritellä projektini, aikatauluni ja sen, missä ja miten matkani maaleihin kuljen. Kunnes kesällä huomasin olevani väsymystasoltani taas lähes samassa pisteessä.

Lisäksi koin, ettei ollut sopivaa sanoa sitä ääneen, sillä minähän elän virallisesti vapaana kirjoittajana ja uunituoreen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana unelmaani. Ja kyllä, toisinaan elänkin, ihan ehdottomasti, mutta suuren osan viimeisestä vuodesta olen pitkälti suorittanut. Juossut seuraavaa määränpäätä kohti ja unohtanut nauttia maisemasta matkalla sinne. Olen tähdännyt tiukasti ja täsmällisesti maaleihin. Ja lopulta unohtanut nauttia maaliviivankaan ylityksistä, sillä ennen kuin olen päässyt edes perille, mieleni on maalaillut jo kovaa vauhtia päämäärän jälkeistä päämäärää.

Katri Syvärinen puhuu kirjassaan Löydä elämän taika ylisuorittamisesta ja siitä, miten vaikeaa suorittajalle on muuttaa käytöspattereitaan.

Kun yrittää saada entisen suorittajan ja perfektionistin luottamaan epämääräiseen ja keskeneräiseen, se on kutakuinkin sama kuin yrittäisi saada kettutytön rakastumaan turkistarhaajaan.

Ego on oppinut tavoittelemaan tiettyjä välietappeja ihanteellisina olotiloina. Sitten kun olen saavuttanut jonkin asian olen onnellinen.

Se ei kuitenkaan mene niin. Päinvastoin, jos tähtää aina määränpäähän, sen saavuttamiseen kasaa valtavat paineet. Maaliin saavuttuaan laskeutuu hetkellinen euforia, mutta sen jälkeen monesti tyhjyys. Mitä nyt? Ja eikun laukalla kohti seuraavaa määränpäätä.

Yhtäkkiä on noidankehässä, jossa elämä on yhtä juoksua seuraavaan etappiin. Ja stressiä siitä, että maaliin pitää päästä ja nopeasti. Että jonkinlainen elämän mitalli odottaa sekuntikellon kanssa perillä.

On vaikea muuttaa urautunutta mieltä, jolle on hokenut vuosia, että asiat täytyy tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Sitten voi levätä. Mutta sisimmissään tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei sekään luultavasti riitä. Vaativuus itseään kohtaan ja jonkinlainen riittämättömyyden tunne ajavat suorittajaa eteenpäin. Halu näyttää itselleen ja kenties vähän muillekin. Mutta ongelma on siinä, että silloin ei osaa nauttia oikein mistään, eikä se unelmien matkakaan tunnu niin hyvältä kuin voisi.

Eräs ystäväni kysyi minulta, että määritteletkö arvosi määränpään vai matkan perusteella? Jos et koskaan saavu määränpäähän, oletko silloin arvoton ihminen? Minua nauratti. Se oli kysymyksenä hassu ja absurdi, mutta kauhukseni ymmärsin, että ainakin osittain olen juuri niin tehnyt.

Kun vaativuutensa itseään kohtaan tiedostaa ja tunnistaa, voi hypätä pienin askelin noidankehän ulkopuolelle. Miettiä, että vaikka en koskaan edes saapuisi perille, ainakin matka sinne on ollut uskomattoman hieno.

P.S. Tänään ajattelin muuttaa juoksuaskeleeni edes hölkäksi, nauttia maisemasta ympärillä ja ajatella, että vaikka maailma ei tullut vielä tänäänkään valmiiksi, päivä oli ihan riittävän hyvä. Ja minä sen mukana.

Osaatko sinä käyttää arjen supervoimia?

Kuopus ei halua tänä aamuna puuroa tai suostu laittamaan hänelle valitsemiani vaatteita päälle. En ole muistanut ostaa keskimmäisen eskariretkelle eväitä, eivätkä porkkananpalat selvästi vastaa hänen toiveitaan. Esikoinen ei löydä takkiaan, itse asiassa koko reppu on hukassa.

Jaahas, kissa on oksentanut lattialle. Meidän pitäisi jo mennä, mutta toisaalta autonavaimetkin ovat hukassa. Taitaa olla maanantai.

Arjen keskellä voi olla kohtalaisen vaikea muistaa, millaisia supervoimia meillä jokaisella on. Toisaalta, jos elämä olisi vaan seesteistä, ei supervoimia edes tarvittaisi.

~ ~

Joogan käsityksen mukaan olemme sieluja keskellä ihmiskokemusta – emme siis ihmisiä, joilla on henkisiä kokemuksia.

Puhe sielusta kuulostaa monen korviin uskonnolliselta. Se ei kuitenkaan välttämättä ole uskonnollista, mutta henkistä se on. Pohjimmiltaan olemme siis henkisiä olentoja.

Kissan oksennusta siivotessaan sitä harvoin muistaa omaa henkisyyttään. Vaikka todellisuudessa se on ihan yhtä hyvä harjoitus kuin seesteinen meditaatiohetki. Siksi puhun mielelläni ”arkielämän joogasta”.

Juuri kissan oksennusta siivotessa on erinomainen hetki tarkkailla itseään ja tulla tietoiseksi omista reaktioistaan.

~ ~

Joogaa harjoitetaan juuri tietoisuuden ja itsetuntemuksen kasvattamiseksi. Joogamatolla olosuhteet ovat kuin laboratoriossa: olemme sulkeneet tavallisen arjen ja monet ärsykkeet ulkopuolelle (aikaa itselle, rauhalliset olosuhteet, silmät kiinni…) niin että voimme keskittyä vain itseemme. Arjessa vaikeuskerroin hieman kasvaa.

Jos lattiaa pyyhkiessään onnistuu olemaan läsnä, voi mielen metelin takaa kuulla muutakin: sielun ääni kumpuaa vienona sydämestä.

Jos kuuntelemme jatkuvasti vain mielen hälinää, elämme automaattiasetuksilla. Vasta sielun viisauteen kiinnittyessämme meidän on mahdollista löytää itsemme ja tunnistaa oma polkumme. Eikä tämä ole kertaluonteinen oivallus vaan jatkuva prosessi.

Palaamme taas hengitykseen. On suorastaa klisee, että hengitämme samaa ilmaa. Mutta oletko koskaan ajatellut, että mitä jos sama ilma hengittääkin meitä?

Hengityksen kautta pääsemme yhteyteen oman henkemme kanssa. Ja sitä kautta olemme yhteydessä myös kaikkeen muuhun luomakunnassa. Hengitys on salainen yhteys supervoimiimme.

~ ~

Läsnäolo ja hengittäminen ei tarkoita vain vienoa rauhaa. Läsnäolo on myös tämänhetkisten tunteiden vastaanottamista ja hyväksymistä.

Lattia on siivottu kiukun avulla. Ärsytysenergia on tuonut päättäväisyyttä, selkeyttä ja kekseliäisyyttä toimiin: esikoinen saa laittaa siskonsa takin päälle. Porkkanat kelpaavatkin, kun ne on itse leikattu. Puuro menetteleekin hillosilmällä. Avaimet löytyvät autosta.

Supervoima intuitio löytää luovia ratkaisuja arjen kaaokseen, jos sitä malttaa kuunnella. Supervoima sinnikkyys auttaa ratkaisemaan yhden asian kerrallaan. Supervoima luottamus saa olon tuntumaan siunatulta keskellä kaaostakin.

Supervoimat löytyvät sielun yhteydestä, oivalluksesta, etten ole yhtä kuin mieleni tai kehoni, vaan minussa on jotakin paljon suurempaa.

Pirteän pinkki vispipuuro ilman mannaa on vatsalle nannaa

Vispipuuro on yksi lapsuuteni lempipuuroista. Happaman ja makean sekoitus yhdistettynä puuron samettisuuteen tuntuu kielen päällä vastustamattomalta.

