Häpeä on totuuden palveluksessa

Häpeä elää siellä, missä on valhe ja salaisuuksia. Siellä, missä vetäydytään totuudesta ja autenttisuudesta. Ensin väistämme totuutta itsessämme, sitten ympäristössämme, jotta omat harhakuvitelmamme eivät rikkoutuisi.

Kun työskentelemme häpeän kanssa, työskentelemme itse asiassa oman totuuden ja totuudellisuuden esiin kutsumisen kanssa, haluun elää todellisuudessa eikä harhassa. Rohkeasti kohtaamalla häpeän ja kutsumalla totuutta esiin, häpeä väistyy – ja päästää esiin kaiken sen mitä on peittänyt alleen.

Häpeä toimii kehossamme kuin virusohjelmisto

Häpeä on paljon totaalisempi ja monimutkaisempi ilmiö kuin ”ikävä tunne”. Se on oikeastaan koko kehon virusohjelmisto, joka häiritsee ja peittää sitä mitä tunnemme: aina kun koemme tai tunnemme jotakin mitä ”on kielletty”, häpeä tulee väliin. Jos meidät on opetettu että ei saa tuntea vihaa, tuntiessamme vihaa tunnemmekin häpeää. Mutta koska häpeä on niin vastenmielinen tunne, emme varsinaisesti tunne häpeää vaan häpeä ilmeneekin dissosiaationa, eli yhteys koko kokemukseen katkeaa, emme tunne mitään, jähmetymme. Mitä syvempi on häpeäidentiteettimme, sitä tunnottomampia ja poissaolevampia olemme.  Tämän takia moni kokee, että ei tunne häpeää lainkaan.

Viha ja raivo, pelko ja avuttomuuden tunne, tarvitsevuus ja valtava suru ovat yleensä tunteita joita olemme oppineet piilottamaan ja kontrolloimaan, ja häpeä on keskeinen elementti tässä kontrollissa. Ja mihinkään ei liity enempää häpeää kuin seksuaalisuuteen – mikä on aivan absurdia koska seksuaalisuus on kaiken elämän luova voima.

Koko keho on valjastettu ”kielletyn totuuden” torjumiseen

Kun olemme tilanteessa, jossa häpeä iskee vahvasti, koko mielemme saattaa dissosioitua ja tavallaan pakenemme hetkeksi koko tilanteesta. Silmät seisovat lasittuneena päässä, ikään kuin ketään ei olisi niiden takana. Joskus näkö voi ihan konkreettisesti sumentua kun pitäisi ”katsoa totutta silmiin”. Tämä sanonta ei ole tuulesta temmattu! Joskus kurssilla puhuessani häpeästä, kurssilainen saattaa havaita, että korva alkaa soimaan ja kuulo sumenee. Tällöin on kiinnostavaa jäljittää mistä tarkaan ottaen silloin puhuttiin ja lähteä kohtaamaan kyseistä asiaa. Nämä kehon reaktioit käännetäänkin matkaoppaiksi johdattamaan meidät sinne mitä olemme väistäneet ja peittäneet itseltämme.

Kurkku on ihan keskeinen ”energiakeskus” häpeätyöskentelyssä, oma ääni niin konkrettisesti kuin metaforisesti ilmenee kurkun kautta. Ilmennämmekö itseämme maailmassa totuudellisesti? Kun haluaisimme ilmaista itseämme tavalla joka ei ole sopivaa, häpeä tukkii kurkkumme.

Syvä häpeän tunne voi tuntua myös fyysisenä kuvotuksena, ja keho haluaa ikään kuin oksentaa ulos kaiken sen valheen mitä olemme nielleet, ottaneet muiden totuuksia omaksemme. Tämä on erittäin puhdistavaa ja vapauttavaa!

Kun häpeä alkaa aktivoitumaan, saattaa huomata että koko lantion alue menee ihan tunnottomaksi, lonkkia tai ristiselkää alkaa särkeä… tämä liittyy seksuaaliseen häpeään. Ja mitä voimakkaammin häpeä tuntuu luissa, sitä enemmän olemme tekemisissä ylisukupolvisen häpeän kanssa.

Häpeän ”alkemia” on siinä, että kun annamme kehomme tuntea kaiken tämän, se alkaa puhdistamaan itse itseään, kohmeus sulaa ja energiat alkavat liikkumaan. Häpeän väistyttyä ja kohdattuamme sen mitä se on alleen peittänyt,  tilalle virtaa valtavaa iloa, syvää myötätuntoa ja ekstaattista pyhyyttä. Pikku hiljaa saamme yhteyden todelliseen itseemme ja uskallamme elää ja ilmaista itseämme rehellisesti,  kohdata maailman juuri sellaisena kuin se on. Enää ei tarvitse elää piilossa. 

Miksi ihmiset tekevät uramuutoksia?

Kirjoittaja Jaana Solehmainen on yrittäjä, työyhteisövalmentaja ja konsultti, joka on itse tehnyt uramuutoksen. Jaana on kiinnostunut työyhteisöjen, tiimien ja työryhmien toiminnan ja hyvinvoinnin edistämisestä sekä auttaa uramuutosta pohtivia tavoitteiden kirkastamisessa ja voimavarojen löytämisessä. Lisätietoa Jaanasta ja uraohjauksesta löydät täältä


Viimeisten vuosien aikana on puhuttu muun muassa downshiftaamisesta, työn ja työelämän murroksesta, digitalisaatiosta ja polarisaatiosta. Keskustelun sävy ei välttämättä ole ollut positiivinen vaan keskustelussa on korostunut lähinnä työuupumukseen, työn epätasaiseen jakautumiseen, kiireeseen ja työtyytymättömyyteen liittyvät teemat. Samaan aikaan laaja asiantuntijoiden joukko ehdottaa ratkaisuksi työelämän ongelmiin löysäämistä, tuunaamista, kehittymistä ja joustamista. Tämä kiivaana käyvä keskustelu sekä omat työelämän kokemukset johtivat perehtymään työn ja yksilön väliseen liittoon tarkemmin sosiaalipsykologian alaan kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani.

Tutkimuskohteekseni valitsin henkilöitä, jotka ovat tehneet vapaaehtoisen uramuutoksen. Haastatteluihin osallistui 13 henkilöä, joilla kaikilla oli vähintään kymmenen vuoden työkokemus ennen uramuutoksen tekoa. Kaikilla tutkimukseen osallistujalla oli korkeakoulututkinto ja he olivat työskennelleet asiantuntija-, päällikkö- tai johtotehtävissä ennen muutosta. Ikähaarukka oli 30–55 vuotta. Tutkimuksessa tarkasteltiin ihmisten kokemuksia muutosprosessista sekä muutoksen jälkeistä elämää. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessa oli narratiivisuus, jota voidaan kutsua myös kertomuksellisuudeksi.

Löysin tutkimuksessa kolme erilaista tarinatyyppiä: pelastautumistarinat, arvotarinat ja itsenäistymistarinat.

  • Pelastautumistarinoiden taustalta löytyi pitkään jatkunutta työtyytymättömyyttä, stressiä sekä uhkaava työssäuupuminen. Haastatellut kokivat muutoksen tekemisen välttämättömyydeksi oman hyvinvointinsa takia.
  • Arvotarinoissa korostuivat vahvat elämänarvot, jotka näkyivät kaikessa tekemisessä. Myös moraaliset ja eettiset tekijät olivat arvotarinoissa vahvasti esillä. Arvotarinoiden yksilöille työ edusti paljon muutakin kuin pelkkää elinkeinoa.
  • Itsenäistymistarinoissa puolestaan korostuivat autonomiaan ja yrittäjyyteen liittyvät asiat. Muutos mahdollisti itsenäistymistarinoiden henkilöille ammatillisen itsenäisyyden ja tunteen oman elämän hallinnasta siinä määrin kuin se on mahdollista.

