Valmistele kehosi hengitysharjoitukseen tekemällä kiertoja, pidentämällä kyljet, tehden rennot kierrot ja pyörittämällä lantiosi. Täältä löydät kätevästi koottuna kaikki aiemmat joogavinkit.
Kylkien pidennys
Nosta toinen käsi ylös ja venytä kylkeä sormen päihin asti. Anna painon siirtyä hieman vastakkaiselle jalalle. Toista toiselle puolelle.
Akselin ympäri
Aseta jalat leveään haara-asentoon. Kun taivutat polviasi, katso mihin suuntaan polvet avautuvat ja linjaa varpaasi osoittamaan samaan suuntaan. Kierry puolelta toiselle. Anna käsien heilua vapaasti liikkeen mukana ja katseen kulkea mukana taakse asti. Tee liike rennosti ja vapauta hartiat. Tunne miten painovoima auttaa heilauttamaan puolelta toiselle.
Lantion pyöritys
Asetu hartioidenlevyiseen asentoon. Pyöritä lantiota molempiin suuntiin. Tarkista ettei polvesi ole lukossa. Tätä liikettä voit jatkaa useiden minuuttien ajan.
Hengitysharjoitus
Ota sama leveä ja tukeva asento kuin aiemmin. Tunne miten lantio on painava ja päälaki kevyt. Yhdistä hengityksiin käsien liike. Anna tahdin hidastua kierrosten myötä:
A) Aloita tuomalla sisäänhengityksellä kämmenet yhteen rinnan päälle.
B) Hengitä ulos, tuo kädet reisille.
C) Hengitä sisään ja tuo kädet vaakatasoon kämmenet ylöspäin. Laajene.
D) Uloshengityksellä jatka käsien pidentämistä taivaaseen, istuinluut pysyvät alhaalla.
A) Sisäänhengityksellä tuo kädet jälleen sydämen päälle. Toista useita kierroksia kunnes voit tehdä liikesarjan silmät kiinni.
Tee kierroksia niin kauan, kunnes huomaat mielesi rauhoittuvan ja jalkalihaksiesi väsyvän.
Hengitysharjoitus on aina keskittymisharjoitus, joka rentouttaa mieltä ja vähentää stressiä. Tämän harjoituksen voit tehdä milloin tahansa. Kokeile ennen liikunnallista harjoitusta, sen jälkeen tai vaikkapa lenkkipolulla!
Valokuvat ja harjoituksen löydät Joogaa!-kirjasta (Like 2015). Valokuvat Meri Mort, Petri Leppänen ja Tommi Tukiainen.
Tammikuisena tiistaiaamuna olin menossa Espoosta Helsinkiin seminaariin, jonka aiheena oli myötätunto. Nivelreumani takia käytän taksia, jonka tilasin normaalia paljon aiemmin sankan lumipyryn vuoksi. Jo tilausta tehdessäni keskus varoitti minua, että taksin saaminen kestäisi tavallista kauemmin. No, ei hätää. Puin untuvatakkini päälleni vasta vartin odoteltuani.
Katselin rauhassa ikkunasta ulos ja ihmettelin, että takseja näyttää kulkevan, mutta kukaan ei tule hakemaan minua. Tein muutamia syvähengityksiä orastavaa kiireen tunnetta helpottaakseni. Vielä oli riittävästi aikaa.
Puolen tunnin odotuksen jälkeen soitin ystävällisesti taksikeskukseen ja kerroin yhä odottavani autoa. Ei voi mitään, on ruuhkaa. Pyysin laittamaan jonotuslistalle tiedon, että yhä odotan. Tiedän, että taksikuskit joutuvat silloin tällöin tilanteeseen, että heidän saapuessa kyydin tilanneet ovat jo muilla keinoilla häipyneet paikalta. Halusin olla kiltti asiakas ja varmistaa, että kuskit tietävät minun yhä odottavan.
Minuutti minuutilta kävi selvemmäksi, että myöhästyisin seminaarista. Ja sitä myötä myös kiukku rupesi nousemaan. Untuvatakissa alkoi olla jo aika kuuma. Tunnin odotettuani soitin uudelleen taksikeskukseen. Äänensävyni jo kertoi, että kiehumispiste oli lähellä. Hyvin vaativasti tiedustelin, miksi juuri minun tilaustani ei yksikään taksi ollut vastaanottanut. Oliko syy kenties kaupunkikortissa, joka kertoo minun tarvitsevan apua? Diskriminoidaanko taksipalvelussa vammaisia?
Samalla tajusin, kuinka kiukun takana tunsin itseni täysin hylätyksi. Niin arvottomaksi, ettei kukaan halua minua edes kyytiin. Ja kuulin, miten lapsuudesta tuttu tuska huusi sisälläni: Kukaan ei halua minua! Kukaan ei rakasta minua! Ei edes taksikuskit! Hylätyksi tulemisen tunne oli hyvin todellinen, vaikka se kiukkuun naamioituikin.
Kuitenkin koko ajan rationaalinen mieleni tiesi, ettei minua kukaan ole hylännyt. Ihan naurettavaa, kyse on vain lumipyrystä. Ja taksikeskuksen tyttökin kaiken kiireen keskellä otti tehtäväkseen soittaa erikseen jollekin kuskille, jotta vihdoin saisin auton. Eli minusta todella huolehdittiin.
Mutta mieli ja tunteet olivat jo lähteneet sellaiseen piirileikkiin, jota ei niin vain saanutkaan pysäytettyä. Kiukkuiset ajatukset muistuttivat epäoikeudenmukaisesta kohtelusta vuosienkin takaa. Ja hylätyksi tulemisen tunne poltti rintakehässä ja kirveli silmien takana kuin leikki-ikäisenä, kun äiti ei tullutkaan noutamaan heti kylvystä. Onnellisuusvalmentaja minussa kehotti hengittämään rauhallisesti ja hyväksymään tilanteen. Mutta ehei! Ego ei ihan heti halunnutkaan päästää loukkaantumisestaan irti. Yksinkertaisesti sitä oli kohdeltu niin väärin!
Taksiin päästyäni onnistuin viimein pääsemään tunteitteni piirileikistä irti, sillä tajusin kaipaavani valtavasti ymmärrystä ja myötätuntoa. Ja samalla muistin, että olen menossa myötätunto-seminaariin. Mikä mahtava yhteensattuma! En voinut kuin nauraa! Maailmankaikkeuden huumorintaju on kerta kaikkiaan vertaansa vailla! Ja nauru vapautti minut tarkastelemaan tilannetta mielen ja tunteiden ulkopuolelta.Minullehan annettiin oikein konkreettinen mahdollisuus oppia henkilökohtaisen kokemuksen kautta, miten harjoittaa myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan. Ja ihminen ei osaa olla myötätuntoinen muille, ellei hän ole sitä ensin itselleen. Ellei ensin tunnista ja hyväksy omia tunteitaan ja mielen kiemuroitaan. Ellei osaa asettua itsensä rinnalle ja sanoa, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu.
