Kirjoitan tätä helteisenä Tapaninpäivän aamuna Nicaraguassa, Tyynenmeren rannalla, vastavalmistuneena joogaopettajana.
Takana on intensiivinen viiden viikon koulutus: 12-tuntisia kurssipäiviä kuusi päivää viikossa, kotitehtävät päälle. 33 astetta lämmintä, asanaharjoitusta monta tuntia päivässä, hurjasti uutta informaatiota. Naurua ja kyyneleitä, hikeä ja onnistumisia samassa paketissa. Palkitsevaa, uuvuttavaa ja oivalluttavaa.
Totta puhuen en ollut ollenkaan varma, suoriutuisinko koulutuksesta. Uupumukseni jäljiltä kehoni on ollut pari vuotta toipilaana. Minulta on hoidettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, lisämunuaisen uupumusta sekä monia puutostiloja. Prosessi on edennyt, mutta se on edelleen kesken.
Pitkin vuotta oli vaikeita hetkiä: vähänkin pidempi ja raskaampi joogaharjoitus sai minut hyvin väsyneeksi tai jopa sairaaksi. Olin moneen kertaan viittä vailla perumassa lähtöäni koulutukseen. Koulutuksen aikanakin epäilytti vähän väliä. Ensimmäisillä viikoilla jouduin jättämään useamman harjoituksen kokonaan väliin, kun kehoni vaati lepoa. Heräilin keskellä yötä ja mietin, että en vain pysty tähän. Enkä ollut ainoa. Moni muukin mietti matkan varrella, mitä ihmettä oikeastaan tekee täällä.
Mutta jokin sai minut ajattelemaan, että tämän kuuluu toteutua nyt. Niinhän sen kuuluikin. Kolmannen kurssiviikon jälkeen jännitys alkoi helpottaa. Aloin huomata, että tämä hommahan etenee siitä huolimatta, vaikkei se menisikään ihannemielikuvieni mukaan. Opin ja kehityn, vaikka kuinka kuvittelen muuta.
Mieleni on edelleen tottunut rakentamaan odotukset itseäni kohtaan niin, että vain täydellinen on riittävä. Minun maailmassani ”kiitettävä” arvosana on ollut yhtä kuin ”hyväksytty”. Jos suorituksessa on ollut puutteita, se ei ole ollut tarpeeksi. Silloin ei voi ”päästä läpi”. Millainen on sinun arviointiasteikkosi omia suorituksiasi varten?
Arvasin jo lähtiessä, että suurin oppiläksyni koulutuksessa tulee olemaan itseni hyväksyminen sillä tasolla kuin olen. Tiesin, etten voi täyttää omia aiempia standardejani, mutta onneksi jokin silti ajoi minut yrittämään. Sain – ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni – huomata, että vähemmän täydellinenkin suoritus voi olla paitsi riittävä, myös erinomainen. Ja samalla minun näköiseni.
Huikeaa oli seurata myös kurssikavereiden kehitystä. Intensiivinen prosessi teki ihmisille ihmeitä, ja opinnäytetunnit olivat toinen toistaan upeampia.
Vuosi sitten, pian koulutukseen ilmoittautumisen jälkeen, pohdin uskomuksia sekä unelmien hautaamista ja toteuttamista kirjoituksessa Missä mielesi rajat kulkevat?. Joogaopettajakoulutus oli minulle se epämääräinen ajatus, joka aina aika ajoin pompahti mieleeni ja jota vuosia painoin takaisin piiloon, koska en pitänyt sen toteutumista mahdollisena. Mutta niin siitä vain tuli totta. Koulutuksen aikana pian vaikeimpien hetkien jälkeen tuli aina se onnistuminen, joka kertoi minulle, että olen oikealla tiellä.
Haastan myös sinua antamaan tilaa houkutteleville haaveille, jotka eivät jätä mieltäsi rauhaan. Kaikkea ei tarvitse toteuttaa kertarytinällä tolkuttomina irtiottoina – unelmiaan kohti voi kulkea myös hissukseen, askel askeleelta, sinulle ja elämääsi sopivaa tahtia. Usko minua: olet riittävän hyvä toteuttamaan unelmasi, ja riittävän arvokas, jotta ansaitset haluamasi.
Kirjoittaja Kreeta Karhu-Mankki on entinen pahoinvoiva ja synkistelijä, joka rakkauden tien löydettyään kutsuu itseään pilke silmäkulmassa rakkauden sanan saattajaksi. Kahden tyttären äiti. Lähihoitaja ja opiskelee tällä hetkellä psykiatrisen hoidon erityisammattitutkintoa. Käynyt Intuitiivisenhoitajan koulutuksen. Lauluntekijä. Kristallipuolue ry:n perustajajäsen.
”Se on mahdotonta”, on nykyään sanonta, joka ei enää lamauta minua, vaan se saa aikaan vimman etsiä tietä, joka osoittaa mahdottoman lopulta mahdolliseksi. Se että kukaan ei ole aiemmin löytänyt tietä, ei tarkoita, etteikö sitä ole olemassa.
Kerron tähän pienen tarinan.
Olipa kerran pieni tyttönen, joka uskoi sisällään olevan jotain suurta. Hän joskus jopa kuvitteli pystyvänsä leijumaan maan yläpuolella, kun oikein kovasti toivoi ja puristi silmiään kiinni. Hänellä oli luja usko elämään ja kuinka kaikesta aina selviää. Aurinko paistoi elämään. Kunnes n. 8 vuotiaan tytön taivaalle alkoi kertymään mustia pilviä.
Alkoi kasvamaan ymmärrys, mitä ympärillä tapahtui. Perhe ei ollutkaan tavallinen. Äiti sairasti skitsofreniaa ja sisko oli kehitysvammainen. Tyttö alkoi pienestä pitäen huolehtimaan, että äidillä olisi kaikki hyvin ja ettei äiti päätyisi heikkoina hetkinään tekemään itselleen mitään pahaa. Äidillä oli paljon sairaalahoitojaksoja, kun psykoosit äityivät pahoiksi. Kodinhoitajien turvin he selvisivät silloin arjesta. Isän tehtävä oli keskittyä tuomaan rahaa perheelle.
Yksi äärettömän tärkeä kanava tytölle purkaa syvimpiä tuntojaan oli ollut musiikin tekeminen. Hän purki ajatuksia laulun sanoiksi ja hänen sisällään alkoivat vain melodiat soimaan. Niin syntyi kappaleita, kuin taivaasta tipahdellen.
Pienestä tytöstä kasvoi teini eivätkä mustat pilvet olleet enää vain hänen taivaallaan, vaan ne olivat asettuneet asumaan hänen sisälleen. Hän oli alkanut uskomaan toisten puheisiin, kuinka hänestä ei koskaan tulisi mitään. Hän alkoi näkemään ympärillään vain synkkyyttä ja pahaa. Pimeys veti puoleensa. ”Miten kukaan voi väittää, että maailmassa olisi mitään suurta hyvää, kun elämä kohtelee minua näin kaltoin?” Valon säikeitä onneksi toi elämään veli, isoäiti ja monet ystävät. Mutta siitäkin huolimatta tyttö kulki pimeydessä. ”Minä en ole mitään”- mantra ja “hällä väliä”- elämäntyyli vei mukanaan.
