Sivu 399 – Hidasta elämää

Aaro Löf: Kieltäminen on yksi vahvimmista defensseistä

Oletko koskaan kuullut kun jostain sanotaan englannin kielellä ”he’s in denial”? Tai oletko joskus ajatellut toisesta ihmisestä näin? Väittämä voi tällä kertaa olla perätön, mutta kieltäminen on osa jokaisen ihmisen toimintaa.

Ihminen voi kieltää niin ulkoisen tapahtuman kuin sisäisen kokemuksen. Olemme kykeneviä kieltämään osallisuutemme tapahtumiin, seuraamuksiin ja toisten ihmisten kokemukseen. Mikä parasta, kiellämme kieltävämme.

Tämäkin defenssi on pääasiassa tiedostamaton ja aiheen tarkistelussa ei kannata soveltaa itsesyytöstä, vaan lempeää asennetta.

Jokainen meistä sulkee pois niin pienempiä, kuin isompiakin osia todellisuudesta. — Jokainen meistä sulkee pois niin pienempiä,
kuin isompiakin osia todellisuudesta.

Mikäli aiemmat defenssejä koskevat kirjoitukseni menivät ohi, katso seuraavat: Lue miten sinä puolustat itseäsi todellisuudelta & Sijoitamme toisiin sen mitä emme halua itseemme.

Kieltäminen

Kieltäminen on perus defenssi jonka voi sanoa olevan myös monen muun defenssin taustalla. Monen defenssin nähdään syntyvän tukemaan kieltämistä ja toista perus defenssiä, eli torjuntaa.

Kuten muidenkin defenssien kohdalla voidaan todeta, kieltäminen on hyödyllinen toimintatapa oikeassa paikassa. Traumaattisten kokemusten keskellä kieltäminen toimii usein ensimmäisenä vaiheena, jolloin sen tarkoitus on antaa mielelle aikaa kerätä voimavaroja tilanteen kohtaamiseen. Optimi tilanteessa kielletty asia alkaa nousta tietoisuuteen nopeudella joka on yksilön psyykelle sopiva.

Toisinaan kielletty asia pyritään pitämään tiedostamattomassa. Koska elämä tuo eteemme tilanteita jotka muistuttavat kielletystä asiasta, joudumme kohtaamaan sen luomaa jännitettä. Tällöin muut defenssit ryhtyvät usein tukemaan kieltämistä. Kielletyn asian herättämien tunteiden sijoittaminen toisiin ihmisiin (projektio/sijoittaminen) voi esimerkkinä auttaa meitä vähentämään jännitettä tällaisessa tilanteessa. Kielletyn asian pitäminen tiedostamattomassa syö aina henkilön psyyken energiaa.

Kieltäminen liittyy yleensä myös erilaisiin addiktioihin. Addiktion haitallisuus ja vaikutus kiellettään, vaikka todisteet haitallisuudesta voivat olla täysin selvät.

Kieltäminen voi olla myös osittaista. Esimerkiksi perheväkivallan tapauksessa henkilö voi myöntää, että puoliso solvaa häntä mutta ei myönnä lyömistä.

Esimerkkejä kieltämisestä:

elät suhteessa jossa pohjimmiltasi et haluaisi enää elää. Koska asian tiedostaminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja pelkoa muutoksesta, kiellät tunteesi. Saatat keskittyä tosiasioiden myöntämisen sijaan korjaamaan suhteessa olevia haasteita itsessäsi (sisällytys)
pidät kiinni työpaikasta tai urasta jossa olet aina nähnyt itsesi, vaikka olet alkanut voida pahoin. Et suostu tiedostamaan sisäistä kokemustasi, sillä et ole valmis kohtaamaan jännitettä jonka uusille urille siirtyminen toisi tullessaan. Lisäät urheilun määrää elämässäsi ja siitä tuleekin jokapäiväinen tapa irtautua työn aiheuttamasta jännitteestä (sublimaatio)
olet sairastunut vakavasti mutta koska sairauden myöntäminen aiheuttaisi pelkoa, kiellät tiedon itseltäsi. Saatat esittää voimakkaita mielipiteitä ihmisistä jotka eivät huolehdi terveydestään (sijoittaminen)
oma toimintasi on haitallista sinua tai muita kohtaan mutta koska haittojen kohtaaminen tai vastuun kantaminen aiheuttaa ikäviä tuntemuksia, kiellät asiat itseltäsi ja muilta. Saatat selitellä (rationalisaatio) toimintaasi ja siihen johtavia tekijöitä tai kieltää tapahtuvan kokonaan
suljet silmäsi julkivallan epäjohdonmukaiselta toiminnalta sillä toiminnan kyseenlaistaminen tarkoittaisi perusturvallisuuden uudelleen arviointia ja aiheuttaisi sisälläsi epävarmuuden tunteen
kiellät tuntevasi aggressiota läheisiä ihmisiäsi kohtaan sillä aiemmin elämässäsi nämä tunteet ovat johtaneet hylkäämiseen ja pelkäät niin käyvän uudelleen. Aggression sijaan saatat osoittaa korostuvaa ystävällisyyttä aggression herättäviä ihmisisä kohtaan (vastareaktio)
kieltäydyt ajattelemasta omaa kuolemaasi sillä se herättää sinussa voimakasta ahdistusta

Kysymyksiä:

muistatko elämästäsi hetkiä joissa tunsit ikäänkuin ”suostuvasi” todellisuuteen? Myönsit asian joka ei ollut täysin tiedossasi mutta oli tuntunut kuin pienenä kutittavana jännitteenä sisälläsi?
tuntuuko jokin tiedostamatta kielletty asia juuri nyt kehossasi kutituksena tai jännitteenä?
havaitsetko läheisissäsi jonkun joka on ”in denial” jonkin asian suhteen?

”On turha armoo viivyttää” lauloi Vesku Vain Elämää-sarjassa Apulannan sanoin. Uskon, että elämämme ottaa askeleen parempaan jokainen kerta kun suostumme todellisuuteen. Mitä sinun elämällesi tapahtuisi, jos antaisit itsellesi hyväksynnän ja tilaa nähdä itsesi ja elämäsi?

sydämellä, aaro

Elämäsi tärkein ToDo-lista – Huom! Kun aloitat, et halua lopettaa

Etsi intohimosi. Se löytyy elämällä ja koke(ile)malla.
Tee sitä, mitä rakastat, ja tee sitä mahdollisimman usein.
Anna itselle Ei mitään -aikaa. Tuolloin toimi spontaanisti, fiiliksellä.
Syö ravitsevaa ruokaa. Tuore ja raikas ruoka antaa elinvoimaa.
Kunnioita nukkumista. Jos voit valita unet, valitse.
Liiku. Anna keholle liikettä ja raitista ilmaa mahdollisimman paljon.
Hengitä. Rauhallinen ja syvä hengitys rauhoittaa, ja hengitys pitää meidät elämässä kiinni.
Kohtaa rakkaudella. Jokaisella ihmisellä on oma elämänpolkunsa, josta emme tiedä mitään. Kohtaa siis jokainen ihminen rakkaudella.
Naura ja iloitse. Ilo on sisällämme, ulkopuolellamme olevat asiat saavat sen heräämään. Anna ilon ja naurun virrata ulos.
Kiitä kaikesta. Kiitollisus lisää kiinnostusta tätä hetkeä kohtaan.
Nauti elämästä. Anna jokaikinen päivä itsellesi sellainen hetki, jolloin koet nauttivasi – olemisesta, tekemisestä, kohtaamisesta, teekupposesta, kynttilän liekistä tai siitä, mikä tuottaa itsellesi hyvää.

Hiljaisen viisauden voima: Ihmisiä intohimonsa äärellä ja muita matkakertomuksia

On kulunut viikkoja, jotka ovat kääntyneet kuukausiksi, on aika päivittää tapahtumia elämässä ja sen ympärillä.

Elämä ei kovin hidasta ole ollut viimeisten kuukausien aikana, mutta onko kiihtyvästä tahdista ollut haittaa? Ei, ei ole ollut, kerron tässä miksi ja mitä on tapahtunut.

Koko viimeinen vuosi, joka nyt kääntyy loppupuolelleen, on ollut yhtä seikkailua. Seikkailu alkoi jo alkuvuodesta kun saimme tutustua Jay Perrettiin, josta jo kirjoitinkin aiemmassa blogissani. Jaye viivähti Suomessa kesällä seitsemän viikon ajan ja saimme kuulla monta luentoa eläinten hyvinvoinnista ja hänen huikeasta urastaan sheriffinä Amerikassa. Hänen työnsä oli ainoastaan pelastaa elämiä ja sitä hän tekee vieläkin, nyt tosin eläkkeellä ja täysin vapaaehtoisesti saamatta työstään penniäkään palkkaa. Tässä on yksi näistä ihmisistä, joita suuresti arvostan, ihminen joka on antautunut elämänsä intohimolle. Tämän vuoden seikkailut tulevat päättymään siihen mistä alkoivat, Jayen kanssa. Seuraava matka suuntautuu nyt vuorostaan hänen luokseen ja nähtäväksi jää millainen seikkailu meitä odottaa siellä. Varmaa on vain se, että mitä tahansa voi tapahtua ja odotamme innolla kaikkea mitä tuleman pitää. Lisää Jayesta voit siis lukea aiemmasta blogistani.

