Meidän kulttuurissamme taitaa olla tapana muistella ihmisten hyviä neuvoja vasta sitten, kun he ovat jo menneet. Mutta kannattaisi niitä miettiä jo aiemminkin.
Olin lähdössä kirjamessuille puhumaan villistä naiseudesta ja huomasin palaavani menneisyyteen. Miten minusta on tullut sanavalmis, rohkea ja vapauden tunteesta nauttiva villi nainen? Onko vapauden ja oman arvon tuntemus istutettu minuun jo varhaisessa elämässä? Tässä valittuja oppeja äidiltäni, jolla on takuulla ollut oma osuutensa asiaan.
1. Älä sitoudu liian aikaisin
On hyvä nähdä maailmaa, opiskella ja myös vaihtaa kumppania pari kertaa ennen kuin sitoutuu. Tietenkin menin sitten ensimmäistä kertaa avioon jo 23-vuotiaana. Jälkikäteen ajatellen, äitini taisi olla oikeassa.
2. Lapsia ei ole pakko tehdä
Perheeni ei ole koskaan laittanut paineita lastensa lisääntymiselle. ”Se on kaikkien oma asia.” Piste.
3. Ole nätisti
Samalla tavalla kuin monia muitakin tyttöjä, on minuakin kasvatettu olemaan kiltti tyttö. Feministi sisälläni nostaa sarviaan, mutta samalla aikuinen nainen minussa ymmärtää, että hyvä ja muita kunnioittava käyttäytyminen ei ole koskaan pois itseltä. Sitä paitsi, jatkuvasta hokemisesta huolimatta – tai juuri siitä johtuen – olen käyttäytynyt joskus kovin rumastikin. Ja joka kerta oppinut jotain tärkeää.
4. Kaikkia ammatteja tarvitaan
Tämä on varmasti yksi olennaisimpia oppejani, joita olen molemmilta vanhemmiltani omaksunut: kunnioitus jokaista ammattikuntaa kohtaan. Joka kerta, kun näen aamulla esimerkiksi roskiamme kuskaavat ihmiset työssään, lähetän heille syvän kiitoksen. Infrastruktuuria ylläpitävät ammatit ja hoivatyötä tekevät ihmiset ovat kollektiivisen hyvinvoinnin ydin.
5. Raha ei tee onnelliseksi, mutta helpottaa elämää
Älä siis toimi ainoastaan rahallisen vaikuttimen alaisena, mutta älä sano ei hyville ehdotuksille.
6. Ota aina mies, joka soittaa kitaraa
Harvemmin kuulee että nainen ottaisi yhtään mitään tässä maailmassa, joten ”ottaa”-verbi on suorastaan virkistävä. Lähes pelottavaa taas on se, että kaikki kumppanini ovat soittaneet kitaraa. Tärkeää on siis, että mies ymmärtää taiteen ja musiikin päälle.
7. Nuku ilman pikkuhousuja
Lisäisin tähän, että aina kun mahdollista, ole ilman pikkuhousuja ja käytä muutenkin mukavia alusvaatteita, äläkä mitään muovisia stringejä. Valkaisuaineita täynnä olevista tamponeista puhumattakaan.
8. Aina voi laittaa punaista huulipunaa
Juuri korvanappiini tulleen tiedon mukaan marraskuinen Suomi on mahdollisesti maailman harmain paikka asustaa, joten pieni piristys on varmasti paikallaan – mitä se kenellekin onkaan.
Millaisia oppeja sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi? Pystytkö poimimaan matkaasi ne kaikkein voimauttavimmat? Mitä oppeja siirrät eteenpäin omille lapsillesi?
Minulla on tänä päivänä täysi luottamus ja usko lapsiini. Uskon, että elämä antaa ja ottaa, täydellisessä tasapainossa, aina meidän parhaaksemme. Mielenkiinnolla seuraan lasteni seikkailuja koulumaailmassa, sillä kummasti ne sattuvat tasapainoittamaan ja antamaan aina niitä kokemuksia, joita kotona ei ole saanut vielä kokea. Elämä lasteni vierellä kulkien on mielenkiintoinen seikkailu, enkä malta odottaa, että he iltaisin kertovat, mitä heille on sattunut ja tapahtunut.
En ole aina ollut näin tyynen luottavainen. Kahden ensimmäisen lapseni kanssa olin pitkään pelosta jäykkä. Suojelin heitä liikaa, vein heidän voimiaan hoitamalla kaiken heidän puolestaan. Omat voimani olivat myös vähissä, sillä puhuin kuin papupata, käskin, selitin, sanoitin ja opetin, kasvatin isolla koolla. Arki oli raskasta. Täytin tauotta kaikkia lasteni tarpeita, palvelin heitä ja laiminlöin tyystin oman hyvinvointini ja omat tarpeeni.
Lapseni hokivat ”Minä itte!” ja halusivat olla mukana ja osallistua, mutta minä halusin tehdä mieluummin kaiken itse – nopeammin ja paremmin. Löysin lopulta itseni itkemästä rätti kädessä, siivotessani lasten jälkiä. Lapseni eivät kunnioittaneet minua pätkän vertaa, eivät tehneet mitään minua auttaakseen! Mutta olinko ikinä antanut heidän tehdä mitään? En voinut syyttää lapsiani. En itsekään kunnioittanut itseäni, niin miksi lapsenikaan olisivat?
Olin kuvitellut hyvän äidin olevan hössöttävä ja huolehtiva tehopakkaus, joka laittoi lapsensa aina kaiken muun edelle. En voinut käsittää, kun lentokoneessa kuulutettiin, että happinaamari laitettaisiin ensin omalle naamalle, sitten vasta lapsille.
