Kiihkeiden nettikeskustelujen aikana tuntuu siltä, että mitä tahansa tolkutonta tunnepurkausta puolustellaan rehellisyydellä. ”Kato mä nyt vaan halusin olla avoin.” ”Eiks se oo parempi että sanoo suoraan?”
Tavallaan on – mutta aina suoruudessa ei ole kyse rehellisyydestä. Päällimmäisten tunteiden oksentaminen ärsytyksen aiheen päälle ei yleensä ole rehellisyyttä lainkaan vaan puolustusmekanismien ylikorostunutta toimintaa. Puolustautumalla paikataan kyvyttömyyttä ja haluttomuutta kohdata se, mikä itseä pohjimmiltaan harmittaa, pelottaa tai surettaa.
Kaikkein suurinta rehellisyyttä olisi kurkistaa peiliin ja kysyä itseltään, mitä en tässä asiassa uskalla itselleni tunnustaa. Mitä minä kaikkein eniten juuri nyt kaipaisin?
Tällä hetkellä moni avaa omia tunnelukkojaan. Mutta samaan aikaan on menossa myös laajempi, kollektiivinen kehitys. Meidän henkiset blokkimme eivät ole vain meidän, vaan niissä on mukana vuosisatojen taakka.
Kuorma on peräisin ajoilta, jolloin itsensä ilmaiseminen ja avoimena oleminen ei ollut vaihtoehto. Mutta nyt olemme suuren asian äärellä, kun harjoittelemme tunnetaitoja, kukin omalla tahollaan, samaan aikaan kaikki yhdessä. Ja se ei aina ole ihan helppoa.
Lisää Katri Syvärisen pohdintaa rehellisyydestä ja myötätunnosta itseä kohtaan Taikaelämää-podcastin kolmannessa jaksossa:
Kirjoittaja Rosita Juurinen on reissaava läppäriyrittäjä, matkabloggaava ”vapausmentori”, joka on tehnyt oman elämänmuutoksen burn out kynnykseltä voidakseen elää omannäköisempää ja riippumattomampaa elämää.
Suloinen rauha laskeutuu sieluun ja olemukseen. Kiireen tuntu hellittää ja läsnäolo palaa. Yhtäkkiä voikin vain olla, hengitellä rauhassa, tehdä asioita hötkyilemättä. Pysähtyä katsomaan ja näkemään. Haahuilla, jos haahuiluttaa.
Tahtoisiko vaihtaa maisemaa, aloittaa jotain uutta kiehtovaa, ehkä jatkaa sitä vanhaa projektia, joka on hautautunut alituisen kiireen alle? Toteuttaa tietty pitkään mielessä pyörinyt haave? Vai ihan vain ladata akkuja? Nyt kun siihen on aikaa.
Työhönpaluu häämöttää riittävän kaukana niin, että se ei oikein edes kosketa. Ei ainakaan häiritse sitä levollisuutta, joka on läsnä juuri tässä ja nyt.
Puhun siis tietenkin irtiotosta. Sapatista tai vuorotteluvapaasta, ehkä ferrissläisestä ”minieläkkeestä”. Muutamasta kuukaudesta vuoteen kestävästä tauosta työelämään. Tilasta ja tilaisuudesta pysähtymisen myötä olla ja oivaltaa. Tilasta, jossa voi löytää itsensä ja kutsumuksensa uudestaan.
Jos kuormitus ja kiire ovat jo pitkään nakertaneet elinvoimaa ja arjen oravanpyörästä on tullut hyvinvointia heikentävä tekijä on selvää, että pysähtyminen voi tarjota hyödyllisen uudelleenarvioinnin tilan. Tässä tilassa saattaa käynnistyä kehityskulkuja ja ilmetä sivuvaikutuksia, jotka muuttavat ihmistä ja tämän elämää tavoilla, joita ei ole osannut aavistaakaan.
En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat ihan ennallaan tällaisen vapaajakson jälkeen. Itsekin olen yksi heistä.
Tauko suorittamisesta kasvun ja muutoksen alustana
Hektinen elämä muuttuu helposti autopilotilla pyöriväksi suoritteiden sarjaksi. Teemme mitä meiltä odotetaan, reagoimme erilaisiin ympäristön tarpeisiin ja vaatimuksiin. Yritämme olla parempia, nopeampia ja aikaansaavempia. Säntäilemme sinne tänne. Koska meidän pitää tehdä, pitää hoitaa, pitää mennä. Ja kiiruusti mielellään.
Tästä kiireisestä sarjasuorittamisesta tulee kuin vaivihkaa normaalia elämää, puurtamista, josta voi jossain vaiheessa alkaa kadota ilo. Positiivisen ja inspiraation johtaman tekemisen sijaan huomaakin vetävänsä perässään pakkojen painavaa kivirekeä vuodesta toiseen.
Kun sitten viheltää pelin poikki lopulta aikalisän merkiksi, niin sumu alkaa hälvetä ja asioita voi nähdä ja kokea uudessa valossa. Pysähtyminen antaa erinomaisen mahdollisuuden tarkastella omaa elämää ja työtä. Mitä kaikkea sitä tekeekään vain tavan ja velvollisuuden takia? Tai tuttuuden ja helppouden vuoksi? Siitäkin huolimatta, että into ja ilo olisivat olleet tekemisestä jo pitkään tipotiessään. Entä vastaako oma elämä sitä, kuka tällä hetkellä olet? Viekö se siihen suuntaan, jonne haluat mennä?
Maantieteellinen etäisyys antaa vielä oman erilaisen horisontin elämän tarkasteluun. Onko se oma elämä nykypuitteissaan tai nykysijainnissaan paras tapa elää jatkossakin? Vai pitäisikö harkita korjausliikkeitä? Itse sain sapattivapaallani kipinän yhä pidempiin oleskeluihin ulkomailla eikä siltä tieltä ole ollut enää takaisin kääntymistä.
Tauko säntäilyelämästä voi olla yksi parhaita oivalluttajia ja suunnanmuutoksen mahdollistajia. Et ehkä edes ajatellut etsiväsi mitään uutta suuntaa, mutta hidastamisen myötä huomaatkin ohjautuvasi jollekin uudelle kiehtovalle polulle, jonka päässä vilahtelee uusia innostavia määränpäitä. Ja voi mahdoton miten hyvältä se tuntuukaan!
Mitä enemmän ihminen pysähtyy havainnoimaan elämäänsä, itseään, heräten ohjautumaan omista syvemmistä tarpeista käsin, sitä todennäköisemmin hän, hänen elämänsä ja olonsa alkaa muuttua. Sapattivapaalla näille muutosta edistäville oivalluksille muodostuu ihan erityinen, otollinen tilansa.
Ehtii eri tavoin kuulostella sitä, mikä tuntuu oikeasti itsestä hyvältä ja inspiroivalta tässä hetkessä. Kuulostella, mikä mahdollisuus tai tulevaisuuden visio saa isoimman perhosparven lehahtamaan vatsassa ja mikä innostuksen säihkeen syttymään silmiin. On nimittäin varsin todennäköistä, että luovuus ja ideat alkavat virrata, kun kiireen häly omassa pääkopassa vaimenee.