Koska mannasuurimot eli toisin sanoen vehnäsuurimot eivät sovellu kaikille vatsoille, halusin kehitellä vatsaystävällisemmän vispipuuron. Lisäksi tässä versiossa on huikeat ravintoarvot. Kokeile vaihteluksi vispipuuroa kaurasta. Puuron lopputulos ei yllä vehnän aikaansaamaan kuohkeuteen mutta maku on sama tuttu. Välttääksesi isot verensokerin heilahtelut makeuta puuro valkoisen puhdistetun sokerin sijaan hedelmäsoseilla, luomu hunajalla tai kookossokerilla.

PUOLUKKA VISPIPUURO GLUTEENITTOMASTI

(Ohjeesta tulee 2 isoa annosta puuroa)

7 dl vettä

4 dl puolukoita

1,5 dl gluteenittomia kaurahiutaleita

1 tl psylliumia

¼ tl suolaa

noin 4 rkl luomu hunajaa tai muuta makeutta oman maun mukaan

VAIHE 1) Pyöräytä kaurahiutaleet tehosekoittimessa hienoksi jauhoksi

VAIHE 2) Kiehauta puolukat kattilassa noin 10 minuutin ajan. Siivilöi ja ota jäljelle jäänyt neste talteen. Kaada mehu takaisin kattilaan.

VAIHE 3) Vispaa kaurajauhot ja ripaus suolaa kiehuvaan puolukkamehuun ja anna kypsyä matalalla lämmöllä välillä sekoittaen noin 5-10 minuuttia.

VAIHE 4) Anna puuron jäähtyä, lisää joukkoon psyllium ja vatkaa valmis puuro kuohkeaksi sähkövatkaimella. Makeuta itsellesi riittävällä määrällä makeutta (voit käyttää makeutukseen esimerkiksi luomu hunajaa, omenasosetta, banaania, kookossokeria tms).

Jokainen meistä voi uupua – jopa se ainainen tsempparityyppi

Ahdistus puski pintaan myös vapaa-ajalla. Mikko muistaa, kun hän keväällä 2013 osti paistinpannun. Vanhasta oli pinnoite kulunut, mutta kansi oli kunnossa. Kotona hän huomasi, että vanha kansi ei sopinutkaan uuteen pannuun. Mikko oli ostanut kaksi senttiä liian suuren pannun. – Sain ihan totaalikilarin, valtavan raivokohtauksen itseäni kohtaan.

Istuin hiljattain kampaajalla ja luin vanhaa naistenlehteä, jossa haastatellun Mikon kokemukset muistuttivat paljon omaa kokemustani uupumuksesta ja masennuksesta. Stressaava työ vei vuodessa voimat: itkin sunnuntaisin pelätessäni alkavaa työviikkoa ja sain työpäivien jälkeen kotimatkalla lieviä paniikkikohtauksia.

Saatoin purskahtaa itkuun, jos kävin kaupassa ja unohdin ostaa leipää. Sinä sunnuntai-iltana, kun sain niin pahan paniikkikohtauksen, että luulin kuolevani, soitin lopulta työkaverilleni ja kerroin tilanteestani. Hänen kehotuksestaan jäin kotiin ja varasin ajan työterveyslääkärille. Sain masennus- ja ahdistuslääkkeet ja kuukauden sairaslomaa.

Palatessani töihin, sen kuormittavuus oli aivan samaa luokkaa kuin ennenkin. Tiesin että uupuisin uudelleen, joten tein itseäni suojelevan päätöksen hakeutua sopivampaan työhön. Olisin kaivannut työnohjausta ja keskustelua koko tiimin kesken. Työn uudelleenjärjestelyillä tilanne olisi mahdollisesti ollut pelastettavissa. Jotain työyhteisössä ja johtamiskulttuurissa oli selvästi pielessä, sillä palattuani sairaslomalta, kollegani jäi samasta syystä pitkälle sairaslomalle.