Olinkin jo todella huonossa hapessa, kun sain käsiini Tom Hodgkinsonin kirjan Joutilaat vanhemmat. Kirja suututti, sillä sen mukaan olin toiminut äitinä aivan väärin, mutta en silti malttanut olla lukematta sitä loppuun.
Minä itte – anna lapsen kokea ja oppia virheistään, oli kirjan kultainen sääntö ja lopulta minua jo nauratti. Olisi pitänyt kuunnella lapsia.
Opin kirjasta, että lapsesta on todella tukahduttavaa, jos hän on vanhempiensa elämän keskipiste. Kontrollointi viestii uskon puutetta, ja ymmärsin, että kun en ollut itse uskonut itseeni, minun oli ollut vaikea uskoa lapsiini ja siksi kontrolloin heidän joka liikettään.
Miten ärsyttävää minustakin olisi, jos joku hääräisi ympärilläni koko ajan ja kyselisi onko kylmä, onko kuuma, onko pissahätä, onko nälkä, joisitko vettä, oletko väsynyt, haluatko leikkiä, mennäänkö puistoon, haluatko piirtää, oletko siivonnut huoneesi, mitä mietit, mitä haluat…
Kaikki tämä hyväntahtoinen, mutta uskonpuutteesta ja pelosta tuleva huolehtiminen viestitti, etteivät he osanneet huolehtia itse itsestään ja tarvitsisivat aina muita vierelleen auttamaan. Ilmankos lapseni olivat minuun ripustautuneita! Olin hyvää vauhtia tekemässä heistä läheisriippuvaisia.
Piti oppia hyväksymään, että helposta elämästä lapseni eivät saisi oppeja ja kokemuksia. Lasteni luottamus omaan voimaansa katoaisi, jos jatkuvasti viestittäisin, etteivät he osaa tai pysty. Lapseni passivoituisivat, laiskistuisivat ja muuttuisivat pelokkaaksi kohdatessaan haasteita. He olisivat aina ohjeistuksistani riippuvaisia, jos en lopettaisi heidän jatkuvaa neuvomistaan.
Ymmärtämällä, että jokainen tappio, riita, suru, moka ja onnistuminen olisivat suuria opetuksia ja lahjoja lapsilleni, pystyin lopettamaan liian huolehtimisen ja vapauduin nauttimaan joutilaammasta äitiydestä.
Unohdin lasteni kehittämisen ja aloin kehittää itseäni. Mietin aina sitä, mitä minä omilla teoillani ja sanoillani viestitin lapsilleni ympäröivästä maailmasta.
Keskityin omaan onnellisuuteeni, koska halusin, että lapsenikin aina keskittyisivät omaansa. Opettelin pyytämään mitä haluan ja asettamaan rajoja, sillä nämä taidot halusin lapsillenikin. En enää ruikuttanut ja valittanut, koska en halunnut lasteni oppivan minulta marttyyriasennetta. Halusin lapsistani kasvavan aikuisia, jotka eivät mene rikki vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja suruista. Heidän tulisi oppia olemaan kaikkien tunteidensa kanssa, siksi annoin lasteni rauhassa kokea kaikkia tunteita, tukien heitä läsnäolollani, suu kiinni ja neuvomatta. Oi, mikä viisaus lapsissani asuikaan!
Maailma ei kaatunut, kun he välillä tunsivat nälkää, kylmyyttä tai väsymystä. Pidin suuni visusti kiinni, kun he lähtivät pakkasella kouluun muodikkaasti rikkinäisissä farkuissaan ilman hanskoja. Tiesivät kyllä missä kalsarit ja hanskat olivat, jos niitä tarvitsivat, ajattelin joutilaasti. En enää silotellut enkä varmistellut heidän tietään.
Lasteni piti oppia tunnistamaan mitä he milloinkin tarvitsivat. Heillä piti olla rohkeutta pyytää sitä, nöyryyttä myöntää virheensä, ja viisautta pyytää anteeksi, kun tekivät virheitä opetellessaan pois äitinsä helmoista.
Kokemus on ainoa oikea opettaja ja halusin taata lapsilleni vapauden saada kaikenlaisia kokemuksia. Halusin lasteni olevan sitkeitä ja uskovan omiin kykyihinsä. Opettelin kärsivällisyyttä odottaa, kun lapseni harjoittelivat eri elämäntaitoja. Ai miten helppoa olisi edelleen tehdä itse, kerralla, nopeasti ja täydellisesti, mutta purin hammasta ja kannustin.
Kysyin aina mielessäni: ”Antaako tämä hänelle voimaa vai vienkö tällä hänen voimansa?”
Haluan oppia kaikissa tilanteissa säilyttämään lapsen oman voiman, siksi lasten palveleminen ja lasten puolesta tekeminen ei tule enää mieleenikään. Lapset tekevät omat aamupalansa ja siivoavat keittiön. Minä pidän vain huolta, että jääkaapissa on ruokaa. Jos ei ole, annan esikoiselleni rahaa ja hän hakee kaupasta. Tämä oli heille mieluisin vaihtoehto, sillä sitten he saavat itse päättää mitä haluavat syödä. En määrää, mitä ja paljonko ja koska he syövät, vaan luotan siihen, että he tietävät ihan itse koska heillä on nälkä ja miten paljon heidän vatsansa vetävät. En itsekään voisi syödä toisen käskystä, enkä ruokia, joista en pidä. Haluan, että lapsillani säilyy oman kehonsa tietoisuus enkä kontrolloi sitä, vain koska mielestäni luulen tietäväni paremmin.
Aitous ja merkityksellinen elämä ovat minulle nyt tärkeimpiä arvoja, siksi laitan lapseni tekemään kotitöitä ja pyydän lapsia auttamaan kaikessa missä he voivat. Lasten pitää tuntea, että heistä on hyötyä ja että he ovat tärkeä osa tätä perhettä.
Kaupassa lapset pakkaavat ostokset kasseihin ja kotona laittavat ne kaappeihin. He viikkaavat omat pyykkinsä kaappiinsa. Harrastuksista he huolehtivat itse, kertovat mitä ja koska haluavat harrastaa ja menevät sinne ihan itse. Me siivoamme yhdessä, sillä kotimme on meidän yhteinen, eikä vain minun.
Opettelimme nämä uudet joutilaat taidot yhdessä. Minä opin päästämään irti, lapset oppivat tarttumaan rättiin ja imuriin!
Taakkani on pienentynyt huomattavasti, kun aloin kunnioittaa itseäni ja lapsiani. Suurin työ joutilaaksi oppimisessa oli itseni kanssa. Minulle joutilaisuus merkitsee luottamusta siihen, että elämä kantaa, joten seikkailuun kannattaa heittäytyä koko sydämellä.
Vaikka tarkoitukseni on rohkaista lapsiani tekemään ja ajattelemaan itse, osaan olla vastapainoksi myös hyvin empaattinen ja herkkä, rakastava ja ymmärtäväinen. En aina ajattele lapsiani pelkästään voiman ja rohkeuden kautta, vaan näen myös toisen ääripään, sillä meissä kaikissa on kaikkea ja kaikki on hyväksyttyä, myös heikkoudet.
Olen antanut lapsilleni vapauden kohdata pelkojaan heidän omassa joutilaassa tahdissaan ja saman vapauden olen antanut itselleni. Mihin tässä on kiire?
Miten lapsi alkaa muodostaa itsestään käsitystä, että hän on erityinen? Jokaisen lapsen pitäisi saada kokea olevansa juuri oikeanlainen – mitään poistamatta, mitään lisäämättä. Siten lapselle alkaa kehittyä vahva itsetunto, ja hän uskoo, että hän pystyy, osaa ja voi. Hän uskoo itseensä ja myös omiin unelmiinsa! Tässä 4 asiaa, jotka tukevat lapsen erityisyys-kokemusta:
1. Anna lapsen tuntea kaikkia tunteita
Lapsen avoimia ja suoria tunneryöppyjä on välillä vaikea ottaa vastaan, jos tuntuu, että on paljon asioita mielessä, paljon kuormitusta ja kova kiire. Lapselle tunteen kokeminen ja ilmaiseminen on ikään kuin oman uniikin hahmon muodostamista: onko joitain osia (tunteita), jotka hänessä eivät ole ok?
Kun lapsella on paha mieli, älä sano: ”Älä itke.” Muista, että tunne on lapsen minäkokemuksen rakentumista, sitä ei kannata ohittaa. Kun lapsi saa kokea olevansa kokonainen kaikkine tunteineen, hän kokee myös olevansa oikeanlainen – ilman ehtoja.
2. Kiitä usein – aina kuin mahdollista
Lapsi, jota kiitetään usein, oppii kiittämään. Ensinnäkin usein lausuttu ”kiitos” on hänelle palaute siitä, että hän todella on erityinen. Toisekseen kun lapsi oppii itse kiittämään ja kokemaan kiitollisuutta, hänellä on supervoima käytössään – hän pystyy itse valitsemaan, mihin missäkin tilanteessa fokusoi. Kiitollisuus saa kokemaan onnellisuutta, ja onnellisuus avaa ihmisen kykyä uskoa itseensä ja elämään. Mitä parempaa lapselle voisi toivoa <3
Kiitä siis lasta aina kuin mahdollista, joka käänteessä!
3. Ole läsnä – läsnäolosi on lapsuuden kasvualusta
Niin paljon kuin meidän aikuisten elämä vaatiikin huomiotamme, mikään ei ole niin tärkeää kuin pysähtyä lapsen kanssa. Sillä sinun läsnäolosi on lapsesi lapsuuden kasvualusta: kun lapsi saa jakaa aikuisen kanssa hetkiä, hän kokee olevansa toisen huomion arvoinen – syvältä juuristaan saakka.
Vaikka lapset haluavat leluja ja tavaraa, he kaipaavat ennen kaikkea yhteisiä jakamattomia läsnäolon hetkiä aikuisen kanssa. Lapset eivät muista vuoden päästä tavaraa, jonka saivat, mutta muistavat, kun aikuiset kiipeilivät leikkipuistossa heidän kanssaan tai lukivat iltasatua.
4. Kuuntele tarkkaan lapsen unelmia ja visioita – ja ole kiinnostunut
Me aikuiset haluaisimme monesti palvella lasta kertomalla, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ikään kuin suojelemme lasta pettymyksiltä, jos hänestä ei tulekaan astronauttia tai anttituiskua. Mutta hei, aina kannattaa muistaa, että jostain on tullut!
Kun lapsi kertoo hurjistakin unelmistaan, älä kerro omaa totuuttasi vaan sano: ”Mielenkiintoista!”
Pyydä kertomaan lisää. Kysy, millaista se olisi, mikä siinä erityisesti kiehtoo, millaisia taitoja voisi tarvita, voiko lapsi alkaa heti opetella jotain taitoa – ja tuntuuko taidon opettelu hänestä innostavalta. Kun lapsi kuulee, että hänen unelmastaan ollaan kiinnostuneita, hän alkaa uskoa itseensä! Silloin hän kokee myös olevansa erityinen <3
Mikään ei ole liian suurta ja hurjaa lapselle, jolle ei näytetä niitä mahdollisuuksien rajoja, jotka me aikuiset olemme joskus oppineet… noin 20 vuotta sitten? Annetaan lasten pystyä ja oppia – sillä tulevaisuudessa kaikki on mahdollista!
