Kuinka paljon hyvää jää sanomatta joka päivä? – Yksi pieni kehu voi käynnistää hyvän mielen ketjureaktion

Yhtenä aamuna kävelin Helsingin keskustassa kohdassa, jossa tehdään uusia katukivetyksiä kävelykadulle. Kivistä tehdyt kuviot muistuttivat tähtiä tai kukkia. Hyvin kauniita. Vastaani tuli yksi työmiehistä keltainen liivi päällään. Spontaanisti ihaillen sanoin hänelle: ”Hitsit miten hienon olette tehneet, näyttää tosi hyvältä!” Mies häkeltyi silminnähden. Ensin hän hieman kiemurteli, ja sitten hän kiitti ja sanoi: ”kiva, kun tykkäät”.

Parin vuoden takaa muistan tilanteen, kun ajoin pyörällä harmaana päivänänä. Vastaani tuli kävellen nainen kauniin keltaisessa paidassa. Ajattelin, että onpa kertakaikkiaan kauniin näköinen tuo paita naisen yllä. Mutta viuhahdin ohi enkä sanonut mitään. Muutaman kymmenen metrin päässä tajusin, mitä olin jättänyt sanomatta ja huusin hänen peräänsä: ”Ihana toi sun paita, näyttää hyvältä sun päällä!”

Keltapaitaisen naisen kohtaaminen oli minulle suuri hetki. Tuossa hetkessä tajusin, kuinka paljon hyvää jätänkään sanomatta. Ja tuossa hetkessä päätin parantaa tapani.

Saatamme hyvin useinkin ajatella, että joku näyttää hyvältä, kuulostaa kivalta, osaa jotain hyvin tai on tehnyt jonkin asian loistavasti. Silti olemme hiljaa. Miksi? Pohdin kysymystä kohdatessani keltapaitaisen naisen. Saattaa olla, että joskus mielemme tekee vertailua: Miten tuo pystyy tekemään asian noin hyvin? (Miksen minä pysty?) Miten tuo voi näyttää noin hyvältä? (Miksen minä näytä?) Miten tuo voi osata asian noin hyvin? (Miksen minä osaa?)

Asettamalla egon rakastamia vertailevia kysymyksiä, jotka saattavat olla myös tiedostamattomia, asetamme itsemme häpeätilaan: minä en ole mitään verrattuna toiseen. Pidämme suun kiinni, että emme kokisi lisää alemmuutta ja häpeää.

Saattaa myös olla, että olemme oppineet jossain kohtaa, että kehuminen on nuoleskelua, ”ajatteleekohan se, että yritän mielistellä”. Huomio kiinnittyy taas omaan itseen, häpeän välttelyyn.

Joskus saattaa olla myös sellainen uskomus, että ”kyllähän se tietää” tai ”toihan on sen duuni”, jolloin emme varmuuden vuoksi sano toiselle sitä hyvää asiaa, ettemme tekisi itsestämme itsestäänselvyyksien laukojaa. Ettemme kokisi häpeää.

Oikeastaan. Automaattinen hyvien asioiden panttaaminen on niin yleistä, että emme ehkä tule ajatteeksi, miksi jätämme tulostamatta kaikki ne ihanat, kauniit ja kastelevat ajatukset, jotka voisivat saada toisen loistamaan ja laittamaan lisää hyvää eteenpäin.

Mitä laitoin liikkeelle, kun huusin hyvyyksiä naisen perään? Millaisen tunteen aiheutin työmiehelle kehuilla? Ehkä molemmat olivat sinä päivänä vähän parempia vanhempia, työkavereita, naapureita tai ystäviä. Ehkä. Ehkä heille tuli hyvä mieli. Ehkä.

Jos jokainen hyvä ajatus sanottaisiin ääneen, kuinka paljon enemmän hyvää voisimme saada aikaan? Jokainen hyvä, jonka lähetän eteenpäin, jatkaa matkaansa lävistäen useita ihmisiä ja kertautuu eksponentiaalisesti jokaisen ihmisen kohdalla.

Hyvän sanomatta jättäminen on kuin laittaisi siemenen multaan, mutta ei antaisi sille vettä. Ja toisinpäin: hyvät sanat ovat kuin vesi, joka saa aikaan kasvua, kukoistusta ja kaikelle elävälle hyödyllistä happea. Ja kun minä kastelen, kaikki voivat nauttia syntyneestä hyvästä – myös minä itse.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: