Filosofi Frank Martela on kiteyttänyt elämän merkityksen yhteen lauseeseen: ”Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille”.
Olen miettinyt tätä lausetta paljon viime aikoina. Sen jälkimmäinen osa, ”tehdä itsestään merkityksellinen muille ihmisille” on ollut itselleni nuoresta asti kirkkaana mielessä. Olen aina halunnut toimia jonkinlaisessa auttamistyössä, parantaa edes hippusen verran maailmaa täällä ollessani. Kunnes myötätuntouupumuksen myötä jouduin tarkastelemaan arkeani ja arvojani uudestaan, toteamaan, että olin kaikessa omistautuneisuudessani unohtanut itseni ja omat tarpeeni.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin voin ilokseni todeta löytäneeni paitsi itseni takaisin, myös ne asiat, jotka ravitsevat sieluani ja joiden kautta pystyn toteuttamaan itseäni. Väliin on mahtunut vuosien edestä tasapainoilua lauseen molemmissa päissä.
Toipuminen edellytti, että annoin auttavien käsieni levähtää ja keskityin sen sijaan vahvistamaan itseäni ja omaa sisintäni. Toisinaan se tarkoitti sitä, mitä usein kuuluu kutsuttavan ”oman navan ympärillä pyörimiseksi”. Minulle se oli paranemisen aikaa, oman sydämen äänen ja sielun polun vahvistamista. Pikkuhiljaa pystyin jälleen ammentamaan myös ympärilleni – luovin, mutta vielä varovaisin askelin.
Tänä päivänä koen merkityksellisyyden tunteen kytkeytyneen jälleen vahvasti siihen, että pystyn omalla sielun työlläni palvelemaan mahdollisimman hyvin muita. Oma kasvupolkuni on opettanut katsomaan paitsi itseäni myös kanssakulkijoita armollisemmin.
Jokaisella meistä on omat haasteemme, vastoinkäymisemme ja sielun pimeät yömme. Se, mikä jonkun mielestä näyttää itsekkäältä oman navan tuijottelulta, voi toiselle olla taistelua ulos uupumuksen ja masennuksen syövereistä.
Itsensä kuuntelemisen ja toteuttamisen tärkeydestä ei puhuta suotta. Moni meistä tarvitsee tukea, kannustusta ja rohkeutta löytääkseen sen, mikä tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Jos filosofiaa on uskominen, se on kuitenkin vasta ensimmäinen askel.
Emme ole täällä voimaantumassa vain itseämme varten, vaan pystyäksemme palvelemaan paremmin toisia ihmisiä – ja elämää ympärillämme. Yksilökeskeisessä kulttuurissamme jälkimmäinen helposti unohtuu. Ehkä olisikin aika rummuttaa myös merkityksellisen elämän sosiaalista ulottuvuutta.
Se, että onnistuu löytämään oman autenttisen elämänpolkunsa on itsessään arvokas etappi, mutta elämän merkityksellisyys rakentuu myös suhteessa toisiin ihmisiin, elollisiin olentoihin ja tähän ihmeelliseen planeettaan, jonka kyydissä saamme kulkea. Siksi ”Miten voin toteuttaa itseäni?” -kysymyksen rinnalle tarvitaankin jatkokysymys: ”Miten voin palvella elämää?” Joskus jälkimmäinen kannattaa esittää ensin. Siitäkin huolimatta, että joutuisi vielä palaamaan takaisin lähtöruutuun.
Milloin viimeksi olet moittinut tai epäillyt itseäsi? Kuullut pääsi sisältä arvostelevia ajatuksia? Tai tuntenut olosi huonoksi, vääränlaiseksi ja riittämättömäksi?
Milloin viimeksi olet kiittänyt itseäsi hyvästä suorituksesta, iloinnut onnistumisestasi ja saavutuksistasi tai sydämessäsi nauttinut taidoistasi ja niiden lopputuloksista? Milloin olet viimeksi kehunut itseäsi – edes salaa?
Useimmat meistä herkemmin moittii kuin kiittää itseään. Olemme syvästi sisäistäneet Suomessa korkealle arvostetun vaatimattomuuden kulttuurin, jossa pienikin – vaikka aiheellinenkin – oma kehu heti haisee.
Huomasin tämän itse tässä yhtenä päivänä erään julkisen esiintymisen jälkeen. Tiesin, että tilaisuus oli mennyt hyvin, mutta koin, että minulla ei ollut oikeutta sanoa sitä ääneen. En voinut mennä someen hehkuttamaan, että puhuinpa minä viisaasti tai miten iloinen olin onnistumisestani. Sellainen käyttäytyminenhän on täysin kiellettyä, ellei halua itsekeskeisen, omaan napaan tuijottelijan leimaa.
Itseään ei saa tuntea hyväksi, mutta sen sijaan saamme täysin vapaasti mollata itseämme. Voimme ihan huoletta kritisoida ja väheksyä itseämme, myös muiden kuullen.
Kehumisen tai arvostamisen sijaan hyvinkin menneestä esityksestä pitää yrittää kaivaa jotain korjattavaa ja arvosteltavaa. Olemme syvästi samaistuneet huonommuuteemme ja kehnouteemme, jota mielen ylituomari on meille toistuvasti jankuttanut yrittäen tehdä meistä vaatimattomia.
Koska itsemme kehuminen ja arvostaminen on kiellettyä, uskomme myös itsemme rakastamisen olevan väärin, kiellettyä, jopa syntiä. Kun mollaamme itseämme ja pyrimme tekemään oikein – vaatimattomuuden kulttuurin mukaisesti – suljemme oven itsemme rakastamiselta.
Itseruoskinnan avulla voimme myös yrittää saada myötätuntoa ja arvostusta muilta. Jos edes joku sanoisi, että juttusi meni ihan hyvin ja että suoriudut hienosti tehtävästäsi. Pohjimmiltaan toivomme, että muut ilmaisisivat meidän olevan hyviä, kelpaavia ja rakkauden arvoisia, koska itse emme kykene siihen uskomaan.
Odottaessamme arvostusta muilta olemme samalla oppineet uskomaan, että rakkaus on itsemme ulkopuolella. Emme koe luvalliseksi rakastaa itseämme, ellei joku ulkopuolellamme rakasta meitä ensin ja ellemme ole ansainneet rakkautta muilta.
Kaiken tämän moittimisen ja arvostelemisen takana on mielemme ylituomari, joka yrittää tehdä meistä hyviä ja ympärillä oleville ihmisille kelpaavia, jotta meitä ei hylättäisi. Mielen ylituomarin aikomus ja tarkoitus on hyvä, mutta sen toimintatavat saavat meidät kokemaan huonommuutta, syyllisyyttä tai jopa ahdistumaan.
Hyvä uutinen on, sinä et ole mielesi ylituomari. Sinä et ole kriittinen ääni päässäsi. Nuo mollaavat ajatukset ovat vain hylkäämisen pelossa kärvistelevän ja stressaantuneen mielen pelokkaita reaktioita, jotka meidän on syytä kohdata lempeästi ja rakkaudella.