Koska jokainen hetki ja aamu on täysin uusi (vaikka heräisitkin vanhoissa tutuissa lakanoissa), voit täysin puhtaalta pöydältä todeta, että menneisyys on kuollut ja uusi hetki on tuore. Tuoreessa hetkessä voit antaa elämälle mahdollisuuden uusiutua sinun kauttasi. Sillä mieli pitää meidät menneessä. Elämä itse uusiutuu aina uudelleen ja uudelleen.
Se, miten tässä hetkessä suhtaudut asioihin, johtuu menneisyyden kokemuksistasi. Se, millainen tulevaisuus sinulla on edessäsi, on kiinni tästä hetkestä, siitä, että annat itsellesi ja elämälle uuden mahdollisuuden.
Älä sano mutku tai sitku, vaan tee tässä hetkessä se muutos, joka vaikuttaa kaikkiin tuleviin huomisiin. Tämä ainutlaatuinen hetki, juuri nyt, on oikea hetki, käytä se hyväksesi!
Miksi toisen ihmisen kohtaaminen on joskus elämän pelottavin haaste? Keiju Vihreäsalon uutuuskirja Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia on kaunis ja hersyvä tarina rakkaudesta. Se kuljettaa sinut lempeän analyyttisellä otteellaan kohti rakkauden ydintä. Näkemään kaikkein olennaisimman rakkaudesta: kohtaamisen voiman ja inhimillisen potentiaalin rakastaa.
Keiju Vihreäsalo on valtiotieteiden tohtori, kouluttaja ja kirjoittaja, joka rakkaudessa rikkouduttuaan päätti syventyä aiheeseen ja ymmärtää rakkautta aiempaa paremmin ja kokonaisvaltaisemmin.
Tässä Keijun 5 ajatusta, mitä rakkaus ei ole ja mitä rakkaus on.
RAKKAUS EI OLE…
1. Sitä Oikeaa, joka äkisti tekee elämästä lopullisesti täydellistä ja ongelmatonta, ei ole olemassa.
2. Rakkaus ei ole pelkästään ihana euforinen tunne.
3. Rakkaus ei löydy toisesta ihmisestä.
4. Rakkaus ja parisuhde eivät ole sama asia.
5. Rakkaus ei ole päätepiste, määränpää.
RAKKAUS ON…
1. Rakkaus on kohtaamista. Itsen ja toisen kohtaamista.
2. Rakkaus on liike. Toisen kohtaaminen ja toisen kohtaamattomuus laittavat aina liikkeelle jotain. Sekä kahden välillä, että suhteessa itseen. Siksi rakkaus kasvattaa ja muuttaa.
3. Rakkaus on myös epämukavaa, sillä se avaa haavoja. Rakkaudessa on turvallista kohdata sellaista haavoittuvuutta, joka ei muuten voisi tulla esiin. Epämukavuuden takana on yhä syvempi rakkauden kokemus.
4. Rakkaus on läsnä kaiken aikaa, silloinkin kun luulet pudonneesi sen ulkopuolelle. Ei ole mahdollista olla rakkauden toisella puolen, sillä rakkaus on elämänvoima, joka liikuttaa sinua kohti rakkautta itseään. Rakkaus on rohkeutta, sillä rakastaakseen täytyy kohdata pelkoa. Sekä omaansa että toisen.
Masennus on mielenterveyden häiriö, jonka negatiivinen voima ulottuu masentuneen omaa mieltä laajemmalle. Se voikin olla koko lähipiirin sairaus.
Masentuneena yhteydenpito ystäviin usein vähenee. Aiemmin ilmoja halkoneet WhatsApp-viestit saattavat loppua kuin seinään, ja ihminen saattaa vaikuttaa kadonneelta lähipiirin näkökulmasta. Masentunut tulkitsee asioita usein tarpeettoman negatiivisesti. Lisäksi masennus saa uhrinsa vaikuttamaan passiiviselta, vetäytyvältä, äreältä tai kiittämättömältä. Nämä kaikki tekevät masennuksesta hyvin antisosiaalisen sairauden, joka kuormittaa myös ympärillä olevia ihmisiä. Läheisen rooli on vaikea – ja usein kiittämätön. Masentuneen ihmisen tukeminen voi muistuttaakin varjonyrkkeilyä.
Äkkiä alkanut hiljaisuus on kuitenkin äänekästä. Täten masentuneen vetäytyminen sosiaalisista piireistä on suhteellisen helppo huomata lähipiirissä. Varsinkin silloin, kun tämä on aiemmin ollut yhteydessä elämänsä ihmisiin selvästi nykyistä aktiivisemmin. Huonoin vaihtoehto on vetäytyä masentuneen elämästä, vaikka se välillä tuntuisikin helpolta – ja jopa asialta, jota masentunut itse toivoo.
Masennus on ristiriitainen olio
On tutkittu tosiasia, että läheisten asenteet ja toimet vaikuttavat masentuneeseen voimakkaasti. Oikeat sanat ja teot nopeuttavat paranemisprosessia. Väärät mallit voivat puolestaan olla suoranaisen tuhoisia. Läheisen rooli on siis vaikea, mutta erittäin tärkeä.
Kun yrittää auttaa ihmistä, joka samalla vetäytyy eikä tarjoa mitään läheisen tuen vastapainoksi, ovat turhautumisen tunteet äärimmäisen luonnollisia. Pysymällä masentuneen ihmisen rinnalla niinä kaikista epätoivoisimpinakin aikoina, pidät hänet osaltasi kiinni maailmassa.
Jotta läheisen toimet olisivat hedelmällisiä, on hyvä tiedostaa masennuksen luonne sairautena.
