Sinun todellinen luontosi, Essenssi, henki, mitä se on?

aaro_blogi

Kuulet henkisissä teksteissä ja puheessa puhuttavan todellisesta itsestä, todellisesta luonnosta, sielusta, korkeammasta minästä ja monesta muusta mystisen kuuloisesta asiasta. Mutta oletko koskaan kysynyt, mitä nuo todella ovat? Mihin niillä viitataan?

Minun kokemukseni on, että ihmisellä on todellinen luonto. Sen sijaan, että olisimme keho, persoonallisuus ja se elämäntarina, jota olemme kantaneet mukanamme, on olemassa jotain, josta minut on tehty. Jokin, jota perimmiltäni olen. Jotain hyvin hienovaraista ja samalla niin käsinkosketeltavaa, että sen tunnistaa merkitykselliseksi. Tuota todellista minuutta kutsun Essenssiksi.

Tuo Essenssi on itse tyhjyys. Tyhjyys, jolla on lukemattomia ominaisuuksia. Se on rakkaus, vahvuus, voima sekä myötätunto. Ja monta muuta. Noita aspekteja voisi kuvata luonteenpiirteiksi, joskaan ne eivät ole samanlaisia luonteenpiirteitä, kuin meissä ihmisissä, vaan ne ovat todellisuuden perimmäisiä ominaisuuksia.

Asiaa voi hahmottaa esimerkiksi pohtimalla sitä, että kullasta tehdään monia erilaisia asioita. Koruja, komponentteja tietokoneisiin ja niin edelleen. Kullasta tehdään siis monia asioita, joilla on ominaisuuksia. Ihan yhtälailla eri ihmisillä ja olennoilla on erilaisia ominaisuuksia. Mutta kaikki kullasta tehdyt asiat on tehty kullasta, oli niiden muoto mikä tahansa. Tuolla kullalla, joka on noiden esineiden essenssi, on ominaisuuksia, siis luonteenpiirteitä. Ihan yhtälailla ihmisen todellisella luonnolla on erilaisia luonteenpiirteitä. Todellisuuden ja kullan vertaaminen ei tietysti ole reilua, mutta esimerkki auttanee hahmoittamaan, mistä puhumme.

Essenssistä käytetään monia nimiä. Sellaisia kuten henki, jumala, atman, tietoisuus, presence, Being ja niin edelleen. Tuo Essenssi on elämän todellinen olemus, sen kaikkine ominaisuuksineen. Yksittäinen sielu taas on tuon Essenssin ilmentymä. Sielu ei siis ole sama asia kuin Essenssi/henki, mutta se on sen ilmentymää ja kantaa potentiaalina itsessään sen ominaisuuksia. Kun puhutaan henkisestä matkasta ja siitä, että sielu etsii todellista luontoaan, tarkoitetaan sitä, että tuo sielu haluaa tunnistaa alkuperänsä ja sen, mikä ja mitä se todella on.

Hengelliset traditiot tietävät kokemuksesta, että sielu etsii todellista olemustaan. Se haluaa tietää kuka se on, eikä tätä kaipuuta voi täyttää mikään muu kuin autenttinen kokemus ja totuuden laskeutuminen osaksi elämäämme.

Yhtä aikaa kuin tuo sielu etsii itseään, myös Essenssi etsii jotain. Rakastettu etsii rakastajaansa yhtälailla kuin rakastaja Rakastettuaan. Elämä etsii kokemuksia itsestään ja matkaa erilaisissa muodoissa. Se myös odottaa yksittäisen sielun tunnistavan oman luontonsa, eli hänet. Näin hän voi kokea itsensä ja rakastaa itseään. Tämä tunnistaminen on olennainen asia ihmisen ja ihmisyyttä kokevan sielun kannalta, sillä ihmisessä oleva sielu kantaa sisällään potentiaalia itsensä tunnistamiseen.

Minun ymmärrykseni aidoista henkisistä pyrkimyksistä voi tiivistää kahteen asiaan:

  1. Sielu haluaa ja pyrkii tunnistamaan oman todellisen luontonsa. Tätä ilmiötä kutsutaan englanninkielisessä henkisessä kirjallisuudessa nimellä Self realization
  2. Essenssi (henki) haluaa päästä elämään tämän yksittäisen sielun kautta maailmassa, tiedostaen itsensä. Tätä ilmiötä kutsutaan termillä Self actualization
Ihminen on osa elämää ja jokaisella meistä on mahdollisuus luoda uudelleen yhteys siihen, mitä todella olemme.
Ihminen on osa elämää ja jokaisella meistä on mahdollisuus luoda uudelleen yhteys siihen, mitä todella olemme.

Erinäisten vaiheiden kautta sielu menettää yhteyden alkuperäänsä. Ihmisen psykologisen minuuden kehityksen myötä se kadottaa yhteyden Essenssiinsä ja samaistuu sekä kehoon että psykologiseen minuuteen, eli egorakenteeseen, joka voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan; vaistomaiseen Idiin, Egoon sekä rajoja luovaan Superegoon.

Tuo yhteyden menetys johtaa siihen, että me elämme elämää, joka ei ole sen elämän täyttämää, joka olemme. Sellaiset Essenssin aspektit kuten ilo, uteliaisuus, vahvuus, tahto selkeys ja ohjaus, menetetään. Niitä korvaamaan rakentuu niitä imitoimaan pyrkivä egorakenteen osa.

Yhteyden menetyksen myötä sielu elää vailla tietoisuutta itsestään ja alkuperästään. Sielun elämästä tulee egon elämää, joka perustuu kaavoille, vuorovaikutusmalleille ja tiedostattomille minuuden määritteille. Olennaista on myös se, että yhteyden menetyksen myötä Essenssi ei saa ilmentyä tuon sielun kautta. Jos Essenssi saisi olla osa elämäämme, eläisimme sen eri ominaisuuksien tukemina ja elämämme olisi antoisa seikkailu. Aina tuore, elävä, muuttuva ja rikas.

Kaikki henkiset traditiot tunnistavat, että henkisessä työssä on kyse siitä, että sielu tunnistaisi jälleen oman todellisen olemuksensa. Tämän työn tiedetään vaativan huomiota ja aikaa. Työssä on monia vaiheita ja sitä tehdään monin eri tavoin.

Olennainen syy siihen, miksi menetämme yhteyden todelliseen luontoomme, on se, että kasvuympäristöstämme, tai elämässämme myöhemminkään, ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat peilanneet meille egorakenteensa sijaan Essenssiä. Tämän vuoksi Essenssin löytämisessä opettajan/ohjaajan merkitys on suuri. Opettaja, joka kantaa sisällään Essenssiä, tai jotain sen aspektia, voi auttaa meitä tunnistamaan omassa kokemuksessamme ne tiedostamattomat rakenteet, jotka ovat tiellä, aivan kuten hän voi myös kiinnittää huomiomme Essenssiin, kun se ilmenee tietoisuudessamme.

On mainitsemisen arvoista, että moni henkinen traditio tavoittelee vain sen tyhjyyden tunnistamista, joka Essenssi on. Vaikka tuo tyhjyys (Void) on Essenssin perimmäinen luonto, se on vain yksi sen luonteenpiirteistä. Tähän tyhjyyteen yhtyminen ei tuo päätöstä henkiselle matkalle, sillä usein vasta siitä alkaa Essenssin matka maailmaan, tai sielun matka elämässä, Essenssi tukenaan.

Juurikin tämä vaihe vaatii usein eniten huomiotamme ja työskentelyä. Jotta tietoisuus, eli Essenssi, voisi laskeutua sieluun ja kehollistua (embody), joudumme työskentelemään sekä psykologisesti että kehollisesti niiden rakenteiden ja jännitteiden kanssa, jotka estävät yhteytemme Essenssiin ja luovat kokemustamme itsestä ja elämästä.

Sanoisin, että tämä vaihe on keskeinen ihmisyyden potentiaalia ajatellen. Mitä enemmän Essenssille on tilaa meissä, sitä enemmän taivasten valtakunta paljastuu meille, tässä ja nyt. Sitä antoisampaa elämämme on. Sitä enemmän olemme oma itsemme ja yhteydessä Rakastettuumme. Saatamme elää ulkoisesti ihan tavallisen näköistä elämää, mutta näemme maailman Rakastettumme silmin. Silmin, joita ne, jotka eivät ole rakastuneet, eivät voi ymmärtää.

Nykyinen popularisoitunut henkisyys ei usein pidä sisällään tietoa Essenssistä. Henkisyydellä viitataan mm. sellaisiin asioihin, kuten henkinen hyvinvointi, jolla viitataan enemmänkin terveeseen ja harmonisesti toimivaan egorakenteeseen, kuin yhteyteen Essenssin kanssa. Yhtälailla henkisyydellä voidaan viitata vetovoiman lain tuntemiseen ja omien unelmien toteuttamiseen. Tai omien ajatusrakenteiden tiedostamiseen ja niiden kanssa työskentelyyn, niin, että ne antavat tilaa vapaammalle elämälle, jota elää kuitenkin se sama egorakenne, kuin aiemminkin.

Henki on yhtä kuin Essenssi. Minulle henkisyydessä on kyse oman Essenssinsä, todellisen luontonsa tunnistamisesta ja lopulta identiteetin siirtymisestä egorakenteesta tuoksi Essenssiksi. Siis siitä, mitä mystikot, uskontojen kokemuksellista/kontemplatiivista puolta korostaneet uskovat, sekä ympäri maailmaa autenttista henkistä tietä kulkevat ihmiset elävät todeksi omassa elämässään.

Silmiin katsomisessa on jotain koskettavaa – Niistä heijastuu ilo, suru ja sydämen lämpö

Netissä pyörii aika paljon videoita, joissa ihmiset katsovat toisiaan joidenkin minuuttien ajan suoraan silmiin. Ja onpa silmiin katsomistapahtumia järjestetty livenä kotimaassakin. Silmiin katsominen saa aikaan reaktioita hymystä liikutuksen kyyneliin. Itse itken usein, kun katson videoita. Jokin silmiin katsomisessa koskettaa.

Mikä siinä on, että joidenkin ihmisten kanssa syntyy välitön yhteys ja toisten kanssa ei. Mystiikkaa saattaa olla mukana, mutta pikkuisen tekee mieli pohdiskella, vaikken lopullista vastausta löydäkään.

Ihan äskettäinen kohtaaminen sai minut tarttumaan teemaan. Juttelin erään ihmisen kanssa, small talkiksi sitä ehkä voisi kuvailla. Joka tapauksessa keskustelu oli aika asiapitoistakin, eikä kovin tunteisiin käyvää. Jompikumpi meistä sanoi kuitenkin, että ”kiva kun oot siinä”, josta seurasi sekunteja kestävä silmiin katsomisen hetki ja… yhteys. Se oli siinä. Koskettava ja liikuttava hetki, joka jäi pysyvästi mieleen.

Silmät ovat sielun peili.

Hiukan kulahtanut lause, mutta silmistä kyllä näkee kaikenlaista. Joskus silmät ovat ihan tyhjät ja värittömät, aivan kuin ketään ei olisi kotona. Enkä puhu nyt kuolleista vaan ihan elävistä ihmisistä. Silmät voivat olla myös niin syvät, että niihin tekee mieli upota.

Olemme älyttömän taitavia välttelemään yhteyttä. Yhteyttä voi hienosti vältellä sillä tavalla, että puhuu vain asiaa. Asuu pään sisällä niin, että mikään muu osa kehosta ei liiku. Pyörät ne pyörivät ympäri ja ympäri, nimittäin ajatuspyörät. Ja ai kuinka väsyttää. Ja sydämen kohdalla saattaa olla musta ja ruokaa huutava tyhjyyden aukko.

Kun uskaltaudutaan laskeutumaan päästä alas, sydämen lähelle, ollaan tunteiden äärellä. Kun päästään tunteiden alueelle, silmät alkavat puhua – ne alkavat ilmentää tunteita; ne kertovat ilosta ja surusta ja ne ilmentävät kaikki muutkin tunteemme.

Olen nähnyt niin monta ihmettä tämän asian äärellä, puhun nyt työstäni terapeuttina. Kun ihminen puhuu ajatuksistaan, en näe ihmisen sieluun. Katse on tyhjä enkä oikeastaan saa kiinni, missä tuo ihminen itsensä kanssa kuljeskelee. Ajatukset ovat kyllä siltoja tunteisiin, jos ajatuksille ja tunteille annetaan lupa kohdata. Kohtaaminen saattaa tapahtua myös kehontuntemusten kautta.

Kun aletaan tuntea, silmät alkavat syventyä ja saada väriä. Ne muuttuvat ihan täysin ja alkavat näyttää sitä, kuka silmien takana asuu. Nämä hetket ovat niin liikuttavia. Näissä hetkissä usein molempia osapuolia itkettää. Silmiin tulee rauhaa ja levollisuutta silloin, kun tunteille annetaan lupa tulla ja olla. Aivan kuin syvyys syntyisi siitä, että sielu asettuu uudelleen taloksi ihmiseen, johon se on istutettu.

5 syytä, miksi jotkut ihmiset eivät koskaan pyydä anteeksi

”Anteeksi” on yksi ensimmäisistä sanoista, jonka lapsena opimme, ja monelta aikuiselta se tuleekin hyvin luonnostaan tilanteesta riippumatta. Joillekin aikuisille anteeksipyyntö tuntuu kuitenkin lähes mahdottomalta ja pienenkin vääryyden myöntäminen vaatii heiltä suurta ponnistelua, usein tuloksetta.

Kun huomaamme tekomme tai tekemättömyytemme aiheuttavan muille harmia, ahdistusta tai todellista epämukavuutta, useimmat meistä tarjoavat nopeasti vilpitöntä anteeksipyyntöä, sillä se on paras keino saada anteeksianto ja lievittää omaa syyllisyydentuntoa.

Vastaavissa tilanteissa ihmiset, joille anteeksipyyntö tuottaa ongelmia, turvautuvat kuitenkin tekosyihin ja kieltämiseen pienentäen näin omaa vastuutaan kyseisessä asiassa. Vaikka tämä kykenemättömyys pyytää anteeksi saattaa ulospäin näyttää ylpeydeltä, on sen takana usein monimutkaisempi tausta. Anteeksipyynnön kieltäminen heijastuu nimittäin usein ihmisten pyrkimyksestä suojella itseään särkymiseltä. Kyseessä on siis puolustusreaktio.

Anteeksipyyntöön kykenemättömille sana ”anteeksi” kantaa paljon syvempiä seuraamuksia, kuin mitä sana antaa ymmärtää. Heille sana ”anteeksi” nostaa pintaan pelkoja, sekä tietoisia että tiedostamattomia, joita he aktiivisesti yrittävät välttää. Nämä viisi pelkoa selittävät sitä, miksi jotkut eivät koskaan pyydä anteeksi:

1. Itsetunto

Väärinteon tunnustaminen on erittäin uhkaavaa ei-anteeksipyytäjille, sillä heillä on vaikeuksia erottaa teot persoonastaan. Jos he tekevät jotakin väärin, kokevat he olevansa huonoja ihmisiä. Jos he jättävät jotakin huomiotta, kokevat he olevansa itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Jos he ovat väärässä, kokevat he olevansa tyhmiä. Koska ei-anteeksipyytäjät eivät osaa erottaa tekojaan siitä keitä he ovat, on anteeksipyyntö suuri uhka heidän identiteetilleen ja itsetunnolleen.

2. Häpeä

Useimmille anteeksipyytäminen avaa oven syyllisyyteen, mutta ei-anteeksipyytäjille se voi avata oven häpeään. Kun syyllisyydentunto saa anteeksipyytäjät potemaan huonoa omatuntoa, häpeä saa ei-anteeksipyytäjät tuntemaan itsensä huonoiksi. Heidän häpeänsä estää heitä pyytämästä anteeksi, sillä he eivät halua myöntää olleensa väärässä. Väärässä olemisen myöntäminen toisi mukanaan sietämättömän häpeän tunteen.

nalle_muokattu

3. Konfliktitulva

Kun useimmat näkevät anteeksipyynnöt mahdollisuuksina ratkaista konflikteja, ei-anteeksipyytäjät pelkäävät niiden avaavan ovet syytösten ja konfliktien tulvalle. Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät myöntää olleensa väärässä, sillä tällöin heidän päälleen kaatuisi kaikki muukin maailman väärinteko. Heidän odotustensa mukaan anteeksipyyntö johtaa konfliktien lisääntymiseen eikä niiden setvimiseen.

4. Vastuunotto

Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät anteeksipyynnön tarkoittavan sitä, että he ottavat kaiken vastuun ja samalla vapauttavat toisen osapuolen kaikesta vastuusta. Esimerkiksi riidellessään puolison kanssa he pelkäävät anteeksipyynnön vapauttavan puolison ottamasta mitään vastuuta erimielisyydestä ja koko vastuun kaatuvan heidän päälleen, vaikka todellisuudessa kummallakin osapuolella on useimmissa väittelyissä edes jokin osuus vastuusta.

5. Tunteidenhallinta

Kieltäytymällä pyytämästä anteeksi ei-anteeksipyytäjät hallitsevat tunteitaan. He tuntevat olonsa kotoisaksi vihan, ärtyneisyyden tai etääntyneisyyden tunteissa, kun taas läheisyys ja haavoittuvuus tuntuvat heistä käsittämättömän pelottavalta. Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät, että suojamuurin laskeminen saa heidän itsepuolustuksensa säröilemään ja avaa padot suruille ja epätoivolle jättäen heidät kykenemättömiksi pysäyttämään tätä tunnetulvaa.

Tässä ei-anteeksipyytäjät saattavat olla oikeassa, mutta he ovat kuitenkin väärässä olettaessaan näiden tunteiden olevan traumaattisia tai vahingollisia. Päinvastoin itsensä avaaminen surulle, ja syvien kiellettyjen tunteiden tutkiminen on usein hyvin terapeuttista ja voimaannuttavaa, joka parhaimmillaan johtaa syvempään läheisyyteen ja luottamukseen parisuhteessa sekä parempaan itsetuntoon ja itsetuntemukseen.

Lähde: psychologytoday.com

Näin minä löydän elinvoimaa tänäkin vuonna. Kokeile sinäkin.

aaro_blogi

Aloitin 6.6.2016 elämäni toisen Ramadanin ja iloisena muistelen edellistä, samalla kuin tunnen oloni kevenevän ja virkistyn entisestään.

Minulle Ramadan on kuukauden kestävä ja monella tasolla tapahtuva puhdistautuminen. Sen keskiössä on huomion kääntäminen elämän hienovaraisempaan puoleen, etäämmälle ravinnosta ja muista elämän karkeammista toiminnoista. Kohti Essenssiä, tai luojaa, kuten jotkut sitä osuvasti kutsuvat. Sitä, joka on kaikessa ja kaikkialla, mutta jää niin helposti huomaamatta. Kuukausi kuitenkin antoi minulle paljon muuta, kuin osasin odottaa, elinvoimani.

Aloitin ensimmäisen Ramadanin, koska halusin tuolloin antaa tilaa suufilaisille harjoitteille. Mikäpä parempi aika vihkiytyä harjoitukseen, kuin aika jolloin miljoonat islamin uskoiset kääntävät huomionsa luojan puoleen.

Ramadan oli minulle tärkeä harjoitus. Niin tärkeä, että ainakin toistaiseksi haluan ottaa vastaan sen minulle antaman tuen.

Haluan jakaa jotain siitä, mitä se minulle antoi. Ramadan auttoi minua näkemään uudella tavalla suhteeni ruokaan. Kuukausi ilman tavanomaisia ruokailutottumuksia paljasti paitsi sen, kuinka elimistöni kaipasi lepoa ja kertoi selkeämmin sen, että syön tarpeettomasti ja sopimattomalla tavalla, siitä huolimatta, että söin laadukkaasti. Tämä jätti pysyvän muutoksen siihen, miten suhtaudun ruokaan. Suhteeni ruokaan ei ole enää automaattinen, vaan asia jota arvostan ja joka perustuu siihen, mitä kehoni kaipaa.

Toinen keskeinen ja haastavampi osuus Ramadanista oli se, kuinka tavoista poikkeaminen alkoi näyttää mihin kaikkeen psyykeni käyttää ruokaa. Tunteiden säätelyyn, erilaisten kokemusten etäällä pitämiseen. Ruoan siirtäminen pois oli kuin olisi avannut kannen aivan uuteen paikkaan minussa. Paljastui mm., että ruokailutottumukseni auttoivat minua pitämään minulle luontaisen elinvoimaisuuden, aikaansaavuuden ja hereilläolon tilan poissa. Olin ollut useamman vuoden hämilläni siitä, miksi kehoni tuntuu raskaalta.

Etäisyyden otto ruokaan paljasti, että teen alitajuisesti itselleni hallaa, koska pelkään sitä elinvoimaisuutta (ja muita asioita), jonka äärelle päädyin Ramadanin aikana.

Kuukausi tuntuu ajatuksena pitkältä, mutta se oli tarpeeksi pitkä aika, että huomioni selkenivät ja pystyin integroimaan oppimani elämääni. Aiemmat paastot eivät ole kyenneet lyhyen aikansa vuoksi samaan, vaikka ovat olleet hyödyllisiä. Myös aiemmat ruokavalion puhdistukset ovat olleet merkityksellisiä, mutta ovat silti antaneet monien asioiden pysyä piilossa.

Tavallinen päiväni tänään koostuu kahdesta, tai toisinaan yhdestä ruokailusta ja kehoni kiittää. Kun automaatio on helpottanut, on myös helpompi tunnistaa, milloin keho kaipaa enemmän ravintoa ja milloin vähemmän. Eikä minulla tällä hetkellä ole syytä vältellä myöskään ruoasta nauttimista, tai herkuttelua, silloin kun kaipaan sitä.

Vuosi ensimmäisen Ramadanin jälkeen on avannut uusia asioita ravinnon suhteen, ja on selvää, että se liittyy useampiin asioihin, kuin olen ymmärtänytkään.

Lyhyempi aika voi olla hyvä kokeilu. Kymmenestä päivästä voi olla hyvä aloittaa ja ruokailutottumuksiensa kanssa jo työskennelleille suosittelen koko kuukautta. Suosittelen vahvasti tällaista etäisyydenottoa siihen, miten olet tottunut ruokailemaan.

Esimerkki siitä, miten Ramadanin voi toteuttaa kevyesti:

– päätä ennalta aika, jonka aiot antaa tälle harjoitukselle
– lisää henkisten/meditatiivisten harjoitusten määrää päivissäsi ja päätä ennalta niiden minimimäärä sekä mitä aiot tehdä. Aamu-, päivä- ja iltaharjoitus voi olla hyvä idea. Jos sinulla ei ole harjoitusta, riittää, että pysähdyt kymmeneksi minuutiksi tuntemaan hengityksesi, kun se kulkee sisälläsi
– järjestä etukäteen aikataulusi niin, että harjoituksille ja ruokailuille on tilaa
– juo reilusti aikaisin aamulla ja jos se tuntuu hyvältä, syö jotain kevyttä ja nestemäistä
– syö päivän varsinainen ruoka illalla 9 tai 10 aikaan, rauhassa ja mielellään läheistesi kanssa nautiskellen
– kirjoita jonkinlaista päiväkirjaa päivittäin siitä, mitä sinussa tapahtuu
– jos mahdollista, ota tukea asiaa ymmärtävästä ystävästä tai ammattilaisesta, jotta saat keskustella ja tutkia heräävää
– harkitse seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytymistä ja jos se tuntuu hyvältä, pidättäydy siitä
– pyri Ramadanin aikana olemaan tietoinen omista sisäisistä tapahtumistasi, kehostasi ja hengityksestäsi elämän askareiden keskellä
– päätä Ramadan ennaltasovittuna päivänä ja juhlista sitä, tavalla joka tuntuu siltä, että annat arvoa pyrkimyksellesi puhdistautumista kohtaan
– älä palaa Ramadanin jälkeen suoraan tavanomaiseen ruokailuun, vaan aloita uusi ruoka-arki tunnustellen
– Ramadan on myös yhteisön aika. Jos haluat huomioida tämän, vietä enemmän aikaa lähimmäsitesi kanssa ja anna sydämesi olla antelias ja vastaanottavainen

Inspiroivaa kesäkuuta.
– aaro

6 uskomusta luonnonkosmetiikasta – totta vai tarua?

Ravinnon alkuperään, ravintosisältöön ja lisäaineisiin tutustumisesta on tullut monelle jo arkipäivää, mutta oletko tullut ajatelleeksi, mitä imeytät kehoosi kosmetiikkatuotteiden kautta? Tässä 6 väitettä ja vastausta luonnon- ja synteettisestä kosmetiikasta:

1. Tarua. Luonnonkosmetiikka on aina 100 % luonnontuote

Synteettisten, eli ihmisen valmistamien ainesosien sijaan luonnonkosmetiikassa käytetään kyllä luonnosta peräisin olevia raaka-aineita, mutta kosmetiikkatuotteiden koostumus vaihtelee täysin synteettisestä täysin luonnonmukaiseen. Tiettyjä raaka-aineita, esimerkiksi yhtä ja samaa tuoksua, voidaan kehittää sekä luonnon raaka-aineista että synteettisessä muodossa. Luonnonkosmetiikan valmistuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota ainesosien luonnolliseen alkuperään sekä siihen, miten tuotteen elinkaari vaikuttaa ihmiseen ja ympäristöön.