16 kesäisenä peruskoulu oli rämmitty ja kohta hänet asetettiinkin suuren kysymyksen eteen: Oletko valmis äidiksi? ”Ei sinusta ole siihen, mahdotonta” nousi monien huulille ja näkyi monien kasvoilta. Hän päätti kuitenkin pitää lapsen ja että hänestä tulee hyvä äiti. Hän oivalsi, että itse valitsee, onko hyvä vai huono. Jos päättää, että elämä on synkkää, eikä siinä voi pärjätä, niin näin se sitten on. Mutta jos päättää tekevänsä kaikkensa, että on hyvä ihminen, niin sitten ON. Hän tiesi, että ei ole vielä aikuinen ja ymmärsi oman keskeneräisyyden ja että tarvitsisi apua alkuun käytännön asioissa. Tuolloin 90-luvun alun Kotkassa nuorille yksinhuoltajille tarjottiinkin tukihenkilö avohuollon tukitoimenpiteenä. Heille sattuikin tukihenkilöksi todellinen ihmisenkeli ja niin mustat pilvet alkoivat poistumaan elämästä.
– Se oli minun tieni, mutta en voi enkä halua väittää, että kaikki teiniraskaudet tulisi saattaa maailmaan. Joskus ne raskaudet ovat opettamassa aivan muita asioita. Ja tekee kuka minkä ratkaisun tahansa, on aina ajateltava, että ratkaisu on oikea juuri hänelle. Tuomitseminen ei auta ketään, eikä kukaan muu voi tietää hänen askeliaan, koska ei ole kulkenut hänen polkuaan.
Ihmissuhdehoipertelua
Vuosien saatossa oli pari vakavampaa suhdetta, jotka olivat opettamassa minulle, kuinka itseään tulee arvostaa ja kuinka kumppania tulee kohdella. He opettivat sitä tosin kääntäen, eli mitätöimällä ja alistamalla. Olin tilannut itselleni kumppanin, ”kunhan olisi edes joku jonka kainaloon voisi käpertyä”. No jokuhan sieltä tuli, mutta ei sitä suurta, joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen ja hyväksyisi minut ainutkertaisena menneisyyksineni. Pääsin ns. vaimokouluun, jota en läpäissyt, kun en pystynyt olemaan heidän mittansa kokoinen. Jotenkin sitä turvautui niihin joihinkin hyviin hetkiin ja huonon itsetunnon rippeet saivat vielä uskomaan, etten saisi ketään muutakaan koskaan. Oma voima alkoi kuitenkin kasvamaan ja pääsin eroon epäterveistä suhteista. Päätin, että olen mielummin yksin, kuin kurjassa suhteessa, jossa molemmat tekevät toisistaan vain onnettomia.
Sielunkumppani löytyi
Vuonna 2006 tuli elämääni suuri rakkaus. Sain viimein kokea sen, mitä on todellinen pyyteetön rakkaus parisuhteessa. 2006 muutimme yhteen, 2007 menimme naimisiin ja 2008 saimme ihanan tytön. Jaksoin jatkuvasti kiittää, kuinka onnellinen ja kiitollinen olen kaikesta hyvästä, mitä minulle oltiin tuotu. 2011 syksyllä valmistui omakustannelevyni -Mistä tietää huomisen.
Totaaliherätys
2012 koin elämäni suurimman rysäyksen. Miehelläni todettiin mahasyöpä ja kerron siitä elämäni ylösalaisin pyöräyttäneestä matkasta blogini alussa Oppikoulu nimeltä syöpä: http://kreetalandia.blogspot.fi/2013_05_01_archive.html
Se matka sai silmäni ja sydämeni aukeamaan, kuinka huonolla tolalla on terveydenhuoltomme ravitsemusneuvonta ja tietämys lisäravinteista. Henkisyyttä ei myöskään huomioida sairauksien hoidossa. Kun totuudet alkoi paljastua, olin ensin raivoissani ja kysymysten tulva oli loputon: Ketkä ja missä ovat päättäneet, että lääketiede on ainut tiede, johon terveydenhuoltomme tulee nojata? Miksi luonnonmukaisia hoitoja ei hyväksytä Suomessa lääketieteen rinnalle?
Sama ilmiö toistuu kaikkialla, oli kyse sitten energian tuottamisesta, ruoan tuottamisesta, rahan valheesta, loputtomista byrokratian rattaista jne. Miksi me annamme tämän tapahtua, hiljaa hyväksymällä vain yhden ”totuuden”? Annamme rahan määrätä ja tehdä tuhojaan ja tukahdutamme sydämemme äänen.
Me ihmiset olemme antaneet vallan pois itseltämme, koska olemme alkaneet uskomaan harhoihin, joita meille peloin ulkoapäin tuodaan. Olemme unohtaneet oman rakkauden ja annamme kohdella itseämme huonosti. Vaikka näemme vääryydet ympärillämme, käännämme niille selkämme, koska meille on uskoteltu, ettemme voi muuttaa niitä.
Muutos lähtee itsestä
Miten itse päivittäin valitsen, miten kohtelen itseäni, miten kohtelen läheisiäni, miten kohtelen eläimiä, miten kohtelen luontoa, miten annan muiden kohdella itseäni? Eli kuinka paljon toimimme rakkaudesta käsin, siinä on todellisen muutoksen siemen parempaan.
Syyskuussa 2013 puhuimme ystävän kanssa pitkään puhelimessa ja heitimme ilmoille, miten mahtavaa olisi, jos jonain päivänä Suomessa olisi puolue, joka nojaa vahvasti henkisiin arvoihin. Toiminnan perustana olisi Universaali rakkaus, joka ei pelkää olla rakkauden puolella eikä olisi pelkojen johdateltavissa. 2015 maaliskuussa selviää, että saadaanko Suomeen sellainen puolue. Siihen mennessä tulisi olla 5000 kannattajakorttia kasassa, jotka puoltavat Kristallipuolue ry:n rekisteröimistä viralliseksi puolueeksi.
Joka tapauksessa muutos on jo alkanut ja tietoisten joukko kasvaa koko ajan. Joka päivä voimme kysyä itseltämme: Mitä minä olen tänään tehnyt, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää? Olenko valinnut tänään pelon vai rakkauden tien?
Oma uskoni elämään ja rakkauteen on lopulta vain vahvistunut omien kokemusteni kautta. Rakkaus on väkevin voima maailmassa, eikä sen ääni koskaan katoa sydämestämme, jos emme itse sitä peloilla ja katkeruudella tukahduta.
Vuodenvaihde tarkoittaa monelle menneen summaamista ja uuteen orientoitumista. Perinteisesti tässä vaiheessa tehdään jonkinlainen elämänhallinnan ryhtiliike. Päätetään ottaa itseä niskasta kiinni tipattoman tammikuun tai uuden liikuntaharrastuksen merkeissä. Uudenvuodenlupaus liittyy usein hyvinvointiin.
Jotta uudelle tulisi tilaa, pitää vanhasta luopua. Vanhoja vaatteita, kirjoja tai tapoja pitää kenties siirtää pois, jotta uudet mahtuvat tilalle.
Luopuminen on monelle tuskallista, mutta samalla uuden edellytys. Ja elämä on jatkuvaa luopumisen harjoittelua, sillä pysyvää on vain muutos.
Itse asiassa, jokapäiväinen pieni luopuminen valmistaa meitä viimeiseen luopumiseen, kuolemaan. Se, miten helposti osaamme päästää irti menneestä, niin henkisestä painolastista kuin tavarasta, kertoo jotakin myös suhteestamme kuolemaan. (Ja joogisen käsityksen mukaan kaikki ihmisen pelot juontuvat tavalla tai toisella kuolemanpelosta, mutta tämä on jo kokonaan toisen kirjoituksen aihe.)
