Moni uupunut havaitsee itsessään, ajattelussaan ja suhtautumistavoissaan hälytysmerkkejä jo paljon ennen varsinaista loppuunpalamista. Yksi hälyttävin muutos on kyynisyyden ja välinpitämättömyyden lisääntyminen. Pitkään jatkunut kuormittuminen, tunne siitä ettei ole oman elämänsä ohjaksissa, jatkuvat pettymyksen tunteet itseen tai ulkoisiin olosuhteisiin, menetykset ja käsittelemättömät traumat sekä ilon ja toiveikkuuden vähentyminen kulkevat käsi kädessä lisääntyneen kyynisyyden kanssa.
Kyynisyys ajattelussa ja asenteissa on todellinen hälytysmerkki, johon tulisi suhtautua vakavasti. Se viestii oman voiman ja merkityksen tunteiden katoamisesta, toisin sanoen yhteydettömyydestä omaan sisimpään. Kyynisyydestä et pääse eroon sitä vastaan taistelemalla, vaan kohtaamalla lempeästi syvimmät toiveet, tarpeet sekä halut. Tarvitset peiliksi luotettavan ja turvallisen ihmisen, jonka kanssa voit laskea suojamuurit, kohdata hellästi ihmisyyden kipupisteet sekä tunnistaa sisälläsi uinuvan muutoksen potentiaalin.
Mikäli kaipaat elämääsi positiivista muutosta, on tärkeää tiedostaa ja havainnoida omaa ajattelua, onko siinä merkkejä kyynisyydestä. Näiden kysymysten avulla voit tunnistaa kyynisyyden itsessäsi:
Onko sinun vaikea innostua enää mistään tai tuntea vilpitöntä iloa itsesi ja muiden puolesta? Kyynisyyteen kuuluu ilon ja innostuksen tunteiden merkittävä väheneminen. Saatat jopa tuntea alitajuisesti syyllisyyttä ja uskoa olevasi “paha ihminen” kun et kykene yhtymään muiden iloon. Tämä voi jopa heikentää itsetuntoa.
Mitätöitkö jatkuvasti itseä ja muita? Et koe olevasi hyvän arvoinen tai olevasi riittävä etenkään muiden seurassa. Huomaatko toistuvasti mielessäsi arvostelevasi itseäsi ja muita? Pienennätkö itseäsi? Yksi merkki voi olla vaikeus ottaa kehuja vastaan.
Etkö näe omia mahdollisuuksiasi muuttua tai vaikuttaa elämääsi? Saatat tuntea olevasi “jumissa” tai vanki omassa elämässä. Kyyniseksi muuttunut ihminen kaipaa sisimmässään kipeästi muutosta elämään tai jopa koko maailmaan, mutta ei yksinkertaisesti tiedä MITEN sen voisi toteuttaa. Kaipuun suojaksi kehittyy kyyninen ajattelu ja suhtautuminen. Kyynisyys on aivan kuin mielen suojapanssari, jolla peität haavoittuvuuden ja avuttomuuden tunteet.
Oletko menettänyt kiinnostuksen elämään? Etkö jaksa innostua mistään uusista asioista tai ideoista? Kyynisyyden lisääntyessä elämästä alkaa hiljalleen kadota värien kirjo. Elämä näyttäytyy tasaisen, ironisen ja puuduttavan harmaana. Jos tunnet itsesi lisääntyvästi alakuloiseksi, on syytä pohtia, tarvitsetko ammattiapua.
Oletko jatkuvasti tyytymätön elämääsi? Tunnetko sisälläsi salaa halveksuntaa tai joskus jopa halua loukata tai sanoa pahasti muille? Ehkä suustasi pääsee välillä sammakoita tai lauseita, joita säikähdät hieman itsekin? Siinä tapauksessa heijastat jotakin itsestäsi ulospäin. Ehkä jonkinlaista pettymystä tai liiallista kritiikkiä, ankaruutta ja täyttymättömiä odotuksia suhteessa omaan itseen? Miten voisit herättää itsemyötätunnon, lempeyden ja arvostuksen tunteet sisälläsi?
Otatko kaiken liian vakavasti ja pelkäät pettymyksiä? Sinulla on todennäköisesti menneisyydessä käsittelemättömiä vihan, surun, pettymyksen ja katkeruuden tunteita. Ehkä pelkäät epäonnistumista, hylkäämistä, väheksyntää tai torjuntaa? Nämä tunteet ja niiden takana olevat pelot olisi hyvä kohdata, jotta voit vapauttaa itsesi sisäisesti taas tuntemaan elämäniloa ja leikkisyyttä. Sisäisen lapsen kohtaaminen on avain tunnelukkojen vapauttamiseen.
Kukaan ei synny kyynisenä tähän maailmaan, ei kukaan. Jokainen lapsi on lähtökohtaisesti täynnä elämänvoimaa ja uteliaisuutta oppia uutta. Niin sinäkin olet ollut ja sisimmässäsi olet edelleen. Ympäristö, pitkään jatkunut kova kuormitus ja useat sietämättömiltä tuntuneet pettymykset ovat saattaneet muovata ajatteluasi ja viilentää tunteitasi matkan varrella.
Hyviä uutisia: aivosi ovat jatkuvasti muovautuvat! Sinä pystyt muuttumaan ja oppimaan uusia ajattelun tapoja. Sinulla on mahdollisuudet vapautua kyynisyydestä. Ei ole mitään syytä tuomita ja nähdä itseäsi epäonnistuneena. Muutos on mahdollista aivan jokaiselle.
Paras vastalääke kyynisyydelle on opetella rentoutumaan elämänvirtaan sekä vahvistaa ilon ja kiitollisuuden tunteita suhteessa itseen sekä omaan elämään. Muistatko miltä tuntui, kun kaikki näytti mahdolliselta?
Uskon sielujen sopimukseen. Siihen, että olemme tulleet parantamaan toisiamme tavoilla, joihin kukaan muu ei välttämättä pystyisi. Kuin sanattomasta sopimuksesta. Syvimmällä tasolla se on kaunista, mutta valitettavasti pintaan se usein näyttäytyy aivan muuna. Kipuna, vihana ja suruna.
Usein juuri läheisimmät ihmiset onnistuvat koskemaan haavoihimme, jotka olimme miltei jo unohtaneet. Ja kun haavoihin koskee, on kuin aika katoaisi ja kaikki koettu tuska tulvahtaa tuoreena pintaan. Usein luulemmekin tuskaa vain tuoreeksi, kunnes itsetutkiskelun ja läpikäytyjen keskustelujen kautta voi löytyä maaginen johtolanka menneisyyteen.
”Minä en siedä tuota käytöstä, koska koko lapsuuteni jouduin sitä katselemaan!”
Tuo oli lauseeni erään kerran, kun puoliso oli nostattanut minussa tuskan esiin. Johtuiko tuska nykyhetkestä vai lapsuudesta, sitä on vaikea piirtää selkeästi. Selvää kuitenkin on, että noussut raivoni oli vahvaa. Se puhdisti jotain sisältäni.
Sanat, jotka olisivat kuuluneet lapsuuteni hahmolle vyöryivät nyt toiselle kohteelle. Rajat, jotka olisivat tuolloin kuuluneet ympärilleni minua suojaamaan, nousivat paikoilleen nyt.