2. Tarua. Perinteinen, synteettinen kosmetiikka on taatusti turvallista

Kaikkia synteettisten kemikaalien terveysvaikutuksia ei välttämättä vielä edes tiedetä. Kemikaalien imeytymisen riskit pienenevät valitsemalla tuotteita, joiden raaka-aineet ovat luonnollisia ja jopa osa ruokavaliota. Kemikaalit voivat päästä elimistöösi myös hyväkuntoisesta ihosta huolimatta, koska suu ja hengitystietkin toimivat altistusväylinä. Koska herkistyminen on yksilöllistä, sekä synteettisille että luonnosta peräisin oleville kosmetiikan ainesosille voi olla allerginen. Suurin osa kuluttajista voi kuitenkin käyttää sekä luonnon- että tavallista kosmetiikkaa turvallisesti.

Kaikkien kosmetiikan raaka-aineiden, alkuperästä riippumatta, tulee olla turvallisia. Kosmetiikkalainsäädännön näkökulmasta sekä luonnosta saatavien että synteettisten raaka-aineiden tulee olla kuluttajalle turvallisia ja täyttää myös tietyt ympäristövaatimukset. Samat turvallisuusvaatimukset koskevat kaikkea kosmetiikkaa ja kaikkien valmiiden kosmetiikkatuotteiden turvallisuus on EU-lainsäädännön mukaan varmistettava kattavalla turvallisuusarvioinnilla.

3. Totta. Luonnonkosmetiikka hoitaa ihoa luonnollisesti

Kasvien aktiiviset ainesosat saadaan kokonaisuudessaan käyttöön erilaisten kasviuutosten kautta. Luonnossa esiintyvät ainesosat toimivat monien eri ainesosien yhteisvaikutuksesta, joten on hyvä pitää raaka-aineet mahdollisimman luontaisessa muodossa, eikä eristää yksittäisiä ainesosia. Luonnonkosmetiikassa käytettävät kylmäpuristetut kasviöljyt ovat ihollemme juuri sopivassa muodossa, jotta ne imeytyvät ja hoitavat ihoa. Eteerisiä öljyjä on käytetty jo muinaisessa Egyptissä ja monessa muussa kulttuurissa tukemaan ihmisen ja ihon hyvinvointia.

Luonnonkosmetiikka_3

4. Tarua. Maailma pelastuisi, jos kaikki synteettiset aineet korvattaisiin luonnon raaka-aineilla

Mikäli kaikki kosmetiikan valmistukseen käytetyt synteettiset aineet haluttaisiin korvata luonnon raaka-aineilla, ei luonnon raaka-aineita riittäisi käyttöön kestävällä tavalla. Osa raaka-aineista saadaan myös puhtaammiksi synteettisillä menetelmillä, mikä on yksi syy siihen, ettei synteettisiä aineita haluta aina korvata vastaavilla luonnon raaka-aineilla. Ainesosien käyttö on myös kustannuskysymys: luonnon raaka-aineiden kerääminen on hidasta ja niiden käsittely kallista.

5. Tarua. Synteettinen kosmetiikka on tehokkaampaa kuin luonnonkosmetiikka

Kaikkea kosmetiikkaa ja niiden raaka-aineita koskevat sama lainsäädäntö ja vaatimukset, eikä ainesosien alkuperästä voi automaattisesti päätellä tuotteen tehokkuutta. Käytetään sitten luonnon raaka-aineita tai synteettisesti valmistettuja ainesosia, kaikki tehokkuusväittämät pitää olla todistettavissa oikeiksi. Kemiallisesti ei ole merkitystä sillä, onko jokin aine synteettisesti valmistettu vai luonnosta eristetty. Jos molemmat ovat puhtaita aineita, kyseessä on täysin sama molekyyli – molemmat voivat siis olla yhtä tehokkaita.

6. Totta. Ympäristö kiittää luonnonkosmetiikan käyttäjää

Luonnonkosmetiikan raaka-aineiden tuotannossa, hankinnassa ja itse tuotteiden valmistamisessa minimoidaan ympäristöön kohdistuvat haitat. Raaka-aineet ovat suurelta osin kasviperäisiä ja näistäkin osa on luomutuotettua. Luonnosta kerättävät villikasvit kerätään vastuullisesti lajeja vaarantamatta, ja osa raaka-aineista on esimerkiksi elintarviketeollisuudessa jäävien sivutuotteiden hyödyntämistä, kuten luomualkoholi.

Tuotteiden valmistamisessa tavoitteena on kuluvan veden ja energian sekä tuotantolaitoksessa syntyvän jätteen määrien jatkuva pienentäminen. Luonnonkosmetiikkatuotteen käyttö sekä tuotteen ja pakkauksen käytön jälkeinen hävittäminen aiheuttaa luonnolle mahdollisimman vähän kuormitusta.

luomukosmetiikka_kadet

Luonnonkosmetiikan kehittyminen ja kuluttajien kasvava kiinnostus on saanut viimeaikoina myös ns. kemikaalikosmetiikan toimijat heräämään. Luonnollisten raaka-aineiden käyttö on lisääntynyt, pakkausmateriaalit vähentyneet ja painomusteitakin vaihdettu vähemmän kuormittaviin. Viherpesu on tällä saralla jatkuva riesa, mutta kaikki luonnonmukaisuutta ajavat toimet vievät koko alaa kohti kestävämpää tulevaisuutta.

Lähteet: urtekram.fi, luonnonkosmetiikka.fi, joutsenmerkki.fi, teknokemia.fi


[logo_Urtekram]

Urtekram on tuottanut puhtaita, luonnonmukaisia vartalon- ja hiustenhoitotuotteita jo 1970-luvulta lähtien. Urtekramin kosmetiikkatuotteet ovat Ecocert Greenlifen COSMOS ORGANIC -luomusertifioituja, ne eivät sisällä hormonitoimintaa häiritseviä parabeeneja eivätkä synteettisiä säilöntäaineita, ja ne on valmistettu kasviperäisistä raaka-aineista. Tuotteet eivät sisällä öljyteollisuuden sivutuotteita, eivätkä ne ole eläinkokein testattuja.

Pysähtyminen tuntui ensin pahalta – sitten kiireen tilalle tulivat läsnäolo ja vapauden tunne

lukijalta

Kirjoittaja Juhani Päivärinta on 6-vuotiaan pojan yksinhuoltajaisä, joka kuvailee itseään toipuvaksi suorittajaksi.

”Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten porteilla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulisäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain –
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!”

– Eino Leino

Juoksen jahdatakseni suorituksia. Kun saan vauhkota tehtävästä toiseen, tunnen edes jonkinlaista varmuutta. Heti kun elämä pysähtyy edes hetkeksi, suuri tyhjyys ottaa vallan. Se on kuin jalan asettamista juoksuhiekalle. Hitaasti alan vaipua alaspäin kohti kauhistuttavaa tuntematonta. Nostan ripeästi jalkani pois ja lähden jälleen juoksemaan entistä hikisempänä uuden tehtävän parissa. Tätä tein aikuisikäni olemalla isä, opiskelija ja työntekijä.

Jäin 24-vuotiaana yksinhuoltajaisäksi. Omaa aikaa minulla ei käytännössä ollut. Jos en ollut töissä, olin opiskelemassa. Jos en tehnyt töitä enkä opiskellut, olin lapseni kanssa. Väheksyin omia tarpeitani. Minulla oli vimmattu vietti pärjätä. Väheksyin myös niitä, jotka eivät nähneet opintoihin ja työelämään uhrautumista yhtä dramaattisesti kuin minä. Aina kun joku kysyi, miten jaksat, vastasin ”Se on pakko jaksaa”.

1

Suorittaminen on säntäilyä. Teen kaikkea kiireellistä, mutta lopulta en mitään tärkeää. Teen itseni kiireelliseksi ja tärkeäksi, mutta ilman kompassia. Suunta puuttuu.

Tunnen suurta voimattomuutta, kun ajattelen, mitä haluan. En tunne, että minulla olisi valtaa tehdä päätöksiä oman elämäni suhteen. Uhraan välittömästi omat voimavarat muiden edun nähden. Annan lentokoneessa omasta happinaamarista pyörtymiseen asti toistuvasti muille.

Kotona rajat eivät pysy, tunnen syyllisyyttä huonosta vanhemmuudesta ja jatkuvasta huutamisesta ja töissä tunnen tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. Vaativuuden tunnelukko lyö rajoitinta vasten niin, että mennään pitkästi punaisella.

Janoan rakkautta ja koko maailman hyväksyntää osakseni. Parisuhteissa haluan pelastaa toiset, työnantajille haluan antaa kaikkeni. Kun suoritan, minut hyväksytään. Kun uhraudun, minua arvostetaan. Olen kuin robotti, joka on altis tunnistamaan toisten tarpeet. Jotkut oppivat käyttämään tätä myös hyväksi. Yksikään suoritus tai uhrautuminen ei tuo sitä, mitä janoan. Tilalle tulee vain tyhjyys. Se on asia, jota pelkään kaikkein eniten. Pysähtymistä.

Ihminen oppii yleensä vasta, kun jo oksettaa. En ollut poikkeus. Kaksi työuupumusta, vuosia kestänyt riitaisa kotiarki poikani kanssa ja hukassa oleminen miehenä parisuhteissa kertovat sen, mihin omalla päänsisäisellä ohjelmoinnillani onnistuin ajamaan itseni.

Vasta uupuneena pohjalla ymmärsin, että olen päätynyt sinne omien valintojeni ja päätöksieni kautta. Kukaan ei ollut sinne pakottanut. Joskus rakastumme liikaa omaan kurjuuteemme ja siitä tulee meidän tapa olla olemassa. Tuolla pohjalla lojuessani ymmärrän lopulta, että oma arkeni on toisen lapsuus. Tuolloinen arkeni oli epäsäännöllistä ja meitä molempia henkisesti kuluttavaa.

Pysähtyminen ei ole helppo laji. Ensimmäiset kokemukset ovat todella epämiellyttäviä. Alan ymmärtää, että olin itse jotain paossa, koska en ollut aiemmin malttanut asettua aloilleen ja kuunnella, mitä sanottavaa mielellä on. Aikanaan se käy kuitenkin helpommaksi. Keinotekoinen kiire alkaa mystisesti hälvetä. Tilalle tulee hitaasti havahtuminen, että kiire on ollut oma keksintö. Ja että siitä voi luopua. Oli aika antautua juoksuhiekan nieltäväksi.

Alkoi hidas toipuminen. Ymmärsin, että toisten pelastamisen juurisyy oli halu tulla itse pelastetuksi. Kun silmäni aukesivat, seurasi myöhemmin myös joukko päätöksiä. Henkisen hyvinvoinnin piirustukset laadittiin uudestaan, sivu sivulta. Määrittelin arvoni ja alustavan suunnan, jonne otan haparoivat ensimmäiset askeleeni. Olen hiljalleen valmis riisumaan kulttuurin ja omien kokemusten kovaksi keittämän naamioni ja paljastamaan ihmisen, joka on virunut vuosikausia ilman että tämän luontaisia taipumuksia olisi huomioitu.

Eheytymisen manifestaatiot kasvavat hiljalleen korkoa korolle. Aloitin pianotunnit puolitoista vuotta sitten. Tänä keväänä olen pitänyt 20-minuuttisia konsertteja lounastavalle yleisölle julkisella paikalla. Aloin tutustua rehelliseen sävyyn itseeni kaksi ja puoli vuotta sitten. Viime syksynä irtisanouduin pitkäaikaisesta työstäni, joka oli säännöllinen ja jossa olin hyvä, mutta jonka työajat eivät yksinhuoltajalle sopineet. Hitaasti, mutta toistuvasti kun autoin itseäni, päätin auttaa myös muita. Aloitin vapaaehtoistyön ryhtymällä 85-vuotiaalle leskimiehelle keskustelukaveriksi joka toinen viikko.

2

Kiireen tilalle on tullut läsnäoloa. Epätoivon tilalle on tullut luottamusta. Jokaisen aamun ensimmäinen tunne on vapaus. Turtumuksen tilalle on tullut syvää kiitollisuutta erityisesti elämän eteen heittämiä haasteita kohtaan. Ilman niitä ei olisi ollut mahdollista kasvaa. Kuoren alta paljastuu luova ihminen, jonka muistan tämän myös lapsena olleen. Tulojen puolittuminen oli varsin kohtuullinen hinta yllä mainituista.

Rajat alkavat jälleen pitää lapsen kanssa. Syyllisyys ei enää hallitse elämää. Kaikki on vasta alussa, mutta tulevaisuudella on suunta ja täysi luottamukseni.

Juhani Päivärinta

Liian myötätuntoinen ottaa kantaakseen muiden huolet – Näin estät itseäsi hukkumasta toisten tunteisiin

marikav_blogi

Herkän ihmisen, joka vetää empatian helposti yli, ihmissuhteita värittää usein antamisen ja saamisen epätasapaino, jossa molemminpuoleinen nähdyksi tuleminen jää toteutumatta. Epätasapainoisessa suhteessa herkkä ja yliempaattinen virittää itsensä äärimmilleen aistimaan toisen tunteita ja tarpeita ja kokee, että hänen on vastattava niihin jatkuvasti täyttääkseen odotukset.

”Kunhan vain näytän hänelle, miten paljon hänestä välitän, miten huomioiva olen ja miten hyvin voin vastata hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ilman, että hän sitä edes pyytää, pian tulee myös minun vuoroni saada häneltä huomiota, hyväksyntää ja läheisyyttä.”

”Kunhan vain luen tilanteita, esimiehiäni ja kollegoitani mahdollisimman hyvin, ylitän itseni projekteissa, autan toisia tekemään samoin, en aiheuta epämukavia tilanteita pyytämällä liikoja ja näytän, että haluan kehittyä, minut kyllä huomataan, pääsen etenemään ja saan lisää palkkaa.”

”Ystävälläni on (taas) vaikeaa. Minua ärsyttää välillä, että hän tuntuu soittavan minulle lähinnä silloin, kun hän tarvitsee kuuntelijaa ongelmilleen. Jos nyt kuitenkin autan häntä vielä tämän haasteen läpi, niin sitten hän varmasti pystyy vuorostaan kuuntelemaan myös minua.”

Olen kokenut jokaisen näistä tilanteista useaan kertaan. Kuten moni muukin herkkä ja voimakkaasti myötäelävä ihminen, minäkin kaipaan suhteissani vahvoja yhteyksiä, joissa molemmat osapuolet tulevat syvästi huomioiduiksi. Silti olen päätynyt yllä mainitsemieni, tiedostamattomien uskomusten ohjailemina useisiin suhteisiin, joissa molempiin suuntiin toimiva nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei ole toteutunut ja toisen osapuolen tunteet ja tarpeet ovat ottaneet etusijan.

Romanttisissa kumppanuuksissa olen yrittänyt luoda läheisyyttä ihmisten kanssa, jotka ovat tunnetasolla etäisiä tai heilurimaisia. Kun suhteen toinen osapuoli on ollut saavuttamattomissa tai ailahteleva, olen ottanut käyttöön parhaiten tuntemani selviytymiskeinon: olen tehnyt kaikkeni kuroakseni umpeen itseni ja toisen välillä aistimani tunnekuilun lukemalla toista jatkuvasti rivien välistä ja yrittämällä sopeuttaa käytöstäni niin, että hän avautuisi kanssani syvempään yhteyteen.

Joissakin suhteissa olen kuunnellut toisten huolia jatkuvasti, vaikka omat energiavarastoni ovat olleet jo tyhjät. Sosiaaliseen verkostooni on kuulunut useita tyyppejä, jotka kamppailevat jatkuvissa henkilökohtaissa draamoissaan ja ovat hakeneet minusta itselleen väsymätöntä tukijaa. Auliisti olen siihen rooliin myös suostunut.

Ojentaa pinkkia puuta_kasitelty

Muutaman kerran epätasapainoiset suhteet ovat kärjistyneet niin pitkälle, etten ole enää pystynyt erottamaan omia ja toisten olotiloja toisistaan. Olen uponnut niin syvälle toisen tunteisiin, että minun on ollut vaikea hahmottaa, mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa. Kun tunne-energiat ovat sekoittuneet näin voimakkaasti, olen menettänyt kokonaan kosketuksen siihen, mitä itse missäkin tilanteessa tunnen ja tarvitsen.

Rakkaus ei edellytä itsesi piilottamista

Vaikka suhteet, joissa uppoudumme liian syvälle toisten tunteisiin ja tarpeisiin, ovat kuluttavia, ne ovat myös parasta maaperää tulla tietoiseksi siitä, miksi toimimme itsemme ja hyvinvointimme vastaisesti.

Kun koemme antamisen ja saamisen epätasapainoa, meillä on mahdollisuus tuntemamme turhautumisen ja väsymisen kautta tiedostaa, mitä itse asiassa ajattelemmekaan rakkauden suhteessa toisiin olevan. Minuun on ollut syvälle iskostuneena rajoittava uskomus, että ollakseni kelvollinen suhteisiin, minun on pidettävä itseni harmittomana, hyödyllisenä ja pienenä ja käytettävä herkkyyttäni ja empatiakykyjäni huolehtimaan aina ensisijaisesti toisista.

Toimimalla näin myös aikuisiän suhteissani olen hakenut epätoivoisesti ratkaisua varhaisiin kokemuksiini, joissa olen tuntenut tulleeni torjutuksi tai kokenut jääväni vaille kaipaamaani tukea ja rakkautta tunnetasolla haastavissa ihmissuhteissa. Kirjoittaja Jeff Brown kuvailee tätä pyrkimystä syväksi haluksi ”nähdä paras vaikeissa vanhemmissani. Halusin uskoa, että heissä oli sisimmässään jotain hyväntahtoista ja huolehtivaa”.

Olen alitajuisesti uskotellut itselleni, että mikäli saan puristettua tästä tunteiltaan etäisestä, ailahtelevasta tai jatkuvaa oman elämänsä saippuaoopperaa elävästä ihmisestä irti läheisyyttä ja nähdyksi ja kohdatuksi tulemista, rakkaudettomuuden haavani umpeutuu viimein. ”Kunhan vain saan tämän ihmisen tukemaan ja rakastamaan minua, olen ehjä ja parantunut.”

Kun keskitymme ylenpalttisesti toisen tunteisiin ja tarpeisiin, yritämme saada hänet elämään suhteessa meihin todeksi sen potentiaalin läheisyyteen, välittämiseen ja rakkauteen, jonka hänessä näemme. Samalla kuitenkin luovutamme ratkaisun rakastetuksi tulemisen tarpeeseemme liikaa toisen käsiin. Seurauksena on todennäköisesti jatkuva pettymysten ja uupumuksen kierre, kun emme saakaan takaisin juuri sitä, mitä haemme.

Miten voit estää lipsahduksen överiempatiaan

Eräs viisas nainen sanoi minulle kerran:

”Näe potentiaali, mutta kiinnitä huomiosi myös ihmiseen.”

Tätä neuvoa yritän soveltaa sekä muihin että itseeni. On hyvä muistaa, että vaikka näemmekin toisessa potentiaalin rakkauteen, läheisyyteen ja tukeen, ei ole itsestäänselvää, että toinen on valmis nyt tai ehkä koskaan osoittamaan niitä meille tavoilla, joita häneltä odotamme.

Kadet sydamella_kasitelty

Samalla on hyvä tiedostaa, että kun yritämme saada överiempatialla toista puoliväkisin osoittamaan näitä tunteita meitä kohtaan, haemme toisesta sitä, mikä on jo olemassa meissä itsessämme myös meitä itseämme varten ja vain odottaa käyttöönottoaan. Kun annamme myötätuntoa, hyväksyntää ja huomiota itsellemme, näytämme esimerkkiä muillekin siitä, mitä tarvitsemme ja miten haluamme tulla kohdelluiksi. Samalla otamme enemmän tilaa omille tunteillemme ja vedämme luontevasti rajoja omien ja toisten tarpeiden välille.

Kun seuraavan kerran olet tilanteessa, jossa toisen tunteet vyöryvät sinua kohti kuin hyökyaalto ja ovat imaisemassa sinua mukaansa, tämän yksinkertaisen, mutta välillä niin vaikean asian muistaminen voi auttaa:

Vaikka tunnet herkästi muiden tunteita ja aistit toisten tarpeita, se ei tarkoita, että ne kuuluvat sinun vastuullesi tai kannettavaksesi tai että sinun täytyy ylipäänsä reagoida niihin millään tavalla. Sinun ei tarvitse lunastaa paikkaasi kyseisessä tilanteessa, tai yleensäkään maailmassa, laittamalla aina muut ensin.

Sen sijaan voit kääntää huomiosi rauhassa itseesi ja siihen, miltä sinusta tuntuu. Haluanko toimia jollain tavalla tai nouseeko minussa jotain, mitä haluan toiselle ilmaista? Miten teen sen? Tarvitsenko jotain, jotta voin tässä tilanteessa paremmin? Ehkä haluan istua hetkeksi? Ja niin edelleen.

Kun tiedän paremmin, mitä itse missäkin tilanteessa tunnen ja tarvitsen, voin kertoa siitä myös muille. Tämä vaatii rohkeutta erityisesti suhteissa, jotka ovat lähteneet liikkeelle epätasapainoisesta asetelmasta, jossa olen jatkuvasti sivuuttanut ja piilottanut olotilani.

Toisinaan olen joutunut kohtaamaan sen kipeän totuuden, että toinen ei halua muuttaa välistämme dynamiikkaa ja suhde on päättynyt ainakin toistaiseksi. Niin vaikeaa kuin itselle merkityksellisistä henkilöistä ja keskeneräiseltä tuntuvista tilanteista irtipäästäminen onkin, on energian vapauttaminen yhdestä suhteesta aina avannut tilaa seuraavalle, joka vie taas eteenpäin.

Joissakin suhteissa välisemme yhteys taas on avautunut kokonaan uudelle tasolle, kun olen avoimesti näyttänyt tunteeni ja tarpeeni. Olemme voineet yhdessä tutkia, mitä voimme toisillemme antaa ja toisiltamme saada, jotta molemmat voivat kasvaa suhteessa vapaasti ja voida siinä hyvin.

Nämä kokemukset ovat olleet niin liikuttavia ja eheyttäviä, että se ovat olleet moninkertaisesti sen menettämisen riskin arvoisia, jonka olen ottanut, kun olen uskaltanut tulla pois piilosta överiempatian takaa ja näyttää itseni rehellisesti semmoisena kuin olen.

”Älä pakota asioita tapahtumaan” – 7 voimakuvaa Sinulle

Instagram-tililtämme @hidasta löydät uusimmat voimakuvat ja pieniä välähdyksiä toimituksemme tapahtumista.

1HE

2HE

3HE

HE5

HE6

HE7

8HE

@hidasta

Kun uskallat tuntea lukkosi auki, löydät itsesi

vieraskyna

Mervi profile 1Kirjoittaja Mervi Bergström on Englannissa asuva henkinen valmentaja, tunneterapeutti ja näkijä. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoositerapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.


 

Henkimaailma kosketti minua ensimmäisen kerran yönä, jona täytin 17. Isoisäni kuoli samana yönä. Hän oli ollut hyvin heikko jo pitkän aikaa. Hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä, mutta edesmenneen äitini läsnäolo tuona yönä tuli. Heräsin outoon kirkkauteen ja tunsin hänen istuvan huoneeni nurkassa vanhassa nojatuolissaan. Hänen rakkautensa ja valonsa ympäröi minut ja tiesin hänen saapuneen saattamaan isänsä toiselle puolelle. Kun aamulla isoäitini tuli kertomaan ukkini poislähdöstä, en osannut itkeä. Miksi itkisin, koska se mitä olin kokenut, oli niin kaunista.

Suljin tuon kokemuksen pois yli 20 vuodeksi. Mutta kuten sanotaan; kun henkimaailma on kerran koputtanut ovellesi, he jatkavat koputtamista niin kauan kuin avaat heille oven. Kanavani oli auennut ja vaikka en ymmärtänyt kokemaani, ei se poistanut henkimaailman läsnäoloa elämästäni.

Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kokemuksia. Asunnossani ikkunat avautuivat ja sulkeutuivat itsestään. Valot elivät omaa elämäänsä. Tavarani hukkuivat ja löytyivät omituisista paikoista. Tiesin asioita etukäteen. Saatoin herätä keskellä yötä ja nähdä joko eläviä tai kuolleita. Sain etiäisiä ja välähdyksiä muista elämistä.

En halunnut hyväksyä tätä puolta itsessäni. Se samalla kiehtoi ja pelotti minua. Mitä enemmän yritin sulkea sitä pois, sitä enemmän se veti minua mukaansa. Keikuin kahden maailman välillä.

Sattuma ohjasi minut henkisen kirkon meedioiden kehityspiiriin, jossa tutustuin chakroihini ja opin avaamaan yhteyteni. Tutustuin henkimaailman kieleen. Siihen miten henkioppaani kommunikoi kanssani.

Tulin ulos kaapista ja aloin tehdä tulkintoja muillekin kuin ystäville. Tarot-kortteja olin opiskellut jo yli 10 vuotta. Vaikka tulkintani olivatkin käyneet toteen, en ollut ymmärtänyt, että kanavoin. Luulin itserakkaasti tiedon tulevan minusta itsestäni.

Henkinen kehitykseni on välillä ollut henkistä extremiä, josta on ollut hileet ja bileet kaukana. Mukaan mahtuu synkkä jaksokin, jonka aikana henkimaailma laittoi minut testiin. Yhteyteni katkaistiin. Murruin henkisesti. Monta kuukautta itkin pois kaikkia niitä vanhoja, patoutuneita tunteita, jotka olin kasannut todellisen minäni päälle.
Nuo tukahdetut tunteet tukkivat herkkyyteni. Ne tekivät minusta heikon kanavan. Valotyötä tekevän ihmisen on oltava nöyrä. Hän ei ole mitään muuta kuin kanava tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Se kysyy uskoa. Se kysyy uskoa siihen mitä ihmissilmä ei näe ja sydän ei aina ymmärrä. Egoni oli suurempi kuin uskoni. Minut laitettiin katkolle, jotta löytäisin todellisen minäni kaiken sen paskan alta, jonka olin kasannut.

Lahjani ei ole lahja. Se on aisti, yhteys, joka aktivoitui yönä, jolloin ukkini lähti. Se on aisti, joka on meissä jokaisessa ukukattuoliinuvana. Se on intuition ääni, joka opastaa meitä, jos vain hiljennymme tuon äänen kuulemaan.

Vaikka oma henkinen kehitykseni on ollutkin ajoittaista jaakobin painia, siihenkin on ollut syynsä. Egoni oli itsepäinen ja vierasti henkimaailmaa. Opettelen nyt silittämään egoani myötäkarvaan ja työllistän sen positiiviset, minua tukevat puolet. Pysähdyn kysymään toiminko pelosta vai rakkaudesta käsin.

Ei egoa tarvitse minnekään kadottaa. Pitää vain hyväksyä sen varjopuolet ja oppia elämään niiden kanssa rakkaudellista elämää. Pitää olla itselleen armollinen.

Energiassamme olevat tukahdetut tunteet, tunnelukot, tekevät paljon enemmän hallaa kuin pelokas ego. Nuo tukokset ovat aikojen saatossa syntyneet tuntemattomista tunteista, jotka ovat jääneet jumiin jonnekin kehon energiakeskuksiin, chakroihin.

Nuo tunteet ovat vahvaa, patoutunutta energiaa, jota heijastamme meitä ympäröivään energiakenttään. Vedämme asioita, ihmisiä ja tapahtumia puoleemme tuolla energialla. Sillä ei ole mitään väliä miten monta kertaa toistat itsellesi olevasi kaunis ja rohkea, jos energiassasi oleva arvottomuuden tunne-energia saa sinut tuntemaan olevasi mitätön raukka. Nuo tukokset saastuttavat energiaasi ja avaamattomina, negatiivisina klöntteinä saattavat jopa manifestoitua fyysisinä oireina.

Kun kohtaat tunnelukkosi ja tunnet sen pois, avaat sydämeesi tyhjän tilan, josta löytyy rakkaus. Sinun ei tarvitse ”oppia” rakastamaan itseäsi. Ei rakkaus ole mikään oppiläksy. Rakkaus on sinussa tälläkin hetkellä. Synnyit rakkauden kanssa ja kuolet rakkauden kanssa. Olet vain unohtanut missä se on, koska se on hautautunut kantamasi tunnetaakan alle.

<3 Mervi

Rakkaudellinen huumori avaa ovia myös onnistumiseen

teppo_kolumni

Tiedäthän tunteen kun työpaikalla tai muussa ryhmässä stressi alkaa puristaa ja tunnelma kiristyy. Tuloksia pitäisi saada aikaan, kello käy ja paine kasvaa.

Tällaisessa tilanteessa osuva sutkaus, pilke silmäkulmassa tokaistu hyväntahtoinen huumoripläjäys voi vapauttaa läsnäolijat ja tuloksia alkaa taas syntyä vaivattomasti.

Kun aloitin Helsingin kaupunginorkesterissa 90-luvun lopulla, tutustuin pian Aale Lindgreniin. Tämä upeasti oboeta ja englannintorvea soittava huippumuusikko, hiljattain ansaitulle eläkkeelle siirtynyt, suuresti arvostettu ja erittäin aktiivinen kollega oli työyhteisössämme myös tarkkanäköinen havainnoija, loistava tarinankertoja ja nasevista kommenteistaan tunnettu.

Aale_15-08-25_001(2)

Kerron kolme erityisesti muistiini painunutta käytännön tarinaa Aalen viljelemästä huumorista.

Finlandia-talon konserttisali oli remontissa keväällä 1998. Tämän vuoksi erästä levytystä varten soittimet, äänityslaitteet ja muusikot pakattiin busseihin ja siirrettiin Hyvinkää-saliin. Levytyksen aikana salin katsomossa alkoi piristä kännykkä. Silloinen ylikapellimestarimme Leif Segerstam kääntyi tarkastelemaan penkkiriveillä olevia soitinkoteloita ja kasseja tokaisten äkäisesti: ”Kenen on tuo punainen salkku? Se kuuluu sieltä! Käykää nyt sammuttamassa se puhelin!” Aale nosti varovaisesti kättään ja sanoi: ”Se on minun salkku.” Kapellimestari jatkoi ärtyneenä: ”No mene nyt sammuttamaan se puhelin!” Aale nousi kuuliaisesti lähteäkseen ja vastasi: ”No voisinhan minä kyllä muuten mennä, mutta kun en minä edes omista kännykkää”.

Koko orkesteri sai hyvät naurut, kännykän omistajakin löytyi ja levytystä jatkettiin rennommalla otteella.

Toinen tarina syntyi Finlandia-talolla. Kenraaliharjoitus illan konserttiin on käynnissä. Ohjelmassa on useita lyhyitä teoksia. Juuri siirryttäessä uuteen kappaleeseen huilistimme Tapio Laivaara pyytää kapellimestaria odottamaan hetken ja kollegoita tarkistamaan omat nuottimappinsa, koska häneltä puuttui kyseisen sävelmän nuotti. Alkaa kuhina ja kaikki tutkivat nuottipinojaan. Nuottia ei löydy. Kapellimestari alkaa jo hermostua ja syntyy vaivautunut hiljaisuus. Aale – joka on romanisukuinen – tokaisee: ”Ehkä mä oon sen tiedostamattani vienyt, kun mulla on toi varastelu verissä.” Taas koko orkesteri räjähtää nauramaan ja se kadonnut nuottikin löytyy pian toisen nuottivihon välistä.

Kolmas tarina liittyy yhteissoittoon. Nykyään Bergenin filharmonisessa orkesterissa työskentelevä loistava oboisti Jonna Jämsä oli keikalla orkesterissamme. Hän soitti konsertissa ykkösoboen stemmaa ja Aale kakkosta. Harjoituksessa eräässä teoksessa oli vaativa kahden oboen soolomelodia, joka ei heti alkanut soida ihan toivotulla tavalla. Kapellimestari harjoitti paikkaa uudestaan, eikä sanottavaa muutosta tapahtunut. Jonna kertoi myöhemmin minulle, että tässä kohtaa hän alkoi tuntea olonsa epävarmaksi, eikä oikein osannut korjata omaa soittoaan. Kun kyseinen kohta soitettiin kolmannen kerran, se menikin loistavasti. Jonna kysäisi vaivihkaa Aalelta vieressään: ”Mitä tapahtui? Miksi se nyt meni, kun minä en muuttanut mitään?” Aale vastasi ääntään madaltaen ja käheästi: ”Minä rrrakassstin sinua enemmän!”

Noissa neljässä sanassa kiteytyy mielestäni yhteisen tekemisen onnistumisen ydin.