Fyysisiä ja henkisiä hyötyjä
Fyysisellä puolella stressitasojen lasku voi vaikuttaa olotilaan ja olemukseen piankin, kun ihminen alkaa todennäköisesti syödä, juoda ja nukkua toisin kuin stressin ja kiireen täyteisessä elämässä. Mitä kuormittuneemmassa tilassa ihminen on ollut, sitä suurempia muutokset ja olotilan kohennukset luonnollisesti voivat olla.
Muutokset käynnistyvät, kun keho alkaa pyytää ja saada ravintoa sekä lepoa ihan eri lähtökohdista kuin stressaantuneena. Se ei yhtäkkiä kaipaakaan kiireissä ahmittuja valmis- tai pikaruokia, lohtu- tai palkitsemisherkkuja. Ei ole välttämättä tarvetta rentouttaville drinksuille, ainakaan kovin usein. Unta riittää ja stressin aiheisiin heräilyt jäävät pois.
Mitä parempaan tasapainoon keho ja mieli stressin hälvetessä pääsevät, sitä vähemmän ihminen kaipaa huonompaan tilaan vieviä aineita tai tapoja. Ja pikemminkin suunta on aivan päinvastainen. Hyvästä olosta käsin ihminen pääsee helpommin miellyttäviin flow-tiloihin, joissa asiat etenevät vähemmillä ponnisteluilla ja uudet innostavat ideat alkavat ryöpsähdellä.
Tässä vielä yhteenvetolistaa vapaajakson hyötynäkökohdista, joita olen omakohtaisesti havainnut ja joista myös muut ovat raportoineet.
Stressin ja sen aiheuttamien oireiden lievittyminen
Keskittyminen ja elämänhallinnan tunteet lisääntyvät
Läsnäolo paranee
Fyysinen kunto ja mieliala kohenee, paino voi pudota
Uusien mahdollisuuksien näkeminen, houkuttelevien suuntien avautuminen
Arjesta poikkeavien asioiden ja elämäntyylin kokeilun mahdollisuudet
Rohkeuden lisääntyminen ja kynnys uskaltaa uusia asioita madaltuu
Energia, luovuus ja innostus palaavat
Ideoiden ja oivallusten virtaus
Mahdollisuus käyttää aikaa johonkin itselle tärkeään
Tärkeysjärjestys kirkastuu
Tilaisuus ja perustelu ”kerran elämässä” -kokemuksille
”Mitä minä oikeasti haluan” -kysymys voi saada päivitetyn vastauksen
Mihin kaikkeen nämä hyödylliset muutokset voivat sitten lopulta johtaa, on toki yksilöllistä. Mutta varmaa on, että oman minän uudistuessa perusta mahdolliselle suuremmallekin muutokselle tulee valetuksi.
Elämänrikkaus investointikohteena
Joku saattaa miettiä uralle aiheutuvaa riskiä, menetettyjä ansioita tai pitkän ajan säästöjen hupenemista sapattivapaaseen. Mutta onko se luopumista ja tuhlaamista, jos säästöilleen saa hyvän vastineen, ehkä korkojen kanssa? Voiko vapaajaksolla saatuja kokemuksia, oivalluksia, oman hyvinvoinnin kohentumista edes mitata rahassa?
Nähdäkseni vapaan eteen tehty työ ja siihen käytetty raha ovat mainioita vaihtokauppoja ja merkittäviä investointeja omaan (ja mahdollisesti läheisten) hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Onko rahalle ja ajalle lopulta näitä parempia sijoituskohteita?
Silloin kun viralliseen vuorotteluvapaaseen ei ole ole oikeutta tai mahdollisuutta vapaajakson järjestäminen vaatii tiettyjä ponnisteluja, käytännön järjestelyjä, sopivan talousstrategian etsimistä ja sen toteuttamista. Toteutus voi viedä muutaman vuodenkin, mutta mahdollisuuksia löytyy. Riittävän innostava päämäärä takaa, että matkanteostakin voi nauttia.
Auts. Ei ole ehkä kovin ihailtavaa myöntää, että on taipuvainen addiktoitumaan kärsimykseen. Niin minulle on kuitenkin käynyt.
Kärsimykseen addiktoituminen EI ole sitä että kohtaa ja tunnistaa inhimillisiä kipuja, pelkoja ja arkoja kohtiaan. Se on itseasiassa kivulias keino välttää kohtaamasta herkempiä, syvempiä tunteita.
Minulle kärsimysaddiktio on sitä, että odotan rankaisua, kulman takana odottavaa pettymystä ja torjutuksi tuloa lähes jatkuvasti. Se on myös sitä, että ylianalysoin sen sijaan, että yksinkertaisesti myöntäisin että ”Nyt koskee.”
Taipumus nähdä asiat kärsimyksen silmin on totuttu ja kovin inhimillinen tapa. Se ei ole ihmisen heikkous, eikä siitä kannata ketään tuomita tai arvostella.
Ihminen, joka addiktoituu kärsimykseen, on usein kokenut suurta tunnetason kipua. Kipu on silloin tuttua. Jos kipua ei ole nähty rakastavin silmin tai sitä ei ole ollut keinoja käsitellä myötätuntoisesti, jokin ihmisessä jää huutamaan näkyväksi tuloa.
Kärsimysaddiktin maailmaa ohjaa alitajuinen uskomus: Jos varaudun kipuun, se ei satu niin paljon. Terveisin, oman elämänsä asiantuntija aiheen tiimoilta.
Kärsimyksen väheksyminen harvoin, jos koskaan, auttaa. Kokemus tuntuu ihmiselle aina todelta, vaikka ulkopuolisena näkisikin myös kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet jotka toiselle ovat auki. Jos hän vaan itse näkisi.
Erään retriitin aikana, jolloin olin kaksi päivää itkenyt silmiä päästäni, kolmantena päivänä nauroin sydänjuuriani myöten sitä, että ”Ei mun elämä oo yhtään niin vaikeaa ja dramaattista, kun mä olen luullut!”
Ehkä tälle oivallukselle tuli tilaa, kun olin ensin saanut surra pois suremattomia suruja.
Miksi kärsimykseen sitten addiktoituu?
Alla muutama esimerkki:
Se on tuttua. Tavallisuus ja tasaisuus voi pelottaa.
Se on totuttua. Elämässä on ollut kipua, ja mieli ajattelee että jos kokoajan on varuillaan, ei sitten satu isosti.
Siihen on saattanut identifioitua. Kärsimys voi tuoda tunteen omasta tarkoituksesta.
Se voi palvella jotain tarvetta. Sillä ehkä saa huomiota, myötätuntoa tai huolenpitoa.
Kärsimysaddiktion vastakohta ei ole positiivinen ajattelu. Positiivinen ajattelu voi olla pakonomaisena saman kolikon kääntöpuoli. Taustalla on pelko ja epävarmuus. Keinot maskeerata pelko ja kipu vaan ovat toisenlaisia.
Toinen välttää kohtaamasta haavoittuvuuttaan kärsimykseen addiktoitumalla, toinen taas pakonomaisella positiivisuudella. Kumpikin tapa pitää sisäistä levottomuutta yllä.
Ja kummassakaan tavassa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, sellaisia me ihmiset usein olemme. Koitamme keinoillamme selvitä.
