Yksinäisyys koskettaa meistä jokaista – Kaipaamme toista ihmistä tuplaamaan ilon ja puolittamaan surun

 

Yksinäisyys on teema, jota nyt tekee vähän mieli pyöritellä. Se on teema, joka koskettaa hyvin montaa suomalaista. Yksinäisyyden vuoksi moni kärsii hiljaa itsekseen ja hakee esimerkiksi auttavista puhelimista helpotusta oloonsa.

Puhutaan vapaaehtoisesta ja sellaisesta yksinäisyydestä, joka ei ole ihmisen oma valinta. Puhutaan myös pitkään jatkuneesta ja väliaikaisesta yksinäisyydestä. Yksinäisyys voi liittyä myös erilaisiin elämäntilanteisiin, ikään, terveyteen ja niin edelleen. Yksinäisyys voi olla ihan konkreettista, ei ihan oikeasti ole ketään toista tai se voi olla mielentila.

Vapaaehtoisesti yksinäinen hakeutuu yksinäisyyteen, ehkä hetkeksi lepäämään ja keräämään voimia. Yksinäisyys voi olla hyvä keino purkaa henkisesti täysinäistä oloa. On tärkeää tiedostaa sosiaalinen tai muu ähky, jotta ei tule liian täyteen erilaisia asioita. Ihmiset tarvitsevat yksinäisyyttä eri määriä; esimerkiksi erityisherkälle tai sosiaalista työtä tekevälle yksinäisyyteen vetäytyminen voi olla henkisen hyvinvoinnin kannalta lähes elinehto – lepopaikka. Lepopaikkana yksinäisyys on hiljaisuuden ja rauhan olotila, jossa voi olla itselleen läsnä.

Kaikki eivät osaa olla yksin edes pieniä hetkiä – yksinäisyydessä on ehkä jotain sellaista, joka muistuttaa jostain vanhasta ja kipeästä. Toisen lepopaikka on toiselle ahdistava, tuskainen ja pelottava paikka.

Viime aikoina olen kuitenkin puhunut ihmisten kanssa yksinäisyydestä, jota nyt haluan pohtia vähän enemmänkin. Siitä yksinäisyydestä jota tuntee ihmisten keskellä; parisuhteessa, ystävien keskellä, työporukassa… Mistä syntyy tunne siitä, että on yksin ja olo on autio ja tyhjä? Se ettei oikein mistään saa kiinni eikä millään ole merkitystä, jos ei saa yhteyttä toisiin ihmisiin.

Paljon puhutaan siitä, miten ihminen on lopulta aina yksin ja toisaalta taas siitä, että olemme kaikki yhtä, yhteydessä toisiimme. Niinpä niin ja mitä jos silti tuntuu, että on ihan liian yksin? Noissakin ajatuksissa on minun mielestäni sisälle rakennettuna ajatus siitä, ettei ole lupa tuntea yksinäisyyttä. Että siinäkin tunteessa on jotain sellaista, josta pitää syyllistyä.

Jokin tässä ihmisten elämässä minua koskettaa. Miten meistä on tullut niin irrallisia, ettemme tunne kuuluvamme kenellekään tai mihinkään yhteisöön? Moni itkee sukua ja perhettä, joka on, mutta ei ole kuitenkaan. Mistä eväistä syntyy sellainen olo, ettei ole tyhjä eikä yksinäinen? Ehkä siitä että on olemassa ihmisiä, jotka ottavat kopin silloin, kun itse ei jaksa ja kun uhkaa pudota pohjalle. Siitä että on ihmisiä, jotka kaksinkertaistavat ilon ja puolittavat surun. Että saan olla sellaisena kuin olen, vailla pelkoja tietäen, että tässä olen ja tällaisena minut hyväksytään. Että olisi se toinen tai ne toiset, joiden oma olen ja joiden keskellä tunnen saavani rakkautta.

Oletko tyhjä vai täysi? Ehkä kumpaakin?

Kenen oma sinä olet?


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: