Muistathan rakastaa ensin itseäsi, sillä itsesi kanssa vietät loppuelämäsi. Lisää voimakuvia löydät Instagram -tililtämme täältä.
Rakkaus ilmaantuu, kun sitä ei säntäile etsimässä
Käsi sydämellä: olen toistellut sanontaa, että kun itseään alkaa rakastaa, voi ottaa rakkautta vastaan myös muilta. Se on niin. Ja se ei kerta kaikkiaan ole niin. Kuinka usein tapaankaan ihmisiä, jotka syyllistävät itseään siitä, että itsessä on vielä jotain pimeyttä tai että ei osaa rakastaa itseään. Että siksi mun elämä on tällaista, kun en vielä ihan osaa rakastaa itseäni. Kuinka usein ja paljon olenkaan ollut tuo tyyppi!
Kun on jo valmiiksi hajalla, ei ole kovinkaan myötätuntoista kaiken lisäksi vaatia rakkautta itseään kohtaan
Silloin kun on ihan tuskassa siitä, miksei rakkausjuttu toisen ihmisen kanssa (taaskaan! vieläkään!) onnistu, kun jää yksin, kun elämä tuntuu taistelulta, kun ahdistaa, kun pettyy tai kun on hukassa, ei ole kovinkaan myötätuntoista vaatia itseltään, että vielä ”rakastaisi itseään”. Kun on jo valmiiksi hajalla tai ainakin kysymysmerkkinä saattaa ajatella, että no jos mä tässä väännän itseni kivempiin viboihin, niin homma lähtee rullaamaan. Ou nou.
Ei itsensä rakastaminen ole mitään supernaiseksi tai -mieheksi muuttumista
Meillä on usein ihan huomaamattomia ihannekuvia siitä, millainen ”itseään rakastava versio” itsestämme olisi: ei vedä pultteja, osaa handlata kaiken tosi hyvin, kohtaa maailman koko ajan sydän auki, on täydellisen rakkaudellinen kumppani, ei pelkää, ei tunne kateutta, ilmaisee itseään aina hienosti, ei koskaan ole hukassa ja tietää justiinsa, mitä haluaa.
Mutta ei itsensä rakastaminen ole mitään supernaiseksi tai -mieheksi muuttumista. Sen ei tarvitse olla eheyden kukkalandiaa, vaan se saa olla juuri sinun kokonaisuuttasi. Itseään ei voi vaatia ja puskea olemaan zen, hyväntuulinen, hyvinvoiva, ruusuntuoksuinen ja tiedostava. Tai voi puskea – ja siinähän se rakkauden fillari ojaan juuri kaartaakin. Kun yrittää suorittaa jotain rakkauden ideaalia katoaa lämpö, ilo ja myötätunto. Eikä enää olekaan kovin rakkaudellinen olo. Luulee koko ajan, että jotain olennaista on löytämättä ja selvittämättä.
Olen itse suorittanut ”itseni rakastamista” kuin mikäkin rakkausnörtti: opiskelin psykologiaa, henkisyyttä ja tietoisuutta kaikilta kanteilta ja eheytin itseäni, jotta rakkaus voisi saapua. Tässä koko pointti: jotta voisi saapua. Luulin oikeasti, että itsensä rakastaminen on sitä, että väistän osumat hienosti ja sydämeni on auki 24/7. Tai että ainakin se on jotain, mitä en vielä ihan täysin ole tajunnut. Ennen kaikkea halusin vain, että minulla olisi parempi olla ja että joku ihana mies rakastaisi minua ja elämässä olisi isosti virtausta.
Ennen kaikkea halusin vain, että minulla olisi parempi olla
Vasta paljon myöhemmin oivalsin, että saan ihan oikeasti olla tällainen röpelöinen ja keskeneräinen ja elämässäni saa olla kitkaa. Saan tuntea kaikkea ja saman aikaisesti minulla saa olla luottavainen ja hyvä olo. Saan olla lempeästi itseni kanssa ja luopua siitä mikä ei tunnu hyvältä. Saan ostaa itselleni kukkia vaikka kämppä olisi kaaoksessa. Saan olla keskeneräinen ja prosessissa. Minulla on lupa näkemyksiini ja intuitioihini eikä minun tarvitse sopeutua maailmaan (maailma voi sopeutua minuun). Ja saman aikaisesti saan vastaanottaa elämän hyvää ja rakkautta niin paljon, kuin ikinä suinkin – ja ihan täysin sydämin jakaa sitä toisten kanssa.
Saan tuntea kaikkea, olla lempeästi itseni kanssa ja luopua siitä, mikä ei tunnu hyvältä
Mitä siis, jos itsensä rakastaminen onkin matkan tekemistä? Turvan ja luottamuksen lisääntymistä, lempeyden ja omien rajojen löytymistä? Kohtaamisten syvenemistä? Hyvän olon lisääntymistä? Vastaanottamisen oppimista? Sitä, ettei tarvitse pärjätä yksin? Sitä, ettei tarvitse muuttua? Sitä, ettei tarvitse puskea hampaat irvessä? Sitä, ettei tarvitse olla vastausta kaikkeen? Sitä, ettei tarvitse olla muuta kuin on?
Sisäinen turvattomuus on meissä se, joka vaatii itseltä ja odottaa universumilta, pelkää koko ajan pahinta ja voi vain toivoa parasta. Kun kyky kannatella itseä kasvaa, lisääntyy turva – ja toisin päin. Silloin voi olla itsensä kanssa enenevästi sydän auki – ihan tällaisena tavallisena pikku ihmisenä – ja niin suurenmoisena.
Ja voi jestamandeera, miten elämää mullistavaa se on. Rakkaus tuleekin esiin tässä ja nyt, kun sitä ei säntäile etsimässä.
Kuvat: Unsplash / Jess Watters, Paula Ojansuu
Kun keho vetäisi hätäjarrusta, sain tilaisuuden kuulostella mitä todella haluan
Kirjoittaja Anna Salonen on 34-vuotias lastentarhanopettaja, joka on niin työssä kuin arjessa tottunut pitämään huolta toisista ja opetteleekin nyt itsensä huomioimista intensiivikurssin muodossa. Itsetutkiskelun tuotoksena on syntynyt Facebook-sivu Matkalla lähelle.
Vielä saman päivän aamuna, jolloin hetkeä myöhemmin olin ensiavussa paniikkikohtauksen vuoksi, mieleni kuvitteli, että kyllä minä töissä pystyn ja jaksan. Mutta keho veti hätäjarrusta ja löysin itseni itkemästä pelosta täristen hämärän huoneen lattialla. Silmissä näytti sumealta, sydän hakkasi ja olin pettynyt itseeni, miten sillä tavoin menin pois tolaltani.
Taustalla oli ero parisuhteesta ja siihen liittyneet puhumattomat asiat ja tunteet. Kyllähän niitä suhteita tulee ja menee – saa muuta ajateltavaa, kun kiihdyttää muuten elämässä hieman tahtia. Työhön liittyen oli myös suurten päätösten aika käsillä; jatkaako tuttua vai hypätäkö uuteen seikkailuun. Järki kehotti jatkamaan, sydän hyppäämään.
