Emme valitse itse, milloin havahdumme elämään itsemme näköistä elämää – jos olet jo havahtunut, voit pitää itseäsi onnekkaana

Olipa kerran nainen, joka laittoi kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle. Nainen eli kiireistä elämää, kannusti ja tuki ystäviään, oli lojaali työntekijä, kuljetti lapsiaan harrastuksiin. Omaa aikaa oli hyvin vähän, ja usein ne hetket kuluivat herkutellen ja upoten muihin maailmoihin ruutujen takana.

Nainen oli väsynyt ja lievästi masentunut. Hän oli aina ollut kiinnostunut henkisyydestä ja itsetuntemuksesta, mutta toteutus jäi armottomasti ajanpuutteen jalkoihin. Oman elämän tarkastelu ja meditoimisen aloittaminen tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.

Nainen tiesi, että jos hän saisi viikon lomaa kaikesta, hän joisi mojitoja ja tanssisi villisti niin, että raskas arki unohtuisi. Hengitysharjoitukset ja omm-äänet eivät siihen lomaan mahtuisi. Ne vaatisivat niin paljon enemmän aikaa ja jaksamista. Tuntui, kuin vuodet vain vierisivät, eikä varsinaista muutosta ollut näköpiirissä. Kunnes…

Olipa kerran mies. Mies eli pitkässä hyvässä parisuhteessa, jossa oli kuitenkin hyvin tyypillisesti monia selvittämättömiä asioita. Keskusteluyhteys oli olemassa, mutta vaikeita aiheita välteltiin.

Tilanne oli urautunut vuosien saatossa niin, että miehellä oli hyvin ristiriitaiset tunteet kumppaniaan kohtaan. Toisaalta tämä oli se läheisin ja rakkain – toisaalta suhteessa vallitsi usein tietynlainen tyytymättömyyden ilmapiiri. Helposti mies joutui silmätikuksi silloin, kun naisella oli huono olo omissa nahoissaan. Niin tuntui olevan usein.

Ajan myötä ainainen nyreys ajoi epätoivon valtaan. Olo oli torjuttu ja suorastaan hylätty. Miehestä tuntui kuin elämä olisi vain elokuva, joka eteni väistämättä tiettyyn suuntaan, eikä mitään ollut tehtävissä. Kunnes…

Kunnes

  • Kunnes hän sairastui vakavasti.
  • Kunnes hänen läheisensä menehtyi yllättäen.
  • Kunnes hän koki uupumisen ja paloi loppuun.
  • Kunnes hän koki niin paljon tuskaa, että vihdoin havahtui.
  • Kunnes jokin yllättävä sattuma johdatti hänet juuri oikeana päivänä oikeaan paikkaan ja… (Yleensä muiden vaihtoehtojen kanssa yhdessä.)
  • Kunnes tilanne ryöstäytyi käsistä ja hänen oli pakko tehdä valintoja.
  • Kunnes puoliso ilmoitti haluavansa erota.

Kun nainen havahtui

Kun nainen havahtui, hän huomasi aliarvostaneensa itseään ja suorittaneensa raskasta roolia tullakseen hyväksytyksi muiden silmissä. Hän oli tehnyt niin aina, ja sen vuoksi kuvion murtaminen vaati aikaa.

Vähitellen nainen oppi ottamaan pieniä hetkiä itselleen, jolloin hän oli läsnä omille ajatuksilleen. Hän ei ollut vain mahdollistaja, vaan tasa-arvoinen ihminen tarpeineen. Nainen alkoi lukea yhä enemmän itsetuntemuksen kirjallisuutta ja löysi muutamia metodeja, joita päätti kokeilla.

Tuntui kuin valo olisi syttynyt hänen sisällään. Vaikka asiat olivat pieniä, ne viljelivät jatkuvasti lisää hyvinvointia. Myös perheen elintavat muuttuivat terveellisemmiksi, ja kiireistä arkirytmiä tarkastettiin.

 

Kun mies havahtui

Kun mies monien ikävien käänteiden jälkeen havahtui, hän alkoi käydä terapiassa. Siellä hän ymmärsi, että hänen äitisuhteensa oli ollut jokseenkin samanlainen kuin suhde (nyt jo ex-) kumppaniin. Mies huomasi olevansa tietyissä asioissa aivan liian lepsu.

Vältteli aiheita, joihin kumppani ei halunnut mennä, vaikka juuri niiden selvittäminen olisi ollut suhteen elinehto. Hän myös vaistomaisesti otti osallisuutta toisen ihmisen pahasta olosta eikä kyennyt vetämään rajaa toisen ihmisen tunteiden ja omiensa välille. Elämä oli ollut hyvin raskasta.

Mies oivalsi, ettei hänen tarvinnut aina olla kiltti, joustava ja tukeva osapuoli. Monesti tärkeä palaute oli jäänyt antamatta suhteen pysyvyyden vuoksi, mutta ironista kyllä, sama asia oli lopulta kääntynyt sen kohtaloksi.

Mies alkoi lukea tunnelukoista ja tuntui kuin hän olisi lukenut omasta itsestään. Puhuessaan ex-kumppanin kanssa puhelimessa hän huomasi kaipaavansa kaikkea sitä hyvää, jota heillä oli ollut vaikeudesta huolimatta.

Sovittiin, ettei mikään ollut varmaa, ja jos he tapaisivat, heidän täytyisi puhua asiat halki. Miehen täytyisi olla rehellinen itselleen. Uusi elämänpolku oli vasta auki ja alussa, mutta mies tunsi perhosia vatsanpohjassa ja onnellisuutta pitkästä aikaa.

Kriittinen leikkauspiste

Muutoksenpelko tekee sen, että tuppaamme tyytymään tuttuun turvalliseen, vaikka se aiheuttaisi kärsimystä. Havahtuminen tapahtuu siinä leikkauspisteessä, jossa tuska kasvaa yli muutoksenpelon. Tämä johtuu siitä, että muutoksenpelko, menettämisenpelko ja monet muut pelot ovat alitajuisia ja muodostavat siten kyseenalaistamattoman totuuden.

Jos näkisimme pelkopohjaiset ajatusmallimme kirkkaassa päivänvalossa, voisimme valita toimia toisin jo ennen kuin selkä on seinää vasten ja on ihan pakko. Tällöin tosin olisimme jo havahtuneita. Havahtumisemme olisi tapahtunut aikaisemmin, tavalla tai toisella mutta ei silloinkaan itsestään.