Mitä se oikein tarkoittaa, että on löytänyt intohimonsa? Miltä se tuntuu ja miten se näkyy?

Kevät meni opettaessa eläinkommunikaatiota kymmenille innokkaille oppilaille, sen ajan minkä Suomessa vietin. Samoin syksy, ei viikonloppua ilman luentoa tai kurssia jossakin päin Suomea ja lopulta myös Ruotsissa. Ruotsalaisten innostus oppia kommunikointia yllätti minut positiivisesti, aivan upeita oppilaita rakkaassa naapurimaassamme. Kilometrejä kertyi ja uusia tuttavuuksia syntyi, inspiroiduttiin yhdessä. Syksyn kruunasivat upeat Velho-oppilaat, jotka ottivat vastaan huikean haasteen opiskella kanssani yhteensä kuuden viikon mittaisen kokonaisuuden eläinkommunikointia. Kaikki ihanat Velhot valmistuivat eläinkommunikoijiksi ja kukin tahoillaan jatkavat kommunikointia, jokainen omalla tavallaan.

Yhteinen matkamme oli todellinen sukellus yhteiseen intohimoomme. Raskaskin matka oli, paljon työtä ja opiskelua, mutta sitäkin antoisampi. Saimme tutustua toisiimme ja viettää aikaa yhdessä, nauraa ja itkeä, olla toinen toisemme tukena. Suurimpana tunteena minulle itselleni kuitenkin näiden kahden ryhmän läpikäymisen jälkeen jäi valtava kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan tehdä tätä työtä, oppia itse jokaiselta jotakin. Kiitollisuus uusista ystävistä ja kollegoista, joista jokainen tekee maailmasta paremman paikan eläimille ja heidän ihmisilleen. Kiitos rakkaat Velhot että olen saanut tutustua teistä jokaiseen!

Intohimo omaa tekemistä kohtaan tuntuu siltä, että ajalla tai paikalla ei ole väliä. Kun ihminen löytää oman intohimonsa, hän voi tehdä sen kanssa työtä yötä päivää, väsymättä ja jos se olisi mitenkään mahdollista niin myös ilman palkkaa. Intohimonsa kanssa työskentelevä ihminen loistaa ja näyttää hyväntuuliselle. Intohimoisesti elämään suhtautuva ihminen vetää muita ihmisiä puoleensa ja toimii heille inspiraation lähteenä. Ihminen intohimonsa äärellä osaa suhtautua vastoinkäymisiin jotenkin poikkeavalla tavalla ja löytää kaikesta mahdollisuuden kasvaa ja ammentaa voimaa.

Tämän vuoden matka on ollut pitkä ja polku mutkikas, moneen paikkaan se on meitä johdattanut ja todella kauaskin välillä. Olemme juuri palanneet Uudesta Seelannista, ihmeelliseltä matkalta Maorien maahan. Lopulta yhteensä 19 rohkeaa matkaajaa lähti tutkimusmatkalle kaukaiseen maahan, sen kauemmaksi ei luultavasti pääsekään. Matkan pituudesta todistivat ainakin lennot maasta toiseen ja mantereelta toiselle. Kotiin paluu kesti yhteensä sellaiset 46 tuntia ja vieläkään kellot eivät ole täysin kääntyneet oikeaan asentoon. Takana on sanoinkuvaamaton matka yhteen maailman salaperäisimmistä kolkista. Olen syvän liikutuksen vallassa kaikesta siitä mitä saimme matkalla kokea. Toivon voivani edes hiukan välittää matkan tuntemuksia sinulle rakas lukija. Henkilökohtaisesti matkan päällimmäiseksi anniksi itselleni nousivat erilaiset kohtaamiset ihmisten kanssa. Ihmisten jotka tavalla tai toisella ovat löytäneet elämänsä intohimon ja elävät ja hengittävät sitä. Alkuperäiskulttuuri aidoimmillaan, niin aitona kuin se turistin on mahdollista kokea.

Matkaan liittyi voimakkaasti myös tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, annetaan tuulen kuljettaa, joustetaan ja muutetaan suunnitelmaa sen mukaan miten se kulloinkin parhaiten taipuu. Selkeästi jokainen merkittävä kohtaaminen liittyi ihmiseen intohimonsa äärellä, alkaen matkaoppaastamme Astridista, joka teki matkaa kanssamme nämä kaksi viikkoa. Pääsimme nauttimaan kiiltomatojen yöllisestä näytöksestä asiaansa intohimoisesti suhtautuvat Damien oppaan kanssa. Paikalliset Maorit Will ja kumppanit kutsuivat meidät kotiinsa nauttimaan perinteistä Maori illallista ja kuulemaan heidän tarinoitaan ja historiaansa, mikä sana voisi kuvata paremmin tunnelmaa kuin intohimo. Ihmiset joilla on intohimo ja ylpeys kantaa omaa perimätietouttaan ja jakaa sitä muille, ovat kerrassaan mielenkiintoista ja ihanaa seuraa.

Vierailimme aidossa Maori-kylässä, missä vietimme yön heidän Marae-kylätalossaan. Kylän vanhin Auntie Christie nukkui yön kanssamme ja illalla saimme nauttia hänen tarinoistaan ja syvästä viisaudestaan. Samalla selvisi miksi emme nähneet delfiinejä aiemmin viikolla tehdyllä meriretkellämme. Whakatane nimisessä paikassa oli tapahtunut Pilottivalaiden yllättävä rantautuminen. 70 valasta ajautui rantaan ja näistä vain 20 saatiin pelastettua. Auntie Christie kertoi meille, että mitä luultavimmin tämä on merkki mannerlaattojen liikkeistä ja on odotettavissa olisi ehkä maanjäristys tai jokin muu luonnonmullistus. Kylässä olevista kuumista lähteistä yksi käyttäytyi oudosti ja hän sanoi tämän vahvistavan käsitystään siitä, että jotain on tulossa. Ja niin tulikin, maanjäristys, juuri kun olimme lähteneet maasta kotimatkalle. Kylävierailumme aikana tutustuimme paikalliseen korujen tekijään ja muihin Maorien kulttuuriin liittyviin asioihin, tanssiin ja lauluun ja käsitöihin. Jälleen kerran yhdistävä tekijä kyläläisten välillä, intohimo elämää ja omaa kulttuuria kohtaan.

Matkalle mahtui paljon luontoa, luonnonvoimia sekä kokemuksia erilaisten eläinten kanssa. Kaikkea ei pysty sanoiksi pukemaan. Oli erilaisia lintuja, mereneläviä, lehmiä ja lampaita ja upeita luolasirkkoja muutamat mainitakseni ja kaikkia näitä eläimiä katsoessani ja kohdatessani, oman elämäni intohimo tuntui syttyvän liekkiin. Mikä valtava intohimon palo joka yltyi suoranaiseen roihuun välillä. Miten onnellinen ja kiitollinen voinkaan olla, että olen löytänyt oman intohimoni ja saan elää ja hengittää sitä joka päivä. Miten suuri lahja onkaan kun saan koskettaa ihmisten ja heidän eläintensä elämää, uskomatonta unelmaa. Matkalla avautui itselleni aivan uudenlainen tapa myös tulkita ihmisille heidän lemmikkiensä viestejä. Lienevätkö tähän syynä Uuden Seelannin taianomaiset energiat vai mikä, mene ja tiedä, tunne on kuitenkin upea, melkein kuin olisin unessa. Kiitos kaikille teille ihanille matkalaisille, jotka jaoitte tämän matkan kanssamme, kiitos.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan myös kiittää kaikkia kuluneen vuoden kurssilaisia ja kurssien ja luentojen järjestäjiä! Teistä jokainen tekee minun elämästäni merkityksellistä ja uskomattoman mielenkiintoista. Moni kurssilainen on innoissaan kun pääsee oppimaan eläinkommunikointia, mutta te ette varmasti osaa kuvitellakaan kuinka innoissani minä olen kun saan teidät tavata ja teihin tutustua. Opin jokaiselta vastaantulijalta uskomattoman paljon, koen että tässä vaiheessa voin sydämestäni sanoa että elämäni on todellinen intohimon ilmentymä.

Nyt kun olemme kääntämässä lehden vuodessa pian Joulukuulle, niin toivoisin jokaisen löytävän itsestään sellainen kohdan johon ja jonka kanssa on hyvä hiljentyä. Luin juuri sanonnan missä sanottiin, että mitä hiljempaa olet, sen enemmän kuulet ja tämä todella pitää paikkansa. Kuunnellaan itseämme, sitä tärkeintä, sydämen ääntä. Monien kanssaihmisten tarinoista oppineena, kuten omastakin elämästäni, elämä on tässä ja nyt. Huomista ei ole, se tulee jos on tullakseen. Rakastetaan nyt, eletään tässä ja nyt, tehdään sitä mitä sydämemme sanoo eikä sitä mitä joku muu meiltä odottaa. Jokainen sekunti on kallisarvoinen lahja, hengitetään intohimoisesti universumin uskomatonta ja niin nopeasti muuttuvaa energiaa!