Olen aina nauttinut menemisestä ja tekemisestä. Saan energiaa ihmisistä, tapahtumista ja projekteista. Mutta siinä minä yhtäkkiä makasin, ensiavun käytävällä sängyssä ja odotin vuoroani kuulemaan, mistä oli kyse. Koitin lähteä hakemaan kahviosta jotakin purtavaa, sillä odotteluaika venyi. Kävelin noin viisi metriä, käännyin itkien kannoillani ja ymmärsin, että en pysty. Lääkärin vastaanotto kesti muutaman minuutin ja oireet olivat hyvin selkeä stressireaktio, joka ilmeni paniikkihäiriön muodossa. Muutamien viikkojen ja kuukausien aikana olin kieltämättä kokenut lähes koko paniikkioireiden kirjon, mutta mieli pakotti jaksamaan arkea siitä huolimatta.
Sain kolmen viikon sairasloman ja pelkkä ajatus itketti. Miten voisin olla niin pitkään pois? 11 työvuoteeni ei mahdu yhteensäkään sairaspäiviä kolmen viikon edestä. Ensimmäiset sairaspäivät kuitenkin karulla tavalla osoittivat, että hidastaminen olisi ollut tarpeen jo kauan sitten. Myös omista tunteista puhuminen, heikkouden myöntäminen olisi varmasti ollut avuksi.
Ajatus ruokakauppaan menosta pyörrytti. Koiran kanssa tein muutaman minuutin kävelyitä, sillä en uskaltanut lähteä pitkälle. Kokeilin myös käydä suosikkikirpparillani, mutta halusin nopeasti ulos. Moni aivan arkinen asia on ollut yllättävän työläs. Vasta nyt olen myöntänyt, ettei minun tarvitse suorittaa ja pärjätä. Olen tavannut lääkäreitä ja psykologeja ja saanut uskoa siihen, että parempaa on tulossa. Olen saanut hiljaisuuden ja kiireettömyyden kuulostella, mitä todella haluan. Kun mieleni ei siihen pystynyt, keho puuttui peliin.
Kun kirjoitan tätä, sairaslomaani on kulunut tasan kaksi viikkoa. Paraneminen tapahtuu hitaasti, mutta varmasti. Löydä rohkeutesi – kirjoitin tekemääni korttiin. Sitä pyrin elämään todeksi joka päivä pienissä asioissa. Ehkä tällä viikolla olen kyllin rohkea asioimaan isossa marketissa tai kokeilemaan uudestaan, miltä kirpparille meno tuntuu. Mutta ennen kaikkea tahdon oppia löytämään rohkeuden kuunnella omaa kehoani. Se kertoo kyllä mitä hienovaraisimmin vihjein, olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja jos en kuuntele… No, sen tarinan jo tiedämmekin.
Entinen puolisosi ei ole vastuussa kaikesta tuskasta, jota tunnet eron keskellä
Parisuhde ja perhe ovat varmasti suurimmalle osalle niissä elävistä tärkein elämäntarkoitus, jonka pysyvyyteen ja toimivuuteen linkittyvät muutkin elämänvalinnat. Syyt miksi aloitamme parisuhteen ja perustamme perheen vaihtelevat jonkin verran, vaikka yleinen oletus onkin, että rakkaus toiseen ihmiseen ohjaa valintojamme. Ihminen pyrkii uskomaan hyvään ja näkemään kauniita motiiveja ympärillään.
Kuitenkin, syyt ihmisten pariutumiseen voivat löytyä myös muista asioista. Näitä voivat olla halua saada lapsia, pelko olla yksin, suvun odotukset, toisen painostus, normit tai ajautuminen tilanteeseen, joka kuitenkaan ei vastannut odotuksia omalta elämältä. Oma kasvu resonoi aina parisuhteessa. Monet liitot päättyvät siihen, että ihminen tulee tutummaksi itselleen; havahtuu näkemään valintansa ja niiden seuraukset. Identiteettikriisin ei kuitenkaan tarvitse välttämättä johtaa eroon. Tietoista työskentelyä tilanne kuitenkin vaatii ja hyvin usein ammattiapua.
Voidaan ajatella, että meillä on tiettyyn pisteeseen saakka mahdollista valita haluammeko rakastaa. Mutta pelkän tahdon varassa rakkaus ei voi elää silloin, jos peruspilarit murentuvat. Parisuhde voi toki pysyä pystyssä sitoutumisen varassa ilman rakkauden läsnä olevaa voimaa, mutta hinta sille on kova.
Viktor Frankl haastaa ihmisen löytämään tarkoituksen kärsimyksestä. Hän kannustaa ihmistä sanomaan “kyllä” elämälle silloinkin kun ulospääsyä vaikeasta elämäntilanteesta ei tunnu löytyvän. Tässä ihmistä auttavat asennearvot: niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuuksia.
Rakkaussuhteen alussa tarkoitus liittyy vahvasti ihmiseen, johon on rakastunut ja elämään, jota haluaa viettää hänen kanssaan. Parisuhteen päättyessä on aika löytää tapahtuneelle tarkoitus, mutta samalla lisäksi uusi merkitys omalle tulevaisuudelle. Tässä monia auttaa ajatus siitä, että suhde tuli tiensä päähän, täytti tarkoituksensa sen hetkisessä elämässä. Eroissa on aina kaksi tarinaa, joista molemmat ovat totta. Kunnioittamalla toisen kokemusta on helpompi antaa anteeksi.
Eron keskellä parisuhteen merkitys voi näyttäytyä uudenlaisena. Rakkauskäsitys voi muuttua paljonkin. Kun saa etäisyyttä katsoa päättynyttä suhdetta kauempaa, voi huomata selkeämmin asioita, joita ei pannut suhteen kestäessä merkille. Usein nämä liittyvät vuorovaikutukseen ja arvoihin. Itsetunto, joka eron hetkellä monella romahtaa pitkäksikin aikaa, alkaakin vahvistua uudenlaisen itsetuntemuksen avautumisen myötä.
Sanotaan, että minun haavani tunnistaa sinun haavasi ja siksi ihmisellä on taipumus tuntea vetoa henkilöön, jonka tarina täydentää omaa maisemaa, joko kutsuen vielä kerran uudelle kipeälle kertauskierrokselle tai auttaen eteenpäin aiemmin ratkaisemattomien polkujen suunnannäyttäjäksi.
Siksi yksi tärkeimmistä asioita eroa käsiteltäessä onkin sen pohtiminen, miksi valitsit juuri hänet?
Meissä kaikissa on erilaisia puolia ja tarpeita. Voi olla hämmentävää huomata, kuinka erilaiset ihmiset meitä voivatkaan vetää puoleensa. Hiljattain eräs ystäväni kuvasi, kuinka hän avasi kumppanilleen pääsyn sydämeensä, vaikka mies ei vastannut kuvaa ihannekumppanista. Muutama vuosi aiemmin toinen ystäväni avasi samaa asiaa puhuessaan rakastetustaan tällä tavoin: “Minulle oli yllätys, että tässä tämä mies nyt on. Niin toisenlaisena kuin odotin, mutta juuri sellaisena, jota voin ja haluan rakastaa.” Joskus toisen näkeminen “uusin silmin” voi avata pitkässäkin parisuhteessa maiseman salaiseen puutarhaan.