 

Elämä järjestää

Jos sinä olet jo havahtunut, voit siis pitää itseäsi varsin onnekkaana. Voidaan olettaa, ettet ole päässyt aivan helpolla, sillä jokin on saanut muutoksen aikaan.

Emme itse valitse, milloin aika on oikea havahtumiselle: elämä järjestää sen asian puolestamme. Vasta havahtuneina voimme valita jatkaa pidemmälle havahtumisen polulla tai jarrutella sen etenemistä. Kuitenkin mitä havahtuneempia olemme, sitä vaikeampaa on elää itseään vastaan. Tietoisuuden kasvaessa joudumme tekemään vaikeitakin päätöksiä ja rohkaistumaan aidon hyvinvoinnin vuoksi, kunnes elämä on linjassa arvojemme kanssa.

Muutos voi viedä useita vuosia, mutta sen jälkeen kaikki helpottuu. Vahdimme vain, että linja pysyy. Kiitollisina siitä, että saimme havahtua.

 

❤️:lla Riikka

Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.

“Kenenkään ei kuulu pitää parisuhdetta yksin pystyssä” – 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta 

Eevi Minkkinen. Kuva Arto Wiikari 2019.

Parisuhde ei ole kaksi ihmistä ynnättynä yhteen, vaan oma yksikkönsä. Hyvinvoivassa suhteessa on tilaa sekä läheisyydelle että erillisyydelle. Suhde pysyy tuoreena, kun molemmat osapuolet tuovat suhteeseen ja myös ottavat vastaan.

Terve erillisyys on kykyä erottaa toisen vaatimukset, ihanteet ja syytökset omasta totuudestaan. Rakastava aikuinen on valmis keskustelemaan suhteesta, mutta ei suostu roskasangoksi.

Läheisriippuvaisessa suhteessa ei ole tilaa terveelle erillisyydelle. Itsetuntemusohjaaja ja kouluttaja Eevi Minkkisen uutuuskirja Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi avaa lempeän inhimillisellä tavalla läheisriippuvuutta ja sitä, miten vahingollisista parisuhdekaavoista on mahdollista vapautua. Opas auttaa peilaamaan omia kokemuksia ja kertoo, miten tutut toimintamallit voi muuttaa helppojen työkalujen ja vertaistuen kautta.

Tässä Eevin 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta: 

1.  Sinun ei tarvitse jahdata toista. Rakkaudessa toista ei tarvitse jahdata, hän haluaa itse olla paikalla.

2. Sinun ei tarvitse pelastaa ketään. Eikä sinua tarvitse pelastaa. Voit olla toisen vierellä ja  saat kaivata toista rinnallesi.

3. Kumpikin on vastuussa siitä, että ilmaisee itseään autenttisesti ja toista kunnioittaen. Tasapainoisessa suhteissa kummankin tunteet tulevat kuulluksi ja nähdyiksi. Tunteet eivät kuitenkaan oikeuta satuttavaa reagointia.

4. Rohkene pyytää anteeksi. Koska joskus kuitenkin läikkyy, mokaa ja kompuroi, on nöyrästi nostettava käpälä pystyyn ja pyydettävä vilpittömästi anteeksi. Sanojakin tärkeämpää on kuitenkin ottaa vastuu teoistaan. Paras anteeksipyyntö on muuttunut käytös.

5. Muistakaa, että olette samalla puolella –  ette toisianne vastaan. Viestikää avoimesti, herkästi ja kumpaakin kunnioittaen tarpeistanne, haavoistanne ja toiveistanne. Vaikka olisitte eri mieltä, on tärkeää kunnioittaa sitä, miltä toisesta tuntuu.

Kurkkaa kirja:

Haastatko vai vältteletkö riitaa? Kumpikaan ei ole hyväksi itsellesi eikä läheisillesi

Konfliktitilanteet ovat varmasti jokaiselle tavalla tai toisella haastavia. Temperamentti ja persoonallisuus määrittävät paljolti sitä, miten konfliktin kohtaa, käsittelee ja ratkaisee. Jos kaksi hyvin erilaista ihmistä ottaa vaikean asian puheeksi, voi lopputulos olla kaikkea muuta kuin rakentava.

Olisi hienoa, jos konfliktista seuraisi jotain hyvää — onnellisessa tapauksessa asia saadaan ratkeamaan parhain päin, ja osapuolet oppivat toisistaan sekä itsestään jotain uutta. Vahvatahtoinen ihminen saattaa kuitenkin haluta pitää näkökannastaan kiinni, kun taas kiltti ja ujo saattaa mukailla ja ottaa syyt niskoilleen. Kumpikaan ei tässä tilanteessa toimi oikein, jos ajatellaan kaikkien osapuolten kannalta toimivaa ja tasapuolista ratkaisua.

Konflikteja, riitoja ja sanaharkkoja tulee eteen niin työelämässä, parisuhteessa kuin ystävyyssuhteissakin.

Vaikka riitatilanteita välttäisi ja elämä näyttäisi päällisin puolin aurinkoiselta, voi tällainen miellyttäjäpersoona käydä suurta riitaa sisimmässään — itsensä kanssa: “Onhan minulla oikeus pitää puoliani, täytyy asetella sanana fiksusti”, “ehkä helpompaa on sittenkin, että nielen ylpeyteni ja olen hiljaa”. Jos konflikti ei ratkea, saattaa tämä tyyppi syyttää itseään siitä, että edes otti asian puheeksi ja välttelemisen kierre vain kasvaa.

Sitten on tämä toisenlainen konfliktin kohtaaja: hän sanoo asiat kuin kokee, eikä tunteen vallassa pysty ehkä muotoilemaan asiaansa rakentavasti, vaikka haluaisi. Hänen käytöksensä saattaa loukata muita, mutta itse hän ei välttämättä tätä tiedosta. Jos toinen osapuoli on edellä mainittu miellyttäjä, hän usein itku silmässä hyväksyy vastapuolen sanat, eikä tunteen vallassa ilkeyksiä laukova tyyppi saa kuulla tekevänsä väärin. Jos taas vastassa on samankaltainen räiskyvä tyyppi, voi konflikti kärjistyä pahasti.

Onneksi neuvottelutaitoja voi opetella temperamentista ja persoonasta riippumatta.

