Keväällä eräs toimittaja kysyi minulta, että eikö ole noloa, kun hyvinvoinnin ammattilainen uupuu.
Tavallaan joo. Ymmärrän kysymyksen – kyllä minuakin pelotti tulla uupumuskaapista ulos. Tavallaan olisi loogista ja ihanteellista, että jokainen meistä osaisi noudattaa omia oppejaan täydellisesti.
Mutta oikeasti harva osaa. Koska emme ole pelkästään omien alojemme ammattilaisia vaan myös ihmisiä.
Useimpien meistä pitää kompuroida, kaatuilla ja törmäillä, ennen kuin pinnallinen, ulkoa opittu tieto alkaa jalostua syväksi, aitoon kokemukseen pohjautuvaksi viisaudeksi. Sitä ennen on helppo toistella muiden muotoilemia mantroja, mutta vasta oman kokemuksen kautta mantra alkaa tulla ulos minun omina sanoinani, sellaisena kuin minä olen sen oivaltanut.
Siksi hyvinvointivalmentajan uupumus ei ole ainoastaan ei-nolo, vaan se on elämää muuttava, osaamista syventävä koulu, jonka antamaa ymmärrystä en voisi saada mistään luennolta. Enkä tietenkään väitä, että kaikkien auttajien pitäisi kokea kaikki mahdolliset ongelmat – yksikin kriisi auttaa yleensä riisumaan mustavalkoiset lasit silmiltä ja nöyrtymään elämän suurien kysymysten äärelle.
Ja millainen elämä sitä sitten pitäisi elää, että se ei olisi nolo? Pitäisikö minun jatkuvasti varoa, ettei rosoinen, epätäydellinen elämäni vain loukkaisi kenenkään kauneusihanteita? Mitä kaikkea meiltä jää oivaltamatta, jos yritämme hiipiä elämän läpi varpaisillamme kokematta mitään? Kysyn vain…
Kuuntele lisää Taikaelämää-podcastin uudesta jaksosta:
Kirjoittaja Marjo Pennonen (PsT, KM) on äitiyslomalla oleva työterveyspsykologi, joka on luennoinut paljon työhyvinvointiin liittyvistä aiheista. Marjo on yksi Irtiottoja työstä: Työkuormituksesta palautumisen psykologia (2009) kirjoittajista ja tutkinut väitöskirjassaan samaa työstä palautumisen tematiikkaa. Häntä kiinnostaa etenkin arvojen mukaisen elämän vaikutukset hyvinvointiin.
Tyttö ripustaa pyykkejä narulle. Eilen hän auttoi mummoa kauppareissulla. Toissapäivänä vei naapurin miehen koiran kävelylle. Tekoja, joista hän silloin tällöin saa kolikon. Illalla tyttö laskee peltirasiasta säästöjään, joita on kerryttänyt kuukausi toisensa jälkeen, ja kysyy äidiltään: ”Kuinka paljon isille maksetaan töistä rahaa?” ”Kuinka niin?” ”Ajattelin, että riittäisivätköhän säästöni, jos hän olisi päivän kanssani.”
Tytön isä tulee vastaanotolleni uupumuksen vuoksi. Töissä on ollut muutoksia, työnkuva ei ole selkeä, painetta tulee usealta suunnalta ja työpäivät venyvät. Työtehtäviä ja vastuita on kertynyt huomaamatta lisää. Tulen kysyneeksi, mitkä asiat ovat hänelle elämässä tärkeimpiä. ”Terveys, perhe, ystävät ja liikunta.” Ja kuinka hän käyttää aikansa: työtä, työtä ja vielä kerran työtä. Kun selvitän, kauanko tilanne on jatkunut tällaisena, mies pohtii, että ”se taisi olla toissa vuoden kevät, kun nämä muutokset alkoivat ja siitä asti tilanne on ollut aika paha”.
Tyypillinen tarina, sillä nykypäivän työelämä on haastavaa. Ihmisten tullessa vastaanotolleni, he voivat yleensä tavalla tai toisella huonosti. Usein valitettavan iso osa pahasta olosta on itse aiheutettua. Ei osata tai ”ehditä” pysähtyä kuuntelemaan itseä. Ei sitä, kuinka voidaan. Ei sitä, mikä olisi itselle hyväksi. Usein ei ennen kuin on syystä tai toisesta pakko. Kun olo on käynyt sietämättömän tukalaksi.
Kun puhutaan siitä, mikä itselle on tärkeää, puhutaan arvoista. Jotkut eivät ole oikein koskaan pysähtyneet miettimään, mikä itselle on tärkeää ja kannattaisiko joitain asioita tehdä toisin. Arvot ovat hukassa tai vähintään hakusessa. Paljon on myös niitä, joilla arvot ovat kirkkaana mielessä, mutta käytännön teoissa se ei näy. Siitä seuraa kuitenkin monenlaisia ongelmia, kuten uupumusta, ahdistusta ja masennusta. Ja vaikka esimerkki liittyykin liialliseen työntekoon, voi arvojaan vastaan toimia kaikilla elämänalueilla.
”Sitten kun työtilanne helpottaa…” ja monta muuta syytä. Meidät on kasvatettu kilteiksi ja kuuliaisiksi. Jos joku töissä sanoo, että ”tee tämä”, niin sehän tehdään, vaikka sitten työajan jälkeen, vaikkei työaika riittäisi entisiinkään hommiin. Joskus velvollisuudentunne tai liiallinen kiltteys vie meitä kauemmaksi arvoistamme. Oli tilanne mikä hyvänsä, monet antavat ympäristön odotusten ja toisten mielipiteiden vaikuttaa toimintaansa. Arvojen mukaisesti voi kuitenkin toimia kaikissa elämäntilanteissa. Ei tarvitse odottaa, että vastoinkäymiset ensin poistuvat, ”kun jaksaa / pystyy / ehtii…”.
On totta, että tilanne työpaikalla ei korjaannu vain arvoja pohtimalla. Se voi kuitenkin auttaa näkemään kokonaisuuden selvemmin ja antaa motivaatiota muuttaa tilannetta. Kun hyvinvointi on tärkeää, ei yöunista kannata nipistää lukemalla työposteja ja valmistelemalla seuraavan päivän töitä. Ei myöskään kannata joka ilta rojahtaa sohvalle television ääreen mikroruoka sylissä ja olut kädessä ”keräämään voimia tulevaan työpäivään”.
Mikäli aikaa ja voimavaroja ei riitä läheisille ja mieluisille harrastuksille, pidemmällä aikavälillä koko elämä kaventuu ja lopulta jäljellä ei jää juuri muuta kuin voimavarasyöppöjä.
Arvojen selkeyttämisestä voi saada rohkeutta elämäntapamuutoksiin ja arvojen mukaiseen toimintaan. Rohkeutta ottaa epäkohtia esille esimiehen kanssa ja jämäkkyyttä kieltäytyä ylimääräisistä tehtävistä. Voi tulla pohtineeksi osa-aikatyön mahdollisuutta tai ääritapauksessa työpaikan tai koko alan vaihtoa. Vaikuta arvojesi mukaisesti asioihin, joihin voit. Uupunut työntekijä ei ole työnantajankaan etu.
Vaikka esimerkki koskee liiallista työntekoa, voi työ olla myös tärkeä arvo. Silti on tärkeää opetella kuuntelemaan itseään ja kehoaan, koska väsyneenä kukaan ei menesty työssään. Arvojen ohella on siis tärkeää löytää myös tasapaino. Elämää on lupa ahmia, kunhan kuormitustekijät ja voimavarat ovat tasapainossa. On myös hyvä, että ihmisellä on monta ”henkireikää”, ettei yhden kaatuessa koko elämältä katoa pohja. Kun arvot ovat taustalla, asioita tehdään oikeista syistä: lenkille ei lähdetä välttääkseen keskustelun puolison kanssa tai televisiota ei avata paetakseen omia ajatuksia.