Henkilökohtaisen elämän muutoksen myötä myös työelämän tavoitteet muuttuvat

Tutkimukseen osallistuneille ihmisille oli löydettävissä tiettyjä yhdistäviä piirteitä sekä ennen käännekohtaa että käännekohdan jälkeen. Ennen käännekohtaa voi puhua eräänlaisesta havahtumisesta. Usein havahtuminen liittyi johonkin henkilökohtaisen elämän muutokseen kuten omaan tai lähiomaisen sairastumiseen, lapsen syntymään tai avioeroon. Pari haastateltavaa oli myös äärirajoilla oman jaksamisensa kanssa ja he päättivät hypätä pois oravanpyörästä ennen vakavampaa uupumista.

Toisena yhdistävänä tekijänä haastatelluille oli kyky reflektoida omaa toimintaansa sekä vahva itsetuntemus. Tutkimukseen osallistuneilla oli varsin realistinen käsitys omasta osaamisestaan ja vahvuuksistaan. Vaikka edellisessä työpaikassa tilanteet olivat olleet välillä olleet hyvinkin vaativia, niin heillä säilyi koko ajan usko omaan asiantuntijuuteen ja mahdollisuuksiin. Tämän voisi kuvitella myös vaikuttavan alttiuteen sairastua työuupumukseen. Niin kauan kuin ihminen uskoo omaan itseensä ja osaamiseensa, on hän jossain määrin työuupumuksen ulottumattomissa.

Ihmisiä yhdisti myös asenne, jossa korostui positiivisuus ja usko omiin mahdollisuuksiin. Haastatteluista kävi esille, että he kokivat menneen työuransa hyödyllisenä sekä saadun työkokemuksen että syntyneen ihmissuhdeverkostonsa kautta. Oli jossain määrin yllättävää, että henkilöt eivät missään vaiheessa tuntuneet juurikaan katkeroituneen työelämän vastoinkäymisistään. Päinvastoin, he olivat pystyneet käyttämään näitä kokemuksia hyödykseen joko yrittäjänä tai uuden ammatin opinnoissa.

Tarinat heijastavat myös laajempaa työelämän muutosta

Työelämän muutokset heijastuvat myös tutkimuksessa läpikäytyjen tarinoiden kautta. Esille tulivat organisaatioiden jatkuva muutos ja sitä kautta kasvavat vaatimukset myös työntekijälle. Vaihtoehtoina näyttää olevan joko vaatimusten mukaisessa työelämässä pysyminen, joskus jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella, tai sitten itsenäisten päätösten tekeminen ja työelämän ottaminen omiin käsiin. Haastateltavat toivat esille kykynsä ja halunsa itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Kyse ei ollut siitä, etteivätkö haastatellut olisivat olleet valmiita työelämän vaatimuksiin. Taitoa ja asennetta muutosten tekemiseen näiltä ihmisiltä löytyi roppakaupalla, mutta ehdot ja puitteet muutokselle he halusivat luoda itse.

Aineistosta kävi hyvin esille, että yksilön kyky tehdä muutoksia, joustaa tai jopa luoda itselleen työ (yrittäjyys) on yhä tärkeämpää. Usein lähtökohta kuitenkin lienee, että työ ja työelämä muuttuu ja yksilöt muuttuvat sen mukaan. Tutkimukseen osallistuneet käänsivät tämän ajatuksen toisinpäin. Ihminen voi myös olla suostumatta epätyydyttävään työhön ja tehdä itsenäisiä päätöksiä työstään, sen sisällöstä, päämääristä ja tavoitteista.

Nykyistä työelämää vaivaa eräänlainen jakomielitauti. Työntekijöiltä edellytetään jatkuvaa ponnistelua, venymistä, uuden luomista ja yrittäjähenkeä (vaikkakin palkkatyössä). Toisaalta kuitenkin aidot mahdollisuudet tehdä työtä luovasti, päättää itse työtavoista tai työnantajan kyky joustaa erilaisissa elämäntilanteissa on usein kovin vaivalloista.

Muutos kannattaa

Haastatteluissa kartoitettiin myös yksilöiden kokemuksia työelämästä ja elämästä ylipäätään tehdyn muutoksen jälkeen. Kaikki haastateltavat kokivat, että muutos oli kannattanut, vaikka se oli vaatinut henkisten ponnistusten lisäksi myös paljon taloudellisen epävakauden sietämistä. Mielenkiintoista oli, että taloudelliset tekijät kuitenkin olivat suurimmalle osalle toissijaisia. Enemmän korostuivat työn mielekkyyteen, merkityksellisyyteen ja hallintaan liittyvät asiat. Erityisesti haastateltavat kokivat elämänlaatunsa nousseen huomattavasti muutoksen myötä. Työ on kuitenkin niin suuri tekijä ihmisen elämässä, että se heijastuu koko elämään.

Muutoksen tekeminen ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä suhteessa yksilön lähiympäristöön tai yhteiskuntaan. Koska tutkimusaineistoni ihmiset olivat kaikki vapaaehtoisen uramuutoksen tehneitä, heitä myös yhdisti tietyt piirteet tai ominaisuudet. Kaikki pystyivät toimimaan varsin joustavasti, he sietivät keskimääräistä paremmin epävarmuutta ja heillä oli vahva itsetuntemus. Lisäksi he saivat ainakin jossain määrin tukea lähiympäristöltään. Muutokset tehdään aina jossain viitekehyksessä ja olisi väärin sanoa, että uramuutosten tekeminen olisi helppoa ja vaivatonta. Nämä tarinat kuitenkin osoittavat, että muutosten tekeminen on mahdollista ja niiden tekeminen myös kannattaa.

Yritysten näkökulmasta jatkossa joudutaan miettimään yhä enemmän, miten osaavat ja aikaansaavat ihmiset saadaan viihtymään organisaatioissa. Jos työpaikoilla halutaan oikeasti ruokkia luovuutta, innostusta ja oma-aloitteisuutta, joudutaan myös työntekemisen malleja ja johtamista miettimään entistä rohkeammin ja monipuolisemmin.

Milloin viimeksi koit kaipausta?

Milloin viimeksi koit kaipausta? Sitä syvää, riipaisevaa, kaunista ja pyhää tunnetta, jossa on kaihoa ja sielun pakottavuutta mukana.

Kaipauksen kavereita ovat sellaiset yhä käytetyt sanat kuin kauneus, ikävä ja rakastettu. Myös sellaiset unohdetut, vanhat ja epäkäytännölliset sanat kuin tenho ja mielitietty. Ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä, kun nämä sanat olivat totta ihmisille. Ne syntyivät kansallisrunoilijoiden muistikirjojen sivuilla ja elivät ihmisten puheessa. Missä ne ovat nyt? Kuka enää myöntää kaipaavansa?

On hienompaa olla löytänyt, perillä ja täysissä voimissa. On itsenäisempää olla aktiivinen ja voimakas – sängyssä, urheillessa ja töissä. Niin voikin olla. Ihmiselämässä moni asia on mahdollista yhtä aikaa.

Ehkä oletkin jo voittanut itsesi. Kävellyt tulisilla hiilillä ja kohdannut pelkosi silmästä silmään. Se on arvokasta. Olet saavuttanut haluamasi, kaatanut raja-aitoja ja uskonut itseesi.