Se vaatii kuitenkin työtä, sillä olemme tottuneet toimimaan omien sisäisten malliemme ja temperamenttimme mukaisesti, joten uudenlainen lähestymistapa voi tuntua lähes mahdottomalta. Usein lopputulos kuitenkin palkitsee, sillä vaikeista asioista keskusteleminen avaa usein jotain uutta kaikista osapuolista.

Ensi kerralla, kun kohtaat konfliktin, voit pysähtyä hengittämään muutaman kerran ennen hätiköityjä ratkaisuja. Oman äänen saa kyllä kuuluviin, ennemmin tai myöhemmin. Konfliktien ratkaisu on yhteistyötä. Jotta tilanteeseen löytyy kaikkia osapuolia miellyttävä ratkaisu, tarvitaan myös molemminpuolista joustoa ja kunnioitusta — tarvitaan neuvottelutaitoja.

Hyvän neuvottelun perusperiaatteita:

-Asiallinen ja yleisiä käytöstapoja kunnioittava puhetyyli
-Jämäkkä ja selkeä ulosanti
-Ratkaisua etsivä, eteenpäin kulkeva ja kuunteleva ote
-Tasapuolinen puheenvuorojen jako
-Motivaatio ratkaisun löytämiseksi

Voisitko kokeilla noudattaa näitä ajatuksia seuraavan kerran, kun kohtaat konfliktin? Kyllä, vaikka kyseessä olisi se tuttu puoliso, paras ystävä tai hankala työkaveri. Kyllä, vaikka se tuntuisi kuinka teennäiseltä tai epämiellyttävältä tahansa. Lopputulos saattaa yllättää!

Mitä sitten, jos elämänmuutos ei onnistu? – Maitojunalla paluu on sekin sallittua

Elämänmuutos. Parempi elämä. Unelmien elämä. Muutos. Tämän päivän check-listan kirkkaimpia tähtiä. Mutta mitä jos muutos ahdistaa, ärsyttää ja vähintäänkin hirvittää?

Muutos saattaa pelottaa osin siksi, että turhan usein muutos mielletään valtavan kokoiseksi vuoreksi, joka seisoo oman elämän ja uuden elämän välissä. Ja se vuori täytyy ylittää kertaheitolla ja yksin, koko elämä pitää laittaa uusiksi saman tein ja kokonaan. Muuten on epäonnistunut tai ainakin polkee elämässään paikoillaan.

Mutta ei se nyt ihan niin ole. Vuosia sitten laitoin itse elämässäni kirjaimellisesti lähes kaiken uusiksi. Se tapahtui sen jälkeen, kun perhettäni oli kohdannut suru ja olimme menettäneet läheisen. Jätin parisuhteeni, vanhan kotini, vaihdoin työpaikkaa ja ostin uuden asunnon. Ajattelin, että muutos tekee minusta onnellisemman ja sitten voisin alkaa taas voida paremmin. Sillä seurauksella, että sain muutamaa vuotta myöhemmin kaikesta muutoksesta johtuneen burnoutin.

Silloin jouduin myöntämään, ettei jättimäinen ja kertalaakista tehty muutos ollutkaan ehkä hyvästä. Jouduin sitä vastoin jälleen uuden muutoksen keskelle. Muuttamaan taas kerran elämääni, jotta voisin paremmin.

Sen jälkeen tein muutostöitä vähän harkitummin. Olin etuoikeutettu ja sain töistäni virkavapaata ja siten aikaa miettiä, mitä muutos minulle merkitsisi. Oivalsin, ettei se ollut muuttamista toiselle puolelle maailmaa tai liittymistä johonkin kaukaiseen heimoon. Se oli ainoastaan työnkuvan muuttamista, ja sen lopulta teinkin.

Elämän paremmaksi muuttava muutos voi olla elämästä riippuen hyvin erilainen. Muutos ei ole koskaan liian pieni tai vähäpätöinen. Se voi olla uuden harrastuksen aloittaminen tai jostain kuluttavasta rutiinista tai ihmissuhteesta irti päästäminen – tai vaikka alkuun etäisyyden ottaminen. Muutos voi olla omien rajojen vetämistä, Ei-sanan ahkerampaa käyttämistä, ikävän rutiinin ulkoistamista tai avoimen keskustelun aloittamista mieltä painavasta asiasta. Uskon, että ihan jokainen voi muuttaa elämästään jotain, ja tehdä siitä siten parempaa. 

Samalla voisi riisua päältään ainakin sen “mutku”-ajattelun sekä kenties yhden kerroksen “pakkoajattelua”. Kaikki asiat, joita on pitänyt elämässä pakkoina, eivät välttämättä nimittäin sitä ole.

Ystäväni ei voinut lähteä kerran kävelylenkille, koska sinä päivänä oli vielä pakko tehdä viikon ruoat, silittää pyykit ja mankeloida lakanat. Lopulta minä pakotin hänet hylkäämään suunnitelmansa ja päädyimme kävelylenkille miettimään, mitä kaikkea oikeastaan oli ihan pakko tehdä. Listasta ei tullut hirmuisen pitkää.

Muutos on toki kytköksissä elämäntilanteeseen. Suurperheen äiti ei usein voi (eikä luultavasti lopulta haluakaan) muuttaa vieraaseen maahan tai heittäytyä epävarmuuden sietämistä vaativaan taitelijayrittäjyyteen. Mutta ei perheetönkään voi kuin unelmoida asioista, jotka ovat perheelliselle itsestäänselviä. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Kun päätin ryhtyä yrittäjäksi ja muuttaa elämäni niiltä osin, joilta olin siihen tyytymätön, joku tokaisi minulle, että Voi kun minäkin voisin! Ja minä mietin, että totta kai voit, jos tarpeeksi tahdot.

On totta, että perheettömänä minun oli helpompaa ottaa riski ja heittäytyä hetkeksi tyhjän päälle, mutta toisaalta minulla ei ollut esimerkiksi puolison tuomaa turvaa. Sitä, että jos alkuun olisi hankalaa, toinen tekisi töitä enemmän. Minun oli pärjättävä alusta saakka yksin. Toki minulla oli hieman säästöjä, mutta ei niillä pitkään pötkittäisi.

Silti ajattelin, että jos muutokseni takia kaikki menisi pieleen, paluu vanhaan olisi varmasti jollain tavalla mahdollinen. Voisin ainakin sanoa, että yritin. Siitä huolimatta, että joutuisin palaamaan maitojunalla takaisin. Eikä se maitojuna ole muuten yhtään hullumpi juna. Se on inhimillisyyden juna, jolla moni meistä on jossain vaiheessa elämäänsä kulkenut.

