Sivu 407 – Hidasta elämää

Kuinka onnistua kaikessa?

Olen miettinyt omaa polkuani, onnistumisia, ”epäonnistumisia” (joita ei ole oikeasti edes olemassa), sekä motiiveja ja mielentilaa, miksi jotkut näyttävät onnistuvan kaikessa, kun taas osalla tuottaa haasteita pienimmätkin kiven murkaleet. Pistetään muutama ajatus ylös ja katotaan minkälainen yhteissoppa siitä syntyykään.

Onnistumisen edellytys?

Onnistuminen, samoin kuin menestyminen on hyvin yksilöllisesti määriteltyä. Toiselle sanasta onnistuminen tulee jonkun asian saavuttaminen mieleen, toiselle jo pelkkä yrittäminen on onnistumista. Samoin on menestyksen kanssa. Niinpä määrittelenkin tähän hetkeen onnistumisen itsensä haastamisena, oman mielen ylittämisenä, sekä oven avaamisena jollekin, joka ei ole tuttua ja turvallista. Aina onnistuminen ei tule siinä muodossa, missä odotimme sen tulevan. Esimerkkinä, jos tavoitteesi on kiivetä pohjoisen Saana tunturin päälle ja saada samalla raitista ulkoilmaa, luontokokemuksen ja fyysisen kuntoiluhetken, niin riippumatta siitä pääsetkö itse tunturin päälle, olet jo onnistunut. Jännittävää. Josta pääsemmekin ensimmäiseen askeleeseen.

  1. Aseta tavoite

Suurin osa ihmisistä (voin olla väärässäkin) elää edelleen elämää, ilman tavoitetta tai päämäärää. Jos haluat kyseenalaistaa tämän, niin kysy perheeltäsi, mikä on heidän tämän päivän tavoitteensa heti aamulla. Tavoitteellisuus ei tarkoita mielestäni sitä, että koko elämästämme tulee päämäärä hakuista, vaan se antaa suunnan meidän toiminnoillemme, joita kohti voimme edetä. Mikäli suunta meillä uupuu, kysymys herää; kenen suuntaa me sitten seuraamme? Hyvin todennköistä, että joko elämme unelmaamme tai elämme jonkun toisen unelmaa. Aseta suunta, etene sitä kohti ja klassisesti, nauti matkasta.

”Nothing happens until something moves”  - Albert Einstein –

  2. Rutiinit

Nyt kun olemme saaneet jonkinlaisen suunnan elämällemme, on hyvä tarkastelle olemmeko oikeasti menossa niitä kohti. Ihanat rutiinit. Heräämme kellonsoittoon, torkumme hetken, väsyneinä nousemme, avaamme tv:n, sanomalehden tai tietokoneen, facebookkineen. Imemme päivän ensimmäiset vaikutteet ulkoisista lähteistä, jotka muokkaavat meidän alitajuntaamme hienovaraisesti. Reaktiivisuuden kierre on mukavasti pistetty liikkeeseen, joka saattaa jatkua koko päivän. Ei siinä mitään väärää ole, mutta palveleeko tämä toiminta meidän tavoitettamme? Teemmekö niitä asioita, joiden toivoisimme elämässämme lisääntyvän?

Jokainen rutiini, jota teemme, joko lisää arvoa elämäämme tai sotii arvojamme vastaan. Jokainen rutiini vie meidät lähemmäs tai kauemmas tavoitettamme, välimaastoa ei taida olla olemassakaan, koska elämä on muutoksessa kaiken aikaa.  Miten sinä toimit päivittäin? Kuinka tietoinen olet teoistasi? Miten pienillä teoilla voitaisiin muuttaa päivän kurssia? Mitä tapahtuisi, jos herättyäsi jättäisimme aamu-uutiset poissa ja keskittyisimme kaikkeen ihmeelliseen mitä elämässämme on? Mikä ero olisi sillä, että facebookin sijaan lukisit 10 minuuttia inspiroivaa kirjaa? Miten päivä alkaisi, jos istumisen sijaan tekisimme pienen fyysisen harjoituksen, kävelystä, venyttelyyn tai miksei vaikka voimakkaaseen treeniinkin? Pienet asiat, ovat niitä mitkä tuovat ison eron lopputuloksessa. Ne on älyttömän helppoja toteuttaa päivittäin, mutta ne ovat myös älyttömän helppoja jättää tekemättä.  Päivittäiset teot muokkaavat sataman johon päädymme. Minne sinä olet seilaamassa?

3. Juhli

Jotenkin me välillä unohdamme oleellisen elämässä. Siitä itsessään nauttimisen, kaikkine kirjoineen. Mitä enemmän haluamme onnistua, sitä enemmän lienee hyvä juhlistaa onnistumista. Ennenkaikkea huomata onnistuneensa. Miten ikinä pystymme saamaan onnistumisen tunnetta, ellemme anna sitä tunnetta itsellesi? Juhlimisella en välttämättä tarkoita perjantaista pääntäyttämistä aineilla, jotka sekoittavat päämme ja emme muista edes onnistuneemme. Enemmänkin tarkoitan juhlimisella itseään selkään taputtamista, jopa ääneen sanomista ”mahtavaa, mä tein sen” ”aivan älytön meininki, uskomatonta missä pystyin kasvamaan” ”mähän pystyn mihin tahansa”. Mitä tahansa mikä motivoi ja sytyttää sinut.

En usko positiiviseen ajatteluun, enemmänkin keskittymiseen ja tarkentamiseen rehellisesti. Voimme keskittyä päivittäin niihin asioihin, jotka ovat pielessä, tai voimme keskittyä niihin asioihin, jotka ovat loistavasti elämässä. Tätä voimme yhdistää mihin tahansa, parisuhteissamme, kehon tavoitteissamme ja ympäristössämme. Ehkä selkein esimerkki on parisuhde, jossa suhteen alussa teemme (päässämme) kaksi listaa ihmisestä. Toinen lista on pitkä ja se kertoo, mitä kaikkea toisessa ihmisessä on vialla. Toinen lista kertoo mitä ihanaa tuossa ihmisessä on. Harmi olisi, jos lukisimme tuota ensimmäistä pitkää listaa päivästä toiseen ja toisen ihanan listan lukisimme tuon ihmisen hautajaisissa vasta. Juhlitaan jokaista onnistumista, jokaista hyppäämistä, jokaista hetkeä, joka mahdollistaa meillä kasvun ja kehityksen. Välillä hieman kirpaisten ja karisten, välillä ihanan autuaallisen aukeavasti. Juhli, anna itsellesi huomiota ja nosta tekemisesi alustalle.

4. Aloita!

Jätetään vertailut roskakoppiin, ollaan lempeitä itsellemme ja ennenkaikkea uskalletaan epäonnistua. Ilman epäonnistumista voimmeko koskaan onnistua? Vauva, joka ei uskaltaisi koskaan kaatua, oppisiko koskaan kävelemään? Mikäli määritämme onnistumisen epäonnistumisen puutteena, silloin olemme jo matkalla epäonnistumiseen. Määrittele onnistuminen oppimisena, ”virheiden / puutteiden” huomioimisena missä kasvaa ja luo itsellesi polku, joka jo itsessään on iloa ja täyttymystä tuovaa. Ilman kasvua ei liene onnellisuuttakaan. Ilman kasvua ei liene onnistumistakaan.  Mikä tahansa tavoitteesi on, luoda itsellesi terveempi keho, entistä eloisampi persoona, luoda uusi ura ja työ, kaikki on mahdollista. Jokainen joka vielä tässäkin vaiheessa on päättänyt jatkaa lukemista, pystyy onnistumaan missä tahansa. Mutta se vaatii sen, että aloittaa jostain, uskaltaa pistää itsensä alttiiksi, rohkeasti, lempeästi ja avoinna elämän mahdollisuuksille. Tiiäkkö, nää pystyt ihan mihin tahansa!

” I can accept failure, but i can’t accept not trying” - Michael Jordan –

Miksi emme kysy enemmän: ”Miten rakkaus ilmenee tässä päätöksessä?”

Onko mahdollista, että ihminen on liian vahva rakastamaan itseään ja toisia ihmisiä? Kuulostaako se epäuskottavalta ja epäloogiselta? Jos uskoo olevansa vahva, eikö silloin nimenomaan ole tyytyväinen itseensä? Eikö meidän ole tarkoituskin olla vahvoja ja pärjääviä?

Elämme maailmanhistoriassa ennennäkemätöntä aikaa: tavallisen ihmisen elämästä ovat poistuneet entiset rajoitukset. Rajoittamattomuuden ajatus antaa meille vapauden illuusion. Tunnemme, että periaatteessa kaikki on meistä itsestämme kiinni, ja jos vain haluamme kovasti ja yritämme vielä enemmän, mikä tahansa on mahdollista.

Huikea rajattomuus ei kuitenkaan ole tuonut pelkästään helpotusta. Kääntöpuolella on kokemus riittämättömyydestä ja hallitsemattomuudesta. Kärsimättöminä ahnehdimme elämää kaikin tavoin. Levottomina riennämme eteenpäin kuin peläten, ettemme ehdi elämämme aikana tehdä ja saada kaikkea sitä, mitä meidän mielestämme tulisi saada.

