Stressi, ajatuksiin uppoutuminen ja voimakas samastuminen tunteisiin on meille kaikille tuttua. Myös rauha on meille kaikille ominaista. Viisaat väittävät, että rauhaa ja rakkautta on aina ulottuvillamme. Takuulla myös stressi ja turhat murheet ovat ulottuvillamme koska tahansa – mieli keksii siihen hetkessä kymmeniä syitä!
Miten mielestä voi irrottautua, ja onko se edes tarpeellista tai hyödyllistä?
On sanottu, että voimme koska tahansa vapautua kaikista ajatuksista, tunteista ja samastumisesta mieleen tai egoon. Tämä ratkaisisi koko stressiongelman kertaheitolla – yhtäkkinen vapautuminen. Se on varmasti mahdollista, mutta kovin harvat tuntuvat kokevan niin.
Jossakin toisaalla sanotaan, että meidän tulee kulkea tietynlaista etenevää polkua pitkin, ”kuoria sipulia”, kunnes olemme valmiita näkemään sisäisen rauhan valtavan loisteen ja kaikkialla ulottuvan harmonian. Tämä tuntuu olevan yleinen taktiikka, joskin monet turhautuvat siihen, miten monta kerrosta tuossa sipulissa oikein onkaan.
Stressi johtuu usein vastustamisesta ja pelosta, sekä itsen ajamisesta liian tiukille. Toisinaan tätä ei tunnu voivan välttää, mutta suosittelen sinua hakemaan kaikki apukeinot stressaavien elämäntilanteidesi selvittämiseksi!
Erilaisten, ristiriitaisten neuvojen keskellä pieni ihminen seisoo hämmentyneenä ja stressaantuneena: toisaalta hän on tietoinen omasta laajuudestaan, johon hän saa kontaktin aina silloin tällöin, ja toisaalta hän on tietoinen inhimillisistä rajoituksistaan, jotka vain tuntuvat olevan ikuisen valon loisteen tiellä.
Sisäisen rauhan kokemus ylittää kaikki rajat
Sisin olemuksemme on rauhaa ja rakkautta. Ajatuksiin samastumisen ja rauhan kokemisen vuorottelukin on vain kokemus – kokemus äärimmäisestä laajuudesta ja kokemus totaalisesta rajallisuudesta.
Todellinen sisäinen rauha on vielä näidenkin kokemusten ”yläpuolella”, kaikkialla kokemusten ympärillä ja niiden syvin olemus, mutta niistä riippumaton. Menikö liian lennokkaaksi?
Kumpikin taktiikka voi varmasti toimia, jopa yhtaikaa. Voit olla tietoinen siitä, että ajatuksesi eivät oikeasti ole sinä, ja silti tutkia rajoittavia uskomuksiasi vapautuaksesi niistä. Joskus tuntuu, että kaiken tämän pohtiminen on enemmänkin taakka kuin lahja. Pelkkä rauhassa oleminen on riittävää ja uskomattoman arvokasta.
Tee siis niitä asioita, jotka saavat sydämesi iloitsemaan ja jotka auttavat sinua unohtamaan mielen: tanssi, kuuntele kaunista musiikkia, meditoi, joogaa, kävele luonnossa, leivo, maalaa, laula, soita, naura, hoida puutarhaa, leiki.
Toivon Sinulle Rauhaa ja Rakkautta!
Lisää tätä? Löydät Mitran suositut kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Joulu on yhdessäolon, perheiden, hyvän mielen ja antamisen juhla – mutta ei ihan aina, ei ihan kaikille.
Joulu voi olla myös pelon, pettymysten ja perhekonfliktien juhla. Syyllisyyttä ja syyllistämistä, miellyttämistä, muiden asettamien odotusten täyttämistä.
Onko pakko viettää joulua ympäristössä tai seurassa, jossa ei viihdy? Lyhyt vastaus on ei. Jos syystä tai toisesta olet odotellut lupaa jättäytyä pois suvun joulunvietosta, tässä se on.
Läheskään kaikki joulu-uskomukset eivät enää ole nykyelämän tasolla. On korkea aika luoda uusia perinteitä. Yksi niistä voisi olla se, että päästetään irti syyllisyydestä ja syyllistämisestä. Luodaan joulusta salliva ja rento juhla omasta halusta, ei pakosta. Saa myös jättää juhlimatta, jos niin tahtoo.
Jos joulun henki painaa päälle turhan painostavasti, kannattaa kysyä itseltään muutama kysymys.
1. Millaisia odotuksia tai velvollisuuksia tunnet jouluun liittyvän? Vai oletko sinä se, joka odottaa kovasti muilta ihmisiltä jotain? Millaisia uskomuksia jouluun mielessäsi kytkeytyy? Mitä kuuluu tehdä? Mitä ei missään nimessä kuulu tehdä?
Joulun juhlinta on suuri uskomusten vyyhti. Kolmeen päivään on onnistuttu kytkemään iso kasa kirjoitettuja ja kirjoittamattomia joulusääntöjä, jotka koskevat kyläilyä (se joka viettää Martta-mummon luona pisimmän ajan, on hyveellisin ihminen), lahjoja (ostetaan vielä vähän ylimääräistä krääsää, jotta se ei varmasti lopu kesken) ja ruokaan (ota nyt vielä kolmas lautasellinen riisipuuroa, niin tädille tulee hyvä mieli). Jokaisella meistä on omat joulu-uskomuksensa, ja kun ne törmäävät muiden uskomuksiin, siitä saattaa olla joulumieli kaukana.
Uskomukset eivät aina ole totta, vaikka itsestä siltä tuntuisikin. Niitä voi ja kannattaakin välillä tarkastella kriittisesti ja muistaa, että uskomuksia on myös mahdollista muuttaa. Joskus voi vain hengittää syvään ja päästää irti perinteistä. Antaa toiselle tilaa tehdä omat ratkaisunsa.
Suuressa suvussa joulu voi sisältää myös kompromisseja ja tasapainottelua. Monta kertaa ihmisillä on kuitenkin taipumus kallistua aina johonkin suuntaan: jotkut vaativat muilta paljon, toiset mieluummin myöntyvät ja miellyttävät. Joskus on parempi asettaa selkeät rajat, jotta ei aina ole se, joka joutuu joustamaan muiden mielihalujen vuoksi.
2. Millaisia tunteita omien joulu-uskomusten takana oikein on?
Pinnallisten uskomusten takana on aina syvempiä tunteita ja merkityksiä. Se joka vaatii sukuaan aina saapumaan kylään, varmasti välittää läheisistään – mutta saattaa myös pelätä yksinjäämistä. Voi olla helpompi vaatia kuin päästää irti ja luottaa siihen, että minun luokseni halutaan tulla joka tapauksessa.
Se, jota odotetaan kylään, varmasti yhtä lailla välittää myös. Mutta hänellä voi olla joululleen myös muunlaisia toiveita kuin kyläperinteet. Hän tuntee usein syyllisyyttä, luultavasti hän pelkää tuottavansa pettymyksen. Tuntuu siltä, että on pienempi paha rämpiä perinteiden läpi kuin ilmaista omat toiveensa ja tarpeensa, saati sitten sanoa ei.
