Kuvittelehan pitäväsi pikkuruista siementä kädessäsi: mitä näet? Voit kuvailla sen väriä, kokoa tai muita ominaisuuksia, mutta siemen on siemen. Suhteellisen ankean näköinen.
Yksi hienoimmista tarinoista on Mies joka istutti puita, Jean Gionon kirja, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1987. Kirja kertoo paimenesta, jonka elämäntehtävänä on istuttaa puita. Hän tietää, että suurin osa istutuksista ei selviä – eikä vähiten siksi, että hän istuttaa puita täysin autioituneelle ja karulle maaperälle. Neljä vuosikymmentä mies istuttaa puita, joka päivä. Kun vihdoin koittaa se päivä, että purot taas solisevat ja alue on täynnä vihreää elinvoimaa, elpymisen uskotaan olevan ihme – ei suinkaan yhden määrätietoisen ihmisen aikaansaannos (sillä eihän se olisi mahdollista!).
Tässä päivässä on ihmeen siemen. Intialainen sananlasku sanoo: ”Kaikkien huomisten kaikki kukat ovat tämän päivän siemenissä.” Ja silti siemen on vain siemen, ei kukka tai puu. Ainoa asia, mikä kukan tai puun saa kasvamaan, on usko siihen, että siemen ei ole ikuisesti pelkkä siemen. Sillä usko saa toimimaan, motivoitumaan, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Joka päivä siemen saa sen ravinnon, jonka se tarvitsee ollakseen jonain päivänä osa kukkaniittyä tai metsää.
Siemen ei tottele mulle-kaikki-heti-nyt -käskyä. Se alkaa itää vasta, kun joku on uskonut sen elinvoimaan. Ja se pysyy elossa niin kauan kuin usko luo toimintaa, joka ylläpitää sen elinvoimaa. Ilman tuota uskoa, meillä olisi vain kasa siemeniä, pelkkiä talon perustoja, ainoastaan idea autosta tai internetistä. Näemme usein vain lopputuloksen, mutta ennen lopputulosta unelma, idea tai elämäntehtävä on vaatinut herkeämätöntä uskoa.
Nyt kun katselet pikkuruista siementä kämmenelläsi, jonka voit kuvitella olevan ajatus suurimmasta unelmastasi, voit ehkä kokea, ettei siemen, tämä hetki, ole kummoisen kaunis tai merkittävä. Mutta siinä on kaikki juuri niin täydellisessä muodossa kuin tässä hetkessä voi olla. Sinä päätät alatko kastella siementä omalla uskollasi ja vai tuijotteletko kuivaa elottoman näköistä hippusta ja toistelet, kuinka ruma ja ankea se on. Tiedäthän: ”Ei se kuitenkaan ole mahdollista.”
Unelmasi on siis jo totta. Sinä vain päätät, annatko sille elinvoimaa.
Unelma. Usko. Toiminta. Usko. Muuta ei tarvita.
VIITE: Jean Giono: Mies joka istutti puita, Basam Books 2008.
Kolmiosaisen traumasarjan toisessa osassa käsittelen trauman syntyä, ja miksi myös pienet, lähes jokapäiväiset voimakkaat tunnekokemukset vaikuttavat merkittävästi hyvinvointimme. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.
Trauma voidaan lyhyesti kuvailla sellaiseksi kokemukseksi, joka on ihmiselle täysin yllättävä ja jossa hänellä ei ole olemassa olevia, valmiita keinoja selviytyä kyseisessä tilanteessa. META-Healthissa on traumaan liittyvä rinnakkaiskäsite UDIN, joka tulee sanoista unexpected, dramatic, isolating, no strategy to deal with it (suomeksi: odottamaton, tunnepitoinen, eristävä, ei olemassa olevaa strategiaa selvitä tilanteesta).
Trauman aikana ja sen jälkeen avuttomuuden, voimattomuuden ja keinottomuuden tunteet ovat usein niin voimakkaita, että ihminen ei kykene löytämään ratkaisua tai ulospääsytietä tilanteesta. Pelko ja jähmettyminen ottavat ihmisessä vallan. Tämä lisää entisestään ahdistuneisuutta, avuttomuuden tunteita, masentuneisuutta, turtumista elävään kehoon ja omiin aitoihin tunteisiin, ja kokemusta itsestä irtautumisesta. Oma aito itse katoaa.
Trauman ei kuitenkaan tarvitse olla aina ns. iso trauma. Myös pienet traumat ja tunnekonfliktit aiheuttavat kehomielessämme samankaltaisia reaktioita ja käynnistävät prosessin alun, stressivaiheen. Ajattele tilannetta, jossa joku ihminen yllättäen vaikkapa arvostelee sinua tiukkaan äänensävyyn, etkä ole millään tavoin valmistautunut tilanteeseen. Mitä siinä tilanteessa tapahtuu kehosi, tunteidesi ja ajatustesi tasolla? Miten toimit tilanteessa; jähmetytkö, muututko sanattomaksi, pakenetko paikalta vai kykenetkö puolustautumaan, taistelemaan vastaan? Mitä alat ajatella ja uskoa itsestäsi, toisesta ja maailmasta ylipäätään tapahtuman jälkeen?
Voit kokea näitä pieniä traumoja yllättävänkin usein; stressi voi aktivoitua saadessasi parkkisakot, kuultuasi puhelimessa yllättäviä suru-uutisia tai kohdatessasi ihmisen, joka muistuttaa vuosia siten tapahtuneesta ikävästä tilanteesta. Kyse on siitä, miten omalla yksilöllisellä tavallasi reagoit elämäsi tapahtumiin. Mitkä tapahtumat tyypillisesti toimivat ”stressinappuloina” elämässäsi.
Ison ja myös pienen trauman kokenut ihminen jää helposti omien ajatustensa ja itseä koskevien käsitysten ja uskomusten vangiksi. Koska ihminen ei jähmettymisreaktion vuoksi kykene aktivoitumaan ja orientoitumaan tilanteessa tarkoituksenmukaiseen toimintaan, hän joutuu samanaikaisesti myös syrjäyttämään sellaiset tärkeät tunteet, ajatukset ja kehon tuntemukset, jotka auttaisivat häntä tunnistamaan, tiedostamaan ja muuttamaan tilaansa ja olemaan läsnä juuri siinä hetkessä.
Traumaattisessa stressissä on kyse autonomisen hermoston yli- ja alivireystiloista. Autonominen hermostomme sijaitsee aivorungossa, niin sanotuissa matelija-aivoissa, joka on evolutiivisesti varhaisin aivojemme osa. Siellä vastataan kaikenlaisesta vaistonvaraisesta selviytymisestä, myös hengissä selviytymisestä.
Koska meillä on olemassa edelleenkin nämä alkukantaiset ja ”eläimelliset” selviytymiskeinot, meidän kannattaa pyrkiä ymmärtämään niitä paremmin. Tällöin ymmärrämme paremmin myös trauman luonnetta – erityisesti sen kehollisuutta – ja sitä, mikä sytyttää meissä myös arkista stressiä. Trauma on kuitenkin osa luonnollista fysiologista prosessia, jota ei jostakin syystä ole voitu kehon, mielen ja henkisyyden tasoilla saattaa päätökseen.
Mikä tahansa pelkoa, voimattomuutta tai keinottomuutta aiheuttava tilanne herättää tämän selviytymisjärjestelmän toimintaan. Aivot eivät erottele tai tulkitse sitä, millaisesta tilanteesta on ollut konkreettisella tasolla kyse. Sen sijaan aivot tulkitsevat kehomielessä virtaavaa tai jumiutunutta tunne-energiaa, liittyykö siihen vaaraa vai ei. Aivot tekevät tulkinnan salamannopeasti, ja sytyttävät sen perusteella kehoon erilaisia kemiallisia ja hormonaalisia, solutason prosesseja. Mikäli energia lukittuu kehoon, energia jumiutuu samanaikaisesti myös aivoihin, käynnistäen elimistöömme stressitilan.
Sekä luonnolla että meillä ihmisillä on oma biologinen rytmimme. Tämä rytmi on hyvin usein paljon hitaampi kuin se rytmi, missä me nykyaikana elämme. Tämä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi tunnepitoisten kokemustemme jälkeen emme vapaudu traumoista. Emme anna luonnollisille biologisille rytmeillemme riittävästi aikaa viedä prosessia päätökseen. Trauman energian muuntamisessa nämä yksilölliset rytmit ovat tärkeässä asemassa.
Jos yrität päästä pihallasi eroon jostakin kasvista katkaisemalla sen läheltä maanpintaa, huomaat, että sillä tavalla et pääse kasvista lopullisesti eroon. Kuten tässä esimerkissä, myös traumassa on mentävä juuriin asti. On tunnistettava kehomieleen säilötty alkuperäinen traumaenergia ja autettava sen vapautumisessa. Vasta tämä prosessi takaa sen, että traumasta on mahdollista vapautua lopullisesti. META-Healthissa ymmärretään se mekanismi, miten traumaattiset kokemukset käynnistävät kehomielen erilaisia stressitiloja ja oireita. Tällöin on myös mahdollista avata se kaava, joka toimii alkuperäisenä stressitilan laukaisijana (ns. root cause).