Ja kun rajat ja sanat ovat piirtyneet, muuta ei tarvita. Ei terapiaa tai paluuta menneisyyteen. Ei vatvomista ihmisten kanssa, jotka eivät nykypäivänä ole minua lähellä. Sanat ja rajat piirtyivät minuun, minulle. Itsearvostus kasvoi pintaani kauniina kukkina. Jotta voisin vihdoin saavuttaa sen turvan ja hyvinvoinnin, jota aina kaipasin, mutten koskaan ennen osannut saavuttaa. Tarvitaan vain ihminen, jolle tehdä asiat selväksi nyt – ja tuo ihminen on usein läheinen ihminen.
Puolisoni ei ollutkaan pahis, vaan ”avulias” katalyytti. Koska se, että jotain ihmistä kohtaan joutuu laittamaan rajat ei kerro siitä, että tuossa ihmisessä olisi jotain vikaa. Sellaista ihmistä, jota varten rajoja ei tarvita, ei nimittäin ole olemassa.
Se, että jotain ihmistä kohtaan joutuu laittamaan rajat ei kerro siitä, että tuossa ihmisessä olisi jotain vikaa.
On myös muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat osoittaneet heikkoja kohtiani ja sisään painettuja kipujani. Joskus olen antanut liikaa vain siksi, etten ole mitenkään osannut sanoa ei. Tämäkin asia juontuu lapsuuteeni ja tarpeeseen tulla hyväksytyksi. Minulle jäi aikanaan vahva uskomus, että vain olemalla kiva voisin olla hyväksytty ja rakkauden arvoinen. En kuitenkaan koskaan olisi törmännyt omiin uskomuksiini, ellei joku tarpeeksi läheinen olisi tuskallisuuteen asti käyttänyt ominaisuuttani hyväksi (muilla ei ollut siihen mahdollisuutta, sillä heitä en tarvinnut samalla tapaa).
Epäkiitollinen tehtävä
Läheisyydessä emme pääse pakoon itseämme vaan joudumme ennen pitkää kohtaamaan meissä ne haavoittuneet alueet, jotka kohtaamista kaipaavat. Valitettavasti nuo samat läheiset ihmiset saavat usein myös tuta vihamme kun haavoihimme sattuu. Ei ole kiitollinen tehtävä olla se pelastava enkeli, joka toiminnallaan osoittaa rajattomuutesi. Ei ole kiitollinen tehtävä muistuttaa toista lapsuuden ahdistavimmista asioista ja saada sen ansiosta toinen käsittelemään niitä uudelleen.
Paitsi vuosien (tai jopa vuosikymmenten) jälkeen, kun sama ihminen näkee ja ymmärtää tuon kaiken. Silloin arvostus voi nousta yhä korkeammalle tasolle.
Autoit minua kehittymään. Se ei ollut helppoa ja silti olet yhä siinä. Muistutit minua sisälleni syntyneestä vankilasta, autoit murtautumaan sieltä ulos. Autoit minua asettamaan puuttuvat rajani ei vain sinua, vaan samalla kaikkia kohtaan. Kiitos.
Rajojen tarve ei poistu koskaan, mutta kiitollisuus ja kunnioitus sen sijaan voi kasvaa puolin ja toisin. Ymmärrys siitä, että olemme täällä kehittymässä ja voimme kaikkein parhaiten kun käymme kukin oman, paikoin kivisenkin, polkumme. Annamme anteeksi ja hyväksymme, ettei kukaan ole täydellinen.
Kun teemme niin, meissä syntyneet haavat paranevat. Iho vihdoin arpeutuu ja luo uuden terveen kerroksen. Niin kimmoisan ja vahvan, että vaikka jokin tökkäisikin, mikään ei vuoda enää. Kiitos siis teille, läheiseni – Kiitos ja anteeksi.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.
Sumutus on psykologinen manipulaation muoto, jota tapahtuu lähes poikkeuksetta epäterveissä parisuhteissa.
Sumutuksen tarkoitus on ”auttaa” sumuttajaa välttämästä vastuu ja vaalimaan itsestään tai todellisuudesta tietynlaista kuvaa, joka palvelee sumuttajaa itseään.
Jos olet joutunut kohtaamaan sumutusta, olen tosi pahoillani puolestasi – se on hirveää!
5 esimerkkiä sumutuksesta
Kun tuot esiin vaikean aiheen -> keskustelu harhautetaan siihen, miten väärin otit aiheen esiin tai sitten sinua syytetään juuri siitä, mitä toinen on tehnyt itse.
Suora valehtelu: ”En minä ole koskaan niin tehnyt!”
Muihin vetoaminen: ”X ja Y ajattelevat myös näin. Ja C j B ovat susta huolissaan.”
Uhriksi tekeytyminen suoraan tai epäsuoraan. Pyritään vetoamaan tunteisiin, ja tilanne kääntyykin päinvastoin.
Toisen syyttäminen tai psykologisointi (ilman pohjaa): ”Nämä ovat vain sinun traumojasi! Huomaatko sä, miten sä projisoit muhun haavojasi?”
3 tapaa miten suhtautua sumutukseen
”Näemme asian eri tavoin.”
”Minä tiedän, mitä näin.”
”Tätä keskustelua ei ole viisasta jatkaa.”
Älä yritä vääntää sumuttajalle rautalangasta, että hän sumuttaa. On normaalia toivoa, että jos toinen tajuaisi mitä hän tekee, että hän lopettaisi – pyytäisi anteeksi ja muuttaisi toimintaansa. Jos sumuttaminen on kroonista ja jatkuvaa, on äärimmäisen epätodennäköistä että toinen yhtäkkiä valaistusi ja tajuaisi.
Sumutus kirjaimellisesti sumentaa, hämmentää ja vie valtavasti psykologista voimaa.
Älä jää vänkäämään, kulutat vain omaa happeasi turhaan.
On surullisen tyypillistä, että sumutuksen uhri alkaa syyllistämään ja epäilemään itseään. Se myös tekee usein epäterveestä suhteesta irtaantumisesta vaikeaa, sillä uhri todella epäilee itseään.
Ahdistus on kokonaisvaltainen tunne, joka ottaa kehon ja mielen valtaansa. Samalla kun tunne on voimakas, se on myös epämääräinen. Tunne lamaannuttaa ja sulkee toivon tulevaisuudesta ja kyvyn toimia tässä hetkessä. Ahdistus maalaa kuvaa todellisuudesta, johon alamme tunteen pitkittyessä uskoa – ja tottahan se on: tunne on juureva ja maalaa koko kokemuksen.
Ahdistus saattaa leimahtaa kiireestä, yksinäisyydestä, maailmantuskasta tai vaikka toistuvista epäonnistumisista. Ahdistus on tunne, jonka juuret ovat eri ihmisillä erilaiset ja siksi ahdistus myös leimahtaa eri asioista.
Kun huomaa ahdistuksen tunteen, kannattaa pysähtyä. Ahdistuksen tunnetta on saattanut edeltää jokin trikkeri: Mikä se olisi voinut olla? Tapahtuiko jotain? Sanoiko joku jotain? Ovatko unet olleet vähäiset tai muuten kuormitus liian suurta suhteessa omiin voimavaroihin?
