Sivu 185 – Hidasta elämää

Mitä tehdä, kun elämä koettelee liikaa? – 6 helpottavaa ajatusta vaikeaan tilanteeseen

Toisinaan tuntuu siltä kuin haasteet tai elämänmuutos koettelisivat vähän liikaa. Tekisi mieli laittaa pillit pussiin. Voimat uhkaavat loppua ja universumi tuntuu heittelevän omalle kohdalle haasteen toisensa perään kuin kiusallaan. Tai sitten yhden megahaasteen, josta toipuminen ottaa raivostuttavan paljon aikaa.

Mutta niin se vain on, että vaikeinkin elämäntilanne ja synkimmätkin tunteet menevät lopulta ohi – niin kuin elämässä tuppaa tapahtumaan kaiken kanssa. Kiitos elämän ikuisen väliaikaisuuden.

Ystäväni pyysi minua hiljan listaamaan omasta vinkkelistäni konkreettisia selviytymiskeinoja haastavan elämäntilanteen keskelle. Spontaanisti mieleeni tulivat alla olevat asiat. Siltä varalta, että löytäisit jostain niistä lohtua tai hännänpään helpotukseen, päätin jakaa ajatukseni myös Sinun kanssasi.

ITSESYYTTELYSTÄ Lopeta itsesyyttely alkuunsa ja erota faktat omista tulkinnoistasi. Älä ajattele, että menetit työsi, läheisesi tai parisuhteesi jostain tietystä syystä. Usein analyysisi ovat pelkkää omaa tulkintaasi tai itsesyyttelyä. Lopulta tiedät ainoastaan sen, mitä on tapahtunut, et sitä miksi se on tapahtunut.
OLE OMAN ITSESI ASIANTUNTIJA Jokaisella on omanlaisensa tarinankäänteet ja omanlaisensa keinot selviytyä niistä. Neuvonantajia on silti monenlaisia. Luota itseesi. Jos tarvitset toipumiseen jotain muuta kuin jatkuvaa seuraa, ota oma aikasi. Olet oman elämäsi ja itsesi paras asiantuntija.
OLE AVOIN, NIIN MUUTKIN AVAUTUVAT Puhu avoimesti asioistasi. Olen saanut omien kirjoitusteni myötä paljon viestejä, joissa ihmiset haluavat kertoa omia kokemuksiaan. Yllättävän monella on samankaltaisia vaikeuksia kuin sinulla, mutta niistä puhuminen hävettää. Näytä omalla esimerkilläsi, että haasteissasi tai kohtaamissasi asioissa ei ole mitään hävettävää.
YMPÄRISTÖN VAIHDOKSESTA Monesti vaikeuksien hetkellä tekee mieli pakata laukku ja paeta omaa elämää toiselle puolelle maapalloa. Mutta omia ajatuksiaan ja taakkojaan ei voi juosta karkuun. Voi vaihtaa hetkeksi ympäristöä hengähdystauon toivossa, mutta asiat eivät silti katoa. Ennemmin tai myöhemmin ne joutuu käsittelemään.
UNOHDA MINIMURHEET Yritä olla vellomatta pienissä ongelmissa. Ne ovat usein sellaisia joita et muista enää seuraavalla viikolla. Niihin käytetty murehtimisaika on siten mennyt hukkaan. Varsinkin, jos et voi itse tehdä sen hetkiselle ongelmalle mitään.
MENNYT JA TULEVA Yritä olla järjestelemättä jo tehtyjä tekoja tai sanottuja sanoja toisin. Se ei hyödytä ketään. Se saattaa vain vääristää sitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Älä sorru myöskään tulevaisuusmatkailuun, ajatteluun, että ”Sitten kun minulla on sitä ja tätä, kaikki on paremmin.” Sinulla on ainoastaan tämä hetki. Tee siitä niin hyvä kuin pystyt.

P.S. Muista uni. Kaikki asiat tuntuvat paljon pahemmilta ilman unta. Pidä huolta, että nukut tarpeeksi. Jos et saa unta, hae apua rentoutumisharjoituksista tai meditoinnista. Katkaise unettomuuskierre tavalla tai toisella ajoissa.

Kirjoittajan uutuuskirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.

Tunnelukot syntyvät suojaamaan meitä kivulta, mutta kääntyvät meitä vastaan – Näin tunnelukkoja voidaan avata

Tunnelukkoterapiassa keskeinen tausta-ajatus on, että jos ydintarpeemme eivät täyty, opimme jotenkin sopeuttamaan itseämme ja reagointiamme siten, että emme enää joutuisi kohtaamaan satuttavia tunteita, kuten hylätyksi joutumista, yksinäisyyttä ja surua.

Tunnelukko on hyvin kokonaisvaltainen ilmiö, jossa mukana ovat keho, mieli ja tunteet. Yritämme suojautua kokemasta uudelleen kipeitä tunteita joiden kanssa olemme jääneet ilman tukea.

Tämä välttäminen on osa ihmisen biologista selviytymisjärjestelmää, mutta tänä päivänä tuo välttäminen tuottaakin elämäämme vain enemmän kipua, ahdistusta ja ihan suoranaisia ongelmia. Se saa meidät tuntemaan olomme ahtaaksi ja elämämme alkaa rajoittua. Tunnelukot kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Se joka yrittää hinnalla millä hyvänsä välttää hylkäämistä, hylkääkin kokoajan itseään (usein huomaamattaan)

Se joka yrittää välttää altistumasta muiden vaatimuksille ja tuomitsemiselle, vaatii ja tuomitsee kokoajan itseään

Se joka yrittää välttää torjutuksi tuloa miellyttämällä yli rajojensa, torjuukin autenttista itseään

ja niin edelleen.

Merkkejä siitä, että alitajuisesti hylkää itse itseään:

Yksin selviäminen omilla keinoilla, ei tunnista tuen tarvetta vaan pyrkii selviytymään itse kaikesta
Turvattomissa ja epävakaissa ihmissuhteissa oleminen
Erilaiset itseä mitätöivät ja lamauttavat tarinat, jotka estävät muutoksen: Minä nyt vain olen tällainen, aina minulle käy näin
Rajattomuus, ei tunnista/uskalla ilmaista rajojaan, mikä johtaa usein passiivisaggressiivisuuteen ja uupumiseen
Omien tarpeiden tunnistamattomuus: elämä on jatkuvaa selviytymistä
Addiktiot

Tunnelukot saavat meidät tuntemaan ja toimimaan kuin automaatiolla, meissä on jo hermosolujen väliset yhteydet ikiaikaisille tavoille suojautua. Selviytymisjärjestelmän automatisoituminen on osa jokaisen ihmisen taipumusta, eikä siinä ole mitään tuomittavaa tai väärää.