Masennus ei ole osa masentuneen persoonaa
On pelottavaa huomata läheisen ihmisen käytöksen yllättäen muuttuvan. Erityisesti niissä tapauksissa, kun varmaa tietoa toisen masennuksesta ei vielä ole, voi tämä muutos vaikuttaa masentuneen vapaaehtoisesti tekemältä päätökseltä. Läheinen voi kuvitella, että ihmissuhteessa itsessään on jotain vikaa, vaikka syypää on masennus. Tämän takia on tärkeää tehdä erottelu sairauden ja masentuneen ihmisen persoonan välillä. Masennus on mielenterveyden häiriö, joka muuttaa ihmisen käytöstä. Joskus lievästi, joskus hyvinkin dramaattisella tavalla.
Läheisen on tärkeä muistaa, että muutoksista huolimatta kyseessä on edelleen täysin sama ihminen kuin ennen sairastumista. Yhteinen haaste on masennussairaus, joka on saanut toisesta ihmisestä otteen. Ja nyt tämä sairaus pyrkii varastamaan uhrinsa ihmisiltä, jotka hänestä eniten välittävät.
Eli kannattaako lähipiirin lyödä hynttyyt yhteen ja alkaa yhdessä parantamaan masentunutta ihmistä? Ei ihan niinkään.
Koska läheinen ei ole hoitaja
Ainoa oikea masennuksen hoito tapahtuu mielenterveyden ammattilaisten ohjauksessa. Se voi olla esimerkiksi terapiaa, lääkitystä, ohjattua vertaistukea tai näiden yhdistelmiä.
Jos olet masentuneen ihmisen läheinen, pyri tiedostamaan ja muistamaan roolisi. Olet läheinen, et pelastaja. Mitä pikemmin tämän läheisenä sisäistät, sitä pikemmin voit alkaa toimia masentunutta oikeasti auttavalla tavalla.
Lähipiirin rooli on tukea masentunutta luomalla toivoa, kuuntelemalla, olemalla läsnä ja auttamalla hoitoon hakeutumisessa ja hoitoprosessin eri vaiheissa.
Pieniltäkin vaikuttavat teot ovat masentuneelle usein hyvin merkittäviä.
Joitain esimerkkejä:
Lähetä hänelle viesti
Kommentoi tämän tekemisiä sosiaalisessa mediassa
Kutsu iltakävelylle
Kuuntele ilman neuvomista
Mene käymään tämän luona
Kerro hänelle, että hän on tärkeä
Kannusta oikealla tavalla
Vaikka masennuksesta kärsivä ihminen ei reagoisi yhteydenottoihisi, arvostaa tämä todennäköisesti kaikista pienimpiäkin tekoja. Pienimmätkin asiat muistuttavat häntä siitä, että hän on yhä osa jakamaanne maailmaa.
Läheisen ei tule kuitenkaan missään nimessä sijoittaa kaikkia voimavarojaan masentuneen tukemiseen. Omasta jaksamisesta huolehtiminen ja terve itsekkyys ovat huikea voimavara.
Hoida siis itseäsi
Masentuneen läheisillä on tutkitusti kohonnut riski sairastua itse masennukseen. Kuten yllä todettua, masentuneen hoito ei ole sinun vastuullasi. Mutta oma jaksamisesi on. Pidä kiinni omasta elämästäsi ja omasta onnestasi. Tapaa ystäviäsi, käy ulkona, matkusta, nauti elämästä.
Tarvitset energiaa ja palautumista, jotta jaksat seistä sairaudesta uupuneen rinnalla. Sitä mieltä on varmasti myös masentunut läheisesi.
Läheisen rooli on usein hyvin raskas. Ja siksi myös tukijat tarvitsevat tukea. Tämän vuoksi mielenterveyden ongelmista kärsivien läheisille on suunniteltu omat tietoon ja ymmärrykseen perustuvat työkalunsa.
Omasta jaksamisesta huolehtimisen sekä vertaistuen avulla ehkäistään läheisen oma väsymys ja – mikäli tilanne menee vakavammaksi – sairastuminen. Ja myös lähipiirin sairastuminen ei ole yhtään kenenkään etu. Nimittäin silloin masennus alkaa toden teolla voittaa.
Kriittisten ja lannistavien kommenttien taustalla on usein toisen ihmisen oma pelko. Ehkä hän itse haluaisi tehdä samoin kuin sinä, mutta hän ei ole valmis ponnistelemaan asian eteen? Ehkä hän pelkää, että kun sinä muutut, suhteenne muuttuu? Ehkä hän pelkää katsoa omassa elämässään tiettyjä asioita, ja joutuu sinun muutoksesi kautta niiden äärelle?
Toisen tunnereaktio voi olla hyvinkin voimakas, ja se voidaan pukea sanoiksi vaikka tähän tyyliin: Mitä järkeä tuossa on? Et tule kuitenkaan onnistumaan. Olet yrittänyt lukemattomia kertoja ennenkin. Oletko ihan varma? Oletko varmistellut, ettei voi epäonnistua? Moni muukin on yrittänyt ja epäonnistunut, miksi sinä onnistuisit?
Muiden ihmisten epäilyistä ei kannata ottaa pulttia. Ota ne mieluummin pistokokeena: Kun selviät niistä, olet taas yhden pykälän vahvempi ja lähempänä sinulle tärkeää muutosta. Elämä opettaa sinua luottamaan omiin valintoihisi, se auttaa sinua vahvistamaan luottamustasi. Muiden sanat tai asenteet voi nähdä sinua ja polkuasi vahvistavina tapahtumina.
Itseensä kannattaa ehdottomasti tutustua. Avoimen uteliaasti. Itsen tunteminen on hyvän elämän perusedellytys. Muutoksen ja eteenpäin menemisen edellytys. Mielenrauhan edellytys. Sun Juttusi löytämisen edellytys.
Sokrates sanoi jo aikanaan itsensä tuntemisen olevan kaiken viisauden alku.
Mutta tämäkin elämänmittainen projekti voi karata lapasesta. Mennä överiksi. Alat tarkkailla, tutkia, tulkita, analysoida, lajitella, lokeroida ja pohtia itseäsi liikaa. Löydät syitä ja syntyjä, sepität selityksiä.