Lähteenä käytetty: Peter A. Levine 2008: Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen.
Sarjan kolmannessa osassa paneudutaan erilaisiin keinoihin vapautua kehomielen traumoista.
Vastasyntyneen vauvamme ensimmäinen möngerrys rintani päällä synnytyssalissa sai avattua näkökentässäni aivan uuden ulottuvuuden: kuinka viisas jokainen ihminen on syntyessään.
Pieni ihminen on täynnä informaatiota, viisautta, joka ei ole opittua. Muutaman minuutin ikäisenä hän osaa möngertää kohti tissiä ja imeä. Hänessä on tietoa enemmän kuin mieli kykenee ymmärtämään. Kaikessa viisaudessaan hän on täysin viaton; tai kuten mieheni sanoo: täysin ilman vikoja.
Jokainen vauva syntyy viattomana, täydellisenä. Mutta mitä sitten tapahtuu…
Ajattelepa elämäsi ihmisiä. Etenkin häntä, joka on tehnyt väärin, sanonut rumasti, käyttäytynyt ahneesti, antanut potkut, huutanut raivon partaalla, saanut sinut itkemään. Miltä tuo ihminen näyttää silmissäsi, kun kuvittelet hänet pienenä limaisena möykkynä ryömimässä äitinsä rinnan päällä?
Jokainen viaton vauva alkaa oppia ensimmäisistä minuuteistaan lähtien. Hän ei vielä opi ajatuksia vaan tunnelmia (energiaa?). Koska hänellä on kaikki viisaus, hän aistii tunnelmia tarkkaan. Tunnelmat opettavat vauvaa olemaan ihminen. Ja ihmisen mallina toimivat hoivaajat. Hoivaajien tunnelma on siis pienelle vauvalle oppimisen perusta. Sille maaperälle rakentuu kaikki muut opit myöhemmin.
Uskon siihen, että jokainen hoivaaja tekee parhaansa – omien elämänoppien puitteissa. Kaikki hoivaajat ovat siis täydellisiä. Silti siirrämme pieneen viattomaan, viisaaseen vauvaamme paljon sellaista, mitä emme näe tai mitä emme haluaisi tai mikä tuntuu oikealta, mutta ei välttämättä ole lapselle parhaaksi. Mutta silti: jokainen hoivaaja toimii omista lähtökohdistaan parhaan arvionsa ja kykyjensä mukaan.
Pieni ihminen elää monenlaiset vaiheet siihen pisteeseen, kun hän käyttäytyy ”väärin”, ”julmasti”, ”epäoikeiudenmukaisesti” tai vaikka ”epäinhimillisesti”. Olipa käytös tai teot miten vääriä tahansa, jokainen meistä täällä on vain opein marinoitu limainen möyrivä möykky.
Jokaisen ihmisen sisässä on alkuperäinen viisaus, rakkaus, tieto. Ja tuo on meille kaikille yhteistä – toisilla se näyttää olevan syvemmällä ja toisilla enemmän pinnassa. Mutta meillä kaikilla on täysin sama määrä viisautta, rakkautta ja tietoa kaiken sen opitun marinaadin (jota kai kutsutaan myös karmaksi ja oman tulkintani mukaan synniksi) alla.
On aika oppia olemaan ihminen niissä puitteissa, mihin on syntynyt. Ja on aika kuoria noita oppikerroksia pois, jotta pääsee taas kosketuksiin viisauden, rakkauden ja tiedon kanssa.
Pieni tyttäremme, joka syntyi helmikuun alussa, sai minussa aikaan vahvan (muisti)kokemuksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse – kehojen ja mielien alla.
Siellä olemme kaikki samaa.
Teksti on julkaistu myös Sannan koulutussivustolla: sannawikstrom.fi. Sannan seuraava avoin koulutusryhmä on UNELMAtyöpaja, lue lisää TÄSTÄ.
Kiltti tyttö (ja poika) kuuntelee, kunnioittaa, kantaa muita ja ottaa muiden taakat kantaakseen, palvelee…ja muuttuu tapetiksi ja seinäkukaksi ja harmaahiirulaiseksi. Niin kävi itselleni ja niin on käynyt tuhansille muillekin. Mutta se, missä nyt olen, onkin yllätys itselleni. Jossain kohtaa jotenkin kuvittelin jo päässeeni eroon harmaista hiirenkarvoistani.
On tärkeää tunnistaa ja tiedostaa omat tarpeet. Minusta tuo kuulostaa hienolta. Mutta itse olen vasta nyt alkanut ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Tai mitä on oma voima. Sekin on minulle vieras juttu, mutta yritän tässä tänään selvittää, mistä on kysymys.
Ihmisen fysiologisia perustarpeita ovat esimerkiksi uni, ruoka, juoma ja seksi. Maslowin mukaellen seuraavaan tarvetasoon kuuluvat turvallisuuteen liittyvät asiat. Sitten tulevat rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, tämän jälkeen itsensä kunnioittamisen ja arvostuksen tarpeet ja tarpeiden huipulla itsensä toteuttamisen tarpeet. Maslowin teorian mukaan huippua ei voida saavuttaa, mikäli alemman tason tarpeet eivät ole täyttyneet.
En halua nyt tarkastella teoriaa kriittisesti vaan halusin saada kiinni siitä, mistä tarpeista puhuttaessa tarkoitetaan. Miten mieleeni tässä tulee nyt sana luottamus? Eikö niin, että kaikki tarpeet eivät oikeasti voi yhtä aikaa kaikki olla tyydytettyinä. Mutta jokin vinouma ihmiseen syntyy, jos jokin tarve ei täyty pitkällä aikavälillä. Joskus ihminen tietää, mitä tarvitsee, jotta voisi tuntea elävänsä täyttä elämää. Ihmisellä taitaa olla myös taipumus jäädä jumiin siihen, että jokin juttu elämästä puuttuu: lapsi, elämänkumppani, täydellinen työpaikka ja niin edelleen. Silloin elämä muuttuu ei-läsnäolevaksi tulevaisuuden odotteluksi ja tämä hetki jää elämättä.
Tai sitten käy kuten minulle. Olen ollut täysin tietämätön joistakin tarpeistani, mutta tunteeni ovat yrittäneet jo pitkään kertoa sanomaansa. En ole ollut valmis kuulemaan ennen kuin nyt. Eikä siinä vielä kaikki. Kun alan tunnistaa omia tarpeitani, tarvitsen myös peloista luopumista. Tarpeita kohti meneminen vaatii joskus isojakin elämänmuutoksia. Omien tarpeiden kuuleminen, niiden kunnioittaminen ja pelko eivät ymmärrykseni mukaan sovi sopuisasti samaan eteiseen; syntyy ristiriitatilanne. Siinä eteisessä voi sitten seisoskella ja mietiskellä, että kumman päästää ovesta ulos ja kumman ottaa kotiinsa asumaan. Joku osaa ratkaista asian nopeammin, joku hitaammin.
Voisiko olla niin, että jo luottamus luo kokemuksen siitä, että tarve onkin jo tyydytetty. Kun luottaa siihen, että tarve tulee vielä tyydytetyksi, voi siirtyä ylemmille portaille tarvehierarkiassa. Saan mieleeni tässä myös sanan aarrekartta. Aarrekartta tekee näkyväksi syvät tarpeemme ja toiveemme ja taitaa lisätä myös luottamusta siihen, että aarrekartan asiat tulevat vielä toteutumaan.
Mistä voima sitten syntyy? Siinäkin taikinassa lienee monta ainesosaa, mutta luulisin, että taikinaan tarvitaan ainakin aika paljon tyydyttyneitä tarpeita, hyppysellinen tai kaksikin hyväksymisen taitoa, ei pelkoa ollenkaan, aimo annos läsnäolon taikaa ja hiivana, joka kohottaa ja nostattaa…niin, ehkä juuri luottamusta. Ja leipurina Hiivana leipuri, joka rakastaa itseään.
Meistä ihmisistä on vaikka ja mihin. Oletko milloin viimeksi miettinyt sitä, kuinka pitkälle olemme tulleet lajina. Olemme oppineet käyttämään tulta, keskittämään energiaamme ja voimaamme, välillä luovasti ja kehittäen, välillä tuhoten ja hajottaen. Molemmissa kuitenkin piilee suunnaton voima takana, joko yksittäisenä ihmisenä, tai yhteisöllisenä osana. Väkiluvun maanpäällä ollessa korkeampi, kuin koskaan, lienee tärkeämpää kuin koskaan myös ruveta ymmärtämään ihmisiä, sekä itsemme, että toisten näkökulmasta. Meistä on vaikka ja mihin, mutta mihin?
Yhteisö
Heräämme aamun ensimmäiseen sarastukseen. Aurinko tekee tuloaan horisontista. On uuden seikkailun ja kokemisen päivä. Laitamme kirveet ja seipäät valmiiksi, valmistaudumme hankkimaan ravintoa koko yhteisölle. Minun tai sinun käsitettä ei ole, on vain meidän yhteinen missio. Päivän saalistuksen aika luolamies aikakaudessa. Naiset jäävät hoitamaan leiriä ja lapsia, miehet tekevät parhaansa tuodakseen ravintoa jaettavaksi. Yhteisö, joka toimii yhdessä, saalistaen, keräten ja poimien hyväksi opitut asiat. Yhteisö toimii huomattavasti paremmin, kuin yksinäinen susi. Kaikki tietävät sen ja kunnioittavat sitä tosiasiaa. Suurempi todennäköisyys päästä syömään, on mitä useampi metsästäjä on liikkeellä. Yhdestä kalaapajasta tai mammutti kaadosta riittää kyllä kaikille. Yhdessä joukkueena toimien, toisia tukien, kaikki jaetaan.
Tämä periaate toimii luonnossa edelleen lauma eläimille, joita me ihmisetkin ollaan, laumaeläjiä.
Erillisyys
Heräämme herätyskelloon, kiroamme naapurin mummoa olemassaolostaan. Kadulla vastaantulija näyttää siltä, niin kuin molemmat olisivat valmistautumassa kehässä nyrkkeilyotteluun. Luodaan muutama epäilyttävä mulkaisu ja tuhistaan päälle. Tämä on minun jalkakäytäväni, minun ei kenenkään muun. Mitä nää katot, tapellaanko?
Saavumme töihin, eli päivän aktiviteetteihin. Samalla kentällä työskentelevät voisi kuvitella yhteisinä pelikavereina. Ihmiset, joiden kanssa luodaan yhteinen päivän kaato. Mutta erillisyys saattaa ottaa vallan. Kumppanista tuleekin vihollinen, se tyyppi, joka vie mun työt, mun kumppanin ja vielä vaatteetkin päältä. Vihollinen. Todellisuudessa mitään ei tapahdu toisin, päässämme oleva rummutus luo sotatilanteeksi verrattavan taistelukentän. Metsästäjistä tuleekin vihollisia, jotka ovat metsästämässä sinua.
Haasteet ja mahdollisuus
Aika luo meille monenlaisia tilanteita eteemme, alati kiihtyvällä vauhdilla. Kulttuurilliset yhteentörmäämiset ovat valonnopeudella kiihtyvä todellisuus ja erilaiset ideat ajatuksineen näkevät toisensa päivänvalossa useammin kuin koskaan. Samaan aikaan luovat ratkaisut kaikkialla maapallolla kehittävät ihmisen olemista moneen suuntaan tekniikan ja elämisen tasoilla, luovuudesta puhumattakaan. Ymmärrämme toisten ihmisten samanlaisuuden, samasta energiasta kumpuavan inhimillisyyden, johon on helppo samaistua. Toinen on kuin itsekin, ihminen keskeneräisenä täydellisyytenä. Ystävä.
Kuulemme paljon murheista ja haasteista pallollamme. Voisiko olla, että ne ovat jo parhaillaan etenevää yhdistysprosessia? Asiat ovat kulminoituneet jo niin pitkään, että ne repeävät liitoksistaan, jälleen yhdistyäkseen. Hyvinvoinnissa ymmärrämme nykyisin, kuinka sairaus on itse asiassa jo kehon paranemismekanismi. Korjaus prosessi, jossa luodaan jo uutta pohjaa seuraaville solukudoksille. Se mikä pienessä mittakaavassa, toteutuu aina myös isossa mittakaavassa ja toisinpäin. Yhtenevä maailma vaatii, sen että se tulehtuu ensin parantaakseen itsensä kokonaiseksi jälleen. Se ei aina ole mukavaa, ei edes miellyttävää, mutta näin se luonto meitä hoitaa. Omalla erikoisella otteellaan, muistuttaa meitä olemassaolollaan, pakottaen meidät kasvamaan.
Nyt on hyvä aika meillä kaikilla miettiä omaa panostamme, jonka voimme tähän palapeliin antaa. Yhteisöllistä ajatusta levittäen, tai yksilöllisyyttä korostaen. Ne tuntuvat hieman eriltä omassa itsessämme, koska todellisuus on, että asumme kaikki samalla pallolla. Luonto ei tunne maanrajoja, joita ihminen on kuvitteellisesti karttaan piirtänyt. Yhdessä edeten, toisia kuunnellen, pyrkien ymmärtämään, ainakin yrittämään on hyvä paikka aloittaa. Meissä asuu suunnaton voima, äärimmäinen mahdollisuuksien lottovoitto, jonka voimme yhdessä lunastaa. Mitä se tarkoittaa? Sen jokainen saa itse omassa elämässään päästä todistamaan. Lopetan lainaamalla erästä hienoa miestä, joka on inspiroinut jo monta monituista vuotta aika montaa meistä.
”Me ollaan laumaeläimiä, niinkuin leijonat ovat”
-Teemu Selänne-
…mietin tässä taas eräänä aamuna. Kaikki menee ohi, niin ilo ja suru, onni ja epäonni, mikä tahansa tunne tai tilanne. Mikään ei jatku loputtomiin ainakaan tismalleen samanlaisena. Sen ymmärtäminen auttaa olemaan kiitollinen hyvistä hetkistä. Sen ymmärtäminen lohduttaa silloin, kun on vaikeaa.
Kun ihminen kokee hätää tai turvattomuutta, on keskellä elämänkriisiä, epäilee olevansa tilanteessa, josta ei selviä, on hyvä tiedostaa juuri tuo, että mikään ei ole lopullista. Lopulta tunteet jollain tapaa haalenevat ja hiipuvat. Mutta kas, itsekin olen oivalluksen tehnyt kantapään kautta, kuten niin monesti muissakin asioissa.
Siitä, että on pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä tai jotenkin pysyvinä, on turha syyllistää tai syytellä itseään. Sen sijaan kannattaa olla kiitollinen siitä, että saa käydä läpi omaa muutosta, kasvaa ja kehittyä. Sitä voi tarkkailla itseään välillä kuin ulkopuolisen silmin. Ai tuon se on nyt oivaltanut, ja tuon asian. Mieli tai ego eivät enää olekaan ainoita, jotka määräävät, vaan sydän ja tunteet ovat vahvasti mukana. Tällainen muutos ei käy päivässä, eikä siksi, että minäminäminä haluaa. Itselläkin polku on ollut pitkä ja jännittävä, eikä loppua näy. Milloinkaan sitä ei ole valmis, mutta jokainen päivä tuo uusia mahdollisuuksia oppia. Kun herää jokaiseen aamuun innoissaan siitä, mitä tulossa onkaan, on se makea tunne.
Itse olen kulkenut pitkän matkan siitä, kun syytin omasta ahdingostani muita ihmisiä. On pitkä matka siitä, kun kysyin, että miksi minä sen sijaan, että olisin vain nauraen todennut, että no miksipä en minä, miten asiat nyt näen. Se tuolloin loputtomalta epätoivon putkelta tuntunut tunneli tuntuu nyt jälkikäteen minimaaliselta pikku pätkältä, jossa valoa kajastaa jo sisään astuessa. Itselläni ei vain tuolloin ollut palikoita käsitellä arjessani olleita haasteita enkä osannut luottaa enää oikein mihinkään, en edes omaan selviämiseeni. En uskonut sitä, että mikään tilanne tai tunne tai jakso elämässä ei ole lopullinen. En tiennyt, että lopulta kaikki menee ohi. En tunne sinua enkä sinun tragedioitasi ja murheitasi, mutta jos nyt voisin palata elämässäni kuusi tai seitsemän vuotta taaksepäin, sanoisin minä omalle itselleni seuraavat sanat, joista ehkä sinäkin saat tiukassa paikassa lohtua:
Ensinnäkin, mitään hätää ei ole. Et ole yksin. Asiat menevät ja tulevat menemään kuin on tarkoitettu. Tulet vielä näkemään, että se mitä nyt tapahtuu, tuo mukanaan hyvää ja tulet vielä kiittämään näistä asioista monta kertaa. Nyt sinun tulee nähdä oma voimasi sisälläsi ja pyytää viisautta ja energiaa selvitä kaikesta kohtaamastasi. Lakkaa keskittymästä lopputulokseen, sillä lopputuloksella ei juuri tällä hetkellä ole mitään väliä, koska olet tässä ja nyt. Luota siihen, että maailmankaikkeudessa asiat järjestyvät lopulta kuten parhaaksi on. Kiitä tilanteista ja ihmisistä, jotka olet elämääsi saanut. Ne, jotka sinua kipeimmin satuttavat, opettavat sinulle eniten ja suorastaan työntävät sinua eteenpäin matkallasi parhaaksi versioksi itsestäsi, siksi, kuka oikeasti olet kaikki nämä vuodet ollutkin. Onnea ei voi olla ilman surua, kaikella on vastakohtansa. Kun uskot itseesi, oli kyse kuinka tiukasta paikasta tahansa, vedät puoleesi sitä energiaa, joka lopulta oikealla ajallaan auttaa palasia loksahtamaan kohdilleen. Sinun ei tarvitse kysellä, määritellä, analysoida tai luokitella sitä, miksi asiat menivät, kuten menivät. Ota täysi vastuu elämästäsi ja siitä, mitä se nyt on tai ei ole. Usko, että sattumia ei ole ja tiedosta se, että kaikkeen mielestäsi negatiiviseen liittyy opetus. Lakkaa syyttämästä, lakkaa taistelemasta, lakkaa tuntemasta syyllisyyttä. Anna asioiden olla ja tulla sellaisina kuin ne ovat ja tulevat. Heikkenet taistellessasi jotain vastaan, vahvistut hyväksymisen ja anteeksiannon kautta. Ja kun kaikki tämä on ohi, olet viisaampi, rakastavampi, empaattisempi ja lempeämpi kuin ikinä olisit voinut kuvitellakaan.