Kuolema on äärimmäinen muutos, mutta mikä tahansa pienempikin muutos tarkoittaa aina jotakin tuntematonta. Niinpä koko elämä on muutokseen sopeutumista ja itsensä kasvattamista, tuntemattoman hyväksymistä ja luopumiseen totuttelua.
Suojaudumme muutoksen keskellä tavoilla ja rutiineilla. Se on fiksua, sillä energiaansa ei kannata käyttää päivittäin esimerkiksi hampaiden harjauksen opetteluun. Vähintään 50 prosenttia tavoistamme on automaattisia. (Joidenkin mielestä jopa 85.)
Iso osa ajatusmalleistamme, päivän aikana suoritetuista pikku askareista sekä tavoista toimia ja reagoida tapahtuu siis automaattiohjauksen kautta. Eikä siinä ole mitään huonoa, elleivät nämä tavat ole meille jatkuvasti haitallisia.
Joitakin tapoja tarvitsemme vielä suojaksi: saatan ymmärtää, että jokin on minulle haitallista, mutten ole vielä valmis luopumaan siitä. Jotkut tavat ovat selkeästi osa identiteettiä: jollekin tupakointi on imagoasia. Joku ei saa aamuaan käyntiin ilman kahvia, ja kahvin hakeminen lähikuppilasta on tärkeä, joka-aamuinen työmatkarituaali.
Minä olen ”aina ajoissa” tai ”jouluihminen” tai ”meillä siivotaan aina perjantaisin” ovat niin ikään tapoja. Itsensä tyypittely tuo turvaa muutoksen keskellä, ja tavat ovat tukipilareita.
Joskus tavoista tulee addiktioita. Sanotaan, että meillä kaikilla on jonkinlaisia, eri asteisia addiktioita. Addiktionsa kannattaa kuitenkin valita viisaasti.
Vaikka tavat ovat isolta osalta automaattisia ja me kaikki tarvitsemme tapoja, ei se tarkoita etteikö niitä voisi muuttaa. Päinvastoin, elämän kulkiessa eteenpäin, tapojaan on järkevä muuttaa. Vanhetessaan ihminen todennäköisesti myös tutustuu itseensä aina vain paremmin ja ymmärtää, mikä hänelle kulloisessakin vaiheessa sopii.
Kundaliinijoogan oppien mukaan elämässä on kuusi asiaa, joihin voi (ja kannattaa!) elämän eri vaiheessa tehdä muutoksia.
Ruokatottumukset (1) vaikuttavat hyvinvointiin suuresti. Terveellinen ruokavalio tulee yhä tärkeämmäksi iän karttuessa. Parikymppinen ei todennäköisesti huomaa muutoksia jaksamisessaan, vaikka eläisi roskaruoalla, nelikymppisen vireystasoon ravinnolla on jo selkeä merkitys. Samanlainen ruoka ei myöskään sovi kaikille. On otettava selvää, mikä on juuri itselle hyväksi.
Fyysiset harjoitukset ja liikkuminen tai liikkumattomuus (2) ovat myös pinttyneitä tapoja. Kuten tiedetään, liikuntaharrastuksen aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä ja eri ikäkausina myös liikkumisen muodot muuttuvat. En tarkoita, että kuusikymppiselle sopii ainoastaan sauvakävely. Räjähtävää nopeutta vaativat lajit onnistuvat kuitenkin paremmin nuorilta niveliltä ja joustavalta keholta. Kestävyys taas vaatii kypsyyttä. Harva ultramaratoonari on alle nelikymppinen.
Kommunikaatiossa ja ihmissuhteissa (3) olemme niin ikään tapojemme orjia. Voimme vaikuttaa omaan kommunikointiimme ja siihen, miten suhtaudumme vuorovaikutukseen. Tämä pätee myös omaan itseen: kuinka suhtautuu itseensä ja kommunikoi itsensä kanssa.
Mieltä on vaikea muuttaa, mutta keho voi auttaa tässä. (Siksi joogaankin liittyy asentoja.) Kehon tuntemuksen ovat avain itsensä tuntemiseen. Matka on pitkä mutta palkitseva: jos tunteiden vaikutuksia kehossa ja erilaisia kiputiloja oppii kuulemaan ja tunnistamaan, ymmärtää paljon.
Hengittäminen (4) on eräs helpoimmista tavoista päästä kiinni tähän hetkeen. Olemme kuitenkin erittäin harvoin tietoisia siitä, miten hengitämme. Hengitys on avain irti päästämiseen: jokaiseen tunteeseen liittyy tietynlainen tapa hengittää. Muuttamalla hengitystään, voi muuttaa olotilaansa, voittaa egonsa ja mielensä. Ja valloittamalla mielensä valloittaa koko maailman.
Lepo ja uni (5) ovat tapoja. Riittävän levon ja rentoutuksen määrä ovat henkilökohtaisia, mutta kaikki niitä tarvitsevat. Uniongelmien kanssa painivat saattavat myös päivä toisensa jälkeen toistaa itselle haitallisia tapoja ymmärtämättä sitä.
Seksuaaliset tavat (6) muuttuvat niin ikään iän myötä, ja tätäkin kannattaa kunnioittaa. Vanhentuessaan ihminen usein tutustuu omaan seksuaalisuuteensa paremmin ja ymmärtää, mitä tällä saralla haluaa ja tarvitsee. Yleensä intiimiys, luottamus ja ymmärrys kasvavat.
Muutoksen edellytys on, että tavoistaan on tietoinen. Silloin niitä on myös mahdollista muuttaa. Kaikkia ”huonoja tapojaan” ei kannata yrittää muuttaa kerralla. Täydellisyyttä ei ole olemassa – paitsi siinä että se on jo tässä hetkessä.
Kaikella on tarkoituksensa. Eikä jokin tietty, haitallinenkaan tapa ole sattumaa. Sitä on saattanut tarvita oppiakseen jotakin. Jotakin toista tapaa tarvitsee vielä suojakseen, sillä aika ei ole kypsä juuri sille muutokselle.
Mutta jostakin tavasta saattaa huomata, ettei se enää olekaan välttämätön. Sen voi kenties korvata uudella, paremmin sopivalla?
Uuden tavan omaksumiseen menee aikaa. Tavat hioutuvat satojen ja tuhansien toistojen kautta. Joogisen käsityksen mukaan minkä tahansa tavan muuttamiseen menee 40 päivää. Opettelitpa sitten välttämään liikaa sokeria, jotakin tiettyä meditaatiotekniikkaa, harjaamaan (jostakin syystä) hampaita vasemmalla kädellä tai lopettaisit tupakoinnin, muuttuu tämä tapa 40 päivässä. Se on alku.
90 päivää vahvistaa uuden tavan ja 120 päivää tekee uudesta tavasta osan sinua. 1000 päivän jälkeen hallitset tämän uuden tavan.
Kaikki lähtee kuitenkin liikkeelle tietoisuudesta ja halusta muuttua. Vaikka elämässä tapahtuu hyvin paljon sellaista, mitä emme voi hallita, voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, mihin suuntaan muutos kulkee. Meillä jokaisella on oikeus nauttia elämästä ja kokea onnellisuutta – kukin omilla tavoillamme.