Samalla itsetuntemuksen tie antaa kuitenkin mahdollisuuden meille tulla tietoiseksi, hoitaa tunnehaavojamme ja valita ihan oikeasti tuoreita, raikkaita ja itseämme sekä toisia kunnioittavia tapoja reagoida.

Tunnelukkotyöskentelyssä on usein seuraavat vaiheet:

1. Tunnelukon tunnistaminen ja siihen uteliaasti tutustuminen

”Näin tämä tunnelukon automatiikka minussa toimii.” Tässä vaiheessa voi tuntua hetkittäin toivottomalta ja keinottomalta. Yritä muistaa, että jos pystyisit muuttumaan itseäsi arvostelemalla, se olisi jo tapahtunut. Nyt tarvitset ihan uutta taitoa, joka on itsemyötätunto ja ymmärrys.

Kun uskallat katsoa elämänhistoriaasi, alat nähdä logiikan, johon tunnelukko perustuu. Tämä ei ole menneisyydellä mässäilyä tai sen kaivelua, vaan halua ymmärtää. Ymmärrys tuo tilaa huomata sitä, mitä olisi kaivannut, mitä on jäänyt vaille. Voimme näin osoittaa ymmärtävämme kipumme ja sen välttämisen sijaan uskaltautua harjoittelemaan itsellemme rakastavana aikuisena olemista.

2. Tunteiden kohtaaminen ja tunnesäätelytaitojen harjoittelu

Tässä vaiheessa harjoitellaan olemaan vaikeiden tunteiden kanssa niiden välttämisen sijaan, ja tämä kysyy kyllä todellista ninjan asennetta: Ainoa tie ulos on läpi. Kun kieltäytyy reagoimasta ja välttämästä tunnelukkoa, tunne tulee kohdattavaksi. Usein alitajuisesti pelkäämme hukkuvamme tunteisiin, pelkäämme että emme kestä, pelkäämme, että ne eivät lopu koskaan.

Se ei ole totta. Tunne on energiaa, joka vapautuu kun sitä ei vastusta. Tämä kohta kysyy myös ihan uudenlaisien taitojen harjoittelua: miten opin tukemaan itseäni vaikeiden tunteiden keskellä? Tässä vaiheessa harjoitellaan pysähtymistä ja sallimista, joka tekee meille valtavasti tilaa. On jotenkin ihmeellistä, että todellisuudessa vapautemme asuu kyvyssä kohdata kipumme. Tällöin emme ole enää kivun vankeja ja saamme oikeasti mahdollisuuden valita, mikä minulle on rakkautta nyt.

3. Uusien toimintatapojen harjoittelu

Mitä tämä hetki minulta kysyy? Mikä on minulle nyt totta? Tässä vaiheessa harjoitellaan itsensä syvempää kuulemista. Kutsuuko tämä tilanne minua johonkin uuteen? Kutsuuko se minua ilmaisemaan itseäni- vai enemmänkin olemaan hiljaa? Kutsuuko tämä minua sallimaan itsessäni syvemmin jotain (kuten vaikka luovuus, seksuaalisuus, tms.) ja miten voisin sitä harjoitella? Kutsuuko tämä tilanne minua luopumaan jostain roolista, jotta voin olla autenttisemmin minä? Tässä vaiheessa olet kuin tallaamattomalla hangella. Voit lähteä moneen suuntaan, mutta mitään polkua ei ole valmiiksi tallattu. Mikä on sinun polkusi?

4. Tunteiden ja tarpeiden muuntuminen luonnolliseksi osaksi elämää ja itseä

Ymmärrät, että elämässä ei tule valmiiksi. Elämä tulee aina sisältämään myös hankalia tunteita, mutta kun suostut sallimaan ne vastustamisen sijaan elämässäsi on paljon enemmän tilaa tehdä autenttisia valintoja. Sinulla on keinoja rauhoitella itseäsi, hakea tukea ja tukea myös itseäsi. Mitä luultavimmin elämääsi tulee valtavasti lisää tilaa ja mahdollisuuksia sillä tunteiden välttäminen ei enää vie energiaasi kuten aiemmin. Olet kokonainen, et vain suikale itseäsi. Silti keskeneräinen, sillä juuri se on kokonaisena ihmisenä olemista.

Tee tunnelukko testi täältä

Aito yhteys toiseen ihmiseen kysyy rohkeutta näyttää sen, mikä itsessä on särkyvää

Ihmisestä, joka miellyttää ympärillään olevia ihmisiä löytääkseen arvostusta, tulee kameleontti, seuransa mukaan värejään vaihtava kulkuri, joka kulkee jatkuvasti itsensä ohitse. Sosiaalinen noutaja. Rakkauden kulkukoira, joka etsii kotiaan muiden hyväksynnästä.

Konfliktien väistely; mukailu, myötäily ja mielistely. Omien tunteidensa ja tarpeidensa alas polkeminen. Niillä ehkä onnistuu välttämään tehokkaasti itsessään piilevän heikkouden ja kivun kohtaamista, mutta yhtä tehokkaasti niillä välttää astumasta omaan voimaansa ja pääsemästä aitoon yhteyteen itsensä, sekä muiden kanssa.

Ollakseen miellyttävä, ei tarvitse mielistellä. Ihmissuhteet, jotka rakentuvat sen pohjalle keitä me olemme aidosti ihmisinä, toimivat taatusti paremmin ja ovat antoisampia, kuin ihmissuhteet, joissa piilotamme osan itsestämme.

Suurin riski siinä, että jättää itsensä varjoon ihmissuhteissa asettamalla muiden tarpeet omiensa yläpuolelle, on, että menettää yhteyden itseensä. On osattava asettaa selkeitä rajoja ja huomioida toisen lisäksi yhtä lailla myös omat tunteensa ja tarpeensa. Tasapainoinen ihmissuhde virtaa molempiin suuntiin tasapuolisesti.

”Ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme.”

Jotta voi kohdata, täytyy myös uskaltaa tulla kohdatuksi. Tie aitoon yhteyteen käy aitouden kautta ja vaatii sitä, että rohkenee näyttää myös sen, mikä meissä on särkyvää, sillä ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme.

Jokaisessa ihmissuhteessa, jonka haluaa kasvavan hedelmää, on tultava toista vastaan omana itsenään, sillä vain aitojen asioiden välille voi syntyä aitoja asioita.

Lapsettomuus ei vähennä kenenkään arvoa – Tärkeintä on, että hyväksyt itse itsesi

Reilu vuosi sitten kirjoitin kolme avointa tekstiä tahattomasta lapsettomuudesta ja sen hyväksymisestä. Näiden tekstien kirjoittaminen auki havahdutti minut viimeistään siihen ihanaan todellisuuteen, jota tänä päivänä koen ja jossa elän.

Nämä tekstit toimivat kuin porttina onnellisuuteen, joka etsimisen sijaan tuli vain lopullisesti oivaltaa. En ole sen koommin kirjoittanut aiheesta, sillä nuo tekstit avasivat aihetta ja näkökulmaani niin hyvin ja laajasti.

Ajatus palasi kuitenkin mieleeni hiljattain; tiedän aiheen koskettavan niin monia. Toisia raadollisemmin, toisia hellemmin mutta kuitenkin.

Lapsen saaminen ei ole luonnollisesti tai adoption kautta mahdollista läheskään kaikille. Jälkimmäisen kannalta oman terveydentilan, iän, talouden, työllisyyden ja parisuhteen tulee olla tietyt, eikä joustoa anneta. Tunnistan yhteiskunnassamme tarpeen lapsettomuuden hyväksymiseen, johon ei juurikaan ole eväitä tarjolla. Avoimia kirjoituksia on vain vähän ja vielä vähemmän niitä, joissa positiivinen vire elämään on löytynyt kaiken jälkeen.

Vuoden jälkeen mietin aihetta uusin silmin: Mitä haluaisin sanoa siitä tänä päivänä? Mitkä ovat ne tärkeimmät asiat?

Oletukset ulos päivänvaloon

Lapsettomuuden käsittelyssä olen havainnut tärkeäksi nostaa esiin kaikki mielen perukoilla piilevät ajatukset ja olettamukset. Vain siten ne voi huomata järjettömiksi. Totuus nimittäin on, että:

Lapsen saaminen ei ole kilpailu.
Se ei ole aikuisuuden mittari.
Se ei myöskään ole kokemuksen tai kypsyyden mittari.
Se ei muuta arvoasi suuntaan tai toiseen.
Lapseton ei ole vajavainen tai epäonnistunut.
Lapsi ei muodosta ”oikeaa perhettä” – oikea perhe on se, jonka perheeksesi koet.
Lapsen saaminen ei tee naisesta ”oikeaa naista” tai miehestä ”oikeaa miestä”. Olet se jo nyt.
Lapsi ei ole ainut mahdollisuus kokea ehdotonta rakkautta.

Vaikka nämä asiat kuulostavat itsestään selviltä näin ääneen sanottuna, voi lapsettoman mielessä pyöriä toisenlaisia piilotettuja uskomuksia. Nämä uskomukset eivät ole alunperin omiamme, vaan yleisiä, jostain omaksuttuja. Perhehierarkia on historiallisesti hyvin voimakas arvon määrittelijä. Se tulee olemaan sitä, kunnes jonain päivänä päätämme irtautua tällaisesta omituisesta arvoajattelusta ja ymmärrämme, että arvomme on täysi niin lasten kanssa kuin lapsettomana – ja niin parisuhteessa kuin yksinkin.

– Minun lapsiani ovat kissat ja puutarha, voisi tämä nainen sanoa.

Yksinjäämisen pelko

Toinen merkittävä asia lapsettomuuteen liittyen onkin yksinjäämisen pelko. Emme tunnista sitä itsessämme, sillä se on niin syvällä, luissa ja ytimissä. Se on ikäänkuin perusasia, joka ohjaa meitä läpi elämän – tosin näin ei ole pakko olla.

Yksinjäämisen pelko on hyvin yleinen ja voimakas asia. Se saa meidät jäämään huonoihin parisuhteisiin. Se puskee pitämään yhteyttä johonkuhun, joka aiheuttaa kerta toisensa jälkeen omituista oloa. Se estää meitä olemasta aitoja sukulaistemme seurassa.

Kaikkien ei toki tarvitse haluta elää yksin, mutta jo iso merkitys on sillä, että tunnistamme pelon itsessämme. Joskus, kun yksinjäämisen pelko on erittäin vahva ja traumaperäinen, on järkevämpää hoitaa ensin tuota traumaa kuin hankkia monta lasta täyttämään tyhjiötä. Sen lisäksi, että trauma periytyy sukupolvelta toiselle, se ei myöskään poistu itsestään, vaan ihminen kipuilee sen kanssa aina, kunnes tavalla tai toisella pääsee sen kohtaamaan. Jos ihminen on menettänyt luottamuksen rakkauteen eikä hänellä ole aidosti läheisiä ihmisiä, on todennäköistä, että tilanne tulee olemaan jälleen sama siinä vaiheessa, kun lapset lentävät pesästä.

Kokonainen yksinkin

Pidän itseäni onnekkaana, sillä minulla on ihana aviomies, sekä sopivasti ”vauvan kokoiset” kissa ja koira. Toisaalta viime aikoina olen havahtunut siihen, ettei onneni sittenkään riipu vain tästä ihanasta perheestäni, jota suuresti arvostan. Oivalsin, etten halua enää nähdä itseäni siten, että yksin olisin onneton, hukassa tai arvoltani alempi kuin nyt. En ollut koskaan tietoisesti ajatellut näin, mutta nyt tunnistin alitajuisen uskomuksen.

Koen olevani kokonainen, en ainoastaan osa jostakin. Tätä edesauttaa mielikuvaleikki, jossa näen itseni luonnossa kulkevana intiaanina nykypäiväisen naisen roolin (äiti, vaimo, työntekijänä ym.) sijaan. Yksinkertaisesti: olen paljon enemmän kuin roolini. Ja vaikka minulta puuttuisi jokin rooli, minusta ei puutu mitään.

Tietynlainen ”yksinjäämisen” hyväksyminen on usein pitkäkestoinen muutos. Tämä prosessi ei missään tapauksessa tarkoita, että meidän olisi luovuttava ihanista ihmissuhteistamme. Päin vastoin, se voi parantaa niitä ja lisätä niissä arvostusta. Sillä se, mikä tapahtuu vapaudessa ilman riippuvaisuutta, on kaunista. Siinä on myös paljon vähemmän riitaa ja vaatimuksia, uhrautuvuutta ja kaunaa.

Heimo voi löytyä elämän varrelta

Mitä yksinjäämisen pelkoon tulee, nykypäivän sosiaaliset mahdollisuuden ja mallit ovat moninaisia. Erilaiset harrastukset, aikuisopiskelu, yrittäjäverkostot, työyhteisöt sekä sosiaalisen median suoma mahdollisuus tutustua samanhenkisiin ihmisiin vaikka maailman toiselta puolelta luovat tilaisuuksia löytää omaa heimoa.

Kun kaikki on kunnossa, heimon löytää usein yrittämättäkin, elämän varrelta. Suhteita ystäviin tulee toki ylläpitää, mutta voidessaan hyvin ne voivat jatkua koko elämän ajan.