Sillä pohjimmiltamme me olemme aina rakkautta. Todellinen minuutemme on rakkautta. Tunnemme tuon rakkauden välittömästi, kun annamme sille luvan säteillä. Ja silloin itsensä rakastaminen on täysin luontaista.
Tutustu kirjaani Avaudu rakastamaan itseäsi, josta saat vinkkejä, miten purkaa esteitä itsensä rakastamisen tieltä.
Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ
Kuinka monta kertaa ollenkaan pelännyt tuntea vahvoja tunteita, kuten pelkoa, kiukkua tai häpeää. Syynä on ollut se, että olen luullut niiden kestävän ikuisesti. Jos raotan sitä vihan tunteiden arkkua, joka liittyy minua lapsuudessa väärin kohdelleeseen ihmiseen, jään jumiin kaunaan ja katkeruuteen. Jos annan häpeälle vallan, se jähmettää minut niin, etten saa enää mitään aikaiseksi ja tuhoudun.
Pystytkö samaistumaan?
Välttelyn lyhyt historia
Mitä sitten olen tehnyt sen eteen, ettei minun tarvitsisi tuntea? Tästä minulla on koko elämän kestävä kokemus. Olen tehnyt mitä vain, että minun ei tarvitsisi kohdata epämukavuutta.
Lapsesta lähtien olen ollut kova puuhastelemaan. Kun vauhti on päällä ja ajatukset koko ajan jo seuraavassa asiassa, on mahdollista mennä niin nopeasti eteenpäin, että epämukavuus ei saa minua kiinni. Minun sanottiin olevan ikäistäsi kypsempi ja vastuullisempi. En valittanut, vaan hymyilin. Olin aikuismainen. Positive vibes only.
Dissosiaatio sopi yhteen puuhastelun kanssa. Kaoottisissa tilanteissa ja todella haastavan äärellä, oli kuin ympärilleni olisi laskeutunut lasikupu. Sen sisällä minun ei tarvitse tarvinnut tuntea eikä ajatella mitään. Olin kuin robotti.
Jossain kohtaa kuvaan astuivat riippuvuudet. Läheisriippuvuus toi mukanaan kameleonttimaisuuden, jonka avulla muutuin sen mukaan, kenen seurassa olin. Saman riippuvuuden toinen puoli oli se, että en päästänyt ihmisiä lähelleni.
Päihteidenkäyttö, joka alkoi 12-vuotiaana ja kesti 28-vuotiaaksi oli todella tehokas keino pitää kaikki haastavuus, jos ei jossain syvällä, niin ainakin käsivarren mitan päässä. Raitistuessani hyppäsin huomaamattani vahvemmin muihin riippuvuuksiin: sokeririippuvuus, ostosriippuvuus, työnarkomania ja someriippuvuus kävivät hyvin tutuiksi.
Jos kaiken sen energian, minkä olen käyttänyt haastavan pakenemiseen voisi käyttää hyväksi, sillä saisi katettua pienen kaupungin sähköntarpeen. On nimittäin kyseessä eräänlainen ikiliikkuja.
Tunteita käsitellään tuntemalla
Onneksi se ei liikkunut kohdallani ikuisesti, vaan vain siihen asti, kun vakavan sairastumisen seurauksena aloin kiinnostua tiedostamisen taidosta. Sain sen ansiosta ymmärryksen siitä, että kaikki, mitä pakenen, menee mielen kellariin nostamaan puntteja. Toisin sanoen kaikki se käsittelemätön alkaa erää elää omaa elämäänsä. Kuten Jung sanoo: ”Ennen kuin tiedostat tiedostamattoman, ohjaa se elämääsi ja kutsut sitä kohtaloksi.”
Boom. Se oli tajunnanräjäyttävää.
Oliko oikeasti totta, että tunne menee ohi, kun sitä vaan suostuu tuntemaan? Näin se tuntui olevan. Ymmärsin, että se osa minussa, joka pelkää, että tunne kestää ikuisesti, onkin lapsen ääni. Se ääni on lapsen, jolla ei ollut niitä tunnesäätelyn keinoja, mitä minulla aikuisena on.
Sekunti kerrallaan kohti vapautta
Lähdin liikkeelle muutamasta sekunnista. Annoin tunteen tulla ja tunsin sen. Ei muuta. Ei tarvittu mitään ihmeellisiä poppaskonsteja tai tekniikoita. Muistan, kun ensimmäisen kerran istuin meditoimaan vanhan tutun hylätyksi tulemisen pelon kanssa. Ei mennyt kuin reilu minuutti, kun tunne hävisi. Se oli positiivisella tavalla hämmentävää.
Näistä kokemuksista alkoi treeni, joka jatkuu. Minulla on edelleen taipumus pakenemiseen. Joskus voi tietysti myös olla sellainen tilanne, että ei ole hyvä käsitellä tunnetta siinä kohtaa. Silloin voin vältellä tunnetta tietoisesti, mutta palaan siihen heti, kun vain mahdollista. Pääasiallisesti, kiitos vuosien treenin, uskallan istua ja olla tänä päivänä oikeastaan minkä tunteen kanssa tahansa.
Surun toiselta puolelta on löytynyt aito ilo. Häpeän toiselta puolelta itsemyötätunto. Kiukun toiselta puolelta kyky ilmaista omat tarpeet ja asettaa omat rajat tyynesti.
Moni meistä on joskus yrittänyt muuttaa elintapojaan. Kokemusta on ehtinyt kertyä monista erilaisista muutosohjelmista, ruokavalioista tai kuureista. Onnistumisiakin on tullut, mutta moni on myös huomannut, että elämä palautuu helposti takaisin tuttuihin uomiin. Hyvin alkanut muutos ei jää pysyväksi. Ehkä jaksaminen ei riitä tai tapahtuu jotain, jonka vuoksi uusien hyvien tapojen jatkamiseen ei riitä voimia.
Uutuuskirjassa Elämänmakua – Aikuisen ateriaviisaus (Otava, 2024) ravitsemuksen ja elintapojen asiantuntija ja valmentaja Patrik Borg kertoo tutkimuksen sekä oman kokemuksensa perusteella ehdot, joilla muutosta kannattaa lähteä tekemään.
Borg paneutuu kirjassaan siihen, miten elämäntapamuutos rakennetaan kestävälle pohjalle. Todellista hyvinvointia tavoitellessa tärkeintä on oivaltaa, miten muutos tehdään tavalla, joka tuntuu hyvältä, mahtuu omaan elämään ja voimavaroihin, tuo sen mitä toivotaan ja ei estä sinua elämästä sellaista elämää kuin haluat. Hyvinvoinnissa ei nimittäin ole juuri koskaan kyse vain pintatason konkreettisista muutoksista, joita moni itsekseen miettii.
Joskus alkuaskeleissa voi olla vaikeuttakin, mutta tekemisen mielekkyys ja helppous ovat avainasioita pysyvän muutoksen tekemisessä.
Kun aiot tehdä jonkin muutoksen, kysy itseltäsi: Olenko tekemässä asiaa tavalla, jota jatkaisin mielelläni seuraavat viisi vuotta? Jos vastaus on ei, voit oikeastaan lopettaa sen saman tien ja alkaa pohtia paremman laatuista tekemistä. Jos taas vastaus on kyllä, niin on todennäköistä, että olet hyvällä tiellä muutoksessa.
2. Tunnista keskeisimmät pullonkaulasi
Mitkä asiat tai tekijät todennäköisesti pilaavat muutoksen mahdollisuudet sinun kohdallasi? Monella on olemassa ainakin jokin tällainen pullonkaula, mutta usein sitä ei tunnisteta – ja siksi siihen ei voida vaikuttaa. Tutkimuksissa on nähty, että yleisimmät pullonkaulat ovat oman ajan puute ja jaksamisen puute.
Yksi yleinen muutoksen romuttaja on vaativa ajatusmalli, joka ajaa sinua jatkuvasti pyrkimään eteenpäin, etkä koskaan tyydy siihen, missä olet. Tällä ajatusmallilla ylität rajasi jaksamisessa, kehosi siedossa ja mielekkyydessä aivan varmasti.
Muutosta vastustaa myös se, että vaikka haluat muutosta, niin samaan aikaan muutos pohjimmiltaan pelottaa sinua, koska et tiedä mitä siitä voi seurata. Sseuraako siitä ehkä jotain huomiota, josta sinulla on huonoja kokemuksia? Tämäkin on yleistä ja lähes aina aluksi tiedostamatonta.
Yleisiin muutoksen esteisiin kuuluu myös kyvyttömyys höllätä tekemistä sellaisina aikoina, jolloin on enemmän haasteita. Innostutko esimerkiksi elintavoista aina kesällä mutta odotat itseltäsi samaa syksyn pimetessä, vaikka tiedät olevasi herkkä pimeän ajan väsymiselle? Keskeinen taito on osata muuttaa omaa tekemistä tilanteiden vaihtuessa – joustava mieli taipuu tilanteiden mukaan, mutta jäykkä mieli katkeaa, kun sen pitäisi taipua.
3. Keskity 1–3 asiaan kerrallaan
Ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, kuinka moneen erilaiseen muutokseen ihminen pystyy kerrallaan keskittymään, mutta on selvää, että mitä harvempaan asiaan keskityt, sen paremmin keskityt.
Esimerkiksi liikunnan lisääminen, paremman ateriarytmin opettelu ja aikaisempi nukkumaanmeno voivat kuulostaa selkeiltä ja hyviltä samanaikaisilta tavoitteilta, mutta ne ovat kaikki isoja ja vaativia muutoksia ja ovat samanaikaisina liikaa melkein kenelle tahansa.
Väsyneen tai kuormittuneen ihmisen kannattaa keskittyä vain yhteen asiaan, ja asian tulee olla sellainen, joka varmasti tuo voimia. Silloinkin kun omaa aikaa ja voimia on runsaasti, kannattaa keskittyä maksimissaan kolmeen asiaan kerrallaan.
4. Älä yritä yksin, jos et todistetusti pärjää yksin
Kannattaa yrittää aina ensin itse – ainakin kerran tai pari. Jos kuitenkin huomaat, ettei tilanne lähde suhteellisen helposti taipumaan hyväksi muutokseksi, niin tarvitset jonkun apua – sillä yksin et osaa, eikä ole mitään syytä, miksi sinun pitäisi osata itse kaikki.
Elintapojen muuttaminen ei ole helppoa eikä ole mikään perusoletus, että siitä pitäisi selvitä yksin. Jos joku todella uskoo, että jokin hyvinvoinnin osa-alue ratkeaa ”vain tekemällä”, niin voi myös luulla omaavansa riittävät tiedot ja taidot: menee vain nukkumaan aikaisemmin, lähtee vain hölkkäämään tai jättää vain herkut kauppaan. Harvemmin tilanne on kuitenkaan tämä, vaan tarvitaan paljon laaja-alaisempaa näkemystä joltain, joka tekee tätä työkseen.
5. Hyväksy pitkäjänteisyys äläkä lopeta kesken
Elämäntapamuutosten opettelu kestää melkein aina kauemmin kuin haluaisit. Muutoksia opetellaan muutama kerrallaan, ja tarvittavia muutoksia voi olla 5–10 kappaletta. Yhden muutoksen oppimiseen menee helposti kuukausia, sillä elämä keskeyttää välillä oppimista. Lisäksi muutosten oppiminen tapahtuu esiin tulevien vaikeuksien ja niihin löytyvien ratkaisuiden kautta – ei suinkaan jatkuvien onnistumisten kautta. Hyvässä lähtötilanteessa opetteluun voi mennä alle puoli vuotta, useimmilla vuoden ja hankalammissa tilanteissa 1–3 vuotta.
Pitkäjänteisyyden opettelussa tärkein asia on hyväksynnän opettelu. On opittava hyväksymään, että elämä keskeyttää muutoksia ja myös epäonnistumiset kuuluvat asiaan. Hyvin etenevään muutokseen riittää, että asiat enimmäkseen – mutta eivät täysin ja koko ajan – menevät parempaan suuntaan.
Muutoksessa tulee vaiheita, jolloin et ehkä pysty tekemään muutoksia tai ne eivät vain toimi. Joskus olet liian väsynyt, liian kiireinen, sairastut, olet matkoilla, tulee joku kriisi tai muutokset vain syystä tai toisesta jäävät sivuraiteelle – tai yksinkertaisesti olet vasta opettelun vaiheessa, jossa vanhat tavat ajoittain nostavat päätään.
Moni heittää hanskat tiskiin, menettää uskonsa muutokseen ja itseensä. Jotta et luovuttaisi, tärkeäksi asiaksi nousee pienistä epäonnistumisista yli pääseminen lannistumatta.
Lue lisää kestävän muutoksen tekemisestä Patrik Borgin kirjasta Elämänmakua – Aikuisen ateriaviisaus.
Rauhoittumiskortit on suunniteltu erityisesti lasten ja nuorten käyttöön. Korteissa on 45 erilaista rauhoittumisharjoitusta neljässä värikategoriassa:
Sininen = kehon rauhoittaminen
Keltainen = mielen rauhoittaminen
Vihreä = Lempeyden rauhoittava voima
Punainen = Liikkeen rauhoittava voima
Miksi?
Rauhoittumiskorttien harjoitukset opettavat lasta ja nuorta rauhoittamaan itse itsensä. Kyky rauhoittua omin keinoin on lasta ja nuorta palveleva taito, jota tarvitaan myös aikuisena.
Rauhoittumiskortteja on helppo hyödyntää erilaisissa tilanteissa. Lapsi tai nuori ei tarvitse ennalta mitään rauhoittumisen erityistaitoja, jotta hän voi tehdä harjoituksia. Jos lapsi ei osaa itse lukea, aikuinen voi auttaa.
Miten?
Sekoita pakka, ja nosta yksi tai useampi satunnainen kortti. Tee harjoitus. Voit myös nostaa ja tehdä useamman harjoituksen peräkkäin.
Kortit voi jaotella väriteemojen mukaan, ja tehdä erityyppisiä harjoituksia oman tarpeen mukaan.
