Sivu 307 – Hidasta elämää

”Älä välitä, mitä muut ajattelevat” on ehkä täyshuono neuvo

Istun Otaniemen isossa luentosalissa kuuntelemassa Esa Saarisen jokakeväistä luentosarjaa (SuurSuositus!), kun hän kiteyttää: ”Ihmisen tunne omasta arvostaan elämän kullakin hetkellä on hämmästyttävän häilyvä. Eikä ihmisen omaa kokemustaan omasta arvostaan voi koskaan nähdä päältä. Ulkokuori voi kovin helposti pettää.” Katson omissa syvissä mietteissään kuuntelevaa miestä vieressäni, ja tunnen suunnatonta hellyyttä samalla kun kirjailen lausetta vihkoon, jonka lapsi oli koristellut hevosenkuvilla. ”Mä laitan äiti näitä tähän, kun sä tykkäät niin paljon noista.”

Joitain vuosia sitten uskoin, että jos olen täysin ja kokonaan vapaa ja turvassa itsessäni, muiden mielipiteet eivät enää vaikuta. Nyt ajattelen vähän toisin – jos olen niin turvassa, etteivät muiden ihmisten mielipiteet enää vaikuta, en ole enää kontaktissa elämään – ja niihin toisiin. Ehkei kaikkien mielipiteillä olekaan väliä, mutta tärkeimpien ihmisten mielipiteillä takuulla on.

Yksinkertaistettuna ”Älä välitä, mitä muut ajattelevat”, on ehkä aivan täyshuono neuvo. Totta kai välitän. Haluan välittää. Se tekee minusta ihmisen. Saa minut kiinnostuneemmaksi siitä, teenkö oikeasti oikeita asioita. Sellaisia, jotka luovat isompaa hyvää myös muille kuin vain itselleni. Se, että välitän, mitä muut ajattelevat, auttaa muistamaan, etteivät elämäni olennaiset kokonaisuudet suinkaan ole ulkopuolellani, vaan että olen osa niitä, niiden sisällä. Vaikuttamassa siihen, miten kauniisti elämän ihmeet voivat ilmentyä.

Arvokkuuden tunne syntyy pienissä teoissa. Häivähtävissä. Tutun kahvilanpitäjän silmien hymyssä, kun haen aamukahvini. Miehen koskettaessa minua lempeästi sydämen paikkaan, lapaluiden väliin. Lapsen kehon painautuessa vatsaani vasten kuumana ja pehmeänä samalla kun hän liukuu tyytyväisenä uneensa. Hevosen turvan tutkiessa hellästi kasvojani samalla kun tunnen sen lämpimän hengityksen kylmällä talvi-ihollani.

Ryveskelin muutamia viikkoja sitten astetta syvemmissä vesissä meinaten menettää täysin uskoni meidän hevosten kanssa tehtävään työhön. Uskoni siihen, että se voi olla myös muille kiinnostavaa ja arvokasta, oli kovasti koetuksella. Juuri silloin eräs nainen tuli tervehtimään. Kertoi, että hänen karismaattinen miehensä oli osallistunut valmennukseen, ja hän oli aina valmennuspäivien jälkeen saanut kotiin ihanasti pehmeän, aidosti läsnäolevan miehen. ”Jokainen päivä iltarukouksessani minä illalla kiitin teitä, ja teidän hevosia”, hän sanoi. Ja minusta tuntui, kuin olisin saanut enkelien lahjan. Sain tunteen oman totuuteni arvosta takaisin.

Viikko sitten olimme luopumassa meidän hevoslauman kiistattomasta kuningattaresta. Eräs viisas nainen tuli tutustumaan tammaan. Hommailin sivummalla omiani, kun huomasin, miten hellästi hän nosti tamman harjaa suitsien tieltä. Sipaisi otsaa. Kosketus oli niin lempeä, eleetön, itsestäänselvä. Arvostava sellaisella tavalla, että oli kirkasta, miten nainen koki hevosen arvon itsessään sen sijaan, että hän olisi mitannut vain sen välinearvoa ja kyvykkyyttä jossakin tehtävässä. Pienen, yksinkertaisen, hellän ja koruttoman eleen myötä tuli taivaiden kokoinen rakkauden potentiaali todeksi. Kun välittää, miltä toisesta tuntuu. Mitä hän ajattelee.

Rakkaudella,
Henriika

Teksti on julkaistu myös www.soulteam.fi:ssä.

Ristiriidat ihmissuhteissa – aivan kuin olisitte eri maailmoista?