Usein vasta silloin, kun oma selviytymiskeinomme satuttaa enemmän kuin antaa, olemme valmiita laskeutumaan herkkyytemme. Herkkyyteen laskeutuminen on sitä, että antaa sen tuntua mikä tuntuu. Se ei ole ihan helppoa.
Eikä aina edes mahdollista, jos meillä ei ole terveitä tunteiden säätelykeinoja, joiden avulla voimme luottaa, että selviämme vaikeistakin tunteista.
Kun kärsimysaddikti minussa nostaa päätään, koitan tehdä ns. todellisuustarkistuksen. Todellisuustarkistus erottaa ajatukseni ja tunteeni siitä, mitä ihan oikeasti on käynyt. Se tuo tähän hetkeen.
Todellisuustarkistuksen voi tehdä vaikka seuraavilla kysymyksillä:
Mitä tunnen?
Minkä tulkinnan olen tehnyt?
Mitä ihan oikeasti tapahtui?
Mikä on tässä totta?
Mitä muita mahdollisia tapoja on nähdä asia?
Entä jos kaikki menee ihan hyvin?
Negatiivisuuden tai ylitöpositiivisuuden sijaan voi harjoitella herkkää ja vilpitöntä toiveikkuutta.
Se on herkkää ja epävarmaakin avoimuutta sille, että kaikki saattaa mennä ihan hyvin kuitenkin. Ei täydellisesti, mutta ihan riittävän hyvin. Inhimillisesti.
Kasvu ei ole kaikille samanlaista. Jollekin on oikeasti kasvua uskaltautua myöntämään, että omassa elämässä on myös kipua. Sitä että on itsekin inhimillinen, tunteva ihminen. Jollekin kasvua on taas hyväksyä kipuilu JA suostua katsomaan mikä on tässä ja nyt hyvää, tavallista, kannattelevaa ja läsnä.
Eevin Ole itsellesi armollinen verkkokurssi on nyt tarjouksessa 29€ hintaan maaliskuun ajan.
Verkkokurssi sopii sinulle joka:
Tunnistat vaativasti itseltäsi kohtuuttomasti Koet usein riittämättömyyden ja/tai viallisuuden tunteita Olet taipuvainen suorittamaan ja ”vetämään överiksi” – ehkä olet useamman kerran havahtunut toistavasi samanlaisia kaavoja Tunnistat että pinnan alla on käsittelemättömiä asioita Haluat opetella suhtautumaan itseesi armollisemmin ja hyväksyvämmin
Sinäkin varmaan olet ollut tilanteissa, joissa olet kärsinyt huonosta itsetunnosta. Kun olet tuntenut olevasi surkea ja riittämätön? Tai kun olet moittinut ja kritisoinut itseäsi, miten taas mokasit? Kun olet toivonut, että joku kertoisi sinun olevan hyvä ja arvokas? Juuri tuollaisissa tilanteissa toivomme olevamme rohkeampia ja varmempia – ja kaipaamme parempaa itsetuntoa.
Lapsena minusta tuntui, että äitini oli aina niin varma, hän osasi toimia jokaisessa tilanteessa ja häneltä löytyi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Kuvittelin, että aikuisuus on nimenomaan tuota varmuutta. Mutta vuosien karttuessa olen ymmärtänyt, ettei tuollaista varmaa aikuisuutta ole olemassakaan.
Lopullista ja kaikkeen pystyvää itsetuntoa emme koskaan saavuta. Koska oikeasti emme edes tarvitse itsetuntoa, jonka uskomme olevan ikuista varmuutta ja luottamusta omiin kykyihin.
Sen sijaan tarvitsemme itsetuntoa, joka tarkoittaa itsemme tuntemista. Sen ymmärtämistä, että mielessämme pauhaavat äänet eivät aina kerro todellisesta minuudestamme.
Vain ego-minämme on epävarma
Huono itsetunto on ego-minämme tuntemus. Kirjassaan Be happy Robert Holden on osuvasti todennut, että sana EGO tulee sanoista Everything Good is Outside. Eli kaikki hyvä tulee itsemme ulkopuoleltamme. Egomme siis uskoo jo lähtökohtaisesti, että itsemme sisällä olemme huonoja ja kelpaamattomia.
Samalla ego vetää selvän rajan sisäpuolen ja ulkopuolen välille. Egon mielestä olemme olemassa erillisinä ja irrallisina muista. Näin se saa meidät juoksemaan ulkoisen hyvän perässä ja etsimään itsemme ulkopuolelta sitä ”jokua”, joka ymmärtäisi, lohduttaisi ja rakastaisi meitä. Ja kohottaisi meidän itsetuntoamme.
Mielemme ylituomarin vaativuus
Mielessämme vaikuttaa myös mielen ylituomarina toimiva superego eli yliminä. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä meistä parempia ihmisiä. Ja sitähän egommekin haluaisi. Valitettavasti superegon toimintatapana useinmiten on arvosteleminen, paheksuminen, vähätteleminen ja pelotteleminen, mikä saa egomme kärsimään.
Kun olemme väsyneitä ja stressaantuneita, superegomme valtaa mielemme ja tunteemme kokonaan. Silloin sen kanssa on turha neuvotella tai väitellä, koska se löytää aina sattuvimmat vastaväitteet. Vaikka kuinka piipitämme ja hoemme itsellemme olevamme hyviä ja arvokkaita, niin superegomme ei usko, vaan heittää lisää löylyä tuskamme kiukaalle. Ja käkättää päälle.
Hylätyksi tulemisen pelko
Superegomme on ankara, vaativa ja kriittinen, koska se pelkää kuollakseen. Sen toiminnan taustalla on syvä hylkäämisen pelko. Superegomme päähuolenaihe on, kelpaanko minä noille ihmisille. Se seuraa koko ajan, mitä muut ajattelevat minusta? Hyväksyvätkö he minut? Entä jos en riitäkään? Jätetäänkö minut yksin?
Vaikka päällepäin saatamme vaikuttaa hyvinkin varmoilta, niin jokaisen ihmisen sisältä löytyy tuo sama peruspelko. Hylätyksi tulemisen pelko kuuluu erottamattomana osana ihmisyyteen. Olemme perineet tuon pelon geeneissämme esi-isiltämme, jolloin laumasta hylkääminen merkitsi kuolemaa. Vaikka nykyisin kuolemanvaaraa ei samassa tilanteessa enää ole, tuo pelko vaikuttaa yhä meihin. Huonon itsetuntomme takaa löytyy aina peruspelkomme.
Onneksi sydämessämme tiedämme toisin
Kun tunnistamme egomme ja superegomme toimintatavat, näemme onneksi myös niiden lävitse. Kun seuraamme lempeydellä ja rakkaudella niiden toimia, vaatimuksia ja pelkoja, ne menettävät painoarvonsa. Koska sydämemme rakkaudessa elävä todellinen minuutemme ei pelkää, niinpä se ei koe epävarmuuttakaan.
Todellinen minuutemme tietää, että oikeasti emme edes tarvitse hyvää itsetuntoa. Aito, todellinen minuutemme on aina riittävä, hyvä ja arvokas. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa. Olemme täydellisiä.