Jos on kaksi pakkaa käytössä, korteista voi tehdä muistipelin: aina kun löytää parin, kaikki pelaajat tekevät harjoituksen.
Jouluna: tee korteista joulukalenteri luokkaan, päiväkotiin tai kotiin.
Kortteja voi käyttää yksin, perheenjäsenten kanssa tai ryhmässä:
Ryhmässä: Rauhoittumiskortteja voi käyttää erilaisissa ryhmissä, kuten päiväkodissa ja koulussa. Pakasta nostetaan satunnaisesti yksi kortti, ja sen jälkeen harjoitus tehdään yhdessä. Myös korttien teemoja voi hyödyntää muodostamalla teemaryhmiä tai -pisteitä, joissa erilaisia rauhoittumistaitoja. Harjoitukset voi tehdä hyvin esimerkiksi luokkahuoneessa, ne eivät vaadi esimerkiksi makaamista. Koulussa tai päiväkodissa voi valita Viikon Kortin, jonka harjoitusta tehdään joka aamu.
Perheen kanssa: Rauhoittumiskorttien harjoituksia voi tehdä yhdessä perheen kanssa. Esimerkiksi illalla ennen nukkumaan menoa voi tehdä yhden tai useamman harjoituksen yhdessä muiden kanssa (huom! Osa liikkeeseen yhdistettävistä punaisista korteista ei välttämättä ole parhaita uniharjoituksia, jos on jo sängyssä.) Kortit sopivat hyvin myös automatkoille tai muihin reissuihin. Jos on esimerkiksi lentopelkoa tai muita pelkoa aiheuttavia asioita, korttien harjoitusten avulla voi valmistautua kohtaamaan pelottavia tilanteita.
Yksin: Kun lapsi osaa itse jo lukea, hän voi käyttää kortteja myös yksin. Kun lapsi tai nuori oppii kattavan välineistön rauhoittumiseen, hän oppii hyödyntämään niitä silloin, kun tuntuu, että sydän hakkaa tai mieli juoksee liian kovaa. Kortteja on helppo pitää mukana myös repussa!
Harjoitusten nimiä:
Ilmapallot
Lintu lensi oksalle
Väritä keho rennoksi
Saippuakupla
Varvashengitys
Metsänhenki
Iloon sukellus
Hyvän sydän
Salapoliisi
Lämpimät kädet
Maailman vahvin
Korttien tekijät:
Hanne Savunen (ent. Laasala) on Mindfulness-kouluttaja ja erityisopettaja.
Sanna Wikström on Hidasta elämää -sivuston perustaja, Mindfulness-ohjaaja ja maailmanlaajuisen suosion saaneiden Stressinhallintakorttien tekijä.
Sairastumisen myötä alkoi omassa elämässäni muutoksen aalto, joka pyyhkäisi läpi jokaisen elämän osa-alueen. Se alkoi muovata identiteettiäni ja arvojani uuteen muotoon.
Pikkuhiljaa elämäni alkoi muuttua enemmän todellisten arvojeni mukaiseksi. Suorittajan elämään kuuluneet, niin sanotusti päälle liimatut – eli hyvältä näyttävät ja kuulostavat arvot – saivat väistyä. Ristiriita omien arvojen vastaisesta elämästä sai myös poistua.
Haastan sinuakin lempeästi pohtimaan, mitä arvot tarkoittavat. Miten arvot vaikuttavat kokonaisvaltaiseen hyvinvointiisi? Ja tärkeimpänä, miten tunnistaa omat arvosi ja elää niiden mukaisesti?
Kuka määrittää arvosi?
Elämänmuutokseni myötä olen ymmärtänyt, miten pitkään olen elänyt tavoitellen yleisesti hyväksyttyjä tai jonkun toisen arvoja, ja unohtanut kulkea kohti omiani. Arvo on nimenomaan elämän suunta. Arvoja ei voi saavuttaa, mutta voimme kulkea niitä kohti.
Jos teet liikaa kompromisseja arvojesi suhteen, se usein vaikuttaa hyvinvointiisi negatiivisella tavalla. Juuri näin kävi minullekin.
Etenkin terveydestä ja vapaudesta on tullut minulle muutosprosessin myötä tärkeitä elämänarvoja. Minusta on esimerkiksi kymmenessä vuodessa tullut niin hyvä yksin asumisessa, että minun on ollut pitkään vaikea kuvitella jakavani kotiani eli vapauttani jonkun kanssa. Kun olen löytänyt onneni sieltä, missä en ole sitoutunut kehenkään muuhun kuin itseeni, minusta tuli itsenäisyyttäni vaaliva.
Minun ei tarvitse määritellä itseäni yleisesti hyväksyttyjen termien mukaan, vaan voin olla itsenäinen ja elää rohkeasti omalla tavallani. Minulle vapaus on arvo ja voimavara, jotain, mikä on täytynyt löytää ilman, että kukaan tai mikään on pitämässä kädestäni tai ohjaamassa, mille polulle milloinkin astua.
Itseni puolella oleminen ja lempeämpi elämä ovat minulle nimenomaan arvojeni mukaista elämää. Elämässäni on ollut aikuisiällä ajanjakso, jolloin kaikki on ollut toisin: koko elämäni kontrolli on ollut toisen henkilön käsissä. Joku toinen on päättänyt arvot puolestani ja muokannut elämääni haluamaansa suuntaan.
Olen voinut pahoin, koska koko ajan olen joutunut sammuttamaan osan itsestäni ja elämään ristiriidassa arvojeni kanssa. Sitä aikaa on vaikea muistella, mutta se on opettanut paljon.
Nykyään ainakin tiedän, mitä en halua elämääni, ja mitä kohti sen sijaan haluan kulkea. Kun elää omien arvojen mukaista elämää, voi mitä todennäköisemmin myös kokonaisvaltaisesti hyvinvoivempaa elämää.
Samoin terveys on minulle tärkeä arvo, ja jotain, mitä en enää halua ainakaan tämän enempää menettää. Teen valinnat ja ratkaisut nykyään terveys edellä.
Jos teet liikaa kompromisseja arvojesi suhteen, se usein vaikuttaa hyvinvointiisi negatiivisella tavalla.
Mikä on sydämesi suurin toive?
Ennen en edes osannut tunnistaa minun sydämeni todellisia toiveita. Onkin hyvä, että aika ajoin pysähdyt tarkistelemaan arvojasi ja niiden suhdetta elämääsi sekä valintoihisi. Esimerkiksi, jos sinunkin yksi perusarvoistasi on terveys; kuinka se näkyy päivittäisissä valinnoissasi ja tekemisissäsi?
Omien tekojen ja toimiemme tulisi olla yhtenevät itselle tärkeiden asioiden kanssa. Toiminnan ja tapojen muuttaminen ei onnistu, jos meille ei ole selvää, mitä haluamme ja miksi haluamme, tai miksi emme halua jotain.
Arvoajattelun mukaan meillä on koko ajan mahdollisuuksia tehdä valintoja. Teemme niitä jatkuvasti ja sekin on eräänlaista vapautta, joka meillä jokaisella tulisi olla. Kun ymmärrämme ja hyväksymme arvot nimenomaan valittuina toimintoina, se auttaa meitä kokemaan myös elämän valittuna eikä annettuna. Elämänä, jossa me itse olemme tietoisia toimijoita emmekä ole vain muiden tai omien mielihalujen vietävissä.
