Intuitiivinen Elämä: Intuition johdatuksessa

Eräänä syysiltana, kymmenisen vuotta sitten, lähdin töistä kotiin kädessäni kirja, joka oli lähes tipahtanut syliini työpaikan kirjahyllystä. Kirjan nimi oli The Journey. Elin elämänvaihetta, jossa paniikkihäiriöt värittivät arkeani vaikka olin jo ottanut suuria askeleita oman hyvinvointini ja henkisen kasvuni eteen.

Olin aina ollut ihminen, joka oli ollut hyvä kuuntelemaan muita, mutta omien todellisten tunteideni paljastaminen avoimesti muille oli ollut minulle äärimmäisen vaikeaa. Tiesin, että isäni kuolema oli tuonut mukanaan uskomuksia, joiden kanssa kamppailin.

En uskaltanut myöntää pahaa oloani edes lähimmille ystävilleni, koska tunsin, että he eivät ehkä hyväksyisikään minua enää. En olisikaan heidän silmissään enää se vahva, iloinen Laura. Saatoin jopa kaunistella ystävilleni asioita parisuhteestani. Asioita, jotka monille olisivat arkipäiväisiä tuskastumisen aiheita kumppanin kanssa. Minulle ne kuitenkin olivat salailtavia häpeän aiheita. Tunsin kai olevani huono ihminen jos myöntäisin, että minullakin oli joskus paha mieli. Jokin ääni sisälläni kuitenkin huusi tulla kuulluksi.

Halusin olla vapaa.

Tutustuin The Journey kirjaan ja siinä esitettyyn prosessiin. Kirjan kirjoittaja kertoo, että tunteet täysin tuntemalla ne purkautuvat, jopa solumuistista. Kirjoittaja oli itse prosessin avulla päässyt eroon jalkapallon kokoisesta kasvaimesta vatsassa. Kirja resonoi minuun tavalla, jota en voinut vastustaa.

Päätin kohdata pelkoni sieluni paljastumisesta.

Pyysin ystäväni kylään tekemään kanssani kirjassa ohjatun prosessin. Antauduin prosessiin täysin. Se oli järisyttävä kokemus. Tuon illan aikana koin tunteitani täysin. Puhuin täydellä rehellisyydellä suodattamatta ja tiputtauduin tilaan, jossa tunsin miten kaikki oli aivan selvää, miten minulla ei tuntunut olevan rajoja. Olin kaikkialla ja tunsin vain suurta rakkautta. Tila oli jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Siinä tilassa oli yhtä aikaa läsnä rauha, rakkaus, inspiraatio, ilo, helpotus ja selkeys. Täysi selkeys.

Siitä hetkestä alkaen tiesin, että jos vain tekisin elämässäni päätökset tuosta tilasta käsin, en enää voisi tehdä “vääriä “ päätöksiä. Jos kohtaisin itseni ja muut tuosta tilasta käsin, kohtaisimme aina rakkaudella. Tiesin, että minulla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiini itsessäni.

Ymmärsin sydämessäni miten olemme kaikki yhtä. Sain syvän kokemuksen todellisesta olemuksestani ja väylän käsitellä tunteitani. Nykyään hurraan kun tunnen esimerkiksi kiukkua ja osaan tunnistaa sen kiukuksi. Voin antaa tunteen tuntua kehossani ja vapautua. Voin olla vapaa aina kun valitsen niin. Tuona iltana sanoin hyvästit paniikkikohtauksilleni ja astuin uudenlaiseen tapaan nähdä ja kokea maailma. Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui.

Intuition johdatuksessa eläminen on tuonut elämääni syvän rauhan ja luottamuksen.

Intuition kuunteleminen ja seuraaminen on tuonut mukanaan niin paljon iloa, etten löydä sille sanoja. Rohkeutta valita rakkaus pelon sijaan päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan. Aitoutta ja rehellisyyttä itseä ja muita kohtaan. Synkroniaa, jonka ansiosta olen hyvin usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mahdollisuuksia, jollaisista en olisi ennen edes uskaltanut uneksia. Syvää kiitollisuutta elämän kauneutta kohtaan ja upeita ihmisiä.

Se on myös tuonut mukanaan tilan keskeneräisyydelle ja epätäydellisyydelle. Luvan olla juuri siinä missä olen. Niinä hetkinä kun huomaan, että rajoittavat uskomukseni ja vanhat tapani toimia yrittävät pitää minut erossa asioista, joita haluan tehdä, sanoa tai kokea, pysähdyn.

Pysähdyn ja teen nopean prosessin, joka on kulkenut matkassani lähes päivittäin jo useamman vuoden ajan. Tuo prosessi auttaa minut saamaan yhteyden sisäiseen viisauteeni ja toimimaan rauhasta ja selkeydestä käsin. Haluan jakaa tuon prosessin kanssasi seuraavassa blogissani toivoen, että myös sinä, voit saada siitä jokapäiväisen työkalun intuitiolihastesi kehittämiseen.

Koko sydämestäni toivotan sinut tervetulleeksi elämään kanssani intuitiivista elämää.

Rakkaudella,

Laura

 

Äitiyden haasteet ja niiden merkitys juuri nyt

Kirjoittaja Heidi Harju (ent. Kuusisto) ja hänen ystävänsä Elina Sillanpää haluavat auttaa naisia, äitejä ja tulevia äitejä voimaan paremmin näinä päivinä ja nostaa naisten potentiaalia esiin.  Heidän molempien blogitekstejä voit seurata Naiseuden voima – nimisen FB-yhteisön sivuilla. 

Vaatimukset nykyäidille ovat kovat. Pitäisi olla läsnä ja riittävä lapselleen, ylläpitää siistiä ja kivaa kotia, täyttää miehen tarpeet sekä useimmiten käydä töissä. Tämäkään ei vielä riitä. Pitäisi olla myös jotain muuta erityistä ja pysyä maailman menossa mukana. Pitäisi täyttää ihannenaisen mitat (eli tänäpäivänä olla vahva ja timmi), pitäisi olla harrastuksia, tavata ystäviä ja seurata facea, twitteriä, instagramia, pinterestiä ja lisää tulee. Matkustellakkin pitäisi ja toteuttaa unelmia. Mielikuva väsyneestä ja kiukkuisesta kotiäidistä likaisissa verkkareissa siivottomassa kodissa on jotain, mikä ei todellakaan ole trendikästä, vaikka se on silloin tällöin totisinta totta meille jokaiselle äidille.

Toisaalta ei tarvitse edes mennä noin pitkälle tuon mielikuvan kanssa. Ajatus äidistä, joka hoitaa lapsiansa ja leikkii heidän kanssaan päivästä toiseen – tekee ehkä haastavinta työtä ikinä – ei saa juurikaan arvostusta ulkoapäin. Siitä ei kirjoiteta lehdissä eikä väsymystä ja arjen haasteita viitsitä kovin paljon avata somessa, jossa ihmiset hakevat lähinnä tykkäämisiä päivityksilleen. Työpaikalla saat sentään yleensä nähdä työsi tulokset ja voit saada kannustusta ja hyvää palautetta tekemisistäsi. Kotiäidin saama palaute ja arvostus on huomattavasti näkymätöntä. Kun äiti on väsynyt, ei hänellä ole tarpeeksi annettavaa lapsilleen ja syntyy kierre; lapset hakevat huomiota ja koettelevat äidin rajoja. Vaikka kaikkesi annat, se ei tunnu riittävän edes hetken hengähdystaukoon. Usein työntäyteisen päivä jälkeen on fyysisesti ja henkisesti aika puhki ja sen jälkeen tulee mies, jolla on myös omat tarpeensa. Tässä vaiheessa yhteys omiin syvempiin tarpeisiin on ehkä kadonnut ja pinta-ajatuksissa on vain, että ”nyt pitäisi kai mennä salille” tai ”jotain nyt pitäis tehdä,  jotta huomaisin edes itseni”.

Entisajan äideillä oli vahva tuntuma omaan kehoonsa ja siihen, mikä oli myös lapselle hyväksi. Nykypäivänä joudumme miettimään sitä, mikä olisi meille tai lapsellemme hyväksi päällämme, joka usein ylikuormittuu arjen vaatimuksissa. Koemme ajoittain jonkinlaista onnellisuutta ja moni kyllä rakastaa lastaan aidosti. Silti sisällämme piileksii säännöllinen tyytymättömyys emmekä löydä pysyvämpää mielenrauhaa tai keksi järjellä ratkaisua ongelmiimme, joita emme edes välttämättä pidä ”oikeina” ongelmina.

Voisiko näillä kaikilla äitiyden haasteilla olla kuitenkin jokin suurempi merkitys ja viesti meille tuotavana? Voisiko paineen, stressin, haasteet ja jatkuvat vaatimukset kääntää hyvän muutoksen energiaksi? Energiaksi, joka auttaisi koko maailmaa voimaan paremmin. Sama koskee yleisesti kaikkea naiseuteen liittyvää. Feminiinistä puoltamme yhdistää tarve yhteyteen, jakamiseen, tunteista puhumiseen ja auttamiseen. Olemme ehkä jotkut huomanneet sen, että jotain ihan uutta alkaa syntyä kun keskittää huomionsa näiden syvempien tarpeidemme täyttämiseen. Useasti haemme hetkellistä tyytyväisyyttä jostain ulkoapäin. Nopeat, ulkoapäin tulevat pikavoitot eivät kuitenkaan tuo pitkäkestoista täyttymystä ja merkitystä elämään.

Seuraavassa askeleita, jotka avaavat sisäisiä mahdollisuuksiamme:

1. Tiedosta ja hyväksy omat rajasi. Helposti ne sumenevat päivän aikana, etenkin, jos hengähdystaukoja ei ole. Ensimmäinen askel on myöntää itselleen, että on aika puhki. Vaikka olemme opetelleet suoriutumaan, pärjäämään ja näyttelemään vahvaa, meidän ei tarvitse enää tehdä sitä. Naiseuden esiinnousu tapahtuu silloin, kun tunnustamme itsellemme todelliset tarpeemme ja tunteemme.

2. Toinen askel on kommunikointitaitojen parantaminen. Jos emme myönnä itsellemme ja toiselle, että kaipaisimme nyt apua,tukea tai palauttavaa toimintaa niin meistä tulee pintakiukkuisia äksyileviä akkoja. Sisäinen haavoittuvuutemme heijastuu ulospäin näennäisenä vahvuutena: minähän en aitoja tunteitani näytä, vaan syytän ennemmin olosuhteita, lapsia tai vaikka miestä. Jos kuitenkin avaudumme miehelle ja kerromme tunteistamme ilman, että hän kokee ne syytöksinä tai vaatimuksina itselleen, hänen maskuliininen puolensa haluaa suojella ja auttaa meitä yli kaiken. Mutta kaksi tunteensa hallitsevaa miestä talossa on vaan liikaa. Jos ei ole miestä, jolle puhua, niin sitten pitää löytää joku ihminen. Jokaisella on varmasti joku tällainen ihminen, kun vaan avautuu asialle.

3. Löydä tukiverkostoa perheen ulkopuolelta. Nykyään spontaani kanssakäyminen, vaikka toiselle soittaminen silloin, kun haluaisi purkaa tuntojaan ei ole kovin itsestäänselvyys ainakaan monelle. Ihan joka kerta, kun ikävät tunteet valtaavat, niitä ei tarvitse välttämättä puhua ulos, mutta melko säännöllisesti tarvitsisi tehdä ”tunteiden tilannepäivitys” ihmisen kanssa, joka ymmärtää sinua syvemmin. Tämä ihminen ei välttämättä ole mies, koska miehet eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan täysin siihen, mitä nainen kokee sisällään. Sen sijaan toinen äiti, toiset äidit ja naiset pystyvät ymmärtämään paremmin sitä ”mitä ei kovin järkevästi ole selitettävissä” .

4. Panosta muutamiin ihmissuhteisiin, jotka antavat sinulle selvästi voimia. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ihmissuhteiden rakentaminen tasolle, jossa voit luottamuksella kertoa tunteistasi vaatii aikaa ja panosta. Ei todellakaan riitä, jos näemme ystäväämme kerran kuukaudessa parin tunnin ajan. Siinä menee liikaa aikaa ja energiaa kuulumisten vaihtoon. Tarvitaan siis aikaa ja tilaa, että pääsee toisen sisälle – sinne olennaiseen. Se ei tässä kulttuurissa ihan viidessä minuutissa tai parissa tunnissakaan tapahdu. Se vaatii vähintään viikoittaista yhteydenpitoa ja aikaa kiireettömään olemiseen ja kanssakäymiseen.

Olen todennut, että kaikkein kätevintä on pyytää ystäviä kylään koko päiväksi ja etenkin yökylään. Tällöin meillä on riittävästi aikaa puhua ja olla ilman ajan painetta. Näistä ihmissuhteista saa todella paljon irti ja niissä on luonnollinen, antamisen ja saamisen balanssi. Välillä voidaan olla hiljaa ja tehdä omia juttuja. Useimmiten kuitenkin nautimme jutella, ideoida, haastaa toistemme rajoja, tehdä ruokaa, nauraa lapsille ja leikkiä yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Aina yökyläilyn jälkeen toteamme, että tämä on niin parasta ja täyttää 100% äidin ja naisen tarpeemme. Ei tarvitse heti asua kimpassa tai yhteisössä, mutta voi ottaa elämään yhteisöllisiä elementtejä, jotka rikastavat elämäänme. Myös mies on tyytyväinen, kun on kaksi naista talossa.

5. Elä omaa elämääsi. Ei oikeasti ole väliä, mitä kaikkea hienoa nykyään on tarjolla, jos se ei herätä sinun sisäistä kipinääsi. On niin paljon, mitä pitäisi olla, mutta jos lähdemme tavoittelemaan jotain, mitä ei oikeasti ole meidän unelma, vaan jonkun toisen niin emme saa ikinä mielenrauhaa. Säännöllinen hiljentyminen, pysähtyminen ja oman sydämen kuuntelu vie takuuvarmasti oikeaan suuntaan. Toki meidän tulee myös kokeilla erilaisia asioita; ottaa askel ja toinen ja joskus poiketa tutulta ja turvalliselta polulta. Joskus myös tuntuu, että kävelemme takaperin ja jos se tunne tai paikalleen jumiutuminen tuntuu jatkuvan, tulee silloin ottaa uusi askel ja hakea rohkaisua innostavien ihmisten tai vaikka valmentajien parista. Liian paljon sinnittelemme omien ajatustemme, toiveidemme ja tuskiemme kanssa yksin. Usein käy niin, että kun sisällä pidätellyn ajatuksen tuo uusille vesille, vapautuu energiaa, joka mahdollistaa vasta konkreettisen seuraavan askeleen ottamisen.

6. Tiedosta naisena olemisen mahdollisuudet. Haasteet ja tunteet, joita koemme viestivät paremman muutoksen mahdollisuudesta. Kun saamme rakentavasti purkaa ja puhdistaa sisimpämme, voimme luoda tällä energialla uutta. Täyttymystä jokapäiväiseen elämäämme tuo se, että koemme olevamme jotain suurempaa kuin itseämme varten olemassa täällä. Tästä ymmärrysmaailmasta käsin otamme erilaiset hetkittäiset vastoinkäymiset vastaan ihan eri tavalla, kuin olemme oppineet. Elämä alkaa maistua yhtäkkiä – Elämältä.

……………….

Heidin Uusi päivä -postauksia julkaistiin Hidasta elämää -sivustolla vuonna 2013. Pääset lukemaan niitä täältä.

Miksi sinä elät toisten tunteita?

aaro_blogi

Kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa toin esille, että ihminen on tiedostamatonta tietoa lähettävä empaattivastaanotin, siis luonnostaan taipuvainen tuntemaan sen mitä ympäristössä tapahtuu.

Sen lisäksi meidät on opetettu ajattelemaan, että meidän kuuluu reagoida ympäristöömme sen lähettämän informaation ja toiveiden mukaan.

Me yhtaikaa elämme tunteita, jotka eivät ole omiamme, ja kuvittelemme, että meidän kuuluukin kantaa näitä tunteita. Mielenkiintoista.

Sinä reagoit kaikkeen mitä sanon. Nytkin, joka hetki. Aivan kuten reagoit jokaiseen ihmiseen ja tapahtumaan ympärilläsi. Jos istuisimme kasvotusten, reagoisit liikkeisiini, hengitykseeni, hajuuni – ja moniin muihin niistä lukemattomista tavoista joilla kommunikoin ympäristöni kanssa. Jos hartiani olisivat jännittyneet, hengittäisin pinnallisesti ja purisin kuunnellessani hampaita kevyesti yhteen, kehosi tietää sen.

Reagoit vaikka et olisi siitä tietoinen. Aistit, havainnoit ja matkit kokemusta sisäisesti. Tapahtumia voi tuskin erottaa toisistaan, mutta tämän jälkeen annat havainnoillesi henkilökohtaisen merkityksen – siis määrität mitä tämä tarkoittaa sinulle.

Ihminen on vastuussa omasta reaktiostaan

Moni näkemys puhuu sen puolesta, että kukaan ei ole vastuussa siitä miltä sinusta tuntuu. Sinä itse olet. Yksi askel aikuiseksi kasvamisessa lienee se, että ymmärrät tämän ja otat vastuun elämästäsi. Rakkaus, onnellisuus tai onnettomuus eivät ole ulkopuoleltasi tulevia asioita, vaan tapahtuvat sinussa. Kun omistat kokemuksen jonka olet aiemmin leimannut jonkun toisen antamaksi, vapaudut monella tavalla. Homma toimii avaimet käteen- periaatteella, kunhan ojennat kätesi.

Ihmisen on tarkoitus reagoida

Emme silti pääse siitä tosiasiasta, että aivomme, kehomme, hermostomme – eri mekanismit meissä, ovat syntyneet reagoimaan. Jotta ymmärrät ihmistä jonka kanssa puhut, sinun täytyy reagoida häneen. Kuten edellisessä luvussa toin esille, empatia on toiseen ihmiseen reagoimista ja hänen kokemuksensa mallintamista. Empatia on myös kommunikaatiomme kulmakivi – ilman sitä ei ole kommunikaatiota.

 Miksi sinä elät toisten tunteita?

Koska sinut on luotu tekemään niin. Olitpa trendikäs HSP (Highly Sensitive Person), tai aliviritteisempi empaattivastaanotin, aistit ja koet ympäristöäsi joka hetki.

Asian ymmärtäminen voi muuttaa elämääsi. Se tunne jota tunnet voi olla osittain jonkun toisen. Se kehollinen aistimus joka on läsnä voi olla alkuperältään jonkun toisen. Ne ajatukset ja reaktiot joita näet itsessäsi voivat olla lähtöisin toiselta. Kukaan ei ole niitä laittanut sinuun, mutta ne voivat olla lähtöisin jostain muualta.

Sen lisäksi, että olet luontaisesti taipuvainen kaikkeen edellä mainittuun, sinut on opetettu reagoimaan muilta saatuun tietoon automaattisesti. Sinua ei ole opetettu kyseenalaistamaan näiden reaktioiden hyödyllisyyttä itsellesi tai muille. Eikä sinulle ole kerrottu, että voit itse päättää miten suhtaudut muiden lähettämään tietoon.

Ominaisuus on hyödyllinen. Mutta luo tiedostamattomalle haasteita. Joku toinen voi päättää mitä sinä tunnet ja vaikuttaa sinuun sekä elämääsi.

Eikö olisi ihanaa jos tunteesi olisivat yksinoikeuttasi? Niin minustakin! Se ei liene mahdollista mutta voimme yhdessä kuitenkin lähestyä tämänkaltaista lopputulosta. Muiden tunteisiin emme voi aina vaikuttaa ja kuten sanottu, ympäristön mallintaminen on yksi kommunikaation kulmakivistä. Omaan reaktioomme voimme kuitenkin vaikuttaa. Kunhan ensin omistamme ne.

Mitä teet tällä tiedolla?

  • sosiaalisissa tilanteissa, ennenkaikkea sellaisissa joita et täysin ymmärrä, voi olla hyödyllistä tarkkailla ja nähdä mistä kokemuksesi syntyy ja mikä tapahtuvasta voi olla toisen kokemaa
  • tiedostamalla mitä sinussa tapahtuu, voit oppia näkemään (oikeammin kokemaan) toisista asioita joita sanat eivät välitä. Voit vain kuvitella hyödyllisiä käytännön sovellutuksia tällaiselle
  • kun ymmärrät miten empatia toimii, ymmärrät paljon paremmin itseäsi ja muita
  • jos olet helposti toisiin ihmisiin reagoiva ihminen, sinulle on todennäköisesti hyödyksi opetella tiedostamaan tapahtumat itsessäsi ja nähdä mikä on sinun reaktiotasi ja mikä on toisen lähettämää informaatiota
  • opi itsestäsi tarkkailemalla itseäsi muiden läsnäollessa. Mitä toisten kokemat tunteet saavat sinut tuntemaan? Mitä sellaista tunnet mikä on ristiriidassa muiden näkyvän käytöksen kanssa? Reagoitko näihin tuntemuksiin vai osaatko erottaa ne omistasi?
  • kun tiedät mikä on toisen, sinun ei tarvitse tuntea tunnetta hänen puolestaan – siis reagoida toisen ihmisen tunteeseen sinussa.
  • mitä tämä tieto voi antaa sinulle? Tarkistele kirjoittamani merkitystä juuri sinun elämässäsi.

Kun omistat tunteesi, ajatuksesi, tahtosi ja käytöksesi, omistat ennenpitkää elämäsi. Jos pidät itsesi piilossa, olet kykenemätön erottamaan itsesi toisista ja pitkällä aikavälillä ohjaamaan elämääsi. Sanotaan, että se mitä et hyväksy ja mistä et ole tietoinen, ohjaa elämääsi.

sydämellä, aaro

Suurin lahja itsellesi

Muistot ovat merkityksellisiä identiteetin kannalta. Samalla ne ovat merkityksettömiä nykyhetken kannalta: nyt on nyt. Usein olisi helpompaa olla nykyhetkessä ilman menneisyyden painolastia.

Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?

Lapsuudesta muistaa usein yksittäisiä hetkiä. Varhaisimmat muistot harvemmin ovat niitä jokapäiväisiä askareita, vaan irrationaalisia välähdyksiä näennäisen merkityksettömistä asioista. Silti jokainen välähdys on tunteen tiivistämä.

Eräs varhaisimmista muistoistani on 2,5-vuotiaan uhma tuulikaapissa: makaan hikisenä lattialla, sillä olen halunnut ottaa talvihaalarin päältä ITE. Äiti on kunnioittanut vakaata päästöstäni ja mennyt jo sisään. Pyörin ja raivoan, kun vetoketju ei aukea. Hetki hetkeltä käsitys siitä etten onnistukaan yksin, muuttuu kirkkaammaksi. Uhma laimenee, nöyryys kasvaa: äiti tuu auttaa!

Tunne jättää muistijäljen. Tunne on energiaa. Tunne välittää viestin.

Muistot tuntuvat sattumanvaraisilta. Muistot eivät välttämättä ole luotettavia tapahtumien kulun tai yleisen totuuden kannalta, mutta ne ovat luotettavia tunteen ja oman senhetkisen totuuden suhteen.

Jonkin asian muisteleminen saa ahdistuksen vyörymään vatsanpohjaan voimakkaana aaltona. Joku muu saa kiihtymyksen tai innostuksen punan kohoamaan poskille vuosia myöhemminkin. Ja sitten on niitä hetkiä, jotka haluaa painaa ikuisesti mieleensä.

Tunteet ovat varastoituneet kehoon energiana, halusimme tai emme. Deb Shapiron kirja Kehosi paljastaa mielesi kertoo yksityiskohtaisesti, minne pelko, suru tai häpeä kehossa useimmiten menevät ja mitä ne pitkän varastoitumisajan jälkeen ihan fyysisestikin aiheuttavat.

Tunteina varastoituneesta energiasta ei välttämättä tarvitse päästä eroon, mutta siitä kannattaa tulla tietoiseksi. On hyvä olla tietoinen siitä, mihin energiansa käyttää. Silloin osaa myös arvioida, mitä kaikkea omalla energiallaan voikaan tehdä.

Kehoon varastoituneen energian kautta muistot ohjaavat myös tulevaa. Ne ovat se painolasti, jota kannamme mukanamme. Riipaiseva häpeän tunne saattaa estää tekemästä jotakin tai laittaa käyttämään hyökkäys on paras puolustus -taktiikkaa.

Psykoterapeutti Elina Reenkola kertoi Hesarin jutussa, miten moni hänen vastaanotolleen tulevista viehättävistä naisista kokee itsensä rumaksi, häpeän vuoksi. Tällainen häpeä saattaa määrittää koko elämää, ja tehdä siitä tuskallista.

Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, sillä koska muistot ovat tunnejälkiä ja tunteet energiaa, ohjaamme itse muistojamme. Oman tarinansa voi kirjoittaa uusiksi, muistojaan ja itseään voi ymmärtää uudella tavalla ja ennen kaikkea: menneisyytensä voi antaa anteeksi.

On äärimmäisen tärkeää osata olla armollinen ja antaa anteeksi – itselleen. Kuten moni tietää: jos ei osaa antaa anteeksi itselleen, ei sitä osaa tehdä muillekaan. Jos ei rakasta itseään, ei voi todella rakastaa muitakaan.

Anteeksiantaminen mahdollistaa irti päästämisen. Katkeruus, häpeä tai loukkaantuminen vie valtavasti energiaa, ja eniten niistä on haittaa itselle.

Deb Shapiro kirjoittaa, että anteeksianto itselle on oman inhimillisyyden tunnustamista ja oman haavoittuvuuden täydellistä hyväksymistä. Se ei tarkoita, että vapautuu vastuusta ja voi tehdä mitä tahansa, vaan se tarkoittaa itsensä parantamista ja pyrkimystä kohti hyvyyttä ja onnea.

Anteeksianto vapauttaa varastoitunutta energiaa. Se luo kehoon tilaa hengittää ja tuntea ja mahdollistaa rakkauden. Samalla anteeksianto saattaa tuoda esiin syvälle piilotettua surua, vihaa ja tyhjyyden tai menetyksen tunnetta, mutta niiden alta paljastuvat rakkaus, myötätunto ja hyväksyminen.

Kirjoitin aiemmin, että maski on usein kasvojen sisä- ei ulkopuolella. Ihminen itse pitää yllä naamiota itseään kohtaan: usein kyseessä on häpeän tai syyllisyyden verho, jonka hän kokee ansainneensa. Samaa tapahtuu myös silloin, kun kostaa väärältä tuntuvan kohtelun loukkaantumalla.

Loukkaantumalla luovuttaa vallan toiselle, ja jää itse uhriksi. Antaessaan itselleen rangaistuksen, kiusaa vain itseään.

Tämän ihminen tekee itselleen vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Mitä järkeä siinä on?

Et ole ansainnut häpeää tai muuta rangaistusta – et itseltäsi etkä muilta. Et ole ansainnut loukatuksi tulemista, kipua tai syyllisyyttä.

Olemme kaikkia ihmisiä, ja mielipiteet, käsitykset oikeasta ja väärästä, pyrkimykset ja päämäärät vaihtelevat: joskus tulee kolareita. Se kuuluu ihmisyyteen.

Mutta parhaan lahjan itselleen antaa, kun päästää irti ja antaa anteeksi. Anna anteeksi se miten olet kohdellut muita ja anna anteeksi se, miten olet kohdellut itseäsi.

Miten se tapahtuu?

Tunnustele tunteita hiljaa paikallaan, tee siitä meditaatio, istu ja kuulostele. Anna minkä tahansa tunteen pulpahtaa pintaan ja tarkastele sitä reagoimatta. Riittää että tulet tietoiseksi siitä ja annat sen olla. Anna anteeksi, aina uudelleen. Päästä tunteesta irti ja anna sen mennä. Hetki hetkeltä voit rakastaa itseäsi helpommin. Anteeksi antaminen on hidasta mutta palkitsevaa.

Jokainen on ansainnut vapauden, onnen ja hyvän elämän. Mennyt on mennyttä, eikä sitä tarvitse kantaa mukanaan. Nyt on nyt, nyt on elämä.

 

Sielun soppa: Tarpeeksi ei ole määrä, se on laatu

Vastaheränneen lapsen iho tuoksuu suloisen maitoiselta. Jään hetkeksi nauttimaan vaikka on aika jo herätä. Ulkona tuoksuu syksyn usva. Ystävä soittaa ja kiitollisuus syöksyy mahanpohjasta varpaisiin ja takaisin. Tajuan ensimmäistä kertaa todella kirkkaasti miten muutamassa vuodessa suuret asiat ovat muuntuneet unelmavärähtelystä konkretiaksi. Koti maalla. Silmäleikkaus, jonka ansiosta näen taivaisiin asti. Oma hevonen, josta olen haaveillut kuusivuotiaasta. Väitöskirjatyö rakastamastani aiheesta. Vintti, jossa on oma sohva. Järisyttävän upea hengitysterapeuttikoulutus. Miehen kanssa yhteinen SoulTeam, jonka jokaisesta koulutuksesta olen polvillani kiitollisuudesta ja maailmankaikkeuden kaunein työhuone Helsingissä. Vapaa keho, joka on täynnä nautintoa ja elämää. Asiakkaat, joita rakastan.

En ole vielä paikantanut hetkeä, jolloin aloin luulla, että minulta puuttuu jotain. Lapsena seisoin omassa huoneessani katsellen ulos ikkunasta ja miettien missä muut ovat. Tie oli tyhjä. Missä elämä tapahtuu? Miksi olen täällä yksin ja yksinäisenä? Sen sijaan, että olisin tuntenut olevani elossa, mukana ja oikeassa paikassa, tunsin jatkuvasti, että elämä tapahtuu jossain muualla ja olin jäänyt ulkopuolelle. Kaikki oli jotenkin ihmeellisen vajaata. Vielä edelleenkin koen tiukan paikan tullen tismalleen samalla tavalla. Mikään ei riitä. Ei todellakaan. Tiukka paikka voi toki tarkoittaa niinkin hurjaa ja epätoivoista vastoinkäymistä kuin sotkuista kotia, keskeneräistä remonttia, miehen lattialla lojuvia kalsareita tai myöhässä olevaa postipakettia.

Tarpeeksi ei ole määrä, se on laatu. Se on kokemus ja sisäinen tieto, että minä olen maailmalle tarpeeksi ja maailmassa on tarpeeksi – tai ehkä jopa yllin kyllin myös minulle. Jos tarpeeksi olisi mitattavissa, silloin me tietäisimme, milloin on riittävästi. Mutta me emme aina tiedä. Vaille jäämisen pelko tekee meidät hulluiksi. Ja sitä hulluutta ei maapallo kestä. Maat, kulttuurit, eläimet, koko maapallon luonto on luhistumaisillaan ihmisten sekopäisyyden alle. Meitä ajaa pelko, jonka viesti on, että selviytyäkseni minun on saatava lisää ja enemmän. Nopeasti ja heti. Paljon lisää.

Ja samalla ihmisyyteen kuuluu halu. Halu kasvuun, uusien asioiden kokemiseen, merkityksellisyyteen ja runsauteen. Uskallus unelmoida ja innostua saa jokaisen solun heräämään. Unelmat näyttävät suunnan, jota kohti olet menossa. Aivan samalla tavalla kuin sanot taksissa osoitteen, johon haluat mennä. Mitä jos sinulla olisi täysi varmuus, että saat haluta mitä vain? Entä jos kaikki, mitä osaat haluta on jo tarkoitettu sinulle?

Tarpeeksi on kiitollisuuden ystävä. Se on kokemus, jossa sinun on lupa ottaa vastaan. Se on sisäinen kyky aistia, antautua ja herätä siihen, mitä sinulla jo on. Ja miten kaunis, ainutlaatuinen ja ihana sinä itse olet. Mitä jos sinulla olisi lupa antaa täydesti itsellesi kaikki, mitä sinulla jo on? Mitä jos sinulla olisi lupa sanoa: tuon minä haluan. Tämän minä koko sydämestäni vastaanotan. Otan ihan oikeasti ja nautin siitä täysin ja kokonaan.

* Henriika

10 valintaa, joita tulet katumaan 10 vuoden kuluttua

Earth We Are One -sivusto listaa 10 asiaa, jotka todennäköisesti kaduttavat, jos et tee muutosta näihin asioihin.

 1. Yrität olla jotain muuta kuin mitä olet miellyttääksesi muita.

— Jos et näytä todellisia kasvojasi maailmalle, vaan yrität olla joku muu, jonain päivänä huomaat kadottaneesi itsesi. Kun keskityt muiden mielipiteisiin, vähitellen unohdat, kuka oikeasti olet. Älä pelkää ihmisten arvostelua. Tiedät, kuka olet ja mikä on totta sinulle. Anna ihmisten ihailla sinua kaikkine epätäydellisyyksinesi.

2. Annat muiden luoda sinun unelmasi.

— Suurin haaste elämässä on itsensä löytäminen. Toiseksi suurin haaste on hyväksyä se, mitä löytää. Päätä olla itsellesi rehellinen omista tavoitteistasi ja unelmistasi. Tunnetko ihmisiä, jotka ovat eri mieltä kanssasi? HYVÄ. Se on merkki siitä, että seuraat omaa polkuasi.