Syöt hyvin ja terveellisesti ja surautat usein itsellesi vihersmoothien. Liikut ja nukutkin kohtuullisesti, mutta tiesitkö, että elämänkumppanisi, lemmikkisi tai lapsesi edistävät terveyttäsi paljon enemmän kuin päivittäiset juoksulenkit, smoothiet tai superruuat? Joka kerta kun halaat läheisiäsi tai rapsutat lemmikkiäsi, kehosi vapauttaa rakkaushormoni oksitosiinia. Oksitosiinilla onkin tutkimusten mukaan valtava merkitys kehon ja mielen terveydelle.
Oksitosiini on tuttua meille synnyttäneille ja imettäneille naisille. Synnytyksessä se lieventää kipuja ja imettäessä se rauhoittaa ja liimaa äitiä ja lasta kiinteästi toisiinsa sekä saa aikaan onnellisen, uneliaan ja autuaan olon. Pienen vauvan äiti kulkee usein kuin auvoisassa sumussa.
Ihmeidentekijä ja ihmissuhdeliima
Oksitosiini ei ole kuitenkaan pelkästään vauvojen ja äitien autuuttaja. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan oksitosiinin on todettu vaikuttavan yleisemminkin ja kokonaisvaltaisemmin terveyteen ja hyvinvointiin. Oksitosiinia pidetäänkin kehon pienenä ihmeidentekijänä. Oksitosiinin tiedetään vaikuttavan kehollisiin toimintoihin niin, että verenpaine alenee, syke rauhoittuu, ruuansulatus vahvistuu ja immuunipuolustus paranee: haavat parantuvat nopeammin ja myös kipukynnys kasvaa.
Rakkaushormoni oksitosiini hoitaa tehokkaasti myös mielenterveyttä. Oksitosiini käy etenkin stressin kimppuun alentamalla kortisolin määrää. Tutkijoiden mukaan terveellinen oksitosiinitaso voi jopa puolittaa kortisolin määrän veressä. Lisäksi oksitosiini helpottaa oppimista ja terästää muistia. Se myös rentouttaa ja rauhoittaa sekä helpottaa nukkumista.
Ja mikä parasta oksitosiini on ihmissuhdeliima, joka lisää yhteenkuuluvuuden tuntua ei ainoastaan äidin ja vauvan, vaan myös ystävien ja perheenjäsenten kesken. Siksi on hyvä pitää kiinni yhteisistä ruokailuhetkistä. Ja siksi pienikin kosketus arjen kiireessä on olennaisen tärkeä osa jaksamista ja hyvinvointia. Sipaise puolison hiuksia tai niskaa aamukiireessä, väläytä hymy äläkä pihtaa pusuja. Hiero ärisevän murrosikäisesi hartioita tai paijaa lemmikkiäsi.
Halailu ja paijailu ei ole mitään mamoilua vaan todella tärkeää terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoa päivittäisessä arjessa.
Vinkkejä oksitosiinin virrattamiseen:
– Suudelmat, pusut ja seksi (turbotehokas oksitosiinin virrattaja)
– Koskettaminen: halaa läheisiä ja ystäviä, paijaa lemmikkiä tai helli lapsiasi tai lapsenlapsiasi
– Hakeudu positiivisten ja iloisten ihmisten seuraan. Jo pelkkä iloisten kasvojen ja miellyttävän äänen kuuntelu saavat oksitosiinin virtaamaan
– Meditoi tai joogaa
– Syö herkullista ja terveellistä ruokaa – ja mieluiten seurassa. Oksitosiini liimaa yhdessä saman pöydän äärellä syövät ihmiset yhteen ihanalla tavalla.
– Köllöttele pehmeän peiton alla ja ota nokoset
– Sauno tai ota lämmin ja pitkä kylpy
Lisätietoja aivojen autuudesta ja hyvinvoinnista löydät täältä.
Kun olin lapsi, vietimme joulut mummolassa Lapualla. Äidin sisarukset lapsineen kokoontuivat joulupöydän ympärille ja maalaistalo metsän laidalla oli täynnä elämää. Tontut olivat jo aiemmin hakeneet pannuhuoneeseen jätetyt kirjeet joulupukille ja joulupukki oli viisaasti toteuttanut osan toiveista.
Lahjojen avaamisen jälkeen aikuiset istuivat olohuoneessa ja me serkukset uppouduimme leikkeihin, jotka kestivät pitkälle yöhön ja jatkuivat seuraavana aamuna. Söimme itsemme suklaa- ja marmeladihumalaan. Levitimme vanhat ja uudet lelut vintin lattialle ja kehitimme spektaakkelin, jossa barbit, mollamaijat, länkkäri- ja sotahahmot, autot, junaradat ja kaikki muu omistamamme muodostivat jättimäisen leikkitodellisuuden, jossa elimme joulupäivät.
Jälkikäteen ajatellen en tiedä kuinka monta kertaa vietimme tällaisen joulun. Tällainen joulu oli kuitenkin minulle mielikuva todellisesta joulusta. Sen jälkeen olen viettänyt lukemattomia erilaisia jouluja erilaisissa paikoissa. Perheeni ja sukuni on sielultaan nomadeja, joten mitä isommaksi kasvoin, sitä vähemmän meillä oli traditioita.
Oman avioeroni jälkeen huomasin ahdistuvani, koska en tiennyt mitä tehdä jouluna. Minulla ei ollut suurta suomenruotsalaista perhettä (kaipuuni kohde on Fanny ja Alexander -joulu ilman angstista sivupotkua), joka kokoontuisi valtavan pitkän pöydän ympärille laulamaan joululauluja.
Päätin kohdata jouluni tosiasiat ja niitä vähän aikaa itkettyäni luoda oman jouluni. Sen sijaan, että vuodesta toiseen ahdistuisin joulun lähestymistä, päätin ottaa joulu haltuun. Sen sijaan, että pakenisin eri paikkoihin nauttimaan muiden joulusta, tein omani.
Se oli lopulta yksinkertaista. Ensinnäkin, asun kauniissa vanhassa puutalossa, joka on erinomaisen sopiva joulumiljöö. Viettäisimme joulun kotona. Toiseksi, sen sijaan, että tekisimme asioita, joita meidän kuuluu tehdä, tekisimme asioita joita tykkäämme tehdä. Päätimme esikoululaisen kanssa, että emme tee jouluruokia. Kumpikaan ei erityisemmin rakastanut perinteisen joulupöydän antimia, joten päätimme koota joulumenun herkuista, joista pidimme.
Lapsi innostui ajatuksesta, että joulupöytään saa toivoa omia lempiruokiaan ja halusi, että ruokalistalla olisi kalapuikkoja. Hän halusi – luojan kiitos, voin pitää yllä toivetta hänen kulinaaristen taipumustensa kehittymisestä, vähitellen — myös paahtoleipää, mätiä ja smetanaa. Minä pidän alkuruoista pääruokia enemmän, joten pöytään tuli erilaisia pieniä herkkuja. Pääruoaksi grillasimme pönttöuunissa lammasta. Jälkiruoat saivat meidät aivan sekaisin. Pöytä notkui lempiruokiamme.
Mitä haluaisimme tehdä? Halusimme saunoa, ja lapsi halusi katsoa Lumiukon. Kävimme luistelemassa. Päätimme viettää monipäiväisen leffaillan, joten suunnittelimme etukäteen ohjelmiston. Pelasimme lautapelejä ja vietimme päivät yöpaidassa.