Mitä työuupumus opetti

Lepo oli tarpeen, mutta varsin pian aloin miettiä, että masentuneen jättäminen yksin kotiin arkea rytmittävien rutiinien ja sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle ei edesauta toipumista. Olisin kaivannut mielekästä tekemistä ja ihmisiä ympärilleni.

Ymmärsin, että työyhteisöni huonon johtamisen ja työn puutteellisen suunnittelun lisäksi uupumuksen syyt löytyivät pääni sisältä. Liiallinen kiltteys, perfektionismi, kyvyttömyys tunnistaa ja puolustaa omia henkilökohtaisia rajojani ja omien mielipiteiden, tunteiden ja tarpeiden ilmaisemisen vaikeus kasvattivat painetta sisäisessä kattilassa, joka lopulta kiehui yli. Olin hurjan vaativa itseäni kohtaan ja soimasin itseäni pienistäkin epäonnistumisista.

Lääkkeistä ei viime kädessä ollut apua. Jäin niihin kuitenkin kiinni pitkäksi aikaa, sillä pelkäsin lopettaa niiden käytön. Mitään romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut jätettyäni ne pois. Tein sen pikkuhiljaa lääkärin ohjeiden mukaisesti. Ratkaisevaa tässä oli se, että ymmärsin nyt paremmin masennukseni syyt. Masennus ei ollut enää jokin ennalta arvaamaton sairaus, joka saattoi hiipiä kimppuun äkkiyllättäen. Kun tunnistin taustalla olevat asiat, pystyin tekemään toisenlaisia valintoja, ja se toi hallinnan tunnetta ja helpotusta elämään.

Vinkkinä masentuneen lähipiirille haluan sanoa seuraavaa: Masentunut on todennäköisesti ollut koko elämänsä vähän reippaampi kuin oikeasti jaksaisi, joten hän ei kaipaa ”Otat vaan itseäsi niskasta kiinni” -tyyppistä kannustusta. Masentunut ja uupunut ihminen on todennäköisesti myös varsin vaativa, jopa armoton itseään kohtaan, joten hän tuskin reagoi positiivisesti, jos toteat hänelle ettei pidä jäädä tuleen makaamaan. Tällaiset kommentit kokee helposti syytöksiksi, ja ne saavat masentuneen tuntemaan olonsa entistä arvottomammaksi.

Masentunut kaipaa lupaa olla sellainen kuin on ja tuntea niin kuin tuntee. Hän kaipaa armollisuutta ja mahdollisuutta olla edes hetken aikaa väsynyt ja heikko ja muiden kannateltavana. Hän ei tarvitse rinnalleen ihmistä – vaikka saattaa luulla tarvitsevansa – jonka kanssa yhdessä surkutella elämän rankkuutta, muttei myöskään ylipirteää ja optimistista tsemppaajaa. Kun voimat ovat loppu, ne ovat loppu. Siihen ei tahdonvoima auta. Tuomitsematon myötäeläminen, aito kuuntelu ja masentuneen omanarvontuntoa tukeva keskustelu puolestaan ovat kullanarvoista apua. Valmennuskouluttajaani Marika Borgia vapaasti siteeraten ”Masentuneelle on turha sohottaa tuhannen watin lamppua suoraan silmiin ja toivoa että hän piristyy. Sytytetään ensin pieni kynttilä ja harkitaan sen jälkeen uskaltaisiko vähän raottaa verhoja ja päästää valoa sisään.”

Nämä auttoivat uupumuksesta toipumisessa

Oman persoonallisuuden ja siihen kuuluvan herkkyyden ymmärtäminen on auttanut omien rajojen tunnistamisessa. En enää väkisin laita itseäni tilanteisiin, jotka tuntuivat liian kuormittavilta. Välitän vähemmän siitä mitä muut ajattelevat. Opettelin sanomaan ei muille ja kyllä itselleni.

Masennuksen ja uupumuksen torjumisessa tärkeitä taitoja ovat itsetuntemus, armollisuus itseä kohtaan, liiallisesta kiltteydestä pois opettelu, terveelliset elämäntavat ja arjen rytmittäminen niin, että tasapaino kuormittavan tekemisen ja levon välillä ei liian pitkäksi aikaa kerrallaan keikahda uuvuttavan puolelle.