PS. Jokainen voi muuttaa elämänsä epäkohtia pienin askelin. Silti muutos pelottaa. Ihan jokaista ja ihan aina. Usein siitä seuraa silti jotain hyvää.

Kirjoittajan uutuuskirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.

Vertailu muihin vie ilon siitä, mitä meillä jo on – Tämä mielenkääntötemppu kannattaa opetella

Toiset syntyvät kultalusikka suussa ja toiset kuparilusikka suussa.

Lusikan värillä tai arvolla ei ole väliä siinä kohtaa, kun kananmuna laitetaan lusikkaan ja lähdetään elämän kilpajuoksuun muna lusikassa.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme ja omat haasteemme, omat erilaiset lähtökohdat, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset elämäntilanteet.

Silti huomio kiinnittyy niin helposti vain siihen, mitä muilla jo on ja itseltä puuttuu.

Mieli on sellainen vekkuli, että se koko ajan kiinnittää huomiota niihin asioihin, mitä meillä ei vielä ole. Mitä meiltä vielä puuttuu. Mitä haluaisimme. Mitä muilla on, mutta meillä ei.

Lehdet, kadunvarsimainokset, netti ja some ovat täynnä ihannekuvia, jotka kertovat meille, mitä meiltä puuttuu. Samalla kun mieli painottaa puutteita, meistä tuntuu puutteelliselta.

Puutteen kokemus saattaa motivoida meitä toimimaan, mutta se syö pidemmällä aikavälillä voimiamme, kun kuppi on koko ajan puoliksi tyhjä (tai nurin).

Entä jos kurkkaisimme kuppiin, ja toteaisimme, että se onkin puoliksi täynnä? Eli mitä kaikkea hyvää elämässämme on nyt? Mitä olemme jo oman elämämme matkalla saavuttaneet ja saaneet aikaan? Mistä olemme kiitollisia itsellemme? Mikä on ihanasti? Mitä kadehtisimme itsestämme, jos katsoisimme itseämme muiden silmin?

Jo se, että saa oman mielen aina välillä kiinni vertailusta, on hyvä alku. Silloin tulee tietoiseksi siitä mielen toiminnasta, joka saa meidät koko ajan tuntemaan olomme vajavaiseksi, puutteelliseksi tai ikuisen juoksukilpailun hännänhuipuksi.

Kun tulee tietoiseksi vertailevasta mielestä, voi tarkkailla, miten se vaikuttaa kokemukseen elämästä, itsestä ja millaisia tunteita se herättää.

Opettele kääntämään mieli omiin vahvuuksiisi ja oman elämänpolkusi uniikkeihin käänteisiin, sillä se tuo elämään valtavasti voimaa. Ilman tätä taitoa mieli ei ole koskaan tyytyväinen.

Jos mieltä ei opeta pois vertailusta, tavoitteen täytyttyä se kiinnittyy uuteen tavoitteeseen, ja taas uuteen.

Aina on joku, joka on parempi, hoikempi, lihaksikkaampi, nuorempi, ammattitaitoisempi. Vertaileva mieli löytää aina puolityhjän kupin, joka pitää täyttää, jotta voisi olla onnellinen.

Pyri muistuttamaan itseäsi siitä, että jokaisella meistä on omat tasapainoilut elämässään. Jokaisella on omat haasteensa, omat kipukohtansa ja omat yrityksensä tulla onnelliseksi.

Ja kuitenkin: kun lakkaamme vertailemasta, saatamme huomata, kuinka onnellisia ja onnekkaita olemmekaan – juuri omassa elämässä, juuri sellaisena kuin se on. Juuri sellaisena kuin olemme.

 

Teksti on Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin kirjasta Tsemppikirja – 52 säteilevää ajatusta sinulle

Empatiasta tuli avain uupumuksesta toipumiseen – Millaista myötäelämistä sinä kaipaat eniten?

Muutama vuosi sitten olin vaivihkaa ajautunut uupumukseen. Vastoinkäymisiä oli tullut pidemmällä aikavälillä ja monesta suunnasta. Muutos tapahtui kuitenkin sen verran hitaasti, etten ajoissa havahtunut korjaamaan kurssiani.

Empatiakin oli niin kateissa, etten huomannut sitä edes kaivata. Lopulta yksittäinen konflikti söi voimiani niin rajusti, etten enää jaksanut suoriutua töistäni enkä juuri mistään muustakaan. Päätös mennä puhumaan työterveyshoitajalle otti silti lujille – olihan omin voimin pärjääminen ollut oppimani ihanne. 

Menin silti, ja onnekseni kohdalleni osui ammattilainen joka näki, kuunteli ja hyväksyi tilanteeni sellaisena kuin se oli. Siinä hetkessä samanaikaisesti sekä murenin, että alkoi toipumiseni. Ihminen, jota en ollut aiemmin tavannut, suhtautui minuun suurella ammattitaidolla: myötätuntoisen empaattisesti, ymmärtävästi ja kiireettömästi. Ei aikaakaan kun hänellä oli jo suunnitelma, miten minun kannattaa edetä.

Toipumiseni alkoikin yllättävän sujuvasti. Lyhyen sairasloman turvin vaihdoin maisemaa ja keskityin muutamien päivien ajan pääasiassa polttopuiden pilkkomiseen, mikä osoittautui sekä erittäin terapeuttiseksi että tulokselliseksi. Sainpa samalla vielä jotain hyödyllistä ja konkreettista aikaan. 

Avain muutokseen kohdallani oli kokemani empatia, eli myötäeläminen. Empatiaa on monenlaista ja yksilön henkinen tila vaikuttaa siihen, mikä empatian laji hänelle parhaiten juuri kyseisessä tilanteessa sopii.

Kognitiivinen empatia on kykyä asettua toisen asemaan tiedollisella tasolla, vaikka tunteiden osalta samaistumista ei tapahtuisikaan

Kognitiivinen empatia on usein järkiperäistä ja loogisesti etenevää, ei niinkään tunneilmaisullista. Se voi avata kontaktia silloinkin, kun tunnepuolelle siirtyminen on liian aikaista tai jopa pelottavaa. Ilman muita empatian lajeja kohtaaminen voi kuitenkin jäädä pinnalliseksi.

Tunneäly-kirjan kirjoittaja, psykologian tohtori Daniel Golemanin mukaan kiusaajakin voi hyötyä kognitiivisen empatian käytöstä, koska sitä käyttäen hän voi keksiä millä tavoin tehokkaimmin satuttaa uhriaan kokematta tähän tunneyhteyttä. Parhaimmillaan kognitiivinen empatia voi olla matalan kynnyksen reitti kohtaamiseen.

Emotionaalinen empatia on lähempänä sitä, mikä yleisesti mielletään empatiaksi: kykyä tuntea toisen kokeman kaltaisia tunteita itse

Emotionaalinen empatia on tärkeää, jotta opimme arvostamaan toisten kokemuksia ja kokemaan tunneyhteyttä muiden kanssa. Nämä taidot kehittyvät jo lapsena: vastaamme näkemiimme ilmeisiin samankaltaisilla ilmeillä, hymy, nauru tai itku tarttuvat helposti henkilöstä toiseen.

Emotionaalisen empatian kokeminen voi muuttua myös taakaksi, mikäli emme opi rajaamaan ja erittelemään vastaanottamiemme tunteiden vyöryä. Toisen kokemat negatiiviseksi mieltämämme tunteet voivat ylittää vastaanottokykymme tai jäädä tarpeettoman suurina ja pitkäksi aikaa päällemme.

Tällaisen tunnekaappauksen estämiseen auttaa hyvä itsetuntemus, itsensä arvostaminen, määrätietoisuus ja omien rajojen selkeä määrittely. Emotionaalinen empatia saattaa tuntua vieraalta, mikäli kasvuympäristössämme tunteiden ilmaiseminen on ollut vähäistä tai jopa paheksuttavaa.

Myötätuntoinen empatia on empatiamuodoista käytännöllisin: kyky tunnistaa toisen kokema tunne yhdistettynä toimintaan ja auttamiseen

Empatiaa kaipaava henkilö ei useinkaan hyödy järjellä selittävästä ymmärtämisestä, vielä vähemmän hänen oman tunteensa paisuttelusta toisen toimesta. Usein paras apu tulee tilanteen kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta järjellä ja tunteella ja rinnalla eläen, sekä toisen opastamisesta eteenpäin ongelmatilanteen ratkaisemisessa.

Tässä kohtaa on hyvä osata eritellä, milloin toista auttaa eniten konkreettinen puolesta tekeminen, milloin yhdessä tekeminen ja milloin taas ohjaaminen omaan toimintaan: omasta tilanteestaan otteen saamisen kautta voimaantuminen.

Somaattinen empatia on sitä, kun toisen kokema fyysinen tunne tuntuu samanlaisena tunteena omassa kehossamme

Voimme kokea veden herahtavan kielelle kun näemme toisen herkuttelevan, voimme ähkäistä kivusta kun näemme toisen potkaisevan varpaansa kiveen, voimme tuntea pulssimme kiihtyvän seuratessamme toisen esiintymistä yleisön edessä tai vaikkapa nuorallakävelyä.

Voimakkaasti somaattista empatiaa kokeva voi päätyä sulkemaan kokemuspiiristään ympärillä olevia tapahtumia pois välttääkseen omaa kivun tai ahdistumisen kokemustaan: ”se mitä en havaitse, lakkaa olemasta”. Somaattisen empatian kokija voi myös suuresti iloita ja nauttia toisten hyvistä kokemuksista ja onnistumisista.

Henkinen empatia mielletään usein yhteydeksi korkeampaan tietoisuuteen.

Vahvaa henkistä empatiaa kokeva saattaa tuntea laajasti yhteyttä kaikkien ihmisten ja jopa kaiken elollisen kanssa. Siksi hän tahtoo kohdella kaikkia itsensä kanssa samanarvoisina, sekä ymmärtää itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Hän voi nähdä yhteisen hyvän puolesta toimimisen koituvan myös omaksi edukseen.

Kaikilla näillä empatian lajeilla on paikkansa inhimillisessä kanssakäymisessä. Monimuotoinen empatian tunnistaminen ja käyttötaito on valtava rikkaus.

“Omasta minuudesta torjuttu heikkous ja negatiivisuus heijastuu johonkin toiseen, ulkopuoliseen. Tämä ilmenee armottomuutena ja myötätunnon katoamisena. Ilmiölle tyypillinen toisessa näyttäytyvää heikkoutta kohtaan tunnettu viha vaikuttaa nyt sosiaalisen median aikakaudella ympäröivän meitä kaikkialla.” Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen

Mikäli empatiaa pystyy kokemaan myös toisin ajattelevia kohtaan, se voi sekä avartaa omaa ajattelua, että avata mahdollisuuksia ymmärretyksi tulemiselle puolin ja toisin.

Minkälainen empatia on sinulle ominaisinta? Minkälainen empatia on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen? Entä millaista empatiaa kaipaat eniten juuri nyt?

Lähdemateriaalia: www.skillsyouneed.com artikkelikuva: Michael von Aichberger

Säröt meissä – Täydellisyytesi salaisuus piilee epätäydellisyydessäsi

Japanilaisessa keramiikkataiteessa on termi ”Kintsugi”, eli kultainen liitos. Idea kuvaa epätäydellisyyden, muutoksen ja särkyvyyden kauneutta.

Rikkinäisen astian palat liitetään takaisin yhteen, mutta säröjen häivyttämisen sijaan ne halutaan tuoda esille. Särkymisestä syntyneet halkeamat luovat oman esteettisen ulottuvuutensa, ja niitä korostetaan, usein kultaisella, hopeisella, tai pronssisella liitoksella.

Kintsugin taustalla on zen-buddhalaisuuden wabi-sabi -käsite, jossa keskeistä on epätäydellisyydessä piilevän täydellisyyden ymmärtäminen, sekä elämän luonnollisen kasvun, kulumisen ja jatkuvuuden hyväksyminen.

Voisimmeko ammentaa jotain tuosta vanhasta viisaudesta tähän aikaan, jossa tavoittelemme virheettömyyttä ja muuttumattomuutta?

Elämme kulutus- ja suorituskeskeisessä ajassa, jossa ideat virheettömyydestä ja pysyvyydestä ovat korkeassa arvossa. Luonnolliset vanhenemisen merkit halutaan piilottaa ja käyttökelpoista tavaraa heitetään kaatopaikalle. Aika nähdään vihollisena, katoavaisuuden juoksuhiekkana, jota vastaan tulee kamppailla, sen sijaan, että kulkisimme soljuen sen virrassa.

