Tiedätkö sen fiiliksen, kun vanha vetää puoleensa; tiedät, mikä olisi oikea valinta itsesi hyväksi mutta pelkäät mitä seuraa jos täräytät uudet kortit pöytään. “Mitä jos homma menee ihan mönkään? Mitä jos mä jään yksin? Mitä jos nolaan itseni, mitä jos se ei kuitenkaan onnistu?”

Moni meistä odottaa, että olo olisi jotenkin hirmu itsevarma ja säkenöivän arvostavan lempeän tasapainoisen zen jotta voisi repäistä ja tehdä sen mukaan mikä tuntuu oikealta. Sen sijaan pidämme kiinni ihmissuhteista, työasioista tai kuvioista joista seuraa jotakin melko ennaltakuviteltavaa – ja usein myös hämyistä ja vähän vaikeasti sanoiksi puettavaa oloa siitä, että en ihan määrää itse omasta elämästäni. Jos en täyty, toteudu ja tavoittele sitä mistä unelmoin, vaan luulen että unelmani ovat mahdottomia, tarpeeni turhia tai sydämeni kutsut ihme hapatusta, pysyn kiinni tutuissa ympyröissä ja menetän sisäsyntyistä sydänvoimaani (tai en koskaan saa siitä kiinni).

Miljuunan dollarin kasvun kohta on repäistä ja valita sitä mikä kutsuu ja tuntuu itselle tervehdyttävältä vaikka pelottaisi eikä näkisi eteensä ollenkaan. Se miksi uusi pelottaa niin kovasti johtuu siitä, että on juuri toteutumassa autenttisesti omana itsenään. On tekemässä itseä arvostavan valinnan. Itseä arvostavat valinnat nostavat usein esiin pelkoa, epävarmuutta ja epäilyksiä sen sijaan että yhtäkkiä sisäisyyteen landaisi joku täydellinen mielenrauha. Ei itsearvostus tunnu aina heti kukkean hehkeältä vaan usein kuin näkymättömillä silloilla kävelemiseltä.

Itsearvostus on usein sitä, että otat askelen, vaikka et olekaan (todellakaan!) varma kantaako mikään jalkojen alla – ja jos kantaa, mihin tämä heiluva mutta silti oikean tuntuinen silta johtaa. Itsearvostus on turvaa sanoa ei ja juu sen mukaan, mikä sydämessä kutsuu. Silloin menneisyyden haavat, jotka ovat tuottaneet alemmuudentunteita ja itsen liiskaamista, alkavat parantua.  Ensin ei siis tarvitse parantaa haavojaan – ne paranevat, kun alkaa tehdä uusia valintoja, eli toimia itseä kunnioittavammin.

Asiakastyössäni törmään usein siihen uskomukseen, että itsearvostus on tunne, ensisijaisesti hyvää fiilistä itsensä kanssa. Se on ollut omakin luuloni. Mutta miten realistista on, että hyvä fiilis landaa meihin yhtäkkiä, jos on sättinyt ja kritisoinut itseään vuosikymmeniä? Usein vaadimme itseltämme vähemmän itsekritiikkiä, enemmän lempeyttä, positiivisempia ajatuksia ja kykyä päästää irti jotta tavoittaisimme jonkin ihannekuvan itseään arvostavasta ihmisestä, mutta kas, olo ei parane tippaakaan, päin vastoin. Nousee vain enemmän häpeilevä fiilis siitä, että enkö mä nyt pysty perhana rakastamaan itseäni, mikä mussa on vikana.

Mutta hei, hyvä ihminen, jos ei ole turvaa ja työkaluja toteuttaa itsearvostavia valintoja, ei kai olokaan voi olla kovin hyvä. Moni meistä saa opetella aikuisena aaaaivan alusta, mitä itsearvostus on ja kuinka sitä toteutetaan arjessa.  

