Kohtaan tosi usein asiakastyössäni uskomusta että olemme ainoita, joilla on huonommuuden, epäonnistuneisuuden ja arvottomuuden tunteita, konfliktin pelkoa, vaikeutta rajata, haastetta tunnistaa sydämen ääntä ja kulkea sitä päin. Suuri osa meistä ämpyilee ihmissuhteiden haasteissa ja miettii, mitä pitäisi, ei pitäisi, olisi pitänyt tai ei nyt ainakaan olisi pitänyt ja haluaisi toimia oikein. Siinä hötäkässä pitäisi yrittää opetella olemaan itselleen hyvä, eheyttää haavojaan, saada parisuhde toimimaan ja toteuttaa itseään.
Meillä on maassamme erikoistilanne verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin; aktiivinen, kollektiivinen sotatrauma eli selviytymisen kamppailu, joka elää psyykeissämme yhä, sillä trauma siirtyy hoitamattomana sukupolvelta toiselle.
Se tarkoittaa yleisellä tasolla turvattomuutta, joka näkyy meissä kollektiivisesti monin tavoin. Kun hermostossamme kroonisina yli- ja aliviritystiloina ilmenevään stressiin eli turvattomuuteen ja tunneyhteydettömyyteen vielä lisätään kasvatusfilosofia joka aiempina vuosikymmeninä jylläsi länsimaisessa maailmassa, soppa on valmis. Pitkään ajateltiin, että olennaisinta on tehdä lapsista itsenäisiä pärjääjiä, joita ei pidä hyysätä.
Eri psykologian kentillä tunnistetaan nykyään varhaisten kiintymyssuhteiden, hermoston kehittymisen, tunnesäätelyn ja oman arvon tunteen yhteys. Monella meistä suomalaisista on kehitystrauma; vaille jäämisen, arvottomuuden ja yksinäisyyden kokemus joka syntyy, kun emme saa riittävästi säätelevää, rakkaudellista tunnetason liittymistä varhaisissa kehitysvaiheissamme. Trauma voi periytyä jo sikiöajalla äidin hermostosta ja hormonitoiminnasta lapseen.
Kehitystrauma ei läheskään aina tarkoita kaltoinkohtelua vaan voi syntyä, vaikka lapsi olisi toivottu ja rakastettu. Jos hoivaajien tunneyhteys itseensä on ollut niin ja näin oman varhaisen trauman vuoksi (joka meidän maassamme on juurikin periytyneen sotatrauman peruja) tunnepeilaus ja syvän turvan luominen ovat olleet hoivaajillekin haasteellisia asioita, kun niihin ei ole saanut oppia itse. Terapiassa käyminen ja psykologisen ihmistuntemuksen popularisoituminen ovat yleistyneet vasta noin viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Et siis tosiaankaan ole yksin, jos miellytät, suoritat, koet vaikeutta rajata, ämpyilet ihmissuhteissa, pelkäät konflikteja, koet sisäisiä ja ulkoisia vaatimuksia, hirmu syyllistymistä, huonommuutta, epäonnistuneisuutta tai pelkoa mennä kohti sitä mikä sydämelle on totta.
On valtavan yleinen kokemus, että jotkut tunteemme (tai kaikki) ovat olleet kiellettyjä – emmekä silloin tunnista tarpeitammekaan. Tämä aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää, arvottomuutta, yhteydettömyyttä, puhumattomuutta, valtavia sisäisiä vaatimuksia, itsen sivuuttamista, rajattomuutta ja selviytymiskeinoinemme paahtamista.
Näillä eväillä suuntaamme elämään; ihmissuhteisiin, töihin, elon kriiseihin ja kasvun kutsuihin. Häpeä saa uskomaan, että olemme ainoita huonoja – vaikka kokemus on tosi jaettu.
Oikeastaan vasta nyt meillä alkaa olla kollektiivisesti riittävähkösti turvaa ja tilaa käsitellä ja eheyttää periytynyttä traumaa, tunnetaidottomuutta ja -yhteydettömyyttä ja turvattomuutta joka elelee hermostossamme. Olen esikoiskirjastani Sydänjuttu alkaen puhunut siitä, kuinka voimme aikuisina löytää ja määrittää suhteen itseemme uudelleen. Monen suhde itseen on kollektiivisen trauman sanelemaa, ja kun kaikki ympärillä ovat enemmän tai vähemmän samassa veneessä voi olla vaikeaa uskoa tai nähdä, kuinka suhde itseen voisi olla lempeämpi.
Vahvistuva yhteys itseen eli sisäinen turva, hermoston rauhoittamisen taidot, ymmärrys tunteista ja kyky oppia säätelemään niitä sekä hoivaava suhde itseen alkavat erillistää ja eheyttää meitä. Hyväksyminen ja myötätunto omaa elämää ja (varhaisia) vaiheita kohtaan nousevat lopulta luonnollisesti, kun saa käydä ihan rauhassa ja turvassa läpi surun, katkeruuden ja vihan tunteita – että niiden käsittelyyn avautuu tilaa selviytymiseltä eli kaikelta siltä suorittamiselta, miellyttämiseltä ja itsen nielemiseltä.
Vaikka prosessi on välillä ihan helevetin rankkaa, vapautuminen ja sydänvoimautuminen ovat mahdollista. Yleensä tarvitsemme siihen rakkaudellisen, osaavan ja meille sopivan jeesaajan apua, koska haava joka syntyy ihmissuhteissa, myös eheytyy ihmissuhteessa.
Olennaisin asia, joka edelleen pätee tuhansien asiakastyötuntien, kurssien, työpajojen ja retriittien myötä sekä omassa elämässäni että asiakkaideni kanssa on aloittaa tästä: mitä pientä hyvää voisit sallia itsellesi juuri nyt? Mitä tarvitsisit? Kaikkein eniten tarvitset hoivaa itseltäsi – vaikka apua pyytämällä – silloin, kun sitä on kaikkein vaikeinta itsellesi sallia.
Itselle pienenkin hyvän suominen, vaikka kynttilät sytyttämällä tai kävelylle lähtemällä, tuntuu niin pieneltä mutta voi mullistaa elämämme. Jokainen meistä tarvitsee ja kaipaa rakkautta ja turvaa – ja pikku hiljaa niitä voi oppia luomaan, antamaan ja sallimaan itselleen. Juuri nyt on ihan hyvä hetki aloittaa.
Kuva: Unsplash Rodolpho Sanches
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