Jos haluat oppia tiedostamaan minuutesi kolme erilaista tasoa, vapauttaa itsesi egon ja yliminän onnellisuutta syövistä toimintatavoista ja avautua todelliselle, onnelliselle minuudellesi, niin olet lämpimästi tervetullut 5 viikkoa kestävälle OVI ONNELLISEEN MINUUTEEN -verkkokurssille, joka alkaa 3.10.2017. Lisätietoja kurssista löydät TÄÄLTÄ.
Jokainen meistä haluaa olla onnellinen. Mutta harva meistä antaa itsellensä luvan olla täysin onnellinen. Olemme todella tottuneita alitajuisesti rajoittamaan onnellisuuttamme. Saatat tuntea sisälläsi jo häivähdyksen epäilyä ja vastustusta, kun vain mainitsenkin mahdollisuudestasi olla täydellisen onnellinen.
Pelkäämme olla onnellisia, koska kulttuurimme on täynnä erilaisia onnellisuutta rajoittavia uskomuksia. Lisäksi meillä voi olla omista kokemuksistamme tai historiastamme nousevia onnellisuuspelkoja. Mutta kun tunnistamme pelkomme, pystymme myös vapautumaan niistä.
8 onnellisuutta rajoittavaa uskomusta
1. Kärsimys on arvokkaampaa kuin onnellisuus
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!Tuttu lause, jonka olen nähnyt jopa huoneentauluna. Kärsimystä on pidetty – ja pidetään yhä – hyvinkin arvokkaana kulttuurissamme. Paljon kärsineitä ihmisiä yleensä kunnioitetaan. Niinpä uskomme, että kärsimyksellä saavutamme jotain hyvää ja arvostettua. Siksi pelkäämme, että onnellisina menettäisimme kärsimyksellä saavutetun huomion, säälin tai erityisyyden tunteen.
Tosiasiassa onnelliset ihmiset rentoina ja hyväntuulisina vetävät muita ihmisiä puoleensa. Onnellisuus antaa meille ilmaiseksi sen huomion, rakkauden ja arvostuksen, mitä kärsimyksellä pyrimme hankkimaan.
2. Onnellisuus on itsekästä
Onnellisten ihmisten usein epäillään olevan itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Muista piittaamattomia narsisteja. Eikä meistä kukaan halua olla sellainen. Olen usein itsekin kysynyt itseltäni, onko minulla oikeus olla onnellinen, jos läheinen ihminen kärsii ja on surullinen.
Tosiasiassa onnellisuus ei tarkoita pinkkiä superpalloa tai keep smiling -tarraa. Aidosti onnellinen ihminen kohdannut omat sisäiset kipupisteensä ja sen takia pystyy syvästi ymmärtämään toisen kipua. Aito myönteisyys, jossa rehellisesti ja aidosti kohdataan toisen ihmisen kipu silti luottaen tulevaan, on hyvin lohduttavaa ja voimaannuttavaa kärsivälle ihmiselle.
Onnellisina olemme oikeasti avuliaampia ja myötätuntoisempia ja muut paremmin huomioon ottavia, kun taas alakuloisina keskitymme enemmän omaan olotilaamme.
3. Onnellisuus aiheuttaa kateutta
Kateuden pelon takia uskomme sanontaa: Kell onni on, se onnen kätkeköön. Mutta mitä silloin oikeasti pelkäämme? Pelkäämmekö menettävämme ystävämme, jos olemme onnellisia tai onnekkaita? Vai pelkäämmekö, että joku tulee ja tuhoaa onnellisuutemme?
Tämän uskomuksen taustalla on virheellinen käsitys, että onnellisuutta on vain rajallinen määrä. Jos joku ottaa siitä isomman siivun, niin se on muilta pois. Joten sallimme onnellisuutta yhtä vähän itsellemme kuin muillekin. Tuota onnellisuuskakkua jaettaessa olemme itsekin saattaneet tuntea kateuden riipaisun, kun ystäväämme on kohdannut odottamaton onni. Ja sen takia pelkäämme muilta tulevaa kateutta.
Tosiasiassa vain ego-minämme pelkää onnellisuuden rikkoutumista ja muiden pahoja sanoja. Todellinen minuutemme tietää, että aitoa onnellisuutta ei voi menettää eikä sitä voi tuhota. Vaikka meillä kaikilla on elämässämme kipua ja haasteita, aito onnellisuus ei katoa.
Siksi aidosti onnellisina osaamme suhtautua myötätuntoisesti ja hyväksyvästi kadehtivaa ystäväämme kohtaan. Koska hän ei vielä tiedä, että hänenkin todellinen minuus on aina onnellinen.
4. Onnellisuus on pinnallista
Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. On siis rajoitettava liiallista iloisuutta ja onnellisuutta, jotta olisimme vakuuttavia ja järkeviä aikuisia. Saatamme alitajuisesti jopa uskoa, että vain tuska on aitoa. Tämä näkyy hyvin selvästi nykyisin esimerkiksi mediassa, jossa kyynisyyttä on ruvettu pitämään älykkyytenä ja iloa ja onnellisuutta tyhmyytenä.
Tämän pinnallisuus-uskomuksen taustalta löytyy käsitys, että onnellisuutta on vain mielihyvä ja hetkelliset nautinnot.
Todellinen onnellisuus on hyvin monimuotoista niin luonteeltaan kuin onnellisuuden lähteiltäänkin.
Ja kyynisyys on vain pelkoa, onnellisuuden pelkoa.
5. Ikuinen onnellisuus on tylsää
Olemme niin tottuneita elämän draamaan, että saatamme pelätä onnellisuuden olevan tylsää, ilman vivahteita tai sävyjä. Silti kukaan ei onnellisena huokaa, ettei tylsyyden takia jaksa olla onnellinen yhtään kauempaa.
Tosiasiassa todellinen onnellisuus on läsnäoloa ja hetkessä elämistä, johon liittyy innostavaa spontaaniutta, silmien ja mielen avoinna pitämistä ja uusille tilanteille antautumista.
6. Onnellisuudesta joutuu aina maksamaan
Pelkäämme, että onnellisuudesta tippuu korkealta ja kovaa. Uskomme, että onnellisuus ei kuitenkaan kestä ja lopulta joudumme maksamaan onnellisuudesta: Itku pitkästä ilosta. Siksipä suojaamme itseämme ja rajoitamme onnellisuuttamme. Pelokkaina toteamme, että pessimisti ei koskaan pety. Tosiasiassa maksamme kovan hinnan siitä, että emme uskalla luopua pettymyksen pelostamme.
Kun olemme kahlittuna pettymyksen pelkoon, menetämme kaiken sen, mitä todellinen onnellisuus on: vapautta, myötätuntoa, lempeyttä, hyväksyntää, armollisuutta, yhteyden kokemista, rakkautta…
7. Onnellisuus on elämän loppupiste
Onnellisuus saattaa tuntua myös kuoleman esisoitolta, jos uskomme, että onnellisuus on elämän täyttymys ja korkein olomuoto. Se lopullinen maaliviiva, jota tavoitellaan. Silloin perille saapuminen on sama kuin tarinamme loppu. Sen takia luulemme, että on parempi jahdata loputtomasti onnellisuutta, kuin saavuttaa se.
Tosiasiassa kaikki ihmiset kuolevat 100 %:lla varmuudella, mutta kukaan ei ole kuollut onnellisuuteen.