Suhtautumalla kunnioittavasti ja rakkaudellisesti toisiimme saamme vääjäämättä enemmän ja parempaa aikaan asiassa kuin asiassa.

”Hyvän elämän peruskivet: Amor ja Humor”   – tuntematon

Näyttökuva 2016-05-31 kello 11.42.26

Kaikkiin näihin tapahtumiin liittyy myös meta-tarina. On luonnollista, että etsiessämme syyllistä johonkin epäkohtaan kiinnitämme helposti huomiomme ”normaalista” poikkeaviin aistiärsykkeisiin, vaikka asioilla ei olisi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta. Häiritsevä kännykkä ja värikäs kassi voivat mielen logiikassa linkittyä toisiinsa, koska molemmat kiinnittävät huomiomme. Samalla periaatteella esim. enemmistöstä poikkeava ihonväri voi olla minkä tahansa ennakkoluulon kiinnite.

Huumorin kylväjä voi myös tietoisesti ohjata ryhmän huomion vaivaannuttavasta ongelmasta hetkeksi toisaalle tai avata uuden yllättävän näkökulman. Silloin syntyy tilaa uusille ajatuksille ja ideoille, paine vähenee ja luovuus pääsee paremmin liikkeelle.

Huumori toimii parhaiten silloin kun osaa nauraa itselleen ja/tai omille ”mokilleen”. Aale kunnioittaa juuriaan romaniyhteisössä ja on tehnyt valtavasti töitä mm. romanikielen puolesta. Sen lisäksi hän osaa suhtautua pilke silmäkulmassa ja huumorilla stereotypioihin.

Klassisen musiikin tekijöitä pidetään joskus elitistisinä parempiosaisten aatelissukujen hienohelmoina. Romanitaustasta ja lastenkotilapsuudesta lähtenyt Aale on ollut roolimalli monelle. Hänen tiensä muusikon uralle sai myötätuulta  seurakunnasta ja sotilassoittokunnasta. Tämän linkin kautta voit katsoa ja kuunnella YLE:n arkistodokumentista Aalen lapsena laulaman virren ”Siunaa ja varjele meitä” (laulu alkaa linkin kohdassa 4’50’’).

”Kuinka paljon parempi onkaan itkeä ilosta kuin iloita itkemisestä” -William Shakespeare 1546-1616

Jos nyt osaamme nauraa vaikkapa 10 vuotta sitten tekemällemme mokalle, ehkä voisimme jo huomenna nauraa tämänpäiväiselle. Anteeksianto ja armollisuus on hyvä osata myös itseään kohtaan.

Aale Lindgrenin uusi soololevy Carnevale julkaistaan pian. Edellisen levyn ”Jääkukkia” voit löytää tästä linkistä.

Kuvat Antonio Gravante, Heikki Tuuli ja Inka Soveri.

Ylivilkkauden oireet vaivaavat jo terveitäkin ihmisiä – Pystytkö vielä pysähtymään ja katsomaan silmiin?

Kuvataiteilija Rafael Wardi muisteli Hesarissa sodanjälkeisestä Lauttasaarta. Hänen mukaansa se oli hirveää aikaa.

”Toisaalta siihen aikaan elämä itsessään riitti. Minäkin vain seisoin rannalla ja odotin saapuvia laivoja. Kukaan ei nykyään ole onnellinen.”

Kuinka monelle meistä olisi mahdollista istua muutama tunti venevajan seinään nojaten, ihan vain merta ja laivoja katsellen? – Ilman että vilkaisisi kertaakaan puhelinta?

~ ~ ~ ~

Tutustuin jokin aikaa sitten amerikkalaistutkimukseen, jonka mukaan iso osa ihmisistä ottaa mieluummin vastaan tuntuvan sähköiskun kuin istuu vartin omissa ajatuksissaan.

Tutkimusten mukaan myös jatkuva älypuhelimen räplääminen ja puhelimen erilaiset, muuta toimintaa keskeyttävät hälytykset heikentävät keskittymiskykyä ja aiheuttavat ylivilkkauden oireita terveissäkin ihmisissä. Meidän on vaikea keskittyä; tähän hetkeen, itseemme, toiseen ihmiseen.

Jatkuva ärsykevirta on fakta, eikä sitä pääse pakoon kuin suurin piirtein luostariin muuttamalla. Ärsykkeet eivät sinällään ole pahasta, mutta minäkin uskon jatkuvien keskeytysten vaikuttavan huolestuttavalla tavalla muun muassa onnellisuuteen.

Teemme asioita entistä enemmän tiedostamatta, alitajunnasta käsin. Elämä tapahtuu enemmän pään sisällä ja impulsseissa kuin todellisuudessa.

~ ~ ~ ~

Ihminen on sosiaalinen olento, ja syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Itsensä kohtaaminen on helpompaa toisen kanssa. Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, mutta juuri nähdyksi tulemiseen tuntuu olevan entistä vähemmän aikaa.

Todellisuuden kokeminen, tietoisuus, on tietyllä tavalla rehellisyyttä itseä kohtaan. Jos emme ole tietoisia, emme myöskään toimi sydämestä ja todellisesta potentiaalistamme käsin. Elämä ei tule eletyksi täydellä voimallaan.

Kasvotusten kohtaaminen, tunne siitä että näkee toisen ihmisen ja samalla tulee itse nähdyksi, on kokemukseni mukaan tällä hetkellä ehkä vielä harvinaisempaa kuin tyhjyyteen tuijottelu. Vilpitön nähdyksi tuleminen on myös hyväksytyksi tulemista, sellaisena kuin on.

Meillä kaikilla on mahdollisuus antaa tämä kokemus toiselle ihmiselle, samalla meidän on kuitenkin näytettävä itsemme.

~ ~ ~ ~

Kokeile keskittyä siihen, miltä tuntuu katsoa toista ihmistä silmiin.

Jos silmiin katsominen nolostuttaa, voi sitä harjoitella ensin katsomalla keskelle, silmien väliin. (Ja pohtia, mikä juuri minua tässä nolostuttaa, se on arvokasta materiaalia itsetutkiskeluun.)

Voitko sanoa läheiselle ihmiselle ”minä näen sinut”? Voitko pysyä hetken yhteydessä tekemättä mitään? Väitän, että tällaisen yhteyden yli on mahdotonta esimerkiksi riidellä.

Näkeminen, kuuleminen ja kohtaaminen tapahtuu yhtä lailla katsojan kuin katsottavan hyväksi.

Mestariksi ei tarvitse ryhtyä hetkessä, elämä on harjoittelua. Silmiin katsomisessa lepää kuitenkin suuri mahdollisuus; yhteyden, onnen, rauhan ja totuuden siemen.

~ ~ ~ ~

Olen lukenut pari viikkoa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viimeistä osaa.

Kirja(sarja) on järisyttävän hieno esimerkki inhimillisyydestä, ihmisyydestä ja siitä miten meissä kaikissa on paljon enemmän samaa kuin erilaista (voisin kirjoittaa siitä sivukaupalla).

Knausgård analysoi 60 sivun verran erästä Paul Celanin runoa haastaen ainakin minut todenteolla älyllisesti. Kokonaisuudesta irrotettuna eräs säe inspiroi minua suuresti.

 

Siis
yhä on pystyssä temppeli.
Tähdellä
on kai yhä valonsa.
Eikä mitään,
ei mitään ole menetetty.

 

Minäkin nostan silmäni kirjasta, haen katseellani toiset silmät. Kokeile.

Syvä yöuni on parasta ”kauneusvoidetta”: Uni nopeuttaa ihosi korjaantumista

Unen merkitys kehon ja mielen toiminnalle on kiistämättä suuri. Jatkuvat uniongelmat aiheuttavat terveysongelmia, joten on tärkeää saada lepoa riittävästi. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä vastausta siihen, paljonko ihminen tarvitsee unta. Jokaisella on omat yksilölliset unen tarpeensa, mutta suurin osa terveistä aikuisista tarvitsee 7-9 tuntia unta yössä. Jotkut voivat pärjätä jopa 6 tunnilla, kun toiset ovat parhaimmillaan vähintään 10 tuntia nukuttuaan.

Unen fysiologiset vaikutukset ovat kuitenkin kaikilla samat. Alla olevasta infograafista näet, mitä kehossasi tapahtuu kun nukut. (Voit klikata kuvan suuremmaksi!)

UniInfograafi_lahde
Kuvitus: Sanja Fagerström
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image