Rakkaus on mahdollisuus, joka on luonamme riippumatta siitä, kuljemmeko yksin tai pareittain. Siksi on tärkeätä huomata, että syy onnettomuuteesi ei välttämättä ole parisuhteesi vaan omat odotuksesi elämältä ja oma taitosi tehdä itsesi onnelliseksi tai onnettomaksi. Toinen ihminen ei ole vastuussa siitä mitä tunnet, vaikka kiusaus ajatella näin on suuri. Kukaan meistä ei valitse tunteita, eivätkä tunteet sinänsä ole vääriä tai oikeita, mutta teoistamme olemme aina vastuussa.
Teksti on lainaus kirjastani Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas, joka ilmestyy 7. toukokuuta Hidasta elämää -sarjassa Otavalta.
5 syytä, miksi erityisherkkyys on suuri supervoima
Itket, kun katsot elokuvia (mitä tahansa elokuvia). Jokin tuttu tuoksu herättää valtavan nostalgisen olon. Kun astut huoneeseen ja aistit siellä kuplivan innostuksen energian, se vetää sinua puoleensa – mutta toisissa tilanteissa vatsasi kipristyy huolesta, kun huomaat tunnelman olevan passiivis-aggressiivinen.
Tunnistatko itsesi tästä? Olet todennäköisesti hyvin herkkä ympäröivän mailman tapahtumille, tunnelmille ja tilanteille. Tämä saattaa tuntua joskus ahdistavalta, varsinkin jos muut ihmiset eivät pysty ymmärtämään sinua ja mollaavat sinua, kun “olet aina niin herkkä”.
Kun ympäristössä tapahtuu paljon, erityisherkkä saattaa tuntea sen ylitsepääsemättömän tukalana olona kehossaan. Herkän hermostojärjestelmä menee ylikierroksille, saaden olon tuntumaan uupuneelta, ylirasittuneelta, hämmentyneeltä.
Vaikka joinain hetkinä saatatkin toivoa, että et tuntisi kaikkea aina niin voimakkaasti, syvästi tunteminen on todellisuudessa äärimmäisen kaunista – ja hyvin aliarvostettua. Tässä 5 syytä, miksi syvästi tunteminen on oikeasti voimavara.
1. Tunteiden aistiminen
Monet ihmiset yrittävät piilottaa muilta (tai itseltään) sen, jos he tuntevat emotionaalista kipua. Useimmat ihmiset, olipa kyseessä ohikulkija kadulla tai jopa läheinen työtoveri, eivät lainkaan huomaa, jos toinen ihminen yrittää kätkeä todelliset tunteensa.
Erityisherkkä ihminen sen sijaan pystyy paljon todennäköisemmin aistimaan toisen ihmisen tunnetaakan. Tämän lisäksi hän saattaa myös pystyä paikantamaan tuon tunteen alkuperän ja saattaa sen ansiosta tuntea voimakasta empatiaa, myötätuntoa ja ymmärrystä tunteitaan piilottelevaa kohtaan.
Silloinkin, jos aitoja tuntemuksiaan piilottava ihminen ei ole sanallakaan sanonut erityisherkälle ystävälleen tai tutulleen omasta tilanteestaan, herkkä pystyy aistimaan tämän piilotetun kivun ja osoittamaan esimerkiksi myötätuntoisella katseella tai pienellä hymyllä ymmärtävänsä tätä sisäistä tuskaa. Tällainen odottamaton myötätunto voi olla hyvin helpottava kokemus tunteitaan piilottelevalle.
Jos olet erityisherkkä, sinulla on tämä uskomaton taito löytää yhteys muihin ihmisiin sellaisilla tasoilla tai tavoilla, joita useimmat ihmiset eivät koskaan pysty ymmärtämään. Tämä on lahja.
2. Yksityiskohtien huomioiminen
Erityisherkät ihmiset aistivat ja kokevat asioita syvemmin kuin monet muut. He kiinnittävät huomiota mitä pienimpiin yksityiskohtiin: vaatteiden kankaan erivärisiin lankoihin, auringonlaskun lukemattomiin värisävyihin, herkullisen ruoan maustamiseen käytettyihin eri mausteisiin, mehukkaan hedelmän makuun… näistä kaikista voi löytää lukemattomia ja monimutkaisia kerrostumia.
Tämän takia kaiken syvästi tunteva ihminen voi havaita, jos ruoasta puuttuu jokin olennainen ainesosa, tai nähdä hetkessä kahden hyvin samanlaisen kuvan tai esineen pienet erot. Kyky kiinnittää äärimmäisen pieniin yksityiskohtiin huomiota on usein herkän ihmisen valttikortti ja portti luovuuteen.
3. Ylitsevuotava rakkaus
Koska erityisherkällä ihmisellä on kyky kokea voimakkaita tunteita, he usein myös ymmärtävät rakkauden syvemmin kuin monet muut. Kun he jakavat rakkautta ympärilleen, se on monikerroksista, aitoa ja ylitsevuotavaa. Herkkä ihminen saattaa helposti kokea rakkauden tunteita lähes kaikkea mahdollista kohtaan.
Herkän ja voimakkaasti tuntevan ihmisen saattaakin tunnistaa siitä, että heidän läsnäolonsa tuntuu lämpimältä ja heidän seurassaan on muiden ihmisten helppo rentoutua. Jos sinulla on tällainen läheinen, olet todella erityisessä asemassa päästessäsi nauttimaan tällaisesta rakkautta huokuvasta läsnäolosta säännöllisesti.
4. Uskomaton intuitio
Onpa kyseessä sitten kuudes aisti tai kyky havainnoida maailmaa tunteiden välittämän energian avulla – erityisherkillä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky likipitäen lukea toisten ihmisten ajatuksia tai sisäisiä motiiveja paremmin kuin monilla muilla.
Herkkä ihminen kykenee aistimaan, milloin jokin asia, tilanne tai ihminen tuntuu oikealta ja milloin väärältä. Tätä intuitiivista tietoa seuraamalla herkkä voi navigoida elämässä sellaiseen suuntaan ja sellaisten ihmisten seuraan, jossa tuntee olonsa hyväksi.
Koska herkkä ihminen usein on virittäytynyt aistimaan energioita, tunteita ja muita usein ylenkatsottuja pienenpieniä yksityiskohtia, hän saattaa olla todella herkkä aistimaan myös eläinten tuntemuksia ja sitä, kohdellaanko eläintä hyvin vai ei.
5. Merkityksen etsiminen
Syvästi tuntevat ihmiset pyrkivät usein löytämään asioille tai elämälle tarkoituksen tai merkityksen. Jos jokin asia tai tilanne tuntuu täysin merkityksettömälle, herkän ihmisen voi olla likipitäen mahdotonta vain sopeutua tilanteeseen ja esimerkiksi hoitaa jokin asia vain siksi, että “niin kuuluu tehdä”.
Aitous onkin yksi herkkien ihmisten tunnuspiirteistä: heidän on todella vaikeaa teeskennellä olevansa kiinnostunut asioista, ihmisistä, työtehtävistä tai harrastuksista, jotka eivät puhuttele heitä aidosti ja syvällä tasolla. Ja puhumisesta puheen ollen: syvästi tuntevat, herkät ihmiset usein eivät siedä pintapuolisia keskusteluja tai tyhjänpäiväistä lörpöttelyä. Sen sijaan syvällisissä ja merkityksellisissä keskusteluissa herkkä ihminen on omimmillaan.