8. Onnellisuus on syntiä
Meillä saattaa olla käsitys, että on ylimielistä kuvitella olevansa onnellinen tai ansaitsevansa onnellisuuden. Saatamme uskoa, että onnelliset ihmiset ylentävät itsensä muiden yläpuolelle. Ja itsensä ylentäminen on syntiä, josta seuraa rangaistus. Itse asiassa tässä varoittelijana toimii meidän oma sisäinen kriitikkomme, ikuinen latistajamme superego, joka elää pelosta.
Siksi on hyvä tietää, että
todelliseen minuuteemme ei mahdu pelkoa, sillä se on tehty rakkaudesta ja onnellisuudesta.
Jokaisella meistä on oma onnellinen minuutensa, vaikka sitä ei vielä tiedostaisikaan. Meistä jokainen on aina kaunis, ehjä ja onnellinen. Siispä sinun onnellisuutesi ei ole koskaan keneltäkään pois.
Lähteenä on osassa uskomuksista käytetty Robert Holdenin kirjaa Be happy.
”Selvää kyökkipsykologiaa!” huudahti eräs keskustellessamme siitä, kuinka johtajan on tärkeää tuntea ihmismielen lainalaisuuksia. ”Kuinka johtajat voivat käsitellä tällaisia teemoja – eiväthän he ole psykologeja!”
Johtaminen on tavoitteellista sosiaalista toimintaa. Johtamisella ohjataan ihmisten toimintaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
Ihminen on alati muuttuva, orgaaninen kokonaisuus tunteineen ja tarpeineen. Hyvä johtaja ymmärtää, mitkä ovat ihmisten voimavarat ja miten niitä voi tukea. Hän tiedostaa mistä ihminen motivoituu ja innostuu ja osaa rikastaa organisaation ajattelua sekä tukea oppimista ja innovatiivisuutta. Ihmismieltä tunteva johtaja ymmärtää edes yrittää juurruttaa strategian niin, että ihmiset ottaisivat sen toteuttamisen sydämen asiakseen. Hän tiedostaa myös, miten tunteet vaikuttavat organisaatioissa, miksi ihminen uupuu sekä kuinka ruokkia myönteisiä asiakaskokemuksia. Hän osaa johtaa itseään ja auttaa muita jaksamaan työelämässä eläkeikään asti. Kaikki tämä on johtamisen ydintä ja edellyttää psykologisten perusteiden tuntemusta.
Johtajan ei tarvitse ei tarvitse olla taloustieteilijä johtaakseen talousasioita tai juristi huomioidakseen työaikalainsäädännön säädökset. Mutta hänen tulee tietää riittävästi talouden toimintaperiaatteista ja juridiikasta pystyäkseen johtamaan näitä asioita.
Yhtä lailla ei tarvitse olla psykologi johtaakseen ihmisiä. Mutta johtaakseen menestyksellisesti ihmisiä johtajan ja esimiehen tulee ainakin jossain määrin olla kiinnostunut ihmisistä ja tuntea ihmismielen toimintaa.
Ihmismielen tunteminen ei tarkoita, että johtaja ryhtyy tiiminsä terapeutiksi. Psykologisten reunaehtojen tunteminen tarkoittaa, että johtaja osaa toiminnassaan ottaa huomioon ihmisyyden vahvuudet ja sudenkuopat. Hyvä johtaja tunnistaa myös sen, milloin on aika ohjata työntekijä tai hakeutua itse ammattiauttajan vastaanotolle.
Suomalaiset voivat aineellisesti paremmin kuin koskaan. Ennennäkemättömästä materiaalisesta vauraudesta huolimatta dystooppiset tulevaisuuskuvat valtaavat alaa. Näkymä vetovoimaisen viehättävästä tulevaisuudesta puuttuu.
Aivan ilmeisesti ratkaisujen tunnistamiseksi tarvitaan radikaalia uusiksi ajattelua. Kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Ja voimaa muuttaa väistämättömältä vaikuttavan kehityksen suunta – sen kehityksen, joka vähentää tulevaisuuden toivoa.
Keskitymme nopeuteen, mutta suunnasta ei juuri keskustella. Emme erota mikä on oleellista ja mikä epäoleellista hyvän elämän elämiseksi.
Auttaisi jos saisimme selville missä ja millainen on se parempi, jonka vuoksi on jatkuva kiire?
Useimmat suomalaiset ovat sitä mieltä, että elämän hienoimmat hetket liittyvät ihmisiin eivätkä tavaroihin. Jokin vie meiltä kuitenkin ajan ihmissuhteilta. Mikä se jokin on? Miksi ei ole aikaa pysähtyä tutustumaan edes itseen?
Elämän tarkoituksena on oppia tietämään ja tuntemaan kuka on, mistä tulee ja mihin on menossa.
Jokainen ihminen tekee joka päivä satoja pieniä ja suuria valintoja. Valinnat liittävät meidät osaksi globaalia vaikutusten ketjua. Minut tekoni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat muihin ihmisiin, luontoon ja talouteen lähellä ja kaukana. Niillä valinnoilla rakennetaan huomista.
Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on kannanotto jonkinlaisen tulevaisuuden puolesta: ”Vähän tätä lisää, kiitos!” tai ”Ei enää tätä, kiitos!” Millaisia tapahtumien ketjuja tuen esimerkiksi silloin kun näppään virran kahvinkeittimeeni?
Pienellä teolla on merkitystä teon suunnan vuoksi. Pienikin liike oikeaan suuntaan on ratkaisuksi asettumista.
Tyhjyyden tunnetta voimistaa se, että haluamme jatkuvasti uutta ja enemmän vaikka samalla hyvin tiedämme, että jaamme rajallisen maapallon yhä useamman ihmisen kesken nyt ja tulevaisuudessa.
Sivistynyt ihminen ei voi loppujen lopuksi tavoitella vähempää kuin sitä, että hyvässä elämässä tarvittavaa riittäisi tarpeeksi kaikille ja ikuisesti. Se on paljon, mutta riittääkö vähemmän?
Suorituksiin perustuva menestymisihanne ja äärimmilleen viritetty kilpailu jokailtaisine ”pudottamisohjelmineen” muokkaa mieltä.
Kilpailussa valitaan voittaja ja häviäjä. Jos kokee olevansa häviäjä lähes kaikissa jokapäiväisen elämän peleissä, uhkaa elämänpalo sammua. Sitä kokemusta kestää ihminen jonkinaikaa, mutta sitten sitä murtuu.
Kilpailullinen ilmapiiri estää kohtaavaa läsnäoloa, jossa voi olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Mutta yksinäisyyttä ja osattomuutta ei ole sellaisessa yhteisössä, jossa aktiivisesti vaalitaan erilaisten ihmisten välistä yhteyttä, luottamusta ja kohtaamista.
Elämän yksilökeskeistyminen sulkee kuplaan, jossa ajatuksiin hiipi harhainen käsitys siitä, että kaikilla muilla elämä kulkee, mutta minulla se tökkii. Kaikissa meissä kuitenkin on heikkoutta ja vahvuutta. Haurautta ja voimaa.
Jos mittaisimme elämän rikkautta mahdollisuuksina jakaa elämän iloja ja suruja toistemme kanssa, olisimme jo voittaneet yksinäisyyden ja osattomuuden. Kokisimme kuuluvamme johonkin, jolla on merkitystä.