Matkalla on nyt menossa pyykinpesutauko ja pian starttaamme jälleen kohti uusia kokemuksia, repussa matkaeväänä rohkeutta, seikkailumieltä ja ennen kaikkea jälleen sitä intohimoa. Keväällä sitten taas tapaamme uusien luentojen ja kurssien ja seikkailujen merkeissä Suomessakin.

Rakkaudella,

Maiccu

Intohimona hyvinvointi: Neljä tunnetta

Uutisvirta kertoo taustalla vallitsevista ihmiskäsityksistä ja herättää tunteita. Mediassa on esillä paljon kielteisiä tunteita herättäviä asioita. Noora Lintukangas neuvoo viimeisimmässä blogissaan tunnistamaan tunteita. Erityisesti kielteisillä tunteilla on aina jokin viesti, johon tulisi keskittää huomiota ja ymmärtää. Meidän pitäisi rakentaa tuleville sukupolville myönteisempää kulttuuria. Voimme vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme ja miten tunteita käsittelemme.

Yhteiskunnassamme tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa meihin. Toisaalta voimme vaikuttaa, ja mitä enemmän meitä välittävästi ja myötätuntoisesti ajattelevia ihmisiä on, sitä enemmän kehitys suuntautuu ihmisiä ja ympäristöä arvostavasti. Mitä tunteita Räsänen, Ebola, ravintosuositukset ja Putin sinussa herättävät?

Räsänen

Päivi Räsänen vastustaa aloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Minusta lainsäädännön tai osan ihmisistä ei pitäisi määritellä sitä, ketkä voivat solmia avioliiton, jos kyseessä ovat aikuiset ihmiset ja asia tapahtuu kummankin osapuolen tahdosta. Räsänen on eri mieltä mutta en silti halua kohdistaa häneen kielteisiä tunteita.

Se, että ihminen ei näe asioita samalla tavalla kuin minä tai hänellä on erilaisia suhtautumistapoja, ei saa minua enää hyljeksimään ketään. Se saa lähinnä tuntemaan myötätuntoa siitä, että ihmisellä ei ehkä ole täysin rakkaudellinen sisäinen olotila, jos hän suhtautuu jyrkästi toisenlaisiin tapoihin elää ja pyrkii kieltämään niitä. Jos omista poikkeavat elämäntavat tekevät ihmiset onnellisiksi, eivätkä ne vahingoita muita, ei niitä kai pitäisi kieltää asenteiden, periaatteiden tai uskontojen nojalla.

Kansanedustajien kantoja aloitetta kohtaan tutkittaessa havaittiin, että siihen vaikuttaa erityisesti sukupolviero. Räsänen edustaa oman aikakautensa asenteita, jotka näyttävät muuttuvan joskus vain uusien sukupolvien myötä.

Räsänen edustaa myös uskontoa. Vaikka itse näen uskonnot kulttuurimme tuotteina, en silti halveksi kristinuskoa Räsäsen kantojen perusteella. Yhden ihmisen mielipiteitä ei pitäisi koskaan yleistää edustamaan mitään ryhmää, jossa on yleensä muita täysin erilaisestikin ajattelevia ihmisiä. On jokaisen omalla vastuulla, mitä uskomuksia elämässään elää todeksi ja mihin syvällä sisimmässään uskoo.

Ebola

Stand up -esitys oli tehty siitä, miten eri tavoin briteissä ja jenkeissä uutisoidaan Ebolasta. Brittien teeveessä rauhoiteltiin lopussa katsojaa, kun taas jenkkiversiossa suorastaan huudettiin vaaran lähestyvän. Pelko saa kehomme fysiologisesti reagoimaan niin, että kaikki kehon normaalit toiminnot häiriintyvät. Meidän pitäisi pyrkiä peloista eroon kohti tasapainoa, eikä nostattaa niitä.

Median skandaalihakuisesti luomat jännitteet eivät ole erityisen hyväksi. Ainoastaan tietoisuus vaaroista on aiheellista mutta kaiken muun pitäisi olla mielen ja sitä kautta kehon rauhoittamista, jolloin pystymme vastaamaan tilanteisiin valppaasti. Kehomme saattaa jopa pelkotilassa olla alttiimpi tapaturmille ja viruksille kuin se tasapainoisessa ja vahvassa puolustustilassa olisi. Tiedostan, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta en pelkää.

Voimme vahvistaa ja tyynnyttää mieltämme selittämällä sille, ettei aihetta pelkoreaktiolle juuri nyt ole, vaikka jotkut asioita ympärillämme kauhistelisivat tai jopa panikoisivat.

Hengitykseen keskittyminen on parhaita konkreettisia keinoja rentoutua, mistä Henrika Maikku valloittavasti kirjoittaa viimeisimmässä blogissaan.

Ravintosuositukset

Ravintoon liittyvää tutkimusta tehdään koko ajan ja uusi tieto aika ajoin muuttaa suosituksiamme. On myös tutkimusta, joka ei nouse heti muuttamaan suosituksia, vaan hämmentää otsikoissa. Esimerkiksi D-vitamiinilisän tarpeesta talviaikaan on kansainvälisesti erilaisia arvioita. Mikä on oma tuntumasi siihen, olisiko sittenkin hyvä ottaa sitä lisänä enemmän kuin nykyinen saantisuositus määrittää?

Seuraan uutta tietoa mutta kyseenalaistan ja pohdin, pitääkö tämä aikaisempaan tietoon ja omiin sekä muiden kokemuksiin perustuen mahdollisesti paikkansa. Testaan ja seuraan asian vaikutusta olotilaan. Kuuntelen ystävien kokemuksia ja luen blogeja. Niistä oppii silloin, kun huomaa, että jossain asioissa ollaan päädytty samoille linjoille. Vain rohkeimmat lähtevät heti testaamaan, kun kuulevat ensimmäisen kerran jostakin uudesta. Kaikkien ei tarvitse, vaan voimme odottaa toisten käyttökokemuksia ja kun useammat ovat todenneet jonkin asian hyväksi ja terveysvaikutteiseksi, sitä voi kannattaa jo kokeilla. Kehomme ovat uskomattomia selviytyjiä joskus epäterveellisestä ravinnosta ja ympäristöstä saamistaan saasteista huolimatta, joten muutamaan terveyden edistämiseksi tehtyyn maltilliseen kokeiluun ne harvemmin kaatuvat.

Kansainvälisesti tunnettu hyvinvointiguru David Wolfe sanoo, että jos jokin uskomusjärjestelmä tai yleistys ei tunnu sinusta syvällä sisimmässä hyvältä, se ei ole oikein. Mielen ja kehon tuntemuksia kuuntelemalla oppii paljon ja saa varmuuden tunnetta siitä, mikä itselle toimii.

Putin

Ukrainan rajalla kenraalit uhoavat sotaisaa asennetta ja venäjän armeija tukee heitä, koska ei halua osoittaa heikkoutta. Näinkö se menee, samaan valtioon syntyneitä tuetaan aina, vaikka rajan taakse syntyneitä ampumalla? Ehkä joskus voisimme päästää hieman irti kansallistunnosta ja nähdä asiat ilman tätä kuohuvaa tunnetilaa, joka saattaa sokaista oikeustajun. Voima on luonnollisesti syntyvissä yhteisöissä, tekemisessä ja nykyhetkessä, ei tunnepohjaisesti rakentuneissa asenteissa, kostossa tai vanhan suuruuden kaipuussa.

Voima on myös luottamuksessa epäilyksen ja suojautumisen sijaan. Voimme valita luottaa ihmisiin. Jos joku pettää luottamuksen, meidän täytyy pettyä, surra ja käsitellä asia. Vaikka lähtökohtaisesti emme luottaisi, joku silloinkin pettää luottamuksemme. Vuorovaikutusta emme pysty välttämään ja kaikelta emme voi koko elämäämme suojautua. Ei auta kuin laittaa oma itsensä likoon luottamalla, koska siitä kuitenkin ehtii elämässä kertyä paljon onnellisuutta. Vanha intiaanitaru kertoo siitä, kuinka ihmiset elivät sovussa ja hyvinvoiden, kunnes joku kylvi epäilyksen siemenen ihmisten mieliin, naapurikylän ihmisten epäileminen synnytti poliisin, armeijan ja valtiot.