3. Olet jatkuvasti negatiivisessa seurassa.

— Älä anna toisten negatiivisten asenteiden tarttua. Muista, että negatiivisten ihmisten seurassa oleminen ei ole velvollisuus.

4. Keskityt liikaa itseesi.

— Täytä elämäsi rakastavilla teoilla ja hyvällä asenteella. He, joita inspiroit ja joiden kanssa jaat rakkautesi, tulevat muistamaan sinut vielä kuolemasi jälkeen. Se, mitä teet yksin itsesi vuoksi, kuolee mukanasi.

5. Pelkäät muutosta.

— Jos haluat tuntea menneisyytesi, kiinnitä huomiosi nykyiseen tilanteeseesi. Jos haluat vaikuttaa tulevaisuutesi, kiinnitä huomiosi nykyisiin tekoihisi. Sinun on päästettävä irti menneestä tehdäksesi tilaa tulevalle. Mennyt on mennyttä. Se ei tule takaisin, eikä sitä voi muuttaa. Kun ymmärrät tämän ja käyttäydyt sen mukaisesti, sinulla on avaimet menestykseen.

6. Luovutat.

— Ei ole epäonnistumisia, vain tuloksia. Vaikka asiat eivät menisikään odotetulla tavalla, älä lannistu tai luovuta. Ota opiksesi ja yritä uudelleen. Jo taisto itsessään on voitto. Pikku hiljaa, askel kerrallaan, tavoitat päämääräsi.

7. Yrität hallita kaikkea.

— Joskus on rentouduttava ja annettava elämän tapahtua ilman turhaa huolta ja kontrollia. Hengitä syvään ja opettele ”antamaan olla”. Kun pöly laskeutuu ja näet taas kokonaisen metsän pelkkien puiden sijaan, voit tehdä seuraavan siirtosi. Elämässä kaikki on täydellisessä järjestyksessä, ja kaikella on tarkoituksensa. Et vain ole huomannut sitä vielä.

8. Tyydyt vähään.

— Ole tarpeeksi vahva päästääksesi irti ja tarpeeksi viisas odottaaksesi parempaa. Joskus on käytävä pohjalla päästäkseen huipulle.

9. Siirrät huomiseen.

— Ongelma on, että luulet sinulla olevan enemmän aikaa kuin todellisuudessa on. Jonakin aamuna heräät ja ymmärrät, ettei sinulla ole enää mahdollisuutta tehdä asioita, joita aina halusit tehdä. Siihen päivään mennessä olet joko saavuttanut kaikki tavoitteesi, tai sinulla on pitkä lista kaikista niistä tekosyistä, joiden takia et niitä koskaan saavuttanut.

10. Olet passiivinen.

— Lopeta pelkkä unelmointi ja toimi. Ota vastuu elämästäsi ja hallitse sitä. Sinä olet tärkeä ja sinua tarvitaan. On turha istua aloillaan ja odottaa, että ”joku tekee jotain joskus”. Tänään on joskus. Mitäkö maailma tarvitsee juuri nyt? — Sinua!

Lähde: Earth We Are One

Maailmanlopusta syntyi uusi elämä – ”En saa enää kiinni kaipuusta vanhaan”

Oli vuosi 2008, marraskuu. Eräänä lauantaina herään liian aikaisin siihen, että mieheni kolistelee laatikoita. Mies on ollut pikkujouluissa, lapsi on ollut mummolassa ja edessä olisi aikuisten päivä. Ihana päivä. Kun avasin silmäni, tiesin välittömästi, että jotain oli pielessä. Pahasti.

Merkillistä, miten sen voi tietää. Miten kolahdus voi erota toisesta kolahduksesta niin selvästi. Tämä oli sellainen huonoa ennustava kolahdus. Siinä hetkessä oli jo kaikki, mikä tulisi tapahtumaan seuraavien vuosien aikana. Laatikon kolahduksesta alkoi eräs avioeroprosessi.

Ensimmäisen talven vain itkin ja viimeistelin väitöskirjaani. Väittelisin maaliskuussa – ironista kyllä – aiheenani ydinperhe. Itkin, söin lääkkeitä että jaksaisin saatella väitöskirjan painokuntoon, kävimme pariterapiassa ja yritimme pysyä yhdessä. Mitä enemmän suhteestamme puhuttiin, sitä huonommalta se näytti. Kun sitä alettiin kuorimaan, tuli jokaisen kerroksen alta uusi, aiempaa perustavampi ongelma.

Vuotta myöhemmin tehtiin eropäätös, ja siitä talvesta muistan vielä vähemmän. Makasin yksin puutaloidyllissäni olohuoneen villamatolla ja minulla oli suunnaton ikävä lastani, ihanaa 5-vuotiasta, joka sinkoutui prosessissa kahden kodin kiertoradalle. Olin murskana, siruina, pieninä palasina. Ääriviivani olivat kadonneet. Ympärillä oli pimeää ja hiljaista. Menetin kaiken, mikä oli minulle tärkeää. Ystäväni olivat huolissaan, toivat ruokaa ja lähettivät lääkäriin. En pystynyt tekemään töitä. Psykiatri kirjoitti lausuntoon, että ”erittäin perhekeskeiset arvot”. Minulla vain ei ollut enää perhettä.

Ainoa asia, jonka sumussani käsitin oli, että en halua muuttua katkeraksi. En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka määrittelevät itsensä eron kautta ja käyttävät hyväkseen jokaisen tilaisuuden mustamaalata ex-puolisoaan. Halusin jatkaa elämää ja olla taas joku päivä onnellinen – mutta en tiennyt miten. Miten se olisi mahdollista? Miten voisi olla onnellinen ilman kaikkea sitä, mikä oli ollut niin tärkeää?

Vaikka se olin minä, joka lopulta halusin eroa, olin vihainen ja katkera, jokaisella solullani koin olevani olosuhteiden uhri ja tilanteessani tahtomattani. Ehkä olinkin, mutta joka tapauksessa olin siinä tilanteessa. Tilanne oli totta, oli mielipiteeni siitä mikä hyvänsä.

Tässä kohtaa tein valinnan. Lopetin uimasta vastavirtaan, päästin irti ja annoin veden viedä. Näin se nyt oli. Olimme eronneet, en voinut mitään sille, että lapsella oli nyt kaksi kotia, enkä saisi asua hänen kanssaan koko ajan. En voinut mitään ikävälle, minun oli elettävä sen kanssa. En voinut mitään oikein millekään, mikä merkitsi minulle kaiken.

Mielikuvissani seisoin keskellä valkeaa kimmeltävää lumihankea, enkä tiennyt minne kulkea. Minulla ei ollut mitään käsitystä minkälaisen askeleen ottaisin, minne päin liikkuisin, mihin tähtäisin. Minulla ei ollut tilanteeseeni karttaa, ja se ahdisti minua suunnattomasti. Vain minä ja valkea hanki, koskemattomuus, tallaamaton maasto. Voisin astua minne vain, voisin heittäytyä puhtaaseen tyhjyyteen ja tehdä lumienkelin, mutta olin siihen kykenemätön. Koko vanha elämäni, vanha karttani ja entiset maamerkkini olivat poissa. En osannut liikahtaa. Terapeuttini kehotti suhtautumaan lumihankeen kuin seikkailuun, mutta inhosin ajatusta seikkailusta. Halusin vanhan elämäni.

Näistä lähtökohdista antauduin virtaan. Uimataidottomana, kykenemättömänä nauttimaan uutuudenviehätyksestä – itse asiassa inhoten sitä – , mutta tietoisena siitä, että kaikki vanha oli mennyttä. Lopullisesti, oikeasti, pysyvästi. En enää koskaan saisi elämääni sellaisena kuin se oli ollut. Taika oli särkynyt, palaset eivät enää asettuneet paikoilleen, vaikka pitkään olin pinnistänyt kaiken tahdonvoimani pitääkseni kuvion koossa.

Jollen päästäisi irti, muuttuisin siksi katkeraksi naiseksi, joka en halunnut olla. Ja niin minä päästin. Irti. Päästin irti halusta kontrolloida ja ohjata elämääni, vaikuttaa isoihin asioihin, joihin en voisi vaikuttaa, päästin irti vanhoista kaavoistani ja vähitellen vanhoista haavoistanikin. Heittäydyin tyhjän kannateltavaksi tietämättä kannatteleeko se. Tässä minä olen. Tyhjyys, kannattele minua.