Tai sitten tiedät, ettet aina tiedä. Tunnet, mitä tunnet ja yrität hyväksyä sen. Etsijä ei lupaa tiettyä lopputulosta. Joskus homma menee maaliin, joskus ei. Saattaa mennä vinoon, vaikka kuinka yrittäisi suoraan. Etsijän asenne on silti avoin. Hän pyrkii elämän kanssa sujuvaan yhteistyöhön ja antaa joskus elämänkin viedä. Se ei tarkoita vastuun vierittämistä vaan sitä, että etsijä osaa olla myös laineilla kannateltavana.

Olen minäkin jo melko lailla kotonani minussa, elämässä. Sydämeni kautta virtaa enemmän rakkautta kuin tarvitsen. Silti… Hetkinä jolloin katson tähtiin tai tuttuihin, tuntemattomiin silmiin… Kaipaan kuitenkin.

Kaipauksella on kasvottomat kasvot. Se on sisintä liikuttava tunne, johon mahtuu mukaan koko elämä. Yhteys ja sen puute. Lapsi ja sen kasvu. Muistot, haaveet ja valinnat. Hetket, joita et ole saanut kokea, ja hetket, jotka olet kokenut. Ihmisen elämän väliaikaisuus ja ikiaikaisuus.

Elämä on vuoropuhelua kaipauksen ja täyttymyksen välillä

Jos katsot tarkkaan, näet kaipausta kaikkialla. Yllättäen silmiin tulvahtavissa kyynelissä, kun kukaan ei muka näe. Tai huokauksessa pitkän päivän jälkeen. Kaipaus on piilossa monen oven takana. Paketoituna nätisti tai sotkuisesti sivuun kuin kellariin siirretyt tavarat. Oletko jo avannut niitä ovia?

”Saanko mä lämmittää sulla mua?” kysyy lapsi aamulla kainalossa. Hän on nukkuessa vaeltanut etäämmälle ja on kylmissään.

Tämä on yhteyden hakemista. Etsimme paikkaa jonkun kainalossa, eikä toisen viereen niin vain tulla. Sen ymmärtäminen on kaipausta.

Kaipaus tietää, ettei ihminen voi lopulta kontrolloida elämää. Joskus joku karkaa käsistä, vaikka kaiken piti mennä toisin. Tai se, jonka oletit löytäväsi, ei koskaan saapunutkaan. Ehkä joku siirtyi rajan toiselle puolen ja sinä jäitkin tänne. Ehkä täytyit, täydellistyit, sulauduit, tulit yhdeksi. Ikuisesti?

Kaipaus asuu minussa. Olen ihminen.

Tämä teksti on julkaistu lokakuussa ilmestyneessä kirjassani Etsijän kirja – mitä on olla ihminen? (Otava, 2017). Jos etsiminen, löytäminen ja elämänläheinen henkisyys kiinnostavat, kutsun sinut kirjani sivuille. Löydät sieltä elämän kuiskauksia, tosielämän tarinoita, lasten viisauksia, harjoituksia ja kirjoituksia, jotka voivat luoda lohtua, itsetuntemusta ja toivoa oman ihmisyytesi tutkimusmatkalla. Tapaamisiin, <3 Susanna.

Artikkelikuva: Lari Laasjärvi PhotoGraphy, laasjarvi.lari@gmail.com

Yhden miehen uusi alku

Teksti ja kuvat: Tuomo (joka kirjoittaa blogia nimellä Veli_K)


Syksyinen tervehdys ystävä!

Olen kuullut jonkun viisaan sanovan, että ainoa mikä elämässä on varmaa, on muutos. Muutoksen voimalta ei välty ympäristö, eläimet tai varsinkaan me ihmisiksi itseämme kutsuvat olennot. Tämä vuosi on ollut minulle muutoksen vuosi. Olen käynyt syvältä viiltävää nahkan uudelleen luomisprosessia läpi. Alkuvuodesta tuntui, että muutos vie minut pimeyteen ja pitää siellä lopun ikääni. Tällöin elämänhaluni oli koetuksella. Minulla oli pitkään olo, että elämän erotuomari on viheltänyt pilliinsä ja osoittanut kädellään minut ulos kentältä. Oli tunne, että: ”I’m done here”. Se on pelottava tunne. Olin henkisesti kuollut.

Olen kertonut aiemmin blogissani paljon sairastumisestani ja kuinka se muutti arkeani. Syksy on monille ankeuden ja harmauden aikaa. Minä pidän syksystä. Ilmassa väreilee uudet tuulet ja ympäristö muuttuu konkreettisesti. Henkäisy raikasta ilmaa syysaamuna on kuin uutta elämänvirtaa minulle. Alan pikkuhiljaa nousta kanveesista. Nyt olen jo korkeassa polviasennossa. Ehkä seuraavan vuoden mittaan jo toivon mukaan jaloillani, edes huterasti.

Romahdus on ollut minulle tutkimusmatkaa omiin varjoihini. Olen alkanut saada niistä enemmän otetta kuin ne minusta. Myös peilikuva pinnan alta on alkanut hahmottua minulle. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mitä sieluni tarvitsee hengittääkseen. Enää ei ego määrää tässä ruhossa. Vuoden lepo, kahden vuoden psykoterapia sekä kyltymätön tuki avopuolisoltani ovat olleet elintärkeässä roolissa siinä, että olen saanut roikuttua jotenkin elämänsyrjässä kiinni. On se toki vaatinut itseltänikin satoja ja taas satoja työtunteja itseni kanssa sparraten. Mutta Luojalle kiitos siitä, että muutos on ollut mahdollinen. Tälle koko vaiheelle on tietääkseni olemassa nimityskin. Nämä ovat olleet kasvukipuja.

Napanuora katki

Minulle on myönnetty Kelalta 60 vuorokauden pituinen työkokeilujakso. Tämä tarkoittaa pehmeää paluuta takaisin työelämään. Jakson aikana kokeilen omia voimavarojani osa-aikaisena työntekijänä. Olen tehnyt radikaalin päätöksen jättää entisen alani kokonaan taakseni. En enää palaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni terveys- tai liikunta-alalle. Tarvitsen tätä napanuoran katkaisua kipeästi. Haluan pysyä vain ja ainoastaan liikunnan harrastelijan roolissa. Mutta miten päädyin tähän ratkaisuun?

Minussa velloi vahva ristiriita jo pitkään ollessani vielä personal trainerin tehtävissä. Toki oma alati alaspäin menevä vointi vahvisti tätä ristiriitaa. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että en enää kuulu tähän maailmaan. En halua enää vahtia kenenkään syömisiä tai laihtumisia. Se on tärkeää työtä kenelle se kuuluu. Minulle se ei enää kuulu. Tuumailin aikani ja kun totesin, ettei fysioterapeutin tai liikunta-alan tehtävät enää herätä minussa mitään tunteita, päätin katkaista kehän. Im out. On muutoksen aika.

Koukussa

Löysin kirjoittamisen tänä keväänä. Olen aina uskotellut itselleni, että minussa ei ole piiruakaan taiteellisuutta tai luovuutta. Elinympäristöni lapsena ja nuorena antoi oman tukensa tälle uskomukselle. Silti sisimmissäni olen aina haaveillut, että voisin luoda jotain uutta, jotain omaa. Jotain, jossa oma sisimpäni ja sen tarinat saisivat värit ja muodot.