Niinpä hetken aikaa paijasin ja lohduttelin egoani. Kerroin sille ymmärtäväni hyvin, miten se oli vain yrittänyt puolustaa minua. Ja arvostin sen yritystä. Ja miten hylätyksi tulemisen pelko ja rakkauden kaipuu on kaikille tuttuja tunnetiloja, joita ei tarvitse hävetä. Ja ettei egoni tarvitse muuttua, se kelpaa ihan semmoisenaan.
Ja niin hyväksyvän minäni rakastavan katseen alla egoni kiukku ja suru sulivat pois. Kaikki oli oikeastaan ihan hyvin. Niin hyvin, että saatoin lähettää myötätuntoisia ajatuksia myös kaikille muille, jotka siinä lumipyryssä – ehkä luonnon armoille hylättyinä – pyrkivät selviämään kukin taholleen.
Elämme murroksen aikaa. Monenlaiset rajat ja säännöt ovat romahtamassa. Mitä tämä voisi tarkoittaa minun elämässäni? Mitä on viisasta tehdä, jos ympäristö vaikuttaa turvattomalta ja arvaamattomalta?
Tuttu pelkoreaktio on tiukentaa henkilökohtaista rajanvalvontaa, paksuntaa henkistä panssaria, keskittyä tuttuihin totuuksiin ja tavata tuttuja ihmisiä. Olen kokeillut jo tuota menettelytapaa, usein. Onko minulla vaihtoehtoja?
Voisinko kokeilla uteliaisuusreaktiota: avautumista ja tutkimista, itselleni sopivalla riskitasolla ja tavalla? Kaupat miettivät aukioloaikojaan. Pitäisikö minunkin?
Millaiselle avautumispolulle haluan astua? Mikä on ensimmäinen avautumisaskeleeni? Mille vieraalle ajatukselle, kokemukselle tai ihmiselle uskallan antautua, ihan kokeilumielessä? Vai olenko utelias avautumaan itselleni, sisäiselle maailmalleni?
https://youtu.be/jpVv1noYlq0
Miten perhe avaa itsensä? Mitä silloin tapahtuu? Kuka sen aloittaa? Mitä jos illalla avaisin TV:n sijaan mieleni, olisin läsnä tekemättä mitään… ja katsoisin avautuuko siitä jotain uutta? Kiinnostaako minua maailman uutiset TV:stä vai se mitä perheeni on tänään kokenut?
Entä työpaikalla? Mille organisaation tai tiimin olisi hyvä avautua? Missä on mahdollisuuksia oppimiselle, uusille suhteille, uudelle liiketoiminnalle? Mitä se todella tarkoittaa, kun avataan ovet kaupanteolle? Kuka avaa keskustelun, kuka kutsuu avautumispolulle? Voisinko se olla minä?
Niin vahvasti kuin krooniset autoimmuunisairaudet, diabetes, syöpä ja monet muut vakavat sairaudet ovatkin läsnä länsimaisten ihmisten elämässä, yllättävän vähän puhutaan ”poikkeuksista” eli ihmisistä, jotka vastoin kaikkia ennusteita ovatkin toipuneet sairaudestaan. Lääketieteessä puhutaan remissiosta, kun sairauden oireet lievenevät tai häviävät kokonaan, mutta mitä tarkoittaa odottamaton remissio?
Syöpää sairastavan kohdalla odottamaton remissio on jokin seuraavista tilanteista:
Syöpä häviää, vaikka siihen sairastunut ei ole saanut minkäänlaista lääketieteellistä hoitoa.
Syöpäpotilas kokeilee perinteisiä lääketieteellisiä hoitoja, mutta syöpä ei häviä, jolloin potilas siirtyy käyttämään vaihtoehtoisia hoitoja, joiden avulla hän toipuu.
Syöpäpotilas turvautuu samanaikaisesti sekä perinteisiin lääketieteellisiin että vaihtoehtoisiin hoitoihin ja pysyy hengissä tilastollista ennustetta pidempään.
Amerikkalainen integratiiviseen onkologiaan (syöpäsairauksia käsittelevä lääketieteen osa-alue) erikoistunut tutkija Kelly Turner kiinnostui näistä ”poikkeuksista” ja teki niiden tutkimisesta elämäntehtävänsä. Turner kiersi väitöskirjaansa varten eri puolilla maailmaa haastattelemassa odottamattoman remission kokeneita syöpäpotilaita. Sen lisäksi hän on käynyt läpi yli tuhat odottamatonta remissiotapausta potilaskertomusten pohjalta.
Aineiston perusteella Turner tunnisti 75 erilaista osatekijää, jotka voivat vaikuttaa odottamattomaan parantumiseen. Ne ovat niin fyysisiä, tunteisiin liittyviä kuin henkisiä.
Näistä tekijöistä yhdeksän oli sellaisia, jotka toistuivat lähes kaikilla parantuneilla. Nämä yhdeksän selviytymisohjetta ovat:
Muuta ruokavaliosi perin pohjin.
Ota vastuu omasta terveydestäsi.
Noudata intuitiotasi.
Käytä kasvirohdoksia ja ravintolisiä.
Vapauta tukahdutetut tunteet.
Kehitä myönteisiä tunteita.
Ota vastaan ympäristön tuki.
Syvennä henkisyyttäsi.
Vahvista elämänhaluasi.
Turner kirjoitti kokemuksistaan kirjan Radical Remission (HarperOne 2014), jossa hän avaa tarkemmin näitä yhdeksää paranemisen avainta erilaisten selviytymistarinoiden kautta. Vaikka Turner on omin silmin nähnyt uskomattomiakin selviytymisiä, hän korostaa kirjassaan, ettei missään tapauksessa vastusta perinteisiä syöpähoitoja eli leikkausta, sytostaatteja ja sädehoitoa. Turner uskoo, että suurin osa ihmisistä tarvitsee lääketiedettä parantuakseen syövästä, ja vain harva toipuu muulla tavoin.
Syöpätutkijana Turnerin tavoitteena on selvittää, millaista ”harjoitteluohjelmaa” jälkimmäinen ryhmä on noudattanut päästääkseen myönteiseen lopputulokseen vastoin kaikkia odotuksia. Kirjan kertomukset muistuttavat elimistön valtavasta itseparantamiskyvystä.
Kirjan tarinoiden kautta ymmärrämme, että jokainen ihminen käy prosessin läpi omalla tavallaan. Meitä auttavat lääkärit, terapeutit, parantajat, luonto, ravinto, ystävät ja rakkaus.
Vuodenvaihde on monille lupausten ja päätösten aikaa. Silloin on luontevaa pohtia mistä tulemme, missä olemme nyt ja mihin haluamme seuraavaksi suunnata elämässämme. Samalla voimme tarkistaa mitä asioita kuljetamme – tietoisesti tai tiedostamatta – mukana menneisyydestämme.
Itse en tällä kertaa tehnyt yhtään varsinaista uuden vuoden lupausta. Päätin vain vähentää sokerin-, viljatuotteiden- ja lihan syöntiä. Pienetkin muutokset saavat riittää. Jos tuntuu hyvältä, niin pienennän määriä edelleen itselleni sopivasti.
Ollessani viime viikonloppuna NLP-practitioner kurssilla apuopettajana, kuulin kurssin vetäjältä Veli-Matti Toivoselta hienon kertomuksen. Seuraava tarina sopii mainiosti metaforaksi irti päästämiselle:
Ensi lauantaina tulee kuluneeksi kaksi vuotta Hiroo Onoda:n (1922-2014) kuolemasta. Hän taisteli toisessa maailmansodassa Japanin keisarillisessa armeijassa Filippiinien saarilla.
Sotilaille oli annettu määräys, että he eivät saa missään olosuhteissa antautua tai riistää itseltään henkeä. Sodan loppuvaiheessa Onoda vetäytyi vuorille kolmen muun sotilaan kanssa sillä seurauksella, että he eivät saaneet tietoa sodan päättymisestä.
Yksi miehistä antautui 1950, minkä jälkeen muut olivat entistäkin varovaisempia. Toinen kuoli etsintäpartion kanssa käydyssä laukaustenvaihdossa 1954 ja kolmas paikallisen poliisin luotiin 1972.
Alkuvuonna 1974 Onodan löysi tutkimusmatkailija Norio Suzuki. He ystävystyivät, mutta Onoda ei suostunut palaamaan siviiliin, ennen kuin saisi siihen käskyn esimiehiltään. Maaliskuussa 1974 majuri Yoshimi Taniguchi matkusti saarelle ja vapautti hänet palveluksesta henkilökohtaisesti, lähes 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Viidakoista löytyneille sotilaille pidettiin Japanissa yleisesti tervetulojuhlia. Heitä kiitettiin uskollisuudesta ja palveluksistaan ja samalla heille vakuutettiin, että sota oli ohi.
Oletetaan että sinulla on jonkin pinttynyt tapa toimia. Olet ollut esim. perfektionisti. Ympärilläsi olleet ihmiset ovat odottaneet sinulta paljon. Tekemällä paljon olet myös saanut aikaan tuloksia ja itsellesi hyväksyntää. Samalla olet saattanut ajaa itsesi piippuun. Perfektionismi on palvellut hyvin tiettyihin tarpeisiin, mutta on sivutuotteena kuluttanut voimiasi. Joillekin läheisillesi perfektionismisi on voinut olla myös rasite. Vaativa tapa toimia voi syödä rentoutta ja tekemisen iloa.
Entä jos nyt kiittäisit tuota ominaisuutta, joka on auttanut sinua monissa tilanteissa? Katsoisit hyväksyvästi ja tyytyväisyydellä niitä tuloksia, joita et ehkä olisi saavuttanut ilman sitä. Sitten voit jättää sille jäähyväiset. Hyvästellä tuon ominaisuuden tai toimintatavan, joka ei enää palvele sinua. Halutessasi voit piirtää siitä kuvan ja sille kauniit kehykset. Voit viedä sen mielikuvissasi tai oikeasti sellaiseen paikkaan, esim. ullakolle tai kellariin, mistä voit aina halutessasi käydä hakemassa sen hetkeksi ”lainaan”, mikäli sattuisit tarvitsemaan sitä. Lopuksi voit järjestää pienen juhlan vanhasta luopumisen ja uuteen toimintatapaan siirtymisen kunniaksi.
Uuden rutiinin aloittaminen tai vanhan lopettaminen vaatii sitoutumista ja sinnikkyyttä. Sanotaan, että kuukauden ajan toistunut päivittäinen toimintamalli muodostaa plastisissa aivoissamme sellaisia synapsien välisiä kytkentöjä, että toiminnasta tulee vaivatonta ja rutiininomaista.
”Motivaatio saa sinut liikkeelle, tottumus pitää sinut liikkeessä”
kuva: Shutterstock
Vastaavasti, pitkään jatkuneet toimintamallit – miten ikinä tarpeellisia ne ovatkin olleet syntyvaiheissaan – istuvat meissä sitkeästi. Mitä sellaisia rutiineja sinulla on, joita olisi nyt aika kiittää palveluksista? Hienosti palvellut tottumus on voinut olla aiemmin hyvinkin tarpeellinen, mutta voi olla nyt aikansa elänyt ja korvattavissa paremmalla toimintamallilla.
Muutoksen motivoinnissa on kaksi tärkeää huomioitava asiaa: se, mistä pyrit pois, kannattaa tehdä omissa mielikuvissa mahdollisimman epämiellyttäväksi. Esim. tupakoinnista irti haluava voi laittaa lompakkoonsa kuvan tervan mustaamista keuhkoista. Jos sen näkee aina kauppaan tai kioskille mennessä, kuvan näkeminen voi helpottaa askin ostamisesta luopumisessa.
Toisaalta se, mitä kohti olet hakeutumassa, kannattaa tehdä samanaikaisesti mahdollisimman houkuttelevaksi. Esim. kunnon kohottaja voi mielikuvissaan nähdä itsensä hölkkäämässä kepein askelin, miellyttävissä puitteissa ja vaatteissa. Ulko-oven sisäpintaan (tai sohvan yläpuolelle) voi kiinnittää liikunnallisuuteen inspiroivan kuvan.
Jos nämä keinot eivät riitä, voit myös miettiä mitä, tai ketä ko. rutiini on palvellut tai palvelee. Tarvitseeko sinun selvittää välejäsi tuon tahon kanssa, jotta siihen linkittynyt tottumus voi liueta pois? Voisitko saada samaan tarpeeseen itsellesi laadukkaamman lopputuloksen muilla keinoin?
Lisäksi voit pilkkoa tavoitteesi pienempiin osiin ja välitavoitteisiin. Liian suuri haaste saattaa näännyttää heikompana hetkenä. Maraton-juoksukin edetään askel kerrallaan. Mitä enemmän iloa ja positiivisia mielleyhtymiä pystyt sijoittamaan reittisi varrelle, sitä palkitsevammaksi matka muodostuu.
Voimia alkavaan vuoteen, rohkeutta vanhentuneista tavoista irti päästämiseen, sinnikkyyttä ja sitkeyttä askel askeleelta kohti uusia tavoitteitasi!
Kello oli seitsemän illalla. Valtava määrä töitä odotti tekemistä. Ne oli saatava valmiiksi ennen aamua, mutta ennen kuin niihin ehtisi käsiksi, oli vietävä koirat ulos. Niitä oli kaksi: emokoira Kerttu ja sen pentu Varpu.
Kiersimme tutun lenkin. Sen päätteeksi päästin koirat vapaaksi. Oli pimeää. Noukin maasta kepin ja viskaisin sen ilmaan. Koirat rynnistivät perään.
Samassa ilmaa halkoi hyytävä huuto. Juoksin äänen suuntaan. Varpu seisoi kaula pitkällä ja tärisi, ja Kerttu nuoli sen korvia. Keppiä ei näkynyt missään.
Yhtäkkiä Varpu alkoi oksentaa. Verinen möykky singahti sen sisuksista sohjoon. Säikähdin. Koira otti pari horjuvaa askelta ja oksensi uudelleen. Verinen vana halkoi pihaa kuin ohut, punainen lanka. Hätäännyin. Koira oli lähes tajuton. Kauhukuvat vilisivät päässäni. Varpu henkitoreissa. Varpu maahan tuupertuneena. Varpu kuolleena.
Tärisevin käsin lähdin viemään koiria kotiin. Sisälle päästyäni soitin eläinlääkäriin. “Suljemme juuri, mutta soita Viikkiin”, sieltä sanottiin. Soitin eläinsairaalaan ja kuvailin tilanteen. Minulle sanottiin, että kannattaisi lähteä tuomaan koiraa heti.
Perillä Varpu tutkittiin. Odotin, pelkäsin ja toivoin. Kun lääkäri kolmen tunnin kuluttua kutsui tapaamiseen, hän sanoi ettei diagnoosi ollut vielä selvillä. Koira joutuisi aamulla tähystykseen ja sitä varten sen oli jäätävä yöksi sairaalaan. Koiran nielurustossa ammotti valtavan kokoinen reikä.
Toivo ylläpitää elämää
Ennen poislähtöäni kysyin: “Selviääkö se? Onko meillä toivoa?”
Lääkäri katsoi pitkään ennen kuin vastasi: “Ainahan sitä on, mutta kuinka paljon, riippuu tilanteesta, ja sitä emme tällä hetkellä tiedä.”
Itkua nieleskellen ajoin takaisin kotiin.
Portilla tarkistin postin. Laatikon pohjalla oli kortti, jossa oli punaisia, läiskämäisiä kukkia ja niiden yllä hopeisin kirjaimin teksti: Aina on toivoa.
Kortin lähettäjä oli kurssitoverini edelliseltä kesältä.
Tuona iltana sain toivoa hetkellä, jolloin itselläni ei sitä enää ollut. Koirani selvisi hengissä. Sen revennyt nielurusto poltettiin umpeen, mutta siihen jäi elinikäinen vamma. Minä puolestani oivalsin, että satunnainen kortti kuolemanuhan hetkellä voi ylläpitää toivon elämästä.
Miksi toivo on tärkeää?
Tutkija Barbara Fredricksonin mukaan toivo on yksi kymmenestä suurimmasta tunteesta. Siitä on meille monenlaista hyötyä.
1. Se auttaa asettamaan itselle merkityksellisiä tavoitteita: vaikkapa juoksemaan maratonin, vaihtamaan työpaikkaa tai löytämään elämänkumppanin.
2. Se auttaa ylläpitämään uskoa siihen, että voimme omalla toiminnallamme myös saavuttaa nuo tavoitteet.
3. Se auttaa näkemään useampia eri vaihtoehtoja eri tilanteissa. Tämä taas tuo elämään lisää joustoa, mikä puolestaan vahvistaa kokemusta omasta hyvinvoinnistamme.
4. Se auttaa näkemään mahdollisuuksia myös niissä tilanteissa, jotka lähtökohtaisesti ovat raskaita ja haastavia. Tutkimusten mukaan yhden negatiivisen ajatuksen neutraloimiseen tarvitaan peräti kolme myönteistä. Toivolla on tässä keskeinen rooli.
5. Henkisten kolhujen yhteydessä toivo ylläpitää elämänvoimaa ja uskoa siitä, että asiat voivat kääntyä myös parempaan suuntaan.
Voisiko minuutti aamulla muuttaa koko päivän?
Koska vaikealla hetkellä saamani kortti valoi mieleeni toivoa, aloin miettiä miten kannustavia kortteja voisi hyödyntää arjessa. Kenties aiheesta voisi kirjoittaa kirjan ja liittää tueksi pakan kortteja? Yksi hyvän mielen taito per kortti – sen yksinkertaisempaa ei voisi olla!
Nyt tuo ajatus on nähnyt päivänvalon. Kortit nimesin Hyvän mielen korteiksi ja kirjasta tuli Hyvän mielen taidot. Niiden perusidea on, että hyvä mieli on taito, jota voi harjoitella. Jopa minuutti aamulla riittää.
Kun mielen kohdentaa rakentavaan ajatukseen, tuo ajatus alkaa kasvaa. Kun mielensä virittää heti aamusta, se vaikuttaa koko päivään. Jos joka päivä tekee näin, elämä alkaa vähin erin muuttua. Kokeilujen kautta ajatukset voivat muuttua toiminnaksi.
Kun siis seuraavan kerran saat itsesi kiinni ajattelemasta, ettei tästä kuitenkaan mitään tule, mieti vielä hetki. Kenties voit lannistumisen sijaan valitakin tällä kertaa toivon.
MAARETTA TUKIAINEN
Kirjoittaja on tietokirjailija ja muutosvalmentaja.
Toiveet toteutuvat elämässämme monella tavalla. Kaikkia tapoja yhdistää kuitenkin yksi liikkeelle paneva voima, intentio. Intentio syntyy kuin ajatuksen ja tunteen alkuräjähdyksenä. Siinä oleminen saa uuden suunnan ja havaintokenttä laajenee näkemään unelman rakennuspalikoita.
Intentiota voisi kuvata myös virraksi. Sillä on yksi, selkeä suunta ja se vie sinua mukanaan.
1. Ajatushäivähdys
Joskus unelma, toive tai haave käy mielessä vain lyhyen, seitinohuen hetken. Se tuntuu merkityksettömältä ajatukselta, kunnes se muuttuu konkreettiseksi. Sitten muistaa, että ”ai niin, tämä kävi mielessä”. Tämä tiedostamattoman mielen häivähdys voi olla myös intuitiota.
Opettele huomaamaan nuo pienet välähdykset, niin opit tuntemaan itseäsi paremmin ja seuraamaan toiveitasi, jotka usein ovat hiljaisia ulkoisen maailman odotusten takana.
2. Pieni, hiljainen toive
Pienet, hiljaiset toiveet ovat vähän niin kuin salatoiveita. Niistä ei uskalla puhua, eikä niitä melkein uskalla edes ajatella. Niinä hetkinä kun ajattelee, vatsan pohjassa lehahtaa perhosparvi. Jos ei kuitenkaan ole vielä unelmalleen valmis, mieli saataa peloissaan ja vanhan kokemuksen pohjalta alkaa teilata toiveita.
Myös pienet, hiljaiset toiveet kasvavat vähitellen, vaivihkaa. Ja jonain päivänä saattaa huomata, että toiveesta tuli totta. Nautiskele siis noista hetkistä ja anna niiden vahvistua – ihanat tunteet syntyvät myös kuvittelusta ja fiilistelystä!