Huomaatko jokinlaisen ajatusketjun, joka on edeltänyt ahdistusta? Onko se ollut ehkä murehtimista selviytymisestä? Onko se ollut aiempaan kokemukseen pohjautuvaa huolta siitä, että entä jos asiat menevätkin pieleen? Onko se katastrofiajattelua eli mielen liulasta liikettä nähdä uhkakuvia?
Usein ahdistuksen alla on muita, pakattuja tai ohitettuja tunteita, jotka puskevat ulos epämääräisenä ahdistuksena. Kun pysähtyy, on helpompi tuntea, miltä kehossa tuntuu: Missä tunne tuntuu eniten? Löytyykö tuntemukselle jokin muukin tunnenimi kuin ahdistus? Onko se ehkä epätoivoa, jännittämistä, pelkoa, häpeää, surua? Ahdistuksen tunteelle kannattaa etsiä muitakin tunnenimivastineita, jotta tunne tarkentuu. Usein tunteet ovat kerroksina – kuin sipuli.
Tässä 3 lohduttavaa ajatelmaa ja niihin liittyvät mindfulness-harjoitukset Kun tuntuu pahalta – Lohtukortit ahdistuneille -korttipakasta, joka sisältää 44 korttia, joista voi tunnistaa omaa olotilaa ja tehdä olotilaan sopivan mindfulness-harjoituksen kortin toiselta puolelta. Kun oppii jäsentelemään omaa kokemusta, tunne ei ole enää niin epämääräinen ja hallitseva.
1.Keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa
2. Olotila ei vastaa todellisuutta – vaikka se siltä tuntuukin
3. Anna itsellesi tilaa pysähtyä ja kuunnella itseäsi
Kun tuntuu pahalta -kortit sopivat hyvin nuorille ja aikuisille. Korttien avulla on helpompi löytää sanoja omille kokemuksille ja helpottavia harjoituksia olotilan parantamiseen. Tutustu kortteihin Hidasta elämää -puodissa TÄSTÄ.
Lapset katsovat maailmaa erilailla kuin useimmat meistä aikuisista. Havahdun usein siihen, että viimeisenä ennen nukkumaanmenoa vielä pohdin, mitä kaikkia asioita seuraavana päivänä pitää suorittaa. Äitinä pohdin toki omien juttujeni lisäksi myös lasten asiat ja aikataulut kuntoon seuraavaa aamua varten. Mieli täyttyy aikatauluista ja koululaisen Wilma viestien ohjeistuksista. Joskus jopa mietin valmiiksi, mihin mahdan jättää auton, jos olen menossa jonnekin vieraaseen paikkaan käymään.
Kun olin nukuttamassa neljävuotiasta poikaani, hän näytti mietteliäältä. Kysyin, mikä mielessä myllertää. Hän kertoi minulle pohtivansa, miksi ikkunoissa on reunat. Ei mitään murheita huomisesta, ei suunnitelmia seuraavalle viikolle, vain kysymys, miksi ikkunoissa on reunat. Osaisipa itsekin miettiä moisia asioita vielä aikuisenakin.
Olen huomannut, että aikuisena suorittaminen johtuu usein omasta tahdosta hallita asioita tai pelosta, että jotain kamalaa tapahtuu, jos arki ei kulje suunnitelmien mukaan. Joskus ajattelen illalla ihan hölmöjä asioita, kuten onko punainen muki pesukoneessa vai puhtaana, että lapsi voi juoda aamulla maitoa hänelle tärkeästä mukista. Kaiken tämän suunnittelun keskellä huomaan asettaneeni itselleni kauhean määrän vastuuta, aikatauluja, suunnitelmia ja tavoitteita seuraavalle päivälle. Uskon, että vaikka jättäisin yli puolet näistä mielessä myllertävistä asioista tekemättä, kukaan ei huomaisi.
Joskus on hyvä siirtää vastuuta myös muille. Koululainen osaa itse huolehtia onko läksyt tehty ja kaikki tarvittava pakattu reppuun. Neljävuotias osaa itse valita jo illalla seuraavalle päivälle tarkoitetut vaatteet. Kun vastuuta siirtää muille, ei itse tarvitse murehtia niin monia asioita.
Kiireettömien aamujen eron normaaliin hektiseen arkeen huomaa helposti. Kiireen keskellä kaikki tavarat ovat hukassa, lapsi kiukuttelee, kun ei saa puettua vaatteita päälle, vaikka on osannut taidon jo useamman vuoden ajan. Aamupala jää syömättä, kun aika menee kinasteluun.
Kiireettöminä aamuina, kun mieli on tyhjä suunnitelmista, voi keskittyä elämään hetkessä. Voi avata oven ja haistaa sateenjälkeisen aamun keväisen tuoksun. Voi katsoa, kuinka maito maalaa kahvin kauniin sävyiseksi. Voi kuunnella hiljaisuutta ja miettiä, että tässä on hyvä olla.
Silloin voi pysähtyä miettimään elämän tärkeitä asioita, kuten miksi ikkunoissa on reunat.
Herkkyys voi toisinaan tuntua taakalta, josta ei ole mahdollista päästä eroon, vaikka yrittäisi. Valtava tunteiden ja ajatusten kirjo voi joskus uuvuttaa. Näissä tilanteissa saattaa unohtua, mitä hienoja vivahteita herkkyys antaa elämään päivittäin.
Jokaisessa päivässä on todellisia pieniä, mutta suurelta tuntuvia ilon aiheita: värit, äänet, tuoksut ja myös toisten ihmisten ilo – kaikki nämä tuntuvat voimakkaina, jopa, kehollisina kokemuksina.
Pienet asiat tulevat huomioiduksi: lintujen lauluorkesteri kevätillassa, vastaantulijan hymy aamuruuhkassa, sateen jälkeinen raikkaan vilpoisa tunnelma. Joltakin toiselta nämä ja monet muut herkälle ihmiselle arkiselta tuntuvat vivahteet jäävät huomioimatta.
Pystyt ymmärtämään toisten tunteita syvällisesti, koska koet itse niin syvällisesti. Herkkä ihminen ei pelkää ottaa vastaan muiden voimakkaita tunteita ja antaa tukeaan tilanteissa, joissa toinen arastelee tunteiden näyttämistä.
Herkkä ihminen tietää myös, miltä pahuus ja kurja kohtelu voi pahimmillaan tuntua. Siksi moni herkkä haluaa kohdella muita kunnioittaen, lämpimästi ja aidosti kohdaten. Tämä huomaavainen ja kannustava kohtelu voi parhaimmillaan saada muut ympärillä kukoistamaan.
Toisten asemaan asettuminen on herkälle helppoa. Herkkä ajattelee lähes poikkeuksetta asiat useista näkökulmista, myös toiset huomioiden. Tämä helpottaa monia tilanteita niin töissä kuin henkilökohtaisessa elämässä; kun kykenee näkemään asiat useista näkökulmista, on yhteisymmärryksen löytäminen helppoa.
Voimakkaat tunteet ja tuhannet tunteiden herättämät ajatukset tuovat mukanaan lähes päivittäin oivalluksia itsestä, muista ja ympäröivästä maailmasta. Vain oivaltamalla voimme kasvaa, kehittyä ja luoda uutta.