Sanonnat ”Herää nyt jo tähän maailmaan” ja ”Me ollaan ihan eri maailmoista” ovat aina saaneet korvani hörisemään. Onko todella olemassa kaksi maailmaa yhden sisällä? Tikapuiden mukaan kyllä. Puskemisen maailma, jota hallitsee pelko ja voiman maailma, jota hallitsee rakkaus.

Tunnetaso, jolla olet, vaikuttaa tunteisiisi, havainnointiisi, asenteisiisi, maailmankuvaasi ja uskomuksiisi. Kun ihmiset sanovat että “ihan kuin oltaisiin eri maailmoista”, se todella on näin, niin suuret näkemyserot ovat puskemisen ja voiman maailmassa.

Mikä ero näillä kahdella maailmalla sitten on?

Voiman maailma, joka on rohkeudesta ylöspäin, on se mitä sinä LUONNOLLISESTI olet. Näillä tunteilla ei ole sinulle tarjota mitään opetusta, koska henkisenä ja voimakkaana sieluna sinä olet rohkea, rauhallinen, ystävällinen, avulias, lapsenomaisen iloinen ja lähimmäisiäsi auttava. Olet syvällä sisimmässäsi hyväksyvä ja ymmärtäväinen ja todellinen olemuksesi on rakkaus.

Täällä voiman maailmassa on vaikea pysyä, sillä aina tulee ihmisiä tai tapahtumia, jotka heilauttavat ja testaavat voimiasi. Kun näin käy, tiput alaspäin, tietylle tasolle, oppimaan itsestäsi jotain sellaista, jonka ansiosta pysyt seuraavalla kerralla vielä tukevimmin voimassasi.

Puskemisen maailma, se on OPPILÄKSYJEN maailma. Täällä olevilla tunteilla on sinulle hyvin maadoittavia ja elämäntaitoja opettavia, rakastavia oppeja. Mitä matalammalla tunne on, sen perustavampaa laatua oleva sen oppi on. Puskemisen maailmassa ei ole vaikea pysyä, päinvastoin, täällä voit sitkeästi jumittaa, jos et ole tietoinen tunteesi antamasta opista tai et ole valmis ottamaan itsestäsi ja tunteistasi vastuuta, vaan ulkoistat tunteesi toisten syyksi.

Ei siis ihme, että suuri osa meistä täällä jumittaa, niin vähän me tunteitamme ja niiden oppeja ymmärrämme. Meidät on esimerkillä opetettu tukahduttamaan tunteitamme, lakaisemaan niitä maton alle ja olemaan kiltisti ja paikallaan.

Jos jumitat tietyllä tasolla, sen mukaan yleisimmin reagoit ja jos et itse tiedä mikä se on, kysy läheisiltäsi. He varmasti kertovat sinun useimmiten olevan joko vihainen tai rohkea, itseäsi syyllistävä tai mistään horjumaton kallio.

Sisäinen vastaa aina ulkoista, jota se mitä tunnet, heijastuu siihen, miten koet itsesi ja maailman.

Katsomme ihmisiä joko ylöspäin tai alaspäin, sen mukaan millä tasoilla he ovat ja tämä on luonnollista, ilman mitään tuomitsemista. Kaikki me olemme eri tasoilla elämäntilanteidemme mukaan. Joskus menee hyvin, joskus päin mäntyä. Energia ei valehtele.

Tunnet, jos toisella on enemmän energiaa kuin sinulla ja vastaavasti tunnet senkin, jos joku on matalalla. Jos seisot ystäväsi kanssa eri tasoilla tai jopa eri maailmoissa, olet varmasti hämilläsi ja ihmettelet miten hän ei ollenkaan näe tai ymmärrä asioita kuten sinä. Kun tikapuun tasot ymmärtää, ymmärrys toisen näkemyksestä kasvaa ja tarve tuputtaa omaa näkemystään vähenee. Joka tasolla on tarkoitus eikä mikään taso ole huonompi kuin toinen.

Leikitään että sinulle on tapahtunut jotain sinua järkyttävää ja tunnekuohuissasi soitat ystävällesi. Miten hän reagoi?

HÄPEILEVÄ ajattelee sinun ajattelevan, että hän on ehkä syy kaikkeen pahaan maailmassa. Hän häpeää, ettei osaa auttaa eikä ole edes kovin kiinnostunut ongelmastasi, koska on häpeän sisäänpäin kääntyneessä tilassaan. Ei soita sinulle pitkään aikaan.

SYYLLINEN ensin loukkaantuu, koska ajattelee sinun jotenkin syyttävän häntä tapahtuneesta, mutta alkaa pian oikeuttaa tai hyvittää sanojaan ja pelkää pilanneensa ystävyytenne. Mielistelee sinua seuraavan päivän.

APAATTINEN ei edes vastaa puheluusi, mutta jos sattuu vastaamaan, hän pahoittelee, ettei osaa nyt oikein sanoa mitään mikä sinua auttaisi ja vaipuu syvemmälle omaan maailmansa.

SURULLINEN kokee suurta surua ja huolta sanomisistasi ja jää murehtimaan kohtaloasi vielä kun sinä olet jo unohtanut koko jutun.

PELOKAS näkee uhkan ja vaarat tilanteessa ja varmistaa tulevaisuuden varalle jonkun suunnitelman. Hän hakee faktaa sanojensa ja suunnitelmansa tueksi ja muistuttaa pelotellen sinua aina tästä tapahtumasta.

HIMOKAS haluaa tietää mitä hän tästä kaikesta hyötyy. Kenelle tätä maukasta juorua voisi kertoa eteenpäin?

VIHAINEN tuohtuu ja uhkuu raivosta. Hän näkee heti ketä asiasta voisi syyttää ja kertoo sinulle miten asia ratkaistaan.

YLPEÄ naurahtaa, hän on kokenut tuon aiemminkin ja vieläpä monesti! Hän puhuu päällesi, koska tietää kokeneena kuitenkin paremmin mitä sinun pitäisi tehdä ja tuntea.

ROHKEA kuuntelee, ja jos ottaa omalla mielipiteellään kantaa, hän ei jyrää sinua vaan antaa viisaan neuvon.

NEUTRAALI on rauhassa, myhäilee ja antaa olla, ”live and let live”-meiningillä, sattuuhan noita.

HALUKAS kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja miettii, saisiko hän itselleen tai muille mitään hyviä uusia oivalluksia tapahtuneesta.

HYVÄKSYVÄ ihminen tietää, että tämä tilanne opettaa sinulle jotain merkittävää. Hänellä ei ole tarvetta neuvoa tai yrittää muuttaa tilannetta.

YMMÄRTÄVÄ hyväksymisen lisäksi vielä ymmärtää miksi olet sitä mieltä mitä olet ja mikä opetus tapahtumassa piilee, muttei kerro sitä sinulle.

RAKASTAVA on kiitollinen kokemuksestasi. Hänen mielestään kaikki on aina täydellistä ja hän tukee sinua suunnatessasi kohti rakkautta.

Millä tasolla olevan kanssa juttelisit mieluiten? Kaikki olemme reagoineet kaikilla yllä mainituilla tavoilla. Jotkut asiat nyt vain osuvat ja saavat tarttumapintaa ja silloin reagoimme puskemisen maailman tasoilta. Jos asia ei ärsytä ollenkaan, voi tuntea myötätuntoa toista kohtaan ja valita voiman maailman tasot. Jos toinen ei myötätuntoa halunnut, niin hän soittaa sitten vielä jollekin toiselle, kunnes saa mitä haluaa!

Jos olet itse tukahduttanut ja välttelet osaa tikapuun tunteista, et voi millään ymmärtää ihmisiä niillä tasoilla.

Pitää kulkea toisen saappaissa, ennen kuin hänen elämäänsä voi ymmärtää.

Mitä enemmän ja syvemmin tunnet, kaikkia tunteita, sen rikkaampaa on elämäsi. Pääset elämään ja kokemaan 14 eri elämää ja kun elät elämääsi käyden tarpeidesi mukaan joka tasolla, tulet ymmärtämään muita ihmisiä kaikilla eri tasoilla. Myötätunto lisääntyy, tuomitseminen vähenee ja ymmärrät meidän kaikkien olevan samasta puusta veistettyjä.

Saanko kaivata toista ihmistä?

Pelko, ikävä, epävarmuus ja kiinnittyminen.

Nämä ovat vain muutamia tuntemuksia mitä naisen, rakkaani poissaolo on tehnyt vain viikossa. Mieli on jännä vekotin, joka pystyy kyllä hyvin olemaan keskenkasvuinen pikkulapsi.

Samaan aikaan ikävä on tunne, jota en ole koskaan itselleni sallinut. Joko olen ollut siihen kykenemätön tai sitten en ole koskaan ollut niin auki, että se olisi ollut edes mahdollista. Joka tapauksessa se on tärkeä tunne, viesti, joka kertoo ja näyttää niitä epävarmuuksia, joita olen yrittänyt itseltäni (ja muilta) piilotella.