Kun kaikki on periaatteessa mahdollista ja maailmasta on tullut kaikkien ihmisten elinpiiri, yksilö joutuu painimaan omien rajojensa kanssa. Hän joutuu pohtimaan omia mahdollisuuksiaan, osaamistaan, jaksamistaan, taloudellisia ja terveydellisiä resurssejaan. Ajan kuluminen ja rajallisuus vielä lisäävät huolta. Nykyajan ihmisen paineet poikkeavat selvästi aikaisempien sukupolvien kohtaamista paineista.

Ihminen on paradoksaalinen olento. Tästä johtuen paljon itseltään vaativa ja itsensä vahvaksi tunteva ihminen saattaa todellisuudessa olla pahin vihollisensa. Hän on asettanut itselleen tavoitteita kaikesta mahdollisesta, mitä hänen on saatava elämässään aikaiseksi ja omakseen. Tähän häntä ajavat monet, erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneet ja opitut mielikuvat, uskomukset ja ulkoisen maailman esimerkit. Ne muokkaavat elämässä onnistuvan ideaali-ihmisen kuvaa, jota hän tavoittelee joko tiedostaen tai tiedostamattaan.

Kaikessa tässä ihmiselle voi käydä ”vanhanaikaisesti”. Hän saattaa elää koko elämänsä niin, ettei se olekaan hänen omansa, vaan elämä, johon hän on ohjautunut saamansa kasvatuksen ja muiden hänelle tarjoamien uskomusten seurauksena. Näin tapahtuu monille meistä. Emme osaa kuunnella sisäistä ääntämme, todellista itseämme, emmekä osaa pitää huolta elämämme tärkeimmästä ihmisestä: itsestämme. Tämä johtuu siitä, ettemme osaa rakastaa riittävästi itseämme emmekä siksi huolehdi itsestämme. Jäämme vieraaksi itsellemme ja sen seurauksena emme myöskään ymmärrä toisiamme.

Mutta miksi kirjoitan itsensä rakastamisesta aikana, jona kaikki näyttävät olevan paljon enemmän kiinnostuneita itsestään kuin toisista ihmisistä ja jona olemme huolissamme narsismin lisääntymisestä? Eikö tällä hetkellä markkinoilla ole tarjolla enemmän kuin kylliksi tuotteita ja palveluja, joilla voimme osoittaa, että välitämme itsestämme ihan valtavasti? Eikö kaikki tämä kerro, että rakastamme itseämme paljon?

Kirjoitan siksi, että heräisimme ymmärtämään, mitä todellinen rakkaus on. Kirjoitin kirjani Rakasta itseäsi, löydä sydämesi viisaus ja voima, koska minusta näyttää, että suomalaiset eivät osaa rakastaa itseään riittävästi. Eivät niin paljon, että yksittäisen ihmisen elämä ja yhteinen elämämme olisi niin hyvää kuin se voisi olla.

Meidän on nähtävä itsemme totuudellisemmin. Meistä suomalaisista löytyy hyvin ristiriitaista tietoa. Toisaalta kansainvälisissä vertailuissa kerrotaan suomalaisten olevan onnellisia, toisaalta meillä syödään valtavasti masennuslääkkeitä. Nuorisomme ja vanhusten elämästä kerrotaan kaikkea muuta kuin onnellisuutta ilmaisevia tutkimustietoja. Nämä ristiriitaiset tiedot muistuttavat meille, että on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten me elämme tässä maassa, miten itse voimme ja miten lähimmäisemme voivat. Millaisia me suomalaiset olemme toisiamme kohtaan? Millainen on elämänasenteemme? Mikä on tehnyt meistä tällaisia? Mikä on muokannut asenteitamme ja tavoittelemaamme ihmiskuvaa?

Näkemykseni on, että meistä on tullut kansa, joka on 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen sairastunut vahvuuteen, eikä pysty terveellä tavalla hyväksymään ihmiseen ja ihmiselämään liittyvää haavoittuvuutta ja avuttomuutta. Suomalaisilla on poikkeuksellisen suuri yksinselviämisen tarve. Kulttuurimme ja kasvatusperinteemme ovat saaneet aikaan tiedostamattoman häpeän pelon, joka ohjaa meitä jokaista enemmän kuin arvaammekaan.

Kun rakennamme nykyisessä rajattomuuden maailmassa itsellemme epärealistisen ihmiskäsityksen, viritämme samalla itsellemme ansan. Se on rakkaudettomuuden ansa. Joudumme siihen, koska emme tunne kelpaavamme itsellemme emmekä toisille. Yksinselviämisen eetoksemme saa meidät kohtelemaan itseämme ja toisiamme julmasti. Meidän on herättävä hoitamaan rakkaussuhdetta itseemme. Samalla hoidamme sitä kaikkiin läheisiimme, ja kykymme myötäelämiseen vahvistuu.

Voisiko meissä herätä aito halu rakastaa itseämme? Jospa me voisimme tutustua itseemme niin hyvin, että meistä jokaisesta tulisi itsemme paras ystävä, jolle olisimme lojaaleja ja lempeitä läpi koko ainutkertaisen elämämme. Vain tällainen rakkaus- ja huolenpitosuhde itseen varmistaa hyvän elämän myös toisten ihmisten kanssa.

Hyvä elämä Suomessa edellyttää suuria rakenteellisia ja asenteellisia muutoksia. Ne edellyttävät uskoa ja luottamusta toisiimme ja tulevaisuuteen. Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan, vaikka pyrimme kieltämään sen. Emme hallitse elämää sillä tavoin kuin haluaisimme ja vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pystyimme. Rajattomuus ja maailman avoimuus on aiheuttanut, että olemme entistä enemmän riippuvaisia muissa maissa tehtävistä taloudellisista ratkaisuista. Tämä tosiasia meidän on pakko hyväksyä ja opeteltava elämään sen kanssa totuudellisesti. Voimme tehdä vain sen, mikä on kykyjemme rajoissa ja juuri niihin asioihin meidän tulisi yhdessä keskittyä.

Mutta kun teemme päätöksiä ja rakennamme tätä yhteistä maatamme, meidän pitää ymmärtää, että hyvä elämä edellyttää muutakin kuin muodollisesti moitteettomat rakenteet ja tieteellisen osaamisen. On kiinnitettävä aivan eri tavalla huomiota siihen, mitä me tunnemme. Ei riitä, että asiat näyttävät olevan kunnossa, on kysyttävä myös, tuntuvatko ne olevan kunnossa. Jos eivät, mitä silloin puuttuu.

Hyvä elämä edellyttää vahvempaa tietoista rakkauden esiintuomista kuin mitä me tällä hetkellä teemme Suomessa. Me emme kysy päätöksiä tehdessämme: ”Miten rakkaus ilmenee tässä päätöksessä?”

Tarvitsemme enemmän rakkautta henkilökohtaiseen elämäämme, mutta tarvitsemme sitä myös työelämään ja yhteiskunnan toimintaan. Ilman tietoista ja todistettavaa rakkauden sisällyttämistä omiin ja yhteisiin päätöksiimme emme kykene tekemään oman ja yhteisen elämämme kannalta hyviä ratkaisuja. Ilman rakkautta, me emme pysty tekemään päätöksiä, jotka osoittavat sydämen viisautta, joka on ainoa varma tapa edistää hyvää elämää.

On hyvä muistaa Albert Einsteinin sanat, jotka tukevat sydämen viisauden tärkeyttä: ”Merkittäviä ongelmia emme voi ratkaista samalla ajattelun tasolla, joka ne on luonut.” On siis etsittävä viisautta tavanomaisen ajattelun ylittävältä tasolta.

Annu (Anne-Liisa) Palmu
OTK, vertaiskeskustelija
Hekate Consulting

Elämää helpottavista laitteista

Moni asia on osunut oikeaan, kun on ennustettu, mitä tässä ajassa tapahtuu. Esimerkiksi professori ja tieteiskirjalija Isaac Asimov ennusti 50 vuotta sitten, että vuonna 2014 ihminen erkanee luonnosta, koneet helpottavat kotitöitä, sähköjohtoja ei tarvita, puhelinviestinnässä on ääni ja kuva sekä taulutelevisiot koristavat seiniä.

Asimovin tapaan moni muukin on ennustanut, että koneet hoitavat työn ja ruoanlaiton, joten ihmiskunta sairastuu ikävystymiseen. Vaan kuinka moni joutuu kamppailemaan ikävystymisen kanssa nykypäivänä?

Kiireen piti loppua mikroaaltouuniin, valmisruokiin, pyykin- ja astianpesukoneisiin, autoihin, lentokoneisiin ja kahvinkeittimiin. Mitä sinä teet sillä ajalla, mikä säästyy koneiden pauhatessa? Sillä säästyyhän tuota aikaa siihen verrattuna, että ruoka valmistetaan puuhellella, siihen verrattuna, että vesi kannetaan ja pyykit ja tiskit pestään, siihen verrattuna, että kuljetaan jalan, suksilla tai höyrylaivalla.

Missä on tuo kaikki aika?

Kesämökillä halko asetellaan pölkyn päälle ja napautetaan. Korillinen kannetaan saunalle. Joskus tuohta rapsutellessa menee pitkäkin tovi: saattaa saada mehevästä palasta kiinni, mutta käteen jääkin vain pieni lipare. Vesi kannetaan pataan. Löylyistä pitää pitää huolta, jos aikoo nautiskella.

Kotona arkea on ehkä päätetty helpottaa heti valmiilla saunalla. Löyly on saatavilla milloin tahansa ja pikaisesti. Tshhhhhhh.

Ja silti: Aikaa ei voi säästää eikä kuluttaa. Aikaa ei voi säästää tekemällä nopeasti, eikä sitä voi kuluttaa lorvimalla. Aikaa ei varsinaisesti ole edes olemassa. Olennaisempaa lienee kokemuksemme siitä elämästä, mitä vain satutaan mittaamaan tietyllä tavalla. Väitän, että kiirettä vähentävät laitteet lisäävät kiireen tuntua. Vaikka aikaa on käytössä enemmän, asioita nopeuttavat laitteet eivät suinkaan lisää ajan tuntua.

Kiire on totta silloin, kun aikaa on vähemmän kuin tekemistä. Silloin tekee mieli heittää löylyä nopeasti, tshhhh. Mutta laitteiden ja muiden apukojeiden määrästä voimme päätellä, että kiire ei lopu nopeuttamalla muitakin toimintoja. Tämä johtuu siitä, että kiire on aina myös tunne. Mitä tulee, kun samaan lisätään samaa, kiireeseen lisätään nopeutta?

Jos nyt pitäisi ennustaa, ennustaisin, että kiirettä ei taltuteta tulevaisuudessakaan asioita nopeuttavilla ja ”helpottavilla” laitteilla. Ennustan, että kiire tullaan taltuttamaan löytämällä arvo elämän perusasioiden tekemisestä, niistä, joista olemme niin kovasti halunneet päästä eroon.

En nimittäin usko, että elämässä on kyse täysillä kiireessä tekemisestä ja sitten vastapainona totaalisesta olemisesta. Minä uskon, että kiire poistuu sillä, että teemme vähän koko ajan, viitsimme, touhuamme, puuhastelemme, puurraamme ja nukumme hyvin. Meditoimme ihan jokaisessa arjen askareessa, lepäämme tekemisessä.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Vetovoiman ansat – hyvän suhteen ei tarvitse olla jatkuvasti emotionaalisesti haastavaa

Ihmiset, joita kohtaan tunnemme voimakasta vetovoimaa eivät välttämättä ole meille hyväksi! Joku heissä – usein joku vähemmän miellyttävä asia – saattaa alitajuisesti muistuttaa meitä lapsuudessamme koetusta läheisestä vuorovaikutussuhteesta. Ihastuksemme kohde saattaa olla etäinen, kriittinen, vaikeasti saavutettava, kontrolloiva tai dominoiva.

Kun kohtaamme aikuisena lapsuuden kiintymyskohdettamme muistuttavan henkilön, meissä voi herätä samanlainen kaipaus ja epävarmuus, jota koimme varhaisessa kiintymyssuhteessamme. Meissä aktivoituu silloin emotionaalisia tarpeita, jotka olemme oppineet yhdistämään kiintymykseen, läheisyyteen ja rakkauteen.

Kun kohtaamme jonkun, joka aktivoi varhaiset tunnemuistomme, meissä herää poikkeuksellisen voimakas emotionaalinen halu, tarve tulla rakastetuksi ja hoivatuksi. On yleensä vaikea tiedostaa syytä sille, miksi tuntee voimakasta vetovoimaa jotakin ihmistä kohtaan. Jokin mystinen asia toisessa herättää halumme.

Vetovoimassa on kyse monimutkaisesta psykologisesta prosessista, jonka ihminen saattaa kokea lähes maagisena. Tunnemme voimakasta, hullaannuttavaa ja lähes pakonomaista halua olla lähellä ihastuksemme kohdetta. Varhaiset ja usein negatiivisesti latautuneet kiintymyskokemuksemme ovat jotakin, jonka olemme oppineet yhdistämään ’oikeaksi kemiaksi’, tunteeksi siitä, että palaset loksahtavat kohdalleen.

Vetovoima on pakottava tunne.

Usein olemme kuitenkin viehättyneitä ihmisistä aivan vääristä syistä. He herättävät epävarmuutemme, emotionaaliset tarpeemme ja pitävät meidät kaipauksen tilassa. Toiset ihmiset sen sijaan vetävät meitä puoleensa oikeista syistä: he tukevat meitä, pitävät huolta tarpeistamme ja tunteistamme. Tasapainoisessa suhteessa alun vetovoima auttaa luomaan tunnesiteen, joka ajan kanssa voi johtaa kestävään ja syvään ihmissuhteeseen.

Jotkut ihastuvat kuitenkin vain ihmisiin, jotka ovat emotionaalisesti saavuttamattomia. Yleensä vetovoiman taustalla on silloin läheisyyden pelko. Menneisyys on saattanut ohjelmoida ihmisen yhdistämään epävarmuus ja vetovoima toisiinsa. Hylätyksi tulemisen pelko saa adrenaliinin virtaamaan, joka sekoittuu romanttisen rakkauden kaipuuksi. Emotionaalisia tarpeita on silloin vaikea erottaa rakkaudesta.

Toiset puolestaan kokevat rakkautta ja emotionaalista syvyyttä vain jos pelkäävät menetystä. Jos tunnemme olomme turvalliseksi, saatamme helposti pitää toista itsestäänselvyytenä. Joillekin turvallisuus ja mukavuus toisen ihmisen seurassa tarkoittaa, että suhteesta puuttuu intohimo.

Olen itse ollut suhteessa ihmisen kanssa, joka ei herättänyt sisäisiä traumojani. Miesystäväni oli turvallinen, rakastava ja lempeä. Tulkitsin suhteen virheellisesti vain ystävyydeksi, koska en tuntenut emotionaalista kaipausta enkä suurta vetovoimaa. Olen sittemmin oppinut, että vetovoima ei välttämättä ole hyvän rakkaussuhteen merkki.

Nykyisin en kaipaa suhdetta, joka perustuu voimakkaaseen haluun olla toista lähellä.

Sen sijaan haluan rakentaa suhteen, joka perustuu luottamukselle ja autenttiselle rakkaudelle. Kokemuksista viisastuneena tiedän, että hyvän suhteen ei tarvitse olla jatkuvasti emotionaalisesti haastavaa. Luottamus, lojaalisuus, vakaus ja tasapaino ovat asioita, joita nykyisin arvostan ja haluan ihmissuhteissani kehittää.

Ehkä rakkaus ensisilmäyksellä ei olekaan tähtiin kirjoitettu, vaan heijastaakin varhaisia emotionaalisia tarpeitamme. Aito rakkaus saattaa löytyä sieltä, mistä sitä ei ole edes tajunnut etsiä. Ehkä lähempää kuin mitä osaat arvatakaan.

Juttu pohjautuu osittain Susan Andersonin kirjaan The Journey from Abandonment to Healing.

Toimituksen vinkki: Ymmärrä paremmin itseäsi, elämääsi ja valintojasi

Ymmärrä itseäsi – Terapeuttiset itsetuntemuskortit auttavat sinua tutustumaan itseesi: omiin elämänvaiheisiisi, sisäiseen maailmaasi ja siihen, miten kohtaat maailman. Kortit auttavat ymmärtämään, tukevat ja myös kysyvät tärkeitä kysymyksiä, jotta sinun on helpompi löytää oma äänesi – ja itsesi. Ymmärrä itseäsi -kortit sopivat niin aikuisille kuin nuorille.

Tutustu korttipakkaan TÄÄLLÄ.

Intuitiivinen Elämä: Intuition johdatuksessa

Eräänä syysiltana, kymmenisen vuotta sitten, lähdin töistä kotiin kädessäni kirja, joka oli lähes tipahtanut syliini työpaikan kirjahyllystä. Kirjan nimi oli The Journey. Elin elämänvaihetta, jossa paniikkihäiriöt värittivät arkeani vaikka olin jo ottanut suuria askeleita oman hyvinvointini ja henkisen kasvuni eteen.

Olin aina ollut ihminen, joka oli ollut hyvä kuuntelemaan muita, mutta omien todellisten tunteideni paljastaminen avoimesti muille oli ollut minulle äärimmäisen vaikeaa. Tiesin, että isäni kuolema oli tuonut mukanaan uskomuksia, joiden kanssa kamppailin.

En uskaltanut myöntää pahaa oloani edes lähimmille ystävilleni, koska tunsin, että he eivät ehkä hyväksyisikään minua enää. En olisikaan heidän silmissään enää se vahva, iloinen Laura. Saatoin jopa kaunistella ystävilleni asioita parisuhteestani. Asioita, jotka monille olisivat arkipäiväisiä tuskastumisen aiheita kumppanin kanssa. Minulle ne kuitenkin olivat salailtavia häpeän aiheita. Tunsin kai olevani huono ihminen jos myöntäisin, että minullakin oli joskus paha mieli. Jokin ääni sisälläni kuitenkin huusi tulla kuulluksi.

Halusin olla vapaa.

Tutustuin The Journey kirjaan ja siinä esitettyyn prosessiin. Kirjan kirjoittaja kertoo, että tunteet täysin tuntemalla ne purkautuvat, jopa solumuistista. Kirjoittaja oli itse prosessin avulla päässyt eroon jalkapallon kokoisesta kasvaimesta vatsassa. Kirja resonoi minuun tavalla, jota en voinut vastustaa.

Päätin kohdata pelkoni sieluni paljastumisesta.

Pyysin ystäväni kylään tekemään kanssani kirjassa ohjatun prosessin. Antauduin prosessiin täysin. Se oli järisyttävä kokemus. Tuon illan aikana koin tunteitani täysin. Puhuin täydellä rehellisyydellä suodattamatta ja tiputtauduin tilaan, jossa tunsin miten kaikki oli aivan selvää, miten minulla ei tuntunut olevan rajoja. Olin kaikkialla ja tunsin vain suurta rakkautta. Tila oli jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Siinä tilassa oli yhtä aikaa läsnä rauha, rakkaus, inspiraatio, ilo, helpotus ja selkeys. Täysi selkeys.

Siitä hetkestä alkaen tiesin, että jos vain tekisin elämässäni päätökset tuosta tilasta käsin, en enää voisi tehdä “vääriä “ päätöksiä. Jos kohtaisin itseni ja muut tuosta tilasta käsin, kohtaisimme aina rakkaudella. Tiesin, että minulla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiini itsessäni.

Ymmärsin sydämessäni miten olemme kaikki yhtä. Sain syvän kokemuksen todellisesta olemuksestani ja väylän käsitellä tunteitani. Nykyään hurraan kun tunnen esimerkiksi kiukkua ja osaan tunnistaa sen kiukuksi. Voin antaa tunteen tuntua kehossani ja vapautua. Voin olla vapaa aina kun valitsen niin. Tuona iltana sanoin hyvästit paniikkikohtauksilleni ja astuin uudenlaiseen tapaan nähdä ja kokea maailma. Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui.

Intuition johdatuksessa eläminen on tuonut elämääni syvän rauhan ja luottamuksen.

Intuition kuunteleminen ja seuraaminen on tuonut mukanaan niin paljon iloa, etten löydä sille sanoja. Rohkeutta valita rakkaus pelon sijaan päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan. Aitoutta ja rehellisyyttä itseä ja muita kohtaan. Synkroniaa, jonka ansiosta olen hyvin usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mahdollisuuksia, jollaisista en olisi ennen edes uskaltanut uneksia. Syvää kiitollisuutta elämän kauneutta kohtaan ja upeita ihmisiä.

Se on myös tuonut mukanaan tilan keskeneräisyydelle ja epätäydellisyydelle. Luvan olla juuri siinä missä olen. Niinä hetkinä kun huomaan, että rajoittavat uskomukseni ja vanhat tapani toimia yrittävät pitää minut erossa asioista, joita haluan tehdä, sanoa tai kokea, pysähdyn.

Pysähdyn ja teen nopean prosessin, joka on kulkenut matkassani lähes päivittäin jo useamman vuoden ajan. Tuo prosessi auttaa minut saamaan yhteyden sisäiseen viisauteeni ja toimimaan rauhasta ja selkeydestä käsin. Haluan jakaa tuon prosessin kanssasi seuraavassa blogissani toivoen, että myös sinä, voit saada siitä jokapäiväisen työkalun intuitiolihastesi kehittämiseen.

Koko sydämestäni toivotan sinut tervetulleeksi elämään kanssani intuitiivista elämää.

Rakkaudella,

Laura

Äitiyden haasteet ja niiden merkitys juuri nyt

Kirjoittaja Heidi Harju (ent. Kuusisto) ja hänen ystävänsä Elina Sillanpää haluavat auttaa naisia, äitejä ja tulevia äitejä voimaan paremmin näinä päivinä ja nostaa naisten potentiaalia esiin. Heidän molempien blogitekstejä voit seurata Naiseuden voima – nimisen FB-yhteisön sivuilla.

Vaatimukset nykyäidille ovat kovat. Pitäisi olla läsnä ja riittävä lapselleen, ylläpitää siistiä ja kivaa kotia, täyttää miehen tarpeet sekä useimmiten käydä töissä. Tämäkään ei vielä riitä. Pitäisi olla myös jotain muuta erityistä ja pysyä maailman menossa mukana. Pitäisi täyttää ihannenaisen mitat (eli tänäpäivänä olla vahva ja timmi), pitäisi olla harrastuksia, tavata ystäviä ja seurata facea, twitteriä, instagramia, pinterestiä ja lisää tulee. Matkustellakkin pitäisi ja toteuttaa unelmia. Mielikuva väsyneestä ja kiukkuisesta kotiäidistä likaisissa verkkareissa siivottomassa kodissa on jotain, mikä ei todellakaan ole trendikästä, vaikka se on silloin tällöin totisinta totta meille jokaiselle äidille.

Toisaalta ei tarvitse edes mennä noin pitkälle tuon mielikuvan kanssa. Ajatus äidistä, joka hoitaa lapsiansa ja leikkii heidän kanssaan päivästä toiseen – tekee ehkä haastavinta työtä ikinä – ei saa juurikaan arvostusta ulkoapäin. Siitä ei kirjoiteta lehdissä eikä väsymystä ja arjen haasteita viitsitä kovin paljon avata somessa, jossa ihmiset hakevat lähinnä tykkäämisiä päivityksilleen. Työpaikalla saat sentään yleensä nähdä työsi tulokset ja voit saada kannustusta ja hyvää palautetta tekemisistäsi. Kotiäidin saama palaute ja arvostus on huomattavasti näkymätöntä. Kun äiti on väsynyt, ei hänellä ole tarpeeksi annettavaa lapsilleen ja syntyy kierre; lapset hakevat huomiota ja koettelevat äidin rajoja. Vaikka kaikkesi annat, se ei tunnu riittävän edes hetken hengähdystaukoon. Usein työntäyteisen päivä jälkeen on fyysisesti ja henkisesti aika puhki ja sen jälkeen tulee mies, jolla on myös omat tarpeensa. Tässä vaiheessa yhteys omiin syvempiin tarpeisiin on ehkä kadonnut ja pinta-ajatuksissa on vain, että ”nyt pitäisi kai mennä salille” tai ”jotain nyt pitäis tehdä, jotta huomaisin edes itseni”.

Entisajan äideillä oli vahva tuntuma omaan kehoonsa ja siihen, mikä oli myös lapselle hyväksi. Nykypäivänä joudumme miettimään sitä, mikä olisi meille tai lapsellemme hyväksi päällämme, joka usein ylikuormittuu arjen vaatimuksissa. Koemme ajoittain jonkinlaista onnellisuutta ja moni kyllä rakastaa lastaan aidosti. Silti sisällämme piileksii säännöllinen tyytymättömyys emmekä löydä pysyvämpää mielenrauhaa tai keksi järjellä ratkaisua ongelmiimme, joita emme edes välttämättä pidä ”oikeina” ongelmina.

Voisiko näillä kaikilla äitiyden haasteilla olla kuitenkin jokin suurempi merkitys ja viesti meille tuotavana? Voisiko paineen, stressin, haasteet ja jatkuvat vaatimukset kääntää hyvän muutoksen energiaksi? Energiaksi, joka auttaisi koko maailmaa voimaan paremmin. Sama koskee yleisesti kaikkea naiseuteen liittyvää. Feminiinistä puoltamme yhdistää tarve yhteyteen, jakamiseen, tunteista puhumiseen ja auttamiseen. Olemme ehkä jotkut huomanneet sen, että jotain ihan uutta alkaa syntyä kun keskittää huomionsa näiden syvempien tarpeidemme täyttämiseen. Useasti haemme hetkellistä tyytyväisyyttä jostain ulkoapäin. Nopeat, ulkoapäin tulevat pikavoitot eivät kuitenkaan tuo pitkäkestoista täyttymystä ja merkitystä elämään.

Seuraavassa askeleita, jotka avaavat sisäisiä mahdollisuuksiamme:

1. Tiedosta ja hyväksy omat rajasi. Helposti ne sumenevat päivän aikana, etenkin, jos hengähdystaukoja ei ole. Ensimmäinen askel on myöntää itselleen, että on aika puhki. Vaikka olemme opetelleet suoriutumaan, pärjäämään ja näyttelemään vahvaa, meidän ei tarvitse enää tehdä sitä. Naiseuden esiinnousu tapahtuu silloin, kun tunnustamme itsellemme todelliset tarpeemme ja tunteemme.

2. Toinen askel on kommunikointitaitojen parantaminen. Jos emme myönnä itsellemme ja toiselle, että kaipaisimme nyt apua,tukea tai palauttavaa toimintaa niin meistä tulee pintakiukkuisia äksyileviä akkoja. Sisäinen haavoittuvuutemme heijastuu ulospäin näennäisenä vahvuutena: minähän en aitoja tunteitani näytä, vaan syytän ennemmin olosuhteita, lapsia tai vaikka miestä. Jos kuitenkin avaudumme miehelle ja kerromme tunteistamme ilman, että hän kokee ne syytöksinä tai vaatimuksina itselleen, hänen maskuliininen puolensa haluaa suojella ja auttaa meitä yli kaiken. Mutta kaksi tunteensa hallitsevaa miestä talossa on vaan liikaa. Jos ei ole miestä, jolle puhua, niin sitten pitää löytää joku ihminen. Jokaisella on varmasti joku tällainen ihminen, kun vaan avautuu asialle.