Haastattelin kerran naista (ei terapia-asiakkaani) jonka lapsuutta varjosti ja hallitsi kovalla tavalla vahvasti narsistinen äiti.
Kysyessäni miten äidin narsistinen persoonallisuushäiriö ja sen aiheuttamat käyttäytymisen piirteet näkyivät perheessä sain vastaukseksi karun sekä tyypillisen kuvauksen. Tunteet joita pienessä tytössä äidin julman käyttäytymisen myötä heräsi olivat tunteita mitä lapsen ei tarvitsisi kokea.
Narsistisen äidin vaikutukset kasvuun ja kehitykseen, käsitykseen itsestä, sekä oikeastaan kaikesta siitä mitä ympärillä olevassa maailmassa tapahtuu ja kuinka se koetaan ovat usein hyvin pitkäaikaisia. Noiden vaikutuksien työstäminen ei ole mahdotonta, mutta ei kaikista helpointakaan.
Naisen kuvaukset ja kertomukset olivat hyvin koskettavia ja nostivat minussa esiin monenlaisia tunteita, lopulta riemua siitä, että kaikesta huolimatta hän oli selviytynyt.
Hienoa oli myöskin se, että nuo kokemukset olivat saatelleet hänet tehtävään, jossa hän yhä kohdistaa tietonsa ja taitonsa, omat vahvuutensa niiden ihmisten auttamiseksi, joilla on samanlaisia kokemuksia.
Millä tavalla äidin narsismi näyttäytyi lapsuudessasi?
Narsismi näkyi kokonaisvaltasesti perheen dynamiikassa. Perheessä oli jatkuva ahdistunut, jännittynyt, sekä ennalta arvaamattoman väkivallan uhan ilmapiiri.
Isä ja äiti olivat koko ajan riidoissa tai mykkäkoulussa. Isä ei ollut liittoutunut äidin kanssa, onneksi. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu, koskaan ei tiennyt millä tuulella äiti oli. Äiti suuttui nollasta sataan hetkessä. Hänen käyttäytymisensä oli erittäin ennalta arvaamatonta.
Äiti oli kova lyömään, löi pienimmistäkin asioista. Lupaa olla oma itsensä ei ollut, omaa persoonaa ei saanut olla.
Myöskin omat mielipiteet ja ajatukset tuntuivat olevan kiellettyjä. Ei saanut puhua, ei saanut sanoa juuri mitään. Jos en puhunut, se oli väärin ja jos puhuin sekin oli väärin. Äiti haukkui minua päivittäin, se näkyi täydellisenä mitätöimisenä, haukkumisena ja jopa sadistisena kiusaamisena. Usein hän joko nauroi minulle pilkallisesti tai yritti ivallisesti pidätellä nauruaan.
Muistan, kun minua kerran kiusattiin koulussa ja palasin kotiin. Halusin kertoa siitä. Kerroin äidilleni, että yksi tyttö oli haukkunut minua hyvin inhottavasti juntiksi. Äitini vastaus tähän oli kylmä tokaisu ”no junttihan sä oletkin”. Tuntui siltä, kuin hän olisi voinut jopa nauttia jos epäonnistuin.
Välillä olin hyvä lapsi ja välillä huono lapsi. Oli täysin päivästä kiinni minkälaisena äiti minua piti.
Onneksi oli faija, joka oli hyvin kouluttautunut. Hän oli hyvä ihminen, oikeudentuntoinen. Hän piti minun puolia. Tiesin, että isä piti minun puolia. Siinä mielessä olin onnekas.
Lopulta äiti lähti perheestä, olin silloin vielä hyvin nuori. Hän lähti, kertoen syyksi sen, että häntä oli kohdeltu niin huonosti, häntä…
Onneksi faija oli hyvätuloinen ja pystyi huolehtimaan sekä antamaan meille sen jälkeen normaalit kasvuolosuhteet.
Miten koit äitisi poislähdön ja minkälaisia tunteita ja ajatuksia se sinussa herätti?
Koin, että en ollut lapsena mitään, en yhtään mitään. Täysi nolla, enemmänkin miinuksen puolella. Kaikki minussa oli rumaa. Ajattelin että oonko jotenkin likanen. Äiti esimerkiksi pesi mua iltasin, oikein hinkkasi, etten mä vaan oo jotenkin ihan tosi likainen. Sekin meni jotenkin niin yli ja överiksi.
Minulla oli turvaton olo. Koskaan äiti ei huolehtinut siitä, että olisin ollut turvassa. Kehoni reagoi siihen ylivireydellä.
Minun piti itse olla valppaana koko ajan, koska kukaan ei huolehtinut minusta.
Faijakin meni passiivis aggressiivikseksi, koska silläkin oli huono olla. Ei ollut hänkään lopulta kovin huolehtivainen.
Kaiken tuon vuoksi olin alisuoriutuja, mulle kelpasi vähäisempi, koska enhän ollut arvokas. En arvostanut itseäni riittävästi.
Muistan turvattomuuden tunteeni ja täydellisen mitättömyyden tunteen. Silloinen vihan tunne ja sen syy oli kaltoinkohtelussani. En silloin tunnistanut sitä. Kohdistin vihan itseeni ja siitä tuli yleinen huono olo joka ei meinannut hellittää.
Itseluottamus oli täysin nolla, ei minkäännäköstä itseluottamusta.
Minulla oli ihmeellisiä syyllisuudentunteita. Olin muka huolimaton ja en muka pystynyt keskittyyn mihinkään. Mitä teinkin, mikään ei riittänyt. Tunne kelvottomuudesta. Vaikka sä teit mitenki päin, aina löyty joku mikä ei ollut hyvin. Koskaan en ollut tarpeeksi, ei tarpeeksi hyvä vaan tarpeeksi.
Millä tavalla äitisi narsismi vaikutti kokemukseesi naiseudesta?
Roolinihan oli se, että mun olis pitänyt syntyä poikana. Äitini halusi poikalapsen ja kun en ollut poika jo äidin saaman ensimmäisen tytön jälkeen, niin olen saanut jollain tapaa kiinni sellaisesta ihmeellisestä fiiliksestä, että ”saatana se olikin tyttö”.
Olen varmaan jo vastasyntyneenä aistinut sen, miten epätervetullut olin tähän maailmaan.
En esimerkiksi saanut kasvattaa pitkiä hiuksia, ennen kuin olin 12 vuotias. Sen jälkeen en enää halunnutkaan hiuksiani leikattavan. Mut vietiin aina kampaajalle ja sanottiin, että ”noniin tukka lyhyeksi nyt!” Kampaaja näki, etten halunnut hiuksiani leikattavan, mutta äidin sana oli laki. Uskon, että kampaaja näki minun kärsivän siitä.
Paljon se on vaikuttanut naiseuteeni. Valtava epävarmuus omasta ulkonäöstäkin, vaikka olin aina kaunis ajattelin kuitenkin, että no enhän mä mitään oo.
Aloitin ensimmäisen seurustelusuhteeni yli 20 vuotiaana. Olin niin epävarma siitä, että olen naisena hyväksytty. Hirveä ristiriita, en osannut ottaa kehuja vastaan. Se aiheutti myös sen, että epäonnistuneiden miesjuttujen jälkeen ajattelin, etten ikinä saa kestävää suhdetta.
Oli pitkä tie siihen, että olen terveessä avioliitossa. Meni tosi pitkään, että sain sen tietynlaisen epävarmuuden pois omasta kehostani ja kokonaisvaltasesti omasta itsestäni. Rakkaus on ollut vaikeinta, koska en ole voinut uskaltaa luottaa siihen, että joku rakastaisi minua aidosti.
Mitkä olivat ne tärkeimmät seikat, jotka auttoivat sinua selviytymään?
Selviytymisessäni isä on ollut yksi erittäin tärkeä henkilö ja mun omat luonteenpiirteet. Oon aika voimakas. Tietty joustavuus minussa ja kestävyys ovat auttaneet mua. En usko, että ilman niitä olisin selvinnyt äitisuhteestani.
Olen käynyt myös oman psykoterapian läpi, mikä opetti minulle että olen arvokas. Sain tavallaan synninpäästön.
Suurin työ mitä olen tehnyt mielessäni on se, että miten mut äitini silmissä kuvattiin. Olen joutunut purkamaan sen pala palalta pois. NLP-koulutuskin on auttanut. Alitajunta harjoitteessa tajusin oman roolini perheessä ja tajusin, että mähän voin tehdä ihan muuta, kuin mikä rooli minulle perhepiirissä annettiin.
Äiti tuntui siirtävän piirteitä, joita ei halunnut itsessään nähdä, muihin. Hän asetti ne lapseensa. Sitä kautta hän tunsi itsensä hyväksi. Lapsi uskoo vanhempaansa, sä oot se mitä vanhempi sulle sanoo. Sen ymmärtäminen on vaikeaa.
Mitä vaikeat kokemukset ovat sinulle opettaneet?
Ainakin sen, että ihminen pystyy muuttumaan, jos on riittävästi tarvetta, halua ja rohkeutta.
Oon ruvennu perehtyyn tähän, kun löysin narsismin, ymmärsin että tässä syy kokemuksiin. Kokemani sai selityksen.
Tärkein mitä voisin ajatella on se, että musta on tullu ihan helvetin terävä sen ansiosta. Oon joutunu käyttään aivojani, että mistä kaikesta oli kysymys. Se on kasvattanut myös paljon omaa ihmistuntemustani. Vieläkin itsessäni on paljon opittavaa, koska lapsuudessa peili oli niin vääristynyt.
Lapsuudessa tarvitsin, jotta selvisin, nokkeluutta ja tervävyyttä, jotta tiesin mitä voin sanoa äidille ja mitä en.
Minulla on myös hyvä tilannetaju ja tarkkanäköisyys useiden asioihin suhteen. Äiti ei pystynyt sitä murtamaan musta, että mä tiesin minkälainen se on, siitähän mulla oli oma kokemus. Äiti ei saanut tapettua minusta terävyyttäni.
Miten kannustaisit ja neuvoisit ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa tai kokevat tälläkin hetkellä? Mihin heidän tulisi kiinnittää huomiota?
Voisin sanoa kaikille henkilöille, jotka ovat esimerkiksi huonossa parisuhteessa, että jos narsisti tietää, että sä tiedät mikä se on, sitä se ei voi ikinä sinusta viedä. Sitä se ei voi sulta koskaan ottaa pois, että sä oikeasti tiedät mikä se on.
Narsistin ”kylvön” itsessään on myös hyvä tunnistaa. Mitkä ovat minun omia ajatuksiani ja tunteitani, mistä esimerkiksi negatiivisuuteni asioita kohtaan juurtaa? Mieti tarkoin mistä negatiivisuutesi tulee. Onko se sinua itseään vai narsisti vanhempasi tai puolisosi ajatuksia, jonka se on koodannut sinuun? Ohjelmoinut, manipuloinut sinut käyttäytymään ja ajattelemaan hänen tavallaan, hänen kieron ja vääristyneen maailmansa mukaisesti.
Kannattaako sinun kantaa narsismia olkapäälläsi, jos olet päässyt jo eroon narsistisesta henkilöstäsi? Kannattaako sitä kantaa mukanaan omassa mielessä, asenteissa, valinnoissa?
Kannattaa pyrkiä osaamaan tiedostamaan sitä mikä on sitä omaa minua? Se löytyy, kun narsistin manipuloimat ajatusvääristymät poistetaan pikkuhiljaa ja annetaan sen syväjäädytetyn lapsen vapaasti avautua omassa itsessä. Sen pitää vaan antaa sulaa sieltä esiin.
”Tutki, tunnustele, käännä ja väännä”, katso kokonaisuus, niin tiedät mistä on kysymys.
Muuttumiseen tarvitaan oma halu, jos ei halua ei pysty. Mulla oli niin huono olo, että oli tarve muuttua.
Nuo kokemukset ovat opettaneet sen, että kunnioitan itseäni. Olen ollut aina sinnikäs. Äitini halusi upottaa mut, mutta en antanut periksi. Ihminen voi selvitä pahoistakin paikoista.
Käänsin vihan voimavarakseni ja lopulta pääsin pois vihasta.
Jenni Kiviniemen Hyvästit narsistille -kirja antaa tukea narsistin uhreille ja tarjoaa lisää tietoa ja ymmärrystä narsismista. Kurkkaa kirja tästä.
Meillä kaikilla on henkisiä voimavaroja paljon enemmän kuin arvaammekaan. Osa vahvuuksista on tosin sisäisessä varastossamme – meillä on valmius niihin olemassa, mutta emme ole ottaneet niitä arkikäyttöön. Onneksi voimme koska tahansa kaivaa ne esiin ja alkaa vahvistaa noita vähemmälle käytölle jääneitä henkisiä muskeleita.
Monesti mielen varastoon on unohtunut itsemyötätunto eli minälempeys. Itsemyötätunto on sitä, että suhtautuu itseensä kuin hyvään ystävään. Kohtelee itseään lempeästi ja ymmärtäen, tukien ja auttaen. Itsemyötätunto on taito, joten sitä voi harjoittaa kuin lihasta. Sitkeiden toistojen avulla ja pienillä vastuksilla aloittaen se alkaa vahvistua.
Minälempeys ei ole empaattista pehmoilua, vaan ihmisyyden supervoima. Samoin kuin myötätunto muita kohtaan. Tarvitsemme toisiamme ja hyvää kohtelua. Myötätunto on ihmiskunnan selviytymisen salaisuus. Myötätunto ei heikennä vaan vahvistaa. Tutkitusti.
Kun suhde itseen on kunnossa, on helpompi auttaa myös muita. Itsensä hyvä kohtelu ei ole siis itsekästä, vaan edellytys muiden tukemiselle. Tyhjästä kannusta ei voi kaataa.
Eniten lempeyttä tarvitaan haastavissa tilanteissa.
Alla on helppo harjoitus, jolla voit vahvistaa itsemyötätunnon ’lihastasi’. Se opettaa huomaamaan mitä sinulle kuuluu ja miten voisit tukea itseäsi. Ja kun mielen ’lihakset’ ovat kunnossa jaksat kannatella muitakin.
1. Huomaa. Pysähdy ja huomaa, että sinulla on hankalaa. Osoita itsellesi lempeästi, että olet huomannut, että sinua stressaa, pelottaa, hävettää tai harmittaa. Mitä ikinä ikävää tunnetta tunnetkin, osoita itsellesi huomanneesi tilanteen. Voit sanoa itsellesi esimerkiksi ”Nyt ahdistaa” tai vaikka vain ”Huh-huh”. Ideana on pysähtyä ja huomata oma olo – jo se on tärkeä minälempeyden merkki: annat itsellesi ja tunteillesi huomiota etkä ohita niitä välinpitämättömästi.
2. Muista: ”Minäkin olen ihminen.” Voit muistuttaa itseäsi, että ikävät tunteet ja vastoinkäymiset kuuluvat jokaisen ihmisen elämään. Kenenkään elämä ei mene aina niin kuin haluaisi. Hankaluudet ja vaikeiden tunteiden kohtaaminen pikemmin yhdistää kuin erottaa meitä. Kaikilla on joskus hankalaa.
3. Sano ja tee jotain lempeää. Paina käsi sydämelle tai käsi käden päälle. Anna kehollesi lämmin, lempeä kosketus osoittaaksesi, että olet siinä omana tukenasi. Mieti, mitä lempeää sinun olisi nyt tarpeen kuulla. Onko se esimerkiksi ”Hyväksyn tunteeni”, ”Toivon, että olen onnellinen” tai ”Tämäkin menee ohi”. Valitse itsellesi tärkeät sanat, jotka tuntuvat hyvältä.
(Mukailtu Kristin Neffin tunnetusta harjoituksesta.)
Voit painaa lohduttavat sanat mieleesi ja jatkaa päivääsi. Tee tätä säännöllisesti joka päivä ja voit huomata miten siitä tulee arkea helpottava tapa.
Sinussa on voimaa ja lempeyttä enemmän kuin aavistatkaan.
Joskus tuntuu siltä, niin kuin maailma huutaisi EI joka suunnasta. Minne käännynkin, ovet pysyvät kiinni. Alan pelätä, ettei minulle ehkä olekaan paikkaa maailmassa, enkä saa sellaista muotoutumaan.
Tuntuu kuin unelmani olisivat kauempana kuin vielä koskaan ennen. Mutta kun mietin asiaa, eiväthän unelmani voi koskaan olla kaukana. Ne ovat aina minua lähimpänä. Juuri tässä näin. Voin silmänräpäyksessä nähdä kaiken sen, mitä voisi olla. Kaikki muu on ehkä vielä kaukana, mutta unelmani eivät koskaan.
Ja tämän ajatuksen myötä puristunut sisimpäni pehmenee. Pääsen hiljalleen liukumaan tähän hetkeen ja takaisin elämän merkityksellisyyteen. Mihin kaikkialle olinkaan ehtinyt jo kiirehtimään? Varjoihin ja pilvisiin paikkoihin, joita ei edes ole olemassa vielä, mutta jotka ehdin jo kuvitella.
Huulilleni sulaa tietävä hymynkare. Olen kokenut tämän ennenkin. Kun odotan risteyksessä, mutta ne junat, joihin haluaisin nousta, eivät otakaan minua kyytiin. Kun ei:tä ei ole vain yksi, vaan ne tulevat yhtenä rintamana, yhtä aikaa.
Elämässä pitää tunnistaa hetki, milloin pitää malttaa odottaa ja milloin taas antaa mennä. Entä jos kaikki ne ei:t olivat ohjausta oikeaan suuntaan? Sellaiseen suuntaan, joka voi olla paljon sopivampi kuin se, minne luulin tietäväni reitin ja aikataulun.
Ehkä ei onkin ei nyt. Ehkä, mutta ei vielä. Ehkä tämä ei ole oikea suunta. Kenties on jokin syy, miksi juuri nyt pitää odottaa. Ehkä en koskaan saa tietää, miksi. Tai joskus myöhemmin näen isomman kuvan ja voin ymmärtää.
Voiko olla niin, että jonkin asian täytyy ensin tulla päätökseen, jotta jonakin päivänä voisi olla jotain muuta? Että täytyy olla ensin tilaa, joka voisi täyttyä. Hiljaisuutta, jotta voisi kuulla selkeämmin. Silmien pitää antaa hetkeksi sulkeutua, jotta voisin katsoa sisäänpäin ja tuntea kaiken sen, mitä on juuri nyt.
Hymyni leviää levollisesti. En ole ensimmäistä kertaa risteyksessä. Silloin viimeksikin juna tuli. Ja se oli kaunein juna, jonka olin siihen mennessä nähnyt.
Ensisuudelma on yksi ihmiselon myyttisimmistä hetkistä. Sitä odotetaan vesi kielellä ja sitä muistellaan hymy suupielissä. Se on usein käänteentekevä hetki elämässä. Se minkä laskee ensisuudelmaksi on jokaisen henkilökohtainen valinta. Jollekin se voi olla ujo pusu naapurin tytön tai -pojan kanssa leikin tiimellyksessä, toiselle limainen eritteiden vaihto kotibileissä.
Minä muistan omani jotenkin seuraavanlaisesti.
Olin 14-vuotias, ja seurustellut säihkysilmäisen tyttöystäväni kanssa jo viikon. Hän oli minua vuoden vanhempi, mutta emme antaneet ikäeron haitata suhdettamme. Olimme säihkysilmän kotona kaksin, vanhemmat olivat muualla. Tiesin hänen lähtevän seuraavana päivänä kahden viikon ulkomaanmatkalle, joten oli jäähyväisten hetki.
Kuluneen viikon aikana olimme ehtineet jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta huulemme eivät olleet kertaakaan kohdanneet fyysisesti. Nyt oli sen vuoro. Siinä keittiön kirkkaiden kaakeleiden siimeksessä lähestyimme toisiamme. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja mitä suljin hänet syleilyyni. Keräsin pitkällä halauksella rohkeutta, jonka jälkeen suljin silmäni ja suunnistin kohti tuntematonta.
Tokikaan en ollut täysin kokematon huuliveikko, olinhan pussannut pienempänä likimain kaikkea mikä liikkuu. Suukkojen antaminen ei ollut perhepiirissäni vierasta, joten ulkoistin tämän myös vanhempien veljieni tyttöystäviin, joita pusuttelin häpeilemättä.
Samoin perheen lomareissuilla otin usein kohteeksi matkatoimiston matkaoppaat, jotka olivat minua kaksi kertaa vanhempia. Saatoin moiskauttaa suukon hyvinkin yllättävissä hetkissä. Kreikan lomareissulla spontaanin huomionosoitukseni sai tuta paikallinen tarjoilija. Häkeltyneenä hän punastui kauttaaltaan samalla kun pöytäseurueemme repesi raikuvaan nauruun. Säikähdin huomiota ja aloin itkeä. Hämmentynyt tarjoilija lohdutti minua ja toi ilmaiseksi lasillisen Coca-Colaa.