Oma lapsi voi parhaimmillaan olla yksi tällaisista ystävistä, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Eikä toisaalta ole taattua, että lapsi on kiinnostunut samoista asioista kuin me itse. Lapsi tulisikin hankkia inspiraatiosta saada lapsi – ei omaishoitajaa.

Yksinjäämisen pelko on ikioma taakkamme, jota voimme tarkastella ja työstää. (Mitään hirveän pelottavaa siinä ei lopulta ole ja osin kyseessä onkin vain suuri kupla.) Saavutettu sisäinen rauha on myös paras lahja lapselle, mikäli tämä jonain päivänä päättääkin tupsahtaa. ❤️

❤️:lla Riikka

Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.

Oletko sinäkin herkkä introvertti? – ”Uusissa tilanteissa sekä keho että mieli tuntuvat toisinaan räjähtävän myllerryksestä”

Oletko sinäkin usein omissa maailmoissasi, mietit ennen kuin sanot? Tämä voi johtaa usein siihen, ettet sano sitä, mitä haluaisit? Jäävätkö ympärillä olevien eleet, sanat ja teot mieleen pyörimään, minkä vuoksi on joskus vaikea vain heittäytyä hetkeen ja jättää analysointi taka-alalle?

Vaikka toisinaan olet hiljaa tai puhut lyhyesti, on sisimmässäsi käynnissä valtava myrsky: ylivirittyneisyys kehossa saa sydämen sykkimään ja pään jyskyttämään. Uusissa tilanteissa sekä keho että mieli tuntuvat toisinaan räjähtävän myllerryksestä.

Haluat päästä jännittävästä tilanteesta pois, mikä voi ulospäin näyttää siltä, että olet tyly nopeine kommentteinesi tai levottoman olemuksesi kanssa. Olet kiinnostunut muista, mutta sinusta tuntuu hankalalta avata omaa sisäistä maailmaasi toiselle.

Oikeastaan vain haluaisit löytää oikean tavan olla. Siksi onkin tärkeää, että sinulla on elämässäsi yksi tai muutama ihminen, joiden kanssa tiedät aina olevasi hyvä, oikeastaan enemmänkin.

Herkkä introvertti haluaa tukea, kannustaa ja ymmärtää ympärillä olevia

Uusissa tilanteissa oloa ei ainakaan helpota se, että aistit toisten reaktiot hyvin voimakkaasti, mikä voi johtaa itsesyyttelyyn: ”Miksi en osaa olla, kuten muut, miksi en ole yhtä sosiaalinen ja rento, miksi en osaa valita sanojani oikein?”

Herkkä introvertti haluaa tukea, kannustaa ja ymmärtää ympärillä olevia, mutta ei aina kykene siihen uusissa tilanteissa, koska ei tiedä miten. Tämä ristiriita harvoin näkyy ulospäin, mutta sisäinen kamppailu voi jatkua tilanteen jälkeen pitkään. Herkkä haluaisi toimia oikeudenmukaisesti ja kaikkia kunnioittaen — jos tämä ei toteudu, voi asia jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa.

Herkkyys ja introverttiys ei kuitenkaan suoranaisesti tarkoita, että olet aina vaiti ja kiusaantunut tai ahdistunut. Päin vastoin, ulospäin saattaa näyttää, että olet ihan tavallinen ja rento, jopa sosiaalinen. Esimerkiksi työelämässä herkkä introvertti saattaa loistaa ihmisten kanssa työskennellessä — silloin, kun fokus ei ole itsessä, vaan muissa.

Sosiaalisissa tilanteissa, meillä kaikilla, ulosantiin vaikuttaa päivän mieliala ja aiemmat tapahtumat sekä esimerkiksi se, tunnetko itsesi seurassa hyväksytyksi sellaisena kuin olet. Herkällä introvertillä tämä korostuu uudessa seurassa, sillä tunnelmaa ja ryhmää täytyy aistia ja havainnoida, ennen kuin voi luottaa siihen, että sopii joukkoon omana itsenään. Tämä vie voimia niin, että henkisten akkujen lataamiseen täytyy joskus varata rutkasti aikaa jälkikäteen.

Usein haluaisit vain nakata aivot narikkaan ja vaimentaa aistit, olla ihan ’’tavallinen’’. Välillä tämä onnistuukin, etenkin, jos arjessa on työkaluja, joilla säädellä omaa oloaan. Muistathan kuitenkin, kuinka hienoa on, että voi tuntea niin syvästi itsestään ja muista. Myös ilot ja onnistumiset, toistenkin, tuntuvat yhtä vahvasti kuin epävarmuudet ja jännitykset. Herkkä osaa myös tuntea herkästi toisia kohtaan — empatia ja aito myötäeläminen kulkee mukana aina.

Teksti on kirjoitettu omiin ajatuksiini ja kokemuksiini nojaten, joten olisi hienoa kuulla, onko siellä muita kaltaisiani?

Miten tunteita voi purkaa satuttamatta itseään tai muita?

Sanotaan, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen täysin samaa mieltä. Mutta tarvitseeko ja kuuluuko kaikkia tunteita ilmaista ihmissuhteissa täysin raakana ja suodattamatta?

On iso paradoksi sallia itsensä tuntea hyvin rehellisesti kaikki se raadollinenkin, mitä tuntee, ja silti muistaa, että tunne itsessään ei ole välttämättä tehty kaadettavaksi kenenkään toisen niskaan.

Parisuhteessa draamaan taipuvaisena persoonana olen ~~joutunut~~ saanut opetella, että kaikkia tunteita ei ole viisasta syöstä ulos suustani, vaikka ne sillä hetkellä tuntuvatkin palavan todelta. En missään nimessä tarkoita, että tunteita pitäisi kieltää tai varsinkaan tukahduttaa. Tarkoitan sitä, että odotan mielummin tunnekuohun laantumista ja puran hetken tunnetta itse, ennen kuin ilmaisen sitä toiselle.

Pystynkö tähän aina? En todellakaan.

Viha on usein pintatason tunne, joka suojaa surulta. Vihan tunne on terve ja inhimillinen, mutta lähes varmuudella sen takaa löytyy jotain syvempää. On minulle itselleni hyödyllistä päästä sinne syvemmälle, vaikka olisikin houkuttelevaa jäädä vihaisuuteen kiinni.

Tunteiden purkamisessa on mielestäni kaksi tärkeää suuntaa:

1. Tunteen purkaminen, joka on sinua itseäsi varten

Se, miten purat tunnetta itseäsi varten, ei ole välttämättä sama tapa, jolla ilmaiset tunnetta muille. Tunteen purkaminen voi olla hyvin konkreettista, kirjoittamista, tanssia, huutamista, pitkiä hengityksiä, kehon ravistelua, jonkun hengitys- tai kehoterapian hyödyntämistä.