Yksi onnellisia ihmisiä yhdistävä tekijä on omien arvojen mukainen elämä. Ihmisen eläessä arvojensa mukaisesti, hänen minuutensa on vahva, mikä auttaa häntä kestämään paremmin vastoinkäymisiä ja olemaan psykologisesti joustava. Arvojen mukaisesti eläessä elämä tuntuu mielekkäältä.
Oletko tai haluatko olla yksi näistä onnellisista?
Pysähdy siis toviksi pohtimaan arvojasi. Mitkä asiat ovat sinulle kaikkein tärkeimpiä? Mistä asioista vähiten haluaisit luopua? Elätkö ja jaatko aikasi arvojesi mukaan? Huolehtimalla arvoistasi ja itsestäsi varmistat samalla, että esimerkin tyttö ei ole oma läheisesi.
Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Seuraavassa sarjakuvataiteilija Jussi ”Juba” Tuomola kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen.
PARISUHDE – Ajattelen, että parisuhde sopii joillekin, toisaalta taas joillekin ei. Ilman parisuhdettakin voi ihan hyvin elää.
RAKKAUS – Rakkautta voi olla kaikenlaista. Uskon rakkauden voimaan, ilman rakkautta asiat olisivat huonommin. Rakkaus ei ole itsensä uhraamista vaan tervettä itsekkyyttä.
IHMISYYS – Elämä on kummallinen mysteeri minulle. Meidät on vain heitetty tähän kummalliseen olotilaan. Uskon ihmisyyteen. Jos ihmiset olisivat kohteliaita, asiat voisivat toimia aika hyvin.
TYÖ – Työ on minulle elämän sisältö. Vapaa-aikanakin teen töitä ja minulle sellainen vapaus sopii. Tykkään työstäni, koen olevani etuoikeutettu ja onnekas. Työn luonne muuttuu samalla kuin maailma muuttuu, työn ja vapaa-ajan suhde hämärtyy. Kannatan työntekoa, se antaa parhaimmillaan ihmiselle elämään rytmin ja sisällön.
ONNELLISUUS – Onnellisuus on subjektiivinen asia, toisen onni on toisen helvetti. Koen olevani itse vastuussa omasta onnellisuudestani. Minulle onnellisuus merkitsee perushyvää oloa. Tietynlaista balanssia – ei ole kylmä, nälkä, jano, ei väsytä, ihmissuhteet ovat kunnossa eikä ole työongelmia.
Jotkut ajattelevat, että onnellisuus on hyperhyvä olo. En ajattele, että se voisi olla tavoiteltavaa tai edes mahdollista. Perusonnellisuus on asennekysymys. Ihmisellä on vapaus valita, miten asiohin suhtautuu ja miten ne ratkaisee.
HARRASTUS – Työ on minulle harrastus. Luen sarjakuvia ja seuraan alaa. Soitan bändissä, opiskelen kieliä, espanjaa ja ranskaa. Teen asioita joista tykkään.
TULEVAISUUS – Yritän olla murehtimatta tulevaisuutta, toivottavasti se on hyvä. Suunnittelen tulevaa, sillä omilla valinnoilla voin siihen vaikuttaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan määritä kaikkea, sillä sattumalla on oma osuutensa. Ihmisellä on vain yksi hetki. Turha murehtia mennyttä tai tulevaisuutta, sillä tavoin maksaa korkoa velasta joka ei koskaan tule maksettavaksi. Ihmisellä on rajallinen määrä energiaa – murehtiessaan sen heittää hukkaan.
INSPIRAATIO – En hae enkä odota sitä, se tulee tehdessä. Flow-hetkiä tulee, muttei niiden varaan voi jäädä. Tekeminen ei vaadi tiettyä aikaa tai paikkaa, teen missä tahansa, eikä hetki ole sidottu kellonaikaan. Vaihtelu ja monipuolisuus inspiroivat, kuten maalaaminen, luonnosten teko ja muiden sarjakuvapiirtäjien juttujen lukeminen.
ILO – Bänditreenit tekevät minut iloiseksi. Samoin kirjan valmistuminen ja kavereiden tapaaminen. Olen iloinen ja välillä vakava, ilokin on suhteellista samoin kuin onnellisuus – joillekin joku asia merkitsee ja joillekin taas ei.
MAAILMANKAIKKEUS – Olen joskus ajatellut, että jos minusta ei olisi tullut sarjakuvapiirtäjää, olisin halunnut olla kosmologi tai tähtitieteilijä. Maailmankaikkeuden synty ja kehittyminen kiinnostavat. Minua kiehtoo maailmankaikkeuden valtavuus. En tiedä lähtisinkö avaruusmatkalle, mutta dokumentit ja populaaritiede kiinnostavat. Aina löytyy jotain uutta, kun tiede etenee. Lopullinen totuus jää mysteeriksi.
LUOVUUS – Luovuus tulee kun aloitan tekemään. Tekeminen ruokkii luovuutta, ja kun tietää osaavansa, antaa avaimet luovuuteen. Jokainen ihminen on mielestäni luova, se ei vaadi synnynnäistä lahjaa. Luovuutta on niin erilaista.
MUSIIKKI – Musiikki on tärkeä osa elämää. Se on minulle rentoutumisen väline, jolla on mielialaan suuri vaikutus. Soitan kirjailijabändissä, on kiva kokoontua porukalla ja tehdä keikkoja.
Juba Tuomolan kahdeskymmenes Viivi ja Wagner-albumi Viivi ja Wagner 20 On-Nöff-suhde aiemmin kokoamattomista stripeistä saatavana täältä.
Lähes puolet suomalaisista kärsii erilaisista vatsan ja suoliston ongelmista. Moni on jo niin tottunut erilaisiin vatsaongelmiin, ettei edes muista miltä tuntuu, kun vatsa toimii normaalisti.
Kannattaa muistaa myös sanonta ”Ihon kunto on suora heijaste vatsan hyvinvoinnista”. Jos kärsit iho-ongelmista, niiden alkuperä on erittäin todennäköisesti vatsassa. Vatsan ja suoliston hyvinvointi on suorassa yhteydessä mm. vireystasoon, unen laatuun ja mielialaan – eli iho-ongelmat kertovat todennäköisesti myös siitä, että vatsan ja suoliston hyvinvointia parantamalla voisit muutenkin paremmin.
Vaikka vatsaongelmat tuntuvat joskus todella mystisiltä eikä ongelmien alkuperä tunnu selviävän vaikka sitä miten miettisi, ei vatsaongelmien hoitaminen yleensä ole valtavan monimutkaista. Muutamalla yksinkertaisella vinkillä vatsasi voi varmasti paremmin jo muutamassa päivässä.
1. Vältä eineksiä ja valmisruokaa, sokeria ja lisäaineita
Mitä puhtaampaa ja vähemmän prosessoitua ravintoa syöt, sitä enemmän elimistösi saa sen tarvitsemia ravinteita – ja vastaavasti vähemmän ylimääräisiä, kehoasi kuormittavia aineita. Sokeri tai lisäaineet eivät tue kenenkään vatsan hyvinvointia.
Myös ravintolisien kohdalla sama sääntö – mitä vähemmän käyttämäsi ravintolisät sisältävät lisäaineita, sitä paremmin ravinteet imeytyvät ja sitä paremmin vatsasi voi. Kysy terveyskaupastasi mahdollisimman vähän lisäaineita sisältäviä ravintolisiä.
2. Pureskele ruoka huolellisesti, juo riittävästi puhdasta vettä aterioiden välillä
Varaa riittävästi aikaa ruokailuun ja pureskele ruokasi huolellisesti. Älä juo liikaa nesteitä aterioiden aikana, juo vettä pääasiassa aterioiden välillä. Yksi lasillinen vettä aterian yhteydessä riittää varmasti ruokajuomaksi.
3. Syö riittävästi marjoja ja vihanneksia – saat niistä vatsan tarvitsemia kuituja
Monen suomalaisen vatsa voi huomattavasti paremmin, kun viljat jätetään kokonaan pois ruokavaliosta. Saat paljon vatsaystävällistä kuitua esimerkiksi kotimaisista marjoista ja vihanneksista – esimerkiksi pussillisesta mustaherukoita saat jo 12 grammaa kuitua, eli lähes puolet päivän tarpeesta (25–30 grammaa).
Pähkinät ja mantelit sekä avokadot ovat myös hyvä kuitujen lähde.
Suosittelen lisäämään ruokavalioosi myös akaasiakuitua – akaasiakuitu on täysin gluteeniton kuitu, joka ei sakene nesteeseen sekoitettaessa. Puhdas+ Akaasiakuitu on loistava apu esimerkiksi ärtyneen suolen oireyhtymästä kärsivälle, ja loistava lisäkuidun lähde jokaiselle viljatonta ruokavaliota noudattavalle. Akaasiakuitu on helppo sekoittaa esimerkiksi smoothieen, tai lasilliseen vettä. Akaasiakuitua voi nauttia koska tahansa, aterian yhteydessä tai tyhjään vatsaan.
4. Käytä erilaisia probiootteja
Vatsan ja suoliston toiminnalle on olennaista hyvän bakteerikannan ylläpito.
Markkinoilla on tarjolla valtavasti erilaisia probiootteja. Boulardii-hiivaprobiootti on ainoa probiootti, joka kestää kuumaa ruokaa, ja antibiootteja. Boulardii on tutkitusti tehokas myös esimerkiksi turistiripulin hoidossa.
Puhdas+ Boulardii-hiivaprobiootti sopii jatkuvaan käyttöön koko perheelle – myös lemmikeille. Probiootteja kannattaa käyttää etenkin ulkomaan matkojen yhteydessä (aloita 2–3 vk ennen matkaa) ja jokaisen antibioottikuurin yhteydessä.
Puhdas+ Boulardii-hiivaprobiootin lisäksi kannattaa käyttää myös muita probioottikantoja. Kun olet valitsemassa probioottivalmistetta, varmista että se sisältää vähintään 10 miljardia maitohappobakteeria per kapseli.
Puhdas+ Vahva maitohappobakteeri sisältää yhdessä kapselissa 10 miljardia bakteeria, neljää maailman tutkituinta bakteerikantaa.
Toimiakseen kaikki probiootit tarvitsevat ravinnokseen prebiootteja – edellä mainittu akaasiakuitu toimii muista kuiduista poiketen myös tässä roolissa. Akaasiakuidun, vahvan maitohappobakteerin ja boulardiin käyttö yhdessä onkin erinomainen tapa tukea koko vatsan ja suoliston hyvinvointia.
5. Käytä erilaisia luontaisia hapatteita
Probioottivalmisteiden lisäksi vatsan hyvää bakteerikantaa tukevat myös seuraavat valmisteet:
– hapankaali ja muut vastaavat hapatteet
– kombutscha – vihreään teehen tehty probiootteja sisältävä juoma
– kimchi – aasialainen salaatti
Mitä monipuolisemmin käytät ruokavaliossasi erilaisia probiootteja ja luontaisia hapatteita, sitä paremmin vatsasi voi.
6. Syö enemmän tuoretta
Edellä suosittelin jo kotimaisten marjojen ja vihannesten syöntiä – niistä saa vatsaystävällisten kuitujen lisäksi myös ruoansulatusta tukevia entsyymejä varsinkin silloin, kun marjat ja vihannekset syödään kypsentämättömänä.
Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan syö suositusten mukaista puolta kiloa vihanneksia ja marjoja päivässä – tällöin myös entsyymeistä voi olla pulaa. Jos elimistössäsi ei ole riittävästi ruoansulatusentsyymejä, ruoka ei voi sulaa normaalisti. Tyypillisimpiä oireita ovat ruokailun jälkeinen turvotus, ilmavaivat ja närästys.
Puhdas+ ruoansulatusentsyymi on nopea täsmäapu – noin 15 minuuttia ennen ateriaa nautittu ruoansulatusentsyymi helpottaa entsyymien puutteesta johtuvia vatsaoireita nopeasti ja tehokkaasti. Entsyymivalmiste on jatkuvassakin käytössä turvallinen.
Vatsan ja suoliston hyvinvointi on kaiken terveyden lähtökohta. Jos vatsasi ei voi hyvin näiden ohjeidenkaan avulla, kannattaa kääntyä osaavan ravintovalmentajan puoleen.
Puhdas+ tuotesarja on valmistettu kokonaan Suomessa. Tuotesarjan kaikki tuotteet on valmistettu täysin ilman väriaineita, pinnoiteaineita, keinotekoisia makeutusaineita, sidosaineita tai magnesiumstearaattia – markkinoiden puhtaimpana ravintolisäsarjana kaikki tuotteet sopivat hyvin myös herkkävatsaisille.
Erikoistarjous Hidasta elämää -sivuston lukijoille:
Koodilla HIDASTA25 saat Hyvinvoinnin Tavaratalosta nyt -25% Puhdas+ vatsatuotteista! Voimassa 15.10.2017 asti.
Yleisenä totuutena pidetään, että yli viisikymppinen työntekijä on jo nähnyt parasta ennen -päivänsä.
Nuorempia suositaan rekrytoinneissa, koska heillä on uutta virtaa, paljon energiaa ja halu panostaa uransa rakentamiseen täysillä. On halua näyttää osaamisensa ja lunastaa paikkansa. Siksi nuoret leijonat ovat suosittuja rekrytointikohteita. Samaan aikaan olemme kasvaneet uskoon siitä, että kun tekee työnsä hyvin, se palkitsee ja elämä vie eteenpäin.
Olen 53 ja mietin tuota usein. Mistä virta syntyy, ja miten sitä riittää myös 40+ iän saavuttaneilla?
Energia ja sen tietoinen käyttö on kriittisen tärkeää. Joskus luovuttaminen käy vähän kuin vahingossa. Päästää tilanteet valumaan käsistään ja siirtyy huomaamattaan sivuraiteelle elämän ratapihalla.
Se käy niin helposti. Riittää kun huokaisee, kohauttaa olkapäitään ja toteaa väistämättömän olevan edessä. Jää muistelemaan hyviä hetkiä ja salaa kadehtien seuraa sivusta, miten elämään uskova nuorempi polvi tarttuu asioihin, luottaa itseensä ja ottaa homman haltuun. Hyvä, että ottaa, sillä jonkunhan se on tehtävä, jos osa väestä on päättänyt päästää irti ja siirtyä sinne sivuraiteelle.
Energian voi hukata huomaamattaan. Tai sitten voit olla kuin Aira Samulin. Hyväksyt ikäsi, mutta jatkat tanssia, koska tanssi tuo iloa joka kantaa. Jaat kokemuksia ja opit kanssatanssijoilta.
Sitä voi valita olla utelias ja tarttua tilanteisiin, joissa oppiminen on mahdollista. Pitää huolta fyysisestä energiatasostaan ja tehdä tietoisesti töitä elämänilonsa eteen. Valita olla rakentamatta itselleen epäonnistumisen ja luovuttamisen tarinaa. Huonommuuden tarinaa.