Viime aikoina olen keskustellut satojen ihmisten kanssa, jotka ovat tekstieni perusteella kertoneet omia näkemyksiään ja tarinoitaan. Se on ollut mahtavan voimakasta, suorastaan eheyttävää. Tätä minä haluan tehdä. Olen koukussa. Haluan antaa itsestäni paloja ja saada niitä teiltä rakkaat lukijat mutusteltuna takaisin.

Enkelit ja demonit

Olin elokuussa elämäni ensimmäistä kertaa avustavassa sivuroolissa elokuvan kuvauksissa ja muutama päivä sitten samoissa tehtävissä eräissä mainoskuvauksissa. Tämä maailma on mielestäni äärimmäisen maaginen ja mielenkiintoinen. Vaikka kyseisen elokuvan kuvauksissa höyläsimme yhtä kohtausta läpi koko yön aamuviiteen, olin väsymyksestä huolimatta haltioitunut. Samalla sain hieman tutustua erääseen maamme näyttelijöiden kermaan kuuluvaan henkilöön. En tiedä mistä se johtui, mutta siihen maailmaan tunsin kuuluvani.

Pirut olkapäälläni jaksavat kuitenkin päivittäin kuiskia korvaani: ”Pelle! Suutari pysyköön lestissään!” Nämä pienet ja riivaavat oliot olkapäilläni haluavat pitää sieluni syvimmän olemuksen otteessaan. Ne haluavat kahlita minut ja varmistaa, että en lähde seuraamaan tällä hetkellä utopistista unelmaani. Ensimmäistä kertaa elämässäni aion kukistaa ne. Olen päättänyt vakuuttaa itselleni, että minusta löytyy tarvittavaa luovuutta ja luonnetta mitä uusi polkuni vaatii.  Voimavarojeni riittäminen jännittää minua, mutta olen päättänyt kokeilla kepillä jäätä.

Viihdyn kameran edessä ja kirjoituskoneen ääressä. Silloin sieluni resonoi lämpöä ja aitoa hekumaa, jonka olen kauan sitten kadottanut. Pieniä merkkejä on jo ilmassa, että alanvaihtosuunnitelmani ei ehkä olekaan täyttä utopiaa, mutta siitä kerron myöhemmin lisää. Palasien on ensiksi loksahdeltava paikoilleen. Pysy siis matkassani ystävä hyvä, mennään yhdessä maaliin. Tehdään tämä porukalla, minä täällä ja Sinä siellä. Luodaan nahkamme uudelleen ja heitetään vanhat ja kulutetut nuotioon. Annetaan niiden palaa! 

”It’s been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will”

– Sam Cooke: A Change Is Gonna Come

 

Rakkaudella, Veli_K

”Et koskaan saa selville kuinka hyvä olet, jos et aloita jostain” – 7 tsemppikuvaa

Sinä osaat ja pystyt kyllä, tiedäthän sen?
Nämä tsemppaavat lauseet löydät Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin Tsemppikirjasta.

Oman Tsemppikirjasi saat tilattua täältä

TallennaTallenna

Tie rakkauteen ei löydy neuvomalla eikä arvostelemalla

Luonnollisena tunteena ylpeys on onnistumisen riemua, itsevarmuutta ja iloa, jonka haluaa jakaa kaikkien kanssa! Pelosta kumpuavana ylpeys on kovaa, ylimielistä pätemistä ja yksin pärjäämistä, muiden tuomitsemista, kritisointia ja neuvomista.

Kun ylenkatsoo toista ja tahtoo toisen olevan parempi, viisaampi, enemmän sellainen tai vähemmän tuollainen, aika usein yhtä erinomainen kuin itse luulee olevansa, paljastaa vain oman pelkonsa ja yksinäisyytensä korkealla ylpeyden korokkeella.

Kaiken alla on aina kaipuu rakkauteen, vaikkei se aina siltä tunnu, jos neuvot esitetään alentaen tai ilkeästi. Kun saat kritiikkiä ja muka hyvää tarkoittavia neuvoja, älä anna niiden vetää sinua maahan.

Kritiikki ja neuvot tuntuvat siltä, että sinua ei hyväksytä. Ne satuttavat jos olet itsekin alamaissa ja peloissasi, tuntuvat aivan kauhealta. Jos olet voimissasi, pystyt ohittamaan neuvot lempeästi hymähdellen. Et suostu tuntemaan itseäsi huonoksi tai arvottomaksi toisen pelon edessä. Osaat olla myötätuntoinen itsellesi sekä ylpeilijän pelolle hänen omasta riittämättömyydestään.

Jos tälläinen neuvominen on jatkuvaa, jos esimerkiksi ystävyys- tai parisuhteessa tai lapsena olet jatkuvan neuvomisen kohteena, voi uskosi itseesi ja omaan voimaasi heilua. Se ei varmasti ole neuvojan tarkoitus eikä halu, sillä useimmiten kritiikki suuntautuu juuri niille ihmisille, joita eniten rakastaa.

Ylpeilijällä on riittämättömyyden tai arvottomuuden pelkoja jotka hän projisoi sinuun. Hän ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen ennen kuin on jotenkin parempi, joten hänen pelkonsa on, ettet sinäkään ole.

Kyllä sinä olet. Juuri tuollaisena – riittävä ja rakastettava. Ei ole määränpäätä, on matka, ja jos joku tulee neuvomaan, ettet tee matkaasi oikein, sano hänelle: ”Olen pahoillani, etten ole sellainen kuin sinä haluaisit minun olevan” ja jatka matkaasi.

Hänen ei tarvitse sinua hyväksyä, jos hän ei osaa, riittää, että hyväksyt itse itsesi ja matkasi. Et ole täällä miellyttämässä muita, olet elämässä omaa elämääsi, oppien ja kokien uutta ihan omassa tahdissasi. Pysy voimissasi ja usko itseesi.

Ole rauhassa ja näytä pelolle mallia rakkaudesta. Rakkaudesta, joka hyväksyy kaiken eikä yritä muuttaa mitään.

TallennaTallenna

Erityisherkkä saattaa kiltteytensä takia taipua liikaa – Omien rajojen vahvistaminen on paras tie terveisiin ihmissuhteisiin

Erityisherkkyystutkija Elaine Aron sanoo, että erityisherkkyys ei ole jana, jonka jatkumolta oma herkkyysasema tunnustelemalla löytyy, vaan ihminen yksiselitteisesti joko kuuluu tai ei kuulu erityisherkkiin. Ominaisuus on vahvasti perinnöllinen ja synnynnäinen, siitä ei voi päästä eroon, eikä sitä voi itselleen hankkia.

Erityisherkkyys-sana on itsessään hieman haastava osoittelevuudessaan, koska erityisherkät ovat huonoja tekemään itsestään mitään erityistä numeroa. Päinvastoin, he ovat taitavia halutessaan häviämään tapettiin ja tulevatkin sen taidon tähden kameleonttimaisella tavalla tavattoman hyvin toimeen vaihtuvissa ympäristöissä ja sosiaalisissa piireissä. Tämä suojaväri antaa myös samalla turvaa herkälle, joka usein kokee vaikeaksi tilanteet, joissa ei ole hänen kaltaisiaan paikalla.

Erityisherkät ihmiset ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia, tunnollisia, omaa käyttäytymistään ja sen vaikutusta muihin pohtivia, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä. Huomioitavaa on, että vaikka erityisherkällä ihmisellä voi olla myös aistiyliherkkyyttä, ei kyse kuitenkaan ole vain siitä. Erityisherkkyys voi ilmetä myös ilman erityisen vahvaa aistiyliherkkyyttä.