Allekirjoittaneelle toimii usein parhaiten kirjoittaminen ja itseni rauhoittaminen hengityksillä. Tämän persoonan ei kannata lähteä liiaksi lietsomaan vihaa ulos, sillä minun tapauksessani en saa sillä rauhoitettua itseäni, vaan ylikuumenen.

Jos olen viisas ja kuulen sydäntäni näissä hetkissä, koitan ajatella ”Eevi rakas, saat tuntea mitä tunnet. Nyt on kuitenkin aika odottaa. Tunne saa olla tässä. Sille on hyvä syy. Nyt ei ole aika tehdä mitään repivää”.

Uusimpien tutkimusten mukaan mikään tunne puhtaana tuntemuksena ei kestä yli 90 sekuntia. Jos taas lähden lietsomaan tunnetta ja kerron siitä lisää tarinoita, se varmasti kestää pidempään. Jos taas en salli koko tunnetta, se takuulla jää muhimaan sisuksiini ja muuntuu vaikkapa katkeruudeksi tai passiivisaggressiivisuudeksi.

Jos tunne tukahdutetaan, se alkaa myös kehollistumaan. Kurkkua kuristaa, sydämessä tuntuu puristusta, vatsaa vääntää.

Siksi tunteen purkaminen rakentavasti tekee hyvää ennen kaikkea sinulle itsellesi.

2. Tunteen ilmaisu toiselle

Tunteen ilmaisu ja näkyväksi tekeminen toiselle on tärkeä kohta jokaiselle, joka haluaa olla osana aitoja, rehellisiä ja eheytymistä mahdollistavia ihmissuhteita.

Ihmisyys on moninaista. Turvallisessa ihmissuhteessa on tilaa aitojen tunteiden paljastamiselle, tutkimiselle ja käsittelylle; ilman leimaantumista tai tuomitsemista.

Joskus luultavasti jokaisella läikkyy yli ja tunteet tulee purettua ”ei niin rakentavalla tavalla”. Sekin on osa elämää, mutta päivittäiseen käyttöön se ei ole soveltuvaa.

Tunteiden ilmaisu on taitolaji. Siinä oleellista on omistaa se, mitä kokee – tietäen, että tunne ei ole koskaan koko totuus – ja tehdä se silti näkyväksi. Tunteen näkyväksi tekeminen mahdollistaa sen tutkimisen lempeydellä.

Hyviä keinoja aloittaa vaikean tunteen ilmaisu on mm.:

”Tätä on nyt vaikea kertoa, mutta haluan kertoa silti….”

”Seuraavan asian kertominen on minulle vaikeaa, koska pelkään, että tulkitset sen syytöksenä. Haluan heti selventää, että kerron omasta kokemuksestani, en halua laittaa sanoja suuhusi.”

”Auttaisitko minua tutkimaan tällaista tilannetta, jossa tunnen.”

Esimerkki parisuhteesta

A: Tätä on nyt vähän vaikea kertoa mutta, huomaan jännittyväni, kun lähdet viikonlopuksi pois. En sano tätä siksi, että et menisi, vaan siksi että haluan ymmärtää itseäni paremmin.

Huomaan, että minua myös hävettää se, että jännityn. Koen, että en saisi ahdistua. Se saa minut esittämään ja vetäytymään. Se tuntuu vaikealta.

B: Kiitos, että kerroit. Se on molemmille parempi. Oikeastaan huomasinkin, että joku viikonlopussa hämmensi sinua, mutta en oikein itse tiennyt miten ottaa asia esille.

A: Niin, olen kai tottunut tällaisissa tilanteissa nielemään tunteeni ja esittämään.

B: Onko tällaisia tilanteita ollut elämässäsi aiemmin? Haluaisitko kertoa niistä?

Todellinen elämä ei ole oppikirjan mukaista, ja se on ihan ok.

Oleellista ei ole lopulta se, miten toinen reagoi, sillä se on jotain, jota emme voi kontrolloida. Oleellista on se, että lakkaamme itse piilottamasta, tukahduttamasta ja häpeämästä.

Annamme toiselle mahdollisuuden hyväksyä meidät siellä, missä oikeasti olemme.

Tunteiden ilmaisu on mielelle aina riski. Se pelkää tulleensa torjutuksi, ja se on luultavasti joskus tullut torjutuksi. Niin vaikealta, kun se voikin tuntua, tätä kaavaa kannattaa murtaa. Sillä aikuinen ihminen ansaitsee ihmissuhteen, jossa on tilaa inhimillisyydelle.

Tunteiden ilmaisu parhaimmillaan lisää luottamusta, me-henkeä, sitoutumista ja keskinäistä kunnioitusta ja hyväksyntää.

Aika arvokkaita juttuja.

Tunteet on tehty tunnettavaksi. Kaikkia sanoja ei ole tehty sanottavaksi. Emme saa ikinä takaisin sitä, mitä sanomme. Satuttavat sanat saattavat jäädä elämään vuosikymmeniksi. Luultavasti olemme jokainen joskus kuulleet jotain kipeää, jota on vaikea unohtaa. Luultavasti olemme jokainen laukoneet suustamme jotain, jota joku toinen ei voi unohtaa.

Armollisuutta ja anteeksiantoa.

Jatkuvan kivun taustalla saattaa olla voimakas stressi – Erityisesti lapsuuden trauma herkistää kivulle

Pitkittyneitä kipuja potee Suomessa yli miljoona ihmistä. Kipu onkin yksi suurimmista syistä hakeutua esimerkiksi lääkärin vastaanotolle.

Kivunhoidon ammattilaiselle on ajoittain surullista nähdä tämänhetkinen kivunhoidon todellisuus. Vastaanotollani käy paljon ihmisiä, jotka ovat ajautuneet vuosien tutkimus- ja lääkehoitokierteeseen saamatta kuitenkaan apua kipuihin. Heistä osa on lopulta joutunut pärjäämään yksin kipujensa kanssa, kun virallisen hoidon kautta nostetaan kädet pystyyn.

Kroonisten, pitkittyneiden kipujen käypähoitosuosituksissa korostetaan nykyään lääkkeettömien hoitojen ensisijaisuutta juuri sen vuoksi, koska pelkkä lääkehoito ei useinkaan ratkaise kipuongelmaa. Kuitenkaan itse järjestelmä ei ole vielä valmistautunut antamaan riittävästi resursseja lääkkeettömään kivunhoitoon. Itse asiassa tärkeä kysymys on myös se, mitä lääkkeetön kivunhoito oikein voisi olla?