Nuorten ihmisten elämä saattaa näyttää epäreilun hyvältä. Kaikki on edessä ja mahdollista. Periaatteessa. Käytännössä heidän on tehtävä kaksinkertaisella intensiteetillä töitä kyetäkseen suoriutumaan tämän ajan odotuksista. Ja niinhän monet tekevät, luoden itselleen elämän, joka kantaa.
Me olemme kaikki olleet samassa tilanteessa.
Mutta missä määrin tilanne on nyt erilainen? Miten niin me 40+ olemme huonommassa asemassa nuoriin verrattuna? Eikö yli 20 vuotta työelämässä ole opettanut meille jotain, joka antaa eväitä paitsi omalle onnistumiselle, myös seuraavan sukupolven nosteen tukemiselle?
Ja jos tuntuu siltä ettei jaksa, on hyvä herätellä itseään. Tekemään asioita toisin ja ottamaan pieniä asioita kerrallaan haltuun. Pitäen huolta itsestä.
Ja tämän sanottuani oivallan jotain. Kun katseen kääntää itsestään huolenpitoon, se ei tarkoita itsekkyyttä, eikä itseriittoisuutta. Yhdessä aikaa ja voimia on enemmän. Tämä on sukupolvelleni olennainen opinkappale. Emme ole yksin.
Sydänjuttu-kirja syntyi aikamoisessa, maagisessa virtauksessa, mutta ei tietenkään poissulkenut itkuja, hampaankiristelyjä ja kärvistelyjä. Kenties juuri siksi kirjan synnyttäminen on ollut yksi suurimmista lahjoista, joita itselleni olen antanut.
Kaksi vuotta sitten olin rakkaan ystävän mökillä ja mediteerasin joogalavalla meren ääressä. Siinä nousi tunne, että nyt on kirjan kirjoittamisen aika. Sen kirjan, jonka aina olen halunnut kirjoittaa rakkaudesta ja suhteesta itseen. Ajattelin mediteerattuani, että no perhana, tehdäänpä se kirja sitten. Aloin fiilistellä kirjaani. Miten pukisin johdonmukaisiksi sanoiksi ja kokonaisuudeksi kaiken sen, mikä minut on voimauttanut? Mitä sanoisin kaikesta hiffaamastani ja siitä, mikä minun ja asiakkaideni elämää on muuttanut?
Asia lähti muhimaan sisälläni. Vielä ei ollut kirjoittamisen hetki. Tein isoa tv-ohjaustyötä ja elämä oli tosi täyttä. Olin kuitenkin jo elämänmuutoksessa; tunsin luissani ja ytimissäni, että alkoi olla jo uusien seikkailujen aika. Kerroin mökkireissun jälkeen ihanalle työkamulleni intuitiivisesta päätöksestäni kirjoittaa kirja. Kollegani kertoi, että hänen ystävällään on kustantamo. ”Teidän pitäisi tavata”, hän sanoi.
Kun sitten kohtasimme tämän ihanan kustantajan kanssa, homma oli pässinlihaa. ”Kyllä tästä kirja tehdään”, sanoi hän. Olin antanut sydämessäni itselleni luvan alkaa kirjailijaksi ja kirja oli jo kirkkaana visioissani. Kustantajan ilmestyminen ja konkreettinen kehotus ryhtyä kirjoittamaan oli ihana, ihmeellinen lahja – ja samalla täysin looginen manifestaatio sydämeni syvän kutsun seuraamiselle.
Aloin kirjoittaa seuraavana keväänä matkalla Balilla. Annoin luovuuteni tulvaporttien räjähtää auki. Siihen asti olin tiedostamattani käyttänyt luovuuttani usein ”toisten palveluksessa”. Esimerkiksi työelämässä olin sopeuttanut luovuuteni muiden luomiin raameihin. Oivalsin syvästi, että vapaana virratessaan luovuus on universumin ilmentymä minun sydämeni ja persoonani kautta. Tie siihen on kuunnella intuitiotaan – vaikkapa kirjan kirjoittamisesta – tietämättä vielä, mihin homma johtaa ja miten.
Reissun jälkeen nousi fiilis, että jotakin informaatiota vielä puuttui kirjan synnyn suhteen. En hötkyillyt enkä puskenut mitään tapahtumaan. Sitten sainkin toisen kustannustarjouksen. Olin kirjoittanut Hidasta elämää -sivustolle vuoden verran, ja kun Hidasta elämää oli perustamassa Otavan kanssa kirjasarjaa, kirjani kutsuttiin osaksi uutta sarjaa. Se tuntui juuri oikealta kodilta kirjalleni.
Itse kirjoittaminen oli pitkään kärvistyttävää. Seinäni olivat täynnä post it -lappuja alkuperäisine lukusuunnitelmineen. Kirjaprojekti oli hyvin konkreettinen hyppäykseni uuteen: olin valinnut toteuttaa sitä, mikä sydäntä kutsuu.
Kun asiat syntyvät sydämen kautta, kaikki oikeat energiat valjastuvat tukemaan unelmiamme. Se tarkoittaa myös pelkojen, epävarmuuksien ja muutosten kohtaamista. Kaiken sen kohtaamista, mikä meidät avaa unelmiemme toteutumiselle. On olennaista hiffata, ettei epävarmuuksien ja pelkojen osuminen tuulettimeen tarkoita, ettei homma voi onnistua ja että olisi syytä lopettaa. Päin vastoin, kärvistelyt ovat hyvä merkki: olen avautumassa. Epäilysten ja ahdistusten polttava tulimuuri on usein initiaatio: ego antaa periksi sydämelle. Systeemistäni vapautuu se, mikä aiemmin on estänyt vastaanottamasta sitä hyvää, joka nyt on matkalla luokseni. Muutos, syvempään rakkauteen ja vastaanottamiseen astuminen sisältää usein kasvukipua.
Viime talvena, kun olin allekirjoittanut kustannussopimuksen Otavan kanssa, lähdin kirjoitus- ja nautintoreissulle Espanjaan. Kirjan työstämisessä oli ollut taukoa useampi kuukausi. Nousi tunne, että annan kaiken aiemmin kirjoittamani mennä. Se, mikä olisi säilyäkseen uudessa versiossa, säilyisi kyllä. Antauduin luovaan kaaokseen ja aloin kirjoittaa mistä milloinkin oikealta tuntui. Matkalla näin unia kirjasta: tunsin, että kirja latautui minuun öisin. Kärvistelyalun jälkeen avautui luottamus, että kirja on jo valmis tuolla jossain, ja nyt vain tuon sen maailmaan. Luottamus laskeutui, kun olin ensin antanut itseni kärvistellä ja pelätä, että joku muu sanoisi tämän paremmin, enhän mä nyt voi ja mitä tästäkin tulee. En paennut noita tunteita: antauduin niille – ja samalla jatkoin kirjoittamista.
Viime keväänä kirjoitin täydessä luottamuksessa ja virtauksessa. Alkuperäinen kirjasuunnitelma muuttui. Lopullisen version annoin tulla sydämeni, en mieleni kautta. En sensuroinut enkä epäillyt. Itkin, nauroin, luotin. Joitakin osia jätin pois ja kaikkea hioin, mutta olin tarkkana siitä, että kirjan sielu saa rauhassa sykkiä. Toisinaan välideadlineihin oli vain vähän aikaa, mutta annoin itseni toteuttaa kirjaa ihan omassa, levollisessa rytmissäni. Joskus mielen mielestä olisi ”pitänyt” kirjoittaa, mutta sydän halusi, että otetaan päikkärit tai chillataan koko päivä.