Koska erityisherkkiä on vain noin viidesosa väestöstä, on aivan mahdollista kasvaa niin,  että lähellä ei ole ketään muuta erityisherkkää. Tämä kasvattaa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemusta lisää. Näin erityisherkkä voi kokea olevansa yhä oudompi reagoidessaan voimakkaasti asioihin, jotka eivät muita lähellä olevia henkilöitä hetkauta.

Monelle eritysherkälle onkin aivan käänteentekevä kokemus tavata kaltaisiaan. Ei vain siksi, että saa peilin itselleen, vaan myös siksi, että elämään tulee ihmisiä, joiden mielenmaisemassa on turvallista olla omana itsenään.

Koen tämän yhä uudelleen tilaisuuksissa joita järjestän erityisherkille. Viimeksi eilen kokoonnuin ryhmän kanssa yhteen, jossa oli pääosin toisilleen tuntemattomia ihmisiä koolla kolmen tunnin ajan teemalla erityisherkkyys ja parisuhde. Eräs ryhmäläisistä, herkkä mies, sanoitti kauniisti illan päätteeksi: ”Mieleni on ollut tyyni koko yhteisen ajan, on hyvä olla yhteisessä rauhassa.

Erityisherkkä tuntee kaltaisensa ja reagoi voimakkaasti henkilöihin, joiden arvomaailma on erilainen. Erityisen vaikeaa erityisherkille on olla itsekkäiden ja ilkeiden ihmisten parissa, koska erityisherkät eivät pidä konflikteista ja heillä on vahva oikeudenmukaisuuden taju. Erityisherkkä voi joutua kiltteytensä takia asemaan, jossa alkaa niin sanotusta sopeuttaa ilmapiiriä, joka on jollain tavoin vaikea. Näin voi käydä työpaikalla, ystävyys- kuin parisuhteessakin. Tämä voi kuitenkin olla ansa, joka estää hankalien asioiden tulemisen näkyväksi ja suhteen kehittymisen.

Joka kerta, kun erityisherkkä taipuu lisää, saa tilaa ottava ja vahvasti omaehtoinen henkilö itselleen suuremman reviirin.

Moni tuntemani erityisherkkä on vahvistaessaan omia rajojaan huomannut, että se on paras tapa parempaan hyvinvointiin ja terveimpiin ihmissuhteisiin. Kenelläkään ei ole velvollisuutta viettää aikaansa seurassa, joka tekee pahaa. Sinun ei tule olla henkilökohtaisessa elämässäsi kenenkään käytössä, vaan vuorovaikutuksessa. Kaikenlaisten ihmisten kanssa on hyvä tulla toimeen, mutta erityisherkän kannattaa päästää lähelleen vain kaltaisiaan tai sellaisia normiherkkiä, jotka ovat emotionaalisesti virittyneitä, hyväntahtoisia ihmisiä. Meillä on velvollisuus itseämme kohtaan hakeutua rakkaudellisiin suhteisiin elämässämme.

Kurkkaa myös Marikan kirja Varmistelusta vapauteen:

 

Väriterapiaa ayurvedisen kehotyypin mukaan – tiedätkö, mikä tyyppi sinä olet?

Kirjoittaja Eeva Ruotsalainen on valmistunut Ayurvedic Life Style Consultant -nimikkeellä ayurvedalääkäri David Frawleyn kurssilta American Institute of Vedic Studies -koulutuskeskuksesta. Shiatsuterapeutin diplomi -tutkinnon Eeva on suorittanut 2007. Hän on harjoitellut astangajoogaa yli 10 vuotta ja saanut vuonna 2017 Manju Pattabhi Joisin myöntämän opetusluvan astangajoogan primary ja intermediate -sarjaan. www.eevaruotsalainen.com


On sanottu, että mikäli haluamme muutta jotakin elämässämme, meidän täytyy myös muuttaa energiaa joka sen alunperin loi. Tämä ajatus on varsin totta sekä ayurvedan että joogan näkökulmasta. Jos haluamme luoda positiivisia muutoksia kehossa ja mielessämme meidän täytyy myös ymmärtää sitä energiaa, joka niiden taustalla vaikuttaa. Sanskritin kielellä tätä primaarista elämänenergiaa kutsutaan pranaksi.

Ilman pranaa fyysinen kehomme olisi eloton organismi. Kaikki mielen ja kehon toiminnot ovat riippuvaisia pranasta. Pranan voidaan sanoa olevan ”The Boss”, elämänvoima ja luova energia, joka ohjaa mieltämme ja kehoamme kaikilla sen eri tasoilla. Prana virtaa kaikkialle kehon osiimme nadeissa, pienissä energiakanavissa. Terveys tarkoittaa ayurvedan näkökulmasta käytännössä sattvista eli puhdasta, vahvaa ja tasaisesti virtaavaa pranaa, joka antaa voimaa ja tarmoa mielellemme ja fyysiselle kehollemme.

Väriterapia ayurvedisena työkaluna

Ayurvedan mukaan Prana kulkee kehoon ja mieleen pääasiassa kahta kautta: syömästämme ruoasta ja asitien kautta kulkeutuvista vaikutuksista, äistiärsykkeistä. Myös hengityksellä on tärkeä asema mielen ravitsemisella ja aistien energisoimisessa.

Ayurveda keskittyy vaalimaan yksilöllistä terveyttä ja tasapainoa pääasiallisesti ruokavalion sekä yrttien ja mausteiden avulla. Oikeanlainen ruokavalio ja omaa kehotyyppiä eli doshaa tasapainottavat yritit ovatkin ayurveda-lääketieteen kulmakivi, jota ei voi ohittaa kun tarkoituksena on ylläpitää hyvinvointia. Ayurvedan hoitovalikoimiin kuuluvat kuitenkin myös vähemmän tunnetut työkalut, joiden avulla pranaa ja sen positiivisia vaikutuksia voidaan vahvistaa kehossa. Näitä ovat aromaterapia, väriterapia, kiviterapia sekä mantrat.

Ruokavalio sekä yritit vaikuttavat pääasiallisesti fyysisellä tasolla koko kehon hyvinvointiin. Paranemista, tasapainoa ja elämänvoimaa, voidaan kuitenkin vahvistaa myös suoraan aistien ja mielen kautta, jonne juuri aromaattiset tuoksut, värit ja kivien hienojakoiset värähtelyt vaikuttavat.

Värien vaikutus hyvinvoinnin edistäjänä on ehkä hieman ylenkatsottu hoitomuoto, mutta se on varsin helppo ja yksinkertainen tapa energisoida mieltä ja aistejamme sekä vaikuttaa positiivisesti hyvinvointiimme! Fyysisellä tasolla värit myös auttavat stimuloimaan sekä ruoansulatusta että kehon neste- ja verenkiertoa, mikä puolestaan on erinomainen keino edistää oman kehotyypin mukaisen ruokavalion vaikutusta terveyteen. Lisäksi värit nostattavat elimistömme vitaliteettia ja energisoivat verta (ranjaka pittaa). Toisaalta, väärät värit voivat myös heikentää neste- ja verenkiertoa sekä vähentää ruokahaluamme tai tehdä meidät yliaktiivisiksi.

Väri on käytännössä valoenergiaa, joka vaikuttaa kehoomme näköaisitin (alochaka pitta) välityksellä, tosin se voi imeytyä myös ihon (bhrajaka pitta) kautta. Helppoja ja yksinkertaisia keinoja vaikuttaa visuaalisen aistimme kautta tulevaan pranaan ja lisätä värien positiivista vaikutusta on elinvoimaamme ovat esimerkiksi vaatteet, asusteet kodin sisustuselementit ja päivittäinen ruokamme. Värejä voidaan myös käyttää sisäisellä tavalla visualisoiden luontoperäisiä kohteita kuten valkoista liljankukkaa, sinistä iiristä, keltaista auringonkukkaa tai vaikkapa punaista ruusua.