Monissa tuki- ja liikuntaelimistön oireissa aktiivisella, kuntouttavalla fysioterapialla on jo tutkimusnäyttöä. Pitkittyneiden kipujen hoidossa on Suomeenkin rantautunut biopsykososiaalinen hoitamisen ja kohtaamisen malli, mikä on äärimmäisen tärkeää, jotta voisimme auttaa kipua potevia mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja asiakaslähtöisesti. Psykofyysisessä fysioterapiassa ihminen kohdataan kokonaisena ja voimavaralähtöisesti.

Kun koemme akuuttia kipua, kipuaistimus on seuraus siitä, että keskushermostomme on ottanut vastaan tietoa kehon kudoksissa olevista vaaran merkeistä eli kudosvaurioista. Samalla aivot skannaavat tietoa omista odotuksistamme suhteessa kipuun sekä kokemistamme sen hetkisistä tunteista. Aivot vertailevat saatua informaatiota myös menneisiin kipukokemuksiin sekä ympäristöstämme tuleviin sosiaalisiin ja kulttuurillisiin tekijöihin ja uskomuksiin. Aivot siis tuottavat varsinaisen kipuaistimuksen.

Kipua kutsutaan krooniseksi, jos samankaltainen säännöllinen kipu on kestänyt muutamista viikoista 3–4 kuukauteen eli kauemmin kuin normaalisti kuluisi kudosvaurion paranemiseen. Erilaisten stressaavien tunteiden, kuten pelon tai huolien on havaittu vaikuttavan selvästi keskushermoston epätasapainotilan syntymiseen.

Pelko ja muut stressireaktiot käynnistävät aivoissa ja kehossa ylivirittyneisyyden tilan, joka häiritsee koko keskushermoston toimintaa. Aivot skannaavat ja tulkitsevat kehosta ja ympäristöstä nousevia vaaran merkkejä ja mikäli niitä on paljon, alkaa koko järjestelmä herkistyä yhä enemmän kivulle. Monimutkaisessa tapahtumaketjussa ovat mukana aivot, keho, ajatukset ja tunnereaktiot.

Kipukokemus on siis paljon enemmän kuin vain kehossa oleva mahdollinen toiminnallinen häiriö, vaurio tai vamma. Kipua potevan kokemat tunteet, aiemmat kipukokemukset sekä kyky stressin itsesäätelyyn heijastuvat siihen, miten hän kokee kipua tällä hetkellä.

Kroonista kipua potevalla saattaa olla taustalla joko yksittäisiä isompia traumakokemuksia tai esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden pitkäaikaista traumatisoitumista tai stressaavassa ympäristössä elämistä. Sekä eläin- että ihmistutkimuksissa on saatu osin yhteneväisiä tuloksia sekä raskaudenaikaisen että varhaislapsuuteen ajoittuvan stressin vaikutuksista aivoihin.

Tutkimusten mukaan kivun kokemiseen liittyvät aivotoiminnot heikentyvät ja jopa surkastuvat kroonisen stressin seurauksena. Etuaivokuoren kivunsäätelyyn osallistuvat alueet eivät tällöin enää toimi normaalilla tavalla.

Mikäli näiden alueiden säätelytoiminnot heikentyvät, kudosvauriosta lähtenyt kipu alkaa kroonistua. Joillakin tällaisessa tilanteessa aivot alkavat synnyttää kipua itsenäisesti ilman fyysistä syytä, kuten tapahtunutta kudosvauriota. Erityisesti lapsuudessa alkanut stressi ja traumatisoituminen altistaa tämänkaltaiselle kivun kroonistumiselle. Vaikka elämä aikuisena muuttuisikin paremmaksi ja turvallisemmaksi, keskushermostoon jää herkkyys altistua kivun kokemukselle muita herkemmin.

Kivun yhteys traumaan voi olla moninainen. Edellä mainittu toksiselle stressille altistuminen lapsuudessa herkistää kipujärjestelmiä. Yhtäaikainen psyykkinen ja fyysinen trauma, kuten hengenvaaralliseen onnettomuuteen joutuminen, voi olla pitkittyneiden kipujen syynä. Lääketieteelliset, hyvää tarkoittavat, mutta kivuliaat toimenpiteet (erityisesti lapsuudessa) saattavat aiheuttaa kivulle herkistymistä. Elämäntilannestressi, kuten taloudelliset huolet, läheisen menettäminen tai riitaisa ero voivat pahentaa jo olemassa olevia kipuja. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kova kipu on jo itsessään aina traumatisoiva kokemus ihmiselle.

”Koemme kipua, kun kehoomme kohdistettu uskottava todiste vaarasta on suurempi kuin kehoomme liitetty uskottava todiste turvallisuudesta. Samalla tavoin emme koe kipua silloin, kun uskottava todiste turvallisuudesta on isompi kuin kokemamme uhan tunne.”

Kipututkijat Lorimer Moseley ja David Butler (suom. Karita Palomäki, teoksessa Kehon viisaat viestit)

Miten kivunhoito voisi siis muuttua sen osalta, että näitä edellä mainittuja tekijöitä huomioitaisiin ja kipua poteva saisi parasta mahdollista, kokonaisvaltaista apua oireisiinsa?

Tässä Traumainformoidun hoidon yhteisömme tärkeimpiä ”teesejä”, joita toivoisimme otettavan yhä enemmän huomioon. Nämä asiat ovat lähtökohtana onnistuneelle asiakaslähtöiselle kivunhoidolle:

Kohtaaminen turvalliseksi: validoiva, asiakkaan kokemusta arvostava kohtaaminen. Ihminen kokemuksineen keskiössä, ei pelkkä kipu tai oire.
Ei keskitytä vain siihen, mikä asiakkaassa on vikana, vaan kysytään Mitä sinulle on tapahtunut?
Korostetaan asiakkaan omia voimavaroja ja edistetään omalla toiminnalla asiakkaan minäpystyvyyttä.
Kivunhoidon ammattilaisen oma turvan kokemus, joka heijastuu hoitoa tasapainottavana tekijänä. Tämä edellyttää ammattilaisen omaa kykyä stressin itsesäätelyyn.

Artikkelikuva: Depositphotos

Kurkkaa kirja: Kehon viisaat viestit

Kirjan uudistetussa versiossa käsitellään stressin ja traumaattisten kokemusten yhteyttä erilaisiin kiputiloihin ja toiminnallisiin oireisiin. Lisäksi tarkastellaan liikunnan roolia hyvinvoinnissa sekä muun muassa kroonisen väsymysoireyhtymän ja pitkittyneen koronataudin hoitoa.

”Se, mitä tapahtuu mielessä, koetaan kehossa. Ja se, mitä koetaan kehossa, heijastuu mieleemme”, Karita Palomäki ja Juha Siira kirjoittavat.