Syvimmistä tunteista ei aina ole helppo puhua, eikä niitä aina välttämättä edes itse tunnista. Mutta kokeile silti. Puhu toiselle osapuolelle sydämestäsi ja kerro, mitä joulutoiveidesi takaa löytyy. Toinen ei välttämättä osaa vastata samalla tavalla, mutta ainakin sinä olet yrittänyt parhaasi.
3. Tuottaako odotusten täyttäminen enemmän ahdistusta kuin mielihyvää? Jos olet ihan rehellinen itsellesi, mikä tekisi sinut tänä jouluna onnelliseksi?
Omalta tuntuvien valintojen tekemistä pidetään joskus itsekkyytenä. Mutta sekin on uskomus. Jos jättää joulukyläilyn joskus väliin, sen ei tarvitse tarkoittaa, etteikö välittäisi – välittää voi monin tavoin.
Toisaalta elämässä on erittäin tervettä olla ajoittain itsekäs. Ihmissuhteissa tarvitaan vastavuoroisuutta: jatkuva antamisen ja ottamisen epätasapaino ei ole kestävää. Usein se, joka aina vaatii toiselta enemmän, ei ole koskaan tyytyväinen, kun taas se, joka jatkuvasti uhrautuu, menettää voimansa ja elämänilonsa.
Jokaisella meistä on omat oppiläksymme elämässä. Siksi yksiselitteisiä ohjeita valintojen tekemiseen ja suvun joulurauhan luomiseen ei ole. Yhden haasteena saattaa olla odotuksista irtipäästäminen ja yksinolon kohtaaminen, toisen tehtävänä on oppia rajojen asettamista, omaan voimaan astumista ja omien tarpeiden ilmaisemista. Joskus harjoitellaan yhdessä kompromissien tekemistä.
Varmaa on se, että kaikki me voimme opetella tuomaan vielä paremmin esiin syvimpiä tunteitamme – ei pintakiukkua, ärtymistä ja loukkaantumista vaan sitä, mitä todella sydämessäsi toivot, tarvitset ja pelkäät.
Opettele tunnistamaan uskomuksesi ja odotuksesi ja kohtaamaan niiden takaa löytyvät tunteet. Silloin voit luoda joulurauhasi omasta voimasta käsin. Oman voiman valinta voi olla myös se, että menet kylään, joka ei ole kaikkein mieluisin. Pääasia on, että voit tehdä valinnan vapaasta tahdostasi – eikä siksi, ettei sinulla olisi muita vaihtoehtoja.
Lisää pohdintaa ja vertaistukea aiheesta Taikaelämää-podcastissa, jonka voit kuunnella tästä:
Minun sielunperheeni löytyi hiekkalaatikolta. Kaikkien muoviämpäreiden keskeltä löytyi sielunyhteyksiä, jotka sadevaatteet niskassaan kysyivät:”Onks sulla mitään ruokaa? Voinko tulla teille syömään?” Nämä ihmiset tulivat kotiini sellaisina kuin olivat, hiekkaisina ja kuraisina, tukka kampaamatta, ja söivät eilistä makkarakeittoa.
Tällaiset sielunperheen jäsenet saattavat tulla kylään tavallisena tiistaina, ottavat itse kaapista kattilan ja alkavat keittää teetä – ja kysyvät, haluanko minäkin. He rojahtavat sohvalle, pistävät jalkaansa lähimmät villasukat, säätävät patteria, ja jos se ei riitä – tai vaikka riittäisikin – tulevat viereen lämmittämään.
Sielunperhe on sellainen, missä naamiot riisutaan ja sydän avataan. Siellä kannatellaan tuulissa, potkitaan pyllylle, sanotaan asioita suoraan tai käärittynä pumpuliin. Joskus riidellään ja joskus parsitaan sydämiä. Sielunsäikeiden sisällä sanotaan ”olet nyt vähän hölmö”, ”lopeta toi suorittaminen” tai ”tule meille jouluksi”.
Sielunperheessä asiat tiedetään jo ennen kuin ne on sanottu ääneen, mutta salaisuudet eivät koskaan kasva virtahevoiksi olohuoneisiin. Yhteenkuuluvuuden tunteeseen ei tarvita verisidettä tai biologiaa, eikä perheeseen samoja seiniä, yhteistä kattoa tai sormuksia. Kilometrienkin välimatka on lyhyt jos sielujen saumat ovat samat.
Minut tämä perhe otti suojelukseensa sattumalta, eikä minua itseäni ole siitä kiittäminen. Minä pyyhkisin mielelläni pölyt ja kiillottaisin pinnan ennen kuin antaisin toisen kurkistaa aitojeni sisään. Minä siivoaisin elämisen jäljet ja hymyilisin kivun yli, mutta nämä eivät antaneet tehdä niin. Nämä olivat rohkeampia ja tulivat pyytämättä. Ojensivat käden ja antoivat omien säröjensä näkyä. Minä olin kyllin viisas tarttuakseni siihen.
Sielunperhe ei todennäköisesti löydy Instagramin kiiltokuvista, Tinderin muovimaailmasta tai suljettujen ovien takaa. Se löytyy raottamalla verhoja, kaatamalla aitoja ja katsomalla ulos. Se löytyy, kun uskaltautuu antamaan itsestään jotain sellaista, minkä haluaisi piilottaa. Näyttämällä kotinsa ”epämääräiset kasat”, petaamattomat pedit ja sielunsa haavat, voikin saada ympärilleen toisen rauhoittavat kädet. Sielunperheessä muistetaan, että täydellisyys ei lohduta ketään.
Sielunperheen tunnistaa siitä, että sen syleilyssä on hyvä ja turvallista olla. Sen ei välttämättä tarvitse olla syvää sielujen sympatiaa, vaan se voi olla vain samanhenkisten ihmisten hengailua yhdessä: yhteisöllisyyttä ja toisista huolehtimista ikään, näköön tai perhesuhteisiin katsomatta.
Sielunperheen jäseniin voi törmätä vaikkapa harrastus- tai asukastoimikunnissa, joissa koko kylä kasvattaa – niin lapsia, kuin meitä aikuisiakin. Esimerkiksi Asokotien asukkaista on muodostunut niin tiiviitä huolenpitoyhteisöjä, että naapurusto on järjestänyt synttärijuhlia sankareille tai jos naapuri ei ole hakenut aamulehteään, soitellaan perään.
Sielunperheessä ei yritetä taputtaa kenenkään rajoja muotteihin, vaan jokainen on ihan hyvä kakku sellaisenaan. Sylinsä avaamalla ja sisimpäänsä raottamalla voi saada vastalahjaksi jotain tärkeää, kaunista ja aitoa.
Hiekkalaatikon tähtimuottien ympäriltä löytyivät minun elämäni hiomattomat timantit. Ilman yhtäkään yhteistä geeniä on mahdollista olla syvemmällä yhteenkuuluvuuden ytimessä kuin yksikään ydinperhe.