Oman elämänsä osatekijöitä, mm. sitä mihin kaikkeen on lupautunut, kannattaa tarkastella ja tehdä omaa jaksamista tukevaa karsintaa. Liiallisen kuormituksen ennaltaehkäisy on huomattavasti helpompaa kuin masennuksesta toipuminen. Suosittelen lämpimästi myös hankkimaan ammattiapua. Ulkopuolinen ihminen pystyy näkemään tilanteesi objektiivisemmin ja keskustelut ammattilaisen kanssa vähentävät sekä masentuneen taakkaa, että hänen läheistensä taakkaa.

Elämässäni on ollut huomattavasti vaikeampiakin aikoja tuon jälkeen, ja aika ajoin kaikki on tuntunut toivottomalta. Varmasti, jos olisin mennyt lääkäriin, olisin lähtenyt sieltä sairaslomalapun ja masennuslääkereseptin kanssa kotiin. Päätin kuitenkin mieluummin turvautua läheisten tukeen ja niihin henkisen hyvinvoinnin periaatteisiin ja välineisiin, joita olen oppinut monissa henkisen valmennuksen ja täydentävien hoitomuotojen koulutuksissa. Olen aina myös rukoillut paljon. Henkinen yhteys johonkin itseäni korkeampaan voimaan onkin aina kannatellut läpi vaikeiden aikojen.

Jokainen meistä voi uupua. Jopa se ainaisen positiivinen tsempparityyppi. Ollaan itsellemme ja toisillemme armollisia. Kysytään kaverilta mitä hänelle kuuluu ja kuunnellaan ihan oikeasti mitä hän vastaa. Katsotaan pintaa syvemmälle ja tarjotaan apua.

Kurkkaa Suvin Nyt riittää – rajat kiltteydelle sekä Kiltin voimakortit oman jaksamisen vahvistamiseen ja voimavarojen vaalimiseen 💜

Näin valmistat hyvää vegaanista (mättö)ruokaa

Vegaaniruoka on kehittynyt viime vuosien aikana hurjasti. Kiinnostus ruoan alkuperää kohtaan, tehotuotannon eettisyys ja ruokatuotannon ympäristövaikutukset ovat osaltaan edistäneet ihmisten tietoisuutta. Moni on herännyt ajattelemaan asiaa – jos vähennän lihan ja maitotuotteiden syöntiä, edistänkö kestävämpää tulevaisuutta? Vegaanista ruokaa – hyvää ja täyttävää sellaista, on mahdollista valmistaa itse. Anu Braskin kirjoittama Vegaanimättöä (Readme.fi 2017) kokoaa yhteen niitä ihan tuttuja reseptejä veganisoituina sekä snagariklassikoita ja lohturuokaa. Siis vähän kaikkea jokaiselle!

Kirjan alussa Anu selventää muutamia resepteissä käytettäviä raaka-aineita. Vegaaninen ruoanvalmistus on itselleni suhteellisen tuttua ja ainesosat ovat aika peruskauraa, mutta löytyypä joukosta myös muutama erikoisempi raaka-aine kuten Sumakki ja Tartex. Ensimmäinen kuulostaa eläimeltä ja toinen sauma-aineelta, mutta syötäviä ilmeisesti kumpikin.

Kirja on rakenteeltaan ja visuaalisesti koottu hieman normaalista poiketen. Ensin katsellaan kuvia – esimerkiksi herkullisista pastoista, piirakoista ja pizzoista ja kuvien alalaidasta löytyy sivunumero, josta sitten itse resepti aina löytyy. Tämä vaati itseltä hieman totuttelua, mutta kirjaa on mukava ”lukea” ensin vain kuvien kautta. Reseptit on myös koottu hauskojen teemojen alle, kuten esimerkiksi koti-ilta, ihan pikkunälkään ja näistä mummo tykkäisi. Kirjasta huokuu ennen kaikkea se fiilis, että ruoanlaiton tulisi olla rentoa ja mukavaa, olet sitten sekasyöjä tai vegaani. Tai ehkä otat ensiaskeleita uuden ruokavalion harjoittelussa ja haluat kokeilla, miten vanhat suosikkisi taipuvat vegaaniversioiksi.