Vaikka Venäjän armeijan päättäjät toimivat vastoin rauhan periaatteita, en silti syytä venäläisiä. Näen venäläiset samanlaisina ihmisinä kuin mekin olemme. Kasvatuksen myötä lapsille siirtyy vanhempien ja ympäröivien ihmisten asenteita. Kaikissa valtioissa osalle lapsista on siirretty vihaa lietsovia asenteita. Jos ihminen ei havahdu tiedostamaan näitä itsessään, ne vaikuttavat toimintaan ja lapsista kasvaa tiedostamattomia ja vihaa sisällään kantavia naapureita.

Surua aiheuttaa se, että kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset kansojamme ja maapalloamme yhdistävään suuntaan tapahtuvat hitaasti ja moni joutuu kärsimään.

*****

Voimme kuitenkin uskoa myönteiseen muutokseen. Voimme olla kiitollisia siitä, että poliitikoista suurin osa vilpittömästi pyrkii parhaaseensa, elämme vapaassa maassa, jossa ruoantuotanto on vielä puhdasta verrattuna moneen muuhun maahan ja Ebolakin on kaukana. 🙂

*****

Jos haluat yritykseesi monipuolista valmennusta työhyvinvoinnista ja tukea kehityshankkeisiin: http://intohimonahyvinvointi.fi

Henkisen kasvun tarkoituksena ei ole hävittää omaa varjopuolta

”Kun kahlaa syvemmälle, aallot ovat korkeampia.”

Joogaopettajani lausahdus on kaikunut korvissani viime viikkoina, kun lasten sairastelukierre on saanut ennen kokemattomat mittasuhteet ja elämä on tuntunut ”erikoistilanteilta” toisensa perään.

Miten kertoa maailmankaikkeudelle, että kiitos vaan, tällä erää koettelemukset riittävät? Harjoittelen sitten joskus myöhemmin lisää…

Jooga ja meditaatio liittyvät monen mielestä hyvään oloon: henkisyyden kasvu avaa oven rauhaan. Kun on lukenut monta kirjaa ja harjoittelee jatkuvasti, luulisi olevan materiaalia, jota tuoda myös käytäntöön.

Itsensä tutkiminen ja yhteyden löytäminen tuo kyllä hyvää oloa, mutta samalla se näyttää kaiken sen, mitä on aina halunnut piilottaa. Henkisyyden kasvu avaa kaikenlaisia ovia.

Kyllä, jooga laittaa kohtaamaan myös omaa tylsyyttä, vihaa, joustamattomuutta ja surua.

Henkisyys ei ole hissi, jolla kohotaan nopeasti korkeuksiin. Ilman valoa ei ole varjoa – ja päinvastoin. Jooga ei ole pelkkää valossa kylpemistä, vaan myös omaan varjopuoleen tutustumista.

Simpukka tarvitsee sisäänsä hiekkaa hioakseen siitä helmen. Timantti puristuu paineessa. Kriisitön elämä odottaa haudassa… Jooga on äärettömyyden kokemista oman rajallisuuden sijaan, mutta tämä tapahtuu asteittain, ensin ehkä sekunnin osan mittaisina jaksoina. Henkinen polku on loppumaton matka.

Kasvu vaatii työtä. Käsittelemättömiä asioita ei voi lakaista maton alle autuaasti hymyillen, aforismeja toistellen ja innostavia kirjoja lukien. Kipeitä tunteita, selvittämättömiä asioita tai todellisia kasvun tarpeita ei kannata välttää.

Monet meistä vaientavat, järkeistävät ja välttelevät tunteitaan jatkuvasti tai ohjaavat niitä toissijaiseen toimintaan ja muihin ihmisiin. Irti päästäminen ei myöskään ole todellista, jos ei tiedosta mistä päästää irti. Tunne on koettava, jotta siitä voi luopua.

Ja parhaita kasvun paikkoja ovat yleensä juuri ne hetket, jolloin tuntuu siltä, että koettelemukset ovat melkein liikaa.

Joogan, meditaation tai minkä tahansa henkisen harjoituksen aloittaminen on helppoa. Kuherruskuukausi on vapauttava: hengittäminen tuo rauhaa, keho ja mieli nauttivat liikkeestä.

Jossakin vaiheessa moni kuitenkin kohtaa pisteen, jossa harjoitus ei tunnu enää ”toimivan”. Esiin alkaa tulla tuntemuksia, joita moni ei joogatunnilla haluaisi kohdata: vihaa, surua, ahdistusta… Tämänhän piti olla ihanaa!

Pelot ja negatiivisuus eivät ole joogan tai minkään henkisen polun lopputulos, mutta niiden läpi on käveltävä päästäkseen eteenpäin. Itsensä on kohdattava ja katsottava pelkojaan silmiin. Jos jotakin yrittää piilottaa ja kaivaa maan alle, nousee se esiin entistä vahvempana.

Mieli osaa kertoa tuhannella tavalla, miten älytöntä kaikenlainen etsiminen ja koko henkinen polku on: ”äh, ei minusta ole tähän” tai ”miksi kellon viisarit liikkuvat (meditoidessa) niin hitaasti?”. Luovuttaminen on helppoa, mutta sillä tavoin ei pääse koskaan perille. Sitoutuminen on onnen edellytys.

Joogassa, ja elämässä ylipäätään, kysymys on rehellisyydestä. Vähän aikaa sitten lukemassani jooga-artikkelissa todetaan, ettei ”valaistuminen” ole ikävistä tunteista eroon pääsemistä vaan niiden tunnistamista ja ymmärtämistä. Anteeksianto ei ole itsensä anteliaaksi tuntemista vaan sitä, että ottaa vastuun myös vaikeista teoista. (Ja anteeksianto tulee usein automaattisesti, kun ymmärtää miten hirvittävän katkera onkaan.)

Tunteet ovat mahdollisuuksia. Tunteet ovat energiaa. Tunteet näyttävät myös, mikä osa minusta kaipaa paranemista. Tunteet ovat tiedostamisen edellytys ja tunteiden avulla viemme viestejä eteenpäin, kommunikoimme. Carl Jungin sanoin, ilman tunnetta pimeys ei muutu valoksi, eikä apatia liikkeeksi.

Apatia liikkuu, kun liikut sitä kohti. Kun ei hätkähdä pimeää sisällään, voi astua hetkeksi pimeälle puolelle itseään peilistä katsoen ja valaista koko näkymän. Henkisen kasvun tarkoituksena ei ole hävittää omaa varjopuolta, vaan katsoa silmiin myös omaa tylsistyneisyyttään, kärsimättömyyttään tai kateuttaan.

Jokaiseen tunteeseen liittyy tietynlainen hengitys, ja hengityksen tiedostaminen on iso osa tunteen ymmärtämistä. (Tästä Henrika Maikku kirjoittaa erinomaisesti tekstissään.) Aika ei välttämättä paranna, mutta kokemus parantaa. Ja meditaatio, alitajunnan roskien pois vieminen, parantaa.

Kun jaksaa ottaa seuraavan askeleen, kun tekee oman osansa rehellisesti ja parhaansa mukaan, on koko Universumin kannattelema. Kuten Yogi Bhajan sanoi: ”Keep up and you will be kept up.”

Minä voin itse valita

Kirjoittaja Samuel Glassar on 20-vuotias visionääri, mielenrauhan tavoittelija, yrittäjä ja valokuvaaja Vaasasta. Oman yrityksensä (ranDom photo) hän perusti 18-vuotiaana. Glassar voitti tanskalaisen AIP – valokuvauskilpailun 2014 syksyllä 7 kuvan sarjalla Touches of Iceland. Glassarin intohimo on kulkea omalla polullaan ja inspiroida muita tekemään samoin.

Aloitin valokuvaamisen tarkalleen neljä vuotta sitten. Järjestelmäkamerat olivat alkaneet olla muodissa, ja moni kaveresitani oli ostanut omansa. Harmittelin, ettei minulla ollut varaa.

Jostain syystä kamerakuume nousi kuitenkin niin suureksi, että tyhjäsin koko tilini ja hommasin Nikonin D90:n. En ikinä ajatellut, että valokuvaamisesta tulisi minulle rakas harrastus, tai varsinkaan duunia. Olin vain 15-vuotias poika, joka himosi uutta lelua. Isälleni perustelin kameran hankintaa järjestelmäkameran kuvan uskomattoman tarkalla laadulla ja sen teknisillä ominaisuuksilla. Hän sanoi, ettei hyvä kamera takaa hyviä kuvia. Mutta oli itsekin vähän innoissaan uudesta laitteesta.

Toin kamerani kotiin samana päivänä, kun lähdimme viikoksi mökille. Kameran mukana tuli 100-sivuinen kirja, jossa kerrottiin järjestelmäkameralla kuvaamisen perusteita. En ikinä unohda sitä, miten tuolla viikolla imin valtavalla innolla tietoa kirjasta ja pistin oppeja käytäntöön. Luin ja mietin jokaista lausetta, kunnes ymmärsin sanoman. Se oli ensimmäinen kosketukseni itsensä kehittämisen maailmaan. Oppimisen maailmaan.

Tuon viikon jälkeen minulla oli hyvä pohjatieto kameran käytöstä. Kuvasin kuitenkin suhteellisen vähän. Ennemminkin luin ja opiskelin asioita kuvaamisen sijaan. Katselin netistä huippukuvaajien valokuvia ja yhden kuvaajan teokset loisti kirkkaasti muiden kuvien seasta. Hän oli Mikko Lagerstedt. Ihailin kuvia, ja päätin, että joku päivä otan yhtä hienoja kuvia. Lagerstedtin sommitelmiltaan yksinkertaisista kuvista välittyi yksinäisyys, mystisyys ja Suomen maisemien erikoinen kauneus.

Minulla oli monesti palava halu lähteä ulos valokuvaamaan, mutta häpesin uutta harrastustani. Se ei sopinut imagooni, kuuluin kategoriaan ‘futaaja’, joka teki vain tiettyjä asioita. En uskaltanut näyttäytyä kameran kanssa julkisilla paikoilla. Kävin kuvaamassa iltaisin ja öisin toivoen, ettei kukaan tuttu tulisi vastaan.

Jäin kuitenkin koukkuun maisemien kuvaukseen ja fiilikseen, kun yksin pimeällä kiertelin kaupunkia kamera kädessä. Kuvauksesta tuli minulle terapiaa. Kuvasin aina, kun minulla oli ollut huono päivä tai kaipasin tilaa ajatuksilleni. Innostuin siitä, että sain olla luova. Olin aina halunnut osata piirtää, mutten koskaan oppinut taitoa. Valokuvaamalla pystyin toteuttamaan omia taiteellisia näkemyksiä ja tuomaan esiin tunteitani. En ollut aikaisemmin pystynyt toteuttamaan itseäni missään muodossa ja yhtäkkiä olin löytänyt tavan siihen.

Hitaasti aloin ymmärtää elämästä sen, että minä itse voin valita. Voin itse valita, millä asenteella elän päivittäin ja ennen kaikkea mitä teen. Yksitellen aloin poistaa asioita elämästäni, joista en enää nauttinut. Nykyään osaan järjestää elämäni siten, että saan tehdä juuri sitä, mitä haluan. En voi mainita elämästäni mitään, minkä haluaisin tällä hetkellä poistaa. Nautin siitä, että minulla on tarkoitus nousta sängystä joka päivä (torkuttamatta). Se ei ole pelkästään valokuvaus. Se on jotain suurempaa ja tärkeämpää kuin valokuvaus. Valokuvaus on vain tapa, minkä kautta välitän ‘tarkoitustani’.

Osaatko hengittää oikein? – Vapaa hengitys helpottaa kiirettä, lievittää ahdistusta ja hoitaa stressiä

Rentouta leuka. Anna hampaiden irrota toisistaan ja huulten avautua. Tunne miten kasvojen lihakset päästävät irti. Hengitä. Aisti uloshengitys. Pallea, vatsa ja rintakehä. Tunne tila ympärilläsi – edessä, sivuilla, takana, ylä- ja alapuolella. Anna silmien sulkeutua hetkeksi ja pysähdy. Hengitä. Anna itsellesi lupa olla sinä. Vain olla.

Eilen nuori nainen uskalsi tuntea, miten keho jähmettyy vanhan väkivaltamuiston aktivoituessa. Hän palasi uudelleen, yhä uudelleen hengitykseen, sen vapauttamaan energiaan ja keho purki luonnollisesti, uskomattoman taitavasti jännitystään tärinällä, kyynelillä, äänellä. Tänään toinen upea nainen kertoi hengitystyöskentelymme tuomasta vapaudesta. Miten hän on oppinut katkaisemaan ahdistavia ajatuskehiä, miten hän uskaltaa nykyään paljon enemmän, miten paljon rauhallisempi hän on.

Hengitys on tehokkain tuntemani työkalu, jolla voimme vaikuttaa hermostomme toimintaan. Bioenergetiikan kehittäjä Alexander Lowen kirjoittaa vapaasti käännettynä näin: keho luo kroonisten lihasjännitysten kautta haarniskan, jonka tehtävänä on sitoa tai lukita kaikki se energia, jota ihminen ei syystä tai toisesta uskalla vapauttaa ja kokea. Ihminen, joka ei hengitä syvästi kaventaa ja supistaa elämää kehostaan. Ihminen, joka ei liiku vapaasti, kieltää elämän kehostaan. Ihminen, joka ei tunne täydesti, kapeuttaa elämän kehostaan.

Kulttuurimme kehoon liittyvät kauneususkomukset tuovat hengitykseen lisäjännitteen. Tiedättehän – litteä vatsa, miehillä tiukat rintalihakset, naisilla esille tulevat rinnat ja sitä kaikkea. Kuitenkin kun sisäänhengitys on luonnollinen, vatsa työntyy hieman ulos, rintakehä laajenee, ja pallea laskee alaspäin. Uloshengityksessä keho päästää irti, palaa lepoon ja pehmenee lisää. Todellisuudessa näin tapahtuu häkellyttävän harvoin. Kun muutama vuosi sitten aloin tietoisesti kiinnittää huomiota hengitykseeni, huomasin että pidätän hengitystä usein ja mitä kummallisemmissa tilanteissa – kengännauhoja sitoessa, puhelinta näppäillessä, autoa startatessa, ja kaikissa tilanteissa, joissa hiukankaan jännitin. Niitä oli paljon.

Hengitys toimii hermostomme molempien osa-alueiden eli sympaattisen ja parasympaattisen hermoston osana. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka et voit komentaa verenkiertoa tai sydämensykettä hidastumaan, hengitystäsi voit ohjata. Sen kautta lähetät koko keholle rentoutumispyynnön, joka menee ketjumaisena reaktiona koko olemuksemme läpi. Mitä stressaantuneempi, kiireisempi tai pelokkaampi olet, sitä kapeutuneempi hengitys on ja sitä vaikeampaa hengittää vapaasti ja rauhallisesti.

Vapaa hengitys saa kehon loistamaan. Se vapauttaa ajattelun, hengen ja kehon pitäen meidät elinvoimaisina ja rakastavina. Kun pidämme hengitystä itsestään selvänä, emme ymmärrä sen voimaa ja jatkamme hengittämistä pinnallisesti, jännittyneesti ja rajoittuneesti. Kun hengitys on rajoittunutta, elämä on rajoittunutta. Kun hengitys vapautuu, elämä vapautuu. Hengitys vapauttaa elämän sen täyteydessään. Se vapauttaa sinut rakastamaan kehoasi ja seksuaalisuuttasi. Se vapauttaa ajattelusi ja luovuutesi laajentaen tietoisuuttasi ja syventäen läsnäoloasi. Hengitys on ankkuri ja ovi, joka on aina edessäsi ja sisälläsi. Se on elämän lahja sinulle.

* Henriika

Yritin kovasti nukahtaa, mutta nukahdin vasta, kun lakkasin yrittämästä – Miksi minulle kävi niin?

Näpäytän hermostuneena vierelläni yöpöydällä olevan iPhonen virtanappulaa. Näytössä lukee peukalonkynnen kokoisin numeroin 3:52. Kun edellisen kerran katsoin, niin puhelimen kello ilmoitti ajaksi 2:50. Sitä aiemmin 1:14. Kello on kohta neljä aamuyöllä ja olen yrittänyt nukahtaa jo yli neljän tunnin ajan. Yrittänyt ja hieman jo turhautunut.

Kun puhelimeni herättäisi minut, niin näyttö kertoisi ilkikurisesti ajaksi 6:30. Arvelin, että sovellus, joka mittaa uneni laatua lakanan alle liimatun liuskaisen anturin avulla, tulisi varmasti antamaan tälle yölle kaikkien aikojen huonoimmat unipisteet. Pisteistä viis, mutta unta täytyy nyt saada. Huomenna on tärkeä tapaaminen ja haluan olla skarppina. Tähän asti olen vain seurannut ajatuksia, joita tulee ja menee kovaa vauhtia. Antanut niiden elää omaa elämäänsä. Kokeilen paria nukahtamismetodia, jotka ovat joskus toimineet. Luultavasti ne ovat toimineet juuri silloin, kun en olisi niitä muutenkaan tarvinnut. Toisessa niistä piirretään ja ympyröidään hitaasti mielen liitutaululle numeroita sadasta alaspäin, tavoitteena tylsistyttää tietoinen mieli. Pääsen vaivoin numeroon 86.

Pyörittynä vielä hetken sängyssä myönnän itselleni, että ei tästä nukkumisesta taida nyt tulla mitään. Ei tällä tavalla. Annan periksi ja kävelen työhuoneeni nojatuoliin. Laitan lukulampun päälle työntämällä himmennintä hieman varpaallani ja palaan kirjan ”Puulattian kunnossapito” maailmaan, jossa vierailin viimeksi ennen sänkyyn kömpimistä. Romaani kertoo perfektionismista ja siitä, miten tarkkaa huolenpitoa aito puulattia vaatii. Tiedän tämän hyvin itsekin, sillä talomme vaalea koivuparketti hiottiin, sävytettiin ja lakattiin keväällä. Vaalean parketin naarmuttomana pitäminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä.