Lempeä harjoitus
Arvot voivat muuttua elämän myötä, mutta tärkeintä on tunnistaa ne ja muokata elämää niiden mukaan – elää rohkeasti omia arvojasi kunnioittaen. Ethän tee liikaa kompromisseja. Vastaa seuraaviin kysymyksiin mielessäsi tai kirjoita vastaukset ylös paperille.
Tunnista arvosi ja elä niiden mukaan
Millaista elämää haluaisit elää?
Mitkä ovat kolme tärkeintä arvoasi tällä hetkellä?
Mikä on estänyt / estää sinua tekemästä itselle tärkeitä asioita?
Mitkä ovat tärkeimmät muutokset kohti arvojesi mukaista elämää?
Mistä tiedät, että elät arvojesi mukaista elämää?
Ota ensiaskeleet itsesi puolelle ja omanäköiseen elämään lataamalla itsellesi Annukan maksuton työkirja täältä.
Nauroivatko työkaverit ideallesi? Kohdellaanko sinua hassuna pienenä lapsena työpaikallasi? Naurunalaiseksi sinut voidaan tehdä myös kysymyksesi tai mielipiteesi vuoksi. Sinun annetaan esimerkiksi ymmärtää, ettet ymmärrä kaikkia faktoja tai oikeaa mielipidettä, jonka kaikki muut varmasti ymmärtävät.
Naurettavaksi tekeminen on yksi seitsemästä herruustekniikasta, jotka ovat ikivanhaa vallankäyttöä. Ensimmäistä herruustekniikkaa, eli näkymättömäksi tekemistä, olen kuvannut edellisessä blogikirjoituksessani, josta saat eväitä myös vähättelevän vallankäytön haastamiseen.
Alun perin viisi erilaista herruustekniikkaa nimesi norjalainen psykologi ja filosofi Ingjald Nissen 1940-luvulla. Sosiaalipsykologi Berit Åsin teki tekniikat tunnetuksi 1970-luvulla ja lisäsi mukaan vielä kaksi muuta tekniikkaa.
Naurettavaksi tekeminen satuttaa ketä tahansa, joka sen kohteeksi joutuu. Vitseille, omille kömmähdyksille ja itselle on mahdollista nauraa, mutta tarkoituksellinen, hiljentävä ja vähättelevä naurettavaksi tekeminen on asia erikseen.
Mitä voit tehdä tilanteessa?
Tukholman yliopiston tutkijat ideoivat 2000-luvun alussa tapoja haastaa herruustekniikoita. Jos sinun tai jonkun muun mielipiteet tai ideat tehdään naurunalaiseksi, tutkijat ehdottavat toimintatavaksi esimerkiksi seuraavia keinoja:
Älä naura vitsille. Kyseenalaista ystävällisesti ja rauhallisesti vitsi ja totea, ettei se ollut mielestäsi hyvä.
Pyydä kommentoijaa selittämään, mitä hän tarkoitti. Kommentoijan selitys saattaa paljastaa piileviä ennakkoluuloja, joihin voit tarttua.
Haasta tilannetta esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä: ”mitä tarkoitit”, ”selventäisitkö minulle lisää” tai ”olenko ymmärtänyt sinut oikein”.
Vai tarvitsetko tukea muilta?
Tutkijat myös kehottavat säilyttämään itseluottamuksen, näyttämään oman asiantuntemuksen ja vastustamaan häpeän tunteita tai oloa, jossa tunnet itsesi huonoksi. Se ei ole mitä helpoin neuvo toteutettavaksi, jos tilanne on jatkunut pitkään tai historiassa on muita vähätteleviä kokemuksia.
Kolmas herruustekniikka on tiedon pimittäminen, jonka vastustamiseen annan seuraavassa kirjoituksessani vinkkejä. Toivottavasti saat kirjoituksistani apua haastavaan tilanteeseen.
Kirjoittaja Lari Launonen on filosofi ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut uskontopsykologiaan ja elämän merkitykseen. Launosen tarinallinen tietoteos Poikani, elä vielä ensi talvi – Lyhyen elämän filosofia (Otava, 2024) pohtii hänen oman poikansa lyhyeksi jäänyttä elämää, sen merkitystä sekä surua ja suremista.
Lari Launonen. Kuvaaja Sabrina Bqain. Otava.
Pitelen esikoispoikani velttoa ruumista sylissäni. Kerrankin hän antaa minun painaa partaisen poskeni hänen pehmeää poskeaan vasten rimpuilematta kolmivuotiaan tarmolla. Kiitän, että olen saanut olla hänelle isä. Itken. Olen pelännyt, etten itkisi edes tässä hetkessä. En muista milloin viimeksi olen itkenyt, vaikka poikamme Huugo on maannut sairaalassa hengitystuessa jo lähes kuukauden ja sairastellut koko talven.
Olen aina ollut surkea surija. Syntymästään vaikeasti sairaan esikoispoikamme menehdyttyä helmikuussa 2022 jouduin painimaan oman suruni pinnallisuuden kanssa. Luin kirjoja, joissa lapsensa menettäneet kertoivat kadonneensa pimeään kuiluun kuukausiksi, jopa vuosiksi. Usein he eivät saaneet nautintoa mistään, eivät pystyneet ajattelemaan selkeästi tai toimimaan järkevästi.
Minä sen sijaan urheilin, hoidin hautajaisjärjestelyjä ja työasioita, lueskelin ja kirjoitin. Vaikka olinkin tyytyväinen toimintakykyisyyteeni – se auttoi pitämään arjen kasassa – mietin, miksi tämä ei tunnu tämän pahemmalta. Mikä minussa on vikana psyykkisesti ja moraalisesti?
Suru ei tunnu kaikista samalta
Psykologit vakuuttavat kuin mantrana, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Tällä tarkoitetaan kai ainakin sitä, että kuoleman tai muun menetyksen aiheuttama suru voi kietoutua erilaisiin emootioihin, kuten tyhjyyden tunteeseen tai vihaan. Teoksessaan Muistiinpanoja surun ajalta
kirjailija C. S. Lewis vertaa vaimonsa kuoleman jälkeistä tunnetilaansa pelkoon, lievään humalaan ja aivotärähdykseen.
Kuolemansuru voi siis tuntua hyvin monenlaiselta. Toisaalta mitä tahansa tunnetiloja ei voida laskea suruksi. Itse koin esimerkiksi helpotusta esikoisemme kuoltua, sillä enää hänen ei tarvinnut kärsiä. Helpotuksen tunne on ymmärrettävä ja luonnollinen reaktio, mutta sitä tuskin voidaan pitää suruna. Koin kyllä myös ihan oikeaa surua. Se ilmeni esimerkiksi painostavana tunteena ja lievänä syyllisyytenä siitä, etten enää huolehtinut lapsestamme. Mutta samalla minua vaivasi tunnekokemukseni pinnallisuus, sen laimea intensiteetti. Jos oikeasti Huugo oli minulle rakas, eikö hänen kuolemansa pitäisi kouraista paljon syvemmältä?