Siitä hetkestä, niistä valinnoista ja aluksi kovin pienistä teoista ja harjoituksista, alkoi minun uusi elämäni. Uuden elämäni ensimmäinen askel oli päästää irti ja hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli.

Elämässä on paljon asioita, joihin voi ja pitää vaikuttaa, mutta elämässä on myös lukemattomia asioita, joihin ei voi vaikuttaa mitenkään. Otin vastaan elämäni, asetuin seisomaan keskelle sitä, katselemaan miltä se nyt näytti. Se näytti vieraalta. Vihasin sitä. Vähitellen tulin uteliaaksi ja annoin elämälleni mahdollisuuden näyttää, mitä se oli minulle tuonut. Päätin luottaa, että se ei tuonut vain kipua ja särkyä, ainaista ikävää, vaan myös lupauksia ja uusia avauksia. Kunhan malttaisin odottaa ja katsoa, minkälainen hopeareunus uudessa elämässäni olisi.

Tästä uudesta elämästäni minä kirjoitan. Pohdin sitä, miten se mikä joskus näyttää maailmanlopulta voi avautua uudeksi elämäksi. Elämäksi, jota ei voi edes verrata siihen vanhaan – ei siksi, että ne olisivat asetettavissa rinnakkain vertailuasetelmaan akselilla parempi-huonompi, vaan siksi, että ne ovat täysin ja kokonaan erilaisia. En voisi kuvitella itseäni vanhalle elämänviivalleni. En saa enää kiinni kaipuusta, en tavoita särkymisen tunnelmaa tai toivetta saada palata aikaan ennen sitä.

Tämä hetki on kaikki. Kun vain päästää irti vanhasta ja siitä mikä ei enää voi olla, voi tulla jotain kokonaan uutta ja uniikkia, kaunista omilla ehdoillaan ja vanhaan rinnastamatta. Elämää tässä, nyt. Täydesti, kokonaan, jarruttamatta ja kasvot valoa kohti. Elämä on seikkailu ja minä olen kasvanut seikkailijaksi. Lopulta.

Kasvatusvinkkejä?

Syystä tai toisesta törmään toistuvasti kysymykseen: ”Voisitko antaa vähän vinkkejä noiden teinien kasvatukseen.” Kysymystä saatellaan vielä syvällä huokauksella.

Ikävä tunnustaa, mutta ei minulla ole aavistustakaan siitä, miten teinejä kasvatetaan. Olen kylläkin elänyt jo parikymmentä vuotta pienten ja vähän isompienkin ihmisten kanssa, mutta teineille en keksi erityisvinkkejä.

Viime viikonloppuna kuulin taas tuon kysymyksen ja tällä kertaa  jäin miettimään. Olenko oppinut, miten lasten kasvatuksessa onnistuu? Mikä on minun ja kanssakasvattajien vaikutusta, ja mikä on pienen ihmisen omasta minästä, geeneistä ja valinnoista nousevaa?

Vaikea sanoa, mutta huomaan itse olleeni enimmäkseen sellaisten nuorten ihmisten kanssa, joiden läsnäollessa kasvattamisen tarve ei tule ensimmäiseksi mieleen. Kasvaminen kylläkin, sillä ilman elämäni lapsia ja nuoria olisin itse varsin vihreä.

Mutta venkoilu sikseen. Myönnän käyttäneeni aikaa ja energiaa lasten kanssa yhdessä kasvamiseen. Ja onnistuneeni mielestäni siinä hyvin, itseasiassa paremmin kuin missään muussa asiassa.

Muistan ikuisesti ne hetket, kun pieni ihminen on tuotu kattoni alle ja yhteinen matka on alkanut. Varsinkin aluksi hämmennys on suuri. Elävä, oikea ihminen on täst’edes vastuullani. Määrättömän pitkän aikaa. Eikä manuaalia missään.

Nuo ilmeet, äänet ja asennot, mistä ne johtuvat ja mitä minun kuuluisi tehdä? Siitä se alkoi ja eikä ole päättynyt vieläkään.  Tosin luulen ymmärtäväni jo useimmat ilmeet ja äänet. Ja sama toisin päin, minuakin osataan jo lukea kohtuullisen hyvin. Sieltä se alkaa ja siellä se tehdään. Ensi katseesta alkaen, hetkessä ja hetki hetkeltä. Lasten, teinien, aikuisten ja vanhusten kasvatus sekä kanssaelo.

Ja sitten asiaan. Yksinkertaisessa mielessäni se on yksinkertaista. Yhdessä kasvaminen. Pääpiirteissään uskon seuraaviin periaatteisiin.

  • Katsotaan silmiin, ollaan läsnä.
  • Kuunnellaan ja yritetään ymmärtää, kysytään ellei olla varmoja ja yritetään taas oikeasti ymmärtää vastaus. Ei tulkita liikaa, jos voi kysyä.
  • Vastataan kysymyksiin ja käytetään aikaa vastauksen miettimiseen. Vastataan aidosti, vastuullisesti ja rehellisesti. Silloinkin kun se on vaikeaa.
  • Asetetaan rajoja, kun sellainen on omalla vastuulla. Rajan asettaminen on palvelemista. Rakastamista.
  • Sanotaan ”kyllä”, aina kun se on hyväksi ja ”ei”, kun se on tarpeen ja samalla kerrotaan miksi ei. Perustelusta ei tingitä, eikä  johdonmukaisuudesta.
  • Ollaan tinkimättömiä ja joustetaan silloin kun se on oikein. Vain itse tietää milloin se on oikein.
  • Ollaan ihmisiä, tehdään virheitä ja näytetään mallia miten silloin toimitaan, kun virhe on tehty.
  • Kunnioitetaan ja rakastetaan, riippumatta siitä, onko se ansaittua.

Erilaisten listojen tekeminen ja vinkkien antaminen on kuitenkin liian helppoa ollakseen oikeaa elämää. Kasvattajan näyttökoe annetaan siellä, missä vanhemman pitää tehdä tulkintaa periaatteistaan ja valintoja epävarmuuden vallitessa. Epävarmoista tilanteista selviytyminen on lapsillekin oikean kasvun paikka ja siksi aikuisen on annettava esimerkki epävarmuuden hyväksymisestä ja siitä selviytymisestä.

Sillä epävarmuudessa on läsnäolon ja kaiken uuden siemen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Meidän tarinamme

Tiedätkö, mistä viisivuotias Hidasta elämää -sivusto on saanut alkunsa ja miten se on kasvanut? Tässä meidän tarinamme.

1990-luvun lopulla, kun Sanna vielä viimeisteli lukio-opintojaan ja teki vauhdikkaita tulevaisuuden suunnitelmia, Pequ toipuili kotona ensimmäisestä syövästään. Nopeasti ajatteleva, liikkuva ja puhuva Pequ oli ensimmäistä kertaa elämässään havahtunut ajattelemaan, että ehkä nopeuden takana on jotain syvempää. Hidasta elämää -sanapari putkahti hänen mieleensä.

Sanapari pyöri mielessä usein, kun Pequ lueskeli buddhalaisesta elämäntavasta ja henkisestä kasvusta. Mistä tässä elämässä oikein pohjimmiltaan on kyse? Vuonna 2006 Pequ kuuli Facebook-nettiyhteisöstä, joka oli syntynyt amerikkalaisesta yliopistomaailmasta ja lähtenyt leviämään ympäri maailmaa. Pian Pequ sai puserrettua näkyviin sanat, jotka olivat leikitelleet, kasvaneet ja saaneet sisältöä mielessä: Pequ perusti Facebook-ryhmän, joka sai nimekseen Hidasta elämää.

Ryhmä kasvoi hurjalla vauhdilla Facebookin ensimmäisinä laajempina Suomi-vuosinaan. Hidasta elämää -ryhmän seinälle alkoi sadella kiitoksia ryhmän olemassaolosta:

”Tämä on minun paikkani… vastustan henkisesti kaikkea, mikä liittyy kiireeseen, mutten aina pysty sitä fyysisesti torjumaan. Nyky-yhteiskunnassa se pakkaa vaan menemäään niin, että kun vähän hidastaa, saattaa jäädä jalkoihin. Luen juuri kirjaa Luolakarhun klaanista ja tämä kirja, jos mikä palauttaa hyvin mieleen niitä asioita, joita nykyihmiset ovat jo unohtaneet. Esimerkiksi miltä ensilumi tuoksuu…” 

”Onpa mukavaa huomata, että on näin paljon ihmisiä, joilla on sama tavoite!”