Ketä sinun sielunperheeseesi kuuluu? Tai ketä siihen voisi kuulua, jos katsot perhettä uusin silmin?
Minun sydämeni on särkynyt monta kertaa vuosien varrella, mutta nyt se tapahtui ihan kirjaimellisesti. Pari kuukautta sitten sain vakavan diagnoosin, sydämeni oli pahasti sairas. Järkytystä seurasi häpeä: minä, joka opetan ihmisille elinvoiman ja nautinnon salaisuuksia, olenkin nyt itse aivan romuna. Päätin, että en jää sen häpeän alle, vaan jaan avoimesti tilanteeni.
Kerroin sairaudestani vetämälläni kurssilla ja Facebookissa. Elämäni suurimpia yllätyksiä oli se, kuinka paljon sydämellistä palautetta sain. Sadat ihmiset kommentoivat postaustani, lähettivät minulle viestejä, soittelivat, pysäyttelivät minua kadulla halatakseen, antoivat vilpittömästi tukensa ja jakoivat rakkauttansa.
Yllättävä oppiläksy
Tajusin että tämä olisi yksi suurimmista oppiläksyistä, mitä olen elämässäni saanut: Minä olen aina tottunut pärjäämään itse, lapsuudessa, kaveripiirissä, töissä, avioliitossa. Olen pitänyt itseni pohjimmiltaan yksinäisenä sutena, vähän erillisenä, valmiina reagoimaan ja valppaana, jotta selviytyisin mistä vain.
Voi kuinka sydämeni oli kaivannut lepoa ja antautumista. Ja nyt päätin sen tehdä, ottaa vastaan kaiken hyvän, rakkauden ja avun, mitä ihmiset minulle tarjosivat. Minä antauduin.
Tässä tuoksinassa olen myös opetellut rakastamaan itse itseäni aivan uudella tavalla, lempeästi ja kaiken sallivasti.
Lopulta hyväksyin että mitä tahansa minulle tapahtuukin, olkoon se vaikka kuolema, minä uskon että se on tarkoitettu ja jollakin tavalla minulle hyväksi.
Ihme
Uskon että tämä rakkauden vastaanottaminen ja sille antautuminen sai aikaan sen että sairaalassa tarkemmissa tutkimuksissa kaikkien yllätykseksi sydämestäni ei löytynyt mitään. Kaikki oli hyvin. Koin, että se oli ihme!
Me naiset olemme hyviä antamaan rakkautta, auttamaan ihmisiä ympärillämme, mikä on hieno asia, mutta sen täytyy olla tasapainossa vastaanottamisen kanssa. Muuten olemme kuin kuivunut lähde, joka yrittää kärsien juottaa janoisia viimeisillä pisaroillaan. Entäpä jos olisimme maljoja, jotka ovat niin täynnä, että ne pursuavat kuplien yli rakkautta ja runsautta.
Rakkautta voimme imeä kaikkialta ympäriltämme ja sisältämme. Sitä on luonnossa, tähtitaivaalla, toisten ihmisten silmissä ja kosketuksessa, omassa kosketuksessamme, sitä on jokaisessa solussamme, missä tahansa kunhan vaan pysähdymme ja herkistymme hetkeen. Antaudumme tälle elämän ihmeelle, joka on läsnä koko ajan.
Uuden edessä
Minun toipumiseni ei ole ollut ihan suoraviivaista. Olin tsempannut niin paljon, että mieleni ja kehoni romahtivat, vaikka uutiset olivat hyviä. Elämän oppitunnit ja kasvu eivät aina tule siinä paketissa kuin toivoisimme, mutta nyt tuntuu, että olen uuden edessä. Se on jotain pehmeää ja kimmeltävää ja jotakin, joka ei pelkää pimeyttä. Olisiko se rakkautta?
Kuva: Stanisa Martinovic/ Dreamstime
Kirsti Kuosmanen kutsuu sinut tutkimaan kanssaan vaihdevuosien aikaa henkisenä matkana ja seikkailuna, joka on yksi elämän suurimmista ja syvimmistä muodonmuutoksista. Hän jakaa Hehkuvan naisen voimavuosissa omia ja erilaisten naisten inspiroivia kokemuksia menopaussista. Katso kirja täältä.
Kirjoittaja Johanna Panu opiskelee johtamisen psykologiaa Lapin yliopistossa. Häntä kiinnostavat työhyvinvointi sekä ihmisten ja organisaatioiden positiiviset kehitysmahdollisuudet.
Työuupumus on ravisutteleva kokemus ja muutoksen liikkeellepaneva voima. Työuupumuksen ilmiö, sen syyt ja oireet ovat tutkimuksissa hyvin selvitetyt, mutta miten työuupumuksen kokemus vaikuttaa ihmisen elämään pitkäaikaisesti, vielä toipumisen jälkeen?
Työuupumus on määritelty oireyhtymäksi, joka kehittyy pitkäaikaisen työstressin seurauksena. Työuupumuksessa ihmiseltä ehtyvät emotionaaliset voimavarat, työstä katoaa ilo sekä merkitys ja lopulta omaa suoriutumista verrataan aikaisempaan ja todetaan, että ei jaksa kuten ennen. Näiden lisäksi työuupumus näkyy monenlaisina muina psyykkisinä ja fyysisinä oireina, jotka vaikuttavat työntekoon ja vapaa-aikaan.
Halusin pro gradu -tutkielmassani syventyä työuupumuksen jälkeiseen elämään. Siihen mitä muutoksia ja vaikutuksia kokemus on ihmisiin jättänyt. Hidasta Elämää -sivusto auttoi tutkielman aineistonhankinnassa, ja nyt voin jakaa lukijoille ja tutkimukseen osallistujille tutkielmani tuloksista pääasiat. Saisimmeko työuupumustarinansa kertojilta oivalluksia siitä, miten voimme jo nyt vaikuttaa hyvinvointiimme?
Arvot ohjaavat ajattelua ja toimintaa
Toimimme tiedostetusti ja tiedostamattamme merkityksellisiksi ja tärkeiksi asettamiemme tavoitteiden ja arvojen mukaisesti. Tutkielmassani kaikkien kertojien työuupumustarinoista kävi selkeästi ilmi, että omat arvot ja niiden järjestys on mietitty uusiksi. Työuupumuksen kokemuksen myötä, oli sen syynä ollut mikä tahansa, oma hyvinvointi, vapaa-aika ja perhe-elämä on nostettu tärkeysjärjestyksessä työn rinnalle, jopa sen yli. Arvojen muutos ei tarkoita sitä, että työ olisi menettänyt merkityksensä, vaan kokemuksen kautta elämän muut tärkeät asiat saivat uuden merkityksen. Nämä uudet arvot ovat muokanneet kertojien ajatuksia ja toimintaa, niin että omasta hyvinvoinnista ja tasapainoisesta elämästä halutaan ja pystytään pitämään paremmin huolta.