3. Löydä tukiverkostoa perheen ulkopuolelta. Nykyään spontaani kanssakäyminen, vaikka toiselle soittaminen silloin, kun haluaisi purkaa tuntojaan ei ole kovin itsestäänselvyys ainakaan monelle. Ihan joka kerta, kun ikävät tunteet valtaavat, niitä ei tarvitse välttämättä puhua ulos, mutta melko säännöllisesti tarvitsisi tehdä ”tunteiden tilannepäivitys” ihmisen kanssa, joka ymmärtää sinua syvemmin. Tämä ihminen ei välttämättä ole mies, koska miehet eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan täysin siihen, mitä nainen kokee sisällään. Sen sijaan toinen äiti, toiset äidit ja naiset pystyvät ymmärtämään paremmin sitä ”mitä ei kovin järkevästi ole selitettävissä” .

4. Panosta muutamiin ihmissuhteisiin, jotka antavat sinulle selvästi voimia. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ihmissuhteiden rakentaminen tasolle, jossa voit luottamuksella kertoa tunteistasi vaatii aikaa ja panosta. Ei todellakaan riitä, jos näemme ystäväämme kerran kuukaudessa parin tunnin ajan. Siinä menee liikaa aikaa ja energiaa kuulumisten vaihtoon. Tarvitaan siis aikaa ja tilaa, että pääsee toisen sisälle – sinne olennaiseen. Se ei tässä kulttuurissa ihan viidessä minuutissa tai parissa tunnissakaan tapahdu. Se vaatii vähintään viikoittaista yhteydenpitoa ja aikaa kiireettömään olemiseen ja kanssakäymiseen.

Olen todennut, että kaikkein kätevintä on pyytää ystäviä kylään koko päiväksi ja etenkin yökylään. Tällöin meillä on riittävästi aikaa puhua ja olla ilman ajan painetta. Näistä ihmissuhteista saa todella paljon irti ja niissä on luonnollinen, antamisen ja saamisen balanssi. Välillä voidaan olla hiljaa ja tehdä omia juttuja. Useimmiten kuitenkin nautimme jutella, ideoida, haastaa toistemme rajoja, tehdä ruokaa, nauraa lapsille ja leikkiä yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Aina yökyläilyn jälkeen toteamme, että tämä on niin parasta ja täyttää 100% äidin ja naisen tarpeemme. Ei tarvitse heti asua kimpassa tai yhteisössä, mutta voi ottaa elämään yhteisöllisiä elementtejä, jotka rikastavat elämäänme. Myös mies on tyytyväinen, kun on kaksi naista talossa.

5. Elä omaa elämääsi. Ei oikeasti ole väliä, mitä kaikkea hienoa nykyään on tarjolla, jos se ei herätä sinun sisäistä kipinääsi. On niin paljon, mitä pitäisi olla, mutta jos lähdemme tavoittelemaan jotain, mitä ei oikeasti ole meidän unelma, vaan jonkun toisen niin emme saa ikinä mielenrauhaa. Säännöllinen hiljentyminen, pysähtyminen ja oman sydämen kuuntelu vie takuuvarmasti oikeaan suuntaan. Toki meidän tulee myös kokeilla erilaisia asioita; ottaa askel ja toinen ja joskus poiketa tutulta ja turvalliselta polulta. Joskus myös tuntuu, että kävelemme takaperin ja jos se tunne tai paikalleen jumiutuminen tuntuu jatkuvan, tulee silloin ottaa uusi askel ja hakea rohkaisua innostavien ihmisten tai vaikka valmentajien parista. Liian paljon sinnittelemme omien ajatustemme, toiveidemme ja tuskiemme kanssa yksin. Usein käy niin, että kun sisällä pidätellyn ajatuksen tuo uusille vesille, vapautuu energiaa, joka mahdollistaa vasta konkreettisen seuraavan askeleen ottamisen.

6. Tiedosta naisena olemisen mahdollisuudet. Haasteet ja tunteet, joita koemme viestivät paremman muutoksen mahdollisuudesta. Kun saamme rakentavasti purkaa ja puhdistaa sisimpämme, voimme luoda tällä energialla uutta. Täyttymystä jokapäiväiseen elämäämme tuo se, että koemme olevamme jotain suurempaa kuin itseämme varten olemassa täällä. Tästä ymmärrysmaailmasta käsin otamme erilaiset hetkittäiset vastoinkäymiset vastaan ihan eri tavalla, kuin olemme oppineet. Elämä alkaa maistua yhtäkkiä – Elämältä.

……………….

Heidin Uusi päivä -postauksia julkaistiin Hidasta elämää -sivustolla vuonna 2013. Pääset lukemaan niitä täältä.

Miksi sinä elät toisten tunteita?

Kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa toin esille, että ihminen on tiedostamatonta tietoa lähettävä empaattivastaanotin, siis luonnostaan taipuvainen tuntemaan sen mitä ympäristössä tapahtuu.

Sen lisäksi meidät on opetettu ajattelemaan, että meidän kuuluu reagoida ympäristöömme sen lähettämän informaation ja toiveiden mukaan.

Me yhtaikaa elämme tunteita, jotka eivät ole omiamme, ja kuvittelemme, että meidän kuuluukin kantaa näitä tunteita. Mielenkiintoista.

Sinä reagoit kaikkeen mitä sanon. Nytkin, joka hetki. Aivan kuten reagoit jokaiseen ihmiseen ja tapahtumaan ympärilläsi. Jos istuisimme kasvotusten, reagoisit liikkeisiini, hengitykseeni, hajuuni – ja moniin muihin niistä lukemattomista tavoista joilla kommunikoin ympäristöni kanssa. Jos hartiani olisivat jännittyneet, hengittäisin pinnallisesti ja purisin kuunnellessani hampaita kevyesti yhteen, kehosi tietää sen.

Reagoit vaikka et olisi siitä tietoinen. Aistit, havainnoit ja matkit kokemusta sisäisesti. Tapahtumia voi tuskin erottaa toisistaan, mutta tämän jälkeen annat havainnoillesi henkilökohtaisen merkityksen – siis määrität mitä tämä tarkoittaa sinulle.

Ihminen on vastuussa omasta reaktiostaan

Moni näkemys puhuu sen puolesta, että kukaan ei ole vastuussa siitä miltä sinusta tuntuu. Sinä itse olet. Yksi askel aikuiseksi kasvamisessa lienee se, että ymmärrät tämän ja otat vastuun elämästäsi. Rakkaus, onnellisuus tai onnettomuus eivät ole ulkopuoleltasi tulevia asioita, vaan tapahtuvat sinussa. Kun omistat kokemuksen jonka olet aiemmin leimannut jonkun toisen antamaksi, vapaudut monella tavalla. Homma toimii avaimet käteen- periaatteella, kunhan ojennat kätesi.

Ihmisen on tarkoitus reagoida

Emme silti pääse siitä tosiasiasta, että aivomme, kehomme, hermostomme – eri mekanismit meissä, ovat syntyneet reagoimaan. Jotta ymmärrät ihmistä jonka kanssa puhut, sinun täytyy reagoida häneen. Kuten edellisessä luvussa toin esille, empatia on toiseen ihmiseen reagoimista ja hänen kokemuksensa mallintamista. Empatia on myös kommunikaatiomme kulmakivi – ilman sitä ei ole kommunikaatiota.

Miksi sinä elät toisten tunteita?

Koska sinut on luotu tekemään niin. Olitpa trendikäs HSP (Highly Sensitive Person), tai aliviritteisempi empaattivastaanotin, aistit ja koet ympäristöäsi joka hetki.

Asian ymmärtäminen voi muuttaa elämääsi. Se tunne jota tunnet voi olla osittain jonkun toisen. Se kehollinen aistimus joka on läsnä voi olla alkuperältään jonkun toisen. Ne ajatukset ja reaktiot joita näet itsessäsi voivat olla lähtöisin toiselta. Kukaan ei ole niitä laittanut sinuun, mutta ne voivat olla lähtöisin jostain muualta.

Sen lisäksi, että olet luontaisesti taipuvainen kaikkeen edellä mainittuun, sinut on opetettu reagoimaan muilta saatuun tietoon automaattisesti. Sinua ei ole opetettu kyseenalaistamaan näiden reaktioiden hyödyllisyyttä itsellesi tai muille. Eikä sinulle ole kerrottu, että voit itse päättää miten suhtaudut muiden lähettämään tietoon.

Ominaisuus on hyödyllinen. Mutta luo tiedostamattomalle haasteita. Joku toinen voi päättää mitä sinä tunnet ja vaikuttaa sinuun sekä elämääsi.

Eikö olisi ihanaa jos tunteesi olisivat yksinoikeuttasi? Niin minustakin! Se ei liene mahdollista mutta voimme yhdessä kuitenkin lähestyä tämänkaltaista lopputulosta. Muiden tunteisiin emme voi aina vaikuttaa ja kuten sanottu, ympäristön mallintaminen on yksi kommunikaation kulmakivistä. Omaan reaktioomme voimme kuitenkin vaikuttaa. Kunhan ensin omistamme ne.