Osattomuutta tuottaa se, että kohtelemme toisiamme objekteina emmekä subjekteina. Täysivaltainen ihmisyys kapenee hyödykkeeksi – välineeksi jonkin paremman saavuttamiseksi. Silloin riittämättömyyden tunne valtaa alaa. Se lannistaa ja tukahduttaa. Minun pitää opetella näkemään sinua minussa?
Toimiva yhteiskunta perustuu erilaisiin ihmisiin, joilla on toisiaan täydentävät roolit. Minun tehtävänäni on huolehtia, että sinä pystyt olemaan entistä vahvempi ja parempi siinä sinun jutussasi. Se ei ole minulta pois vaan vahvistaa myös minua. Kilpailuasetelmaa ei synny, sillä erinomaisuutemme ovat eri kohdissa.
Nostamme toisemme ylös elämän tarkoituksettomuudesta.
Osallistavamman yhteiskunnan rakentaminen on kaikkien edun mukaista. Huomionarvoista on, että jakavampi suhtautuminen on myös tulevaisuuden toivoa tuottavan talouden järjestäytymisperiaate. Elämme nimittäin maailmassa, jossa voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi kasvattaa kuilua rikkaan ja köyhän välille. Silloin ihmisten välinen luottamus rapautuu.
Viehättävin tulevaisuus on kiteytettävissä köyhän ja rikkaan yhteensaattamiseen?
Tässä muutama tiivistys puheesta, jonka voit katsoa tekstin lopuksi.
Minulle tanssi ja liike on mahdollistanut monta asiaa. Se on pakottanut astumaan epämukavuus alueelle, joka on tuonut itsevarmuutta omaan kehoon. Tanssi ja liike on ollut minun siltani kehotietoisuuteen, heittäytymiseen ja ennen kaikkea yhteiseen jakamiseen ”heimon” kanssa.
Tanssi on myös opettanut heittäytymään, nauttimaan liikkeen euforiasta, ilmentämään tunteita ja väitän että se on opettanut myös ymmärtämään omia puolia itsestä joita vähemmän vielä puhutaan. Oman näkemyksen mukaan se on opettanut minua näkemään feminiinisiä ja maskuliiinisia puolia itsessäni, joita sitten olen paremmin oppinut ilmentämään kaikessa muussakin elämässäni.
Nykyään teen työtä ihmisten kanssa, pyrkien antamaan työkaluja luonnolliseen versioon sinusta. Tanssi ja liike on ollut mahtava pohja oman luonnollisen version esille tuomiseen ja näitä kokemuksia pyrin tuomaan myös muille, muistuttaen siitä ihmeestä joka meillä kaikilla on, kehomme.
Kuinka usein kritisoimme itseämme mielessämme?
Keho, mieli ja syvemmät puolet meistä kaipaavat lämpöä, hyväksyntää ja rakkautta.
Kuinka usein käy niin, että menemme peilin eteen ja alamme kyseenalaistamaan omaa kehoamme? Menemme peilin eteen ja heti alkaa se rumba päässä. Pylly näyttää liian isolta, tissit roikkuu, on liian pienet, suipot tai liian lättänät. Maha lörpöttää eikä näytä yhtään niin kuin mainoksissa ja tv:n fantasia hahmoilla.
Helposti käy niin, että emme itse anna hyväksyntää itsellemme. Pidämme korkeita ihanteita päässämme ja kuvittelemme, että liikkumalla enemmän, syömällä terveellisemmin tai kurittamalla itseä, löydämme jonkun hyväksynnän sisältämme. Tämä ei valitettavasti toimi, ei ainakaan minulla toiminut.
Mielen rakenteiden muuttaminen ei tapahdu päivässä, mutta voimme työskennellä sen kanssa päivittäin. Tee työtä, koska sillä on merkitys myös sinun ulkopuolellesi. Minun intohimoni on löytää ihmissuhteisiin enemmän rakkautta ja omaan elämään intohimoa, sekä itselleni että asiakkailleni. Ja kuten te jo tiedät, niin me vaikutetaan valtavasti myös toisiin ihmisiin. Niinpä se mitä työtä teet itsesi kanssa, kantaa myös kaikista läheisimpiin ihmissuhteisiimme.
Puheen tärkein pointti:
Ole itsellesi lempeä, rakasta omaa kehoasi, olemustasi sekä koko persoonaasi. Vain sillä tavalla voit antaa itsestäsi suurimman lahjan sinun omalle heimollesi. Työkalu voi olla tanssi, läsnäoloharjoitukset tai merkityksellinen työ jota teet. Työkalulla ei ole väliä vaan sillä, että annat itsesi loistaa juuri sellaisena kuin olet. Koko heimollesi.
Kävin kesällä kokeilemassa parisalsaa. Jännitti. En ollut koskaan aiemmin ollut paritanssitunnilla. Osallistujia oli tunnilla paljon ja vaihdoimme paria muutaman minuutin välein. Ilmeisesti minua jännitti sen verran paljon, että yksi partnereistani neuvoi ystävällisesti: ”Älä purista mun kättä. Pidä kiinni ihan rennosti.” Eikä siinä vielä kaikki – sen lisäksi minun piti antaa miehen viedä! Siis minun, modernin naisen, joka on pärjännyt vallan mainiosti ilman miehen ohjausta tähänkin asti. Kiitos vaan, osaan minä pyörähdellä itsekin!
Ehkä en oppinut tuona päivänä vielä salsaamaan, mutta oivalsin hienon metaforan sukupuolirooleista. Toki paritanssi rinnastettuna parisuhteeseen on jo jonkinmoinen klisee, mutta tällaiselle aikoinaan ahkerasti yökerhoja kolunneelle ikisinkulle se oli avartava kokemus (tähän asti tanssiminen kun oli ollut lähinnä sitä, että olimme hytkyneet discoissa tyttöporukalla ringissä käsilaukkuasetelmamme ympärillä).
Parisalsakokemukseni oli hyvää jatkoa sille, mitä olin pohtinut jo tuoreessa Sinkun elämää -kirjassani: ovatko nykynaiset liian vahvoja?Me olemme itsenäisiä, emmekä enää samalla tavalla tarvitse miestä kuin ennen. Meillä on vapaus toteuttaa itseämme niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Etenkin työelämässä olemme raivanneet tiemme maskuliinisten arvojen kentällä ja tehneet tiettäväksi, että nainen pystyy siihen mihin mieskin. Työelämän kilpailun ja vaatimusten vuoksi naisen on ollut pakko olla vahva ja pärjätä.
Toisaalta siitä, mistä on etua töissä, ei välttämättä ole plussaa parisuhteessa. Ehkä olisikin syytä miettiä, mitä pidämme vahvuutena? Hyvin usein erehdymme luulemaan, että se on kovuutta, sillä vahvuus liitetään useimmiten maskuliinisiin ominaisuuksiin, kuten dynaamisuuteen, aktiivisuuteen, itsevarmuuteen ja päättäväisyyteen. Myöskään tasa-arvon ei pitäisi tarkoittaa sitä, että naisten tulisi olla samanlaisia kuin miehet. Minäkin luulin nuorempana, että vahvuutta ja tasa-arvoa olisi se, että nainen saa pokata miehiä baarista jos huvittaa, ja juoda vaikka miehet pöydän alle, koska myös meillä on siihen oikeus. Mutta se, mihin meillä on oikeus, ei välttämättä ole meille hyväksi.