Vinkki: kun syvästi tunteminen tuntuu olevan liikaa
Jos kaiken syvästi tunteminen saa sinut usein tuntemaan olosi ahdistuneeksi, uupuneeksi tai siltä, että muserrut kaikkialta ympäriltäsi tulevien aistiärsykkeiden alle, olisi tärkeää opetella olemaan todella lempeä, armollinen ja myötätuntoinen itseäsi kohtaan.
Varsinkin jos olet erityisherkkä, kannattaa kiinnittää huomiota omaan sisäiseen puheeseen. Jos puhut itse itsellesi ankaraan sävyyn, se saattaa tehdä latautuneessa tilanteessa olemisesta vielä raskaampaa.
Herkkyys ja syvästi tunteminen ei ole huono tai vähättelyn arvoinen piirre. Päinvastoin! Olisi tärkeää opetella ymmärtämään, kunnioittamaan ja arvostamaan omaa herkästi kuormittuvaa hermostojärjestelmää ja opetella hyväksymään se seikka, että se on sinun ominaisuutesi ihmisenä. Siinä ei ole mitään väärää tai korjattavaa. Herkkyytesi voi olla uskomaton voimavara, kun opit olemaan tämän piirteesi kanssa sinut.
Lähteet: mindbodygreen.com, themindsjournal.com, mindbodygreen.com
Aina löytyy linttaajia – Älä sinä linttaa itseäsi!
Olen ollut tyyppi, joka poimii tarjoiluastialta sen repaleisen karjalanpiirakan, jotta ehjät jäävät toisille. Olen valinnut sen vähemmän maksavan viinin, ostanut kaksi paitaa sen yhden ihanan hinnalla. Olen pysytellyt työpaikoissa ja tilanteissa, jotka ovat kohtuullisen hyviä – koska jotain niistä olen saanut sen paljon eteen, jota olen antanut. Olen ollut hiljaa, kun toinen on keuhkonnut henkisyyttään tai yleistä kyvykkyyttään eikä kysy minulta mitään kun on kiireessä julistaa itseään. Ymmärtäväisyydessäni olen kompannut, kun toinen epävarmuuksissaan on ottanut ylästatuksen eikä uskaltautunut yhteyteen. Olen usein tehnyt kompromissin siitä, mitä eniten haluaisin. Oli se sitten paikalta poistumista tai eri sukkien jalkaan laittamista.
Olen usein tehnyt ihan automaattiohjauksella kompromissin siitä, mitä eniten haluaisin
Nykyään olen laatutietoisempi. Hokasin, että minulla oli uskomus jonka vuoksi valitsin aina korkeintaan toiseksi parhaan vaihtoehdon. Tarkemmin ottaen: en uskonut olevani ihan parhaan mahdollisen arvoinen. Repaleisissa karjalanpiirakoissa ei sinällään ole mitään vikaa – mutta ei niitä tarvitse kaavamaisesti lautaselleen latoa, jotta toiset saisivat ehjät.
Monet elämäni ihmiset tottuivat kiltin tukijan rooliini. Tai siis: olin kasvanut jo varhaisissa vaiheissa selviytymiskeinooni huomioijan rooliin (huomaaminen voi olla myös vahvuus, kun se ei vie omaa elinvoimaa). Usein jostain pusikosta ilmaantui ihminen, joka terotteli ylemmyydentuntojaan eli epävarmuuksiaan minuun, koska sisäisesti ajattelin, että olen itse vahvempi ja kestän näytellä alastatustani. Tai: toiset ovat suostuneet näyttelemään kanssani ylemmyydentuntoista, koska sitä oma, arvoani alitajuisesti väheksyvä energia on vetänyt puoleensa.
Hippunenkin alitajuista uskomusta siitä, että jotenkin minut palkitaan, koska olen näin kiltti, huomioiva ja hyvä on uhriutta. Marttyyriutta on asettaa itseään yhtään vähemmän kuin parhaan arvoiseksi, vaikka ei edes yrittäisi saada mistään mitään vaan suorastaan väistellä elämää. Tällä melko vääristyneellä tavalla suhtautua itseensä on pitkät juuret ja moni meistä elää koko elämänsä ehdollistuneena uskomukselle, että itsessä on vikaa tai vähempiarvoista.
En valinnut rikkinäisiä ruokia saadakseni jotain, vaan koska uskoin, että ehjät kuuluvat muille. On egon ja ihmismielen rajoittunut uskomus, että olen ytimeltäni vähemmän kuin Luoja. Itsensä rakastamisen ydin on minulle sitä, että tunnistan sisäisen jumaluuteni ja elän sitä todeksi. Jos tämä tuntuu turhan diipiltä, voi itseään oppia rakastamaan ihan vaan siksi, että elämä on silloin hitsin paljon kivempaa.
Itsensä ykköseksi arvostaminen kuuluu kaikille (ja sitä voi ja saa oppia ja opetella!)
Itsensä ykköseksi arvostaminen kuuluu kaikille, ei vain niille jotka ovat jotenkin tosi upeita. Valtarakennelmille – puhun nyt ennen kaikkea ihmisten välisistä sosiaalisista dynamiikoista – ja voimaantumattomuudelle tämä on vähän haastava setti: ai että ihan oikeasti olisimme kaikki samanarvoisia ja yhtä arvokkaita? Ai miten niin muka luon todellisuuteni – ai kaikki elämäni shittijututkin, vai? Ai miten niin kaikessa röpelössäni olen täysin hyvä?
Tällaista vastuullisuutta ja voimaantumisen ensiaskelta ei voi elämässäsi kukaan puolestasi ottaa. Onneksi, sillä sydänvoimaantumisen riemua ei myöskään kukaan voi sinulta riistää. Mutta itse pitää valita olla arvottamatta itseäsi sen mukaan mitä töissä, ihmissuhteissa, elämäsi yhteisöissä ja laiffissasi ylipäänsä tapahtuu. Eivät kaikki ole valmiita katsomaan sinua arvostavasti – omilta arvottomuuden tunteiltaan. Aina löytyy linttaajia. Älä sinä linttaa itseäsi.
Itseni arvostamisen laatutietoisuus näkyy kaikessa elämässäni: viimeksi Ikeassa pohdiskelin, otanko vastaanotolleni nämä vai nuo korituolit. Nämä olivat puolet halvemmat, mutta nuo tuntuivat ihanammilta. Otin tietysti nuo, koska haluan tarjota parasta asiakkailleni ja itselleni. Eikä paras ole kalleinta vaan sitä, mikä tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja energiaani arvostavalta. Oloni on vauras, koska minulla on minut. Ja se rakkauden yltäkylläisyys minulla on myös maailman kanssa jakaa.
Itsensä rakastaminen ei voisi olla kauempana itsekkyydestä – kun tunnistaa oman arvonsa, osaa arvostaa syvästi myös sitä, mitä kaikkea itsellä on muille antaa. Ei siksi, että itse saisi vihdoin jotain vaan siksi, että on vähintään yhtä ihanaa antaa ja virrattaa rakkautta, kuin vastaanottaa elämän hyvää.
Oloni on vauras, koska minulla on minut
Voin ottaa repaleisen karjalanpiirakan, mutta en autopilotilla. En valitse sellaista, mikä on turvallista ja näennäisesti tuottaa elämääni hyvää, jos se syö hyvää fiilistä itseni kanssa. Jos hintana on miellyttäminen, ahtaus tai oman energiani kuluminen, valitsen mieluummin tyhjiön tai etäisyyttä kuin kompromissin.
Elän sisäistä jumaluuttani ja luojuuttani arvostaen, en sitä ansaiten. Olen parasta, mitä minulle on tapahtunut, koska olen itse sallinut näin syvän rakkauden itselleni.
Kuva: Unsplash / David Clode
Näin voi saada hetkistä kiinni arkirumbassa
Palasin viime syksynä työelämään neljän kotivuoden jälkeen. Kotona ollessa aikaa riitti sopivasti sekä lasten kanssa yhdessäoloon; sekä leikkiin ja ulkoiluun että kotitöiden hoitoon. Nyt huomaan päivittäin kamppailevani saman asian kanssa: leikinkö lasten kanssa vai pesenkö pyykkiä ja siivoan keittiön työpäivän jälkeen? Samaan aikaan huomaan kadehtivani mieheni taitoa heittäytyä lasten kanssa lattialle leikin pauloihin heti töistä tultuaan.
Lasten sanotaan elävän läsnäolosta. Tässä on mielestäni suuri totuus. Lapset janoavat aikuisen huomiota ja nimenomaan sataprosenttista läsnäoloa. Voit yrittää samalla miettiä seuraavan päivän to do -listaa tai sivusilmällä seurata uutisia televisiosta, kun pelaat muistipeliä lapsen kanssa. Pelikaverisi palaute on kuitenkin välitön, mikäli hän huomaa, ettet ole täysin läsnä tilanteessa. ”Äiti keskity nyt! ”Karjaisee nelivuotias tyttäreni jo sujuvasti.
Tutkimusten mukaan kaikissa Pohjoismaissa yksi lasten ongelmien riskitekijä on liian vähäinen vanhempien kanssa vietetty aika. Päiväkoti-ikäinen lapsi saattaa kiukutella, huutaa ja riehua saadakseen aikuisen pysähtymään ja oikeasti keskittymään itseensä. Koululainen voi kotiin tultuaan kadota omaan huoneeseensa kännykän kanssa ja ajatella, etteivät vanhemmat jaksa työpäivän jälkeen olla kiinnostuneita hänen kuulumisistaan.
Lapsen perustarve on kuitenkin tulla huomatuksi ja rakastetuksi.
Hän rakentaa omaa persoonallisuuttaan vanhemman huomiosta ja läsnäolosta. Vuorovaikutussuhteilla aikuisten kanssa on kauaskantoisia vaikutuksia lapsen kehitykseen ja myöhempään elämään. Vuorovaikutus vanhempien kanssa luo lapselle turvallisuuden tunnetta, vaikuttaa oppimiskykyyn ja muokkaa tunne-elämää. Ensimmäiset kiintymyssuhteet antavat mallia tuleviin ihmissuhteisiin.
Usein pienikin hetki vanhemman jakamatonta huomiota riittää. Ruoanlaitto tai leipominen yhdessä, pelailu, ulkona pulkkailu tai juttelu päivän kulusta on osoitus lapselle, että hän on tärkeä ja hänestä ollaan kiinnostuneita. Arkikin voi sujua mutkattomammin, kun vanhempi päiväkoti- tai koulupäivän jälkeen keskittyy hetkeksi täysin lapseen. Iltakiukuttelut saattavat jäädä väliin ja lapsen käytös on kaiken kaikkiaan tasapainoisempaa. Myös koko perheen ilmapiiri voi olla tyynempi. Näin ollen valtuutan itseni jättämään kotityöt sivuun ja keskityn työpäivän jälkeen Frozen-pelin pelailuun ja legoilla rakentamiseen.
Emmi Rantakallio
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry.
Kun älykkyys menettää merkitystään, mitä tulee tilalle?
”New world” Myhäilen huvittuneena autossa kuunnellen tuota Dvorakin sinfoniaa, jonka iPhonen Siri minulle juuri valitsi.
Valinta huvittaa, koska olin sitä ennen päättänyt äänikirjan, joka kuvasi maailmaa, jossa usko datan ja keinoaölyn liittoon ottaa uskonnon paikan. Eikä siinä kaikki, seuraavaksi näiden tietovirtojen kasvattaminen tekee ihmisistä onnettoman tehottomia keinoälyyn verrattuna.
Kirjailijan mukaan keinoälyn algoritmit tulevat olemaan ylivertaisia verrattuna ihmisalgoritmiin.
Algoritmeista puhutaan paljon näinä aikoina ja tässä tarkoitan sillä yksityiskohtaista kuvausta tai ohjetta siitä, miten jokin tehtävä tai prosessi suoritetaan; jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma. Esimerkiksi ihmislajin selviytyminen kilpailussa muun luomakunnan kanssa.
Sillä ihminenkin on evoluution synnyttämä algoritmi; toteutamme vuosimiljoonien evoluution myötä kehittynyttä onnistumisen mallia, kun taas keinoäly oppii nopeammin ja sen oppi kumuloituu maailmanlaajuisessa verkossa ja siksi Harari uskoo sen ohittavan meidät väistämättä tiedon jalostajana.
Tiukkaa settiä.
Hararin teos, Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, on ajatuksia herättävä ja vahvasti provosoiva kirja, joka haastaa miettimään ihmisen ja teknologian kehitystä ja suhdetta.
Kun oppiva keinoäly (tiedostamaton algoritmi) ja kasvava datavirta ohittavat ihmisen (tiedostava algoritmi) kapasiteetin, nousee esiin montakin tärkeää kysymystä.
Algoritmien, eli siis onnistumista jäljentävien käyttäytymismallien, maailmassa ihmisen erottaa eläinkunnasta lähinnä tietoisuus ja kyky luoda abstraktioita.
Mitä siis tapahtuu ihmiskäsitykselle, kun oppivan keinoälyn algoritmit ohittavat tehossaan ihmisen algoritmit? Varsinkin kun ”tietoisuus” on toistaiseksi vältellyt paljastamasta salaisuuksiaan. Tieteellä ei ole aavistustakaan siitä, mikä se on ja mistä se tulee.
Ajatus evoluutiosta kehittyvänä algoritmina on äärimmäisen kiinnostava.
Jos koko nykyinen maailmanjärjestys rakentuu ihmisen itsenäisten ja vapaiden valintojen varaan (demokratia, markkinatalous, humanismi, jopa kristinusko) niin mitä tapahtuu, jos vapaata tahtoa ei ole?
Kun asemamme älyn jättiläisenä menetetään, onko mahdollista, että meidät ohittava luomus näkee meidät samalla tavoin alempana otuksena, kuin me näemme vaikka kanan? Mikä on meidän paikkamme ja mitä meille jää, jos luomuksemme tekee kaiken tuon meitä paremmin?
Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että meille jäisi kuitenkin ainakin yksi merkittävä vahvuus.
Epätäydellisyyden hyväksyminen on jotain jota huomaan työstäväni päivittäin muodossa tai toisessa. Parhaimmillamme meillä on kyky rakastaa ihmisiä silloinkin, kun he eivät sitä vähässäkään määrin ansaitsisi. Puhumattakaan itsestämme.
Inhimillinen erikoispiirre on myös kyky luoda merkityksiä tapahtumille ja kohtaamisille silloinkin, kun mitään merkittävää ei näytä tapahtuvan.
Havahduin tähän viime viikolla ajaessani aamusumussa läpi hiukan hylätynoloisen satakuntalaisen pikkukylän. Olen aikaisemmin huomannut hiukan ahdistuvani miettiessäni miten rapistuvat talot kertovat huonoista suhdanteista ja ihmisten muutosta kaupunkeihin. Tällä kertaa kokemukseni oli kuitenkin toinen.
Selittämättömällä tavalla taustalla soiva kaunis klassinen musiikki ja sumuinen maisema muuttivat autiotalon umpeen kasvaneen ja juuri lumen alta paljastuneen pihapiirin luonnolliseksi osaksi luontoa. Noin sen kuuluu mennäkin. Elämän kiertokulun.
Kuten talven jäljiltä luonto on ruskea ja kuollut ennen kevään kukoistusta, oli tuo pihapiirikin luopunut kiivaan elämän vaiheesta, ja odotti joko lahoamistaan tai uuden kodin rakentamista vanhojen villiintyneiden omenapuiden keskellä.
Luonnon kierron hyväksyminen synnytti uuden kokemuksen, joka tuntui merkitykselliseltä minulle.
Arvostan vuosi vuodelta enemmän tuloksellisuutta tekemisessä, ja otan siksi mielelläni tiedostamattomat algoritmit avuksi saadaksemme enemmän aikaan vähemmällä. Samaan aikaan pidän kuitenkin luovuttamattomana oikeutenani kerryttää myös sellaisia kokemuksia, joilla ei ole suoraan tunnistettavaa hyötyarvoa.
Jos jonain päivänä käy niin, että robotiikka ja keinoaäly tuottavat ison osan tarvitsemistamme hyödykkeistä, on tehtävämme jakaa ne oikein ja antaa siten aikaa niille asioille, jotka nyt jäävät kiireen jalkoihin. Niiden merkitys voi aueta vasta myöhemmin, mutta se saattaa olla myös jotain aivan uutta ja olennaista.
Inhimillisen elämän korkea veisu on olemisen kokemus. Sitä on hankala muuttaa datavirraksi.
Oletko oikeasti läsnä omassa kehossasi? – Kehotietoisuus auttaa sinua takaisin yhteyteen itsesi kanssa
“Tajusin itseni kohdalla, miten tärkeää on kehotietoisuus. Olen koko ikäni leijaillut liikaa irti maasta ja itsestäni.”
“Nyt olen huomannut, että kehotietoisuusharjoitukset auttavat nimenomaan meditoimaan ja silti pysymään kehossa. Kun olen harjoittanut kehotietoisuutta, niin meditaatiokin on alkanut sujua.”
Moni kurssilainen on kertonut minulle, kuinka tärkeää heille on ollut palata syvemmin kehotietoisuuteen.
Nykyisessä vauhdikkaassa ja ajatuksiin kutsuvassa maailmassa tarvitaan kehollisuutta ja kehotietoisuutta enemmän kuin koskaan. Monelle ihmiselle niin työ, viihde kuin rentoutuminen saattavat olla paljolti ajatuksiin, tarinoihin tai ruutuun uppoutumista. Toisin oli aikoinaan metsästäjä-keräilijöillä tai maanviljelijöillä, joille fyysinen työ, toiminta ja liike olivat selviytymisen perusta. Nykyelämässä kehoon voi palata vaikkapa saunassa vihtomisella tai liikunnalla. Tämän jutun lopussa on myös hyvä harjoitus.
Tässä viisi syytä, miksi kehotietoisuutta kannattaa lisätä. Syventämällä kehotietoisuutta voit myös lisätä
Läsnäoloa
Keho on aina tässä ja nyt. Lisäämällä kehotietoisuutta tämä käy ilmeisemmäksi. Kehotietoisuusharjoitukset ovat monille meditaatiotakin nopeampi ja helpompi keino palata läsnäoloon. Toisaalta voi myös vain olla henkisesti ja älyllisesti rehellinen ja todeta, että tämä paikka, jossa keho juuri nyt on, on oikeasti itselle ainoa konkreettinen aistittava todellisuus. Kaikki muut paikat ja ajat ovat vain mielen kuvitelmaa tässä ja nyt -hetkessä olevilla aivosoluilla.
Yhteyttä tunteisiin
Tunne muuttuu todelliseksi silloin, kun se muuttuu fysiologiseksi. Paras paikka tutkia ja kohdata tunteita on keho. Kehotietoisuuteen palaaminen ja kehossa herkästi läsnä oleminen auttavat myös olemaan pakenematta vahvoja kielteisiä tai myönteisiä tunteita ajatuksiin, tulkintoihin ja tarinoihin.
Elävyyttä
Elossa olemisen kokemus on kehollinen. Se on seurausta kehossa läsnä olemisesta ja tunteiden tuntemisesta. Vahva elävyyden tunne on lähellä myös sisäisen täyttymyksen kokemusta. Täyttymystä, jota monet ihmiset etsivät muutoksille alttiista ulkoisista asioista, tilanteista ja ihmistä. Kehotietoisuus voi siten olla myös tie sisäiseen tyytyväisyyteen.
Intuitiivisuutta
Tuntemukset kehossa, “gut feeling”, antavat usein tietoa siitä, mikä on hyväksi tai ei, jo paljon ennen ajatuksia ja mielen loogisia perusteluita. Kehollinen vaistoaminen on yksi hyvä apu päätöksentekoprosessille. Tässä artikkelissa kerrotaan, kuinka keho tietää nopeammin kuin mielen ajatteluprosessi. Herkistämällä ja vahvistamalla kehotietoisuutta voi lisätä kykyä aistia kehon hienovaraisia ja hyödyllisiä viestejä.
Myötätuntoa
Kun oman kehon elävyys ja elossa oleminen käy ilmeisemmäksi, niin se synnyttää myös spontaanisti myötätuntoa. Vahvasti omasta elollisuudestaan tietoinen ihminen oivaltaa myös muiden elävän, hengittävän ja tuntevan. Voidakseen vahingoittaa tietoisesti muita eläviä olentoja, ne on kohdattava mielessä vain oman mielen ajatuskuvajaisina eikä itsensä kaltaisina elävinä ja hengittävinä olentoina.
Kehotietoisuuden lisääminen
On monia tuttuja keinoja lisätä kehotietoisuutta esimerkiksi: urheilu, tanssi, jooga, chi kung (kiinalainen voimistelu), kosketus, hieronta ja seksi. Nämä kaikki voivat oikein käytettyinä syventää kehotietoisuutta.
Seuraavalla kehotietoisuusharjoituksella voit lisätä erityisesti läsnäoloa ja elävyyden kokemusta sekä rentoutua. Tämä harjoitus on myös osa opettamani ja luomani metsään uppoutumisen menetelmän ensimmäistä vaihetta. Olen opettanut tätä harjoitusta paljon vuosien varrella erilaisilla chi kungin ja mindfulnessin kursseilla, valmennuksissa ja retriiteillä, ja se on minusta yksi parhaimpia harjoituksia, joita tiedän. Harjoitus tuo vahvasti huomion ja tietoisuuden kehoon.
Kehotietoisuusharjoitus – taputtelu ja koputtelu
Voit käyttää sormia, avokämmentä ja nyrkkiä taputteluun. Ole lempeä etenkin kasvojen ja vartalon kanssa. Käsivarsia ja jalkoja taas voi taputella ja koputella reilummalla voimalla.
Pidä suusi raollasi, niin voit vapauttaa jännityksiäsi suun kautta pois ja vaikka huokaista syvän irtipäästämisen huokauksen. Halutessasi voit pitää myös silmiäsi kiinni. Näin voi uppoutua vielä helpommin kehollisiin aistimuksiin.
HUOM! Jos sinulla, jokin kohta, jota ei olisi hyvä taputella, niin jätä ihmeessä tämä alue taputtelematta. Älä kumarra liian alas, jos sinulla on verenpaineen kanssa ongelmia. Kiinalaisen lääketieteen mukaan ei suositella kovaa koputtelua nyrkillä hartian päältä, jos on raskaana. Muutenhan hartiaa kannattaa todella koputella reilummin nyrkillä.
Keho käydään läpi ylhäältä alas esimerkiksi seuraavassa järjestyksessä:
pää+niska+kasvot
lapaluut+hartiat
käsivarret (ulkokautta alas ja sisäkautta ylös)
kyljet
rintakehä (varo sydäntä)
ylävatsa (navan yläpuolelta)
alavatsa
selkä+ristiselkä
pakarat+jalkojen takasivusyrjät+jalkapöydät+jalkojen sisäsyrjät+lonkat
Voit tehdä useampia kierroksia yhtä aluetta. Itse esimerkiksi usein ohjaan ihmisiä kiertämään jalkoja (alkaen pakaroista ja päätyen lonkkiin) yhteensä 5-7 kierrosta.
Halutessasi voit myös auttaa taputtelulla ystävääsi, kumppaniasi tai lastasi palaamaan läsnäoloon, rentoutumaan ja päästämään irti stressaavista ajatuksista, tulevasta ja menneestä. Jos taputtelut muita, niin usein on hyvä jättää kasvot, rintakehä ja vatsa taputtamatta. Usein nämä alueet ovat herkkiä taputtelulle, vaikka niitä taputtelisi läheinen ihminen. Toisaalta toiselle voi selän taputella paremmin kuin itselleen. Keskiselän alueella ole lempeä, koska siellä ovat munuaiset eivätkä ne pidä kovasta käsittelystä.
Hyvän kokemuksen harjoituksesta ja vaikutuksista saa noin 10 minuutissa. Joskus jopa pieni muutaman minuutin hartioiden ja käsivarsien taputtelu, voi rentouttaa ja tehdä läsnäolon ilmeisemmäksi. Joskus taas 40 minuuttia voi olla mahtava uppoutuminen kehoon ja menneisyydestä sekä tulevaisuudesta (mielestä) vapautumisen ja kaikesta tauon ottamisen seremonia.
Kehosi kiittää aina, kun todella tulet siihen läsnäolevaksi. Yksi tällainen kiitoksen merkki on esimerkiksi, kun suusi kautta pääsee spontaani syvä huokaus. Kehosi voi rentoutua, kun emäntä tai isäntä eli tietoisuus on palannut taloon.
loistavaa kehollista läsnäoloa sinulle
5 erilaista tapaa ilmentää rakkautta – Tunnistatko omasi, lastesi ja läheistesi tavat?
Miten lapsi ilmentää itseään?
Lasten äärellä saa havahtua monenlaisiin juttuihin. Kirjoitin yhtenä Hidasta elämää -äitinä tekstejä kirjaan Lasten oppeja äideille ja vaihde jäi niin sanotusti päälle – aloin entistä enemmän tiedostaa sitä, mitä kaikkea lapsiltani koko ajan opin.
Istuin eräänä iltana kahden poikani kanssa iltapalapöydässä ja juttelimme. Olin pyörittänyt työpäivän aikana rakkauden kieli -teemaa. Ja yhtäkkiä havahduin ymmärtämään, että varmaan myös lapsillani on oma rakkauden kielensä samoin kuin meillä aikuisilla. Niinpä kysyin lapsiltani, mistä he tietävät sen, että minä rakastan heitä.
9-vuotias kuopukseni vastasi välittömästi, että ”se kun me istutaan joka ilta iltapalapöydässä ja jutellaan”. Isoveli oli pikkuveljensä kanssa tästä samaa mieltä. Pikkuveli pitää myös koskemisesta ja siitä, että hänen kanssaan pelataan esimerkiksi lautapelejä. Hän itsekin koskee paljon, halii minua ja silittelee kissojamme. Hänelle on tärkeää se, ettei hän syö herkkuja yksin vaan jälkiruoka maistuu hänelle vain, jos joku syö jälkiruokaa hänen kanssaan.
Viisi rakkauden kieltä
Gary Chapman on kirjoittanut kirjassaan Rakkauden kieli viidestä rakastamisen tavasta, jotka ovat:
1. Sanat
2. Yhdessä vietetty aika
3. Lahjat
4. Auttaminen ja palveleminen
5. Fyysinen kosketus
Rakkauden kieli on paitsi tapa osoittaa itse rakkautta, mutta myös vastaanottaa rakkautta. Nämä kaksi voivat olla eri kieliä. Itse esimerkiksi olen kova auttamaan ja palvelemaan, mutta minä itse ymmärrän, että minua rakastetaan, kun saan puhua, viettää aikaa rakkaitteni kanssa ja minua kosketaan.
Ristiriitoja ihmissuhteissa voi syntyä siitä, että rakkauden kielet eroavat kovasti toisistaan. Jos koen antavani rakkautta palvelemalla ja auttamalla, ja jos toiselle se ei ole mikään juttu vaan hän kaipaisi lahjoja, koen tulleeni torjutuksi ja toinen kokee itsensä hylätyksi. Jotta vältyttäisiin väärinkäsityksiltä, on tärkeää miettiä omaa ja läheisten tapaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.
Kurkkaa Lasten oppeja äideille.
Lapsi ja rakkauden kieli
Oman poikaseni rakkauden antamisen kieliä ovat puhuminen ja fyysinen kosketus. Hän ottaa rakkautta vastaan erityisesti yhdessä vietetyn ajan ja puhumisen kautta. Ehkä rakkauden kieli voi selittää pienen osan siitäkin, miksi joku kokee tulleensa lapsena rakastetuksi ja joku taas ei. Vanhempana voi antaa lapselle paljon elämän matkalle, rakkauden kielen tunnistaminen ja tiedostaminen voi olla yksi merkittävä eväs itsetuntemuksen rakentumiseen ja apu ihmissuhteisiin.
Mistä tiedät sen, että olet rakastettu?
Millä tavalla osoitat rakkautta?
Havainnoi lastasi, puhu hänen kanssaan ja kysy samat kysymykset myös häntä koskien.
Sinun ei tarvitse muuttua paremmaksi, vaan löytää oma tehtäväsi – Sinulla on kokonaisuudessa suuri merkitys
Paljon urheileva tuttavani kertoi, että kävisi mielellään joogatunnilla, se tekisi hänen jäykille lihaksilleen hyvää.
”Mutta minua häiritsee joogatunneilla oletus, että jokainen haluaisi kasvaa paremmaksi ihmiseksi ja olla paras versio itsestään. Olen aika tyytyväinen elämääni ja koen olevani kohtalaisessa tasapainossa. Miksi aina pitäisi yrittää enemmän?”