Ja niin kirja syntyi kirkkaasti. Meditoin ja fiilistelin kirjaa usein, niin kuin teen koko elämäni suhteen: ”miltä tuntuu ja näyttää tämän kirjan energia ja esenssi?” Tunnustelin kirjan tunnelmaa mieleni kautta analysoimatta. Ja kun orientoidun tällä tavalla ensin asian ytimeen ja tunnelmaan, muoto avautuu selkeänä ja kirkkaana. Silloin tekemiseen liittyy keveys, ilo, luottamus ja nautinto. Silloin elän itseni näköistä elämää.
Ja kun itse kohtaan itseni rehellisesti ja annan sydämelleni luvan laulaa, vastaanotan myös taianomaista virtausta.
Kirjan energia tarttui kauniisti kaikkiin mukana oleviin ihmisiin, ja työskentely sen parissa oli todella onnellista. Hidasta elämää -kirjat syntyvät yhteistyössä Otavan kanssa niin, että kirjailija on vahvasti mukana myös visuaalisessa prosessissa. Minulla on esteetikon sielu, pitkä visuaalisen työn tausta ja tarkka silmä: kirjan ulkoasu oli minulle yhtä tärkeä kuin sisältö. Ja taianomaista kyllä, kirjasta tuli juuri sellainen kuin visioissani. Valokuvaaja, taittaja, kustannustoimittaja ja kaikki, jotka olivat luomassa tekstistä valmista kirjaa antoivat sille sydämensä täysin. Kirjaprojekti tuntui tipahtaneen muillekin asianosaisille syliin merkityksellisellä tavalla.
Sydämen ja sielun kautta sykkivä energia todella vetää puoleensa kaikkea, mikä sitä palvelee. Ei vain yhtä, vaan montaa ihmistä. Syntyy synergia, joka avaa, sytyttää ja sydänläikyttää. Kun uskaltaa toteuttaa sitä, mikä omaa sydäntä kutsuu, on aina myös muiden palveluksessa. Ei siksi että pitää tai että se olisi tehtäväni, vaan siksi, että se on kutsumukseni.
Sydämeni kautta syntyi kirja, joka on tarkoitettu jokaiselle, joka sen lukee. Mieli ei sanellut sitä mitä syntyi, vaan sydän ja intuitio. En enää välittänyt siitä, tuleeko hyvä kirja tai osaisiko joku esittää asian hienommin. Antauduin sille, mitä juuri minun kauttani virtaa, ja nautin matkasta. Kun olin saanut kirjan käsikirjoituksen valmiiksi, kävelin kevään mielettömän lintukonsertin säestämänä metsikössä ja ajattelin onnellisena, että jes, miten onnekas olen. Juuri minä sain synnyttää juuri tämän kirjan maailmaan.
Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa kirjoja tai luoda samanlaisia asioita. Mutta jokainen saa elää sydämensä kautta – kasvaa toteuttamaan sen kutsua. Mitä sinut on luotu tuomaan tähän maailmaan? Mihin sinun sydämesi kutsuu?
Lämpimästi tervetuloa löytämään sydämesi kutsua ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com
Me uuden ajan opettajat puhumme paljon avautumisesta sekä itsemme ja toisemme kohtaamisesta sydämen tasolla. Sydämen taso voi monelle olla niin vieras, ettei edes heti saa kiinni, mitä sillä tarkoitetaan.
Normielämämme on usein pintaa, jossa keskustellaan lähinnä asioista, töksäytellään milloin mitäkin – ja vain harvoin uskaltaudutaan sinne, missä todelliset tunteemme asustavat: sydämeen. Niin kauan kun emme osaa kohdata siellä itseämme, on vaikea kohdata myöskään muita.
Eräänä harmaana syyskuun päivänä sain kokemuksen todella syvästä kohtaamisesta ensin itseni, sitten ystäväni kanssa. Aamu alkoi niin masentuneissa tunnelmissa, että en ollut varma, mitä koko päivästä oikein tulisi.
En kuitenkaan enää yritä väkisin olla iloinen. Päätin antaa itselleni luvan blaah-oloon ja suorastaan vaalia sitä. Halusin kohdata tunteen ja kysyä, mitä sillä olisi minulle annettavaa. Harmaan sävyjen joukkoon alkoi pian löytyä aivan uusia värejä. Hyväksymisellä ja sallimisella tekee itselleen ihmeitä.
Aivan samaan aikaan muualla tapahtui myös ihmeitä, jotka saavuttivat minutkin. Ystäväni oli käynyt läpi omia tunteitaan: ärsytystä, joka liittyi minuun. Hän lähetti minulle rohkean, avoimen ja koskettavan viestin, joka oli upea esimerkki siitä, miten monella tasolla me voimme asioita käsitellä, sekä ihmisenä että sieluina.
Blaah-aamun tarina on kokonaisuudessaan kuunneltavissa Taikaelämää-podcastista. Taikaelämää on nopeasti noussut Suomen kuunnelluimpien hyvinvointipodcastien joukkoon. ”Kuin lääkettä sielulle”, kiitteli eräs kuuntelija. Ota tämä siis seuraksesi sopivaan syksyiseen hetkeen – ja ehkä taas oivallat omistakin tunteistasi jotain uutta!
Opettajan lantio keinui pehmeästi hänen kävellessään salin poikki, kasvoilla oli kujeileva flirtti. Hän oli pukeutunut vartalonmyötäisiin vaatteisiin, jotka toivat esiin hänen muhkeat reitensä ja hieman pömpöttävän vatsansa. Ylävartalo oli selkeästi pienempi kuin alavartalo. Burleskiopettaja kantoi itsensä uskomattoman sensuellisti. Hänellä oli myös meille kurssilaisille sääntö: ”Täällä ei sitten pyydellä mitään anteeksi!”.
Mietin myöhemmin, miksi tuo sääntö ei päde myös oikeassa elämässä? Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi pyytää muilta anteeksi sitä, kuka on ja miltä näyttää! Olemme nykyisin niin aivopestyjä olemaan tyytymättömiä itseemme, että se on jo traagista – edes miehet eivät säästy ulkonäköpaineilta. Nykyinen kauneuskäsityksemme on johtanut siihen, että ihailemme kehoja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.
Me näemme sellaisia jatkuvasti mediassa ja somessa – loppuun asti hiottuja kuvia, joissa on täydellinen valo, luonnoton asento, ja jotka on vielä siloteltu kuvankäsittelyohjelmassa täydellisiksi. Ei kai siis ole ihme, että meistä joka toisella tuntuu olevan vinksahtanut kehonkuva, koska vertailemme itseämme mahdottomaan – naisiin, joista kenelläkään ei muka ole selluliittia.
Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole vain ylipainoisten yksinoikeus. Myös hoikat ja normaalin kokoiset löytävät poikkeuksetta jotain moitittavaa itsestään. Milloin on liian isot reidet, milloin liian pienet tissit, vatsa on liian iso, peppu on liian pieni (koska nykyisin on muotia iso takalisto). Ja pitäisi olla vielä timmikin!
Voisi luulla, että kiinteät ja lihaksikkaat ihmiset olisivat sitten itseensä tyytyväisiä – hehän elävät monen unelmaa. Moni ihailee fitness-kilpailijaa siinä kisakunnossa, kun hänet nähdään lavalla sen hetken ajan, kun hän on rääkännyt itsensä luonnottoman kuivaksi, jotta lihakset erottuvat, ja joka on niin nälkäinen, ettei eteensä meinaa nähdä. Myös kuvauksia varten otetaan tehokuureja.