3. Tietoinen tavoite tai päämäärä
Tämä on kaikkein tunnetuin – ja ehkä hyväksyttävin – tapa toteuttaa unelmia. Monet työelämän menestystarinat ovat tietoisen päätöksen tuloksia. Kun mielessä on selvä kuva siitä, miten haluaa asioiden menevän, mieli löytää koko ajan uusia tapoja hyödyntää nykyhetken resursseja oman tavoitteen saavuttamiseksi.
Tavoitteiden ja päämäärien kanssa kannattaa olla herkkänä, ettei ala taistella elämää vastaan: aina asiat eivät tapahdu siten tai siinä aikataulussa kuin haluat; silti se ei tarkoita, etteivätkö ne voisi toteuta. Silloin kun elämä puuttuu peliin, säilytä positiivinen tunneyhteys siihen, mitä toivot. Älä tee matkastasi tuskaista taistelua!
4. Porttitoiminta
Porttitoiminta on jotain, mikä ei suoranaisesti liity unelmaasi. Teet jotain, tapaat jonkun ihmisen tai välillä teet vain sitä, mistä tykkäät. Nuo elämän ihmeelliset kohdat saavat sinut oivaltamaan jotain tai avaavat jonkin portin, mitä et vain aiemmin kyennyt näkemään, ja unelmasi lähtee toteutumaan kuin olisit löytänyt lankakerän alkupään.
Porttitoiminnan hyödyntäminen ei ole päämääräistä toimintaa. Se vaatii vain, että teet niitä asioita, jotka tuottavat sinulle iloa tai asioita, jotka ovat mielestäsi oikein.
Lähde liikkeelle, tapaa ihmisiä, tee jotain, mistä pidät.
5. Unelma, joka venyy, kun sitä haastaa
Omat unelmat saattavat alkaa venyä, kun mielen rajat antavat vähän periksi. Aluksi toivoo jotain, minkä uskoo olevan mahdollista eilisen tiedolla ja tämän hetken resursseilla. Sitten kun alkaa tottua ajatukseen – eli kun mieli ei enää niin kovasti rajoita – alkaa tulla uusia mahdollisia ajatuksia. Jälkeenpäin ensimmäiset unelmat tuntuvat ihan pikkunakeilta. Myös porttitoiminta voi haastaa omien unelmien rajat.
Omien unelmieni kohdalla kuvittelen mielen rajani kuin läpinäkyväksi palloksi ympärilleni, ja alan tehdä mielikuvissa (joskus myös ihan konkreettisesti) reikiä tuohon palloon. Näin annan myös uusille ajatuksille ja mahdollisuuksille tilan tulla.
6. Unelma, joka tuntuu mahdottomalta
Tämä on vaikein kohta, sillä mieli kertoo niin selvästi, mikä näillä resursseilla ja aiemman kokemuksen perusteella on mahdollista. Kyse on mielen rajoista. Kun mieli estelee mitä hienoimmilla selityksillä, saatat uskoa sitä. Itsen ja unelman toteutumisen välillä tuntuu olevan kuilu.
Kun mielen rakentamaa kuilua pääsee työstämään, unelma tulee lähemmäksi. Silloin se jo tuntuu; ja silloin kun se tuntuu, alkaa nähdä mahdollisuuksia. Kun uskaltaa katsoa näitä oman mielen esteitä silmästä silmään, kurkkaa myös omaan sisimpään ja sen elämää rajoittaviin rakennuspalikoihin. Kun palikat rakentaa uudelleen, mahdottomista unelmista alkaa tulla mahdollisia.
Oululainen luotokuvauksen harrastaja Pertti Väyrynen kuvasi vuosi sitten alle minuutin videon, jossa saippuakupla jäätyy. Saippuakuplan jäätyminen on jäätävän kaunis prosessi, ja se kestää vain lyhyen hetken.
Tämä video sopii hyvin pakkaspäivien iloksi – ja inspiraatioksi?
Meillä on kolme kissaa, kaksi punaista kollia ja yksi Prinsessa Lala. Lala alkoi koiramme kotiuduttua viihtyä ulkona kauemmin ja kauemmin, kunnes yhtenä päivänä se ei enää tullut kotiin.
En ollut huolissani Lalasta. Aavistelin sen viisaana kissana etsineen uuden kodin itselleen. Lapset olivat surullisia ja ikävöivät kissaa. Lalan katoaminen sai meidät pohtimaan rakkautta ja vapautta. Kerroin lapsilleni jälleen tarinaa mummustani.
Minulle elämäni tärkein ihminen on ollut Englannissa asunut mummuni. Häneltä sain pyyteetöntä rakkautta, ainoastaan hyväksyviä katseita, jatkuvaa kannustusta ja loputonta hyväksyntää. Tämä rakkaus kannatteli minua läpi lapsuuteni aina äitiyteeni asti. Tunsin sen vahvana ympärilläni, vaikka emme nähneet toisiamme kuin muutamia kertoja vuodessa.
Kun käyttäydyin hölmösti, ajattelin aina ensimmäiseksi mitä mieltä mummuni minusta nyt olisi. Tiesin hänen antavan minulle anteeksi, joten minun oli helpompi antaa töppäilyni anteeksi itselleni. Kun tein jotain hienoa, kuvittelin hänen iloa loistavat kasvonsa minua ihailemassa ja olin tuplasti ylpeä itsestäni. Hän eli vierelläni, oli ajatuksissani ja oli äärimmäisen rakas minulle. Hänen poismenonsa oli minulle hyvin raskasta, mutta se pakotti minut seisomaan omilla jaloillani. Minun oli opittava löytämään itsestäni anteeksianto, ihailu ja pyyteetön rakkaus itseäni kohtaan. En ole menettänyt häntä, sillä hän on elossa ajatuksissani ja tunnen hänet ikuisesti sydämessäni.
Toivon lasteni löytävän itselleen oman mummunsa, oman ihmisensä, jonka rakkaudessa he voisivat loistaa. Toivoisin olevani itse heille se ihminen, mutta äitinä joudun rakastamisen lisäksi heitä myös ojentamaan ja joskus myös rajoittamaan, sillä se on äidin tehtävä. Vaikka nyt olin turvallisesti aina heidän vierellään, olisi minunkin tehtäväni heidät joskus lopullisesti vapauteen päästää. En voisi heihin takertua.
Rakkaus on vapautta. Se on vapautta antaa toisen olla juuri sellainen kuin toinen on. Epätäydellinen, erehtyväinen, virheitä tekevä tavallinen ihminen. Se on vapautta antaa toisen mennä. Hyväksyä, kun toinen eksyy polulta, on ihan hukassa, on kaukana sinusta.
Rakkaus ei ole takertuvaa vieressä nyhjäämistä, toisesta huolehtimista ja yrityksiä muuttaa toista sellaiseksi, että sinulla olisi helpompaa olla.