”Hey, tää foorumi on ku mua varten luotu, koska oon hidas kaikissa yleisissä toimissani! Siis äly kyllä pelaa ja olen luullakseni muuten kaikin puolin keskiverto ja normaali, mutta teen vaan asioita hitaammin kuin muut. Esim. syön kauemmin, koska nautiskelen ja kai pureskelen enemmän, olen unikeko, olen suihkussa ja saunassa pitkään jne.” 

Facebookin mahdollistama yhteisöllisyys ja kollektiivinen tietoisuus alkoivat tuoda esiin yksittäisten ihmisten salaisia ajatuksia omasta jaksamisesta ja kiihtyvästä tahdista: ”En olekaan yksin näiden ajatusten ja tuntemusten kanssa!” Häpeä väistyi, kun saattoi kuulla, että moni muukin on hämmentynyt ja väsynyt. Ensimmäisten vuosien aikana 8 000 hengen ryhmässä peilattiin erityisesti työelämän paineita ja haaveiltiin oravanpyörästä hyppäämisestä.

Vuoteen 2008 mennessä entinen pikajuoksija Sanna oli ehtinyt ottaa neljän vuoden spurtin valmistuakseen suomen kielen maisteriksi ja oli kiihdyttänyt työelämässä päätoimittajaksi. Musiikkimediassa vaikuttava Pequ oli yhteisen palaverin jälkeen lähettänyt Sannalle kutsun Hidasta elämää -Facebook-ryhmäänsä.  Sannan ensimmäinen ajatus oli: ”Onko tämä imperatiivi vai partitiivi?” Onko tämä vihje vai toteamus?

Vuonna 2010, kun Sanna oli heittäytynyt kalkkiviivoilla rähmälleen, eli kieltäytynyt tarjotusta liiketoiminnanjohtajan paikasta omien voimien ehtymisen vuoksi, hän mietti: Mitäs nyt? Mitä seuraavaksi? Mistä tässä elämässä on pohjimmiltaan kyse?

Hidasta elämää -sanapari tuntui nyt Sannasta imperatiivilta, käskyltä. Vihdoin sanapari alkoi näyttäytyä Sannan ja Pequn keskusteluissa myös nettisivustona. Hidastaelamaa.fi –nettisivusto avattiin 1.10.2010.

Ensin Hidasta elämää -sivustolla oli vain yksi lukija, joka oli luultavasti haastateltava itse. Haastateltavana oli hitaudesta tuottavuutta ammentava taidemaalari Markku Pääkkönen. Sivuston perustajat päättivät, että julkaistaisiin yksi pieni artikkeli päivässä. Julkaisut saattoivat olla rauhoittavia kuvia, soittolistoja, vinkkejä tai haastatteluita.

Sinä päivänä, kun Hidasta elämää -sivusto juhlii kuukauden ikäistä taivaltaan, Mikael Jungner jakaa artikkelin 10 syytä, miksi töissä pitäisi hidastaa. Sivuston kävijäluvut pomppaavat kymmeniin tuhansiin. Kolme kuukautta sivuston avaamisesta julkaistaan vanha tarina kalastajasta ja liikemiehestä, joka tiivistää sivuston idean nerokkaasti. Tarina kerää yli 30 000 tykkäystä. Samoihin aikoihin Hidasta elämää -sivusto saa variaatiota kirjoittajakaartiin, kun suositut Keskiviikkokolumnit alkavat.

Yksi artikkeli ilmestyy sivustolle joka arkipäivä, vuoden ajan. Vuoden ikäisellä sivustolla julkaistaan haastattelu kassatyöntekijä Jama Jamasta: kassapoika joutuu valtavaan mediapyöritykseen. Hidasta elämää -sivuston 15 000 tykkääjää ovat tehneet Jama Jamasta ilmiön.

Puoli vuotta Jama Jama -ilmiöstä Hidasta elämää -sivustolla julkaistaan käännös Kent Nerburnin Erään taksikuskin tarinasta. Samana päivänä Hidasta elämää -sivusto kaatuu. Asiaa selvitellään palveluntarjoajan kanssa, ja tiedoksi saadaan teknisistä asioista vastaavien henkilöiden analyysi tilanteesta: Hidasta elämää -sivusto on joutunut laajamittaisen verkkohyökkäyksen kohteeksi.

Laajamittainen verkkohyökkäys paljastui lopulta laajamittaiseksi kiinnostukseksi inhimillisiä arvoja kohtaan. Tarina, joka tiivistää elämän tärkeimmät asiat kuoleman kynnyksellä, sai laajamittaisen yleisön, joka pohti: Mistä tässä elämässä on pohjimmiltaan kyse?

Mistä tässä elämässä on pohjimmiltaan kyse? on kysymys, josta Hidasta elämää -sivuston sisältö koostuu. Syntyy pohdinta sitten sairasvuoteella, työelämän ajallisilla tai määrällisillä kalkkiviivoilla, hidastamalla, nopeuttamalla, hengittämällä, motocrossaamalla – sen ei niin väliä.  Tärkeintä on pohdinta, joka muistuttaa siitä, mikä pohjimmiltaan on itselle merkityksellistä. Juuri nyt. Tässä.

***

Hidasta elämää numeroina: 5 vuotta 1.10.2015, yli 40 kirjoittajaa, Facebookissa yli 83 000 tykkääjää (Suomen suosituin terveys- ja hyvinvointiyhteisö), Instagramissa meitä seuraa 9 000 fiilistelijää (@hidasta), ja sivustolla vierailee keskimäärin 150 000 eri lukijaa viikossa. Vuonna 2015 olemme yhdeksän ensimmäisen kuukauden aikana tavoittaneet kolmasosan yli 15-vuotiaista suomalaisista!

***

Kiitos Sinulle, koska olet osa tarinaamme!

20 asiaa, joita ei tarvitse pyytää anteeksi

Joskus puree kieleensä, kun haluaa sanoa jotain muttei sanokaan. Joskus jokin asia tulee sanottua, ja pyydettyä saman tien anteeksi. Anteeksipyytely on sosiaalisen hyväksynnän etsinnän muoto. Teemme sitä, koska haluamme toisten hyväksynnän, ja usein tämä johtaa siihen, että hylkäämme omat ajatuksemme ja uskomuksemme sen takia, että olisimme toisille mieliksi.

Mutta entä jos yrittäisimme kerrankin toisin? Että emme pyytäisi anteeksi sitä, kuka ja mitä olemme? Kun tajuamme ettei meidän aina tarvitse tehdä tätä, tunnemme olomme voimakkaiksi ja tunnemme olevamme tilanteen herroja. Tämä johtaa itsetunnon kohoamiseen ja saamme siitä uudenlaista voimaa itsellemme. Mitä enemmän olemme itsemme kanssa sinut, sitä vähemmän tunnemme tarvetta pyytää anteeksi ja hakea hyväksyntää sitä kautta.

Tässä 20 asiaa, joita ei tarvitse katua eikä pyytää anteeksi:

  1. Itsensä ja oman hyvinvointinsa priorisointi
  2. Siitä luopuminen, mikä ei enää toimi
  3. Oma keho
  4. Omat tavat ja persoonallisuus
  5. Suunnan muutos unelman toteutuessa, koska unelma ei ollutkaan sitä mitä toivoit
  6. Tekemäsi valinnat
  7. Itsestä ja omasta terveydestä huolta pitäminen
  8. Haluamansa asioiden tekeminen
  9. Kieltäytyminen tilaisuuksista, kun ei ole energiaa mennä
  10. Toimimattomista ihmissuhteista luopuminen
  11. Uskon tai uskomusten muuttaminen
  12. Se tosiasia, että sisaresi/veljesi on sinua lahjakkaampi, sivistyneempi tai järjestelmällisempi
  13. Halu matkustaa ja nähdä maailmaa
  14. Sairasloman ottaminen
  15. Palkkasi suuruus
  16. Pieleen menneet tilanteet/virheet. On tärkeää antaa itselleen anteeksi.
  17. Perjantai-iltana kotiin jääminen
  18. Enemmän haluaminen elämältä
  19. Menestyksesi
  20. Hyvä itsetunto

 

Lähde: Mindbodygreen.com

Kun mikään ei innosta ja kaikki on plääh – Tee nämä 6 pientä asiaa ja löydä elämänilo uudelleen

Tunnetko olosi vetämättömäksi seuraavilla elämänalueilla?