No, parempi lausua nämä sanat itselle myöhään kuin ei milloinkaan. On hyvä pitää mielessä, että mikään ei ole itsestäänselvää eikä pysyvääkään. Tänään mietin sitä, miten ihanaa on elää ilon kautta ja kiitollisena vaikka vain sitten juuri juodusta aamukahvista tai siitä, että polvi kestää juoksulenkit. Ja koska kukaan ei ole täydellinen, on myös ihana tiedostaa se ärsyyntymisen tunne siitä, kun vaikkapa lapset nahistelevat.
Kaikille pulmien kanssa painiskeleville toivotan voimaa ja luottoa elämään. Kaikille, joiden elämä vain on juuri nyt yksinkertaisen ihanaa, toivon kykyä arvostaa sitä todella.
Wayne W. Dyerin sanoja lainatakseni:
”Jos pidät asioita ja ihmisiä elämässäsi itsestäänselvyyksinä, se riistää sinulta ilon, jota kiitollisena tuntisit. Kun pitää kaikkea selviönä, elää elämänsä tiedostamatta sitä runsautta, joka ympäröi meitä joka hetki. Muistuta itseäsi siitä, ettei tavallisia hetkiä ole olemassakaan. Kun potkit palloa lapsen kanssa, katselet aamutaivaalla leijuvia pilviä, kuulet vuodenaikojen äänet, toivotat hyvää yötä rakkaimmalle – liki jokainen hetki elämässä on mahdollisuus kokea kiitollisuutta. Kysymys on valinnasta.”
P.s. Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista.
Hyvä lukija. En todennäköisesti tunne sinua ja silti väitän tietäväni sinusta jotain sellaista, jota et ehkä itse tiedä. Josko sinä tämän tiedätkin, uskon, että 95 % ihmisistä ei ole tietoinen asiasta.
Mitä siis uskon tietäväni? Sen, että sinä olet paljon, suuresti, suorastaan giganttisesti enemmän kuin tekosi kertovat. Upeaa vai pelottavaa. En yritä arvailla, miten väittämääni suhtaudut, mutta luulenpa, että haluat kuulla perustelut.
Teemme asioita, joita emme oikeastaan haluaisi.
Sinä, minä ja me kaikki teemme asioita, joita emme oikeastaan haluaisi. Teemme niitä vahingossa ja usein vähintään puolittain tahallisesti. Väsyneenä, kiireisenä, ajattelemattomuuttamme, ahneuttamme, joskus ihan tarkoituksella. Loukkaamme, nöyryytämme, kostamme, äksyilemme, syytämme, häpäisemme – riittäähän noita.
Koska tuon tyyppisiä asioita tapahtuu, se saa helposti ajattelemaan, että ihminen on perusolemukseltaan toisia ihmisiä halventava ja pikkusieluinen. Sellaiseltahan noiden asioiden olemus näyttää. Emmekä tee noita asioita vain kerran elämässämme, vaan toistuvasti. Ikäänkuin ne olisi istutettu erityisen syvälle ihmisluontoon. Jos hyväksymme ajatuksen, että ”ihminen on sellainen”, noiden tekojen toistaminen on entistä helpompaa. Silloin ”emme voi asialle mitään”.
Ihminen ei kuitenkaan ole perimmiltään sellainen, mitä noiden tekojen ajattelisi osoittavan. Asian selkeyttämiseksi kannattaa keskittyä siihen, mitä niiden jälkeen tapahtuu. Vaikka et olisi asiaa ajatellut, tunnistat, että tuskin koskaan noiden tapahtumien jälkeen olet kokenut kiitollisuutta siitä, mitä teit. Olet ehkä tuntenut surua, noloutta, häpeää, syyllisyyttä tai ahdistusta.
Olet enemmän.
Mikä osa sinussa, katselee tekemisiäsi ja ilmaisee tunteilla näkemyksensä siitä, mitä teit? Se on korkeampi minäsi. Se osa sinusta, joka on kaiken muun olemisesi ja tekemisesi taustalla. Korkeampi minäsi ei ole kiinnostunut mielesi tuottamista perusteluista, esimerkiksi: ”Se oli sille aivan oikein”, ”Itsehän aloitti”, ”Saahan kokea samaa kuin minä” tai ”Toivottavasti edes oppii tuosta”.
Tekoihisi liittyvien tunteidesi taustalla on se osa sinusta, joka ei luokittele asioita esimerkiksi oikeiksi/vääriksi, hyviksi/huonoiksi tai rumiksi/kauniiksi. Korkeampi sinä kertoo sen, palveleeko tekosi ja ajatuksesi sinua ja elämää vai ei. Se voima olet perimmäinen sinä, etkä voi sitä mitenkään itsestäsi poistaa. Voit tukahduttaa sitä, mutta et tuhota.
Kuunteletko vai potkitko itseäsi?
Korkeampaa itseään, voi ajatella taimena. Sinä päätät annatko sen kasvaa vai potkaisetko sen kumoon kun se häiritsee rationaalista mieltäsi, joka usein ajattelee asioita voitan/häviän näkökulmasta. Et kuitenkaan voi hävittää taimen elämänvoimaa. Se on aina valmiina kasvamaan, kun annat sille tilaa ja oikeuden kasvaa. Eikä se tarvitse kasvaakseen muuta lannoitetta, kuin halusi kuunnella sitä.
Kyse on pohjimmiltaan siitä, kuunteletko itseäsi. Kuunteletko sitä viisauttasi, jonka rationaalinen mielesi usein mielellään vaientaisi? Sinä valitset, haluatko tutustua korkeimpaan minääsi syvemmin vai et. Usein kasvun tulpaksi muodostuu luottamus rationaaliseen järkeen, eli oma pää.
Ihmisten kanssa on helpompi keskustella, kun tietää heidän nimensä. Sama koskee korkeampaa itseäsi. Sillä ei ole valmiina nimeä ja siksi se kannattaa nimetä. Koska korkein minäsi puhuu tunteiden kielellä, sen on helppo keskustella kanssasi, kun annat sille jonkin tunteen nimen. Valitse korkeamman minäsi nimeksi se tunne, jota haluat olla, esimerkiksi eheys. Kutsu ja puhuttele sitä nimellä. Se auttaa mielellään kun teet valintoja, päätöksiä. Kysy esimerkiksi ”mitä eheys tekisi”.
Isäntä vai renki
Huomaat, että korkeampi minäsi kertoo mielellään näkemyksensä ja että sydämesi kuulee ne ilolla. Samalla havaitset, että rationaalinen mielesi saattaa protestoida sen näkemyksiä vastaan. Siitä tiedät, että korkein minäsi on rehellinen. Sen tavoite on haastaa sinut olemaan sitä, mitä perimmiltäsi olet, ei sinun miellyttämisesi. Korkeampi minäsi ei ole järkesi tai mielesi, jotka pyrkivät miellyttämään. Ne ovat huiputtaneet sinua elämäsi aikana tuhannesti. Ne ovat mm. yrittäneet kertoa, miksi olet ollut oikeutettu tekemään asioita, joista et kuitenkaan ole ollut kiitollinen.
Vaikka asiaa voi olla vaikea tunnustaa, rationaalista mieltä ohjaa usein pelko. Pelko esimerkiksi siitä, ettet ole muiden ihmisten silmissä riittävä. Pelko taas tuottaa asioita, joita emme yleensä haluaisi kokea. Korkeampi minä ja rationaalinen mieli voivat toimia yhdessä. Mieli on tärkeä osa elämäämme. Kyse on siitä, kumpi on isäntä ja kumpi renki. Niiden välillä tämä asetelma on aina olemassa. Voit ottaa korkeamman minäsi isännäksi vain kun tunnistat sen olemassaolon. Muussa tapauksessa totutut ajattelumallimme asettavat sen vähempään kuin rengin apupojan asemaan.