Siitä lähtien joulu on ollut meidän. Otimme sen haltuun. Hyväksyin sen tosiasian, ettei jouluni vastannut omaa mielikuvaani täydellisestä joulusta, että tuo vastaamattomuus aiheutti ahdistusta ja pahaa mieltä. Arvioin, mitä asialle voisi tehdä tosiasioita kieltämättä ja teimme sen. Muutos ei ollut lopulta suuren suuri, mutta juuri tarvittava.
Tämä pätee oikeastaan vaikka mihin muuhunkin asiaan. Jäämme usein jumiin siihen, ettei todellisuus vastaa toiveitamme. Kieltäydymme hyväksymästä tosiasioita ja näkemästä todellisuutta tilanteena, jossa voi tehdä valintoja. Jäämme kiertämään kehää mielipahaamme ja katkeroitumaan siitä, etteivät asiat ole mielikuviemme kaltaisia. Emme erota toisistaan asioita joihin voimme ja emme voi vaikuttaa.
Todellisuuden myöntäminen ja tosiasioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat on hyvä alku melkeinpä mihin vain. Olet yksipuolisesti rakastunut; vatsasi pömpöttää; rakkaus on loppu; et pidä työstäsi; lounaslistalla ei ole risottoa; ulkona on räntäsade; myöhästyit bussista; vanhenet; maitokahvi on loppu. Jne. Noin. Faktat faktoina. Sen jälkeen voi miettiä, miten toimia tosiasioiden valossa ja niitä kieltämättä.
Mutta pysytään tällä kertaa joulussa. Meidän ei tarvitse jäädä traditioiden, tapojen ja mielikuvien vangiksi. Ne voi vaihtaa, päivittää ja muuttaa sellaisiksi, että niiden kanssa on hyvä elää. Valinta, tässäkin, on jokaisen oma.
Hassua on tietysti se, että joulu, joka oli minulle epätraditonaalinen ja oman elämän ja elämäntilanteen näköiseksi rakennettu, on nyt lapsilleni traditionaalinen. Viime jouluna vietimme osan joulusta alakerran naapurin kanssa. Esikoinen oli järkyttynyt. Emmehän mitenkään voisi rikkoa perinteitä, emmehän?
Hän saa joku päivä luoda itselleen omat perinteensä. Teen parhaani, että hän saa joustavia mielikuvia, joiden kanssa hänellä on taito ja rohkeus leikkiä. Muodostaa todellisuuksia, jotka tekevät hänet onnelliseksi.
Hyvää joulua teille kaikille ihanille ihmisille! Ja terveiset palmun alta. Tänä jouluna vietetään fiestaa täysihoidossa.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Blogeissa. Sieltä löydät myös kaikki vanhemmat blogikirjoitukseni.
Minun mummuni osallistui sotaan sorvaamalla pommeja. Lapsen korvaan se kuulosti epäloogiselta ja hurjalta: suostua nyt valmistamaan jotain, jolla pyritään tuhoamaan vastustaja. Tästä ristiriidasta emme kuitenkaan koskaan puhuneet.
Mummuni kertoi meille lapsille toisenlaista tarinaa sodasta. Niin usein me lapset menimme eteisen lipaston laatikolle ja pyysimme kuulla sen taas. Ja mummuni kertoi. Mummuni avasi lipaston laatikon ja otti sieltä esiin korurasian. Taitavasti käsin veistellyn ja lehtikuvin tai valokuvin (ehkä kuvassa oli oikea perhe?) koristellun korulippaan.
Mummuni oli saanut sen nuorena tyttönä venäläiseltä sotavangilta, jolle hän oli toistuvasti vienyt hameen alla ruokaa. Näkivät nälkää, mummuni kertoi meille. Tämä lisäsi lapsen mielessä epäloogisuutta: päivät mummuni teki työtä sorvaten pommeja, joilla voi tuhota, ja iltaisin hän ruokki sotavankeja salaa – etteivät kuolisi nälkään.
On paljon asioita, mitä me, jotka emme ole sotaa kokeneet, emme ymmärrä. Mutta ne sotatarinat, joita mummuni halusi meidän lasten kuulevan, sisälsivät yhden tärkeän viestin: jokainen ihminen on tärkeä.
Mummuni nukkui pois tänä syksynä, hän melkein ehti täyttää 91 vuotta. Hänen kertomansa tarinat kuitenkin elävät mielessäni edelleen – ehkä epätodellisena ja epäloogisena – mutta ne elävät.
Nyt aikuisena joskus mietin, että säilyiköhän korurasian tekijä hengissä ja palasiko hän kotimaahansa, sai ehkä lapsia, jotka elävät tuolla jossain. Lapsia, jotka ovat aikuisia ja jo ehkä isovanhempia. Ehkä venäläinen sotavanki on kertonut lapsilleen ja lapsenlapsilleen tarinaa nuoresta naisesta, joka piti hänet hengissä kantamalla salaa ruokaa hameen alla vankilaan.
Ehkä pieni inhimillinen teko kamaluuden keskellä idätti jotain suurta. Loi suuren merkityksen jollekin perheelle, antoi elämän ehkä kymmenille ihmisille sen jälkeen. Ehkä tuolla jossain on perhe, ehkä pieni vauva, jota ei olisi olemassa ilman mummuni uskallusta.
Ehkä nuo sotavangin jälkeläiset antavat nyt palan leipää, lahjoituksen hyväntekeväisyyteen, hymyilevät tuntemattomalle tai ojentavat käden toiselle ihmiselle silloin, kun on sen aika. Ehkä pieni rakkaudellinen teko toista Ihmistä kohtaan on levinnyt uusien hyvien tekojen myötä sadoille, ehkä tuhansille ihmisille, liikkunut ajassa ja ehkä kasvanut.
Ehkä jossain on joku ihminen, joka tänäkin päivänä saa vastaanottaa rakkaudellisen teon siksi, että mummuni laittoi hyvän kiertämään.
Mummuni laittoi toisenkin rakkaudellisen teon kiertämään tarinansa kautta. Kertomalla sen meille lapsille saimme todisteen siitä, että tiukan paikan tullen tärkeintä on välittäminen ja rakkaus. Tuosta kipinästä ja siemenestä on minulle syntynyt ymmärrys siitä, mitä ihminen merkitsee ihmiselle – riippumatta kansalaisuudesta, mielipiteistä tai muista teennäisistä määritelmistä.
Ja tuosta kipinästä olen jakanut eteenpäin, ja taas: joku on jakanut siitä eteenpäin. Ehkä jossain toisella puolella maapalloa – tai ihan lähellä – on joku, joka tulee kohdatuksi rakkaudella siksi, että olen antanut eteenpäin sitä, mitä mummuni minulle opetti.
Minä uskon siihen, että yksi ihminen voi yhdellä hyvällä teolla ja eleellä vavisuttaa koko maailmaa. Pieni rakkaudellinen teko lähtee pieninä aaltoina maailmalle ja kylvää lisää välittämistä, ihmisten ja ihmisyyden välistä yhteyttä, rakkautta. Se kestää ajan hammasta ja ylittää vuoria.
Tiukassa tilanteessa voi aina kysyä: Mitä rakkaus tekisi nyt?
1. Ihmiset, jotka menetät, tulevat aina olemaan osa sinua.
Tärkeän ihmisen menettäminen tuntuu tuskalliselta. Totuus on, ettet koskaan pääse siitä täydellisesti yli. Opit kuitenkin kasvamaan ja nauttimaankin elämästäsi, vaikka sydämessäsi on tämä haava.