Mutta onko mitään järkeä harmitella oman surunsa pinnallisuutta tai toivoa surevansa paremmin? Väitän, että ainakin joidenkin ihmisten, kuten minun, on ihan hyvä opetella suremista. Tähän on moraalinen syy.
Alitajuisesti tiedostamme, että tunteilla on moraalinen merkitys. Siksi me tuomitsemme (ainakin mielessämme) poliitikot, jos he eivät näytä tuntevan lainkaan myötätuntoa sodan uhreja kohtaan tai vaikkapa heitä kohtaan, joihin sosiaaliturvan leikkaukset osuvat kipeästi. Me paheksumme nykynuoria, jotka eivät koe kiitollisuutta itsenäisyydestä, jonka edestä heidän isoisoisoisänsä taistelivat. Kavahdamme puolisoa, joka ei tunne häpeää tai syyllisyyttä pettämisestä. Hyvä ihminen ei ainoastaan osoita ulkoisesti myötätuntoa, kiitollisuutta tai katumusta – hän myös kokee nämä
sisimmässään.
Vastaavasti kuolemansuru on tunne, jonka puuttuminen tai pinnallisuus voi olla moraalisesti ongelmallista. Onhan suru asianmukainen reaktio läheisen tai muilla tavoilla identiteetillemme tärkeän ihmisen (kuten vaikkapa meitä kannustaneen opettajan) poismenoon. Surumme kertoo menehtyneen ihmisen arvosta ja merkityksestä.
Voiko omat tunteensa valita?
Mutta voiko tunteitaan pakottaa? Ei ehkä pakottaa, mutta niihin voi kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttaa. Esimerkiksi psykoterapiassa elämää haittaaviin tunnereaktioihin pyritään usein vaikuttamaan siten, että muokkaamme tietoisesti ajatuksiamme ja toimintaamme. Ajatukset, toiminta ja tunteet muodostavat triangelin, jossa kaikki vaikuttavat kaikkiin.
Koska poikani kuoltua halusin viljellä surun siementä sielussani, aloin kirjoittaa Huugosta kirjaa. Paitsi että kävin kahden vuoden aikana läpi paitsi Huugon elämän odotusajasta kuolemaan, pohdin myös niitä lukuisia filosofisia kysymyksiä, joita poikani lyhyt ja kivinen polku nosti minussa pintaan: Saako kärsimykselle etsiä tarkoitusta? Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Tapahtuuko ihmeparanemisia? Ja jos on olemassa taivas, onko siellä vammaisuutta?
Kirjoittaminen oli tietoista surutyötä. Poikani muistelu, elämän ja kuoleman pohtiminen, sekä isyyteni merkityksen ajatteleminen oli terapeuttista ja ajatuksiani selkeyttävää toimintaa, joka puhalsi myös tunne-elämääni uutta henkeä. Triangelimalli siis toimi.
Surun tärkeä tehtävä
Surutyötä on hyvä tehdä myös siksi, että surulla on tärkeä funktio elämässämme. Sen tehtävänä on integroida meille tärkeän ihmisen menetys osaksi omaa elämäntarinaamme. Ajattelen itse tätä integrointiprosessia seuraavan metaforan kautta: Jokainen meistä kirjoittaa mielessään oman
elämänsä tarinaa eli omaelämäkertaa. Elämäntarinassamme tärkeää roolia näyttelevän ihmisen menetys repii irti omaelämäkertamme sivuja. Koska jokainen meistä aina jossain määrin kuvittelee tulevaisuutensa vuosiksi eteenpäin, meidän täytyy alkaa editoimaan tarinaamme kuoleman kohdasta alkaen jossain määrin uusiksi.
En usko kovin monien kärsivän pinnallisesta surusta. Sen sijaan monet kokevat menetyksen liiankin lamauttavana. Silti jokainen painii tunne-elämänsä kanssa jollain tavoin. Siksi on hyvä tietää, että siihen on mahdollista vaikuttaa.
Joskus väsyttää, nälättää ja ärsyttää, ja silloin tulee riitaa. Joskus ollaan yksinkertaisesti eri mieltä, ja kun asiat menevät tunteisiin, on vaikeaa ilmaista niitä rakentavasti.
Hankalaksi tilanne menee silloin, kun riitely jatkuu ja jatkuu turhaan – joko oman pään sisällä tai kumppanin kanssa. Kumpikin saattaa toistaa samoja asioita tai kaavoja, tunteet eivät tule nähdyiksi eivätkä purkaudu, eikä itse asiassa päästä konkreettiseen ratkaisuun.
On montakin tapaa lopettaa riitely. Kokeile monia, niin löydät sellaisen – tai muutaman tavan yhdistelmän – joka toimii juuri sinulle.
1 Hiljenny.
Kerro kumppanillesi tai osoita hänelle elein, että haluat pitää hetken hiljentymistauon. Sulje silmäsi, ja rauhoita hengityksesi ja kehosi. Näin palaat sekavista ajatuksista ja tunnekuohuista takaisin läsnäoloon. Pystyt näkemään tilanteen etäämmältä ja tietoisemmin.
2 Halaa kumppaniasi.
Joskus mieli on täynnä vastustusta, mutta keho ei. Keho haluaa ja pystyy kokemaan aitoa lämpöä, rakkautta ja välittämistä. Halaus saattaa sulattaa turhan riidan kokonaan pois, kauniisti ja lempeästi.
3 Tutki, mikä tunne tai tarve sinulla oikeasti on.
Riitely ilmentää harvoin ihmisten aitoja tunteita. Valitus kuormituksesta saattaa pitää sisällään tarpeen saada tehdä asioita rauhassa tai pitää tauko aivan yksin. Kuormittuneena on kuitenkin vaikeaa nähdä ja ilmaista asioita selkeästi, joten riitaa käydäänkin pyykkien laittamisesta. Kun tiedät, mikä vilpitön tarpeesi on, pystyt ilmaisemaan sen selkeästi. Silloin myös kumppanisi ymmärtää sinua paremmin ja pystytte luomaan yhdessä konkreettisen ratkaisun tilanteeseen.
Hiljentyminen on loistava keino tutustua rauhassa siihen, mitä syvempiä tarpeita pinnalla olevien tunteiden takana liikkuu.
Kun tiedät, mikä vilpitön tunteesi on, ilmaise se kumppanillesi niin vilpittömästi kuin osaat.
4 Katso eteenpäin.
Joskus tekee mieli jankuttaa siitä, miten toinen tekikin jotakin niin ärsyttävää. Tunne jää päälle ja riitely jatkuu. Itse asialle ei voi enää mitään – se on jo tapahtunut. Suuntaa katseesi tulevaan. Miten sinä ja kumppanisi voisitte toimia, jotta vastaavaa ei tapahtuisi enää? Voitko olla käyttämättä tiettyjä sanoja, jotka kumppanisi kokee loukkaavina? Voiko kumppanisi laittaa muistutuksen puhelimeensa asiasta, joka meinaa unohtua? On yllättävän voimauttavaa keskittyä riidan sijaan siihen, miten tilannetta voi tulevaisuudessa parantaa!