Näkymättömillä silloilla käveleminen alkaa pienistä asioista. Kun uskaltaudut tekemään uusia valintoja itsellesi järjettömiä vaatimuksia esittämättä, itsearvostuksesi kasvaa. Hyvää fiilistä seuraa kun tekee itselleen hyviä, arvostavia, uusia juttuja.

Olen itse ollut uuden edessä jo pitkään. Jokin on versonut sisälläni, uusi luova ilmaus, kokonainen universumi, jota olen synnytellyt sisäisyyteni hämärässä turvassa. Nyt on toiminnan aika. Olen toiminut esivalmistellen; sanoin esimerkiksi tarjottuun kustannussopimukseen (ainakin väliaikaisesti) ei kiitos justiin nytten tässä kohtaa.

Minua kiinnostaa mihin ihan uuteen ihanuuteen voin kasvaa seuraavaksi. Totta kai pelottaa, että mitä jos siitä ei tulekaan mitään. Jos homma lässähtää kuin pannukakku ja jutskani eivät ota ilmaa siipiensä alle. Pelko on okei ja rohkeus on sitä, että on oppinut kannattelemaan itseään peloissaan. (Okei, jotkut vaan puskevat pelkojensa läpi tai väittävät etteivät pelkää, mutta silloin pelko usein vuotaakin läpi sydänkiinninnäisyytenä tai ylimielisyytenä, eli se on sekoittunut häpeään, siihen ettei ole lupaa pelätä.)

Olen opetellut itsearvostavaksi vuosien myötä ja tiedän, että ensimmäinen askel näkymättömällä sillalla kipristää, ja se on kasvun kipua. Kasvan vastaanottamaan entistä suuremmin sitä mihin sydämeni on laajenemassa. Se on luonnollista sydämen avautumisen evoluutiota; kokea yhä syvemmin ja syvemmin elämässä, että olen hyvän – ja vielä entistä suuremman – arvoinen.

Tiedän, että sydämeni syttyy seikkailun tunteesta, juuri siitä etten tiedä mihin silta vie ja että olen valinnut jotakin sellaista, jossa tulen yhä vain näkyvämmäksi itselleni ja toisille. En tarvitse asiaa A jotta asia B voi toteutua; ajattelen tosi vapaamuotoisesti siitä mikä on mahdollista, koska ajattelen että ihan kaikki mitä minulla on pokkaa (eli itsearvostusta) tavoitella on mahdollista. En tarvitse sitä, että kukaan muu hyväksyy kasvun haluani. Aina on ihmisiä, joiden intresseissä olisi, että pysyisin pienenä, kilttinä, vähemmän säkenöivänä – koska silloin en painelisi kenenkään toisen arvottomuus- häpeä- tai pelkonappuloita.

Itsearvostuksen syvenemisen matkalla tarvitsee sanoa joillekin asioille ei ja suojata sitä, mikä sydämen syvyyksissä versoo. Joskus se on vanhoista tutuista jutuista etääntymistä. Ja se mikä meitä monesti pitää vanhassa kiinni on ei se, että vanha juttu olisi niin superhyvä tai ettei elämällä olisi tarjota meille sitä mitä niin haluaisimme vaan se, ettei tarvitsisi kasvaa kohti uusia ulottuvuuksia. Pelkäämme enemmän kasvun kipua ja sitä että unelmamme voisi toteutua kuin sitä että jäämme yksin ja että hommeli menee pieleen. Koska: niin kauan kuin teemme kompromissia siitä mitä oikeasti haluaisimme ja takerrumme vanhaan, jäämme jo tavallaan yksin, sydämessämme.

Olen valinnut elää elämääni niin, etten jätä itseäni enää yksin. Tähän asti se on toiminut paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan; kun olen arvostanut itseäni astelemalla aina uusille näkymättömille silloille, olen syvästi oppinut luottamaan siihen, että elämä kantaa. Ja paitsi että elämä kantaa, se laulaa, soi ja säkenöi.

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.