Armollisuus ja itsensä johtaminen kulkevat käsi kädessä
Oletko joskus miettinyt, miten puhut itsellesi virheen, vaikean tilanteen tai väsyneen päivän jälkeen? Oletko verrannut, miten puhut ystävällesi, kun hän on ollut samassa tilanteessa? Vastoin yleistä uskomusta, ihmiset suhtautuvat itseensä paljon kriittisemmin kuin muihin ihmisiin.
Tutkielmani tulosten perusteella kertojat olivat muuttaneet suhdetta itseensä lempeämmäksi, ymmärtävämmäksi ja kuuntelevaksi. Useat kertojat käyttivätkin sanaa armollisuus. Joillakin suorittaminen, täydellisyyden tavoittelu, tunnollisuus ja kiltteys vaikuttivat uupumisen taustalla, mutta samalla kun armollisuutta opeteltiin, myös itsensä arvostaminen kasvoi. Itsensä tuntemisen, arvostamisen ja armollisuuden kautta omasta hyvinvoinnista ja omista rajoista uskalletaan pitää kiinni.
Itselle annettu lupa huolehtia omasta hyvinvoinnista lisäsi itsensä johtamisen taitoja. Useat kertojat alensivat omien tavoitteidensa tasoa, niin ettei enää tarvitse ylisuorittaa. Itseä puolustetaan ja opetellaan sanomaan ei. Konkreettisia hyvinvointia tukevia toimintatapoja on otettu töihin, ja levon sekä mielekkään tekemisen tärkeys tunnistetaan ja niihin panostetaan. Useat kertojista ovat vaihtaneet työpaikkaa, jotta omat tarpeet ja toiveet täyttyvät paremmin. Armollisuus ja itsensä johtaminen perustuvat siis itsensä ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.
Pitkään jaksamisella on pitkäaikaiset seuraukset
Vaikka tutkielmani tulosten perusteella suurin osa oli palautunut työuupumuksesta positiivisesti, armollisuus ja itsensä johtaminen uutena voimavarana, kertoi osa myös negatiivisista pitkäaikaisista seurauksista. Erityisesti pitkään, vuosia, uupumuksen reunamailla eläneet kertoivat jaksamisen, stressinsietokyvyn ja motivaationsa olevan vielä työuupumuksesta toipumisen jälkeenkin matalammalla tasolla kuin ennen työuupumusta. Se miten nämä seuraukset kunkin elämässä vaikuttavat riippuu siitä, miten he niihin suhtautuvat. Armollisuus oli joillekin avuksi muuttuneen tilanteen hyväksymisessä. Pitkäaikaiset, työuupumuksen jälkeiseen elämään keskittyvät, tutkimukset voisivat paljastaa sen, kuinka pitkään positiiviset ja negatiiviset työuupumuksen muutosvaikutukset kestävät.
Suuri kiitos tutkielmaani osallistujille, työuupumustarinansa jakaneille henkilöille!
Luopuminen kuuluu elämän symbioosiin ja suru tunteiden värikirjoon. Silti toisinaan tuntuu, ettei luopumisen mukanaan tuomaa surua kestä. Mutta sen kestää. Ihminen on vahvempaa tekoa kuin suru.
Sopivaa suruaikaa on vaikea määrittää. Oman surun suuruuden ja syvyyden voi itse päättää. Itse tietää milloin on aika päästää surun syystä irti. Aina silloinkaan itse suru ei katoa kokonaan. Surusta voi säilyttää siivun sydämessään muttei kannata antaa sille kaikkea tilaa. Sillä vaikka surusta osa säilyisi, ilon sopii silti tulla surun rinnalle sitä vähitellen haalistamaan.
Huomasimme tai emme, olemme usein viehättyneet piirteistä, joita meillä itsellämme ei ole. Vaikka parisuhteen osapuolissa olisi paljon samaakin, sen viehätysvoima perustuu erilaisuudelle.
Sinä iso – minä pieni, sinä maskuliinisempi, minä feminiinisempi, minä tiede – sinä taide. Sinä hömppä, minä urheilu. Minä räväkkä, sinä rauhallisempi.
Ja vaikka kuinka meitä ihastuttaa tuo meidän oma vastakohtamme, ihana erilainen, tulee päiviä, jolloin erilainen onkin rasittava ja kamala:
Rakastamme rauhallista kumppania, kunnes hän onkin tylsimys eikä innostu suunnitelmistamme.
Tai rakastamme räiskyvää kumppania, kunnes hänen räiskyvyytensä aikaansaa meissä myötähäpeää.
Ihailemme kumppanin panostusta ja osallistuvuutta, kunnes se suuntautuu mielestämme väärään suuntaan ja onkin liikaa.
Tai sitten ihailemme kumppanin itsenäisyyttä, kunnes hän ei soitakaaan reissultaan.
Kenties rakastumme voimakkaaseen maskuliiniseen energiaan, kunnes huomaamme, mitä se äärimmäisyyteen vedettynä voi olla.
Tai sitten ihastumme söpöön feminiiniseen, kunnes huomaamme, että saman piirteen toisella puolella piilee pelko-orientoituneisuus ja liika pehmous.
Ihastumme erilaisuuteen, mutta kuinka helposti tuo sama asia kääntyykään itseään vastaan. Haluamme erilaisuutta tietyn verran eikä yhtään enempää. Haluamme mansikat kakun päältä ymmärtämättä, että kumppanimme on koko kakku.
Pahimmillaan tämä johtaa riitoihin ja tilanteeseen, jossa vaadimme toista olemaan erilainen kuin hän on – mikä tietenkin on mahdotonta. Kun tämä syytös on vieläpä molemminpuolinen, keitos on valmis.
Rajat vapauttavat
Rajojen vetäminen on tärkeää. On hyvä kertoa itselleen ja toiselle, mitä tarvitsen. Mitä siedän, mitä en.
Mutta kun rajat on ilmoitettu, voi jäljelle jäädä silti monta ärsyttävää asiaa, joista tehtävämme on päästää irti. Kumppani ei ole omaisuuttamme. Hän ei ole objekti, jolla meidän tulee kiillottaa egoamme ja loistaa.
Hän on vilpitön toinen ihminen, vikoineen kaikkineen (kunhan rajat ovat selkeät). Hän on luonamme omasta halustaan. On vähintäänkin oikein, että myös me selvitämme itsellemme omat motiivimme olla toisen kanssa. Jos ne liittyvät toisen muuttamiseen, tulevaisuus tuskin on kummoinen.
On surkuhupaisaa, että ensin ihastumme erilaisuuteen, mutta myöhemmin haasteena on hyväksyä se.
Rajat vapauttavat. Ne määrittelevät sen, missä olemme ehdottomia. Ne näyttävät myös jäljelle jäävän. Kaiken sen, mikä on tullut meille irtipäästettäväksi. On surkuhupaisaa, että ensin ihastumme erilaisuuteen, mutta myöhemmin haasteena on hyväksyä erilaisuus.
Jostain syystä niin on kuitenkin tarkoitettu. Kun hyväksymme toista, opimme samalla armollisuutta itseämme kohtaan. Usein esimerkiksi vasta kun vihdoin hyväksymme, ettei kumppani uhraudu, havahdumme siihen, ettei meidänkään tarvitse niin tehdä. Parhaimmillaan reestä saattaa tipahtaa vuosien riidat ja katkeruus. Sen parempaa joululahjaa tuskin on.
Tämän inspiroimana loin affirmaatiot, joiden tarkoitus on suhteen nostaminen uudelle arvokkaalle sielunkumppanuuden tasolle, irtipäästämiseen ja hyväksyntään:
Kiitos, että valitset olla elämässäni.
Suhteemme on aito, saat olla oma itsesi. Minäkin harjoittelen samaa.
En kanna syytöstä tai häpeää puolestasi. Elän omaa elämääni, rinnallasi.
Päästän sinusta irti. Olet oma ihmisesi ja olen sinusta ylpeä.
Kiitos yhteisistä asioista. Annetaan niillekin aikaa.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
”Alakulo on normaali tunne kuten kaikki muutkin tunteet, kun elämässä sattuu ja tapahtuu. Alakulo vetää mielen matalaksi ja haluaa kertoa omaa sanomaansa. Jos sitä ei pysähdy kuuntelemaan, se pitkittyy ja saattaa äityä masennukseksi.
Masennuksessa on kysymys monesta asiasta ja on tärkeää muistaa, että jokaisen masennus on omanlaisensa. Ei ole yhdenlaista vaan monenlaista masennusta, mutta jokaisen viesti on sama: jotain on mennyt jossain kohtaa vinoon ja pieleen niin, että ihmisen mieli on alkanut voida huonosti. (…)Moni koetuista asioista on ollut sellaisia, että jos niitä olisi osannut surra, ei masennusta ehkä olisi edes tullut. Liika on liikaa ja mieli patoaa asiat, joita ei ole käsitelty, vyyhdiksi, jossa ei liiku enää mitään ja joka vie kaiken energian.”
Näin kirjoitin kirjassani Lupa surra, jossa pohdin muiden suruteemojen lisäksi surun ja masennuksen suhdetta. Surusta ja masennuksesta kirjoitin myös esikoiskirjassani ”Toivon kirja masennuksesta” (2018).
Surua ja masennusta ei ole helppo erottaa toisistaan.
Masentunut saattaa itkeä paljon. Itku voi olla melkein pohjatonta ja sitä todella riittää. Eikä oikein tiedä, mitä itkee – itkettää vaan.
Joku toinen ei taas osaa itkeä ollenkaan: mieli on masentunut, mutta tunteet ovat ihan jäässä. Moni tuntee kuitenkin, että olisi hyvä itkeä, yleensä itku helpottaa oloa.
Kun surun aiheita on paljon, ei välttämättä osaa lähteä suremaan asioita yksi kerrallaan vaan suru on yksi, epämääräinen möykky. Aika usein tarvitaan ammattiauttaja, jonka kanssa möykyn saa pilkottua käsiteltävään ja ymmärrettävään muotoon.
Surua voi aiheuttaa sekin, että masennukselle tuntee menettäneensä pitkiä aikoja elämästään. Surullista se onkin.
Masennukselle osan elämästään menettänyt voi joutua käymään tätäkin asiaa itsensä kanssa läpi aika paljon, jotta voi hyväksyä sen, että näin kävi. Ehkä masennuksella on voinut olla elämässä jokin tarkoitus?
Masennus saattaa lopulta paljastaa oman olemuksensa eli sen, miksi masennus tuli ja mitä itsessä piti työstää, jotta voisi voida paremmin. Masennuksesta toipumisen matkalla voi joutua itkemään kasapäin vanhoja suruja. Sureminen tekee kuitenkin hyvää, vaikka se sattuu. Jokainen itku sulattaa suremattomien surujen jäävuorta.
Masentuneena jokainen uusi suru tuntuu usein hyvin pahalta ja on tietysti ikävä lisä muutenkin täysinäiseen alakulon kuppiin. Masentuneena normaali surureaktio, sureminen, ei välttämättä onnistu. Masentuneena ei ole voimia ottaa uusia suruja vastaan, kun voimat ovat vähissä ilman niitäkin.
Kun surua ei osaa tai muuten pysty suremaan, voi suru voi äityä masennukseksi. Tärkeää on tunnistaa sekin, että suruun voi liittyä vihaa tai syyllisyydentunteita, jotka voivat kääntyä itseä vastaan, estää suremisen ja aiheuttaa masennusta.
Suru on menetyksiin liittyvä tunne, masennus kokonainen mielenmaisema, näin olen itse taipuvainen ajattelemaan.
”Surun äärellä masennus-sanaa saatetaan käyttää silloin, kun ei eroteta väsymystä, uupumusta, surua eikä masennusta toisistaan. Suru väsyttää ja uuvuttaa. Väsymys ei ole masennusta. Suruaikana ei ole läheskään aina mahdollisuutta laittaa muuta elämää pois päältä vaan pitää jaksaa hoitaa arki kuten ennen menetystä. Meidän ajallemme on tyypillistä sekin, ettei väsymykselle anneta lupaa. Väsymys on aina merkki siitä, että teemme jotain yli omien voimavarojemme. Hidasta ja hiljennä tahtia silloin, kun suru on pahimmillaan ja vielä sen jälkeenkin. Suru väsyttää ja vie voimat. Kuuntele tarkoin, mitä jaksat ja mihin pystyt. Kun väsyttää, on hyvä pudottaa kierroksia eikä päinvastoin.” (Lupa surra, 2019)
Masennus, suru ja väsymys kertovat aina jostain ja pitävät siitä, että niiden äärelle pysähdytään ja kysellään, mikä niiden sanoma on. Ne kietoutuvat monesti aika tiukasti yhteen.
Väsymyksen vastalääke on lepääminen ja omien rajojen ja voimavarojen tunnistaminen ja niiden kunnioittaminen. Suru lähtee suremalla eli antamalla surulle lupa tulla ja lähteä sitten, kun se on tehnyt tärkeän tehtävänsä. Masennus lähtee kuorimalla itseä kuin sipulia kerros kerrokselta niin, että masennuksen juurisyyhyn pääsee kiinni. Masennuksesta toipuu, kun sen syntysyy on hoidettu.
Kaikki tuo vaatii aikaa. Väsymystä, surua eikä masennusta voi hoputtaa. Kaikkein tärkein tapahtuu hiljaisuudessa.
On olemassa kauniita rakkaustarinoita, joissa sydän ei saa osumaa. On kuitenkin olemassa myös tarinoita, joissa sydän särkyy ja särkyessään sulkeutuu. On olemassa tarinoita, joissa rakkaus riipii, repii, kouraisee vatsanpohjaa ja lopulta jättää ihmisen repaleisena suremaan kohtaloaan.
Kovinkaan moni meistä ei taida elämästä selvitä ilman sellaisia rakkaustarinoita. Romansseja jotka kestävät vain hetken. Suhteita, joissa kaksi sydäntä kolisevat vasten toisiaan löytämättä koskaan yhteistä resonanssia.
Joskus käy niin, että toinen ihminen satuttaa lähtiessään sydäntä niin kovaa, että alkaa rakentaa muureja sen ympärille. Muureja, joiden avulla luulee, että oma sydän on suojassa. Ettei sitä koskaan enää satuteta. Joskus sydän särkyy niin pahasti, että menettää luottamuksensa rakkauteen ja toisiin ihmisiin. Siihen, että kaksi sydäntä voisi ylipäätään sykkiä samassa tahdissa.
Ihminen käyttäytyy mitä kummallisimmilla tavoilla suojellessaan itseään. Hän hiippailee aamuyön tunteina ovesta ulos, ettei yhteistä aamua koskaan tulisi. Hän jättää vastaamatta kysymyksiin, jotka tulevat liian lähelle. Hän kaipaa läheisyyttä, mutta saattaa pitää toisen käsivarren mitan päässä – jos ei koskaan päästä iholle, on turvassa. Kun uusi ihminen tahtoisikin askeltaa lähemmäs, jossain sydämen muurien takana sykähtää, kunnes mieli kertoo, että ei kannata.
Surullista on se, että samat muurit, joiden tarkoitus on suojata sydäntä kivulta, suojaavat myös rakkaudelta, kaikelta hyvältä. Lämmöltä, ihmisiltä jotka välittävät ja tahtovat oikeasti pitää kädestä. Ne blokkaavat kaiken kauniin, muodostavat pinnan, josta se kimpoaa kauas.
Ja kuitenkin, niiden muurien sisällä värisevä sydän odottaa ja kaipaa.
Minun elämääni ilmestyi kaksi vuotta sitten ihminen, joka käveli muurieni eteen, katsoi niitä lempeästi ja päätti jäädä. Vaikka käsivarren mitan verran oli matkaa meidän välillä eikä yöksi saanut jäädä. Hän kolisteli ja koputteli. Katsoi silmiin ja sanoi, että rakasti. Hän mursi pala palata sydämen suojamuurin – koska näki, että siellä sisällä on jotain, minkä voi kohdata lempeästi. Ja tuossa se ihminen on edelleenkin. Tuhisee aamuisin vieressä ja sulkee halaukseen, kun maailma on liikaa.
Kun ihmisellä ei ole muureja, häntä pelottaa. Pelottaa niin hemmetisti. Pelottaa rakastaa, jos käykin jotain. Entä jos rakkaus rikkoo, murskaa ja haavoittunut sydän saa uudelleen osumaa? Mutta mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
Mitä jos se seuraava, se joka on halukas sulattamaan muureja riippumatta siitä kuinka kauan se vie, onkin hän, jonka rakkaus voi antaa jotain kaunista ja korjaavaa?
Terve sydän ei tahdo rajoja. Se ei tahdo suojamuureja.
Se sykkii vain vapaudessa. Lämpimänä rinnassa. Ja kun se tunnistaa toisen sydämen, jonka tahti sopii omaan tahtiin, sitä kannattaa kuunnella. Koskaan ei tiedä, mitä siitä voi seurata. Ja pelko – surullisempaa on sulkea itsensä loppuelämäkseen omien muuriensa sisälle pohtien mahdollisuuksia, joihin ei koskaan tarttunut.
Minä en tiedä, kauanko rakkaus kestää. Kun pelkään, katson pelkoa myötätuntoisesti. Silitän omaa sydäntilaa. Muistutan itseäni siitä, miten paljon mieluummin rakastan ja tunnen koko keholla, kuin harmittelen elämän loppumetreillä, ettei koskaan uskaltanut kokea jotain näin kokonaisvaltaisen kaunista. Ottaa toiselta rakkautta vastaan – ja kuitenkin samalla kokea olevansa juuri nyt ihan turvassa.
Kirjoittaja Virpi Raipala-Cormieron Frantsilan Luomuyrttitilan perustaja, yrttien ja luontaishoitojen kouluttaja ja Frantsilan tuotekehitysvastaava sekä meditaatio- ja joogaopettaja.
Unettomuus liittyy perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan lähinnä sydämeen, tunteiden keisariin, sekä munuaisten kuntoon, jotka ovat vastuussa koko hermostosta. Kokonaisvaltaisten munuaishoitojen avulla voidaan saada pysyvästi parempi uni ja lieventää nukahtamisvaikeuksia, tästä ohessa lisää.
Uni korjaa koko olemusta
Uni on terveyden yksi tärkeä peruspilari, jonka aikana aivot ”tyhjenevät”. Unitilassa aivoselkäydinneste huuhtoo ja puhdistaa aivojen soluja, jolloin soluvauriot korjaantuvat. Muistikin paranee, kun aivojen hermosolujen väliset kytkennät vahvistuvat ja toisaalta turhat synapsiyhteydet poistuvat.
Unen tarve on yksilöllistä: 6–9 tuntia aikuisella ja lapsella 9–10 tuntia. Kun herää aamulla virkeänä, tietää, että uni on ollut riittävä. Parasympaattinen hermosto on tehnyt rauhoittavan tehtävänsä.
Mistä unettomuus johtuu
Unettomuusongelma voi olla lähinnä sitä, että on vaikea nukahtaa, herää yöllä useasti eikä saa nukahdettua uudelleen, hermoilee ja tuskastuu tai herää liian aikaisin ja sitä kautta tulee univajetta.
Erilaiset sairaudet: kiputilat, säryt, vaihdevuosien kuumat aallot, kilpirauhasen liikatoiminta, Parkinsonin ja Alzheimerin taudit, psyykkiset sairaudet ja ahdistuneisuus aiheuttavat unettomuutta. Elämän kriisitilanteet, perhehuolet, murheet, stressi ja työelämän epäsäännölliset työajat ovat useasti suurimpina uniongelmien taustatekijöinä.
Mitä tehdä, jos et saa unta
Yrtit:
Oireita voidaan lievittää sisäisesti nauttimallarauhoittavista kasveista esim. kamomillan, kanervan ja kuisman kukista, humalan emikävyistä, sitruunamelissan, vuohennokan ja kissanmintun lehdistä tai virmajuuren juurista valmistettua yrttiuutetta tai yrttiteetä hunajan kera noin tunti ennen nukkumaanmenoa (esim. Unilintu –yrttiuute, Tuutu –yrttitee).
Liian myöhään ei paljon kannata juoda, ettei yöllä pissata. Kauranröyhystä tehty kauranversouutos rauhoittaa hermostoa myös, kun heräilee yöllä eikä saa unta uudelleen. Nokkonen on tärkeä munuaisten hoitoyrtti – sitä käytetään päiväsaikaan.
Ravinto:
Liian tuhti ateria myöhään syötynä voi aiheuttaa myös unettomuutta ja painajaisia. Mutta pieni makea pala edistää melatoniinin eritystä. Kahvi ja tupakka eivät sovi ennen nukkumaan menoa – ne hermostuttavat lisää. Voit sen sijaan ottaa esim. pähkinöitä ja suklaapalan, joiden tryptofaanipitoisuus lisää nukahtamisvalmiutta.