Energia on aina liikkeessä. Luonnossa kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä ihminen ole poikkeus osana luontoa. Muutos on osa kasvua ja laajentumista.

Jos menee metsään suoran mittakepin kanssa, ei löydä yhtäkään täydellistä puuta, mutta jättää pois ajatuksen siitä, millainen puun tulee olla ollakseen täydellinen puu, ei muuta metsästä löydä, kuin täydellisyyttä. On mahdotonta löytää kahta samanlaista kiveä, puuta tai puroa. Edes virtaava vesi ei pysy hetkeäkään samana.

Kun on läsnä ja katsoo tuomitsematta, arvottamatta, ilman ennakkoluuloja, näkee estoitta. Sama pätee siihen, miten katsomme itseämme ja muita ihmisiä.

Säröt, arvet, kivut, halkeamat. Ne ovat tehneet meistä sen ihmisen joka olemme tänä päivänä. Ne eivät kerro heikkoudesta, vaan vahvuudesta. Täydellisyys ei ole virheettömyyttä, elämän koskemattomuutta. Täydellisyys on kyky nähdä itsensä täytenä, juuri sellaisena kuin on.

Kun hyväksymme elämän muuntuvan luonteen, voimme ymmärtää, ettei säröjä ja halkeamia tarvitse hävetä. Päinvastoin. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia.

Poikkeuksellisuuden salaisuus on poikkeavuudessa ja juuri epätäydellisyytemme, on se, mikä tekee meistä täydellisiä.

Mitä jos kohtaisimme särkyvyytemme arvokkuudella ja kultaisimme ihmisyytemme halkeamat niiden piilottamisen sijaan?

 

 

Keho muistaa itkemättä jääneet itkut – Kyyneleet tulevat, kun jaksamme taas tuntea

Se yllättää minut täysin. Kymmenen vuotta vanha itku. Syvältä, juurista saakka, kumisevan kaukaa – mutta aivan tuore. Vanhentunut ja täysin ajankohtainen.

Itkiessä muistan, miltä tuntui olla se minä, joka silloin olin. Kymmenen vuotta sitten. Miltä tuntui tulla sisään iltahämärässä puutarhatöistä laittamaan lasta nukkumaan. Jutella miehen kanssa niitä näitä. Miten töissä ja mitä kukakin oli tehnyt. Mentäisiinkö viikonloppuna syömään siskon luo. Muistan, miltä tuntui tehdä voileipä, kaataa lasi viiniä ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan maanantai-illan lempisarjaa. Muistan miltä se leipä maistui. Muistan kodin sisustuksen, takkini, käsilaukkkuni. Kummallisia yksityiskohtia elämästäni kymmenen vuoden takaa.

Lapseni. Pienenä, pehmeänä ja kiharaisena.

Miten kevyeltä tuntui olla minä. Miten itsestäänselvää kaikki oli. Unelmani ja tavoitteeni kirkkaita ja saavutettavia.

Vatsan pohjasta syöksyvä itku. Miten katkeralta ja murskaavalta tuntui menettää kaikki se, mikä minulle silloin oli tärkeää.

Bessel van der Kolk kirjoittaa siitä, miten keho ei unohda. Body keeps the score. Menemme eteenpäin, selviämme, löydämme mielestämme reitin elää erilaisia murskaantuneitakin todellisuuksia.

Me todella olemme hyviä selviytymisessä. Hautaamme, järjestelemme, katsomme kulmasta, jossa pimeään jää kaikki liian kipeä. Löydämme kannattelevia elämänfilosofioita, innostavaa korvaavaa elämää, uusia suuntia. Nielaisemme pois sen, mitä emme pysty katsomaan ja käsittelemään. Kaiken sen, mikä on liikaa.

Mutta keho ei unohda. Se odottaa ja hakee tilaisuuksia purkaa kipua, joka on tallessa. Odottamassa, että voimaa olisi riittävästi tuntea ja kokea kipua. Itkeä itkuja, joita ei joskus pystynyt itkemään. Keho ei unohda surematonta surua, ei mykäksi nieltyä kauhua. Se muistaa kyllä. Se jaksaa odottaa.

Kyse ei ole siitä, että haluaisimme jotain sieltä kaukaa. Menneestä. Usein vanha kipu on niin etäällä nykyisyydestä, että emme osaa edes kuvitella muuttavamme kaikkea, mikä meni joskus toisin kuin olisimme halunneet.

Menetys, tapahtuma, murtuma – mistä ikinä onkin kyse – on kuitenkin ylittänyt kyvyn ymmärtää muutoksen laajuutta. Olemme itkeneet kerros kerrallaan.

Kykymme kohdata kipua on aina suhteessa sisäiseen kapasiteettiimme. Mitä tiiviimmin olemme selviytymisen äärellä, sen rajatummin olemme suhteessa kipuun. Kohtaamme sen verran kuin pystymme.

Ja se riittää. Siksi meillä on defenssit. Niillä on elämää suojeleva tehtävä. Ne auttavat säilyttämään murtuvaa toimintakykyä. Pysymään niin toimintakykyisenä kuin suinkin mahdollista. Ja se todellakin riittää.

Sellaista elämä on. Eeppinen arki. Sarja hetkiä, kokonainen elämä. Toisinaan käänteiden lopullisuus niin mykistävä, että tarvitaan kaikki mielen suojat varjelemaan ymmärtämästä kaiken lopullisuutta. Miten elämä kääntyi, kirjan kansi suljettiin, avattiin uusi kirja ja uudet kannet – vaikkemme sitä koskaan pyytäneet.

Emme koskaan halunneet tätä. Emme koskaan pyytäneet tätä.

Siirryimme silti. Muutoksen mukana. Kun emme muuta voineet.

Ja ne vanhat itkut kertovat, kun pystymme näkemään muutoksen valtavuuden. Miten kaikki muuttui ja me itse sen mukana. Miten se oli vain elämää. Virtaa, jossa keinumme mukana. Välillä täynnä vaikutusvaltaa, toisinaan vailla minkäänlaista mahdollisuutta ohjata.

Kuuntele Keiju Vihreäsalon Jotta voisin rakastaa -kirja äänikirjana esimerkiksi täältä.

Näkkileipä, joka maistui niin hyvältä, ettei se koskaan ehtinyt pelliltä pöytään

Tämä gluteeniton näkkileipä on helppoa valmistaa. Se on maultaan täyteläisen maukas ja koostumukseltaan rouskuvan rapeaa. Meillä kotona näkkileipä ei koskaan ennättänyt tarjolle, sillä se vain hupeni pala palalta uunipellin päältä. Suosittelen siis valmistamaan vaikkapa tupla-annoksen kerralla.