Kirja on suoraan sanottuna hieman tylsä, eikä yhtään niin mukaansatempaava kuin Dan Brownin uusin romaani, jonka sain päätökseen muutama ilta sitten. Ehkä se on hyväkin, sillä luettuani puoli tuntia palaan sänkyyn ja nukahdan. Ennen nukahtamista muistan ajatelleeni, että nyt jokainen nukuttu minuutti on vain plussaa ja oikeastaan taitaa olla aivan sama nukunko tänä yönä ollenkaan.

Miten tässä sitten näin kävi? Kelataanpa takaisinpäin iltaan, jolloin päätin, että seuraavana yönä panostan tavallista enemmän nukkumiseen. Edellisten öiden unissa ei ollut sinänsä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Olin nukkunut jo pidempään yli kahdeksan tunnin yöunia ja saanut Beddit-sovellukselta kerta toisensa jälkeen vahvistukseksi parhaan mahdollisen pistemäärän, 115 unipistettä.

Tasan vuosi sitten kärsin unettomuudesta ja opiskelin silloin paljon unen laadun parantamiseen liittyvää tietoa. Ajattelin, että nyt voisinkin ottaa uniopit taas tietoiseen käyttöön ja varmistaa, että aivoni toimisivat skarpisti seuraavana päivänä. Hienoa. Tein illalle mentaalisen to-do-listan, joka oli suunnilleen tällainen:

Lopetan tietokoneen ja iLaitteiden käytön klo 21. Itse asiassa vältän kaikkia sinistä aallonpituutta sisältäviä valonlähteitä, sillä sininen valo tutkitusti estää pimeähormoni melatoniin eritystä. Normaalisti olen toki ruudun edessä pidempään.
Silitän seuraavan päivän vaatteet valmiiksi tuolin selkänojalle, että voisin säästää aamun toimissa ja nukkua mahdollisimman pitkään. Teen aamupalankin valmiiksi jääkaappiin samasta syystä. Normaalisti en tietenkään tee näin.
Alan hidastaa elämää tämän päivän osalta
Syön kevyen iltapalan, joka sisältää muun muassa kehon tryptofaanitasoja nostavia avokadoa ja baanaania. Tryptofaani toimii melatoniinin ja serotoniinin esiasteena ja auttaa siten nukahtamisessa.
Juon kupillisen teetä, jossa on mm. suomalaista luomuhunajaa, valeriaanaa ja kamomillaa. Kukapa aivojen GABA-välittäjäaineesta pitäisi huolta, ellen minä…
Luen ”Puulattian kunnossapito” -kirjaa ja menen sänkyyn vasta kun alkaa nukuttaa. Tiedän, että en voi mennä kovin aikaisin nukkumaan, koska lifestyle-yrittäjän unirytmini on säätynyt viime aikoina myöhäistä heräämistä kohti.

Hengästyttääkö? Niin minuakin, kun luen tätä listaa 🙂

Olin muutama viikko sitten Oslossa kuuntelemassa ruotsalaista menestysvalmentajaa Anders Haglundia. Anders kertoi tositarinan Michelin-tähtiravintolan johtajasta, joka antoi epäröimättä potkut sellaiselle kokille, joka kehtasi kysyä reseptejä hänen ravintolansa annoksiin. Huippuravintolassa ei voi luottaa resepteihin, sillä päivän raaka-aineiden koostumus ja tuoreus vaikuttaa aina lopputulokseen. Michelin-tähtiravintolan kokin täytyy pystyä toimimaan ammattitaitonsa ja intuitionsa varassa. Parhaat inhimilliset suoritukset eivät ole purettavissa yksiselitteisiksi ohjeiksi, joita seuraamalla voisi päästä aina toivottuun lopputulokseen.

Nukahdin kun lakkasin yrittämästä liikaa. Onnistuin kun hyväksyin tilanteen sellaisena kuin se on ja päästin irti tietynlaisen lopputuloksen tavoittelusta. Haluamani lopputulos ei ollut lopulta uni, vaan onnistuminen seuraavan päivän palaverissa. Mitä pidemmälle uneton yö eteni, sitä väsyneemmältä peilistä tuttu päähenkilö näytti päässäni etenevässä elokuvassa, jonka fiktiivinen juoni oli seuraava päivä. Itse asiassa onnistumista tärkeämpää taisikin olla epäonnistumisen välttäminen.

Tämä oli taas yksi niistä hetkistä, joissa vasta jälkikäteen huomasin sisäisen perfektionistini päässeen valloilleen. Olen nukkunut varsin onnistuneesti noin yksitoista ja puoli tuhatta yötä, joten eiköhän tätä ole jo harjoiteltu tarpeeksi. Yritin korjata jotain sellaista, joka ei ollut rikki. Se tuli automaationa. Sorruin yliyrittämiseen kun yritin kontrolloida untani ja halusin varmistaa haluamani lopputuloksen.

Uni on luonnollinen asia ja tapahtuu parhaiten itsestään, kun antaa sen tapahtua. Niin on monen muunkin asian laita elämässä. Menestys pakenee niin kauan kun yrität ottaa sitä kiinni. Keskity prosessiin, niin lopputulos pitää kyllä huolen itsestään.

Muista, että elämä toteutuu harvoin sellaisena kuin ajattelet sen toteutuvan. Päässäni pyörinyt yön pitkä elokuva ei toteutunut sellaisena kuin kuorensa mukana sängyssä pyörivät aivoni sen käsikirjoittivat. Tapaaminen meni nimittäin hyvin siitä huolimatta, että olin nukkunut alle pari tuntia. Opinpa taas luottamaan, että elämä kantaa. Ajaessani takaisin pääkaupunkiseudulta Tampereelle huomasin väsymyksen tulleen kylään. Kiittelin sitä, että malttoi odottaa näin pitkään, kurvasin rampista lähimmän huoltoaseman pihaan, laitoin pipon päähän ja nukahdin tyytyväisenä.

Ajatusmörkö sanoo BÖÖÖ!

On ihan tavallinen päivä: vauva on valvottanut yöllä, jo vähän pidempään, ja päivällä väsyttää valtavasti. Tiedättehän ehkä millaista se on, kun väsyttää eikä saa nukkua. Tai kun uni ei tule. Univaje on yhtä kuin maailmanlopun fiilis.

Vuosia sitten kiireisen työelämän tuoksinassa havahduin siihen, että minä, joka olin aina nukkunut hyvin, sikeästi ja pitkään – ja nukahtanut helposti – en saanutkaan illalla unta. Pää papatti niin vietävästi, vanne kiristi nupin ympärillä ja keho ja mieli tuntuivat muurahaisten valtaamilta. Ajatusmörkö se siellä minua valvotti.

Mörkö ei pelkästään valvottanut minua, vaan se alkoi säikytellä päivisin: Väsyneenä se huuteli epätoivoisia ja voimattomia ajatuksia. Se sanoi: et pysty, ei tästä tule mitään, ei tässä ole mitään järkeä, et osaa, maailma kaatuu päälle, työt kaatuu päälle, et ehdi. Ja niin edelleen.

Jossain vaiheessa kun huomasin nukkumaan mennessäni itkeväni pelkkää väsymystäni ja epätoivoa, menin meditaatio-oppiin. Se oli käännekohta elämässäni.

Ensikosketuksestani meditaatioon on nyt seitsemän vuotta aikaa. Alun välttämättömyyden jälkeen meditaatiokerrat harvenivat. Yöllä valvottavien lasten myötä meditaatiot ovat vaihtuneet uniin – kun pitää valita. Mutta on jotain, mitä meditaatiokokemus olennaisesti muutti.

Tänään, kun olen väsynyt, ajatusmörkö sanoo BÖÖÖ. Se sanoo: et pysty, ei tästä tule mitään, ei tässä ole mitään järkeä, et osaa, maailma kaatuu päälle, työt kaatuu päälle, et ehdi. Ja niin edelleen. Ero vuosien takaiseen kokemukseen on se, että aiemmin olin täysin ajatusteni vietävissä. En pysty on totta. Maailma kaatuu päälle on totta. Työt kaatuu päälle on totta. Kun ajatusmörkö saa aikaan tällaista pelottelua, tunne on sen mukainen. Ja tunne vahvistaa epätoivoisia ajatuksia. Ja niin edelleen. Ja illalla uni ei tule. Nykyään kuulen edelleen väsyneenä sisäisen puheen, mutta ymmärrän koko ajan, että yksikään noista möröistä ei ole totta. En anna ajatusmörölleni valtaa niin paljon, että se nappaa mukaansa tunnereaktion.