Mitä teet tällä tiedolla?

sosiaalisissa tilanteissa, ennenkaikkea sellaisissa joita et täysin ymmärrä, voi olla hyödyllistä tarkkailla ja nähdä mistä kokemuksesi syntyy ja mikä tapahtuvasta voi olla toisen kokemaa
tiedostamalla mitä sinussa tapahtuu, voit oppia näkemään (oikeammin kokemaan) toisista asioita joita sanat eivät välitä. Voit vain kuvitella hyödyllisiä käytännön sovellutuksia tällaiselle
kun ymmärrät miten empatia toimii, ymmärrät paljon paremmin itseäsi ja muita
jos olet helposti toisiin ihmisiin reagoiva ihminen, sinulle on todennäköisesti hyödyksi opetella tiedostamaan tapahtumat itsessäsi ja nähdä mikä on sinun reaktiotasi ja mikä on toisen lähettämää informaatiota
opi itsestäsi tarkkailemalla itseäsi muiden läsnäollessa. Mitä toisten kokemat tunteet saavat sinut tuntemaan? Mitä sellaista tunnet mikä on ristiriidassa muiden näkyvän käytöksen kanssa? Reagoitko näihin tuntemuksiin vai osaatko erottaa ne omistasi?
kun tiedät mikä on toisen, sinun ei tarvitse tuntea tunnetta hänen puolestaan – siis reagoida toisen ihmisen tunteeseen sinussa.
mitä tämä tieto voi antaa sinulle? Tarkistele kirjoittamani merkitystä juuri sinun elämässäsi.

Kun omistat tunteesi, ajatuksesi, tahtosi ja käytöksesi, omistat ennenpitkää elämäsi. Jos pidät itsesi piilossa, olet kykenemätön erottamaan itsesi toisista ja pitkällä aikavälillä ohjaamaan elämääsi. Sanotaan, että se mitä et hyväksy ja mistä et ole tietoinen, ohjaa elämääsi.

sydämellä, aaro

Suurin lahja itsellesi

Muistot ovat merkityksellisiä identiteetin kannalta. Samalla ne ovat merkityksettömiä nykyhetken kannalta: nyt on nyt. Usein olisi helpompaa olla nykyhetkessä ilman menneisyyden painolastia.

Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?

Lapsuudesta muistaa usein yksittäisiä hetkiä. Varhaisimmat muistot harvemmin ovat niitä jokapäiväisiä askareita, vaan irrationaalisia välähdyksiä näennäisen merkityksettömistä asioista. Silti jokainen välähdys on tunteen tiivistämä.

Eräs varhaisimmista muistoistani on 2,5-vuotiaan uhma tuulikaapissa: makaan hikisenä lattialla, sillä olen halunnut ottaa talvihaalarin päältä ITE. Äiti on kunnioittanut vakaata päästöstäni ja mennyt jo sisään. Pyörin ja raivoan, kun vetoketju ei aukea. Hetki hetkeltä käsitys siitä etten onnistukaan yksin, muuttuu kirkkaammaksi. Uhma laimenee, nöyryys kasvaa: äiti tuu auttaa!

Tunne jättää muistijäljen. Tunne on energiaa. Tunne välittää viestin.

Muistot tuntuvat sattumanvaraisilta. Muistot eivät välttämättä ole luotettavia tapahtumien kulun tai yleisen totuuden kannalta, mutta ne ovat luotettavia tunteen ja oman senhetkisen totuuden suhteen.

Jonkin asian muisteleminen saa ahdistuksen vyörymään vatsanpohjaan voimakkaana aaltona. Joku muu saa kiihtymyksen tai innostuksen punan kohoamaan poskille vuosia myöhemminkin. Ja sitten on niitä hetkiä, jotka haluaa painaa ikuisesti mieleensä.

Tunteet ovat varastoituneet kehoon energiana, halusimme tai emme. Deb Shapiron kirja Kehosi paljastaa mielesi kertoo yksityiskohtaisesti, minne pelko, suru tai häpeä kehossa useimmiten menevät ja mitä ne pitkän varastoitumisajan jälkeen ihan fyysisestikin aiheuttavat.

Tunteina varastoituneesta energiasta ei välttämättä tarvitse päästä eroon, mutta siitä kannattaa tulla tietoiseksi. On hyvä olla tietoinen siitä, mihin energiansa käyttää. Silloin osaa myös arvioida, mitä kaikkea omalla energiallaan voikaan tehdä.

Kehoon varastoituneen energian kautta muistot ohjaavat myös tulevaa. Ne ovat se painolasti, jota kannamme mukanamme. Riipaiseva häpeän tunne saattaa estää tekemästä jotakin tai laittaa käyttämään hyökkäys on paras puolustus -taktiikkaa.

Psykoterapeutti Elina Reenkola kertoi Hesarin jutussa, miten moni hänen vastaanotolleen tulevista viehättävistä naisista kokee itsensä rumaksi, häpeän vuoksi. Tällainen häpeä saattaa määrittää koko elämää, ja tehdä siitä tuskallista.

Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, sillä koska muistot ovat tunnejälkiä ja tunteet energiaa, ohjaamme itse muistojamme. Oman tarinansa voi kirjoittaa uusiksi, muistojaan ja itseään voi ymmärtää uudella tavalla ja ennen kaikkea: menneisyytensä voi antaa anteeksi.

On äärimmäisen tärkeää osata olla armollinen ja antaa anteeksi – itselleen. Kuten moni tietää: jos ei osaa antaa anteeksi itselleen, ei sitä osaa tehdä muillekaan. Jos ei rakasta itseään, ei voi todella rakastaa muitakaan.

Anteeksiantaminen mahdollistaa irti päästämisen. Katkeruus, häpeä tai loukkaantuminen vie valtavasti energiaa, ja eniten niistä on haittaa itselle.

Deb Shapiro kirjoittaa, että anteeksianto itselle on oman inhimillisyyden tunnustamista ja oman haavoittuvuuden täydellistä hyväksymistä. Se ei tarkoita, että vapautuu vastuusta ja voi tehdä mitä tahansa, vaan se tarkoittaa itsensä parantamista ja pyrkimystä kohti hyvyyttä ja onnea.

Anteeksianto vapauttaa varastoitunutta energiaa. Se luo kehoon tilaa hengittää ja tuntea ja mahdollistaa rakkauden. Samalla anteeksianto saattaa tuoda esiin syvälle piilotettua surua, vihaa ja tyhjyyden tai menetyksen tunnetta, mutta niiden alta paljastuvat rakkaus, myötätunto ja hyväksyminen.

Kirjoitin aiemmin, että maski on usein kasvojen sisä- ei ulkopuolella. Ihminen itse pitää yllä naamiota itseään kohtaan: usein kyseessä on häpeän tai syyllisyyden verho, jonka hän kokee ansainneensa. Samaa tapahtuu myös silloin, kun kostaa väärältä tuntuvan kohtelun loukkaantumalla.

Loukkaantumalla luovuttaa vallan toiselle, ja jää itse uhriksi. Antaessaan itselleen rangaistuksen, kiusaa vain itseään.

Tämän ihminen tekee itselleen vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Mitä järkeä siinä on?

Et ole ansainnut häpeää tai muuta rangaistusta – et itseltäsi etkä muilta. Et ole ansainnut loukatuksi tulemista, kipua tai syyllisyyttä.

Olemme kaikkia ihmisiä, ja mielipiteet, käsitykset oikeasta ja väärästä, pyrkimykset ja päämäärät vaihtelevat: joskus tulee kolareita. Se kuuluu ihmisyyteen.

Mutta parhaan lahjan itselleen antaa, kun päästää irti ja antaa anteeksi. Anna anteeksi se miten olet kohdellut muita ja anna anteeksi se, miten olet kohdellut itseäsi.

Miten se tapahtuu?

Tunnustele tunteita hiljaa paikallaan, tee siitä meditaatio, istu ja kuulostele. Anna minkä tahansa tunteen pulpahtaa pintaan ja tarkastele sitä reagoimatta. Riittää että tulet tietoiseksi siitä ja annat sen olla. Anna anteeksi, aina uudelleen. Päästä tunteesta irti ja anna sen mennä. Hetki hetkeltä voit rakastaa itseäsi helpommin. Anteeksi antaminen on hidasta mutta palkitsevaa.

Jokainen on ansainnut vapauden, onnen ja hyvän elämän. Mennyt on mennyttä, eikä sitä tarvitse kantaa mukanaan. Nyt on nyt, nyt on elämä.

Sielun soppa: Tarpeeksi ei ole määrä, se on laatu

Vastaheränneen lapsen iho tuoksuu suloisen maitoiselta. Jään hetkeksi nauttimaan vaikka on aika jo herätä. Ulkona tuoksuu syksyn usva. Ystävä soittaa ja kiitollisuus syöksyy mahanpohjasta varpaisiin ja takaisin. Tajuan ensimmäistä kertaa todella kirkkaasti miten muutamassa vuodessa suuret asiat ovat muuntuneet unelmavärähtelystä konkretiaksi. Koti maalla. Silmäleikkaus, jonka ansiosta näen taivaisiin asti. Oma hevonen, josta olen haaveillut kuusivuotiaasta. Väitöskirjatyö rakastamastani aiheesta. Vintti, jossa on oma sohva. Järisyttävän upea hengitysterapeuttikoulutus. Miehen kanssa yhteinen SoulTeam, jonka jokaisesta koulutuksesta olen polvillani kiitollisuudesta ja maailmankaikkeuden kaunein työhuone Helsingissä. Vapaa keho, joka on täynnä nautintoa ja elämää. Asiakkaat, joita rakastan.

En ole vielä paikantanut hetkeä, jolloin aloin luulla, että minulta puuttuu jotain. Lapsena seisoin omassa huoneessani katsellen ulos ikkunasta ja miettien missä muut ovat. Tie oli tyhjä. Missä elämä tapahtuu? Miksi olen täällä yksin ja yksinäisenä? Sen sijaan, että olisin tuntenut olevani elossa, mukana ja oikeassa paikassa, tunsin jatkuvasti, että elämä tapahtuu jossain muualla ja olin jäänyt ulkopuolelle. Kaikki oli jotenkin ihmeellisen vajaata. Vielä edelleenkin koen tiukan paikan tullen tismalleen samalla tavalla. Mikään ei riitä. Ei todellakaan. Tiukka paikka voi toki tarkoittaa niinkin hurjaa ja epätoivoista vastoinkäymistä kuin sotkuista kotia, keskeneräistä remonttia, miehen lattialla lojuvia kalsareita tai myöhässä olevaa postipakettia.

Tarpeeksi ei ole määrä, se on laatu. Se on kokemus ja sisäinen tieto, että minä olen maailmalle tarpeeksi ja maailmassa on tarpeeksi – tai ehkä jopa yllin kyllin myös minulle. Jos tarpeeksi olisi mitattavissa, silloin me tietäisimme, milloin on riittävästi. Mutta me emme aina tiedä. Vaille jäämisen pelko tekee meidät hulluiksi. Ja sitä hulluutta ei maapallo kestä. Maat, kulttuurit, eläimet, koko maapallon luonto on luhistumaisillaan ihmisten sekopäisyyden alle. Meitä ajaa pelko, jonka viesti on, että selviytyäkseni minun on saatava lisää ja enemmän. Nopeasti ja heti. Paljon lisää.

Ja samalla ihmisyyteen kuuluu halu. Halu kasvuun, uusien asioiden kokemiseen, merkityksellisyyteen ja runsauteen. Uskallus unelmoida ja innostua saa jokaisen solun heräämään. Unelmat näyttävät suunnan, jota kohti olet menossa. Aivan samalla tavalla kuin sanot taksissa osoitteen, johon haluat mennä. Mitä jos sinulla olisi täysi varmuus, että saat haluta mitä vain? Entä jos kaikki, mitä osaat haluta on jo tarkoitettu sinulle?

Tarpeeksi on kiitollisuuden ystävä. Se on kokemus, jossa sinun on lupa ottaa vastaan. Se on sisäinen kyky aistia, antautua ja herätä siihen, mitä sinulla jo on. Ja miten kaunis, ainutlaatuinen ja ihana sinä itse olet. Mitä jos sinulla olisi lupa antaa täydesti itsellesi kaikki, mitä sinulla jo on? Mitä jos sinulla olisi lupa sanoa: tuon minä haluan. Tämän minä koko sydämestäni vastaanotan. Otan ihan oikeasti ja nautin siitä täysin ja kokonaan.

* Henriika

10 valintaa, joita tulet katumaan 10 vuoden kuluttua

Earth We Are One -sivusto listaa 10 asiaa, jotka todennäköisesti kaduttavat, jos et tee muutosta näihin asioihin.

1. Yrität olla jotain muuta kuin mitä olet miellyttääksesi muita.

— Jos et näytä todellisia kasvojasi maailmalle, vaan yrität olla joku muu, jonain päivänä huomaat kadottaneesi itsesi. Kun keskityt muiden mielipiteisiin, vähitellen unohdat, kuka oikeasti olet. Älä pelkää ihmisten arvostelua. Tiedät, kuka olet ja mikä on totta sinulle. Anna ihmisten ihailla sinua kaikkine epätäydellisyyksinesi.

2. Annat muiden luoda sinun unelmasi.

— Suurin haaste elämässä on itsensä löytäminen. Toiseksi suurin haaste on hyväksyä se, mitä löytää. Päätä olla itsellesi rehellinen omista tavoitteistasi ja unelmistasi. Tunnetko ihmisiä, jotka ovat eri mieltä kanssasi? HYVÄ. Se on merkki siitä, että seuraat omaa polkuasi.

3. Olet jatkuvasti negatiivisessa seurassa.

— Älä anna toisten negatiivisten asenteiden tarttua. Muista, että negatiivisten ihmisten seurassa oleminen ei ole velvollisuus.

4. Keskityt liikaa itseesi.

— Täytä elämäsi rakastavilla teoilla ja hyvällä asenteella. He, joita inspiroit ja joiden kanssa jaat rakkautesi, tulevat muistamaan sinut vielä kuolemasi jälkeen. Se, mitä teet yksin itsesi vuoksi, kuolee mukanasi.

5. Pelkäät muutosta.

— Jos haluat tuntea menneisyytesi, kiinnitä huomiosi nykyiseen tilanteeseesi. Jos haluat vaikuttaa tulevaisuutesi, kiinnitä huomiosi nykyisiin tekoihisi. Sinun on päästettävä irti menneestä tehdäksesi tilaa tulevalle. Mennyt on mennyttä. Se ei tule takaisin, eikä sitä voi muuttaa. Kun ymmärrät tämän ja käyttäydyt sen mukaisesti, sinulla on avaimet menestykseen.

6. Luovutat.

— Ei ole epäonnistumisia, vain tuloksia. Vaikka asiat eivät menisikään odotetulla tavalla, älä lannistu tai luovuta. Ota opiksesi ja yritä uudelleen. Jo taisto itsessään on voitto. Pikku hiljaa, askel kerrallaan, tavoitat päämääräsi.

7. Yrität hallita kaikkea.

— Joskus on rentouduttava ja annettava elämän tapahtua ilman turhaa huolta ja kontrollia. Hengitä syvään ja opettele ”antamaan olla”. Kun pöly laskeutuu ja näet taas kokonaisen metsän pelkkien puiden sijaan, voit tehdä seuraavan siirtosi. Elämässä kaikki on täydellisessä järjestyksessä, ja kaikella on tarkoituksensa. Et vain ole huomannut sitä vielä.

8. Tyydyt vähään.

— Ole tarpeeksi vahva päästääksesi irti ja tarpeeksi viisas odottaaksesi parempaa. Joskus on käytävä pohjalla päästäkseen huipulle.

9. Siirrät huomiseen.

— Ongelma on, että luulet sinulla olevan enemmän aikaa kuin todellisuudessa on. Jonakin aamuna heräät ja ymmärrät, ettei sinulla ole enää mahdollisuutta tehdä asioita, joita aina halusit tehdä. Siihen päivään mennessä olet joko saavuttanut kaikki tavoitteesi, tai sinulla on pitkä lista kaikista niistä tekosyistä, joiden takia et niitä koskaan saavuttanut.

10. Olet passiivinen.

— Lopeta pelkkä unelmointi ja toimi. Ota vastuu elämästäsi ja hallitse sitä. Sinä olet tärkeä ja sinua tarvitaan. On turha istua aloillaan ja odottaa, että ”joku tekee jotain joskus”. Tänään on joskus. Mitäkö maailma tarvitsee juuri nyt? — Sinua!

Lähde: Earth We Are One

Maailmanlopusta syntyi uusi elämä – ”En saa enää kiinni kaipuusta vanhaan”

Oli vuosi 2008, marraskuu. Eräänä lauantaina herään liian aikaisin siihen, että mieheni kolistelee laatikoita. Mies on ollut pikkujouluissa, lapsi on ollut mummolassa ja edessä olisi aikuisten päivä. Ihana päivä. Kun avasin silmäni, tiesin välittömästi, että jotain oli pielessä. Pahasti.

Merkillistä, miten sen voi tietää. Miten kolahdus voi erota toisesta kolahduksesta niin selvästi. Tämä oli sellainen huonoa ennustava kolahdus. Siinä hetkessä oli jo kaikki, mikä tulisi tapahtumaan seuraavien vuosien aikana. Laatikon kolahduksesta alkoi eräs avioeroprosessi.

Ensimmäisen talven vain itkin ja viimeistelin väitöskirjaani. Väittelisin maaliskuussa – ironista kyllä – aiheenani ydinperhe. Itkin, söin lääkkeitä että jaksaisin saatella väitöskirjan painokuntoon, kävimme pariterapiassa ja yritimme pysyä yhdessä. Mitä enemmän suhteestamme puhuttiin, sitä huonommalta se näytti. Kun sitä alettiin kuorimaan, tuli jokaisen kerroksen alta uusi, aiempaa perustavampi ongelma.

Vuotta myöhemmin tehtiin eropäätös, ja siitä talvesta muistan vielä vähemmän. Makasin yksin puutaloidyllissäni olohuoneen villamatolla ja minulla oli suunnaton ikävä lastani, ihanaa 5-vuotiasta, joka sinkoutui prosessissa kahden kodin kiertoradalle. Olin murskana, siruina, pieninä palasina. Ääriviivani olivat kadonneet. Ympärillä oli pimeää ja hiljaista. Menetin kaiken, mikä oli minulle tärkeää. Ystäväni olivat huolissaan, toivat ruokaa ja lähettivät lääkäriin. En pystynyt tekemään töitä. Psykiatri kirjoitti lausuntoon, että ”erittäin perhekeskeiset arvot”. Minulla vain ei ollut enää perhettä.