Lisätietoja kirjasta löydät TÄÄLTÄ.

Muutos tuntuu usein vaikealta, mutta vastaan vänkääminen saa elämän tuntumaan todellista kurjemmalta

Monesti lisäämme tuskaamme sillä, että joko haluamme kokemuksemme muuttuvan tai haluamme pitää siitä pakonomaisesti kiinni, jotta tuntisimme olevamme turvassa. Kuitenkin elämä on jatkuvaa muutosta ja tämän hyväksyminen on hyvin vapauttavaa.

Pääkaupunkiseudun vesisateinen talvi on antanut paljon mahdollisuuksia hyväksymisen harjoitteluun lempeästi. Olen toistellut harmaassa sadesäässä koiraa lenkittäessäni ”Nyt on näin, tämä hetki on tällainen kuin on” ja huomannut, miten mielen taipumus haluta jotain muuta sulaa pehmeästi pois.

Samat hyväksymisen sanat ovat tukeneet ja kannatelleet todella intensiivisten tunnekokemusten aikana. Huomaten, että nyt tuntuu tältä ja puolen tunnin päästä saattaa tuntea jotain aivan päinvastaista.

”Nyt on näin.

Hetki on sellainen, kun on.

Olen itseni puolella tässäkin hetkessä.”

Paras metafora, jonka olen kuullut irti päästämisestä ja hyväksymisen prosessista on kuin köydenveto hirviön kanssa. Ruma, iso ja vahva hirviö vetää köyttä kuilun toisessa päässä. Jos häviää köydenvedon, tippuu tuohon syvään kuiluun ja käy huonosti. Joten vain vetää ja vetää kovemmin, mutta mitä kovemmin vetää, sitä kovemmin myös hirviö vetää kuilun toisella reunalla ja kuilunreuna lähestyy koko ajan. Vaikein asia täällä on ymmärtää, että tehtävämme ei ole voittaa köydenvetoa. Tehtävämme on pudottaa köysi, päästää irti.

Hyväksyntä on taito, jota voidaan harjoitella. Se on irti päästämistä, vastakohta hallinnalle, välttämiselle ja kiinni pitämiselle, joka on monesti todella tuskaista. Hyväksynnän harjoittelu elämässä on monesti sellainen, jota pitää itse kokea ja jota on hyvin vaikea kuvata kielellisesti. Aloita harjoittelu lempeästi, vaikka säätilan kanssa. Jo tämän kanssa meillä Suomessa saa varsin paljon harjoitusta.

Lämpimästi tervetuloa tutustumaan kursseilleni tai yksilöohjaukseen tästä

Voiko parisuhteessa kasvaa samaan tahtiin? – Turvallisen, tuntevan parisuhteen kulmakivet

Naiset, miehet ja parisuhde ovat tänään erilaisia kuin 10 vuotta sitten. Mikä on muuttunut, ja mitä ongelmia ja kasvun paikkoja muutokset aiheuttavat suhteisiin nyt? Entä onko miehillä tunteista puhumisessa edelleen haasteita?

Hyvinvointivalmentaja ja kirjailija Tara Langen vieraana ensimmäisessä Keittiöpsykologiaa-jaksossa on ex-lumilautailija ja hyvinvointivalmentaja Aleksi Litovaara.

“Ennen kuin puhutaan teistä miehistä, palataan meihin naisiin vielä. Oletko sinä Aleksi hyvinvointivalmentajana ja mindfulness-ohjaajana huomannut naisten voimaantuneen ihan silminnähden viime vuosien aikana? Johtuuko se tunnetaidoista vai naisten vapautumisesta? Ja miltä se tuntuu teistä miehistä?”, parisuhdevalmentaja Tara haastaa Aleksia lempeästi kysymyksillään.

Katso koko keskustelu videolta:

Kuvauspaikka: Keittiömaailman A la Carte Rigato -keittiö
Kurkista Keittiömaailman ihaniin erilaisiin keittiövaihtoehtoihin TÄSTÄ.

Katso myös muut jaksot:

Jakso 2: Löydä työsi merkitystä – Työ saa tuntua arvokkaalta ja kivalta!

Jakso 3: Sinun ei kuulu olla kaikkea kaikille – Vinkkejä ylikilteille!

Mitä suuremmalla rakkaudella huolehdit itsestäsi, sitä enemmän rakkautta sinulla on antaa muille.” – 5 voimakuvaa Sinulle

Muistathan, itsestään huolen pitäminen ei ole itsekkyyttä. Älä unohda itseäsi❣️

Lisää voimakuvia löydät Instagramista @hidasta.

”Kaiken päälle voi ottaa vielä kunnon päikkärit ilman huonoa omaatuntoa” – Miten sinä haluaisit viettää luppopäiviä?

Kysyimme teiltä Facebookissa mainosyhteistyökumppanimme Asokotien kanssa, mitä tehdä eläkkeellä, kun on paljon aikaa ja mahdollisuuksia? Vastauksissa korostuivat: VAPAUS, TAVALLISET TOIMINNAT RAUHASSA, IHMISSUHTEET, LUONTO.

Tällaisia vastauksia te annoitte:

”Nautin siitä ettei ole mitään aikataulua. Voi lukea kirjoja silloin kun haluaa ja viedä koiran kävelylle keskellä päivääkin. Kaiken päälle voi ottaa vielä päivällä kunnon päikkärit tuntematta huonoa omaatuntoa.”

”Kotoilen, vaellan, elän prinsessaelämää, tukka hyvin, tukka takussa, lehtiä päässä. Teen just sitä mitä minä ja mieheni sillä hetkellä haluamme.”

”Extempore retket ja patikoinnit ystävän kera, pullakahvit kannon nokassa, päiväunet, aamupäivän liikunta hetket, puutarhan laittaminen, tehdä mitä milloinkin huvittaa 😊. Sitä odottelen … 💗😅”

”Luen. Luen. Ja luen.”

”Jos eläkkeelle joskus pääsen niin aion keskittyä omaan hyvinvointiin.. nyt menee etusijalle perhe ja työ.”

”Panostaisin lapsenlapsiin, perheeseen ja sukulaisiin…Ja itseni huolehtimiseen.. Aika on arvokasta”

”Ihminen, joka ei koskaan ole ollut vapaa, osaa todella arvostaa eläkepäiviä. Aivan uskomaton vapaus. On kuin lintu, joka leikkii ilmavirrassa, ilman huolen häivää.”

”Tuijottelisin järvelle ja nauttisin elämästä! 🦋”

”Matkustelisin, tapaisin muita eläkeläisiä! Olisin vaan ja nauttisin olosta!”