Kun huuleni kohtasivat säihkysilmän huulten kanssa minulle valkeni ensimmäistä kertaa elämässäni se, että kielellä voi tehdä muutakin kuin lipittää jäätelöä. Siinä missä itse supistin huuleni totutusti tötterölle, säihkysilmä avasi suunsa ja työnsi kidastaan ponnistavan vaaleanpunaisen käärmeen syvälle kurkkuuni. Hän maiskutteli ja imutteli, minä järkytyin. Yritin pysyä mukana, mutta lähinnä lonksuttelin leukojani Muppet-nuken tavoin ja yritin kielelläni tyrkkiä hänen omaansa pois nielustani.
Tätä henkistä helvettiä kesti kenties vain kymmenen sekuntia, mutta ne merkitsivät ja muuttivat paljon. Huultemme irtaannuttua toisistaan yritin peitellä hämmennystäni. “Mitä juuri tapahtui”, kiljuin kysyvästi pääni sisällä. Ulkoisesti pysyin tietysti coolina, vaikka kasvoillani paistoi puna ja paniikki.
Olinko jäänyt paitsi jostain oleellisesta tiedosta ja taidosta?
Tällaistako suutelemisen kuuluukin olla?
Juuri kun luulin hämmennyksen olevan täydellinen, säihkysilmä hymyili minulle ja silitti poskeani. Hän veti itsensä vasten syliäni, halasi tiukasti, huokasi syvään ja totesi lempeästi:
“Ei se mitään.”
Sellainen se oli, minun ensisuudelmani.
”minä tiedän että sitä suudelmaa olis saanut kumpainenkin odottaa katulampun alle grillijonosta jäi maitoa ja lihapiirakka.”
Vuosia sitten itkin iltaisin itseni uneen. Olin 26-vuotias ja päätynyt esimiestehtäviin. Minulla oli yhtäkkiä paljon tekemistä ja vastuuta, mutta ei oikeastaan yhtään konkreettista välinettä selviytyä oman työmäärästä ja vastuusta johtuvien kokemusteni kanssa. Siihen aikaan, noin 15 vuotta sitten, mielen taidoista ei puhuttu mitään. Yleinen käsitys taisi olla, että hullut käy terapiassa ja hörhöt meditoi.
Minua hävetti. En ollutkaan sellainen työntekijä, joka jaksaa ja pystyy. Samalla en kuitenkaan kokenut itseäni masentuneeksi tai riittävän uupuneeksi – koska itku aina vähän helpotti ja aamulla jaksoi taas hiukan paremmin. En löytänyt itselleni diagnoosia, jotta olisin kokenut itseni riittävän-joksikin hakemaan apua ja viemään resurssia niiltä, joilla oli vielä vaikeampaa ja jotka oikeasti kaipasivat apua.
Kävin kuitenkin työterveyslääkärillä, joka kirjoitti reseptilappuun kirjan nimen ja pyysi lukemaan sen. Kirjan nimi oli Kyllin hyvä. Luin kirjan ja ymmärsin hyvin, miksi hän halusi minun lukevan sen. Silti itku ei loppunut. Sain tietoa, mutta en välineitä. Olin yksin. Yhtenä päivänä työkaverini kysyi, että voisiko meditaatio auttaa. Olin niin epätoivoinen, että sekin kelpasi. Hän opasti minut alkuun.
Ja auttoihan se. Siitä lähti myös itsetutkiskelun polku, jonka koen estäneen minua ajamasta päin seinää. Se on opettanut ymmärtämään, miten lasken kierrokset, kun vauhtia on liikaa. Se on vähitellen opettanut sanomaan EI ilman syyllisyyttä. Se on opettanut ymmärtämään, että kaiken toiminnan pohjalla on kysymys siitä, etten vain lakkaisi olemasta olemassa muille. Etten jäisi yksin. Ettei minua hylättäisi.
Vaikka kokemukseni oli vaikea, kyse ei ollut traumasta tai muustakaan diagnosoitavasta asiasta vaan ihan ihmisenä olemisesta. Jokaisella meillä on historiamme ja jokaisella on joskus vaikeaa. Ja saa olla vaikeaa, vaikka jollain muulla olisi sillä hetkellä paljon vaikeampaa. Joskus tarvitaan lääkärin tai psykoterapeutin apua, mutta moni ihmisenä olemisen haaste on helpotettavissa myös mielen hyvinvointitaidoilla, kuten:
tunnetaidoilla
sosiaalisilla taidoilla
itsereflektiotaidoilla
rauhoittumistaidoilla
Koska vielä hetki sitten terapiaa pidettiin hullujen hommana ja meditaatiota hörhöjen rituaalina, ei ole mikään ihme, että mielen taitojen kartuttamista ei välttämättä ole tarjolla riittävästi. Minun mielestäni niitä pitäisi olla saatavilla kaikille samalla tavalla kuin työergonomiaan liittyvää tietoa. Mielen taitoja pitäisi opettaa päiväkodeissa ja kouluissa (kuten niitä nykyään opetetaankin ihailtavan paljon!), työpaikoilla, harrastusseuroissa – ihan kaikkialla, missä ihmiset kokoontuvat yhteen.
On todella tärkeää, että ymmärrämme, että mieli ja kaikki sen liikkeet ovat osa ihmisyyttä ja että oman pääkopan kanssa oleminen vaatii taitojen kartuttamista. Emme me synny tunnetaitokirja ladattuna aivoihimme – päinvastoin: aivomme ovat rakentuneet etsimään uhkia: miten oppia elämään biologisen uhkaskannerin kanssa? Saamme opetella yhdessä ihmisenä olemista. Saamme tuntea hankalia tunteita – ne eivät ole aina merkki ongelmista vaan ihmisyydestä. Saamme olla solmussa omien ajatusten kanssa. Se on normaalia, vaikka se ei kivalta tunnukaan.
Jos kannamme omia kokemuksiamme, tunteitamme ja ajatuksiamme hiljaa yksinään ilman kykyä jäsennellä ja käsitellä niitä, ne alkavat kertyä taakaksi, joka vaatii sitten jossain vaiheessa terveydenhuollon apua. Mitä herkemmin panostaisimme hyvinvointitaitoihin, sitä vähemmän meillä olisi pahoinvointia. Mitä vähemmän meillä olisi pahoinvointia, sitä vähemmän meillä olisi mielen sairaudeksi äityviä tilanteita, jotka vaativat mielenterveyden palveluita.
Jos haluat vähentää murehtimista ja opetella hellittämään, Aina ei tarvitse jaksaa -paketti on sinulle 💜 Kurkkaa paketti täältä.
Voimakkailla kehon ja mielen reaktioilla ja kokemuksilla – myös kivuilla – on usein juurisyynsä menneisyydessä. Voi olla, etten kokijana lainkaan pääse kiinni siihen, miksi koen tiettyjä asioita mielestäni liiallisen voimakkaasti. Hankalimmillani en edes kykene vaikuttamaan niihin; en reaktioiden alkamiseen, jatkumiseen tai loppumiseen.
Tarinallisen, kielellisen muistamisen lisäksi meillä on niin kutsuttu implisiittinen eli ”kehon kyky muistaa”. Tämä kehomuisti näyttäytyy meissä juurikin edellä mainittuina reaktioina ja kokonaisvaltaisina kokemuksina, joihin emme välttämättä saa kovin helposti otetta. Saatan alkaa ennakoida ja jopa pelätä reaktioitani, josta muodostuu uusi ”kerros” reaktiivisuudelleni. Pelko lisää entisestään kehoni tarvetta suojautua jännityksillä.