Tässä kirjasta löytyvässä kermaisessa alfredo-pastakastikkeen reseptissä juusto on korvattu kukkakaalilla ja kasvikermalla. Gluteenittoman version teet helposti käyttämällä esim. maissista tehtyä spagettia, joka on mielestäni suutuntumaltaan ja rakenteeltaan lähimpänä vehnäpastaa.

ALFREDO-KASTIKE KUKKAKAALISTA (4 annosta, valmistus alle 30 min)

200 g kukkakaalia (1 pieni tai ½ isommasta)
2 valkosipulinkynttä
1 rkl oliiviöljyä
2 dl kasvikermaa
½-1 dl vettä
2 rkl oluthiivaa
1 rkl sitruunamehua
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
1 ruukku lehtipersiljaa
LISÄKSI
1 dl paahdettuja mantelilastuja

Hienonna kukkakaali pieneksi muruksi. Viipaloi tai hienonna valkosipulinkynnet. Kuumenna öljy reilun kokoisella paistinpannulla. Laita valkosipulinkynnet öljyyn ja paista kullanruskeiksi, 2–3 minuuttia. Kaada kasvikerma pannulle ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää joukkoon hienonnettu kukkakaali. Kypsennä 5–7 minuuttia. Sekoita kastikkeeseen hieman vettä, jos se tuntuu paksulta ja on jämähtänyt pohjaan.

Kun kukkakaalimuru on kypsynyt, siirrä kastike tehosekoittimeen tai soseuta se sauvasekoittimella. Lisää joukkoon oluthiiva ja sitruunamehu ja soseuta tasaiseksi. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita lopuksi hienonnettu lehtipersilja kastikkeeseen. Paahda mantelilastuja 1–2 minuuttia kuivalla kuumalla pannulla. Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan ja sekoita reilusti Alfredo-kastiketta pastan joukkoon. Ripottele annoksen päälle mantelilastuja.

Alfredo-kastike kukkakaalista. Kuva: Sami Repo

Ei elämä voi hidastua, mutta mieli, ajatukset ja tunteet voivat

Teksti ja kuvat: Maria Talvitie

Sain tänä kesänä mahdollisuuden kokea millaista on hidastaa elämää. Ymmärsin, että ei elämä voi hidastua, mutta mieli, ajatukset ja tunteet voivat.

Pakkasimme vapun jälkeen Katajanokan kaksiomme tavarat autoon ja ajoimme läpi moottoriteiden ruuhkien, kohti kauneinta palaa Suomea. Edessä oli neljä kuukautta muutaman hehtaarin saarella keskellä Saimaata, jossa ainoina naapureina olisivat jylhät männyt ja humisevat haavat. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lopputyöni yliopistolle, mieheni tehdessä tilan töitä. Hänen kotitilansa jylhä valkoinen talo mäellä toimi mantereen tukikohtana, joka helpotti arkea pyykkikoneella ja jonka asukkaat takasivat seuran.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme villakerrasto yllä ja pipo päässä. Kaasulämmitin pöhisi tuvan puolella. Ikkunasta häikäisi valkeus, jota ensin luulin auringoksi. Toukokuinen lumi oli tullut sulattamaan meidät kaupungin pölyistä. Oli aika herätä luonnon ihmeisiin.

Sauna lämpesi puilla joka ilta, paitsi sinä yhtenä, kun ajattelimme sen olevan tarpeetonta. Vaan niin tarpeellinen tuo sauna oli, puhdistautumiseen sisäisesti ja ulkoisesti. Suunnitellut harrastukset karisi tuohon yhteen, lauteilla istumiseen. Hikoilimme ja keskustelimme itsemme paljaiksi, jokainen tunne ja ajatus joka ei enää ollut tarpeellinen nousi löylyn mukana ylös ja viimeistään Saimaan raikkaudessa huuhtoutui pois.