Ayurvediset kehotyypit ja värit

Jokaiselle kehotyypille, doshalle, on olemassa niitä tukeva väripaletti, jota voimme helposti soveltaa kun haluamme vaikuttaa pranaan, elämänvoimaamme värien kautta.

Herkälle ja ilmavalle VATA-tyypille sopivat parhaiten värit, jotka ovat lämpimiä, pehmeitä ja rauhoittavia. Näitä ovat esimerkiksi lämpimät värit kuten kulta, punainen, oranssi ja keltainen. Lisäksi rauhoittavat värit kuten valkoinen ja kaikki valkoisen pehmeät sävyt sekä vihreän ja sinisen pehmeät värisävyt.

Vatan on hyvä välttää värejä, jotka ovat kirkkaan punaisia tai pinkkejä, sillä ne saattavat olla liian ärsyttäviä sensitiiviselle ja herkkälle vata-doshalle. Lisäksi vahvat värikontrastit saattavat stimuloida vataa ylenpalttisesti. Tummat värisävyt kuten harmaa, ruskea ja musta maadoittavat kohtuudella käytettynä vataa, mutta liiallisena ne vähentävät vatan vitaliteettia.

Tuliselle PITTA-tyypille sopivat parhaiten värit, jotka ovat viileitä ja rauhoittavia. Näitä ovat esimerkiksi valkoinen, vihreä ja sininen. Hyviä värivalintoja ovat myös kaikki pastellisävyt. Vähemmän värejä on parempi pittalle. Sisäisenä visualisaationa pitta voi käyttää esimerkiksi tummaa tähtitaivasta, joka on erittäin viilentävä ja rauhoittava.

Pittan on hyvä välttää liian stimuloivia, kirkkaita ja teräviä värejä kuten punaista, oranssia ja keltaista. Samoin kaikki teräväkulmaiset ja ”läpitunkevat” muodot ärsyttävät pitta doshaa. Sen sijaan pehmeät ja pyöreät muodot väripinnoilla tasapainottavat sitä.

Hitaalle KAPHA-tyypille puolestaan sopivat parhaiten värit, jotka ovat lämpimiä, ”kuivia” ja stimuloivia. Kapha voi hyvillä mielin käyttää kirkkaita ja vahvoja värejä sekä värikontrasteja. Hyviä värivaihtoehtoja ovat lämmin punainen, oranssi, keltainen ja kulta.

Kaphan tulisi välttää liikaa valkoista väriä sekä vaaleanvihreää ja vaaleansinistä. Aivan kuten liian täyteläinen ruoka, myös täyteläiset värit saattavat ärsyttää kaphaa. Kirkkaat, kevyet, selkeät ja kuulaat värit ovat sitävastoin kaphaa tasapainottavia. Teräväkulmaiset muodot väreissä ovat hyväksi kaphalle.

Kaikkiaan on hyvä muistaa, että vaikka värit ovat terapeuttisia, energisoivia ja elämänvoimaa lisääviä, niitä tulisi kuitenkin käyttää kohtuudella. Ylenpalttinen värien käyttö voi viedä minkä tahansa kehotyypin epätasapainoon. Kokeilemalla ja testaamalla oman kehotyypin värivalikoimaa voi helposti huomata niiden vaikutuksen mielen tasolla!

Onko unelma vääränlainen, jos se ei toteudu?

Sanotaan, että kun tekee asioita suurella sydämellä ja intohimolla, niin kaikki unelmat on mahdollista saavuttaa. Mutta entä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, vaikka unelmaa on kiihkeästi toivonut, manifestoinut ja visualisoinut? Entä jos joutuu puurtamaan hartiavoimin, eikä unelma silti toteudu? Onko meitä huijattu uskomaan positiiviseen psykologiaan, että kaikki on kivaa ja helppoa, kun jotain oikein tosissaan haluaa?

Positiivisen psykologian, Salaisuus-formaatin ja lifecoachingin (kyllä, olen itsekin Life Coach) aikakaudella olemme oppineet, että kun unelman pystyy visualisoimaan selkeästi ja lähettämään sille myönteisiä viboja, elämä lähtee viemään unelman suuntaan. Unelman visualisoiminen onkin tärkeää. Jos ei tiedä, mitä haluaa, ei voi tietää, miten sinne pääsee. Mutta tämä on vasta ensimmäinen askel.

Ratkaisevinta on sitkeys

Alkuinnostuksen jälkeen vaaditaan määrätietoisuutta ja peräänantamattomuutta, jotta unelma toteutuu. Mitä isompi unelma, sitä pitkäjänteisempää työtä sen taakse yleensä kätkeytyy ja sitä varmemmin matkan varrelle mahtuu erilaisia vaiheita: hidastuksia, pysäytyksiä ja u-käännöksiä. Jotkut luovuttavat, toiset pääsevät niistä yli. Urheilija voi loukkaantua, mutta silti hän kuntouttaa itsensä takaisin huipulle. Talon rakentamisessa voi loppua rahat kesken ja sitten täytyy keksiä suunnitelma saada budjetti kasaan.

Minulla kesti vuosikausia saada julkaistua ensimmäinen kirja, vaikka olin ”tiennyt” jo lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäiset romaanini tulivat kustantamoista bumerangina takaisin, mutta jatkoin itseni kehittämistä sekä ihmisenä että kirjoittajana vielä vuosikymmenen, kunnes aika oli oikea.

Synnymme lahjakkuuden kanssa, mutta vasta työllä siitä tulee taito ja tyyli. Sitäpaitsi ihmiselle tekee ihan hyvää ponnistella. Jos kaiken haluamansa voisi saavuttaa helposti, se ei tuntuisi missään. Sellaisesta lapsestakin, joka saa kaiken aina valmiina, kasvaa tyytymätön ja jopa laiska nuori ja aikuinen. Hän ei opi tuntemaan itsestään ylpeyttä. Hän ei vahvistu henkisesti, kun hänen ei tarvitse voittaa esteitä, eikä käyttää omia kykyjään.

Emmehän me tiedä, miten lahjakkaita todella olemme, ennen kuin laitamme osaamisemme täysillä likoon. Emmekä tiedä, millaisia supervoimia meistä yhtäkkiä löytyy, ennen kuin joudumme kohtaamaan syövän tai työttömyyden tai konkurssin tai läheisen kuoleman. Meillä on yleensä paljon enemmän voimavaroja ja taitoja, joista emme ole tietoisia, ennen kuin niitä todella tarvitaan (turhaan ei siis puhuta mukavuusalueesta).

On realistista huomata, että vaikka tavoittelee unelmaansa, se ei aina tunnu kivalta. Mutta vastustusta ei pidä pelätä. Se kuuluu asiaan. Vastoinkäymiset ja hidasteet testaavat, oletko varmasti sitoutunut unelmaasi. Ne voivat myös osoittaa, että ehkä etenetkin väärää reittiä tai yrität puskea liikaa. Mistä sitten tietää, milloin kyseessä on vain ”normaali” vastoinkäyminen ja milloin unelma todellakin on väärä ja kannattaisi luovuttaa?