Lisää tätä? Löydät Mitran ihanat parisuhdekirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä!
Oletko koskaan väitellyt jonkun läheisesi kanssa siitä, miten jokin asia tapahtui? Molemmilla tuntuu olevan omat käsityksensä tapahtumista, etkä voi ymmärtää, miten toinen voi muistaa asian niin väärin. Eri näkemykset voivat johtuu monestakin tekijästä, mutta asiaa on hämmentämässä ainakin ihmisen tapahtumamuistin taipumus muistaa tapahtumia väärin.
Ihmisen tapahtumamuistia on tutkittu tieteellisesti vuosikymmeniä. Tyypillisessä koeasetelmassa tutkijat odottavat jotain merkittävää tapahtuvan. Klassinen esimerkki on Yhdysvaltojen avaruusjärjestö NASA:n avaruussukkula Challengerin onnettomuus 1980-luvulla. Kaksikymmentäneljä tuntia onnettomuuden jälkeen muistitutkijat pyysivät ihmisiä kertomaan, missä he olivat onnettomuuden sattuessa. Sen jälkeen he odottivat kaksi ja puoli vuotta kysyäkseen saman kysymyksen uudelleen.
Tässä yksi esimerkki tyypillisestä vastauksesta kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin: ”Olin uskonnontunnilla, kun muutamat ihmiset tulivat huoneeseen ja alkoivat puhua siitä.” Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sama henkilö kertoi uudelleen mitä kyseisenä päivänä tapahtui: ”Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, istuin huoneessani huonekaverini kanssa ja katsoimme televisiota.”
Lähes puolet muistoistamme on virheellisiä parin vuoden jälkeen
Vastaavissa tutkimusasetelmissa on havaittu, että ihmisten muistoista suunnilleen 30 prosenttia on täysin tarkkoja 2,5 vuoden jälkeen. Noin 40 prosentissa muistoista tapahtuu edellisen esimerkin kaltaisia suuria vääristymiä.
Se, että tapahtumuistissamme tapahtuisi tällaisia vääristyksiä, on luonnollisesti täysin vastaan omaa tuntemustamme muistojemme paikkansapitävyydestä. Muistitutkimusten tulosten mielenkiintoisin piirre ei olekaan, että vääristymiä tapahtuu, vaan se, että ihmiset näyttäisivät olevan sokeita niille. Elävät muistikuvat saavat ihmiset vakuuttuneiksi, että se mitä he muistavat, todella tapahtui. Challenger-kokeessa ihmiset uskoivat muistikuviensa muuttuneen vasta nähtyään omalla käsialallaan kirjoitetut, alkuperäiset vastauksensa. Monet eivät uskoneet näistä ilmeisistä todisteista huolimatta.
Tapahtumamuistimme vääristymät eivät vastaa subjektiivista kokemustamme muistojemme luotettavuudesta. Vääristymät ovat kuitenkin ymmärrettäviä, kun tarkastelemme lähemmin tapahtumamuistimme toimintaperiaatteita. Tapahtumamuistimme toimii siten, että se tallentaa asioiden yleisen luonteen ja luo yksityiskohdat jokaisella muistiinpalautumiskerralla uudelleen. Ihmisen tulkinta jokaisessa uudessa muistamistilanteessa muokkaa siis muistikuvaa erilaiseksi.
Vain tapahtuman ydin tallentuu tarkasti muistiin
Muistiin tallennetaan tarkasti vain tapahtuman ydin, ja ytimen pohjalta rakennetaan tapahtuman yksityiskohdat. Yksityiskohtien rakentaminen jokaisella muistamiskerralla uudelleen johtaa siihen, että tämän hetkiset uskomukset, tarpeet, tulkinnat ja tuntemukset vaikuttavat syntyneen muistikuvan rakenteeseen. Tämä on puolestaan aina potentiaalinen virhelähde, koska jokainen muistamiskerta muuttaa myös muistettavan asian ydintä.
Ihmisen tapahtumamuistin tekemät ennustettavat virheet eivät välttämättä ole heikkous muistijärjestelmässä. Aivojen tekemän tulkinnan tehtävä on edesauttaa ihmisen selviytymistä, ei heijastella todellisuutta yksityiskohtia myöden. Muistin tehtävä onkin tarjota ihmiselle menneisyyden tapahtumien pohjalta ajankohtaista ja oleellista tietoa nykyisyydessä kohdattuun tilanteeseen. Jos muistijärjestelmä muistaisi kaikki kohdatut tilanteet valokuvatarkasti, olisi vaikea erotella mikä muistikuvista on oleellinen ja mikä ei. Muistijärjestelmän tehtävä onkin valikoivasti havainnoida, varastoida sekä tunnistaa selviytymisen ja lisääntymisen kannalta oleellista tietoa.
Monet muistitutkijat ajattelevatkin, että että ajan mittaan unohtaminen on tehokasta sopeutumista kulloiseenkin ympäristöön. Muistojen katoavaisuus heijastelee sitä ympäristöä, jossa muistijärjestelmä toimii. Muistijärjestelmä laskee kokemuksien perusteella, mikä on ollut oleellista viime aikoina ja unohtaa asioita, joita ei ole käytetty.
Muistin toimintaa voisi karkeasti verrata Amazon-verkkokaupan tekoälyyn, joka suosittelee asiakkaalle uusia tuotteita asiakkaan ostamien tuotteiden perusteella. Jos asiakas ostaa paljon dekkareita, tekoäly katsoo, että dekkarit ovat asiakkaan kannalta oleellisia ja suosittelee niitä. Jos asiakas alkaa yhtäkkiä ostaa pelkästään tieteiskirjoja, tekoälyllä kestää hetki sopeutua. Se tarjoaa asiakkaalle edelleen dekkareita, mutta myös ajoittain tieteiskirjoja. Mitä enemmän asiakas ostaa tieteiskirjoja, sitä vähemmän tekoäly tarjoaa enää dekkareita, kunnes lopulta se ei tarjoa niitä enää ollenkaan. Tekoäly on unohtanut dekkarit, koska olettaa, että ne eivät enää ole oleellisia asiakkaan kannalta.
Tästä syystä unohtaminen on hyvä asia
Olemmekin usein tuskallisen tietoisia unohtamisen turhautumista ja tiedostamme heikommin unohtamisen hyötyjä. Unohtamisen hyödyn puolesta puhuu myös tutkimukset supermuistin omaavilla koehenkilöllä. Nämä ihmiset tallentavat yksityiskohtaisia muistoja kaikista kohtaamistaan tapahtumista riippumatta siitä, olivatko tapahtumat tärkeitä vai yhdentekeviä. Täysin tasavertainen muistojen virta, joka ei tee eroa tärkeiden ja epäolennaisten yksityiskohtien välille, häiritsee merkittävästi heidän arjessa selviytymistään; ajattelua ja toimintaansa.