Käsittelimme yhteisen taipaleemme. Käsittelimme pelot, surut ja ilot. Annoimme kesäisen ilta-auringon valaista.

Matka mantereelle oli helposti veneiltävissä. Veneellä saapui myös neljä kesätyöntekijäämme, lampaat Pim, Peli, Pom ja Peto. He tekivät kolmen kuukauden urakan taimikonhoidon parissa. Samalla tallasivat saaren täyteen polkuja, nimesin ne esimerkiksi itäiseksi rantatieksi ja länsiväyläksi. Nuo polut muodostuivat yllättävän nopeasti ja avasivat myös minulle uusia näkökulmia tuohon kallioiseen saareen. Lampaiden elämän seuraaminen oli mielenkiintoista ajanvietettä. Mieheni saattoi niin pahoittaa mielensä, mikäli Pim, Peli ja Pom kävelivät väärässä järjestyksessä. Kun yksi eksyi laumasta, oli lampaiden hätä suurimmillaan. Järvi kaikui kutsuhuudoista.

Kissakin oppi lampaiden kanssa elämään, nuo kaksi lajia olivat kuin eri planeetoilta, mutta nuuhkiminen ja puskeminen oli yhteinen kieli. Vapaus, jonka kaupungissa varttunut rotukissani sai kokea saarella, teki myös pienelle harmaalle karvakasalle ihmeitä. Kaikki stressi, purkamaton energia ja kaipaus katosivat eläimestä. Tilalle tuli ansaitut päiväunet ja loppumaton kehräys. Kissa seurasi meitä saaren toisella puolella olevalle saunalle joka ilta. Vartioi saunakalliolla uintiamme ja osallistui makkaranpaistoon makailemalla ruohikossa. Mökin oveen mieheni teki kissalle oman sisäänkäynnin, jonka muovipleksinen ovi rämisi öisin tiuhaan tahtiin. Mikä vapaus!

Veneellä saapui myös kesävieraat, joita oli yhtä paljon kuin viikkoja kesässä. Ystävät ja sukulaiset saapuivat kumisaappaissa, tai säihkyvissä tennareissa. Saunottiin, syötiin ja ihmeteltiin saaren rauhaa. Joillekin rauha ja hiljaisuus oli helppo kohdata, toisilla kesti kauemmin päästää irti kiireestä. Ymmärsin jokaisen vieraan kantavan myös tuliaista, jotain joka minun tuli oppia itsestäni heihin peilaamalla. Kävin läpi tunteita, jotka nousivat vieraiden myötä. Kävin uudelleen läpi lapsuuteni, nuoruuteni, eri työpaikat ja opiskelupaikat ja niiden herättämät oppiläksyt. Opettelin kohtaamaan itseäni ja samalla myös muita.

Jokainen rakas ystäväni ja sukulaiseni oli entistä rakkaampi, kun jätin kohtaamisesta pois nuo omat tunnetaakat ja kohtasin ihmisen ihmisenä.

Saari tarjosi minulle uuden tavan oppia, oivaltamisen. Oivalsin aaltoja katsellessa, miten ei ole loppuja, on vain alkuja. Jokainen rantakallioon rikkoutunut aalto todella palautui takaisin kokonaisuuteen, nousten aina uudelleen uudessa muodossa. Oivalsin olevani osa luontoa. En enää katsellut luontoa kuin taulua, vaan elin sen keskellä. Olin osa puiden salattua elämää. Olin samanlainen kuin tuo pieni, mutta iäkäs ja sitkeä mänty kalliolla, jonka olemassaoloon vaikutti sateet, tuulet ja aurinko. Enkä ollut enää yksin, enkä yksinäinen, vaikka ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Ymmärsin olevani osa kokonaisuutta ja sen kokiessani pelkoni sulivat pimeään.