Alat ottaa itsesi liian vakavasti.
Vakavuus vaikuttaa elämänlaatua heikentävästi.
1. Itseen tutustuminen tapahtuu oman pääsi sisällä – mielessäsi. Kun keskityt siihen liian kanssa, jumittuvat energiasi, et kykene liikuttamaan niitä etkä pääse eteenpäin. Liika analysointi lamaannuttaa.
Saatat toimia esimerkiksi haluamaasi muutosta vastaan. Se alkaa näyttää aivan liian konstikkaalta. Et uskalla ryhtyä ollenkaan.
2. Mieli on loistava työkalu, mutta se voi tuottaa tosiaan myös hankaluuksia. Se veijari kun on melkoisen hanakka keskittymään ongelmiin ja puutteisiin. Se voi alkaa vaikkapa sotia jotain asiaa vastaan, josta haluat päästä eroon. Kun näin käy, niin ei toivottu asia vain lisääntyy elämässäsi.
3. Pahimmillaan saatat velloa omassa napanöyhdässäsi, ruotia ja ruoskia itseäsi ankarasti. Tuntea riittämättömyyttä ja häpeää. Energiasi ovat niin vähissä, että jaksat olla muista kiinnostunut lähinnä vertailukohteina ja ulkopuolisen hyväksynnän keräilylähteinä.
4. Meillä on myös taipumus tarvita jokin itsen mentävä, oma lokero, mielellään vaikka kaksi. Lokeroita on tarjolla runsaasti ja lisää löydetään koko ajan. ”Testaa, oletko sitä, tätä, vai tuota tyyppiä.”Luokitteluja, analyysejä ja diagnooseja.
Lokero voi antaa ymmärrystä itsestä, syitä ja selityksiä joillekin pitkään ihmetyttäneille asioille. Mutta hyvin usein se rajoittaa. Kun lokeroimme itsemme joksikin, joka ei siitä, tästä ja tuosta syystä nyt vain pysty ja kykene, kapenee potentiaalimme ja samalla koko elämämme. Pahimmillaan voi itsensä lokeroiminen olla oman elämän vastuusta vetäytymistä.
5. Kun otat itsesi liian vakavasti, otat myös muiden mielipiteet liian vakavasti.
Nauru on hyvä mittari.
Jos huomaat, että nauru vähenee ja katoaa elämästäsi, otat itsesi ja luultavasti vähän kaiken muunkin liian vakavasti.
Ihmisen kaikkea ei voi eikä pidä selittää. Ei edes ymmärtää.
Ota itsesi leppoisammin ja nauti seurastasi
1. Anna katseesi olla pehmeä, kun katsot itseäsi. Hämmästele ja kummastele, ihmettele ja ihastele.
2. Säilytä kujeilu ja ilo elämässäsi, vaikka ei aina menisikään hyvin. Anna itsesi leikkiä ja etsi leikkikavereita.
3. Hyväksy omat ”kummallisuutesi” myötätuntoisesti ja lempeästi hymyillen. Kun pystyt tähän, ei sinulla ole enää mitään suojeltavaa eikä puolustettavaa. Kun ystävystyt mörköjesi kanssa, ovat itsesi tapaamiset parhaimmillaan viihdyttäviä ja hauskoja. Tutkitustikin pidentää nauru ikää, itselleen nauraminen pidentää sitä tuplasti.
5. Päästä irti itseäsi soimaavista ja syyttävistä ajatuksista. Korvaa ne hyväksyvillä, kiittävillä ja arvostavilla ajatuksilla.
6. Jos mielesi jumittuu, keskity liikkeeseen ja tekemiseen. Pohdintojen ja tekojen on hyvä olla elämässäsi tasapainossa.
”Olet valmis unohtamaan itsesi, kun olet onnellinen.” -Anthony de Mello
Odotan innokkaasti tapaavani sinut Löydä Sun Juttusi -valmennuksissani, joihin voit tutustua täältä.
Tiedättekö ihmisen, joka aina tiukan paikan tullen alkaa räyhätä? Hän hyökkää, sättii, suhisee ja raivoaa.
Tiedättekö pienen lapsen, joka alkaa raivoissaan lyödä tai purra?
Näissä kahdessa on yksi sama asia: Kyvyttömyys löytää omalle kokemukselle sanoja. Kun sanoja ei löydy, syntyy ylitsepursuava ylilyönti.
Kun aikuinen huomaa, että lapsi raivoaa eikä pysty nimeämään tunnettaan tai sanoittamaan kokemustaan, hän koittaa auttaa. ”Harmittaako sinua, kun et saanut ämpäriä?” Joo, kyllä, harmitus kohdentuu. Tilannetta harjoitellaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun aikuinen huomaa, että toinen aikuinen raivoaa eikä pysty nimeämään tunnettaan tai sanoittamaan kokemustaan, hän ehkä alistuu tai hyökkää takaisin. ”Käyttäydy kuin aikuinen!” Harmitus ei kohdennu mihinkään, sanoja ei löydy. Tilanne purkautuu aina yhä uudelleen ja uudelleen.
Aikuinen, joka ei löydä sanoja tunteilleen ja kokemuksilleen, ei ole ehkä koskaan päässyt harjoittelemaan sanoittamista. Nimittäin sanoittamisella kokemus saa jonkinlaisen hahmon, eikä se pyöri sisuksissa epämääräisenä mörkönä, joka hyppii hallitsemattomasti sisuksista ulos.
Jokaisessa suhisevassa aikuisessa räyhää se pieni lapsi, jolle kukaan ei koskaan sanonut, että silloin harmittaa, kun ämpäri viedään. Se on harmitus! Ja se ei ole muiden vika, se on oma kokemus. Se on ok, saa sanoa: ”Minusta tuntuu, etten ollut sinulle arvokas, kun kohtelit minua epäkunnioittavasti. Harmitus tuntuu sydämessä ja käsissä viiltävinä aaltoina.”