Me olemme pitkälti muistomme omasta itsestämme ja muista ihmisistä. Jos nämä muistomme viedään meiltä, jotain hyvin olennaista meistä muuttuu. Tämän saavat traagisesti huomata useat muistisairaiden läheiset, joiden läheinen ei välttämättä sairauden edetessä riittävän pitkälle enää edes tunnista heitä. Muistomme ja sitä kautta muistimme on siis olennainen osa siinä, keitä me olemme.
Ehkä juuri tämän vuoksi meidän on niin vaikea uskoa, että muistikuvamme voisivat olla väärässä. Kuitenkin kun seuraavan kerran väittelet läheisesi kanssa siitä, miten jokin vuosien takainen tapahtuma menikään, pysähdy miettimään myös sitä mahdollisuutta, että saatat itsekin muistaa asian väärin. Tapahtumamuistimme toimintaperiaatteiden valossa se on hyvinkin mahdollista ja myös inhimillistä.
Kuuntele lisää ajattelumme kiinnostavista harhoista, jotka muokkaavat todellisuuttamme: Psykologi Joni Martikaisen suosittu äänikirja Älä usko kaikkea mitä ajattelet (Bazar 2024) on saatavilla omassa äänikirjapalvelussasi.
Usein ajattelemme rakkauden olevan tunne. Saatamme kaivata rakkaudentunnetta ja uskoa kokevamme täyttymyksen vasta kun rakkaus tunteena ilmestyy jostain.
Uutta ihmistä tapaillessamme saatamme todeta, että rakkaudentunnetta ei syttynyt. Tai parisuhteessa joskus jo koettu tunne on hävinnyt. Kun emme tunnista rakkaudentunnetta sisällämme, petymme. Uskomme rakkauden kaikonneen tai hävinneen.
Rakkauden käsittäminen tunteeksi tuo mukanaan haasteita. Aivan kuten muutkin tunteet, myös rakkaus on tunteena hyvin lyhytikäinen. Puhtaat tunteet kestävät yleensä muutamista sekunneista muutamiin minuutteihin.
Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi rakkaus tuntuu niin epävakaalta ja pelottavalta. Tunteiden lyhyen keston takia meille on saattanut syntyä käsitys, että rakkautta joko on tai sitä ei ole.
Jos emme oivalla tunteiden olevan hyvin lyhytikäisiä, uskomme pienen väärinkäsityksen tai ristiriidan voivan puhaltaa rakkauden kadoksiin. Ja etsimme syytä tunteen sammumiseen.
Samoin oletamme rakkaudentunteen olevan seurausta jostain, mitä tapahtuu itsemme ulkopuolella. Aivan kuin rakkaus vaatisi syyn ollakseen olemassa.
Rakkaus on paljon suurempi ja mahtavampi voima kuin tunteet voisivat ikinä olla
Rakkaus on meissä kaikissa virtaava elämänvoima. Se on olemassa, vaikka emme sitä joka hetki rakkauden tunteena tunnistakaan.
Jos rakkaudentunne on kuin avautuva yksittäinen kukka, rakkaus on maa ja aurinko sekä niiden välinen energia. Ilman lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoaineita kukka ei kasvaisi eikä kukoistaisi.
Koska rakkaus on aina meissä, se voi avautua rakkauden tunteeksi koska vain. Emme tarvitse siihen mitään syytä. Voit tuntea rakkauden, kun katsot vesipisaraa pensaan lehdellä, kun tunnet tuulen vireen poskellasi tai kun näet naapurin taaperoiden leikkivän hiekkalaatikolla. Tai jopa heti aamulla silmäsi avatessasi.
Meidän ei tarvitse odottaa tai etsiä rakkautta tai pyrkiä saavuttamaan sitä. Meidän tarvitsee vain olla halukkaita avautumaan meissä olevalle rakkaudelle.
Kun annamme rakkauden virrata, se täyttää meidät välittömästi ja kokonaan. Olemme yhtä rakkauden kanssa ja rakkaus on aina olemassa.
Kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi löydät vinkkejä, miten voit avautua sinussa jo olevalle rakkaudelle.
Millaisia ovat turvallisten ja turvattomien ihmissuhteiden piirteet? Mitä tehdä, jos huomaa olevansa ihmissuhteessa tai dynamiikassa, joka ei tunnu ihan turvalliselta? (Katso video alla).
Turvallisen ihmissuhteen piirteitä:
Fysiologisesti ja psykologisesti turvallisuus on sitä, että saa levätä ja olla oma itsensä – parasympaattinen hermosto aktivoituu toisen kanssa. Se näkyy ihmissuhteessa mm. näin:
Suhteessa opetellaan puhumaan omista tunteista, toiveista ja tarpeista
Kummatkin tekevät kasvumatkaa itsensä kanssa
Konfliktit eivät hilloudu käsittelemättömiksi ja puhumattomiksi, vaan niistä luodaan suhteen liimaa
Suhteessa molemmat ovat toisilleen hyväntahtoisia ja toimivat kuten puhuvat
Kumpikin reflektoi itseään ja haluaa tunnistaa ja purkaa omia selviytymiskeinojaan ja defenssejään (eli läheisyyden pelkoa)
Ihmissuhteessa on tilaa, aikaa ja rauhaa
Suhteessa on energiaa tehdä ja toteuttaa juttuja – siinä on virtausta, koska kaikki energia ei kulu selviytymiskeinoihin
Ihmissuhteessa on isossa kuvassa hyvä olla
Turvattoman ihmissuhteen piirteitä:
Sympaattinen hermosto aktivoituu paljon; suhde tuottaa stressiä, jännitystä, pakene-taistele – reaktioita, lamaantumista ja ylimiellyttämistä (ja voi myös siksi tuntua kiihkeän intohimoiselta). Se näkyy suhteessa mm. näin:
Diipein versio turvattomasta suhteesta on traumakemiadynamiikka
Turvattoman suhteen piirteisiin kuuluvat myös se, ettei voi levätä ja olla oma itsensä vaan tulee jatkuvasti kritisoiduksi, mitätöidyksi, manipuloiduksi tai sumutetuksi, eikä voi luottaa toisen hyväntahtoisuuteen
Turvattoman suhteen ydin on, että kumpikin osapuoli tekee toisesta vanhemman / terapeutin ja tiedostamattaan vastuuttaa toista asioista joita on kasvuvaiheissaan jäänyt vaille tai kärsimistään haavoista
Turvattomaan suhteeseen kuuluvat usein kontrolli, manipuloiminen, pelien pelaaminen ja kiintymyksen sekoittaminen rakkauteen
Turvattomasta suhteesta lähteminen voi olla todella vaikeaa (videolla tarkemmin, miksi)
Turvattomassa suhteessa voi toisinaan olla hetken rauhassa – mutta harvoin oikeasti turvassa
Turvattomassa suhteessa voi olla (tai olla olematta) henkisen, psyykkisen ja fyysisen väkivallan elementtejä
Suhteessa voi olla välttelevän ja ristiriitaisen kiintymystyylin kehä ja tuntua tosi turvattomalta, mutta se ei tarkoita ettei suhde voi turvallistua, jos molemmat osapuolet ottavat aidosti vastuullista kasvun koppia itsestään
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