Kieltämättä monet joogatunneille osallistuvat tai henkisistä opeista kiinnostuneet ovat jollakin tavalla tyytymättömiä elämäänsä ja haluavat ottaa koko potentiaalinsa käyttöön.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi kasvaa aina iloiseksi ihmiseksi, jonka koko elämä on mah-ta-vaa, eivätkä huolet koskaan paina. Ei, ennemmin kysymys on siitä, että osaa tulla toimeen omien huoliensa kanssa.
~
Joogaharjoittelu ei ole kaikille. Se on yksi mahdollinen tekniikka lukuisten muiden joukossa kohti parempaa itsetuntemusta. Jotakin joogatunnilla on siis tarkoitus oppia – kuten elämässä ylipäänsä.
Oppiminen kannattaa: kun ihminen ei enää opi, hänen elämänpiirinsä ja kokemuksensa alkavat supistua. Supistuminen on luonnollinen tendenssi, se tapahtuu automaattisesti, jos lopetamme ulospäin kurkottamisen. Jos emme käytä aivojamme, taitojamme, kehoa… pienenee se, mihin niiden avulla pystymme.
Voimme oppia erilaisia taitoja, mutta ennen kaikkea tarkoitus on oppia sietämään, olemaan armollisempi ja elää takertumatta, luottamaan, sallimaan tunteita, muttei muuttua toiseksi tai tulla ”paremmaksi ihmiseksi”. On tarkoitus löytää se mitä oikeasti on, elää merkityksellisesti, virrata elämän mukana.
Kaikenlaiset tekniikat voivat viedä sinut lähemmäs itseäsi. Mutta kysymys ei ole siitä, että olisit jotenkin epätäydellinen. Älä rimpuile vaan tanssi.
Elämä ei muutu tämän paremmaksi. Yksittäiset vastoinkäymiset tai onnenhetket ovat nyansseja, yksityiskohtia, joiden takana on suuri kokonaisuus.
~
Hyvän ystäväni lempilausahdus on ”ei tässä helppoa suoritusta haeta”. Joku saattaa kuulla sen ankarana, minusta se on armollinen. Elämän ei ole tarkoitus olla vain helppoa, muuten se on kiiltokuva, ei kokonainen elämä.
Joogit puhuvat polariteeteista eli saman asian kahdesta eri ääripäästä, jotka vaikuttavat toisiinsa (ilman pimeää ei olisi valoa, ilman rentoutta ei olisi stressiä jne.). Liikumme jatkuvasti erilaisten ääripäiden välillä. Voinko suvaita sitä, että minussa on valtavaa valoa ja valtavaa pimeyttä?
Samalla, kun tutustun valooni, on minun välttämätöntä tutustua myös varjooni. En voi valita vain toista – ja samalla kun käyn varjojen syövereissä, vahvistan myös valon määrää.
Jotkut meistä ovat valinneet tähän elämään ison tehtävän ja ilmentävät ihmiskunnan pimeyttä, jotta me muut saisimme peilata myös omaa valoamme siitä. Kaikilla meillä on tehtävämme.
Sinun ei tarvitse muuttua paremmaksi, vaan löytää oma tehtäväsi. Sinulla on kokonaisuudessa suuri merkitys.
Anita Moorjani kirjoittaa osuvasti kirjassaan Kuinka kuolema pelasti elämäni:
”Jos joku Guru, opettaja tai mestari saa teidät tuntemaan, että ette ole ‘vielä’ valaistuneet ja teillä on vielä paljon ‘opittavaa’, ‘irti päästettävää’ tai ‘vapautettavaa’, ennen kuin pääsette tavoitteeseenne, hän ei opeta teitä kunnolla, keitä te todella olette, tai olette ymmärtäneet hänet väärin.”
Naisen aggressio on edelleen tabu
Naisiin (kuten toki miehiinkin) mahtuu sekä valot että varjot. Viha ja aggressio ovat edelleen aikamoinen tabu. Vihan tunne nousee usein, kun kokee avuttomuutta, tulleensa väärinkohdelluksi ja silloin kun omat tarpeet ovat toistuvasti jääneet paitsioon. Vihaa voidaan myös ajatella merkkinä siitä, että jokin itselle tärkeä asia ei ole tullut kuulluksi, eikä usein sanoitetuksi.
Naisihanne, jota poimimme mediasta ja kulttuuristamme, on usein itsenäinen, pärjäävä nainen, joka ei muita tarvitse. Päinvastoin, nainen on itse muita varten!
Moni meistä on myös kasvanut ympäristössä, jossa suhde vihaan on ollut latautunut. Ehkä kiukulle ja “hankaluudelle” ei ole ollut tilaa. Ehkä on itse ollut toisen vihan purkauksien uhrina.
Pahimmillaan aggressio äityy väkivallaksi. Tähän liittyy monesti syvää häpeää ja syyllisyyttä, ja kynnys hakea apua on vielä monelle liian suuri.
Väkivalta on jotain, joka aina satuttaa itseä tai toista. Tyypillisesti sanasta väkivalta tulee mieleen väkivallan fyysiset muodot, lyöminen tai pahoinpitely. Toki nämäkin ovat väkivaltaa, mutta äärimmilleen vietynä.
Väkivaltaan kuuluu siis myös henkinen, sosiaalinen, taloudellinen, uskonnollinen ja seksuaalinen väkivalta sekä itseen kohdistuva väkivalta.
Voisi siis ajatella, että jollain tavoin väkivalta on koskettanut meitä ihan jokaista, jossain elämän vaiheessa. Se on myös kohta, jota meistä jokaisen olisi hyvä olla valmis katsomaan itsessään.
Hallitsemattomien aggressioiden takana on lähes aina taustalla omia vaillejäämisiä lapsuudessa sekä kokemuksia siitä, että ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi.
Vihaa voi oppia hallitsemaan, ja kuulemaan sen kertomat viestit. Toivoa on. Eikä koskaan ole liian myöhäistä. Tähän luultavasti jokainen tarvitsee tukea. Ei tarvitse jäädä yksin.
Sain kunnian keskustella Maria Akatemian naisenväkivalta.fi -hankkeen vetäjien Freian ja Maijan kanssa tästä valtavan tärkeästä ja arkaluontoisesta aiheesta, naisen vihasta ja vihan hallinnan haasteista.
Podcastilla keskustellaan mm. seuraavista aiheista:
- Mitä väkivalta oikeastaan on? Mistä viha oikeastaan kertoo?
- “Kun kiltti tyttö löytää raivon itsessään” – miten ihmeessä siihen pitäisi suhtautua?
- Millaisen lapsuuden mallin olemme saaneet vihan kohtaamisesta
- Naismyytti
- Kun omaa varjopuolta on vaikea kohdata
- Häpeä ja syyllisyys
Naisenväkivalta.fi -hanke tarjoaa apua maksutta naisille, jotka kaipaavat tukea aggression, itsehillinnän ja vihan rakentavaan ja turvalliseen kohtaamiseen.
“Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!” Sivustolta löytyy mm. chat jossa keskustelun voi aloittaa. Käy tutustumassa!
https://soundcloud.com/eevi-minkkinen/aiti-raivoava-eukko-ihana-nainen