Korkeampi itsesi on ja on aina ollut sinussa, riippumatta siitä, oletko tietoisesti tunnistanut sen olemassaoloa. Kun haluat sen kasvavan, ravitse sitä kuuntelemalla. Sinä olet korkeampi minäsi. Rakkaus, eheys, ilo, vapaus, mitä ikinä haluat. Se haluaa kasvaa sinussa ja ohjata myös tekojasi, että nekin osoittaisivat sen, mitä olet.
Tarinoita kirkkaasta luolasta on kuusiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen rakkaussuhteen päättymiseen liittyvää tunnekäsittelyä logoterapeuttisesta viitekehyksestä. Logoterapiasta löysin filosofian omalle elämänkatsomukselleni. Kirkkaalla luolalla kuvaan tilaa, jossa ihminen elää elämäänsä silloin, kun ei ole parisuhteessa, vaan pystyy reflektoimaan omaa itseään sopeuttamatta käytöstään toiseen ihmiseen. Samalla omat toiveet ja halut löytävät selkeämmät ääriviivat ja mahdollisuus oppia kokemaan rakkautta kasvaa.
Logoterapiassa ajatellaan, että tarkoituksen löytämisen kautta ihmisen on mahdollista löytää itsessään oleva potentiaali kestää lähes mitä tahansa elämässä vastaantulevaa. Ihmisellä ei ole aina vapautta valita eikä muuttaa olosuhteitaan, mutta hänellä on aina vapaus valita suhtautumisensa niihin. Ihminen on myös aina vapaa tekemään valintoja, joista hän on vastuussa. Logoterapiassa usein käytetty voimalause onkin: ”Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä”.
Eroryhmissäni pohditaan paljon uuden, eron muuttaneen elämän tarkoitusta. Moni kokee elämäntarkoituksensa kadonneen, osa saaneensa sen takaisin. Jos on elänyt omaa elämäänsä vain toisen ihmisen kautta, voi oman elämän tarkoitus olla pitkään hukassa eron jälkeen ennen kuin sen löytää uudelleen. Mikään suhde toiseen ihmiseen ei tulisi olla niin kaiken kattava, että se täyttää merkityksellään koko oman elämän.
Logoterapiassa puhutaan menneisyyden sänkipelloista ja vilja-aitoista. Sillä kuvataan sitä että menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät katoa milloinkaan. Ne eivät ole tyhjiä ja ankeita sänkipeltoja, vaan aika, jonka sato on korjattu talteen vilja-aittoihin. Näissä aitoissa ovat rakkaussuhteennekin kaikki hetket tallessa. Vaikka suhteen loppunäytökset sisältävät usein paljon vaikeita tunteita, ei niiden pitäisi kadottaa sitä hyvää mitä välillänne kerran on jaettu. Niitä aikoja ei kukaan pysty sinulta milloinkaan ottamaan pois.
Jos olet irtautunut tuhoavasta ihmissuhteesta, voi olla että koet vilja-aittasi olevan tyhjiä. Silloin vastuullasi on kylvää uudet siemenet ja hyödyntää maaperän käyttämätön potentiaali nyt. Aurata pelto hengen uhmavoimin niin, että siinä on hyvä uuden viljan kukoistaa. Työssäsi sinua auttaa kaikki aiemmassa suhteessasi oppimat asiat. Kuten Soren Kierkegaard sanoo: ”Elämää voi elää eteenpäin ja ymmärtää taaksepäin.”
Voit myös auttaa itseäsi löytämään uuden tarkoituksen elämällesi, varaa aikaa itsellesi koko päivä jos suinkin voit tai ota hetki lasten mentyä nukkumaan. Anna tunteiden tulla ja anna niiden mennä. Kirjoita kirje jossa sanot hyvästit entiselle rakkaussuhteellesi. Tee se niin rakkaudellisesti kuin kykenet. Jäähyväiskirje voi sisältää eron lisäksi ajatuksen: ”Jää hyvästi. Jää niin, että voit olla onnellinen yhteisestä ajastamme, jää niin että voit oppia siitä tulevaa rakkaussuhdettasi varten, jää niin hyvin että sinulla on hyvä olla itsessäsi, koska lopulta se on tärkein suhde, joka sinulla elämäsi aikana on.”
Jos sinusta tuntuu että vihaa tai surua on yhä liikaa tehtävän suorittamista varten, lykkää tehtävää myöhemmäksi. Voit halutessasi myös osoittaa kirjeen itsellesi. Kertoa kuinka paljon merkitset itsellesi, mitä lupaat nyt kun sinulla on kaikki päättyneen suhteen antama kokemus käytössäsi tulevaisuuttasi varten. Kerro itsellesi miksi pidät itsestäsi. Ihminen joka on itsensä paras ystävä ei jää silloinkaan yksin, jos toinen ihminen hylkää.
Logoterapian viitekehyksestä voisi ehkä tulkita sitä niin, että itsensä rakastaminen on oman henkisen puolensa vahvistamista. Kun vahvistut rakkaudessa, voit liittyä jonakin päivänä toiseen kokonaisempana ihmisenä. Toinen ei ole enää se joka antaa sinulle rakkauden tai elämän merkityksen vaan hän on ihminen, joka rikastaa sinua ja jonka kanssa voit kasvaa, oppia ja kokea rakkautta.
”Kulta. Mä haluan sanoa sulle yhen jutun. Mä en tarvi sua mihinkään… en ihan oikeasti tarvi sua yhtään mihinkään. Mutta mä rakastan sua ihan joka solulla ja haluan olla sun kanssa”
Vain muutama päivä sitten avasin suuni ja sanat tuntuivat ja tuntuvat edelleen hyvältä. Minä riitän minulle. Minulla on mukavaa itseni kanssa. Luotan niin itseeni kuin elämään. En tarvitse sinua kannattelemaan tai antamaan mutta olen sinulle ja sinuun kohdistuville tunteilleni täysin auki.
Olen yllättynyt jos et arvaa mikä on ensimmäinen askel kohti aikuista rakkautta. Aikuinen rakkaus, joka on juttusarjaan inspiroineen kirjan mukaan viiden asian antamista. Huomion, hyväksynnän, arvostuksen, hellyyden ja vapauden. Ensimmäinen askel on itsensä rakastaminen. Konkreettisia rakkauden tekoja itseään kohtaan. Sitä, että päätät ottaa ensisijaiseksi asiaksi antaa itsellesi rakkauden viittä ainesosaa.
”Ei kannata etsiä ulkoisista muodoista sitä intohimoa ja elämää, jonka lähteet ovat syvällä sisimmässä.” Samuel Taylor Coleridge
Huomioi itsesi
”Lapsi tulee hylätyksi aina, kun vanhempi huomaa lapsen olevan etääntynyt ja antaa sen jatkua sanomatta mitään tai korjaamatta tilannetta” D. Richo
Ensisijainen asia itsesi huomioimisessa on aika ja sen ottaminen itsellesi. On tärkeää ymmärtää, että voit pyytää muilta apua ajan löytämisessä jos se on muutoin haasteellista. Mikäli ajan ottaminen ei todella ole mahdollista, kuule oma tarpeesi ja laita kalenteriin aikaa itsesi kanssa. Mutta älä huijaa itseäsi, sillä sisimmässäsi näet itsesi läpi ja tulet jälleen hylätyksi.
Sinun huomioimisesi on myös tarpeidesi jakamista. Me olemme sosiaalisia olentoja ja aivan kuten tuntuu tärkeältä saada huomiota muilta sosiaalisessa tilanteessa, on myös tärkeää antaa itselleen huomiota muiden läsnäollessa. Minulle on tuntunut tärkeältä voida sanoa muille, että on ollut ihanaa olla teidän kanssa mutta haluan nyt viettää aikaa itseni kanssa.
Jotta voit kokea saavasi huomiota, sinun täytyy kuunnella ja kuulla itseäsi. Jos sisimmässäsi kaipaat rauhallista iltaa jäätelöpaketin kanssa, on turha osoittaa huomiota kuntosalilla vaikka se saattaisi ajatuksena tuntua hyvältä. Väkisin kotona meditoiminen ei myöskään auta jos todellisuudessa haluan olla ystävieni seurassa.
Huomion antaminen on sitä, että laitat siinä hetkessä sinut ja omat tarpeesi kaiken muun edelle.
Hyväksyntä
”Hyväksyminen tarkoittaa, että meidät hyväksytään tunteinemme, valintoinemme ja henkilökohtaisine piirteinemme, ja niitä kunnioitetaan ja tuetaan.” D. Richo
Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että todella annat tilaa kaikelle sinussa. Annat luvan itsellesi. Kokeilet ja toteutat. Annat tilaa ja hyväksyt, että koet näin tai ajattelet noin. Älä arvostele itseäsi vaan kuuntele ja hyväksy se mitä on.
Kokemus hyväksynnästä edellyttää usein sen mukaista toimintaa. Koet hyväksyntää ystäväsi suunnalta kun hän ei tuomitse toimintaasi, ajatuksiasi tai tunteitasi ja osoitat hyväksyntää läheisillesi samalla tavalla. Samat edellytykset koskevat itsesi hyväksymistä. Jos kiellät jotain itsessäsi, tiedät, ettet hyväksy itseäsi vaikka hokisit mielessäsi mantraa ”hyväksyn itseni, hyväksyn itseni”.
Arvostus
”Ihailen sinua, iloitsen olemassaolostasi, arvostan sinua, kunnioitan sinua, huomaan sinut ja sinun voimavarasi. Arvostan sinua ainutlaatuisena olentona” D. Richo
Itseni arvostaminen tuntuu liittyvän paljon jo aiemmin kirjoittamiini huomioon ja hyväksyntään. Hyväksyminen on kuitenkin eri asia kuin se, että arvostan niitä erityispiirteitä joita juuri minulla on. Arvostan taitoja ja kokemuksia joita minulla on. Haasteita, eli opettajia, joita juuri minun persoonassani on. Niitä puoliani jotka tuottavat iloa mutta tuntuvat joskus liian hassuilta paljastettavaksi muille.
Arvostaminen on myös tukemista. Omien luonteenpiirteiden, toiveiden, tarpeiden ja taitojen kirkastamista ja vahvistamista. Omien haasteiden omaksumista, hyväksyntää ja niihin syventymistä. Oman kehonsa kunnioittamista ja sen terveyden vaalimista.
Hellyys
”Hellyys viittaa sekä ruumiilliseen että henkiseen läheisyyteen” D. Richo
Hellyys minua kohtaan on rakastumista minuun. Jos haluat tietää mitä hellyys sinua kohtaan on, voit kysyä minkälaista hellyyttä kaipaat toisilta/toiselta ja antaa saman asian itsellesi.
Minulle hellyys itseä kohtaan on ollut itseni kanssa nauramista ja jopa itselle nauramista. Se on ollut minun hyväilemistäni, niin joogaten, tanssien kuin konkreettisesti hellyyttä, rakkautta ja intohimoa osoittaen. Se on ollut itkuni kuuntelemista ja voimastani nauttimista.
Hellyyden osoittaminen on myös sitä, että pyydän itselleni hellyyttä. Kun osoitan itselleni hellyyttä pyytämällä sitä toiselta, toimin hyvin eri ”energiassa” kuin silloin kun vaadin tai otan sen toiselta sitä tarvitessani. Voin antaa hellyyttä itselleni myös antamalla sitä toiselle.
Hellyyden kokeminen perustuu vahvasti siihen miten olet oppinut sen kokemaan varhaisina vuosinasi. On tärkeää tiedostaa miten voit osoittaa hellyyttä itseäsi kohtaan. Ja yhtä tärkeää laajentaa tapaasi vastaanottaa hellyyttä sinulta ja muilta.
Vapaus
”Vapaus tarkoittaa, että annamme toisille sekä itsellemme oikeuden elää vapaasti ja ilman ulkoista hallintaa” D. Richo
Vapauden antaminen minulle tarkoittaa sitä, että en rajoita säännöillä omaa toimintaani. On hyvä huomata, ett aikuisen ihmisen tapauksessa säännöt ja rajat tulevat aina sisältä. Silloinkin kun ne tarjotaan meille ulkopuolelta, me allekirjoitamme ne itse.
Vain sinä voit itsesi vapauttaa.
”Voinko minä tehdä näin?”. Käyn jokaisen uuden tilanteen kohdalla sisäistä keskustelua siitä voinko tehdä näin. Viimeisimpänä kysyin voinko olla hetken pitämättä yhteyttä ihmisiin, jotta saisin rauhan olla itseni kanssa. Luvan antaminen ei tapahtunut hetkessä mutta sen saaminen vapautti syvästi. Muistan nauraneeni pitkään ja ääneen kun lopulta totesin, että tottakai voin.
Usein päädyn luvan annettuani kysymään itseltäni haluanko todella tehdä näin. Uskon vaiheen olevan tärkeä, sillä aina en halua toimia impulssin, ajatusten tai haluni mukaan vaikka olen antanut siihen itselleni luvan. Koen tärkeäksi vapauttaa itseni säännöistä ja haluan tehdä valintani ja päätökseni joka päivä vapaasti ja sydäntä kuunnellen. Luoda ja rikkoa omat rajani. Elää tässä hetkessä.
Tämän kirjoituksen antia lyhyesti:
aivan kuin emme usko toisen rakastavan jos emme näe ja koe sitä todeksi, emme usko sitä itseltämmekään jos emme todella osoita sitä. Toimi itsesi suhteen, sillä kukaan muu ei voi antaa sinulle sitä rakkautta minkä vain sinä voit antaa
rakkaasi ei ole ajatustenlukija eikä hän voi tietää mitä sinä tarvitset. Sinulla taas on mahdollisuus kuunnella ja tiedostaa mitä tarvitset. Kysy, kuuntele ja kerro mitä tarvitset. Ja jälleen kerran, toimi
Niin sinun kuin toisen toisen rakastaminen on jokapäivä uusiutuva tapahtuma. Se on sinun katkeamatonta huomiointia ja täyttä hyväksymistä. Sinun arvostamista, tukemista ja hellyyttä itseäsi kohtaan. Itsesi vapaaksi päästämistä.
keskustellessani ystäväni kanssa näistä teemoista hän sanoi; ”itsensä rakastaminen kuulostaa pelottavalta. Jotenkin tosi voimakkaalta ja vapaaksi tekevältä. Kestäiskö muut jos mun olis niin hyvä olla vain itseni kanssa?” Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että saa hänet rakastamaan itseään yhä syvemmin. Jos et aidosti rakasta ja toimi sen mukaisesti itseäsi kohtaan, viestität monin tavoin ympärillesi, että aito rakastaminen ei ole okei. Tässä asiassa ei voi fuskata, rakkaudesta voi jakaa vasta kun on mistä jakaa.
Liki yhdeksänkymppinen papparainen istuu oliivipuun katveessa ja tervehtii ohikulkijoita. Saman ikäluokkaa edustava toinen pappa kerää lautasia tavernan pöydästä. Kadun varrella basilikoiden ja tuoksupielikkien ympäröimänä istuu neljä mummoa mustissaan. He istuvat, juttelevat ja virkkaavat. Sieltä täältä kuuluu jassu Janni, jassu Eleni. Vierasmaalaiselle ohikulkijalle he väläyttävät kauniin hymyn ja sanovat kalimera.
Tuolla tavalla minäkin haluaisin elää vanhuksena. Omalla tavallani merkittävänä osana yhteisöä, vanhana viisaana naisena ja hiljaisen tiedon lähteenä. Elää arvostettuna ja nähtynä, kokea tulleeni kuulluksi ja nähdyksi. Elää ihmisarvoista elämää vanhanakin.
Vanhuutta ei arvosteta
Suomessa monen vanhuksen elämä 2010-luvulla on kaikkea muuta kuin arvokasta ja merkityksellistä. Vielä 40 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni elivät arvostettua ja kunniakasta elämää omassa pienessä talossaan. Kun ikää alkoi tulla mittariin liki 90 vuotta, kodinhoitaja vieraili isovanhempien luona siivoamassa ja laittamassa välillä oikeaa ruokaa – ei laitosruokaa mikroaaltouunissa lämmitettynä. Kodinhoitajalla oli aikaa myös kahvitteluun ja keskusteluun. Elämä oli hitaampaa eikä aika ollut kortilla.
Monissa asioissa kehitys on mennyt neljässäkymmenessä vuodessa hyvään suuntaan, mutta teknologian ja entistä hedonistisemman maailmankuvan myötä aivan liian monet vanhukset on kipattu palvelutaloihin kuolemaan pystyyn. Ei ihme, että moni vielä jotenkuten järjissään olevista vanhuksista pelkää palvelutaloon joutumista kuin ruttoa. Ja harmittaa ihan myöntää, että kyllä sietää pelätäkin. Kipakasti kärjistäen voisin sanoa, että monissa palvelutaloissa suomalainen vanhus on näkymätön, vaippoihin laitettu ja huumattu paketti, jota käännellään, liikutellaan ja kohdellaan kuin robottia. Hoitohenkilökunnan puutetta kompensoidaan ylilääkitsemisellä. Itsemääräämisoikeus viedään ja liikkumista rajoitetaan. Ovet pidetään lukossa eikä tiloista saa poistua mihinkään ilman lupaa. Siinä eletään elinkautista sellissä.
Vapautta ei saa riistää
Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen, mutta kyllä minultakin kuumentuisivat käämit, jos joutuisin elämään lukkojen takana, surkealla mikrotetulla valmissapuskalla, tipuja askarrellen, pakkosaippuaoopperaa televisiosta katsellen tai humppaa kuunnellen. Ei naurattaisi, vaan tekisi mieli huutaa armoa ja apua – ja lujaa!
Missä on vanhustenhuollon ja palvelutalojen yksilöllisyys? Miten koulutettu ihminen, elämänsä työtä tehnyt ja omanlaistaan elämää elänyt ujutetaan samaan muottiin kuin jääpalakuutioksi, jossa jokaisen uskotaan tykkäävän valkoisesta leivästä kinkkusiivujen kera, kahvipullasta ja aurinkokiisselistä, kinkkukiusauksista ja tillilihasta? Miksi askarrellaan, leikitään ja kuunnellaan hömppähumppaa?
Minä en ole askartelijatyyppiä, en pullansyöjätyyppiä, en lihansyöjätyyppiä enkä todellakaan saippuaooppera- tai humppatyyppiä. Olen ihan jotain muuta. Miksi minun pitäisi mahtua vanhuksena muottiin, kun en ole siihen mahtunut koko elämäni aikana? Iloni ja merkitykseni olen hakenut luonnosta monissa muodoissaan. On päivänselvää, että tulisin vihaiseksi ja varmasti hulluksi, jos en pääsisi ikinä ulos, vaan joutuisin nököttämään päivästä toiseen neljän seinän sisällä.
Joka kerta kun olen vieraillut palvelutaloissa, tulen surulliseksi. Laitosmaista tunnelmaa ja steriiliä hajumaailmaa on ”piristetty” ja kodinomaistettu kevätesikoilla ja poppanaliinoilla. Aivan liian monet vanhukset istuvat pyörätuoleissaan hölmöläisiksi huumattuina. Vanhuksia puhutellaankin kuin lapsia. Mitä iloa on toimivista puitteista ja viherkasveista, jos hoitajia on riittämättömästi ja hekin aivan äärirajoillaan? Hoitavista käsistä on pulaa ja siksi kemialliset lamauttimet otetaan liiankin helposti käyttöön.
Aivoihin paljon perehtyneenä minua kirvelee myös monien muistisairaiden tilanne. Muistisairaita ei meillä kuntouteta, vaan makuutetaan, vaikka kaikki aivotutkimukset antavat ihan toisenlaista viestiä. On yleistä tietoa, että muistisairauteen sairastunut voi elää onnellista ja hyvää elämää vielä pitkään diagnoosin jälkeen, jos häntä kuntoutetaan. Välineitä on monenlaisia aivojumpasta liikuntaan ja moneen muuhun, mutta tahtoa ja halua kuntouttamiseen puuttuu. Monen muistisairaan makuutushoito on kallista ja täysin hyödytöntä.
Mihin unohtuvat arvokas elämä ja vanhuksen elämänkokemuksen ja viisauden kunnioitus? Voin vain kuvitella minkälaista sisäistä kamppailua palvelutaloon joutunut vanhus käy mielessään. Oma elämäntehtävä, vanhemmuus ja yhteiskunnalliset tehtävät ovat kuin poispyyhittyjä. Siinä sitä möllötetään kalliissa hoitopaikassa turkooseissa kalsareissa, hieltä haisevana, tukka sekaisena ja hankalana tapauksena. Häpeän voi haistaa kilometrien päähän.
Huumausta lääkkeillä
Kun oma liki 80-vuotias äitini loukkasi ennen joulua selkänsä ja sai kipuunsa vahvaa kipulääkettä, en osannut arvata missä mennään. Äiti kuulosti väsyneeltä mutta normaalilta puhelimessa, ja vasta jälkikäteen oivalsin, että puhelun aikana peliin astui ”ole pirteänä show”. Luojan kiitos äitini naapuri astui kehiin. Eräänä aamuna muutama viikko sitten puhelimeni soi ja sain kuulla karun kertomuksen. Omatoiminen, liikunnallinen, superkuntoinen ja energinen äitini oli naapurin mukaan alkanut kävellä kuin ankka eikä pysynyt enää kotonaankaan pystyssä kuin seiniin nojaamalla. Naapuri puhui myös äidin saamattomuudesta ja väsymyksestä ja siitä, ettei tämä ollut enää oma itsensä. Kävelylenkit ja hiihtolenkit eivät myöskään enää onnistuneet. Puhelun jälkeen vedin syvään henkeä, ja kylmät väreet kulkivat kehoni läpi.
Oli todella kirpeää ja karua kuultavaa, että äitini oli lääkitty omaan kotiinsa vangiksi lääkkeillä, jotka pökkelöittivät jalat ja uuvuttivat mielen. Iloinen nauravainen äitini oli muutamassa viikossa muuttumassa muumioksi.
Siltä istumalta tartuin toimeen ja lääkkeet lopetettiin. Avuksi otettiin vyöhyketerapiaa, ravintolisiä, isompia annoksia magnesiumia, kalaöljyä, rannikkomännyn kuoriuutetta ja villivihanneksia. Jo seuraavana päivänä äitini aivosumu alkoi hälvetä. Kävely alkoi sujua ja elämään tuli taas värejä ja vipinää. Kipuja oli edelleen mutta lievempinä. Äitini havahtui itsekin siihen, että oli hiipumassa johonkin toiseen maailmaan. Ilman enkelinaapuria ja räväkkää tytärtä energinen ja muuten terve äitini olisi lääkitty pökkelöksi.
Oma kokemukseni äitini kanssa sai minut miettimään, että varmasti moni pystyyn kuollut vanhus palvelutalossa olisi ihan toisenlainen, jos lääkearsenaali puolitettaisiin ja osa tarvittavista hoidoista annettaisiin luonnonmukaisemmilla keinoilla ja hyväksyvästi hoitavilla käsillä. Veikkaanpa, että palvelutaloissa nähtäisiin monta ylösnousemusta pyörätuolista ja sängystä.
Riko hiljaisuus ja puutu asiaan
Nyt äitini taas kävelee, vaikkakin vaivalloisemmin kuin ennen. Silti hän saa elää omanlaistaan elämää ulkona liikkuen ja tolkuissaan. Ihan sydäntä kylmää mitä olisikaan tapahtunut, jos hänen naapurinsa ei olisi ottanut minuun yhteyttä. Äitini osasi puhelimessa esittää minulle jaksavaa ja pirteää itseään. Ilman naapurin väliintuloa oltaisiin sukeltamassa kohti syöksykierrettä ja aivan turhaan.
Olen syvästi kiitollinen äitini naapurille. Hän rikkoi hiljaisuuden ja teki sen mikä hänestä tuntui oikealta ja hyvältä. Kunpa nyky-Suomessa nähtäisiin samanlaista lähimmäisenrakkautta, välittämistä ja tarkkanäköisyyttä paljon enemmän. Moni pyörii niin tiiviisti oman napansa ympärillä ja virtuaalimaailmassa, että kanssakulkijat saavat kylmettyä ulos yöpaidassaan, maata maassa sairaskohtauksessaan ja lojua viikkokausia kuolleena asunnoissaan eikä monia voisi vähempää kiinnostaa. Suomessa elää paljon näkymättömiä kanssaihmisiä, jotka kaipaisivat huomiota.
Isoa havahtumista tarvitaan. Uusia asenteita, eurovirtojen suuntaamista hoitohenkilökunnan palkkaamiseen petidopingin sijaan, vähemmän lätinää ja byrokratiaa, enemmän toimintaa ja pyyteetöntä rakkautta. Aloitetaan omasta lähipiiristä, pidetään huolta toisistamme ja koetetaan pysyä itse terveenä. Tämän päivän Suomi on järkyttävän tyly paikka sairastaa tai vanhentua.
Tämä artikkeli käynnistää kolmiosaisen artikkelisarjan trauma-aiheesta.
Oletko koskaan ajatellut, miten ymmärrät trauman? Itse havahdun joka kerta, kun puhutaan pelkästään fyysisistä traumoista esimerkiksi liikenneonnettomuuksien yhteydessä, ja toisaalta pelkästä psyykkisestä traumasta silloin kun joku ihminen on joutunut esimerkiksi uhkauksen tai hyökkäyksen kohteeksi. Onhan se näinkin, mutta trauma voidaan nähdä nykytiedon perusteella paljon laajempana ja monimuotoisempana käsitteenä. Koska keho ja mieli ovat yhtä, traumaattinen tilanne koetaan aina sekä kehon että mielen tasolla, yhtäaikaisesti.
Lääketieteen yksi erikoisala on traumatologia, joka tarkoittaa lähinnä fyysisten traumojen hoitamista. Miten nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme huomioi tässä suhteessa kehomielen trauman? Saako esimerkiksi onnettomuudessa loukkaantunut riittävän kokonaisvaltaista, myös tunnetason hoitoa? Kehollisen traumaterapian kehittäjä Peter A. Levine kirjoittaa kirjassaan Kun tiikeri herää(Traumaterapiakeskus, 2008): ”Ammattiauttajat ovat taipuvaisia kuvailemaan traumaa sen tapahtuman ehdoilla, joka on aiheuttanut trauman. He eivät määrittele traumaa sen omilla ehdoilla.”