Tuntuu jopa siltä, että aikuisten kesken on soveliaampaa räyhätä kuin nimetä tunteitaan ja kokemuksiaan, esimerkiksi työpaikalla.
Seuraavan kerran kun joku räyhää (vaikkapa sinä lapsillesi?), tutkaile, mikä on se mahdollinen tunne, joka yrittää ulos. Ei tarvitse tehdä mitään – pelastaa toista tai itseään – ihan vain tarkkaile, tutkaile ja opi.
Puhutaan tunteista -kortit sopivat keskusteluun yhdessä kumppanin, ystävän tai nuoren kanssa. Kortit auttavat sanoittamaan omaa kokemusta, rohkaisevat puhumaan tunteista ja parantavat tunnetaitoja. Katso kortit täältä.
Olen pelännyt lapsesta saakka virheitä. Olen pelännyt, että sanon tai teen väärin tai mokaan toisten edessä. Virheiden pelkääminen on saanut minut pelokkaaksi ja elämään koko ajan muiden antamien vihjeiden mukaan – etten vain tekisi virhettä muiden silmissä! Olen myös pelännyt, että huomaamattani tulen sanoneeksi tai tehneeksi jotain, mikä loukkaa muita ihmisiä.
Mutta kuten tiedämme: virheiden tekeminen kuuluu elämään. Kaikkia virheitä emme voi hyvällä tahdollakaan eliminoida.
Näkisin, että on kahdenlaisia virheitä: 1) niitä, joilla loukkaamme lähinnä itseämme ja 2) niitä, jotka loukkaavat muita.
Kun on tehnyt virheen – entä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Voit tarkastella virhettäsi kahden kysymyksen avulla:
1) Loukkaako virheeni muita ihmisiä?
Teemme päivittäin virheitä, jotka eivät loukkaa muita ihmisiä eikä kenenkään henki ole vaarassa. Silti lataamme niihinkin virheisiin paljon ennakkopelkoa: Mitä jos teen kirjoitusvirheen julkisesti? Entä jos muistan prosenttiluvun väärin? Entä jos huomaamattani istun bussissa väärälle paikalle?
Kun pelkäät virhettä tai teet sellaisen, voit kysyä: teenkö tai teinkö vahinkoa muille ihmisille? Jos vastaat kieltävästi, teet luultavasti vahinkoa vain itsellesi. Jos teet virheen – entä sitten! Mitä sitten mielestäsi tapahtuu – ja onko kuvitelmasi todella totta? – Yleensä ei tapahdu mitään, se on hyvä muistaa. Virheitä tulee ja virheitä menee kuin juorulehden otsikoita.
2) Jos olen loukannut, mitä voin tehdä?
Virhettä ei saa vedettyä takaisin, tekemättömäksi. Se on varma juttu.
Riippumatta omasta tunnereaktiosta voi katsoa itseään peilistä: Teinkö silloin valintani parhaan mahdollisen tietoni ja resurssieni pohjalta? Se oli ehkä väärin, mutta oliko jotain, mitä olisin voinut tehdä toisin sillä tiedolla ja siinä tilanteessa? Älä ole jälkiviisas vaan rehellinen.
Kun olet ollut itsellesi rehellinen, kysy: Jos minulla olisi kaikki tämä tieto, mitä minulla nyt on, mitä olisin tehnyt toisin?
Sitten pyydä anteeksi. Sydämestäsi – siitä oivalluksesta käsin, jonka sait edellisen kysymyksen avulla.
Lisähuomio: Loukkaava virhe on oppikoulu, jossa oppii nöyrtymään ihmisyyden edessä – oman ja toisen. Jälkeenpäin tutkittuna virhe opettaa jotain olennaista itsestä. Mutta virhe ei ole virhe hänelle, joka on osannut etukäteen analysoida loukkaavansa muita. Hänelle se on tietoinen valinta.
Lopuksi palaa myötätuntoon: Voi olla, että et saa muilta anteeksi. Voi olla, että se, minkä piti olla sinulle oppiläksy, kuuluu muiden mielestä olla elinkautinen. Ja he pyrkivät sen näyttämään. Voit silti suhtautua itseesi myötätunnolla.
Myötätuntoinen suhtautuminen ei ole palkinto, jonka saa vain silloin, kun on toiminut oikein. Jos toinen ihminen ei kykene tuntemaan myötätuntoa sinua kohtaan, kun olet tehnyt väärin, sinä saat aina valita myötätunnon – itseäsi ja muita kohtaan. Ne, jotka sanovat tässä kohtaa ”mutku”, eivät tiedä, mitä myötätunto on.
Lasten kasvatuksesta puhuttaessa todetaan usein, että rajat ovat rakkautta. Sillä tarkoitetaan lapsen selkeää ja lempeää ohjausta. Lapsi tuntee itsensä rakastetuksi. Rajat luovat turvallisuutta. Oletan, että siihen liittyy myös ajatus, että rajoin rakastava vanhempi pitää huolta myös omista rajoistaan – siitä, ettei hän käytä valtaansa väärin. Hän paitsi rakastaa asettamalla rajoja, myös ylläpitää omia rajojaan niin, että lapsi voi kasvaa ja kukoistaa turvassa mielivallalta. Muutoin aikuinen ei ole hirmuhallitsijaa kummempi.
Tiedättekö, myös monet aikuiset kaipaavat rakkaussuhteisiinsa turvallisia rajoja. Tilaa olla, mahdollisuutta kasvaa ja kukoistaa, saada olla minä. Saada tulla rakastetuksi turvassa. Voisimmeko me antaa turvalliset rajat toisillemme? Voisimmeko me rakkaudessa olla turvassa toisiltamme?
Jokaisella on vastuu tehdä valintoja, jotka kaikissa tilanteissa ja ilman poikkeuksia kunnioittavat ihmisyyttä. Sekä toisen ihmisyyttä, mutta myös omaa ihmisyyttä.
Rajoista puhuttaessa korostetaan usein velvollisuuttamme pitää omat rajat. Tulee osata sanoa ei asioille ja käytökselle, jota ei halua. Uhriutuminen tarkoittaa (muun muassa) sitä, ettei ota vastuuta omista rajoistaan ja velvollisuudestaan valita itsensä terveellä ja itseä suojelevalla ja rakastavalla tavalla. Rajat ovat yksi itsensä rakastamisen osa-alue. Rajojen pitäminen on itsensä kunnioittamista ja kykyä tunnistaa, mitä asioita ei halua elämäänsä. Jos oma autonominen reviiri – fyysinen tai mentaalinen – on toistuvasti uhattuna, sille täytyy pystyä sanomaan ei.
Rajat liittyvät myös mahdollisuuteen kohdata toinen ihminen. Rajat ovat pitämisen ohella antamista pitäytymällä toimimasta epäkunnioittavasti. Rajojen pitäminen ja antaminen ovat kummatkin vastuun ottamista itsestä. Ottamalla vastuun itsestä, ottaa askelia toista ihmistä kohti. Näin rajat ovat turvaa ja rakkautta – myös aikuisilla.
Jokaisella on mahdollisuus kunnioittaa toisen rajoja antamalla ne vapaaehtoisesti eli päättää olla kävelemättä – konkreettisesti tai mentaalisesti – toisen yli. Se on autonomian tilan rikkumattomuutta silloinkin, kun kukaan ei vaadi tai puolusta tuon reviirin rajoja. Voi kysyä itseltään, onko olemassa tilanteita, joissa toisen fyysisen tai mentaalisen autonomian tilan pyhyyden ja rikkumattomuuden voi sivuuttaa? Saako suhteessa se, joka aina kuumenee nopeammin ja näkyvämmin toistuvasti kävellä sen yli, joka on hitaampi ja rauhallisempi? Antaako esimerkiksi temperamentti oikeuden olla kunnioittamatta toisen rajoja ja autonomista tilaa?
Onko tilanteita, joissa aikuisella oikeus olla kunnioittamatta lasta? Onko tilanteita, joissa aikuisella on oikeus olla kunnioittamatta toista aikuista?
Jos ajattelet rakkaussuhdetta, jossa joudut vartioimaan aktiivisesti rajojasi – voitko silloin kokea olevasi turvassa rakastamaan toista ja kohtaamaan toisen levollisesti ja varmasti? Voiko rajattomuus olla tila rakastaa?
Rajojen antaminen on vapaaehtoista vastuuta omasta toiminnasta: se tehdään ilman, että toisen tarvitsee rajojaan asettamalla pyytää sitä sinulta, sanoa sinulle ei. Rajojen antaminen on kunnioittamista. Se tehdään vapaaehtoisesti, pyytämättä. Silloin toinen on turvassa sinulta, turvassa olemaan hän.
Ja silloin hän on myös turvassa kohtaamaan sinut. Rakastamaan varmasti ja rohkeasti, ottamaan vastaan kaiken sinussa.
Ottamalla vastuun itsestäsi ja rajoistasi annatkin vastarakkauden mahdollisuuden itsellesi.
Kirjoitus perustuu osin Keiju Vihreäsalon kirjaan ”Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kuuntele kirja BookBeatissa TÄÄLLÄ.
🎧 Jos sinulla ei vielä ole BookBeat-tiliä, saat käyttöösi maksuttoman kokeilujakson TÄSTÄ.
Lainaukset ovat Ninka Reitun lastenkirjasta Oma rakas supernapa (Otava 2018).
Tässäpä 5 vahvuuttasi, jotka kannattaa joka päivä muistaa – eikä koskaan unohtaa:
1. Iso ja pehmeä maha on lapsen mielestä ihana
Se, mikä on itsestä kamala, on jonkun toisen mielestä aivan ihana.
”Sinulla on ihanan pehmeä maha – voi kun minulla olisi samanlainen!” (Kirjasta Oma rakas supernapa)
2. Pää on täynnä tärkeitä juttuja – eivätkä ne ole ajatuksia!
Aistiminen on vahvuus, jonka avulla otetaan elämä vastaan.
”On nenä haistamiseen, silmät näkemiseen, korvat kuulemiseen ja suu maistamiseen.” (Kirjasta Oma rakas supernapa)
3. Sisälläsi on muille näkymättömiä tärkeitä juttuja
Olet paljon enemmän kuin mitä silmillä voi sinusta nähdä.
”Monia tärkeitä asioita ihmisestä ei todellakaan nähnyt päällepäin. Ihmisen sisään mahtui vaikka mitä.” (Kirjasta Oma rakas supernapa)
4. Ihaileva katseesi on toiselle kultaakin kalliimpaa
Kun katsot ihailevasti toista, hän alkaa hehkua ja loistaa.
”Iso katsoi ja hymyili. Se tuntui maailman ihanimmalta. Ja minä olin maailman ihanin. Tunsin itseni hurjan hyväksi ja taitavaksi. Kaikki minussa oli parasta juuri minulle.” (Kirjasta Oma rakas supernapa)
5. Olet maailman ainoa sinä
Kun on erityinen, ainoa sinä, on myös erityinen koko maailmalle ja on erityiset jutut tehtävänä.
”Minä mietin, kuinka ihmeellistä oli olla koko valtavan maailman erilaisista olennoista juuri minä.” (Kirjasta Oma rakas supernapa)