Osaako nykynainen tunnistaa ja arvostaa omaa feminiinistä vahvuuttaan? Todellinen naisellinen vahvuus on nimittäin viisautta, lempeyttä, joustavuutta, hedelmällisyyttä ja aistillisuutta. Se ei ole pakottavaa voimaa, vaan uutta luovaa energiaa. Sitä suurin osa miehistäkin tuntuu kaipaavan naiselta. Etenkin jos mies on itse maskuliininen, hän ei halua maskuliinista naista. Silloin hänelle ei jää tilaa toteuttaa omaa miehisyyttään, sillä parisuhteeseen tarvitaan sopiva yhdistelmä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jotta se toimii. Jos minäkin olisin päättänyt lähteä viemään salsapartneriani, niin siinä tanssissa olisi tullut kipeitä varpaita, venähdyksiä ja irronneita olkavarsia, kun me molemmat olisimme koettaneet riuhtoa toista omaan suuntaan. Tarvitaan vastapareja, yin ja yang. Jokaisessa ihmisessä itsessään on jo feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, yin ja yang.Missä suhteessa niitä on kussakin, on yksilökohtaista.
Uusien roolien etsimistä
On hienoa, että nykyisin sukupuoliroolit ovat joustavat, ja naiset saavat olla vahvempia ja miehet herkempiä verrattuna perinteisiin sukupolirooleihin. Kuitenkin, koska enää ei ole olemassa selviä ”sääntöjä”, tulee deittaillessakin eteen hämmentäviä tilanteita, kun emme ole varmoja esimerkiksi siitä, kuka maksaa treffeillä tai kenen kuuluu tehdä aloitteita. Kun haastattelin sinkkuja kirjaani varten, moni miehistä sekä myös naisista oli sitä mieltä, että sillä ei ole väliä. Itsekin olin aikoinaan ylpeä siitä, että sain maksaa oman osuuteni treffeillä, mutta nykyisin osaan arvostaa sitä, jos herrasmies haluaa tarjota ensimmäisellä kerralla jotain ja ylipäänsä osoittaa oma-aloitteisuutta. Yleensä kaikki naiset olivat samaa mieltä siitä, että jos jo viestittelyn alussa mies osoittaa, että naisen pitäisi lähteä viemään keskustelua eteenpäin, mielenkiinto lopahtaa.
Jotta nainen voisi olla feminiininen, miehen tulee vastaavasti olla riittävän maskuliininen. Jos taas mies ei pysty olemaan riittävän jämäkkä, täytyy naisen ottaa ohjat käsiinsä. Toki jokaiselle vakalle löytyy kantensa. On naisia, jotka mielellään olevat parisuhteessa dominoivampi osapuoli, ja he kyllä löytävät miehen, jolle se sopii. Mutta on myös naisia, jotka jossain vaiheessa kyllästyvät olemaan vahvoja ja jättävät miehen, josta ei ole riittävästi vastusta – ellei se tyssää jo treffailuvaiheeseen. Moni nainen kaipaa vähintään alitajuisesti miestä, joka vie. Jonka kädestä voi pitää hellästi kiinni, koska tähän voi luottaa, ja joka pyörittää itsevarmasti niin, että askeleet natsaavat keskenään. Molemmat hoitavat oman osuutensa vastapareina niin, että tulokseksi saadaan kaunista ja aistillista salsaa. Tai tangoa. Tai vaikka humppaa – jokaiselle oman maun mukaan.
Huomasin, että pitäessäni tanssipartnerini kädestä ihan rennosti kiinni, tanssi sujui helpommin. Ei ole kuitenkaan helppoa antautua ja päästää irti kontrollista, johon nykynaisena on tottunut. Parisuhteen kannalta kannattaakin miettiä, millainen nainen tai mies haluaa itse olla. Se määrittää sen, millaisen kumppanin todennäköisesti löytää rinnalleen. Kannattaa myös heittää romukoppaan se ajatus, että vaikka naisena näyttäisi itsestään pehmeämmän puolen, se olisi heikkoutta. Todellinen naiseus ei ole heikkoutta, vaan viisasta herkkyyttä ja tunneälyä. Ja vain vahvat uskaltavat näyttää herkkyytensä.
Olen työskennellyt häpeän parissa vuosia – ensin työstänyt perusteellisesti omaa häpeääni, tehnyt siitä lopputyöni Holistic Counselor -koulutukseeni ja vetänyt lukuisia Häpeän Alkemia -työpajoja. Edelleenkin minulle avautuu uusia tasoja ja syvempää ymmärrystä siitä mistä oikein on kyse ja miten häpeä toimii.
Häpeätyöskentely on radikaalilla tavalla vapauttavaa. Koen, että häpeä on erityisesti meillä suomalaisilla ehkä se kaikkein voimakkain yksittäinen este, joka estää meitä rakastamasta, kukoistamasta ja toimimasta luontevasti yhdessä.
Kun puhun häpeästä, en puhu häpeästä terveenä tunteena silloin kun olemme ylimielisyydestämme tai kaikkivoipaisuudestamme käsin toimineet hetkellisesti arvojamme ja ihmisyyttä vastaan, vaan sisäistetystä häpeästä, jolloin ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan itseään ihmisenä. Voimme kutsua tätä häpeäidentiteetiksi, sisäistetyksi häpeäksi.
Kun meillä on häpeäidentiteetti, häpeämme itseämme jopa itseltämme. Sisällämme on musta aukko, ja koko elämämme pakenemme tätä mustaa aukkoa rakentamalla ja ylläpitämällä identiteettiä, jonka kuvittelemme olevan enemmän rakkauden arvoinen, enmmän hyväksytty. Enemmän oikeanlainen. Koska syvällä sisällä tunnemme olevamme jollakin omituisella, selittämättömällä tavalla vääränlainen.
Häpeästä kumpuaa myös uhrius, narsismi, syömishäiriöt. Addiktiot, työnarkomania, läheisriippuvuus… Koetamme puuduttaa ja täyttää ja kompensoida tätä sisäistä tyhjyyttä itsemme ulkopuoleta. Mutta mikään ei koskaan riitä, sillä olemme hylänneet itse itsemme. Ainoa tapa täyttää tämä aukko on kohdata se.
Häpeä on se verho, joka on syvimmän itsemme ja persoonamme välissä – ja itsemme ja toisten ihmisten välissä. Jos emme kohtaa syvää häpeäämme, olemme tuomittuja elämään erillisyydessä. Kuinka voimme aidosti kohdata ketään, kun olemme itsekin erillään itsestämme?
Se häpeä minkä me suomalaisetkin tunnemme liittyy vahvasti kristinuskoon (korostan että puhun uskonnosta ihmisen luomana järjestelmänä, en henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan), jossa Jumala nostettiin isänä taivaaseen ja ihmisestä tehtiin syntinen. Seksuaalisuudesta – joka on kaiken elämän ydinvoima – tehtiin syntiä. Ja samalla ihminen erillistettiin luonnosta jonkinlaiseksi luomakunnan kuninkaaksi.
