Kun sattuu, kun tulee kasvokkain kivun ja pelkojensa kanssa, astuu oman haavoittuvuutensa äärelle. Se tekee kipeää, mutta tuo kipu kantaa lahjaa sisällään.
Ne ovat vaikeita hetkiä, elämän karkeat reunat, jotka hiovat meistä pois omaa karkeuttamme. Terävät kokemukset, jotka tekevät säröjä niihin kuoriin, joita olemme rakentaneet herkkyytemme suojaksi.
Kipu joka ei tule kohdatuksi ja nähdyksi, eikä saa tilaa olla, ei vapaudu, vaan jää sisälle painoksi, teräväksi sirpaleeksi. Kipua voi painaa pois ja sitä voi yrittää turruttaa, mutta vain sen kohtaaminen vapauttaa meidät siitä ja tuo meitä lähemmäksi itseämme.
Sitä kysyy joskus itseltään; Miksi pitää sattua, miksi niin paljon? Miksi elämä taittelee niin terävillä vedoilla ihmisyyden silkkipaperia?
Miksi muuten, kuin että oppisimme päästämään irti. Että antaisimme tulla pintaan, sen, jonka kuuluu tulla. Asiat, joita olemme kantaneet kauan sisällämme painona. Jotta antaisimme niiden mennä menojaan. Jotta vapautuisimme elämään tätä hetkeä.
Jokaisella kivulla on merkityksensä. Sen eteen voi rakentaa kuoren, tai sen voi kohdata ja tulla sen kautta itsensä äärelle. Se on vaikeaa, rohjeta särkyä, mutta juuri niistä, terävimmistä reunoista ja karkeimmista hetkistä, me saamme myös pehmeytemme ja syvyytemme.
Kun kipu tulee kohdatuksi, se särkyy ja sen sirpaleet sulavat.
Se sattuu, kun meistä palaa jotakin pois, mutta mikään sellainen ei voi palaa pois, joka olisi aitoa itseämme. Totuus ei koskaan riko mitään todellista.
Me emme voi menettää rakkautta, se on aina ollut ja tulee aina olemaan meissä. Rakkaudettomuuden pelkomme, arvottomuutemme harhan ja epäuskon omiin kykyihimme… Ne me voimme menettää, kun rohkenemme tuntea ja olla läsnä itsellemme.
Se mikä meistä palaa pois, sen kuuluu palaa. Ja kun se palaa, tilalle astuu keveys, vapaus ja ilo.
Kipu, joka saa tulla, olla ja mennä omaan aikaansa, kuin arka eläin, muuttuu vapautuessaan vahvuudeksi, viisaudeksi ja kauneudeksi.