Mantelijauhe on luontaisesti gluteenitonta ja se sisältää runsaasti proteiinia sekä hyviä rasvoja. Lisäksi sen vaikutus verensokeriin on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi vehnätuotteilla.

Mantelinäkkileipä-ohje

3 dl mantelijauhetta

1 dl rouhittuja manteleita

1 rkl psylliumia

1 tl suolaa

2 dl vettä

VAIHE 1) Kiehauta vesi kattilassa. Yhdistä kaikki ohjeen kuivat aineet.

VAIHE 2) Kaada kuuma vesi kuivien aineiden joukkoon ja sekoita huolellisesti.

VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja tasoittele se kosteilla sormenpäillä ohueksi pyöreäksi tai suorakolmion muotoiseksi levyksi. Viillä taikinan pintaan halutessasi annospalojen muoto. Näin saat napsautettua valmiista näkkileivästä siistit palat. Paista näkkileipää uunin keskiosassa 180 asteessa, noin 40 minuuttia, kunnes näkkileivän pinta on kevyesti paahtunut.

Uusiin ihmisiin tutustuminen saattaa pelottaa – Joskus tuntuu turvallisemmalta jäädä yksin kuin etsiä seuraa

Muistan, kuinka pienenä juoksin aina piiloon, kun kotiimme tuli sukulaisia vierailulle. Toisaalta oli mukava tavata serkkuja, mutta heidän kohtaamisensa jännitti ja ujostutti kovasti. Vielä aikuisenakin olen välillä löytänyt itseni tilanteesta, että juhlissa olen paennut keittiöön tai johonkin syrjäiseen nurkkaan. Siellä olen sitten toivonut, että joku tulisi juttelemaan minulle.

Mieheni työn takia olemme asuneet useissa eri maissa. Kun aikoinaan muutimme Oulusta Pariisiin, odotusarvoni olivat korkealla. Kuvittelin tutustuvani tuossa tuokiossa naapureihin, mutta eihän suurkaupungissa kukaan ollut minusta kiinnostunut. Lisäksi mieheni matkusti kaikki viikot työhommissa pitkin Ranskaa ja näimme vain viikonloppuisin. Yhteydenpito Suomeenkin oli kallista, sillä elettiin aikaa ennen internetiä ja whatsappia. Olin kahdeksan miljoonan ihmisen ympäröimänä ihan yksin.

Pahimmillaan yksinäisyys oli kuin musta ammottava kuilu, jonne upposi aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Omat voimat ja keinot hupenivat kuilun seinien kasvaessa. Sitä vain toivoi, että joku heittäisi köyden ja vetäisi minut ylös sieltä. Sillä sisimmässään jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Meissä jokaisessa elää syvä halu kuulua joukkoon ja olla olemassa muille.

Kunnes puolentoista vuoden kuluttua eräänä päivänä oivalsin, ettei kukaan tule pelastamaan minua neljän seinän sisältä. Minun pitäisi kerätä kaikki rohkeuteni ja lähteä itse liikkeelle. Lopulta keksin laittaa Suomi-instituutin ilmoitustaululle viestin, että kaipaan seuraa. Tuosta viestistä rakentui tikapuuni takaisin sosiaaliseen elämään.

Mutta aina vaihtaessamme maata omat sosiaaliset suhteeni katkesivat ja uudessa maassa minun piti aloittaa niiden rakentaminen alusta. Niinpä olen lapsettomana ja koirattomana joutunut usein pakottamaan itseni etsimään ihmisiä erilaisten harrastusryhmien ja newcomersclubien kautta.

Matkan varrella olen oppinut, miten paljon uusien ihmissuhteiden luominen vaatii. Se vaatii mielettömästi voimaa kartoittaa erilaisia mahdollisuuksia, rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin, kärsivällisyyttä kohdata paljon ihmisiä, sillä kaikkien kanssa ei löydy yhteistä säveltä eikä jokaisesta tule ystävää, sekä sitkeyttä – pettymyksistä huolimatta – toistuvasti ehdottaa tapaamisia. Se ei ole helppoa. Enimmän aikaa se on pelottavaa ja väsyttävää.

Miksi uusiin ihmisiin tutustuminen pelottaa?

Vaikka sosiaaliset taitoni ovat ihan hyvät, tunnistan yhä itsessäni pelon mennä puhumaan uudelle ihmiselle. Mitä hän minusta ajattelee? pyörii usein päällimmäisenä mielessäni. Mitä osaan oikein sanoa hänelle? Kääntyykö hän pois ja torjuu minut?

Ymmärrän kyllä, että taustalla on ihmisyyteen liittyvä, ikiaikainen hylkäämisen pelko, joka tekee erittäin suureksi kynnyksen ottaa itse se ensimmäinen askel ja etsiytyä uusien ihmisten seuraan.

Välillä tuntuu turvallisemmalta jäädä olemaan yksin kuin etsiä seuraa. Silloin yksin oleminen toimii ikään kuin suojamuurina hylkäämisen pelkoa vastaan.

Lisäksi yksinäisenä ja pelokkaana tulkitsee pienenkin epäröinnin toisen puolta herkästi henkilökohtaiseksi torjunnaksi. Kun toinen ei esimerkiksi kiireen takia ehdi soittamaan, mielemme lähtee nopeasti pyörittämään ajatusta hylkäämisestä. Tuo ihminen ei halua olla kanssani. Minussa täytyy olla jotain vikaa. Kun torjumisen kokemuksia ja tulkintoja kertyy yhä lisää, kynnys uusiin ihmissuhteisiin kasvaa aina vain suuremmaksi.

Joskus myös joukossa tai toisen ihmisen seurassa voi kokea olevansa yksinäinen. Tajuaa vain olevansa ihan eri taajuudella eikä sillä hetkellä löydä yhdistävää tekijää – yhteyttä – toiseen ihmiseen. Silloin kokee olevansa totaalisen erillään muista eikä ihmissuhteet tyydytä meidän inhimillistä perustarvettamme kuulua joukkoon.

Yksinäisenä ja erillisenä – tai siellä keittiön nurkassa piilossa – sitä kovasti toivoo, että joku näkisi minut ja haluaisi olla ja jutella minun kanssani. Olisi ihanaa, jos joku olisi kiinnostunut minusta ja samoista asioista kuin minä, ymmärtäisi minua ja jonka kanssa kokisin suurta yhteyttä.