Ainoa asia, jonka sumussani käsitin oli, että en halua muuttua katkeraksi. En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka määrittelevät itsensä eron kautta ja käyttävät hyväkseen jokaisen tilaisuuden mustamaalata ex-puolisoaan. Halusin jatkaa elämää ja olla taas joku päivä onnellinen – mutta en tiennyt miten. Miten se olisi mahdollista? Miten voisi olla onnellinen ilman kaikkea sitä, mikä oli ollut niin tärkeää?

Vaikka se olin minä, joka lopulta halusin eroa, olin vihainen ja katkera, jokaisella solullani koin olevani olosuhteiden uhri ja tilanteessani tahtomattani. Ehkä olinkin, mutta joka tapauksessa olin siinä tilanteessa. Tilanne oli totta, oli mielipiteeni siitä mikä hyvänsä.

Tässä kohtaa tein valinnan. Lopetin uimasta vastavirtaan, päästin irti ja annoin veden viedä. Näin se nyt oli. Olimme eronneet, en voinut mitään sille, että lapsella oli nyt kaksi kotia, enkä saisi asua hänen kanssaan koko ajan. En voinut mitään ikävälle, minun oli elettävä sen kanssa. En voinut mitään oikein millekään, mikä merkitsi minulle kaiken.

Mielikuvissani seisoin keskellä valkeaa kimmeltävää lumihankea, enkä tiennyt minne kulkea. Minulla ei ollut mitään käsitystä minkälaisen askeleen ottaisin, minne päin liikkuisin, mihin tähtäisin. Minulla ei ollut tilanteeseeni karttaa, ja se ahdisti minua suunnattomasti. Vain minä ja valkea hanki, koskemattomuus, tallaamaton maasto. Voisin astua minne vain, voisin heittäytyä puhtaaseen tyhjyyteen ja tehdä lumienkelin, mutta olin siihen kykenemätön. Koko vanha elämäni, vanha karttani ja entiset maamerkkini olivat poissa. En osannut liikahtaa. Terapeuttini kehotti suhtautumaan lumihankeen kuin seikkailuun, mutta inhosin ajatusta seikkailusta. Halusin vanhan elämäni.

Näistä lähtökohdista antauduin virtaan. Uimataidottomana, kykenemättömänä nauttimaan uutuudenviehätyksestä – itse asiassa inhoten sitä – , mutta tietoisena siitä, että kaikki vanha oli mennyttä. Lopullisesti, oikeasti, pysyvästi. En enää koskaan saisi elämääni sellaisena kuin se oli ollut. Taika oli särkynyt, palaset eivät enää asettuneet paikoilleen, vaikka pitkään olin pinnistänyt kaiken tahdonvoimani pitääkseni kuvion koossa.

Jollen päästäisi irti, muuttuisin siksi katkeraksi naiseksi, joka en halunnut olla. Ja niin minä päästin. Irti. Päästin irti halusta kontrolloida ja ohjata elämääni, vaikuttaa isoihin asioihin, joihin en voisi vaikuttaa, päästin irti vanhoista kaavoistani ja vähitellen vanhoista haavoistanikin. Heittäydyin tyhjän kannateltavaksi tietämättä kannatteleeko se. Tässä minä olen. Tyhjyys, kannattele minua.

Siitä hetkestä, niistä valinnoista ja aluksi kovin pienistä teoista ja harjoituksista, alkoi minun uusi elämäni. Uuden elämäni ensimmäinen askel oli päästää irti ja hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli.

Elämässä on paljon asioita, joihin voi ja pitää vaikuttaa, mutta elämässä on myös lukemattomia asioita, joihin ei voi vaikuttaa mitenkään. Otin vastaan elämäni, asetuin seisomaan keskelle sitä, katselemaan miltä se nyt näytti. Se näytti vieraalta. Vihasin sitä. Vähitellen tulin uteliaaksi ja annoin elämälleni mahdollisuuden näyttää, mitä se oli minulle tuonut. Päätin luottaa, että se ei tuonut vain kipua ja särkyä, ainaista ikävää, vaan myös lupauksia ja uusia avauksia. Kunhan malttaisin odottaa ja katsoa, minkälainen hopeareunus uudessa elämässäni olisi.

Tästä uudesta elämästäni minä kirjoitan. Pohdin sitä, miten se mikä joskus näyttää maailmanlopulta voi avautua uudeksi elämäksi. Elämäksi, jota ei voi edes verrata siihen vanhaan – ei siksi, että ne olisivat asetettavissa rinnakkain vertailuasetelmaan akselilla parempi-huonompi, vaan siksi, että ne ovat täysin ja kokonaan erilaisia. En voisi kuvitella itseäni vanhalle elämänviivalleni. En saa enää kiinni kaipuusta, en tavoita särkymisen tunnelmaa tai toivetta saada palata aikaan ennen sitä.

Tämä hetki on kaikki. Kun vain päästää irti vanhasta ja siitä mikä ei enää voi olla, voi tulla jotain kokonaan uutta ja uniikkia, kaunista omilla ehdoillaan ja vanhaan rinnastamatta. Elämää tässä, nyt. Täydesti, kokonaan, jarruttamatta ja kasvot valoa kohti. Elämä on seikkailu ja minä olen kasvanut seikkailijaksi. Lopulta.

Kasvatusvinkkejä?

Syystä tai toisesta törmään toistuvasti kysymykseen: ”Voisitko antaa vähän vinkkejä noiden teinien kasvatukseen.” Kysymystä saatellaan vielä syvällä huokauksella.

Ikävä tunnustaa, mutta ei minulla ole aavistustakaan siitä, miten teinejä kasvatetaan. Olen kylläkin elänyt jo parikymmentä vuotta pienten ja vähän isompienkin ihmisten kanssa, mutta teineille en keksi erityisvinkkejä.

Viime viikonloppuna kuulin taas tuon kysymyksen ja tällä kertaa jäin miettimään. Olenko oppinut, miten lasten kasvatuksessa onnistuu? Mikä on minun ja kanssakasvattajien vaikutusta, ja mikä on pienen ihmisen omasta minästä, geeneistä ja valinnoista nousevaa?

Vaikea sanoa, mutta huomaan itse olleeni enimmäkseen sellaisten nuorten ihmisten kanssa, joiden läsnäollessa kasvattamisen tarve ei tule ensimmäiseksi mieleen. Kasvaminen kylläkin, sillä ilman elämäni lapsia ja nuoria olisin itse varsin vihreä.

Mutta venkoilu sikseen. Myönnän käyttäneeni aikaa ja energiaa lasten kanssa yhdessä kasvamiseen. Ja onnistuneeni mielestäni siinä hyvin, itseasiassa paremmin kuin missään muussa asiassa.

Muistan ikuisesti ne hetket, kun pieni ihminen on tuotu kattoni alle ja yhteinen matka on alkanut. Varsinkin aluksi hämmennys on suuri. Elävä, oikea ihminen on täst’edes vastuullani. Määrättömän pitkän aikaa. Eikä manuaalia missään.

Nuo ilmeet, äänet ja asennot, mistä ne johtuvat ja mitä minun kuuluisi tehdä? Siitä se alkoi ja eikä ole päättynyt vieläkään. Tosin luulen ymmärtäväni jo useimmat ilmeet ja äänet. Ja sama toisin päin, minuakin osataan jo lukea kohtuullisen hyvin. Sieltä se alkaa ja siellä se tehdään. Ensi katseesta alkaen, hetkessä ja hetki hetkeltä. Lasten, teinien, aikuisten ja vanhusten kasvatus sekä kanssaelo.

Ja sitten asiaan. Yksinkertaisessa mielessäni se on yksinkertaista. Yhdessä kasvaminen. Pääpiirteissään uskon seuraaviin periaatteisiin.

Katsotaan silmiin, ollaan läsnä.
Kuunnellaan ja yritetään ymmärtää, kysytään ellei olla varmoja ja yritetään taas oikeasti ymmärtää vastaus. Ei tulkita liikaa, jos voi kysyä.
Vastataan kysymyksiin ja käytetään aikaa vastauksen miettimiseen. Vastataan aidosti, vastuullisesti ja rehellisesti. Silloinkin kun se on vaikeaa.
Asetetaan rajoja, kun sellainen on omalla vastuulla. Rajan asettaminen on palvelemista. Rakastamista.
Sanotaan ”kyllä”, aina kun se on hyväksi ja ”ei”, kun se on tarpeen ja samalla kerrotaan miksi ei. Perustelusta ei tingitä, eikä johdonmukaisuudesta.
Ollaan tinkimättömiä ja joustetaan silloin kun se on oikein. Vain itse tietää milloin se on oikein.
Ollaan ihmisiä, tehdään virheitä ja näytetään mallia miten silloin toimitaan, kun virhe on tehty.
Kunnioitetaan ja rakastetaan, riippumatta siitä, onko se ansaittua.

Erilaisten listojen tekeminen ja vinkkien antaminen on kuitenkin liian helppoa ollakseen oikeaa elämää. Kasvattajan näyttökoe annetaan siellä, missä vanhemman pitää tehdä tulkintaa periaatteistaan ja valintoja epävarmuuden vallitessa. Epävarmoista tilanteista selviytyminen on lapsillekin oikean kasvun paikka ja siksi aikuisen on annettava esimerkki epävarmuuden hyväksymisestä ja siitä selviytymisestä.

Sillä epävarmuudessa on läsnäolon ja kaiken uuden siemen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.