Häpeän juuret juontuvatkin siihen, että ihminen – koko ihmiskunta – on erillistänyt itsensä luonnosta, omasta todellisesta luonnostaan ja pyhyydestään. Tämä on räikeästi elämän vastaista.
Häpeän kanssa kannattaa siis työskennellä, ja tehokkainta työstäminen on ryhmässä. Kun ihmiset luottavaisessa ilmapiirissä uskaltavat avautua paljastamaan itsensä häpeänsä kanssa, tuoda esiin niitä asioita joista on vaiennut huomataankin että se, minkä on aina pelännyt eristävän itsensä lopullisesti muista, avaakin sen yhteyden mitä on aina kaivannut. Syvän, inhimillisen yhteyden joka kantaa ja jossa voi olla omana paljaan itsenään. Tämä kokemus on radikaali, se muuttaa meidän koko uskomusjärjestelmäämme ja kokemusta itsestämme pysyvästi.
Kotimaiset marjat ovat todellista superruokaa parhaimmillaan. Nyt kun sesonki on parhaimmillaan nauti marjat tuoreina, säilö pakastimeen tai käytä ruoanlaitossa.
Kotimaiset marjat ovat suorastaan vastustamattoman makeita ja ne sisältävät vain vähän energiaa. Ravitsemuksellisesti katseltuna marjoissa on myös upea määrä terveyshyötyjä, sillä ne sisältävät runsaasti kuituja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Säännöllinen marjojen nauttiminen edesauttaa myös muun muassa aivojen toimintaa ja pitää kolesteroliarvot kurissa.
Mikä voisikaan olla herkullisempi tuoksu kuin keittiöstä tupruava uunituore marjapiirakka. Tässä iloksesi entisajan marjapiirakkaohje gluteenittomasti ja ilman valkoista sokeria.
MARJAPIIRAKKAOHJE
(Ohjeesta tulee yksi uunivuoallinen)
2 dl kaurajauhoja
2 dl perunajauhoja
2 dl tattarijauhoja
200g laktoositonta luomu voita
2,5 dl kookossokeria
2 tl soodaa
3 kananmunaa
2 dl laktoositonta luomu piimää
250g kotimaisia marjoja
VAIHE 1) Yhdistä kaikki kuivat aineet ja lisää joukkoon voisula. Sekoita sähkövatkaimella, kunnes seos on murumaista. Ota muruseoksesta sivuun noin 2,5 dl.
VAIHE 2) Lisää jäljelle jääneeseen muruseokseen kananmunat sekä luomu piimä ja pyöräytä sekaisin. Maista taikinaa.
VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunivuoan päälle ja ripottele pintaan marjasekoitusta ja lisää marjojen päälle jäljelle jäänyt muruseos.
Kirjoittaja Siiri on 14-vuotias nuori, jonka mielenkiinnon kohteisiin kuuluu jooginen elämäntapa, henkisyys ja kehon ja mielen hyvinvointi.
Ehkä sinäkin olet kuullut sadun jäniksestä ja kilpikonnasta. Jänis ajatteli päihittävänsä kilpikonnan juoksukilpailussa ja haastoi kilpikonnan kilpaan. Kun lähtömerkki oli annettu, jänis ampaisi matkaan kuin ohjus ja kilpikonna lähti hitaasti löntystämään kohti maalia. Jänis oli juossut jo jonkin aikaa ja katsoi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt, joten jänis päätti ottaa nokoset odotellessaan. Sillä välin kun jänis veteli hirsiä puun alla, kilpikonna löntysti ohitse. Jänis heräsi vasta, kun kilpikonna oli jo maalissa.
Tätä tarinaa voi verrata arkeen.
Nykymaailmassa me ihmiset teemme töitä toisensa jälkeen. Päivällä työpaikalla tai koulussa, illalla kotona. Yritämme edetä nimetöntä päämäärää kohden ja ponnistella, kunnes olemme saavuttaneet sen, minkä takia yhteinen ilta perheen kanssa jää ja tapaaminen ystävien kanssa on vaakalaudalla. Tavoittelemme päämäärää, jota ei ole olemassa. Olemme tottuneet siihen, että vain suoritusten kautta voi saavuttaa levollisen olotilan.
Arjessa jänis yrittää jatkuvalla kiirehtimisellä saavuttaa päämääränsä. Kilpikonna taas muistaa välillä hengähtää ja armahtaa itseään. Miten tarinassa kävi? Jänis väsähti kesken matkan, kilpikonna eteni tasaisen verkkaista tahtia maaliin. Jänis kuvaa meitä monia, jotka teemme jatkuvasti töitä jonkin saavuttamiseksi. Uuvumme työnteosta ja turhaudumme. Yritämme kahta kovemmin. Uuvumme, emme enää jaksa. Silloin huomaamme, miten tärkeää lepo ja hengähtäminen onkaan.
Minä olen monien muiden tavoin oppinut levon kantapään kautta. Kun on kokenut, mitä uupuminen ja loppuun palaminen on, ei halua kokea sitä enää toiste.
Mitä jos olisitkin kilpikonna?
Etenisit rauhallisesti ja varmasti, antaisit aikaa itselle, tekisit niitä asioita jotka saavat sinut onnelliseksi. Muistuttaisit itseäsi siitä, että elämä on tässä ja nyt. Laittaisit silmät kiinni, hengittäisit syvään ja rentoutuisit. Eikö kuulostakin houkuttelevalta?
Vaikka tässä tarinassa jänis häpesikin kiirehtimistään, siinä ei todellisuudessa ole mitään hävettävää. Uupuminen on merkki siitä, että sinun täytyy tehdä jotakin toisin. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on vaikeaa armahtaa itseään ja tehdä niitä asioita, jotka kokee hyväksi. Kun on rakentanut arjelle hyvän, tasaisen pohjan, jossa on sopivassa suhteessa työntekoa ja lepoa, on helpompi pitää kiinni arkirutiineista ja vastoinkäymiset pystyy käsittelemään paremmin.
Keho antaa varoitusmerkkejä ennen uupumista tai loppuun palamista. Yleisimpiä ovat jatkuva pääkipu, stressi ja asioiden ylianalysoiminen.
Miten siirtyä jäniksestä kilpikonnaksi?
Itselläni ensimmäinen askel oli päivittäinen, noin puoli tuntia kestävä lepo. Sen aikana en tehnyt mitään muuta kuin makasin ja annoin ajatusten virrata. Monta kertaa teki mieli nousta ylös, kun mieleen tuli jokin lukuisista keskeneräisistä projekteista tai asia, joka oli unohtunut tehdä. Tämän jälkeen aloitin säännöllisen meditoinnin. Se auttoi minua päästämään irti kaikesta sellaisesta, mikä hankaloitti päivittäistä rytmiäni. Aloin tekemään myös syvärentoutusharjoituksia ennen nukkumaan menoa. Näin sain rennon olotilan jo ennen nukahtamista.
Kaikki me olemme yksilöitä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa rentoutua ja hengähtää. Se voi olla rauhallista kävelyä metsässä, lemmikin hellimistä, hyvän ruuan nauttimista tai esimerkiksi joogaa. Näin saamme arkeen hetkiä, jolloin tunnemme olevamme lomalla. ♥