Mutta fitness-harrastaja ja -urheilija se vasta syynääkin omaa kehoansa, millimetrin tarkkuudella! Hän näkee peilissä sen, että vielä pitäisi saada lisää pyöreyttä olkapäihin tai reisiin. Ehkä leveämpi selkä olisi bodarille se lippu palkintokorokkeelle. Pakaroita pitäisi saada isommiksi ja rasvaa puoli senttiä pois vyötäröltä. He eivät keskity siihen, mitä ovat saaneet aikaiseksi, vaan siihen, mitä vielä puuttuu. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”, on heidän mottonsa. Mutta miten ihmeessä omista pakaroista voi tulla koko elämän keskipiste? Missä on ilo!
Minullakin on pitkä ja iloton historia kehoni kanssa. Lukioaikoina sairastuin syömishäiriöön, mistä paranin itsekseni kuin ihmeen kaupalla. Sen seurauksena minulle jäi kuitenkin muutama kilo ylimääräistä, vaikka olin yhä normaalipainoinen. Eräs miespuolinen koulukaverini totesi silloin, että voisin olla tosi kaunis, jos olisin hoikempi. Sittemmin minusta tulikin hoikka ja timmi, koska hurahdin himokuntoilijaksi. Sain usein kuulla olevani kaunis. Uskoinko? En. Olin yhä huolissani siitä, olisinko riittävän hoikka ja kaunis. Omasta mielestäni minulla oli aina se pari kiloa liikaa, joten en koskaan voinut olla täysin tyytyväinen itseeni.
Syömishäiriön aikaan päähäni oli iskostunut kaloritaulukko, jonka ansiosta tiesin yhä jokaisen suupalani energiamäärän. Vahdin painoani, ja kuntosaleilla työskennellessäni mittailin jatkuvasti rasvaprosenttiani, kunnes aloin nähdä prosentit jo omin silmin peilin kautta. Pystyin valehtelematta arvioimaan myös painoni puolen kilon tarkkuudella ilman vaakaa. En tajunnut silloin, ettei painollani, lihasmassallani tai rasvaprosentilla ollut mitään tekemistä itsetuntoni paranemisen, ja siten todellisen hyvinvointini kanssa.
Muodollisesti pätevä, mutta onneton
On haastavaa olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Jostain syystä ihmiset nykyisin katsovat, että heillä olisi lupa kommentoida toisen ulkonäköä, hyvällä tai pahalla. Itse aloin jossain vaiheessa inhota sitä, että kehoani jatkuvasti arvioitiin ja kommentoitiin, vaikka palaute olikin positiivista. Olin niin paljon muutakin kuin kehoni! Pahimmat säröt sieluunsa saa, jos kommentit ovat negatiivista, tai jos ei tule nähdyksi ollenkaan.
On helppo kokea itsetunnon kolhiintumista esimerkiksi sinkkumarkkinoilla, jossa joutuu jatkuvasti laittamaan itsensä alttiiksi sille, kelpuutetaanko jatkoon. Tinderissä vaikutus pitäisi tehdä parissa sekunnissa ilman, että on mahdollisuutta näyttää, kuinka hieno persoona on. Ensivaikutelmalla on suuri painoarvo ja silloin tulee helposti ajateltua, että vain ulkonäöllä on väliä. Onneksi se ei kuitenkaan mene niin, että vain hoikat ja timmit löytävät kumppanin ja muut eivät. Valintaan vaikuttavat niin monet muutkin asiat.
Toisaalta jotkut taas suorastaan janoavat somessa hyväksytyksi tulemista ja koettavat pönkittää itsetuntoaan tykkäysten määrän mukaan. Saatetaan luulla, että hoikkuus olisi synonyymi onnellisuudelle ja lihaksikkuus menestykselle. Että kun mahtuu tiettyyn muottiin, niin saa suosiota, rahaa ja rakkautta – siltähän monen julkkiksenkin elämä ulospäin näyttää. Mutta mikään ulkoapäin tuleva pönkitys ei tule kestämään aikaa.
Ulkoapäin tuleva onnentunne on katoavaista. Minuakin kehut lämmittivät hetken, mutta eivät tehneet onnelliseksi. Nyt, kun olen keski-ikäinen ja lihonut ainakin ne pari pelottavaa kiloa, olen itsevarmempi kuin koskaan aiemmin. Se aika, jonka olen laittanut sisäisen kauneuteni vahvistamiseen, on ollut tuhat kertaa palkitsevampaa, kuin ulkoisen kauneuden vatvominen.
Oma itsetuntoni ja itseluottamukseni alkoi kohentua sen myötä, kun aloin kehittää itseäni henkisesti, sekä sen ansiosta, että aloin tehdä asioita, jotka ruokkivat sisäistä maailmaani. Kun ennen suhtauduin intohimoisesti jääkaappini sisältöön, nyt suhtaudun intohimoisesti elämään. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu järjettömältä, että olen kuluttanut elämästäni niin paljon aikaa ulkonäköni murehtimiseen. Nyt olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Olen kirjailija, enkä aio osallistua fitness-kisoihin. Sitäpaitsi elämäni on ihan liian mielenkiintoista rajoittaakseni sitä jokaisen suupalan vuoksi!
Kukapa ei silti haluaisi olla kaunis. Mutta silloin, kun elämässä tulee keskityttyä pelkästään kehon puunaamiseen, elämä jää ontoksi. Ihannetilanne olisi se, että keho, mieli ja sielu ovat tasapainossa. Jos on tyytymätön omaan painoonsa, ei viihdy omissa nahoissaan, on huono olo, terveys reistaa eikä keho toimi niin kuin pitäisi, niin sille kannattaa tehdä jotain. Mutta ei siksi, että saisi muiden hyväksynnän, vaan siksi, että saisi itsensä hyväksynnän.
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin itsekin, että vain tiettyyn muottiin mahtuvat ovat ”hyvännäköisiä”, ja ”oikeanlaisia”, mutta olen alkanut huomaamaan, miten kauniita erilaiset kehot ovat. Burleskiopettaja oli loistava esimerkki siitä, miten itsensä voi kantaa ilolla ja ylpeydellä. Siksi tuntuu todella surulliselta, miten niin moni nainen häpeää itseään täysin syyttä.
Ehkä nykyajan kapinallinen onkin sellainen, joka ei suostu pyytämään anteeksi sitä, että on normaali nainen selluliitteineen ja epäsymmetrisisyyksineen? Ehkä anarkismia on se, että ihminen hyväksyy itsenä sellaisena kuin on riippumatta siitä, käykö kehoihanne yhteen ympäröivien ihanteiden mukaan?
Kaija Kookin laulaa: ”Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä, joten anna mennä. Kaunis rietas onnellinen, kaunis rietas onnellinen.” (Sanoitus Saara Törmä)
Oman lapsen ja nuoren kanssa erosta puhuminen ei ole useinkaan helppoa. ”Ihan sama” ja ”en tiiä” ovat yleisimmät vastaukset, kun kysyy miltä ero tuntuu.
”Meidän perheessä ei ikinä oltu mitään suurimpia tunteista puhujia, mutta eron myötä siitä tuli vielä vaikeampaa. Nyt jälkikäteen mietin, että olisi vaan pitänyt sanoa ääneen mitä ajattelin kaikista muutoksista.” (tyttö 17v)
Erokriisin kuopassa kokee vanhempana monesti varmuutta siitä, ettei ydinperheen räjähdyksen jälkeen voi enää koskaan saapua tavallista arkea. Ja että myös lapsien elämä on samasta syystä pilalla. Huonolla tuurilla samaan hetkeen näkee asiantuntijan jyrähtävän jossakin otsikossa: ”Lapsen mielenterveydelle aiheutuu vakavaa vaaraa vanhempien erotessa”. Silloin pitää päättää, sirotteleeko tuhkaa ylleen ja asettautuu odottamaan maailmanloppua vai löytyisikö jostain kuitenkin vielä toivoa? Jos nyt ainakin lapsille?