  • Työsi: työpaikkasi tai -tehtäväsi eivät innosta sinua enää, ja haluaisit jotain parempaa
  • Ihmissuhteesi: olet ollut kauan naimisissa ja haluaisit rakastua uudelleen
  • Kotisi: olet kyllästynyt asuinpaikkaasi ja haluaisit muuttaa muualle

Haluaisit siis löytää asian, josta innostua. Mutta mikään ei innosta. Kaikki on vain plääh.

Insinööri ja elämäntapavalmentaja Samantha Sutton on kehittänyt teorian, jossa innostumista syövät intohimovampyyrit. Ne imevät innostuksestamme kaiken veren, ja teoria pyrkii pääsemään niistä eroon. Kolme yleisintä intohimovampyyria ovat:

  • Tylsistys

  • Tympäännys

  • Työuupumus

Suttonin teoriassa on kuusi tapaa tappaa näitä vampyyreita:

1. Tee yksi asia eri tavalla joka päivä

TTT-vampyyrit voivat iskeä tavalliseenkin elämän osa-alueeseen, kuten esimerkiksi siihen, missä asumme. Jos olemme lopen kyllästyneitä esimerkiksi Helsinkiin, Sutton ehdottaa, että käymme tänään eri kaupassa, eri kävelylenkillä tai eri paikassa uimassa. Pienillä muutoksilla saa paljon aikaan.

2. Jos joku ihminen on ankeuttaja, puhu hänelle

Jos puolisosi laistaa jatkuvasti kotitöistä, se luultavasti ärsyttää sinua. Jos et ota asiaa puheeksi, jäät turhautuneisuuden ja helppojen reaktioiden tilaan, jota intohimovampyyrit rakastavat. Vaikka asian ottaminen puheeksi tuntuu hankalalta, tuntuu pidemmän päälle hankalammalta olla puhumatta kotitöiden jakamisesta.

3. Kirjoita kiitollisuuslistaa joka ilta

Taannoisen Facebookin positiivisuushaasteen myötä ainakin allekirjoittanut ymmärsi, että niiden asioiden ajatteleminen, joista on oikeasti kiitollinen, saa olon todella paremmaksi. Ota tavaksi kirjoittaa 5–10 (tai aloita kolmesta, kuten haasteessa) positiivista asiaa joka ilta ylös muistikirjaan. Kiitollisuus avaa sydämen.

4. Ajattele kehoasi

Näin intohimovampyyrit haluavat meidän tekevän: Huono päivä töissä – suoraan kauppaan – iso pussi karkkia – sohvalle katsomaan telkkaria. Tulos tästä tulee olemaan kuitenkin, että meille tulee parempi olo vain hetkeksi ja sen jälkeen paljon pahempi olo. Ulkoilu ja salilla tai jumpassa käyminen säännöllisesti on myrkkyä vampyyreille.

5. Unelmoi päivittäin

Unelmat ovat suorin tie sinne, missä todellinen intohimomme piileskelee. Omat unelmat saattavat tuntua naurettavilta, mutta se saattaa johtua vain siitä, että tarvitset lisää harjoitusta. Unelmoi yhdestä asiasta per päivä, ja harjoittele paljon. Esimerkki: Haaveile eläväsi lempikaupungissasi. Mikä siellä on ihaninta? Missä asuisit, ja miten? Mitä tekisit, kun turistinähtävyydet on koluttu? Et välttämättä koskaan asu siellä, mutta konkreettinen unelmointi on hyvää harjoitusta.

6. Kysy muilta parhaista ominaisuuksistasi

Jos TTT-vampyyrit iskevät jollekin elämänalueellesi, on vaikea tehdä oma parhaansa. Yksi tapa pyrkiä siihen takaisin on kysellä läheisiltä, mikä sinussa on parasta. Mihin he ihastuivat sinussa? Voit yllättyä vastauksista, ja tuntea jopa ylpeyttä. Ylpeys ja intohimo kulkevat käsi kädessä.

Näillä menetelmillä voit löytää sisältäsi uuden liekin. Jotkut tavoista saattavat tuntua väkisin keksimiseltä tai siltä, että ”en minä oikeasti ole innostunut tästä.” Mutta yllä olevien kikkojen kokeilu saattaa saada sinut näkemään kristallinkirkkaana sen, että et asukaan oikeassa paikassa, tai et olekaan oikean ihmisen kanssa naimisissa. Tästä ei kannata huolestua. Se on vain merkki siitä, että olet elossa ja yhteydessä itseesi.

Lähde: Mindbodygreen.com

Masentuneena luulin, ettei minulla ole sydäntä lainkaan – Mutta se löytyi: kaiken roskan alta ja ihan supussa

Selasin Hidasta elämää -korttipakkaa ja yksi kortti kosketti tässä hetkessä kaikkein eniten. Kortti jossa lukee ”osaan rakastaa”.

Olen paljon puhunut ja kirjoittanut masennuksesta, tämänkertaista aihettakin olen sivunnut, mutten ihan syvälle ole mennyt. Teema, joka on ollut oman kesäni kuuminta hottia: sydämen avaaminen.

Muistan nuorempana ajatelleeni, kun olin oikein masentunut, etten osaa rakastaa. Kehoni muistaa tunteen vieläkin oikein hyvin – sydän oli kuin kivi, se ei hätkähtänyt mistään. En pystynyt vuosiin itkemään, vaikka itkemisen aiheita kyllä olisi ollut. Tiedostin selvästi kyvyttömyyteni rakastaa. Mikään ei tuntunut miltään.

Todelliseen rakkauteen aloin tutustua vasta muutama vuosi sitten. Erään hoitajan toteamus siitä, että sydämeni on tulehdustilassa ja vähän kuin kosteaa ja harmaata sumua täynnä, oli aika hätkähdyttävä.

Sydäntä kuvataan usein lootukseksi, kukaksi, jossa on monta terälehteä. Rakkaus on teemanakin yhtä monitahoinen. On äidin ja isän rakkautta, parisuhderakkautta, eläinrakkautta ja mitä kaikkea. Mutta puhun itse nyt mieluusti siitä kukasta, jonka jo mainitsin; todellisesta rakkaudesta – sisäisestä sellaisesta.

Itse erehdyin luulemaan, ettei minulla oikeastaan ole sydäntä lainkaan. Vaan löytyi se sieltä, kaiken roskan alta. Tunnen nyt, miten se oli supussa, ihan tiukasti kiinni ja suojausten lukitsema. Viisashan tuo kukka oli, pisti lehtensä kiinni aivan kuin talvehtimaan ja parempia aikoja odottamaan. Näitä viisaita sydämiä voi nähdä kaikkialla, ihan joka päivä. Joskus voi oppia katsomaan rakkaudella niitä syitäkin, jotka sai sydämen kivettymään.

Virheen teemme särkyneiden sydänten kanssa usein siinä, että odotamme jonkun toisen tulevan ja kastelevan omaa kukkamaatamme. Haaveilemme siitä miehestä tai naisesta, joka tulee ja saa meidät omalla rakkaudellaan kukoistamaan. Ja saa meidät pelkäämään sitä, että rakkaus viedään meiltä pois. Ja usein viedäänkin, niin kauan, kunnes opimme huomaamaan sen, että todellinen rakkaus tulee sisältäpäin. Näin ainakin itse uskon.

Supussa oleva lootus vavahtelee silloin, kun saamme kokea sydäntä sykähdyttäviä myönteisiä asioita. Mutta joskus kukka lähtee avautumaan vasta, kun joudumme kokemaan jotain raastavan kipeää. Minun ensimmäisen terälehteni taisi avata vaarini kuolema ja toisen esikoiseni syntymä. Luulen, ettei sydämelle jäänyt enää vaihtoehtoa – se ei voinut mennä enempää kiinni, niinpä sen piti lähteä avautumaan, terälehti kerrallaan ja vielä on matkaa sinne, missä on hedelmällisin keskusta.

Tyhjä ”kuppi” ei tarjoa evästä itselle eikä muille. Elävä sydän on elämän lähde, jonka äärellä saa itse levätä ja voimaantua. Ja jos oikein rakkautta pulppuaa, saavat siitä muutkin ravintoa.

Onko sinun kupissasi pohja näkyvissä?

Mitkä asiat kuppia tyhjentävät?

Ja millä saat maljasi taas täyteen?

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image