Rakkaus ei ole toisen omistamista ja rajoittamista, määräämistä ja vahtimista. Rakkauden tarkoituksena ei ole tehdä toista ihmistä riippuvaiseksi sinusta.
Lapset voisivat harjoitella tälläistä vapaata ja pyyteetöntä rakkautta Lalan kanssa. Me voisimme antaa kissalle vapauden päättää itse missä ja kenen kanssa se halusi asua. Voisimme rakastaa kissaa ihan yhtä paljon, asui se meillä tai ei. Se voisi aina olla ajatuksissamme ja sydämessämme.
Eräänä iltana kävelytimme tyttäreni kanssa koiraamme. Tyttäreni pysähtyi sitomaan kengännauhojaan, nosti katseensa ja huudahti: ”Lala!” Lala istui viereisen talon ikkunalla ja katsoi meitä kissamaisen välinpitämättömästi. Menimme koputtamaan talon ovea ja selitimme talon asukkaille Lalan olevan meidän kissa. Lala oli asunut heillä jo tovin, oli kuulemma rakastunut heidän Mikko-kissaansa.
Istuimme juttelemassa kauan näiden talossa asuvien mummujen kanssa. Lala oli valinnut uudeksi kodikseen kolmen sisaruksen talon korttelin päästä meiltä. Kaipasi kai poikavoittoisen kotimme sijaan naisia ympärilleen. Mummuilla on myös sattumoisin sama sukunimi kuin Lalan kasvattajalla, eli ei kelvannut prinsessalle meidän nimikään.
Yritimme tuoda Lalaa kotiin, mutta se karkasi samantien takaisin Mikon luo. Olkoon siis siellä. Me käymme nyt lasten kanssa vierailuilla mummujen luona, katsomassa Lalaa. Meidät otetaan aina vastaan avosylin. Viemme Lalalle herkkuja ja mummut syöttävät meille herkkuja.
Emme menettäneet kissaa. Saimme kolme uutta mummua.
Lisää äitiydestä, mummujen rakkaudesta ja kissan sielunelämästä Taran kirjassa Äitipeli – Selviydy voittajana. Prinsessa Lalan kuvan on ottanut mummu-visiitillämme kirjan valokuvaaja Sari Mattsson.
Toiveet, haaveet, ajatuspilkahdukset ja merkittävät unelmat kulkevat mukana arjessamme. Monien pienten toiveiden toteutuminen tai ajatusten konkretisoituminen saattavat jäädä huomaamatta arjessa. Ne ovat ikään kuin itsestään selvyyksiä. Ne tapahtuvat niin arkisen tylsästi, ettei niitä välttämättä edes huomaa.
Kun pientenkin toiveiden toteutumiseen alkaa kiinnittää huomiota, elämä alkaa muuttua taikamaaksi. Alkaa tapahtua ihmeellisiä asioita. Pienten, melko merkityksettömien asioiden konkretisoituminen ja niiden huomioiminen auttaa avaamaan omassa mielessä tietä myös isommille unelmille. Isommat unelmat vaativat usein vähän enemmän sisäistä työtä, sillä ne nostattavat ajatuksiin erilaisia uskomuksia omista mahdollisuuksista. Uskomusten taustalla on pelko, joka taas estä olemasta avoin elämälle.
Ystävälläni oli vuosia sitten maailman kaunein intialainen antiikkipöytä. Ihailin sitä aina käydessäni ystäväni luona. Vuosien ihailun jälkeen ystäväni sanoi, että hän haluaisi luopua pöydästä ja kysyi, haluaisinko minä pöydän hoitoon. Asuin silloin omakotitalossa, ja tottahan minä pöydän otin, ilomielin!
Kun eron myötä muutin pois omakotitalosta, myös pöytä jäi sinne. Ajattelin tuolloin, että vielä joskus asun omakotitalossa, ja haluan teettää pöytään jatkojalat, jotta sitä voisi käyttää ruokapöytänä. Pöytä päätyi lopulta varastoon, ja sitä koitettiin myydä. Mutta pöytä oli valtavan iso, eikä se sopinut mihin tahansa tilaan.
Kun etsimme pöydälle uutta hoitopaikkaa, yksi ystäväni ilmoitti hakevansa sen joogastudiolleen. Tästä on jo useampi vuosi aikaa. Unohdin koko pöydän ja unohdin haaveeni pöydän tuunauksesta ruokapöydäksi.
Viime aikoina perheelläni on ollut haaveissa omakotitalo. Olemme pohtineet sitä paljon. Olemme toivoneet omaa puutarhaa ja lapsille vapaata leikkimaastoa. Teimme lasten kanssa isänpäiväkorttia, johon leikkelimme lehdistä kuvia – sellaisia kuvia, joissa on hyvä fiilis, sellainen, jota itse toivomme omaan kotiimme. Vastaan tuli kuva intialaisesta antiikkipöydästä, joka näytti siltä, että siitä oli tehty ruokapöytä jatkojalkojen avulla. Se sai minut muistamaan ystäväni ihanan pöydän ja oman haaveeni. Muutaman sekunnin ajan mietin, mihinköhän pöytä oli lopulta päätynyt. Oliko se vielä joogastudiolla vai oliko se lähtenyt eteenpäin, kenties myyty?
Kolme päivää kortin tekemisestä ja sekuntien kestävästä ajatuksesta sain tuntemattomalta ihmiseltä viestin, että ”meillä on täällä tämä pöytä, ja meidän pitäisi päästä siitä eroon muuton takia”. TÄH! Kuinka huvittavaa, ajattelin. Vastasin hänelle, mutta en koskaan saanut vastausta takaisin.
Kului viikko, ehkä toinen. Unohdin koko asian, kun ajattelin, että he ehkä saivat asian jotenkin hoidettua. Olimme olleet monta viikkoa kipeänä koko perhe, ja vaatekaappi, jonka olin ostanut meille tori.fi:stä, oli odottanut hakemistaan. Kaapin haku siirtyi vielä parannuttuamme, kun autollinen apurimme tuli kipeäksi. Ei auttanut muuta kuin soittaa aamulla autovuokraamoon ja vuokrata paku, jotta saisimme kaapin kotiimme.
Iltapäivällä mieheni oli lähdössä toimistomme ovesta ulos, kun puhelimeni soi. Tuntematon ihminen soitti. Tämä eri tuntematon ihminen kuulosti siltä kuin olisi hädässä: ”Meillä on täällä tämä pöytä, ja parin tunnin päästä meidän pitää luovuttaa paikan avaimet eikä meillä ole mahdollisuutta kuljettaa sitä – voisitteko tulla hakemaan sen?”
Jaa, noh. Muistelen, että viimeksi meillä oli ollut paku vuokralla vuosia, vuosia sitten. ”Juuri tällä minuutilla haku onnistuu”, vastaan. Muina minuutteina edellisten vuosien aikana se ei olisi onnistunut näin helposti ja nopeasti.
Ylempi kuva on lehtileike, alempi kuva on ystäväni pöydästä.
Tunti puhelun jälkeen pöytä ilmestyi toimistollemme. Ja siinä se kaunokainen nökötti. Seuraavana päivänä toimistollemme tulivat valokuvaajat kuvaamaan seuraavaa kirjaani, johon toivottiin turkoosia puupintaa. Vasta aamulla uusin silmin pöytää katsoessani tajusin, että siinähän se oli!
Pöytä putosi kuin ihmeen kaupalla (vaikkakin loogisesti ja arkisesti) taivaasta. Nyt odottelen sitä omakotitaloa 😉
Omia ajatuksiaan voi oppia käyttämään luomisen välineenä, kun poistaa esteet ja oppii havainnoimaan asioita uudella tavalla. Tule mukaan Unelmakarttakirja-kesäkurssille luomaan oma voimakirjasi ja iloa elämääsi. Lue lisää TÄSTÄ.
Yleensä muutos herättää minussa huolta, hämmennystä ja kauhua, jolloin kaivaudun peiton alle nieleskelemään. Olen kuitenkin havainnut, että muutosten aikoina itseni hellästi hoitaminen on hedelmällisin lähestymistapa. Huolehtimalla siitä, että juuri nyt voin mahdollisimman hyvin, luon itselleni tilaa ja turvaa kokea kaikkia tunteitani, myös innostusta ja kepeyttä. Lempeyden myötä ravistun kysymään itseltäni, voisinko sisäisen draamailun sijaan kyseenalaistaa ajatukseni siitä, mitä elämässä minun mielestäni pitäisi tapahtua.
Muistan, kuinka kolmetoistavuotiaana polviani särki joka ilta. Äiti sanoi, että ne ovat kasvukipuja. Poniratsastajan sääret hujahtivat hevosella matkaa taittavan mittoihin, ja se sattui. Mutta kyllä hevosen selässä näkee kauemmas ja hyppää korkeammalle. Muutos pyytää, että tarkastelisin kriittisesti kaikkea, mistä olen kynsin hampain pitänyt kiinni. Se pyytää katsomaan, pysynkö tutuilla, mutta usein epätyydyttävillä tai potentiaalejani himmaavilla mukavuusalueilla kasvukivun pelossa. Olen itse tosi huomaamattani onnistunut järjestelemään elämääni ja ajatuksiani, jopa unelmiani, välttääkseni kohtaamasta oletettuja rajoituksiani. Siis antanut jonkin kauan sitten syntyneen käsityksen itsestäni määrittää sitä, mitä kohti kuljen, tai jätän kulkematta.
Entä jos kaikki mihin sydämeni kutsuu, onkin mahdollista? Se saattaa hyvinkin tarkoittaa jo olemassa olevan minuuden ja todellisuuden rakenteiden kyseenalaistamista – eli kipujenkin kohtaamista. Jos muuttuvien tilanteiden keskellä jämähdän murehtimaan sitä, että jokin ovi sulkeutuu, suljen myös itse automaattisesti asioita ulkopuolelleni. Mutta jos heitänkin eksistenssille kysymyksen ”hei, miten tää voisi toimia?”, pysyn avoimena. Tutkiessani käsityksiäni ja tunnemaailmaani huomaan avautuvani mahdollisuuksille, joiden olemassaolosta en aiemmin ollut tietoinen, koska olin niin kiinni tietynlaisessa näkemyksessä itsestäni ja todellisuudesta. Kutkuttavasti provosoivin hulluuden määritelmä, jonka olen kuullut on ”tee, kuten olet aina tehnyt, ja odota eri tuloksia”. Jos tietoisuutemme luo todellisuutemme, minun todellisuuteni on nykyisen tietoisuuteni näköinen. Jos haluan jotakin muuta, muutoksia on tapahduttava ensin tietoisuudessani.
Ajattelen, että se mitä muutoksissa vastustamme, ei kohdistu ainoastaan siihen, että ulkoiset olosuhteemme vaihtuvat. Kenties vastustus nousee myös siitä alitajuisesta ymmärryksestä, että minä tällaisena kuin itseni nyt tunnen, joudun ja tulen muuttumaan. Uskon, että on kasvettava siksi ihmiseksi, joka toteuttaa unelmiaan. Reissu sisältää niiden miinojen raivaamista, jotka estävät minua vastaanottamasta ja toteuttamasta asioita, joita sydämessäni toivon. Muutokseen suostuminen on myös sen muistamista, että minun lävitseni virtaa jotain paljon suurempaa kuin se, mitä voin, tai minun tarvitsee, hallita. Muutos on itseni uudelleen luomista mutta myös antautumista uudesti luoduksi.
Kun mieltäni särkee ja sydäntäni kolottaa, ajattelen, että tiedän jo, millaista elämä ja olemassaolo on niillä spekseillä, joilla sitä olen elänyt. Tiedän esimerkiksi, millaista on olla olematta täysin autenttinen, tai millaista on elää epäterveessä parisuhteessa. Tiedän, millaista on vetäytyä läheisyyden pelossa itsenäisen eloni mukavuusvyöhykkeille. Tiedän myös, millaista on pienentää itseäni ja tiedän senkin, miten huikealta tuntuu toteuttaa isoja haaveita. Tiedän, millaista on olla tällainen, kuin nyt olen, tai olen aiemmin ollut.
Voisinko siis tehdä oloni mahdollisimman lempeäksi tämän uuteen ja tuntemattomaan johtavan prosessin keskellä? Voisinko hyväksyä pelkoni osaksi muutosta ja tulkita sen pikemminkin tanssiinkutsuksi kuin syyksi perääntyä? Voisinko arvostaa ja tukea kasvuani juuri nyt riippumatta siitä, mitä tapahtuu tuntemattomassa tulevassa? Entä mitä kaikkea voinkaan elämässä vielä tietää? Millaisille unelmille avautua?
Luin haltioissani musiikintutkija Erkki Lehtirannan kirjan Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi (Basam Books, 2015), jossa puhuu kirjoittajan 40 vuoden kokemus aiheesta. Tämä artikkeli perustuu kyseiseen teokseen, joka tarjoaa valtavasti tietoa, vinkkejä ja oivalluksia ihmisen ja ympäristön äänimaisemista.
Musiikki virittää mielikuvituksemme lentoon, vie meidät kaukaisiin kulttuureihin ja menneisiin vuosisatoihin. Sävelet voivat nostaa masennuksesta, tarjota lohtua ja parantaa. Musiikki liittyy tunne-elämäämme, ajatteluumme, oppimiseemme ja luovuuteemme. Musiikkia kuulee elämän suurissa tapahtumissa, kuten häissä ja hautajaisissa. Sitä on kokeiltu hyvin tuloksin niin synnytyksessä kuin saattohoidossa.