”Tästä kaikesta tosi vaikeasta on ollut se hyvä puoli, että minun ylitseni ei kävellä missään tilanteessa. Olen myös opetellut puhumaan kaikista asioista, koska uskon, että se voi auttaa tekemään eri tavalla kuin vanhempani.” (tyttö 18v)
Eron todellisten vaikutuksien tutkiminen on erittäin haastavaa. Myös yhteiskuntarakenne ja suhtautuminen avioeroon ja ”erolapsiin” on muuttunut niin paljon, ettei pitkäaikaistutkimusta nykyoloissa ole edes ehditty toteuttaa. Ja elämässä tapahtuu joka tapauksessa niin paljon muitakin asioita kuin ero.
Lapsen osallisuus ja kokemus erosta on noussut aivan eri tavoin keskusteluun kuin aikaisemmin. Syyllisyyttä lisäävien artikkelien ohella nykyään on saatavilla hyviä neuvoja ja tukea erosta selviämiseen, ryhmiä ja menetelmiä – myös lapsille! Meidän työssä kohtaamme lapsia ja nuoria eron jälkeen. Tunteita eroon liittyen on paljon, mutta niin on myös toivoa tulevasta.
Nuoren piirtämä kuva aiheesta ikävä.
”Tajusin, että olen niin tärkeä ja arvokas, että minun täytyy pitää huolta itsestäni.” (tyttö 19v)
Olemme luoneet kaksi pelikokonaisuutta Huonepeli ja Tunnepeli, joita pelaamalla voi käsitellä vanhempien eroon liittyviä tunteita ja ajatuksia. Nämä on tehty yhdessä nuorten kanssa ja niistä löytyy nuorten luomia kuvia, tarinoita ja videoita. Pelejä nuori voi tutkia yksin tai yhdessä vanhemman tai ammattilaisen kanssa. Joitain tehtäviä voisi suositella ihan aikuisellekin (vaikkapa Sanomatta jääneet asiat) – vanhempien eroa kun käsittelee tavalla tai toisella koko elämänsä.
Sanna Fäldt vetää Deloitten markkinointi- ja viestintätiimiä ja on lisäksi mindfulness-ohjaaja. Sannan suurin intohimo töissä on tunneälykäs vuorovaikutus, jota hän harjoittaa niin johtamisessa kuin talon sisäisessä viestinnässä. Kotona Porvoossa hän yin-joogaa ja yrittää pysyä mukana perheen neljän uroksen (joista yksi hullu koiranpentu) touhuissa.
Sain viime keväänä seitsemän upeaa naista johdettavakseni. Ihailen tiimiläisteni lahjakkuuksia päivittäin ja harjoittelen uutta rooliani, jossa en niinkään johda enää yksittäisiä projekteja, vaan tiimini tekemistä ja sitä kautta yhtiömme kasvua. Uskon vahvasti palvelevaan johtajuuteen, jossa autan kollegoitani eteenpäin heidän urillaan, tuen heidän onnistumistaan projekteissaan ja annan heidän loistaa. Ajatus- ja toimintatapamuutos toteuttajasta muiden työn tukijaksi vie tosin aikaa.
Teen paljon tietoista valintaa: jokaisessa päivässä on kymmeniä hetkiä, joissa voin käskyttämisen sijaan voimauttaa muita oivaltamaan itse. Tämä on kaikkea muuta kuin helppoa… Huomaan, että seitsemän vuoden meditaatiokokemukseni auttaa minua johtamaan mieltäni erityisesti hankalissa hetkissä hyväksymisen ja läsnäolon kautta. Palkitsevimpia tilanteita ovat ne, joissa ahdistus vaihtuu hyvin johdetun dialogin kautta yhteiseen ymmärrykseen.
Käytän päivittäin tukenani mindfulnessin oppeja ja lisäksi paria muuta tärkeää löytöä:
1. Tyyni mieli – viisi minuuttia meditointia päivässä
Kun otin tiimin vetovastuun, lupasin meidän kaikkien vuoksi, että huollan mieltäni päivittäin vähintään viiden minuutin ajan. Yleensä kuuntelen Insight Timer –appista (ilmainen) meditaation aamubussissa. Tällä juurrutan itseni päivään juuri sellaisena kuin se aukeaa. Samalla huomaan oman vointini ja minkälaiset, todet tai kuvitellut, huolet ja ajatukset tänä aamuna minussa virtaavat. Tämä auttaa minua useimpina aamuina saapumaan töihin läsnäolevana ja energisenä.
2. Tietoista päätöksentekoa – sydän, vatsanpohja ja järki
Olen melkoisen äkkipikainen ihminen ja minulle on johtamistilanteissa tyypillistä ratkaista asiat heti, sen kummemmin pohtimatta. Usein hyvä päätös kuitenkin vaatii hauduttelua, jota olen aktiivisesti opetellut. Ihmisellä kun on järjen lisäksi kaksi muuta paikkaa, joissa asuu syvää viisautta: vatsanpohja ja sydän. Kun edessä on hankalan tuntuinen päätös, pohdin aina vähintään yön yli sitä, miltä se tuntuu kaikissa kolmessa paikassa.
Vatsanpohja antaa koko elämäni aikana kertyneen intuition varassa välittömän vihreän tai punaisen valon. Sydän on kuumasti tai hieman viileämmin jonkin asian takana, mikä kertoo omasta intohimostani. Sen lisäksi on hyvä konsultoida järkeään ja vasta näiden kolmen vastauksen yhdistelmä antaa minulle parhaat mahdollisuudet tehdä hyvä päätös.
3. Voimauttava vuorovaikutus – ratkaisukeskeisyys
Ehkäpä hienoin oppi, jonka olen nykyisessä työpaikassani saanut, on ratkaisukeskeisen ja valmentavan asenteen opettelu. Käytännössä otan kaikki eteen tulevat tilanteet haasteina, jotka voidaan ratkaista yhdessä. Kun vastaan työkaverin huoleen asenteella ”Onpa hankala tilanne, mietitäänkö yhdessä mitä voisimme tehdä asialle?” saamme asioita oikeasti eteenpäin pelkän murehtimisen sijaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että jos jokainen suomalainen työssäkäyvä opettelisi tämän ratkaisukeskeisen ajattelutavan, vain taivas olisi Suomen kasvun rajana!
4. Tunteiden johtaminen – kohtaamista ja hyväksymistä
Anne kirjoitti tämän blogisarjan ensimmäisessä osassa mainiosti siitä, miten tunteet ovat läsnä työpaikalla halusimme tai emme. Olen myös pohtinut sitä, miten johtajana johdan omia tunteitani ja miten annan niiden vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa. Vaikeinta on ollut huomata, että toisen ihmisen tunteesta suuttuminen ei koskaan vie lähemmäs ratkaisua.
Mikäli haluan saada jonkun näkemään asiat minun kannaltani, on minun johtajana ensin nähtävä asiat hänen kannaltaan. Siksi pyrin aina huomaamaan tuohtumukseni, nimeämään tunteeni ja nostamaan ne sen jälkeen mielen työpöydälle pohdiskeluun. Miksi hermostuin? Miksi ärsyynnyin? Olen sitä mieltä, että johtajalla ei koskaan ole oikeutta huutaa tai käyttäytyä huonosti. Jos näin käy, on johtajalla todellinen peiliin katsomisen paikka. Osaanko johtaa tunteitani? Tässä on minullekin elämänmittainen projekti, jota harjoittelen joka päivä.
Haastan seuraavaksi kirjoittajaksi CGI:n hyvinvoinnin analytiikkapalveluista vastaavan johtajan Jani Alatalon.