Katselen ja kuuntelen kuinka mörkö sisälläni latelee pelotteluitaan ja solvauksiaan. Näen mielikuvan ajatus- ja tunnevirrasta, joka tulee oikealta puoleltani, pysähtyy silmieni kohdalle. Ja tässä kohtaa tulee apuun meditaation (itselleni) syvin oppi: Näen ja kuulen ajatuksen ja tunteen, mutta minun ei tarvitse tarttua siihen kiinni. Siinä se on silmieni edessä ja saan päättää otanko siitä kiinni ja laitanko myllyn pyörimään vai annanko sen hiljalleen lipua silmieni ohitse vasemmalle, kuin kaarnalaiva konsanaan. Ajatuksia tulee ja ajatuksia menee…

Usein käyn sellaisen sisäisen keskustelun, että ”ääh, taas tuo ajatusmörkö, lopetanpa ajattelun kokonaan”. Kun huomaan, että ajatukset eivät palvele minua, annan niiden olla. Mitäpä minä niillä päivääni pilaamaan.

Olen arjen tuoksinassa oppinut, että voin valita millaisia ajatuksia vien eteenpäin ja millaisia en. Väsyneenä nimittäin ajatuksiaan ei aina voi valita, sillä ne syntyvät fyysisen energian puutteesta, mikä saa kehossa aikaan ”minulla ei ole voimia” -reaktion, mikä taas vaikuttaa mieleemme samansisältöisenä heijastuksena. Jos en voi valita ajatusteni sisältöä, valitsen, mitä ajatuksistani kasvatan.

Kun aurinko taas nousee hyvin nukutun yön jälkeen, on helppo huomata, että synkkä ajatusmörkö ei vastannutkaan todellisuutta, se kertoi vain fyysisen energian puutteesta. Kun kehossa on taas virtaa ja voimaa, mielikin kiittää.

(Teksti löytyy myös Sannan supersuositusta kirjasta Hyvän elämän reseptit.)

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Intohimona hyvinvointi: Sisäinen olotilamme

Hyvinvoinnin tuottaa olotila, joka rakennetaan mielen sisäisesti, jonka jälkeen se alkaa vaikuttamaan ja näkymään ulkoisessa elämässämme. Ihmisen sisäinen ja ulkoinen elämä asettuvat kohdilleen ja hän saavuttaa parhaiten tavoitteensa, pysyy terveenä ja hyvinvoivana.

Keino vaikuttaa olotilaansa on itsensä kuunteleminen ja oivaltaminen tietoisesti läsnäollen. Tietoisen läsnäolon vahvistaminen on kuin oman siihen mennessä muodostuneen itsensä personal trainerina tai mentorina toimimista.

Itsensä kehittämiseen tähtäävän itsetutkiskelun tarkoitus on ajatustensa, tunteidensa, suhtautumistapojensa ja kehonsa parempi sisäinen tiedostaminen kehollisesti läsnäolevaksi palautumalla, mielen toiminnan avautuminen, kehon suojaavien voimavarojen aktivoituminen ja sisäinen eheytyminen.

Kun itsetutkiskelusta ottaa tavan ja itseensä tutustuu, käsitys itsestä ja sisäinen olotila muuttuvat.

Sisäinen olotilamme ratkaisee kaiken, mitä valitsemme tehdä, miten toisiin suhtaudumme ja miten siten elämässämme etenemme ja miten tyytyväisiä siihen olemme.

On saatu tutkimustuloksia siitä, että mielentilojemme vaikutus kehoon on niin suuri, että ihminen voi uskomalla saada kehonsa sairaaksi tai päinvastoin. Mielentilat säätelevät muun muassa hormonitoimintaamme ja vaikuttavat kehomme fysiologisten järjestelmien tasapainoon erilaisten välittäjäaineiden välityksellä. Mieleemme luomillamme uskomuksilla ja ajattelutavoillamme joko ylläpidämme ja vahvistamme tai rappeutamme terveyttämme ja immuunipuolustuksemme mahdollisuutta toimia tehokkaasti sairauksia vastaan.

Tasapainoisen sisäisen olotilan rakentamiseksi on hyvä muodostaa eheä käsitys itsestään sisäisesti eikä määritellä sitä ainoastaan sen perusteella, mitä on ulkoisen toimintansa perusteella. Mitä minä todella olen, jos herään palmun alta saarella? Jotta voi muodostaa eheän käsityksen itsestään, täytyy ensin löytää ja kohdata myös pimeät ja tiedostamattomat puolet alitajunnastaan.

Sisäinen eheytyminen ja tiedostavan, tasapainoisen olotilan saavuttaminen on ihmiseen sisäänrakennettu kehityspolku, mutta se vaatii useimpien meistä kohdalla hetkellistä pysähtymistä, havahtumista alitajunnan kautta toimintaamme vaikuttaviin uskomuksiin ja estoihin, jotka ovat muodostuneet kasvuympäristön ja oppilaitosten välityksellä ympäristössä vallitsevan kulttuurin uskomuksista ja yhteiskuntajärjestelmistämme. Kuten moni toteaa, olemme kulttuurimme tuotteita. Tietoisuuden kasvattaminen on keino havahtua näkemään erilaisia mielessämme kulttuurimme kautta vaikuttavia asioita.

Ihmisen alitajuntaan menneisyydessä tiedostamatta rakentuneet suhtautumistavat saattavat vääristää paitsi sitä, miten hän näkee itsensä, myös sitä, miten hän näkee ja suhtautuu muihin. Sisällämme vallitseva olotila omaa olemistamme kohtaan on se, jolla suhtaudumme myös muihin ihmisiin.

Mitä rakkaudellisempi, selkeämpi ja eheämpi olotila meillä on itseämme kohtaan, sitä enemmän myötätuntoa ja rakkautta meillä on jakaa muille. Tällöin emme ole tarvitsevia muilta saadaksemme näitä tunteita toisilta ihmisiltä, vaan olemme enemmän tunnetta jakavia.

Kun olemme ensin kääntyneet sisäänpäin selvittämään sisäisen olotilamme, voimme jakaa kirkastuneesta olotilastamme muille. Omaa psyykeä ei pysty avaamaan ja sielua eheyttämään kukaan muu kuin ihminen itse.

Kun itseään alkaa kuuntelemaan, joutuu kohtaamaan ja antamaan anteeksi elämän varrella koetut asiat, jotka ovat joskus jättäneet mieleen ja kehoon vahvoja tunnemuistoja ja muodostaneet kielteisiä tulkintoja itsestä. Meillä kaikilla on näitä ja ne on mahdollista purkaa pois, jos asiaan alkaa kiinnittämään huomiota.

Tämän sisäisen prosessin läpikäyminen tuo mukanaan suojakuorten riisumisen, vapautumisen muihin kohdistuvista odotuksista ja sisäisen eheytymisen. Tästä sisäisestä olotilasta kumpuavat aidosti hyväksyvyys ja myötätunto itseä, elämää ja muita kohtaan.

Tiedostavuuden lisääntyminen ei vahvistu ja omat alitajunnan asiat eivät nouse pintaan ilman sisäänpäin kääntymistä, päivittäisen ajattelun pysäyttämistä ja itsensä kehollisesti läsnäolevaksi palauttamista.

Päivittäisen ajattelun takana mielessä olevat asiat eivät avaudu vauhdissa. Jos pyörii oravanpyörässä, mieli on liian kiireinen, jotta alitajunta alkaisi tuomaan esille vanhoja tunnemuistoja, havahduttamaan omaan ajattelutapaan ja keho rentoutuisi läsnäolevaksi.

Alitajuiset ja tiedostamattomat asiat eivät löydy sitkeästi ajattelemalla vaan ennemminkin uteliaisuudella ja rohkeudella antautua itsensä edessä ja kohdata, mitä on ajatusten takana, luovuttamalla valta sisäiselle prosessille ja päästämällä muusta tekemisestä, ulkoisista vaatimuksista ja sen hetkisen ajattelun tarpeesta hetkeksi irti.

Moni intuitiivisesti ymmärtää, että rauhoittamalla ulkoiset tilanteet ja omiin tuntemuksiin keskittymällä ratkaisut saattaisivat löytyä.

Usein kuitenkin tuntuu, että aika ei ole nyt, on liian paljon tekemistä tai asia epäilyttää. Asiaa ei pidetä tärkeänä tai siihen paneutumista pitkitetään, kun elämässä on niin paljon muuta mielenkiintoista tehtävää, kunnes tulee jokin pakottava pysähdys, kuten onnettomuus tai sairastuminen, joka havahduttaa kääntymään löytämään ratkaisuja sisältään.

Tutkimusten mukaan ihmisiä pelottaa olla yksin omien ajatustensa kanssa. Se on kuitenkin ainoa tie oman psyyken ja sitä kautta muiden ihmisyyden ymmärtämiselle.

Ihania elämyksiä Sinun päivääsi,

Sari

Pieni talo vuorella: Hetkien hyrinää

Elämä vuorella on joskus tavallisten sattumusten onnellisia sumia.
Usutan koiralaumani juoksemaan ylös metsäistä rinnettä, hymyilen, maasta nousee usvaa. Mies lampsii menemään, vanhempi tytöistämme kiljuu hyppiessään sammaleella. Silitän pienen pään pehmeää ihoa ja kuiskaan kolmikuiselleni: ”Ei ole kiirettä, mennään hissukseen, kasva isoksi kaikessa rauhassa”. Seuraan esikoistani, kun hän tanssii auringonläikässä, ja aika pysähtyy. Valo, puut ja lapsi leikkivät yhdessä.
Yksityiskohtia, hetkiä, arkipäiväisiä ihmeitä. Jokin minussa hyrisee.