Ayurveda- ja joogaohjeissa suositellaan unen tuloon 0,5–1 dl lämmintä maitoa, (vaihtoehtoisesti kaura ja mantelimaito yms.) johon sekoitetaan kardemummaa, kanelia ja hunajaa. Näin kalsiumin ja makean pieni lisäannos voi olla avuksi unen saannissa, etenkin ayurvediselle Vata-tyypille, joka on hermostossaan ja unessaan herkkä.
Iltarituaalit:
Ihana iltarituaali rauhoittumiseen on kokovartalokylpy tai jalkakylpy. Lämmin kylpy rauhoittaa jo sellaisenaan, mutta yrtti- ja eteeristen öljyjen (mm. Laventeli laimennettuna esim. shampooseen) käyttö lisää tehoa.
Jalkakylpyjen lisäksi on hyvä hieroa lämmittävää yrttisalvaa jalkapohjiin, nilkkojen sisäpuolelle ja alaselkään, johon voidaan lisäksi päälle laittaa lämmin kauralämpöpakkaus tai kuumavesipullo. Alaselän alueella lämpö hoitaa munuaisia, jotka vastaavat koko hermostosta ja ovat koko psyyken ja kehon rauhan tyyssija. Alaselän ja jalkojen lämmikkeenä voi käyttää vaikkapa lampaantaljaa tai lämpöpakkausta.
Stressaantuneen ihmisen hermosto on usein kovilla, ja munuaisia tukemalla autetaan ihmistä jaksamaan. Perinteinen kiinalainen unensaantikeino on painella 81 kertaa munuainen-l-pistettä jalkapohjassa, joka on heti päkiän alla keskellä jalkapohjaa. Korvan unettomuuspisteitä ovat shen men sekä munuaisten ja sydämen pisteet, eli hiero yksinkertaisesti vain koko korvat.
Ihminen tuskastuu helposti, kun uni ei tule. Siksi psyyken tueksi kannattaa varata yöpöydän lähelle rentouttavaa musiikkia, rentoutus-CD ja mielialaa kohottavaa kirjallisuutta.
Hengitä syvään
Jos mielesi käy ylikierroksilla, on hyvä tehdä autogeeninen rentoutusharjoitus, jossa hengität syvään nenän kautta hitaasti niin, että mahakin liikkuu. Keskity jalkoihin ja anna rentouden tunteen kohota jaloista ylöspäin. Voit ajatella sisäänhengityksellä ”Hengitän” ja uloshengityksellä ”Rauhaa”. Syvä ja rauhallinen hengitys rentouttaa koko kehoa ja mieltä, stressihormonit laskevat ja sydän rauhoittuu – parasympaattinen hermosto astuu toimintaan sympaattisen hermoston sijaan, jonka vallassa kiireinen päivä kuluu.
Mielialaharjoituksena voit kuvitella vaaleanviolettien ja -sinisten värien hoivaa; sitä kuinka ne ovat energeettisesti joka puolella ja ikään kuin sulavat kehon sisälle rauhoittaen koko olemusta.
Muita vinkkejä hyviin uniin:
Kannattaa pyrkiä opettamaan itselleen varhaista nukkumaan menoaikaa. Sanotaan, että aikuisella klo 22–24 aikana alkaa kehon lämpötila laskea jolloin keho alkaa valmistautua lepoon.
Makuuhuoneen tuuletuksesta ja toisaalta riittävästä lämmityksestä on syytä huolehtia. Pää saa olla viileässä, mutta keho lämpimänä. Vuodevaatteiden on hyvä olla luonnonkuituisia, jottei hikoile turhia.
Puhelimet ja tietokoneet on hyvä jättää pois reilusti ennen nukkumaan menoa, koska niiden sininen valo virkistää ja informaatio stimuloi mieltä. Puhelinta ei ole suositeltavaa pitää edes samassa huoneessa, jossa nukkuu.
Muista pitää säännöllinen päivärytmi – myös viikonloppuna. Se helpottaa unen saantia. Pimennä makuuhuone, sillä valo estää melatoniinin erittymisen. Kannattaa välttää päiväunia ja jos yöuni jää liian lyhyeksi ja olet todella lopen uupunut, ota maksimissaan 20 minuutin torkut. Tärkeää on löytää itselle sopiva hyvä patja ja tyyny. Ehkäpä korvatulpat tai erillään olo kuorsaavasta puolisosta auttaa äänille herkkää henkilöä. Vanha sanonta kannattaa pitää myös mielessä eli älä anna auringon laskea ennen kuin olet puhunut asiat puhki ja saanut vihastumisesi ja ärtymyksesi laantumaan.
Makuuhuoneen seiniin kannattaa valita mielialaa rauhoittavia vaaleita värejä kuten vaaleanpunaista tai vaaleansinistä. Lisäksi viiden hoitojakson shiatsuhoito, aromaterapeuttinen hieronta tai muu rentouttava hoito voi tehdä ihmeitä. Meditaatio ja rauhallinen jooga ovat erinomaisia mielialan rauhoittajia. Lyhyt, aikainen iltakävely raittiissa ilmassa tyhjentää myös mieltä turhista ajatuksista.
Yöpöydällä kannattaa pitää varalla Tyyneyden tipat -yrttiuutetta pienessä määrässä vettä ja ottaa siitä siemaus, jos herää yöllä. Tyyneyden tippojen sisältämä luomu kauranversouute rauhoittaa hermostoa ja näin tyynnyttää mieltä. Kun tekemättömät työt muistuvat mieleen, on ne hyvä kirjoittaa muistiin, jolloin ne ovat pois mielestä yöpöydällä paperilla.
Kukkaterapia voi auttaa: Esimerkiksi mesiangervoa voi käyttää silloin, kun asiat kiertävät mielessä johtuen esim. huolista, jonkun TV-ohjelman katselusta tai liian myöhäisestä pelaamisesta.Kuusi, lumme ja metsätähti taas auttavat, kun ei osaa rentoutua ja Aputipat (lumme, metsätähti ja suopursu), kun mieli on henkisen kriisin keskellä.
Käytä aitoja tuoksuja
Aromaterapeuttisia eteerisiä öljyjä kuten laventelia, muskatellisalviaa, vetiveriä ja santelia voit käyttää tuoksulyhdyssä, diffuuserissa tai pirskotella sängyn lakanoiden reunoille tai yöpaidan selkämykseen. Haihtuvaa öljyä riittää pari tippaa, ja luonnollisesti tuoksun pitäisi olla sellainen, josta itse pitää.
Miellyttävä rauhoittumisen rituaali on myös sipaista aromaterapeuttista Frantsilan Calm Iltaöljyä tai Laventelisalvaa ohimoille, ranteiden sisäpinnoille, jalkapohjiin sekä rintaan nukkumaan mennessä. Laventelin eteerinen öljy saa aivot erittämään serotoniinia, hyvän olon hormonia, joka kehottaa mieltä rauhoittumaan.