Se on kuin murtunut nilkka, joka ei koskaan parane täydellisesti: Siihen sattuu aina kun tanssit, mutta ontuminen, joka tulee tanssiisi rikkinäisen nilkan takia, on vain tanssiesityksesi persoonallinen yksityiskohta ja olennainen osa sinua.
2. Onnellisuuden tavoittelussa on kyse tarkoituksen löytämisestä.
Onnellisuuden tavoittelu ei ole kaikki tai ei mitään -peliä. Ennemminkin se on kaikki JA ei mitään. Kaikki ylä- ja alamäet, parhaat oppitunnit, tulevat matkan varrella. Jonain päivänä ymmärtää, että on parempi olla juuri ja juuri elossa omilla ehdoillaan, kuin elää tarkoituksetonta elämää 80 vuotta jonkun toisen ehdoilla.
3. Muiden hyväksynnän hakeminen vahingoittaa SINUA.
Ainut henkilö, jota parempi sinun tulee olla tänään, on henkilö joka olit eilen. Todista itsesi itsellesi, älä kenellekään muulle. Tee mitä tulee tehdä, ja anna ihmisten ajatella mitä he haluavat.
4. Pelko satuttaa enemmän kuin katumus.
Kun annamme pelon voittaa, itseään katsominen peilistä käy aina vain vaikeammaksi. Mikä on pelottavampaa, kuin pelko siitä, että heittää elämänsä hukkaan? On parempi muistella elämäänsä ja sanoa ”Uskomatonta, että tein sen” kuin ”Kunpa olisin tehnyt sen”.
5. Elämä on aivan liian arvaamatonta elettäväksi tiukkien odotusten mukaan.
Kun päästät irti odotuksistasi elämää kohtaan, arvostat asioita niin kuin ne elämääsi tulevat. Parhaimmat lahjat eivät tule paketissa, jossa odotit niiden tulevan. Positiivisella asenteella ja avoimella mielellä huomaat, että asiat elämässä, hyvät ja huonot, eivät tule niin kuin odotit. Tämä tekee elämästä mielenkiintoista.
6. Kun yrität juosta jotakin pakoon, juokset paikallasi.
”Älä ajattele suklaadonitsia, älä ajattele suklaadonitsia!” Ja mitä nyt ajattelet? Suklaadonitsia? Kun keskityt johonkin, mitä ei saa ajatella, päädyt ajattelemaan sitä koko ajan. Ongelmia pakoon juokseminen on kisa, jota et tule voittamaan. Sen sijaan, että juokset negatiivista pakoon, juokse positiivista kohti.
7. Ennakoimattomat vaikeudet ovat väistämättömiä, mutta niistä voi olla hyötyä.
Joskus elämä lyö sinut maanrakoon ja pitää sinut siellä. Mutta vain, jos annat niin tapahtua. Kyse ei ole siitä, kuinka kovaa elämä lyö, vaan kuinka silti jaksat jatkaa eteenpäin. Se on vahvuutta. Se on voittamista.
Tämä vuosi on ollut minulle luomisen vuosi. Tässä viisi kohtaa, jotka olen oppinut uuden luomisesta.
1. Luo ja kokeile
Visio saattaa tulla paljon aiemmin kuin on tekemisen aika. Paras tapa kokeilla oikeaa aikaa, on ryhtyä toimeen: lähteekö homma helposti liikkeelle vai tuntuuko, että se ei oikein meinaa ottaa tuulta alleen? Nämä ovat hyviä indikaattoreita. Vain ajattelemalla tekemistä ja sen järkevyyttä pysyt vain vanhojen kokemusten toistossa. Älä siis suunnittele ja muhi liikaa, ryhdy toimeen!
2. Helppous on todiste oikeasta ajasta ja suunnasta
Tunnustele siis oikeaa aikaa kokeilemalla ja fiilistelemällä. Mikäli tekemisessä ei tunnu eteenpäin vievää virtausta, vaan se tuntuu puskemiselta, jätä asia sikseen hetkeksi aikaa, ja tunnustele milloin asia alkaa edetä. Kokeile siis uudelleen sitten, kun olet päästänyt kokonaan irti hetkeksi!
3. Luota virtaukseen
Kun virtaus löytyy tekemiseen, anna sen viedä. Anna ilon ja tekemisen riemun kuljettaa ja kantaa. Saatat huomata sisäisen puheen papatuksen: ”ei tässä ole järkeä, ei tämä onnistu, mitä oikein kuvittelet, et osaa, et pysty, ajattele nyt miten paljon tekemistä tähän liittyy”… Voit kuunnella sitä rauhallisin mielin – ilo ja virtaus ovat tärkeämpiä oikean suunnan näyttäjiä.
4. Askel kerrallaan
Tee yksi pieni asia kerrallaan, älä mene paniikkiin isosta kuvasta, päämäärästä tai tavoitteesta. Jokainen tässä maailmassa luotu ISO asia on syntynyt pienistä palasista, jokainen tammi on ollut ensin siemen! Luominen ja sen myötä tekeminen ei ole stressin asia! Nauti pienistä askelista, tekemisestä ja ilosta, innostuksesta.
5. Nauti ja iloitse
Kun luot oikeaa asiaa, se ei vie energiaa vaan tuo – itsellesi ja kaikille, joille haluat luoda. Etukäteen ei tarvitse tietää muuta kuin että suunta oikea juuri sinulle. Vuoden alussa ei tarvitse tietää koko vuoden käsikirjoitusta – on parempi antaa tilaa itselle, jotta voi kuulla ja tunnistaa. Kiitä itseäsi, jaa luomuksesi muiden kanssa ja tanssi vaikka voitontanssi jokaisesta asiasta, jonka olet luonut ilolla – oli se pieni, pikkuruinen tai iso!
Kiitollisuus ei ole lopputulos vaan elämänasenne, ja sitä voi harjoittaa. Mutta miksi kiitollista elämänasennetta kannattaa harjoitella? Tässä kuusi syytä oman kokemukseni perusteella.
1. Aina voi valita
Kokemus siitä, että on valinnan mahdollisuus, on helpottava. Kiitollinen ihminen tietää, että hän voi valita suuntaako huomionsa kurjaan keliin vai lämpimään kotiin ja kauniisiin kynttilöihin. Uhrikokemuksen sijaan kiitollinen tuntee pystyvänsä vaikuttamaan omaan kokemukseen.
2. Stressiä on vähemmän
Kun ajattelee asioita, jotka ovat hyvin, eri aivoalueet aktivoituvat kuin stressaantuneena. Kun keho saa viestiä, että ”ei ole havaittavissa uhkia, asiat on hyvin”, stressireaktioon osallistuva pelkokeskus hiljenee.
3. Epäonnistumisia ei ole
Kiitollinen ihminen löytää ns. epäonnistumisista aina myös hyvän puolen: vastoinkäymiset ovat tuomassa jotain oppia, joka on vain nähtävä. Kurjien fiilisten jälkeen kiitollinen ihminen katsoo taaksepäin ja löytää opin ja on kiitollinen siitä. Näin ihminen kehittyy suhteessa itseensä ja oppii itsestään koko ajan uutta.
4. Tämä hetki on merkityksellinen
Kun alkaa nähdä tässä hetkessä hyviä asioita, se alkaa muuttua merkitykselliseksi. Sitku-ajattelu väistyy ja sitoutuminen tähän hetkeen – eli ainoaan todelliseen elämään – lisääntyy.