”Ihmettelisin maailman menoa..ilman sen kummempia aikatauluja.”

”Elän hetkessä, kiitän ja odotan iloiten huomista”

Mitä sinä tekisit, kun olisi aikaa päivät pääksytysten?

Asokodit (Asuntosäätiön Asumisoikeus Oy) haluaa mahdollistaa helpon asumisen myös unelmiaan toteuttaville eläkeläisille niin, että aika ei kulu kodin ylläpitämiseen ja remonttien tekemiseen. Asokodit kannustaa eläkeläisiä seikkailemaan ja toteuttamaan niitä unelmia, jotka ovat jääneet aiemmin kiireen jalkoihin. Palvelukeskus auttaa asumiseen liittyvissä asioissa puhelimitse vuorokauden ympäri, jos esimerkiksi hana alkaa tippua tai jääkaappi tulee tiensä päähän. Asokodeilla on asumisoikeusasuntoja 31 paikkakunnalla, niin kerros-, rivi-, omakoti- kuin paritaloissakin. Onnella on osoite!

Päättämätön tuhlaa elämänsä välitilaan, jossa ei uskalla avata uutta ovea eikä sulkea vanhaa

Päättämättömyys on yksi elämän syvimmistä juoksuhiekoista, upottavimmista soista ja elämää hukkaavimmista ominaisuuksista. Päättämättömyys saa ihmisen polkemaan paikallaan vuodesta toiseen hävittäen vaihtoehdot ja avoimet ovet yksi kerrallaan.

Päättämätön ei ymmärrä, että juoksuhiekkaan jääminen on päätös sekin. Se on päätös, jossa paikallaan polkija antaa elämän juosta itsensä ohi.

Päättämätön voi haaveilla uudesta työpaikasta, perheestä tai parisuhteesta, mutta päätyy aina tilaisuuden tullen olla tarttumatta ojennettuun käteen. Päättämätön kavahtaa aina kauemmaksi, kaivautuu aina vielä vähän syvemmälle turvalliseen hiekkaan, jos kuulee seireenien kutsua rohkeampaan elämään. Ovia näkyy avoinna siellä täällä, mutta päättämätöntä uutuus ahdistaa ja kirkkaus kauhistuttaa. Silloin päättämätön säikähtää ja katsoo pois.

Päättämättömille annetaan aina auliisti ohjeita. Yksi on erittäin hyvä: ”Kirkasta arvojasi, niin tiedät mihin sinun kannattaa navigoida”. Päättämätön katsoo taivaallaan killuvia arvotähtösiä, elämää ohjaavia kompasseja ja eksyy samantien otaviin, pikku-karhuihin, orioneihin ja pohjantähtiin.

Onko tärkeintä usko, toivo vai rakkaus? Entäpä rehellisyys, perhe, luottamus vai ilo? Mutta olisi myös rauha, jännitys, vapaus, luovuus ja minä itse sekä toiset.

Päättämätön-parka katselee hedelmäpelinä viliseviä arvoja, eikä tiedä, missä kohti on parhainta painaa stop-nappulaa. Missä on THE arvo, joka vie häntä kohti merkityksellistä elämää? Kohti sitä elämää, jota hän haluaa pohjimmiltaan elää.

Päättämättömiä ja elämäänsä eksyneitä etsijöitä on paljon. On vaihtoehtojen paljouteen hukkuneita, jotka voivat huonosti vain siksi, että hyvän elämän naruja vedettäväksi on liikaa. On niin monta vihreämpää ruohoa ja vähintään ne viisikymmentä harmaan sävyä, että oman elämän polku alkaa polkea paikallaan.

Päätöksentekoa tutkineen psykologi Barry Schwartsin mukaan vapaus lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Vaihtoehtojen paljous tekeekin onnettomaksi.

Jokaisella on vain yksi elämä, johon olisi tärkeää valita vain ne merkityksellisimmät ja onnelliseksi tekevät asiat. Silloin päättämätön odottaa intuitiota, taivaanrantaan syttyvää oivalluksen valopallosta, joka kertoisi mihin mennä ja mitä valita. Vuodet kuluvat ja siinä oman elämänsä juoksuhiekkaansa talloessaan hän saattaa alkaa miettiä, ettei se kaiken valaiseva intuitio ehkä sittenkään tule.

Päättämätön tietää, että juoksuhauta ei ainakaan ole se paikka, mihin haluaa elämänsä lopulta päättää. Jahkailu on uuvuttavaa. On tehty plus ja miinus -listat, puntaroitu ja pohdittu, järkevästi jahkattu. Entä jos kuuntelisi muita? – Mutta entä jos koko ongelma on juuri se, että on koko elämänsä kuunnellut muita? Ollut se kiltti, joka uskoo, että viisaammat sanat ja elämisen suunnat tulevat muilta? Ehkä päättämättömäksi on tullut juuri siksi. – Siksi, ettei löydä omaa ääntään.

”Kuuntele sydäntä”, sanoo joku. Mutta vaihtoehtoihin hukkunut sydän on oikukas elin. Se on joko vauhkoontunut eläin, jonka mielipuoliset silmät eivät näe eteen eivätkä taakse, tai syväjäähän sidottu turta lihaköntti, joka ei tunne enää mitään. Sydän on päättämättömällä yhtä eksyksissä kuin mieli.

Ja niin päättämätön saattaa päättää silmät ummessa. Kohottaa sormen ja tökkää sen umpimähkään ”kas noin, tuohon” ja painaa ovikelloa. Hän avaa oven, astuu sisään, katselee ympärilleen – ja saa vetopaniikin. Muutos on aina pelottavaa, ja jossittelu tuo siihen turvallisen ratkaisun. Päättämätön panikoi ja on rynnätä takaisin turvalliseen juoksuhiekkaansa.

Jos päättämätön tällöin saa käteensä toisen rauhoittavan käden, toisen hiiren askelin vieressä kulkevat askeleet ja luottamuksen narun, hengitys voi alkaa hiljalleen rauhoittua. Päättämätön tarvitsee aikaa ja rauhaa, jotta hän voi irrottaa mielestään jossittelun, loput vaihtoehdot, vihreät ruohot ja pyyhkiä viimein viimeisetkin hiekat jaloistaan.

Jos päättämätön saa edetä tarpeeksi hitaasti, hyppiä hyväksyvästi paniikkinsa seinille, kasvattaa luottamustaan siihen, että valinta oli hyvä ja vakaa, levottomat juoksuun tottuneet jalat alkavat hiljalleen hidastua. Lopulta hän voi olla se, joka päättää tehdä paikastaan pesän. Paikan, jossa vihdoin saa päätöksessään levätä. Sillä sitä päättämätön eniten maailmassa toivoo.