Laventelia on käytetty menestyksekkäästi myös ahdistuneisuuteen ja hermostuneisuuteen. Voit tietenkin tehdä itsellesi myös oman uniöljyn; lisää 10 ml:aan kasviöljyä 4–6 tippaa laventelin eteeristä öljyä, ravista ja lisää öljyä ihollesi.
Jouluun liittyy paljon latausta. Joulu on aikaa olla yhdessä. Joulu on tiettyä tunnelmaa. Jouluna kuuluu iloita. On lapsilla tuikkivat silmät ja ylläpidetään perinteitä. Perinteet voivat tuoda pintaan muistot ajasta ennen, ajasta menneiden joulujen, hyvässä ja pahassa.
Joulu ei ole kaikille hyvä
Joulun mystiikka voi valaista kaikki kivut, haavat, muistot ja elämän sekä ihmisten heikkoudet. Ei joulu ole kaikille hyvä.
Jouluun voi latautua liikaa kaikkea. Tilanteita. Uskomuksia. Odotuksia. Aikaa. Mahdollisuuksia. Muistoja. Jouluruuat, -lahjat eivät innosta. Joulu ei tunnu joululta. Jokin joulussa on särkynyt. Joulun taika on poissa.
Joillekin joulu tuo mukanaan kipeitä muistoja. Se näyttää karulla tavalla haavat, jotka eivät ole välttämättä edes parantuneet saati arpeutuneet.
Yhdessäolo ei aina takaa joulurauhaa
Suku ja perhe kokoontuvat yhteen. Vaikeat välit voivat kriisiytyä konflikteiksi. On perheitä, joissa joulun pyhät ovat pelon ja hädän päiviä. Alkoholia kuluu. Aikaa on liikaa. Ollaan liian lähellä. Ei jakseta toisiamme.
On perheitä, joissa nyrkit heiluvat jouluna ja perheenjäsenet joutuvat kärsimään. Jotkut lähtevät pakoon oman ja toisten hengenpitimiksi. Joulu vietetään turvassa muualla kuin omassa kodissa. Joulurauha on kaukana.
Joulu voi näyttäytyä yksinäiselle mustempana kuin vuoden muut päivät
Jotkut viettävät joulunsa yksin pakosta tai omasta tahdostaan. Yksinäiset tuntevat kodeissaan yksinäisyytensä vahvemmin kuin muina vuoden päivinä. Olen erilainen, kun jouluna kukaan ei ole kanssani.
On vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa tai ainoa kontakti ovat työvuoroaan tekevät kotisairaanhoitajat. On aikuisia, joilla ei ole perhettä, läheisiä eikä ystäviä, joiden kanssa voisi viettää joulua. On yksinäisiä lapsia. On heitä, jotka pelkäävät joulua.
Joulusta on aina yksi poissa
On heitä jotka kaipaavat perheenjäsentä, joka on kuollut. Voi olla, että joulu tuo esiin sen, että joukosta, perheestä on yksi poissa.
Kun kuolema ajoittuu jouluun, tulee siihen syvä tumma sävy. Joulu ei ole enää entisensä. Joulu on osa surua.
Joulusta voi tulla tarve lähteä pakoon. Joulu sattuu vain liikaa. Se tuo esille elämän raadollisuuden. Kärsimyksen.
Tuleeko meille, joille nyt joulu on kipeä, joulusta vielä ilon, yhdessäolon, hyvän mielen ja elämän jatkuvuuden juhla?
Voisiko joulu joskus vielä olla hyvällä tavalla elämänmakuista?
”Meidän Miia on niin ujo, ettei oikein uskalla ottaa kontaktia uusiin ihmisiin”, ” Tuo Olivia on niin rohkea, että hän tekee mitä vaan. Häntä ei pidättele mikään”, ” Sä olet niin umpimielinen”.
Meitä määritellään koko ajan. Toiset poimivat meistä esiin joitain ominaisuuksia ja tekevät niistä totuuksia, joita tarinoina vahvistavat. ”Kerrankin kun mentiin kauppaan ja …”
Jonkunlaisena oleminen voi olla kapeaa ja kahlitsevaa. Toisen laittaminen on-sanan avulla johonkin lokeroon lyö häneen ikään kuin leiman. Pim! Olet kömpelö. Olet pitkästyttävä. Olet…
Ja me uskomme toisten tekemää lajittelua. Varsinkin lapsena. Ja määrittelyt alkavat elää omina totuuksinaan. Sellainenhan minä olen. Kaikkihan sen tietää. Tämmöinen ujo jännittäjä.
Mutta olemme kaikki niin paljon enemmän! Olemme sekä ujoja että rohkeita, kömpelöitä että taitavia, viisaita että tyhmiä. Meissä kaikissa on kaikkea. Ja voimme valita mitä uskomme. Valita mitä ominaisuuksistamme lähdemme kasvattamaan ja vahvistamaan. Ja voimme lennosta vaihtaa niitä ihan vapaasti. Kokeilla uudenlaista määrittelyä. Koska emme ole vain tietynlaisia, vaan olemme monenlaisia.
Ei kannata mennä määrittelyn vankilaan. Omasi tai muiden. Leimoja kun lyömme me itse ja muut.
Yksittäisen kokemuksen perusteella heitämme itsemme helposti johonkin lokeroon. Epäonnistuneen esitelmän jälkeen voimme päättää, että olemme surkeita esiintyjiä ja emme siksi halua esiintyä jatkossakaan. Olemmehan niin huonoja siinä. ” Ei ole minun lajini”
Voimme kuitenkin kasvaa ja kehittyä vielä moneen suuntaan. Ja purkaa aiemmin rakentamiamme ”Olen sellainen..” -muureja, jotka tukkivat tiemme. Niin moni ovi ja portti voisi olla avoin. Paljon useampi kuin arvaatkaan.
Joskus kannattaa määritellä itsensä uudelleen. Sillä sinun sisäisissä varastoissasi on kaikki mitä tarvitaan. Osa ehkä vähäisen käytön jäljiltä pölyttyneenä piilossa, mutta siellä kuitenkin. Sinussa on kokemuksia niin pelosta kuin urheudesta, epävarmuudesta kuin varmuudestakin, taituruudesta ja taitamattomuudesta. Voit valita haluamasi vähän kuin kaupan hyllyltä. Tarjolla on monenlaista ja kannattaa napata matkaan se, joka tuo elämääsi eniten hyvää. Ja seikkailua.
Kouluttaja Veli-Matti Toivonen sanoi aikoinaan NLP-kurssilla: ”Se millainen olet, on elämäsi tärkeimpiä päätöksiä”. Samalla kurssilla annoimme itsellemme ’intiaaninimen’. Jokainen sai valita nimensä eteen jonkun sellaisen ominaisuuden, jota haluaa kasvattaa itsessään. Ja kas kummaa kun kurssi oli ohi, Tiina oli onnellisempi ja Reija rennompi.