5. Läsnäolo rauhoittaa
Kun kokee sitoutumista ja mielenkiintoa tätä hetkeä kohtaan, eikä se tunnu pelkältä välineeltä saavuttaa jotain parempaa, läsnäolon kokemus syvenee. Läsnäolon kokemus rauhoittaa ihmistä ja saa aikaan tyytyväisen ja onnellisen olotilan.
6. Kiitollinen vetää puoleensa lisää kiitollisuuden aiheita
Kiitollisen, läsnäolevan ja onnellisen ihmisen seura toimiii magneetin lailla, vaikka emme ymmärtäisikään tietoisesti, miksi jonkun ihmisen seurassa on niin hyvä olla. Varsinkin samoin kokevat ihmiset hakeutuvat toisen kiitollisen ihmisen seuraan, ja hyvä lisääntyy. Mitä enemmän oppii näkemään kiitollisuuden aiheita elämässä, sitä enemmän niitä myös kutsuu puoleensa.
On olemassa monia sellaisia tunnetiloja, jotka ohjaavat meitä pois päin tyytyväisyydestä ja sisäisen rauhan löytämisestä. Tässä joitakin esimerkkejä, jotka vaikuttavat kielteisesti tunnemaailmaamme.
1. Anteeksiantamattomuus
Jokainen tietää, miltä tuntuu tulla loukatuksi. Se saa tuntemaan ja ajattelemaan negatiivisesti. Tästä syystä anteeksi antaminen on välttämätöntä. Anteeksi antaminen on helpompaa, kun siihen on oikeanlainen syy. Esimerkiksi: ”Annan anteeksi, koska tältä ihmiseltä puuttui viisaus ja voima kohdella minua paremmin. Annan anteeksi myös siksi, etten jatkaisi itseni satuttamista, mikä on yhtä väärin kuin minua loukanneiden ihmistenkin teot.”
2. Pienistä asioista turhautuminen
Jos turhaudumme helposti, se usein johtuu syvällä olevasta vihasta tai surusta. Turhautuminen on stressaava kokemus ja koska elämä on lyhyt, on ikävää tuhlata se turhautumalla pienistä asioista. Jos todella elämme täysin hetkessä, käsittelemme kokemuksemme, niin hyvät ja huonot sellaiset, niin kuin ne meille tulevat.
3. Alttius ahdistumiselle
Murehtiminen on usein vaalittu tai opittu käyttäytymismalli. Vanhempamme ja yhteiskunta on opettanut murehtimaan tulevaisuudesta, lapsista, terveydentilasta jne. Totuus on, että käytämme aivan liian paljon aikaa pahimman pelkäämiseen verrattuna siihen, kuinka harvoin se pahin todella tapahtuu. Lisäksi, kun ahdistumme jostakin asiasta, saatamme me luoda sen todeksi. Kun elämme ahdistuneessa mielentilassa, lähetämme negatiivisia signaaleja — ja ajan mittaan ne palautuvat meille takaisin. Ne eivät vaikuta vain meihin vaan myös ihmisiin ympärillämme.
4. Muiden tuomitseminen
Arvosteleminen on täysin luonnollinen tapa ihmiselle arvioida elinympäristöä, toiset ihmiset siihen sisältyen. Ongelma on, ettei meillä usein ole tarpeeksi tietoa tehdäksemme reilun ja kokonaisvaltaisen arvioinnin. On tärkeää pitää tämä mielessä ennen kuin tuomitsee toisen ihmisen käyttäytymistä.
Kateus on kirous. Jos meillä on itsessämme tai elämässämme asioita, joita haluaisimme kehittää, meidän tulisi keskittyä niihin sen sijaan, että kadehdimme muiden vahvuuksia ja omaisuuksia. Meidän ei myöskään tulisi pönkittää omaa itsetuntoamme musertamalla toisten. Parannamme itsetuntoamme keskittymällä itseemme.
6. Syyllisyydessä kieriskely
Päästäksemme yli menneisyyden häpeästä, meidän tulee kehittyä ja oppia vanhoista virheistä, ei kieriä häpeässä ja katumuksessa. Me kaikki teemme virheitä, toisinaan vakavampia kuin toiset. On tärkeää ymmärtää, että syyllisyydestä ja häpeästä kiinni pitäminen vaikuttavat negatiivisesti tunne-elämään. Kun oppii antamaan itselleen anteeksi, on mahdollista edetä elämässä eteenpäin.
7. Ainainen loukkaantuminen
Loukkaantuminen on täysin luonnollista ajoittain, mutta joillakin ihmisillä on tapana jäädä siihen koukkuun. Jos joku sanoo tai tekee jotakin, mikä loukkaa meitä, eikö se vain kerro enemmän heistä kuin meistä? Se voi olla merkki heidän empatian, viisauden tai myötätunnon puutteesta sillä hetkellä. Maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että on turha antaa heidän häiritä sisäistä rauhaamme. Olemme kuitenkin itse vastuussa tunteistamme, joten on turhaa syyttää muita ihmisiä siitä, mitä tunnemme.
Kun kirjoitin jokin aika sitten ensimmäisen kirjoitukseni seksuaalisuudesta, osasin odottaa, että saan palautetta asiaan liittyen. Postien henkilökohtaisuus ja rohkeus pyytää apua on kuitenkin yllättänyt positiivisesti. Sisältö kertoo selvästi sen, että läheisyydestä olisi syytä puhua enemmän.
Minulle läheisyys on monitasoinen asia. Voimme olla läheisesti eri tavoin ja eri tasoilla. Fyysisesti, psyykkisesti, emootionaalisesti ja henkisestikin. Haasteita meillä on eri verran eri tasoilla ja jollekin eri ”tasot” voivat olla vieras ajatus. Kirjoitan varmasti myöhemmin lisää aiheesta, mutta alla yksi näkökulma fyysisen läheisyyden merkitykseen.
Läheisyys on ihmisen perustarve.
Fyysinen läheisyys
Fyysinen läheisyys on meille jokaiselle hirmuisen tärkeää. Olet ehkä törmännyt mediassa tutkimustietoihin siitä miten pidempään kestävä halaus vaikuttaa fysiologisesti hyvinvointiimme.
Kun katsomme miten ihminen kehittyy, löydämme sen tiedon äärelle, että lapsen ”rauhoittavat” elintoiminnot nojaavat vauva-aikana itsesäätelyssä vahvasti äidin antamaan läheisyyteen. Keho rentoutuu, avautuu ja rauhoittuu äidin sylissä. Tässä tilassa tapahtuu parantumista, kokemusten integroitumista, elintoimintojen tasapainottumista ja monta muuta asiaa. Kehossamme on ns. aktivoiva (puolustava) sekä rauhoittava (puolustuksesta luopuva) moodi ja jälkimmäinen nojaa äidin kanssa koettuun läheisyyteen.
Koska minäkuvamme perusteet, eli myös psykofyysisen toimintamme perusteet rakentuvat lapsuudessa, tarkoittaa tämä myös sitä, että elintoiminnoille tärkeä rauhoittava moodi rakentuu riippuvaiseksi läheisyydestä. Koska minä-äiti -suhde taas toimii jatkossa perusrakenteena ihmissuhteillemme, tulemme myöhemmin elämässämme tarvitsemaan läheisyyttä ihmisiltä jotka edustavat siinä hetkessä tätä minä-äiti -suhdetta. Vahvimpana edustajana usein puolisomme tai sellaiseksi ehdolla oleva.
Olemme siis luonnostamme läheisyyttä tarvitsevia olentoja. Mikäli tätä läheisyyttä ei lapsuuden aikana ole saatu tai äitiin objektina on liittynyt vahvasti myös negatiivisia asioita, on todennäköistä, että lapsen sisäinen kyky rauhoittua ei kehity optimaaliselle tasolle. Läheisyyden ollessa läsnä kykenemme kehittämään osittaisen sisäisen järjestelmän tälle rentoutumiselle. Järjestelmän pohjana toimii tiedostamaton sisäistetty psyykkinen ”mielikuva” äidistä.
Äidin ja hänen antamansa läheisyyden vaikutus jatkuu koko elämän ajan.
Nekin meistä, jotka ovat oppineet erilaisten rentoutusharjoitteiden kautta rentoutumaan syvästi, eivät voi kiistää sitä tosiasiaa, että tarpeeksi lähelle päästetyn ihmisen kosketus on ylivoimainen rentouttaja sekä parantaja. Tämä antaa viitteitä siitä kuinka syvällä läheisyyden tarve meissä on.
On hyvä huomata, että se sama syvä avoimuus ja rentoutuminen jonka tavoitamme läheisyydessä on edellytys myös sellaisten kokemusten kokemiselle kuin rakkaus, onnellisuus ja rauha.
Mistä fyysistä läheisyyttä?
Koska läheisyys kulttuurissamme liitetään vahvasti joko mies-nais- tai lapsi-vanhempi -suhteisiin, jäämme helposti liian vähälle läheisyydelle. Terveen määrän nauttiminen edellyttäisi meiltä yleisesti avoimempaa suhtautumista koskettamiseen, halaamiseen ja lähekkäin olemiseen.
Voimme oppia olemaan läheisiä myös itsellemme. Viltin alle kietoutuminen itsensä kanssa on hyvä tapa harjoitella läheisyyttä näin talviaikaan.
Läheisyyden tarve haasteena
Läheisyyden tarvetta ei tarvitse pitää negatiivisena asiana, sillä se on ihmisyyteen kuuluva asia. Se voi kuitenkin aiheuttaa haasteita. Etenkin silloin jos rauhoittavan moodin aktivoimiseen ei ole löydetty muita tapoja, minä-äiti -suhdetta ei ole onnistuttu korvaamaan sen edustajalla tai äitisuhteeseen on liittynyt niin paljon negatiivista. Jälkimmäisessä läheisyys tuo rauhoittumisen sijaan mukanaan vain negatiivisten lapsuuden kokemusten tiedostamatonta aktivoitumista.
Ilman läheisyyttä jäänyt lapsi voi kasvaa vailla kykyä avautua ja rentoutua fyysisesti sekä psyykkisesti
Terveen läheisyyden kokeminen on terveen ihmisen edellytys sillä se auttaa meitä säätelemään psykofyysisiä toimintojamme.
Läheisyyden tarve ja sisäinen työ
Olipa syynä oman elämän helpottaminen tai hengellinen vapautuminen, voi läheisyyden tarpeesta syvällisesti vapautua vain työskentelemällä sisäisesti minä-äiti -suhteen parissa. Tämä edellyttää matkaa oman minäkuvan (egon) perusrakenteiden pariin ja lopulta irtautumista sekä äidistä että minäkuvasta. Tapahtuma nähdään usein yhtenä hengellisen työn keskeisimmistä ja haastavimmista etapeista.
Rauhoittuminen, avautuminen, parantava itsesäätely ja muut fyysisen läheisyyden tarpeen taustalla vaikuttavat tekijät ovat meissä olevia luontaisia toimintoja, jotka voivat toimia vapaasti ja riippumattomina. Lähtökohtaisesti ne ovat liitettyinä tähän minä-äiti -objektisuhteeseen.
Hyödyllisiä kysymyksiä:
mikä sinun suhteesi on läheisyyteen ja miksi se on sellainen kuin se on?
onko elämässäsi tarpeeksi fyysistä läheisyyttä?
miten voisit harjoittaa enemmän läheisyyttä?
mikä estää sinua olemasta läheisemmin elämässäsi olevien ihmisten kanssa?
Siitä on jo muutama vuosi kun uskaltauduin avoimemmin koskettamaan perhettäni, ystäviäni, asiakkaitani ja ihmisiä, joiden kohdalla minussa heräsi luonnollinen impulssi sille. Uskon olleeni niin itselleni kuin heille tärkeä hyvinvoinnin edesauttaja. Ehkä sinäkin voisit toimia samoin läheisiäsi kohtaan?
Jos joskus olet jättänyt jonkun itsellesi tärkeän asian tekemättä, ja harmitellut sitä myöhemmin, ehkä syynä on ollut jokin näistä neljästä.
1. Jätit aidosti tsäänssin käyttämättä
Joskus saattaa käydä niin, että asiat elämässä menevät niin, että oman elämän palapelissa ei ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin tilanteisiin, jotka elämän virrassa tulevat vastaan. Esimerkiksi perheelliset joutuvat usein punnitsemaan perhe-elämän ja muun elämän yhteensovittamista, ja tekemään valintoja kahden ihanan asian välillä.
2. ”Kunpa onnistuja olisin ollut minä”
Joskus saattaa harmittaa, että joku muu on tehnyt jotain siistiä, jotain, mitä olisi ehkä itse halunnut tehdä. Jos ei koe toisten onnistumista elävinä todisteina siitä, että onnistuminen on mahdollista, saattaa lamaantua ja jättää asioita tekemättä. Mielessä saattaa pyöriä motivaatiota alentava ”mutku minä olisin halunnut tehdä tuon”. Lausetta voi kuitenkin jatkaa: ”Ja niin aion tehdäkin jotain yhtä hienoa!”
3. ”Tuohon minäkin olisin pystynyt”
Kaksi ystävääni kävelivät Helsingin keskustassa ja näkivät katutaideteoksen. Toinen ystävistä totesi, että ”kyllä minäkin olisin tuohon pystynyt”. Toinen ystävistäni oli tokaissut spontaanisti: ”No mikset sitten tee?” Saatamme joissakin tilanteissa vähätellä ja arvostella toisten tekemisiä (”mutku toi on ihan helppo juttu”), ja todeta, että itse olisimme pystyneet samaan tai paljon parempaan. Mutta pointti ei ole pystymisessä vaan tekemisessä, siinä, että oikeasti ryhtyy, tekee ja kantaa vastuun lopputuloksesta. Eiku siis toteuttamaan mutkuttelun sijaan!
4. ”Olen liian vanha”
Olen liian vanha vaihtamaan ammattia, toteuttamaan unelmaani… Tällä hetkellä vertaat itseäsi nuorempaan sinääsi, ehkä harmittelet, ettet tehnyt jotain, kun olit vielä nuori tai nuorempi. Jos hetkeksi siirrät itsesi vanhemman sinäsi näkökulmaan (jos nyt olet 50, voit kuvitella olevasi 70; ja jos nyt olet 70, voit kuvitella olevasi 90). Kun tutkailet tämänhetkistä elämääsi vanhemman sinäsi silmin, näytät tässä hetkessä nuorelta ja kykeneväiseltä sekä saatat huomata, että vanhempi sinäsi kannustaa nuorempaa sinääsi tarttumaan toimeen nyt, kun vielä voit!
Listauksen kolme ensimmäistä kohtaa on mainittu kirjassa Elämän säännöt (Richard Templar, Otava 2008)