Syyt, miksi eteneminen jumittaa

Jokin aika sitten olin asettanut itselleni ison unelman, jota lähdin järjestelemään. Mikään ei sujunut. Lukuisiin sähköposteihini ei vastattu, kukaan ei todella auttanut, vaikka koetin käyttää hyväkseni kaikki kontaktini, ja surffaillessani netissä tuntui siltä, että olin ihan yksin isojen asioiden äärellä. Turhauduin ja ahdistuin – mitä ihmettä tämä nyt on? Miksei unelmani edennyt minnekään, vaikka minulla oli ollut siitä ihan selvä visio jo pitkän aikaa!

Sitten sain yllättäen neuvon eräältä viisaalta ihmiseltä: ”Tarkista suunta sydämeltä.” Tajusin heti, että olin saanut pääni jo niin sotkuun, etten enää kuullut itseäni ja nähnyt asioita selkeästi. Olin niin päättänyt onnistua, etten ollut ajatellut muita vaihtoehtoja kuin sitä yhtä, jota olin yrittänyt vimmatusti puskea eteenpäin.

Pysähdyin ja mietin: jos muuttaisin jotenkin suunnitelmaani, miten se vaikuttaisi tunnetilaani? Oivalsin, että unelmani oli vielä liian iso, eikä sen aika ollut vielä. Niinpä pilkoin sen välitavoitteisiin. Oloni huojeni. Nyt unelmastani tuli mahdollista ja myös helppoa. Toteuttaisin yhden askeleen kerrallaan.

Juuri silloin, kun tuntuu siltä, että mikään ei etene, ja että pitäisi pakottaa asioita vielä kovempaa eteenpäin, pitää tehdä juuri päinvastoin: hellittää. Antautua. Antaa ajatusten levätä. Ottaa asioihin etäisyyttä ja katsoa tilannetta eri perspektiivistä.

Joskus unelma on voinut olla väärä. Se on voinut olla jotain, mitä on itse halunnut, mutta elämällä on tapana antaa meille sen, mitä tarvitsemme. Kaikki unelmat eivät aina toteudu, mutta jos et yritä, et voi tietää.

Usein on kuitenkin niin, ettei aika ole oikea, tai koetamme edetä väärällä tavalla tai väärää kautta. Sen, mistä on kyse, huomaa vasta silloin, kun pysähtyy ja tarkastelee asiaa uudestaan. Huonoilla energioilla ja sotkuisella mielellä asiat usein tyssäävät.

Jos tuntuu, että innostus ei enää palaa tai yhä myöhemminkin vain hakkaa päätänsä seinään, kannattaa myös miettiä omia motiivejaan, miksi haluan onnistua juuri tässä asiassa. Onko kyseessä sydämen nöyrä toive vai egon pätemisen tarve? Riittäisikö vähempi?

Nauti matkasta

Suurin pettymys kohdistuu yleensä omiin odotuksiin, että kaiken pitäisi onnistua heti. Ehkä ei kannatakaan odottaa, että elämän yleensä pitäisi olla helppoa, vaan sen sijaan tulisi keskittyä hyvään fiilikseen. Vaikka unelma tuleekin nähdä mielessään mahdollisimman kirkkaasti, silti jo unelmaa toteuttaessa tulisi keskittyä siitä nauttimiseen. Onnistuu tai ei, niin kun on nauttinut itse prosessissa, silloin ON JO elänyt unelmaansa. 

Ei unelmia toteutakaan siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi, että ne tuovat elämään merkityksellisyyttä sekä antavat suuntaa ja toivoa. Itse koen olevani onnellisimmillani ja vapaimmillani juuri silloin, kun saan tehdä jotain sellaista, joka saa sydämeni laulamaan (vaikka matkan varrella se laulaisi välillä mollissa). Unelmiin sidottu intohimo auttaa jaksamaan myös epäonnistumiset ja vastoinkäymiset.

Eräs valmennettavani tokaisi erään voimavarakurssini alussa, että ”unelmat ovat utopiaa”. Monille unelmiinsa uskoville ja toteuttajille saatetaankin sanoa, että hänen unelmansa ovat mahdottomia, vaikeita ja turhia. Unelmoijia sanotaan haihattelijoiksi. Mutta moni unelma on saavutettavissa, jos siihen todella sitoutuu.

Kun pohdimme kyseisellä kurssilla syvemmin unelmien merkitystä, ja totesimme, että ei unelmien aina tarvitse olla suuria, tämäkin valmennettavani totesi kurssin lopuksi: ”Voisi ajatella positiivisemmin”. Loppujen lopuksi, juuri siitä on hyvä lähteä.

Ihmisellä on syntymästä asti tarve kiintyä turvallisesti toiseen ihmiseen

Kiintymyssuhdeteoria on avannut silmiäni hämmentäville kaavoille, jotka pitkissä parisuhteissani ovat toistuneet.

Se ei tietenkään yksistään selitä kaikkea. Sen lisäksi toistamiini kaavoihini ovat vaikuttaneet myös persoonani, haavoista kumpuamani pelkoni ja selviytymismallini. Koen kuitenkin, että kiintymystyylini ymmärtäminen on ollut tietynlainen läpimurto, ennenkaikkea itselleni ja omalle kasvulleni.

Psykoanalyytikko John Bowlby teki Kiintymyssuhdeteorian tutuksi 70–80-luvulla. Aihetta on tutkittu paljon, ja se selittää hyvin miten suhde omiin vanhempiin vaikuttaa aikuisena parisuhteessa.

Kiintymyssuhdemallissa minua kiehtoo se, että selittää kiintymyssuhteen olevan myös biologinen asia, ei pelkästään tunnetason asia. Vauvasta alkaen, ihmisellä on tarve kiinnittyä.

Kiintymyssuhteessa kaksi ihmistä muodostaa myös yksikön. Yksikön, jossa toisen osapuolen, eli vaikkapa kumppanin verepaine, hormonitoiminta ja sydämenlyönti pyrkii synkroniaan toisen osapuolen kanssa. Tämä selittää hyvin myös mm. sitä, että miksi kiintymyssuhteen ollessa uhattu tai sen päättyessä, fyysiset oireet ovat ihan totinen juttu. Sydäntä ihan oikeasti särkee.

Tässä ajassa tuntuu välillä siltä, että itsenäisyyttä ylikorostetaan. Tarvitseminen voi pelottaa ja hävettääkin. Ja kuitenkin osa biologiaamme on tarvita ja kiinnittyä. Kyse on enemmänkin siitä, onko kiinnittynyt turvallisesti vai turvattomalla tavalla.

Kiintymystyylit ovat:

Turvallisesti kiintynyt suhtautuu läheisyyteen mukavasti ja rennosti. Hän ei aktiivisesti pelkää läheisyyden menettämistä ja odottaa saavansa hyvää, kunnioittavaa kohtelua. Hänelle kumppanin tarpeiden huomioiminen on luonnollista ja tärkeää.

Ristiriitaisesti kiintynyt kaipaa palavasti läheisyyttä, mutta pelkää että ei ole riittävän hyvä tai että läheisyys viedään pois ja ettei sitä ole tarpeeksi. Ristiriitaisesti kiinnittynyt kokee helposti suhteessa olevansa altavastaaja ja saattaa koittaa jahdata tai muuttaa toista (usein välttelevästi kiinnittynyttä).

Välttelevästi kiinnittynyt taas hakee etäisyyttä ja pelkää syvästi läheisyyttä. Hän on harvoin siitä itse tietoinen, vaan ajattelee vaan olevansa niin itsenäinen ja vapaa. Hän tavallaan taistelee jatkuvasti biologista kiinnittymistarvetta vastaan. Tutkimusten mukaan välttelevästi kiinnittyneet ovat onnettomimpia, ja sen arvellaan johtuvan siitä, että he eivät päästä juuri ketään aidosti lähelle.