Sanna Fäldt
markkinointi- ja viestintäjohtaja
Deloitte Oy
Meille ihmisille on luontaista vältellä negatiivisia tunteita. Meidät on ohjelmoitu välttämään kipua. Välttelemme sitä jopa siinä määrin, että emme halua kohdata negatiivisia tunteita, vaikka usein juuri niiden kohtaamisen kautta meillä voisi olla aiempaa paremmat edellytykset tulla onnellisiksi.
Yksi henkisen kasvun kompastuskivistä on kova halu olla ihanneminänsä kaltainen. Haluamme olla paras versio itsestämme, ja monet uskovat, että saamme sitä mitä tilaamme. Manifestoimme olemassaolollamme. Tulkitsemme, että meidän tulisi tuntea ainoastaan positiivisia tunteita – koska negatiivisia tunteita tuntemalla tilaa vain lisää negatiivisuutta.
Nopea vilkaisu kenen tahansa henkilöhistoriaan ilman sen ihmeellisempää psykologin tai terapeutin tutkintoa paljastaa, että mikäli emme olisi koskaan suostuneet käsittelemään negatiivisia tunteita ja ikäviä puolia itsessämme, emme olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin olemme tässä ja nyt. (Herkuttelen hetken ajatuksella, että olisin kieltäytynyt tuntemasta negatiivisia tunteita ja oppimaan niistä vaikkapa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Olisin varmasti vieläkin kiehtovampi henkilö kuin nyt olen.) Ja mitä rehellisemmin olemme ongelmamme kohdanneet, sitä vahvemmin seisomme tässä ja nyt.
Paradoksaalisesti toisinaan lyhin tie positiivisiin tunteisiin on mennä päin kipua ja negatiivisten tunteiden läpi.
Valistumatonkin todistusaineisto puhuu sen puolesta, että jollei joskus lapioi lantaa, on haastavaa kasvattaa ruusutarhaa. Tässä lanta kuvaamassa negatiivisia tunteita, ja ruusutarha tavoitetilaa, joka useimmilla meistä on. Ruusut eivät kasva vakuumissa, ne kasvavat mullassa. Ja lannasta ne tykkäävät erityisen paljon.
Ehkä tuntuvimmin tähän dynamiikkaan osuu varjoteoria. Teoria varjoista on peräisin psykiatri ja psykoanalyytikko C.G. Jungilta: varjomme on se henkilö, joka emme haluaisi olla. Varjoiksi kutsutaan piirteitä, joita itsessämme välttelemme. Ne aiheuttavat häpeää.
Haluamme olla ihanneminämme. Haluamme olla se henkilö, jonka uskomme olevan hyväksynnän ja rakkauden arvoinen. Olemme siis elämänhistoriamme aikana muodostaneet kuvan yhtäältä piirteistä, jotka tekevät meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja toisaalta niistä ominaisuuksista, jotka uhkaavat rakastettavuuttamme ja hyväksyttävyyttämme.
Niinpä käymme (usein alitajuista) varjonyrkkeilyä itsemme kanssa, kun yritämme korostaa niitä piirteitä, joiden uskomme tekevän meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja yritämme piilotella, nieleskellä, vältellä — työntää varjoihin — niitä, joiden ajattelemme olevan uhka rakkaudelle ja hyväksynnälle.
Ihmisellä on kuitenkin voimakas sisäinen tarve olla kokonainen, eheä. Tulla hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine puolineen. Inhimillisenä ihmisenä. Valoineen ja varjoineen. Jos yritämme tukahduttaa ja jättää jotain osaa itsestämme huomiotta, painaa piiloon ja maton alle, se alkaakin riehua kahta kauheammin. Emme pysty tahdonvoimalla poistamaan itsestämme mitään osaa ilman että se vaikuttaa meihin moninkertaisesti. Sanotaan jopa, että tehokkaasti tukehdutettuna joku piirre itsessä alkaa kääntyä perversioksi, hyvin voimakkaasti ilmeneväksi negatiiviseksi käytökseksi. Alat siis kuin huomaamattasi tihkumaan juuri sitä, mitä kaikkein vähiten haluat ilmentää.
Kokeilin tätä ihan itse tässä taannoin. Ja juuri noin se meni. Sinänsä viattomilta kuulostavat ominaisuudet, joista en itsessäni pitänyt, olivat riehaantuessaan aivan jotain muuta. Ja ehkä kaikkein nolointa mitä tiesin.
Hämmästyttävää on se, miten ohuen verhon takana varjomme lopulta ovat. Pienen hyväksyvän eleen alla. Välttely viekin enemmän voimia kuin omien varjojensa kohtaaminen ja hyväksyminen. Tarvitaan ainoastaan riittävä määrä rehellisyyttä ja lempeyttä. Ilman rehellisyyttä emme näe itseämme. Ilman lempeyttä emme pysty rehellisyyteen, sillä se joka ei pidä itsestään riittävästi, piilottelee itseään aina ensimmäisenä itseltään – ei muulta maailmalta.
Pidän varjoteoriasta siksi, että se puhuu inhimillisyyden ja lempeyden puolesta. Eheyden ja kokonaisuuden. Hyväksynnän. Eheys on harmoniaa. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää, eikä tarkoitus ole, että muutumme valoksi, täydellisyydeksi, virheettömyydeksi ja erehtymättömyydeksi.
Anita Moorjani toteaa, että avain onneen ei ole niinkään positiivisuus, vaan itsensä rakastaminen sellaisena kuin on. Pakonomaisen positiivisen ajattelun sijaan olennaisempaa olisi vain rakastaa itseään, omaa ihmisyyttään. Mitä enemmän rakastamme ja arvostamme itseämme, sitä luonnollisemmin toteutamme iloa ja optimismia. Kun rakastamme itseämme koko inhimillisyydessämme, toteutamme luonnostaan optimismia, koemme olevamme rakkauden ja yltäkylläisyyden arvoisia ja luontaisesti ja ponnistelematta heijastelemme positiivisuutta – ja siten vedämme puoleemme sitä samaa.
Sama asia toisin sanoin: voisi sanoa, että positiivinen ajattelu ei voi tuottaa odotettua tulosta, jos sen alla on itseinhoa ja iso määrä käsittelemättömiä negatiivisia tunteita, jotka ovat sisäisessä ristiriidassa positiivisen ajattelun kanssa.
Kun olet sisältä ehjä ja pidät itsestäsi, positiivinen ajattelu on optimistisuutesi luontainen seuraus.
Mikäli emme hyväksy myös vihaa, raivoa, turhautumista, surua, kiukkua, pelkoa ja häpeää itsessämme, kiellämme ison osan ihmisyyttämme. Myös negatiiviset ajatukset ja tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ja jokaisella tunteella on jonkunlainen funktio.
Tunteeko kukaan ihmistä, jossa ei olisi inhimillistä epätäydellisyyttä? Ja eikö epätäydellisyytemme juuri tee meistä täydellisiä, erityisiä ja uniikkeja – emmekö ilman niitä olisi kuin samasta muotista, kaikki samaa valoa.
Jospa antaisikin itsensä olla ihminen. Hyväksyisi sen, ettei ole täydellinen. Hyväksyisi puutteensa. Ja juuri näin tekemällä saisikin kokea eheyden ja syvältä itsestä tulevan rakkauden, joka kohdistuu ensimmäisenä itseen. Ja juuri näin tekisi mahdolliseksi kaiken.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
(2009) kirjoittajista ja tutkinut väitöskirjassaan samaa työstä palautumisen tematiikkaa. Häntä kiinnostaa etenkin arvojen mukaisen elämän vaikutukset hyvinvointiin.