Monissa noista toiveista katse on kääntynyt sisäänpäin, minuun. Mitä tapahtuisi, jos yksinäisenä hetkenä osaisimme kääntää katseemme ulospäin, toiseen ihmiseen? Jos osaisimme olla kiinnostuneita hänestä, hänen mielipiteistään ja hänelle tärkeistä asioista.

Olen oivaltanut, että sosiaalisissa tilanteissa oma vaikeuteni mennä juttelemaan vieraalle ihmiselle johtuu nimenomaan katseen kääntymisestä itseeni. Kun olen opetellut kääntämään katseeni ja huomioni edessäni olevaan ihmiseen ja keskittynyt siihen, mitä hän tarvitsee, hylkäämisen pelkoni on haihtunut lähes olemattomiin.

Samalla olen ymmärtänyt, että voin muuttua tarvitsijasta antajaksi. Minun hymyni ja huomioni voivat olla merkityksellisiä. Sillä kohtaamisen lahja on arvokas jokaiselle vastaanottajalle.

Tämä teksti on julkaistu myös Iloversumin sivuilla.

Voimme oppia ottamaan enemmän hyvää vastaan ja elämään mielenrauhan täyttämää elämää. Lue lisää aiheesta Olet kaiken hyvän arvoinen -kirjasta:

Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Kääritkö mielipiteesi pumpuliin tai välttelet arkoja puheenaiheita? – Nämä 6 ajatusta auttavat pysymään uskollisena itselle

Varotko ja punnitsetko usein ajatustesi sanoittamista toisille, ettei vain syntyisi erimielisyyttä ja kitkaa? Kääritkö mielipiteitäsi pumpuliin ja silkkipaperiin? Onko aiheita, joita välttelet miinakentälle astumisen pelossa? Jopa sellaisia, jotka ovat kiinnostuksesi kohteita ja joista juttelisit enemmän kuin mielelläsi?

Kannatko vastuuta toisten tunteista ja huonosta olosta, joita mielipiteesi aiheuttavat, vaikka ne ovat vilpittömiä ajatuksiasi asioista, etkä ole tarkoittanut niitä loukkaamaan, saati satuttamaan, kuten ne kuitenkin joku joskus tulkitsee? Mitä läheisempi joku, sitä herkemmin.

Luovutko jopa omista periaatteistasi ja kenties unelmistasikin ollaksesi sellainen kuin joku muu haluaa sinun olevan? Tai ollaksesi sellainen, jonka kuvittelet sinun kuuluvan olla?

Ei mitenkään harvinaista, sillä olla uskollinen ja rehellinen itselleen on vapisuttavan vaikeaa ja välillä kuumottavaa sekä nolostuttavaakin. Myös valtavan rohkeaa.

Onhan suuri riski olla oma itsensä. Riisua kaikki pitkään ja huolella rakennetut suojaukset. Mutta huomattavasti suurempi riski on olla olematta, sillä pitkään jatkuva uskottomuus ja epärehellisyys itseä kohtaan aiheuttaa huonon ja syyllisen olon ollen perin uuvuttavaa.

Epärehellisyys itseä kohtaan on samalla myös epärehellisyyttä muita kohtaan, mitä ei ehkä ihan heti tule ajatelleeksi.

En ole kovin hyvä kiertelemään ja kaartelemaan. Ennemminkin melko suora ja räväkkä, kuitenkin rakkaudella ja jos tarkkaan katsoo, niin myös pieni pilke silmäkulmassa. Olen myös luopunut kilsojeni ja työni myötä nuorempana jonkin verran vaivanneesta miellyttämisen tarpeesta. Siitä, että kaikkien pitäisi tykätä minusta. Mieluiten paljon.

Olen valmentanut erinäisiä porukoita parikymmentä vuotta. Jos porukassa on 15 valmennettavaa, niin siellä on myös 15 erilaista tulkintaa kaikesta, mitä sanon ja teen. Olen oppinut kantapäideni kautta, että en voi mitenkään olla kaikkien mieliksi enkä etenkään ottaa vastuuta kaikkien tulkinnoista ja tulkintojen aiheuttamista tunteista. Itse asiassa en kenenkään. Puheistani ja teoistani kylläkin.

Valtaosa valmennettavistani aistii välittämiseni, innostukseni ja rakkauteni nopeastikin. He tietävät, että olen heidän puolellaan ja valmis antamaan kaiken sen, mitä minulla kulloinkin on annettavaa. Mutta sadassa on yksi ja kaksi, jotka tulkitsevat haluni ja aikeeni toisin.

Koska valmennan palavalla sydämellä ja vilpittömin aikein, en ole suostunut kantamaan minulle tarjoiltua syyllisyyttä. Jos olisin niin tehnyt, olisin romu enkä takuulla enää valmentaisi.

Jos joutuu elämään koko ajan varoen kuin elefantti lasikaapissa, kutistaa itsensä.

Ajatuksia, jotka ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Toivon niiden auttavan sinuakin. 

  1. Se, että piirtää omat rajansa ja kunnioittaa niitä, on paras ja rehellisin lahja sekä itselle että lähellä oleville.
  2. Jos vilpitön halu auttaa ja rohkaista tulkitaan päinvastaiseksi ja sinua satutetaan, on hyvä muistaa, että satuttamisen taustalla on satuttajan oma kipu.
  3. Toisella on vastuu omasta olostaan ja omista tunteistaan, siitä mistä kannattaa kiukustua ja mistä ei.
  4. Hyvä kitka on ihmisten välisyydessä tarpeen ja jokainen hankaluus on oman oppimisen ja kasvun mahdollisuus.
  5. Voidaksesi antaa itsestäsi toisille, sinun täytyy olla rehellinen itsellesi – olla yhteydessä siihen mitä sinussa liikehtii.
  6. Kun arvostat itseäsi ja olet itsesi puolella, arvostat myös toista ja olet hänen puolellaan. Luota siihen, että toinen aistii sen.


Omana itsenään oleminen on uskollisuuden elämän mittaista harjoittelua, mutta se on myös sisäisen vapauden, oman voiman, terveyden ja hyvän elämän edellytys.

 

Odotan innokkaasti tapaavani sinut Löydä Sun Juttusi -valmennuksissani, joihin voit tutustua täältä.

Kalenterit OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image