Oman kiintymystyylin ymmärtäminen voi olla hyvin selittävää ja paljastaa pinnan alla olevia, hyvin alitajuisia taipumuksia. Hyvä uutinen on se, että kiintymyssuhde tyyli ei ole muuttumaton vaan ristiriitaista ja välttelevää kiintymystyyliä voi lähteä eheyttämään ja voimaannuttamaan kohti turvallisempaa kiintymystä.

_______

Tunnistatko toistavasi suhteissasi tietynlaisia kaavoja, joita haluaisit katkaista viisaasti ja niin itseäsi kuin toista kunnioittaen?

💚Pidän 12.9 Online työpajan aikuisista kiintymyssuhteista 💚

Työpaja tuo ymmärrystä mm. seuraaviin teemoihin

  • Miksi toinen vetäytyy kuoreensa
  • Suhteessa oleva tule-lähelle-mene kauas tanssi
  • Miksi suhde jää osalle pyörimään pakottavalla tavalla mielessä
  • Vaikeus luottaa toiseen
  • Miksi konfliktit menevät ”vänkäämiseksi” eikä oikein päästä eteenpäin
  • Tai miksi konfliteja koitetaan viimeiseen asti välttää, mutta sillä seurauksella että se tuo ison taakan itselle
  • Ja ennenkaikkea sitä miten voi itse olla luomassa turvallisempaa suhdedynamiikkaa

Työpajaan voi osallistua anonyymisti. Ja tallenne tulee seuraavana päivänä, jos et pääse linjoille!

Hinta: 49€

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

↘️↘️

https://hidastaelamaa.fi/2023/08/online-tyopaja-aikuisista-kiintymyssuhteista/

”Täällä olet turvassa” – 3 oivaltavaa kuvaa tunteista

Tunteet ja tunteiden käsittely oivaltavien kuvien avulla on yksi Tilkkanen terapiaa -kirjan suurista anneista. Yksi kuva avaa monta asiaa, ajatusta ja kysymystä. Tässä kolme kuvaa Tilkkanen terapiaa -kirjasta:

Turvapaikka on siellä, missä kaikille tunteille on tilaa. Ei tarvitse pidätellä, selitellä. Turvapaikka on sellaisen ystävän läheisyydessä, joka kannattelee läsnäolollaan niin vahvasti, että voi lysähtää. Missä ja kenen kanssa sinä koet turvaa?

Kaikilla on tunteita, vaikka niitä ei näytettäisikään. Myös työpaikalla on tunteita, vaikka joskus voisi kuvitella, että niitä ei ole, koska niitä ei sanoiteta tai tuoda esiin. Se ei ole totta, niitä vain padotaan. Mitä enemmän kieltää itseltään tunteita, sitä enemmän niitä sisälle kertyy. Kun ne purkautuvat, ne räjähtävät – hallitsemattomasti. Missä tilanteissa koet, että sinun pitää nielaista tunne sisään? Miten tuot tunteet ulos?

Onko rakkaus sitä, että on itselleen ja tunteilleen totta? Onko se sitä, että on sen jälkeen muille totta sellaisena kuin on?

Kuvat on kirjasta Tilkkanen terapiaa, jossa yhteen kuvaan kiteytetään paljon syvyyttä, pohdittavaa ja kysymyksiä. Tilaa kirja TÄSTÄ.

Osallistu keskusteluun: Mitä rakkaus sinulle merkitse?

Miten ihmeessä itseä voi oppia rakastamaan?

“Joo, mää tiiän, että mun pitäis rakastaa itseäni, mutta en käsitä, miten se tehdään!” Itsensä rakastaminen tai pikemmin rakastamattomuus on teema, joka kiehtoo minua valtavasti. On mielenkiintoista yrittää ymmärtää, minne ja miksi katoaa lapsuuden puhdas ilo, ihailu ja rakkaus itseä kohtaan.

Lähdin itse opettelemaan itseni rakastamista oman uupumukseni ja sen paranemisprosessin osana. Olen aina ollut suorittaja ja stressaaja ja marttyyriäiti, joka asettaa kaikki muut itsensä edelle. Viimeistään siinä vaiheessa kun tajusin jo usean vuoden ajan kiduttaneeni itseäni erilaisilla laihdutuskuureilla, päätin, että haluan alkaa opetella rakastamaan itseäni ehdoitta. Iso motivaattorini tähän olivat myös tyttölapseni, joille en halunnut siirtää vuosikymmeniä suvussani jatkunutta itsensä hylkäämisen perinnettä.

Monta ihanaa naista aiheesta jututtaessani olen saanut kuulla erilaisia versioita itsensä rakastamisesta; Yksi on kertonut rakastavansa omia luonteenpiirteitään ja ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta vihaavansa kehoaan. Toinen on kertonut rakastavansa kehoaan päältä, mutta kokee suurta pettymystä sisuskaluihinsa, jotka ovat sairaat. Kolmas taas ei kykene koko r-sanaa edes ääneen sanomaan, sillä niin mahdottomalle itsensä rakastaminen  tuntuu. Neljäs on aina vihannut suuria jalkateriään, koska ne hakuttiin lapsena suuriksi. Viides nukkuu päiväunet, ravitsee kehoaan, käy hieronnassa ja järjestää itselleen omaa aikaa, koska rakastaa itseään.

Miten ihmeessä itseä voisi oppia rakastamaan ihan kokonaan? Uskon, että jollei se ole sinulla verissä, se on prosessi, joka vaatii opettelua. Uskon, että tiedät itse parhaiten, mikä tai mitkä haavat sinussa pitää parantua, että voit kokea itsesi hyväksyttäväksi.

Näistä arkeen ujutettavista pienistä harjoituksista voisi olla sinulle apua:

  1. Kosketa kehoasi kauniisti! Kun seuraavan kerran peset hampaitasi, harjaat hiuksiasi tai rasvaat ihoasi, tunnustele, millä tunteella sen teet. Harjasitko lapsesi hiuksia samalla ravolla, kuin suoristat omia takkujasi? Tuskin. Kokeile harjata hiuksesi lempeästi, hampaasi hellästi ja rasvatessasi ihoasi, kiitä käsiäsi, jalkojasi muita kehosi osia kauniisti mielessäsi.
  2. Pysähdy päivittäin kuuntelemaan kehoasi! Kun teet pysähdyksen hetkistä säännöllisiä, opit kuulemaan kehosi ja mielesi viestejä siitä, mikä on sinulle hyväksi. Huomaat ehkä kaipaavasi jotain terveellisempää ruoka-ainetta, lisää unta tai lisää liikuntaa.
  3. Muista omat rajat! Pysähtymisen kautta huomaat ehkä pikkuhiljaa asioita, jotka tökkivät. Saatat huomata kehosi reagoivat johonkin epämiellyttävään asiaan päänsäryllä tai yskäkohtauksella. Opettele laittamaan rajoja ja sanomaan rakkaudellisesti ei.
  4. Miten puhut itsellesi? Kuulostele, millaiseen sävyyn puhut itsellesi? Kenen äänen sanoissasi kuulet? Mikä uskomuksesi saa sinut vähättelemään, syyllistämään ja pitämään vihapuhetta itsellesi? Puhuisitko niin parhaalle ystävällesi tai lapsellesi? Tartu kiinni lannistavasta sävystä ja muuta sisäistä puhettasi lempeämmäksi.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image