Edellisenä syksynä kaadoin saaressa moottorisahalla pystyyn kuolleen koivun. Metsänhoitajan maisterinopintoihin kuului myös puun kaataminen, joten oli hyvä aika harjoitella tuota ruostunutta taitoa. Iltaisin lämmitimme vuorotellen saunan. Mieheni lämmittäessä saunaa oli pilkottuja halkoja ilmestynyt liiterin eteen ja seuraavana iltana minun ollessa vuorossa, halot päätyivät liiteriin. Vuoden kestänyt koivusta polttopuuksi -prosessi oli kuin kuvaus parisuhteestamme. Teimme yhdessä, mutta kuitenkin itsenäisesti. Päästimme irti suorittamisesta, opettelimme tekemään sydämestämme sen, mikä oli välttämätöntä.

Haaveilin yrttitarhasta ja kukkapenkistä. Päädyin kuitenkin vain siirtämään muutaman kotkansiiven mantereelta polun varteen ja ystävien tuoma hortensia saunalla oli kukkapenkkini. Lampaat söivät kotkansiivet, mutta hortensia kukki vielä laittaessani saunan ovea viimeistä kertaa lukkoon. Saaren luonto oli yrttitarhani ja kukkapenkkini. Kun sen oivalsin, ei mieleni saanut tilaa jatkuvalle suunnittelulle, eikä suorittamiselle.

Rullasin usein räsymaton saunakalliolle ja siihen päälle taivaansinisen joogamaton. Kissa uskollisesti teki harjoitusta kanssani, nukkuen viltillä vierelläni tai ollen ylöspäin katsova kissa, kun tein alaspäin katsovaa koiraa. Jooga sai uuden ulottuvuuden luonnossa. Puu asanaa tehdessä oli helppo samaistua vieressä kymmeniä vuosia kasvaneeseen mäntyyn. Aurinkotervehdykset todella tervehtivät aurinkoa ja harjoituksen päättävä savasana tuntui vievän minut maan uumeniin, tai taivaasta korkeammalle.

Oivalsin, että asioihin tuli suhtautua oikealla tavalla. Ulkohuussi oli tyhjennettävä. Tiskit oli tiskattava kaasuliedellä lämmitetyllä järvivedellä. Lampaan ulosteita oli kengän pohjat täynnä. Järven yli oli soudettava myös rankkasateessa. Jokaisesta asiasta olisi voinut tehdä ongelman, mutta päätin toisin. Päätin suhtautua asioihin rakkaudella. Ulkohuussin tuotokset ruokkivat syötyjä kotkansiipiä uuteen kasvuun. Tiskien teko tarjosi hetken pysähtyä, tai kuunnella vaikka äänikirjaa. Lampaat vaan olivat kivoja. Soutaminen rankkasateessa oli varustelukysymys ja loppupeleissä todella hauskaa. Soudin myös kerran saareen tähtitaivaan alla. Järvi oli tyyni. Oli niin pimeää, että en erottanut kuin ääriviivat saaresta. Niin pimeää, että en tiennyt missä oli järven pinta ja missä olin itse. Ja niin pimeää, että kaikki miljoonat tähdet näkyivät. Ja tuo yksi lensi.

Lopputyöni yliopistolle ei vielä valmistunut, mutta yksi opinnäytetyö elämälle on nyt annettu.

Riittämättömyyden tunteet ovat vaihtuneet onnellisuudeksi. Kuin kiitokseksi, saari tarjoili meille lähtiessämme aarrearkullisen kultaa. Keräsimme kymmeniä litroja kultaisia kanttarellejä talven varalle. Nyt saareni on Katajanokka. Maisema on vaihtunut muoviin ja muihin ikkunaremonttivälineisiin. Männyt ja haavat ovatkin ihmisiä, joiden kiireeltä joudun itseni suojaamaan. Hidasta elämää voi olla missä vain, kunhan sen oikein oivaltaa. Tämän tekstin saattelemana toivon jokaisen, joka saa mahdollisuuden hidastaa elämää, tarttuvan tuohon mahdollisuuteen.