Tarinallinen muistaminen käynnistyy meissä vasta muutaman vuoden iässä. Silti kokemamme asiat muuntuvat muistoina, kun aikaa kuluu. Muistomme värittyvät muiden ihmisten kertomuksista ja tulkinnoista, mutta myös omat tulkintamme saattavat ajan myötä muuttaa sitä tarinaa, jolla puhumme omistakin kokemuksistamme.
Kehon kokemissa muistoissa on taas kyse siitä, että kokemamme elämäntapahtumat jäävät ”jäljiksi” keskushermostoomme. Nämä jäljet voivat näyttäytyä jähmettymisinä, jännityksinä, kipuina, lamaantumisina, hengityksen ja muiden autonomisen hermoston toimintojen reaktioina. Tämä jäljen syntyminen tapahtuu niin automaattisesti meissä, ettemme pysty siihen sillä hetkellä vaikuttamaan. Varhaisten elinvuosiemme aikana meillä on käytössä vain tämä implisiittinen osa, koska kykyä tarinalliseen tapahtumien ja kokemusten käsittelyyn ei vielä ole olemassa. Ja vaikka tarinallinen muistaminen onnistuukin myöhemmin, silti tämä kehon kyky muistaa on meillä olemassa aina elämämme loppuun asti.
Näitä jälkiä on meillä monenlaisia, myös positiivisia. Mutta koska hermostoomme on koodattu kyky välttää uhkia ja vaaroja, senkin vuoksi uhkaaviin tilanteisiin liittyvät tapahtumat jättävät useimmiten meihin isommat jäljet. Toisaalta viisasta, mutta toisaalta myös kuormittavaa ja voimiamme kuluttavaa tulevaisuutta ajatellen.
Ulkopuolelta tulevat aistimukseni muuttuvat fysiologiaksi minussa. Ihmisten välinen kanssakäyminen (verbaalinen ja nonverbaalinen vuorovaikutus) muuttuu fysiologiaksi minussa. Sisäinen puheeni (ajatukset ja uskomukset) muuttuu fysiologiaksi minussa. Sisäiset kehontuntemukseni tulkitaan aivoissa ja ne muuttuvat tulkinnan perusteella uudeksi reaktioksi (fysiologiaksi) minussa.
Hermostoni pyrkii siis joka ikinen hetki, myös nukkuessani, huolehtimaan siitä, että koko organismini, kehomieleni, on turvassa. Mikäli olen elänyt stressaavaa elämänvaihetta pitkään, ei ole mikään ihme, että herkistynyt hermostoni esimerkiksi herättää minut keskellä yötä äänien tai muiden ärsykkeiden vuoksi. Hermostossani oleva ”autopilotti” kääntää on/off-nappulani päälle, kun pienikin vaaran merkki on olemassa. Osa minua siis tulkitsee ja myös ennakoi ei-tietoisessa tilassa eri ärsykkeitä vaarallisiksi, jonka vuoksi on syytä pysyä hereillä.
Tällainen herkkyys myös muokkaa omaa tarinaani itsestäni ja selviytymisen mahdollisuuksistani.
Näin tapahtuu siis ihmisille, jotka ovat herkistyneet kokemaan uhkaa ja vaaraa esimerkiksi traumaattisten kokemusten seurauksena. Sama voi silti tapahtua ihmisille, joilla lähtökohtana on mistä tahansa syystä syntynyt kipuoire. Kipu voi lähtökohdiltaan syntyä onnettomuuden, tapaturman tai muun vastaavan seurauksena, mutta kipu voi alkaa myös ilman mitään kudokseen tulevaa vaurioita. Silti kipu on todellinen kokemus.
Stressin, trauman ja kivun välisiä yhteyksiä on tutkinut mm. tunnettu kehollisten traumaterapioiden kehittäjä Peter Levine. Hänen ja Maggie Phillipsin kirjassa ”Freedom from Pain” kipukokemukset luokitellaan neljään eri luokkaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kipua potevalla olisi kivun taustalla vain yksi tekijä, vaan yhdellä ihmisellä voi taustalla olla myös useita ao. tekijöitä ja syitä:
• Onko kivun taustalla onnettomuus, loukkaantuminen, sairastuminen tai muu vastaava vakavampi elämäntapahtuma, joka voi laukaista yhä uudelleen samankaltaisen traumatriggerin yli- tai alivireystiloineen, joka tapahtui aikanaan, ja joka samalla myös laukaisee tapahtumaan liittyneen kivun yhä uudelleen?
• Voiko jatkuva emotionaalinen ja fyysinen kipu olla jo itsessäänkin traumatisoivaa?
• Onko hiljattain alkaneen kivun taustalla jokin menneisyyden selvittämätön traumakokemus, joka joko lisää kivun intensiteettiä tai on aiheuttamassa kivun kroonistumista hermoston herkistymistaipumuksen vuoksi?
• Voiko taustalla lisäksi olla varhaislapsuuden traumakokemus, esim. syntymä- tai kiintymyssuhdetrauma, joka saattaa rajoittaa kipua potevan kykyä luottaa kehoonsa sekä muihin ihmisiin?
Kun tarkastelemme kipua näin laaja-alaisesti, ymmärrämme, että kipukokemus on paljon muutakin kuin se ikävä tuntemus kehossamme. Oli kivun taustalla mitä tahansa tekijöitä, kipu on silti aina todellinen tunne kokijalleen. Vuonna 2020 Kansainvälinen kivuntutkimusyhdistys IASP määritteli kivun uudelleen edellisen määritelmän ollessa jo 40 vuotta vanha:
”Kipu on epämiellyttävä sensorinen ja emotionaalinen kokemus, joka johtuu kudosvauriosta tai se muistuttaa todellista tai mahdollista kudosvauriota.”
Kun ymmärrämme kipua ilmiönä laajemmin ja syvemmin, sen tulisi myös näkyä yhä vahvemmin siinä, miten kipua hoidetaan. Kipulääkkeillä on ehdottomasti edelleen paikkansa, koska varhaisella kivunhoidolla pystytään parhaassa tilanteessa ennaltaehkäisemään kivun pitkittyminen – juuri edellä mainitun hermoston herkistymisen estämiseksi. Mutta koska myös ihmisen aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten hän kokee juuri nyt kipua, tarvitsisimme yhä enemmän ymmärrystä laaja-alaisemmasta kivun hoidosta keskushermoston ja autonomisen hermoston toiminta ja säätely huomioiden.
Mitä hankalammat ja pitkäkestoisemmat kivut, sitä herkemmäksi on hermosto muuttunut kokemaan kipuja, eri syistä. Samoin ymmärrämme myös traumaperäisen stressin, joka pysyy yllä niin kauan, kun keho muistaa ja reagoi yhä uudelleen traumatriggereihin aivan kuin kokisin vanhat asiat uudelleen tässä hetkessä. Sopivan lääkityksen rinnalla (mikäli sitä tarvitaan) on siis tärkeää olla keinoja säädellä kehon ja mielen reaktioita. Tämä ei valitettavasti ole vielä ”mainstreamia” kipua hoitavienkaan keskuudessa, joten uutta tietoa, taitoa ja tutkimusta edelleen tarvitaan.