Amerikkalainen neurologi Robert Scaer on tutkinut muun muassa ihmisiä, jotka ovat saaneet liikenneonnettomuudessa niskan retkahdusvamman. Joillekin saattaa jäädä onnettomuudesta voimakas krooninen kiputila, vaikka kaikki tutkimukset osoittaisivat, että anatomisesti ja toiminnallisesti kaularangan pitäisi olla kunnossa ja parantunut. Scaerin löydösten mukaan tällaisessa tilanteessa henkilö tarvitsisi hoitoa nimenomaan tunnetason trauman käsittelyyn. Traumaattisessa tilanteessa kehoomme jää tietynlainen ”lihasmuisti”, joka toimii useimmiten täysin tiedostamattomalla tasolla. Jokin aistilaukaisija, joka muistuttaa onnettomuuden tapahtumia tai ympäristöä, saattaa käynnistää yhä uudelleen kudosten stressitilan pitäen näin kroonista kiputilannetta yllä.
Onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan olla luonteeltaan edes vakavia. Muistan kun joitakin vuosia sitten kaaduin liukkaalla pihalla suoraan selälleni ja lyöden samalla päänikin maahan. En kuitenkaan akuutisti loukannut kehoani, mutta mielen tasolla olin todella pitkään jännittynyt ja ylivarovainen liikkuessani ulkona; keho ja mieli olivat tapahtuneen jälkeen viikkoja eräänlaisessa stressitilassa. Vieläkin voin muistaa sekä kehon tuntemuksina että mielikuvissa sen ”humahduksen”, joka kulki kehoni läpi kun kaaduin selälleni maahan. Tiedostin myös, että kehomielessäni on säilöttynä vanhoja muistoja esimerkiksi lukuisista hevosen selästä putoamisista, josta tämä humahduksen tunne oli hyvinkin tuttu.
Toisaalta ns. psyykkinen trauma on luonteeltaan hyvin kehollinen, vaikka se samalla näyttäytyy tunnetasolla esim. ahdistuneisuutena ja erilaisina paniikki-, pelko- ja jännitystiloina. Kysynkin usein asiakkailtani, joilla on näitä oireita: ”Mistä tiedät olevasi ahdistunut?”. Kysymys ohjaa asiakasta huomaamaan ahdistuksen kehossaan, ja jokaisella ihmisellä kehollinen tuntemus on täysin omanlainen. Lisäksi post-traumaattisessa stressissä ihminen saattaa tyypillisesti siirtyä välillä kehomielen ylivirittyneeseen, levottomaan tilaan ja välillä olla alivireässä, jopa jähmettyneessä ja tunnottomassa tilassa.
Erityisesti itämaisessa, mutta myös muissa alkuperäiskulttuureissa on aina ymmärretty kehon ja mielen ykseys. Mieli ei pelkästään vaikuta kehoon tai keho mieleen. Ihminen on enemmänkin systeeminen kokonaisuus, jossa jokaisella elinkudoksella on oma tunnetason vastineensa ”mielen kudoksessa”, jonka uusin neurotieteen tutkimus on jo kyennyt todistamaan (mm. Candace Pert sekä META-Health -malli).
Kaikki elinkudokset tuovat esille omia viestejään ajatusten, tunteiden ja aikomusten muodossa (ja päinvastoin), samalla kun ne ovat hyvin ”tietoisia” muiden elinkudosten viesteistä. Ja lisäksi, koskaan ihminen ei elä tyhjiössä, vaan on aina vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja aivot toimivat ympäristöstä tulevien aistimusten vastaanottajina ja tulkitsijoina. Mikäli aistimus tulkitaan aivoissa jo elettyjen kokemusten perusteella uhkaavaksi, syttyy kehomielessä välittömästi stressitila siinä kehonosassa, joka on yhdistynyt tähän kyseiseen tunteeseen.
”Vakaa uskoni on, että veri ja liha ovat viisaampia kuin äly. Kehon alitajunta on siellä, missä elämä pulppuaa sisällämme. Sitä kautta tunnemme olevamme elossa sielumme pohjia myöten ja tunnemme kaikkeuden ulottuvuuksissa olevamme kosketuksissa johonkin elävään.”
– D.H. Lawrence (teoksessa Levine: Kun tiikeri herää)
Neljävuotias lapseni pysäytti minut eräänä aamuna kysymällä: ”Äiti, leikkaisitko siivun voita mun leivälle?” Kysymys oli looginen, koska meillä tosiaan leikataan voita leivälle juustohöylällä – ihan vain sen vuoksi, että voi on usein liian kovaa levitettäväksi pehmeälle leivälle. Itse olisin tuossa iässä esittänyt saman kysymyksen hieman eri tavoin, koska siihen aikaan margariini oli terveystuote.
Aloin miettiä pienen nykylapsen maailmaa muutenkin. Millaisia merkityksiä hänen maailmassaan on? No vaikkapa se, että lapseni kyllä tietää, mikä on telkkari, mutta hän ei voi ymmärtää, että jostain töllöstä ei voi katsoa niitä ohjelmia, mitä huvittaa, milloin huvittaa. Myös tietokonetta hän kutsuu telkkariksi.
Lapsi nauraa epäuskoisena minulle, kun kerron, että ”ennen vanhaan” (varmistan samalla, onko käsiin tullut ruttuja) puhelimet olivat johdolla seinässä kiinni, eikä niillä voinut lähettää tekstiviestejä tai skypettää tai katsoa Yle Areenaa (eli telkkaria).
Itse huomaan varmistavani keskusteluissa, että lähetetäänkö jokin oikein kirjepostilla. Tai että onko kirja ostettu jostain livekirjakaupasta. Merkitykset ovat muuntumassa uusien kokemusten myötä.
Näyttää siltä, että tekninen kehitys ja kaikenlainen tietoisuuden lisääntyminen muokkaavat merkityksiämme ja sanojen sisältöä huimaa vauhtia. Sen lisäksi että tarvitaan uusia sanoja, tarvitaan uusia merkityksiä. Hashtag#-keskustelu oli esimerkiksi mielenkiintoinen: Mikä suomennos kuvaa parhaiten sanan merkitystä ja funktiota? Tunniste? Avainsana? Vai hästägi? Joku tuumasi siihen, että ”meillä se on ihan vaan risuaita”. Vaan kuvaako risuaita sen vanhaa merkitystä vai kattaako se merkin uuden funktion?
Samalla tavalla syntyy, elää ja muuttuu käsityksemme ja merkityksemme abstakteista asioista. Abstrakteja asioita on vain usein vaikeampi kiinnittää konkreettiseen maailmaan, kuten merkkiin tai tavaraan. Ajatelepa, kymmenen vuotta sitten puhuit rakkaudesta, kuten nytkin. Mutta sanan sisältö oli aivan toinen. Usein siinä välissä on tullut, khöm, opittua. Ja toisaalta: rakkaus tarkoittaa eriä jokaiselle kokijalle omien oppien ja elämänkokemusten myötä. Jos sanon, että rakastan sinua, tarkoitan luultavasti aivan eriä kuin sinä sanot rakastavasi minua. Silti käytämme samaa sanaa, vieläpä vuodesta toiseen.
Mitä siis sinulle, tässä hetkessä, merkitsevät vaikkapa onnellisuus, rauha, menestys, ilo, kiire… niin ja se rakkaus? Mitä tunnet? Mitä sanojen takana on? Miten tunne on muuttunut vuosien saatossa ja millaisten kokemusten kautta?
Sanat vaikuttavat staattisilta, mutta ne eivät ole. Niiden ulkomuoto säilyy, mutta merkitykset muuttuvat. Ja ne muuttuvat koko ajan. Jokainen kokemus tai luettu lehtijuttu kerää dataa, rakentaa punaistalankaa, omaa suhdettamme sanaan.
Etenkin tunneilmaisut tai tunteita herättävät ilmaisut on hyvä päivittää tietoisesti itselle. Mistä puhun, kun puhun rakkaudesta? Mistä puhun, kun puhun onnellisuudesta? Kun saamme omasta tunteestamme kiinni tarkemmin – staattisen, muka-kansallisesti samamerkityksisen sanan takana – pystymme kuvailemaan ja sanoittamaan monimuotoisesti toiselle, miltä meistä todellisuudessa tuntuu. Siellä kaikkien sanojen ja automaatiomerkitysten takana.
Vasta silloin ”minä rakastan sinua” saa todellisen merkityksensä.
(Traumaterapiakeskus, 2008): ”Ammattiauttajat ovat taipuvaisia kuvailemaan traumaa sen tapahtuman ehdoilla, joka on aiheuttanut trauman. He eivät määrittele traumaa sen omilla ehdoilla.”