Musiikki vaikuttaa ihmisen fysiologiaan, kuten verenpaineeseen, aineenvaihduntaan, hermostoon, hengitykseen ja sydämen toimintaan. Emme ota äänen värähtelyvaikutuksia vastaan pelkästään korvillamme, vaan koko kehollamme, esimerkiksi kehomme nesteet ja luut johtavat hyvin värähtelyjä. Koko kehomme on vastaanotin ympäristömme äänimaisemille.
Kaikki, mikä liikkuu, synnyttää ääntä, kaikki värähtelevät kappaleet synnyttävät ääntä. Toisin sanoen kaikki universumissa värähtelee jollain tietyllä taajuudella. Tietynlainen musiikki liittyy samoihin aivorytmien sähkömagneettisiin taajuuksiin kuin meditaatio. Tutkijoiden mukaan kehossamme on eräänlainen magneettiaisti, jonka kautta olemme yhteydessä maan magneettikenttään, ja jonka avulla esimerkiksi linnut suunnistavat. Samasta syystä on terveellistä olla kesällä mahdollisimman paljon kosketuksissa maaperään paljain jaloin. Tätä noin 7,8 hertsin taajuutta voidaan hyödyntää musiikissa.
Musiikki- ja tanssiterapiaa hyödynnetään nykyään länsimaissakin. ”Länsimaissa on sivuutettu monet taiteeseen ja musiikkiin liittyneet itsehoidolliset ja sosiaaliset ulottuvuudet, jotka nyt palautetaan terapian ja erillisen ammattikunnan keinoin”, sanoo musiikkiterapian professori Jaakko Erkkilä. Musiikkiterapiaa käytetään esimerkiksi hermostolliseen tasapainottomuuteen. Luonnonäänien ja ympäristön oman ”musiikin” monipuoliset parantavat vaikutukset mieleen, hermostoon ja hormoneihin ovat tutkimusten alla. Esimerkiksi Tanskassa leikkaussalit ja ambulanssit ovat kokeilleet räätälöityjä akustisia ääniympäristöjä potilaita rentouttaakseen ja paranemisprosessia edistääkseen. Deepak Chopra toteaa musiikin avaavan, korjaavan ja vahvistavan biologisia rytmejämme.
Elämme ihmeellistä vaihetta ihmiskunnan historiassa, koska tiedon lisäksi saatavilla ovat kaikkien kulttuurien ja kansojen musiikit. Ei ole kuitenkaan sama, mitä ääniä ja musiikkia kuuntelee. Liian raivokas rytmi voi hermostuttaa ja viedä keskittymiskyvyn tai kaihoisat sanat voivat ajaa syvemmälle omiin ahdistaviin ajatuskierteisiin. Musiikkivalinnoillamme on todellakin merkitystä sekä itsellemme että ympäristöllemme. Oma mielimusiikki tekee terveemmäksi mutta epämiellyttäväksi koetulla musiikilla on puolestaan haittavaikutuksia. Melua ja musiikillista pakkosyöttöä tuleekin kaikin keinoin välttää. Tekstien merkitys on huomattava musiikin yhteydessä. Niinpä on tärkeää kiinnittää riittävästi huomiota sanojen merkityksiin ja siihen, mitä tekstillä haluaa voimistaa maailmassa.
Tärkeä näkökulma puhuttaessa äänen ja musiikin tervehdyttävistä vaikutuksista on laulu, nimenomaan oman lauluäänen käyttö. Lauluäänen käyttö pitäisi kuulua kaikille ihmisille. Tämä ihmisen ihmeellinen oma instrumentti on vaarassa joutua vajaatoimintaan, ja sillä saattaa olla yllättäviä vaikutuksia. Esimerkiksi erään luostarin työntekijät alkoivat menettää jaksamistaan ja mennä huonompaan kuntoon, kunnes huomattiin, että heidän päivittäinen yhteinen sosiaalinen hetkensä laulamisineen oli kielletty. Kun se palautettiin, hyvinvointi parani jälleen. Voimme lisätä värähtelyjä omassa kehossamme laulamalla esimerkiksi vokaaleita, ja tunnustelemalla, missä kukin vokaali omassa kehossa värähtelee. Voit laulaa jollekin tietylle kehosi osalle, jolle toivot paranemista tai rentoutumista. Laululla ja äänijoogalla on pitkään työskennelty ihmiskehon energiapyörteiden, chakrojen, avaamiseksi.
Monet tutkijat ovat esittäneet, että jokaisella ihmisellä on oma, yksilöllinen perussävelensä! Ihmisen olemuksen koherenssi vaatii jonkinlaista perussäveltä, erilaisen aaltojen summautumaa, joka pitää ihmistä koossa. Oman sävelen voi pyrkiä löytämään oman äänen kanssa työskentelemällä, mikä vahvistaa ja voimistaa soluvärähtelyjä ja on erittäin tervehdyttävää.
Moderneista äänipioneereista monet antavat paljon painoarvoa puheäänelle ja sen taajuuksille. Se näyttää paljastavan hyvin paljon meistä ihmisistä. Se on myös yksi terveysongelmien hoitamisen avaimista. Ääniterapiassa voidaan esimerkiksi selvittää, missä kehon osassa tai järjestelmässä energia ja taajuudet ovat tukossa, ja hyödyntää erilaisia äänitaajuuksia solutoiminnan värähtelyn aktivoimiseksi.
Olen itse kuvitellut, että en osaa laulaa. Kuitenkin kehotietoisuutta harjoittaessani olen tullut tietoiseksi äänen vaikutuksesta kehooni. Ääneni on ollut monista emotionaalisista ja fysiologisista syistä johtuen jumissa. Päätin kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen alkaa laulamaan. Äänellä puran jännitteitä kehostani ja nostan värähtelytaajuuksiani. Huomaan, kuinka luonnollista ilmaisua tämä toiminto, jota en pitänyt omana juttunani, on. Ei tarvitse osata laulaa nuotilleen oikein. Lehtiranta suosittelee, että ”anna laulun virrata mahdollisimman vapaana ja opi samalla rakastamaan omaa ääntäsi”. Olen huomannut, kuinka suhtaudun eri tavalla ääneeni lauluharjoitusten myötä, ääni kulkee ja sointuu kauniimmin. Tosiaan omasta äänestä pitää nauttia, jotta sillä voi kauniisti ilmaista itseään ja tuottaa hyviä energioita muille.
Hyvät musiikkikokemukset:
Aktivoivat oikean aivopuoliskon prosesseja ja vaikuttavat aivopuoliskojen balanssiin
Voivat auttaa oppimaan tehokkaammin ja muistamaan paremmin
Voivat auttaa saamaan yhteyttä tiedostamattomaan mieleen ja muistivarastoon
Vaikuttavat luovuuteemme ja mielikuvitukseemme
Poistavat jännitystä, vahvistavat immuunijärjestelmäämme ja aktivoivat hyvää tekeviä hormonaalisia prosesseja
Musiikillista harmoniaa löytyy muun muassa seuraavista kappalevinkeistä:
– Selviydy voittajana.