Terveys ja tunteet: Tunneihmisen evoluutio, osa 1/2

Puhumme usein järki- ja tunneihmisistä erotellen ihmiset jompaankumpaan näistä lokeroista. Minä olen alkanut ajatella asiasta eri tavalla, vuosien varrella tapahtuneiden omien kokemusten ja oivallusten seurauksena. Me kaikki synnymme tunneihmisiksi, olemme siis pohjimmiltamme tunneihmisiä, mutta omassa evoluutioprosessissamme olemme eri vaiheissa.

Itse koen, että kuljemme eräänlaista tunne-evolutiivista polkua, jokainen omaamme. Tämän vuoksi emme voi vertailla toistemme polkuja, esimerkiksi kenen polku on parempi ja kenen huonompi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, miksi olemme ylipäätään syntyneet tähän maailmaan – mikä on elämäntehtävämme ja mitä olemme tulleet oppimaan omalla elämänpolullamme.

Mistä sitten itse tiedän, missä vaiheessa olen omalla tunne-evoluutiopolullani? Se mitä seuraavaksi kuvaan, on tuttua sekä omasta elämästäni että kohtaamieni ihmisten ”prosesseista”, ja ehkä sinäkin voit huomata joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämänpolkuusi.

Kun olimme pieniä lapsia (tai itse asiassa jopa sikiöajalta lähtien), elimme vain tätä hetkeä. Tunnetasolla tämä tarkoittaa sitä, että muutaman minuutin sisään lapsen hetkiin saattoi mahtua pelkoa, iloista naurua, haltioitumista, raivoa ja surua. Lapsi koki autenttiset tunteensa juuri siinä hetkessä.

Mutta jossakin vaiheessa lapselle opetettiin tietoisesti, ei-tietoisesti ja mallioppimisen kautta, miten kuuluu tuntea ja käyttäytyä. Mitkä tunteet ovat sallittuja, mitkä eivät. Tämä on pitkälti kulttuurisidonnaista, mutta esimerkiksi sukujen välillä on isojakin eroja, miten lapsia on totuttu kasvattamaan. Saavatko lapset elää tunteensa läpi aidosti silloin kun ne tulevat, vai oppivatko lapset jäädyttämään itsensä ja säilömään tunteet syvälle kehoonsa.

Ehkä tämä kaikki kuuluu tavalla tai toisella elämän evoluutioon. Saamme lapsuus- ja nuoruusiällä monenlaisia kokemuksia, jotka useimmiten vahvistavat niitä malleja ja uskomuksia, jotka olemme oppineet alle 5-vuotiaina, mitä ne sitten ovatkaan. Joka tapauksessa ne määrittelevät edelleen sitä, miten voimme antaa tunteemme näkyä itselle ja muille.

Jos olemme oppineet eristämään itsemme kielletyistä tunteista, mitä tapahtuu kehotietoisuudelle? Tunteet asuvat kehossa, joten tulemmeko tunnottomiksi kehon viesteille? Mielestäni tämä on ongelman ydin, joka lisää erityisesti sitä, että alamme elää elämämme ”päälähtöisesti”. Tarkoitan tällä sitä, että pyrimme hallitsemaan ja selittämään elämäämme järjellä ja jatkuvalla ajattelulla. Suurin osa tästä ajattelusta on kaiken lisäksi tiedostamatonta sisäistä puhetta. Keho kaikkine tunteineen on meille outo ja vieras, joten mitä muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa olisi?

Kun jokainen meistä kohtaa elämässään erilaisia stressejä ja kriisejä, miten elämme ne läpi? Sallimmeko itsemme tuntea kaikki tunteet puhtaasti, silloin kun ne haluavat tulla esiin, vai yritämmekö kaikin keinoin estää itseämme tuntemasta hankalia tunteita? Käykö joskus niin, että sisäinen kehon tunnesäiliö täyttyy lukuisista pidätetyistä tunteista, jonka seurauksena syttyy todellinen hallitsematon tunteenpurkaus (usein väärässä tilanteessa), joka olisi voitu välttää elämällä jokainen aito tilannekohtainen tunne silloin kun sen aika olisi ollut. Tällaisen tapahtuman jälkeen alamme yleensä pelätä tunteiden esille tulemista entistä voimakkaammin.

Mielestäni erilaiset ahdistusoireet ovat seurausta näiden aitojen tunteiden kohtaamattomuudesta, koska sillä hetkellä esiin tulevan tunteen kohtaaminen tuntuu aivan liian vaaralliselta ja hallitsemattomalta, tai tunteen näkyminen ulospäin aiheuttaisi valtavaa häpeää. Aivommekin oppivat tulkitsemaan ennen pitkää tietyt tunteet vaarallisiksi, jolloin vanhojen aivojen pelkokeskus menee hätätilaan ja tämä lisää entisestään stressiä. Syntyy epämääräistä ahdistusta, johon ei ole helppoa päästä kiinni, mistä se on alun perin saanut alkunsa.

Lisäksi opimme heijastamaan kohtaamattomia tunteitamme toisiin, eli huomaamme toisissa ihmisissä herkästi sellaisia asioita ja negatiivisuuksia, jotka ovat meissä itsessämme olevia varjoja. Kuinka usein esimerkiksi isä suuttuu omalle lapselle siitä, että lapsi vastustaa sitä minkä isä määrittelee oikeaksi ratkaisuksi – kun isä itsekin olisi lapsena halunnut vastustaa omaa isäänsä – mutta se oli ehdottoman kiellettyä – vastustamisesta saattoi saada pahimmillaan ”koivuniemen herraa”. Tai kuinka usein äiti suuttuu lapsille pikkuasioista, vaikka itse asiassa hän itse on ollut viime aikoina vihainen puolisolleen – mitä hän ei tunnista tai kykene ilmaisemaan – koska omaa vihan tunnetta ei saanut lapsena näyttää äidille – koska äiti loukkaantui siitä – ja äiti olisi pahimmillaan saattanut hylätä (lapsen tunne lapsen maailmankuvassa).

Tämä kaikki on osa tunneihmisen evoluutiota, pienin esimerkein kuvattuna. Koska kirjoitan juuri tästä teemasta, se kertoo siitä, että nämä asiat ja oivallukset ovat olleet itselleni tärkeitä viime vuosina. Sekä omaa sisintä tutkien että suhteessa vanhemmuuteen ja suvun malleihin. Jos sinä haluat, voit jatkaa omaa pohdintaasi esimerkiksi alla olevien kysymysten kautta. Teema jatkuu toisella osalla muutaman viikon kuluttua!

Mitä tunteita sinä sait lapsena näyttää vapaasti? Mitkä tunneilmaisut eivät olleet sallittuja?

Millä tavoin vanhempasi tai sukusi näyttivät tunteitaan, jos perheessä oli riitaa tai muita kriisejä? Tai positiivisia elämäntapahtumia? Mitä olet itse mallioppinut ja perinyt sukusi tunnemalleista?

Mikä tunne on sinulle vaikein kohdata ja elää läpi sellaisena kuin se haluaisi tulla? Tai oletko ylipäätään tietoinen tunteesta, oletko ehkä epävarma miksi nimeäisit kyseisen tilan tai olon? Jos olet joskus elänyt tämän tunnereaktion läpi alusta loppuun (kunnes se itsestään loppuu), muistele miltä se tuntui omassa kehossasi. Millainen olo kokemuksesta jäi jälkikäteen?

Mikä on sinun selviytymisstrategiasi, kun huomaat hankalan tunteen tai esimerkiksi ahdistavan olon itsessäsi? Tunnetko levottomuutta ja tarvetta tehdä jotakin; alatko esimerkiksi siivoamaan tai syömään, lähdetkö lenkille tai uppoudutko tv:n äärelle elämään jonkun toisen maailmaa? Vai voitko pysähtyä, hengittää syvään, kohdata ja elää tämä tunne läpi?

Mikä tunnetila on sinulle helppo kokea kehossa, ja voit sallia sen itsellesi? Kun seuraavan kerran koet tätä tunnetta, huomaa tarkasti, miltä se kehossasi tuntuu ja elä tunne täysillä läpi! Jos kehosi haluaa liikkua, anna sen liikkua! Jos olisit vielä lapsi, miten silloin liikkuisit? Jos haluaisit ilmaista tunnettasi jollakin äänellä, miten se tapahtuisi? Tulemalla entistä tietoisemmaksi kaikista kehoreaktioistasi, opit hiljalleen luottamaan omaan kehoosi ja alat uskaltaa elää kehossasi läpi myös ”kielletympiä” tai uhkaavilta tuntuvia tunteita.