Vaikkakin rakkaus on läsnä, tunteet jotka yllä mainitsin eivät tule sieltä, ne tulevat pelosta, menettämisen ajatuksesta. Helposti pistän yhden ihmisen harteille onneni ja kuvittelen sen olevan kaiken rakkauden lähde. Vaikka tiedostan, että näin ei ole, mieli uskoo siihen monesti, varsinkin kun se kokee jotain mitä se ei ole ennen päässyt kohtaamaan.

Kuinka siis löytää tasapaino aidon kaipaamisen välillä ja sen, että kukaan ihminen ei loppupeleissä ole onnemme lähde? Se on jännä harjoitus, joka jatkuu minulla vielä koko kuukauden. Mahtava mahdollisuus nähdä kuinka sisäinen vauvani on peloissaan siitä rakastetaanko sitä. Ja sitten mahtavien peilien (kiitos veljet), hengityksen ja liikkeen jälkeen ymmärrän, että saan kokea ikävää, sallimalla ja vain olemalla. En tarvitse mitään tiettyä olemista ollakseni minä, saan vain olla minä. Silloin riutuva kaipuu muuttuu ikäväksi, joka tuo lämpöä ja rakkautta entisestään elämääni (ja myös poissaolevaa ihmistä kohtaan).

On vapauttavaa nähdä kuinka sitä on vielä haavoittunut pieni lapsi, ilman tarvetta tuomita. Jätä nurkkaan se ajatus, että ihmisillä ei ole pelkoja ja haavoja, meistä useimmat (varsinkin sosiaalisessa mediassa) peittävät ne varsin hyvin ja tämä luo illuusion niiden poissaolosta. Se että et näe auringonvalossa usein kuuta ei tarkoita, etteikö se olisi siellä varjoissa. Me haluamme usein peittää sen, mitä emme vielä halua nähdä tai emme vielä omaa voimavaroja sen kohtaamiseen.

Sinulla saa olla ikävä, sinä saat olla väsynyt, saat olla peloissasi ja jopa luulla, että olet ruma ankanpoikanen, jota kukaan ei rakasta. Ne eivät ole totta mutta saat silti niin uskoa ja kuvitella, ilman että sitä tarvitsee syyllistää miltään tasolta. Huomataan kuitenkin, että olemme itse antaneet usein oman voimamme pois ja sitä kautta rakkaus ja onnellisuus on jonkun muun käsissä.

Ole rehellinen ja hyväksy itsesi siinä kohtaa polkua, jossa olet. Se ei ole väärä, se on just se missä sinä olet ja se ainoa kohta jossa voit olla. Koska siinä olet, just täydellisenä. En voi kasvaa, ellen hyväksy niitä kohtia, missä voin kasvaa. En voi rakastaa, ellen hyväksy niitä kohtia missä en vielä rakasta. En voi ja sitten voin, kun annan itselleni siihen luvan.

”Pelko tulee mieleen, rakkaus tulee sydämeen. Kuuntele sydämellä.”

-Osho

5 kasvia, joiden avulla nukut paremmin – Muratti on lähes ilmainen ilmanpuhdistin

Makuuhuoneen ilma vaikuttaa suoraan siihen, kuinka laadukkaat yöunet ovat. Näiden 5 kasvin avulla voit raikastaa makuuhuonettasi ja nukkua paremmin:

1. Aloe vera lisää huoneen happipitoisuutta

Terveyskasvi aloe vera lisääntyy helposti ja pärjää vähällä suoralla auringonvalolla ja kastelulla. Se vapauttaa yöllä paljon happea, joten ei ihme, että Nasa on listannut sen yhdeksi parhaista sisäilmaa parantavista kasveista. Puhtaampi ilma makuuhuoneessa ehkäisee unettomuutta ja parantaa unesi laatua.

2. Laventeli houkuttelee unta ja poistaa levottomuutta

Laventelin tuoksu hidastaa sydämen sykettä ja helpottaa ahdistusta. Tutkimusten mukaan laventelin tuoksu lisää kevyttä unta, vähentää REM-unta ja helpottaa heräämistä. Sen on osoitettu vähentävän myös vauvojen itkua.

3. Jasmiinin tuoksu rauhoittaa kehoa ja mieltä

Jasmiinin tuoksun on todistettu parantavan unen laatua, koska se vähentää levottomuutta. Lisäksi se lisää valppautta ja tuottavuutta.

4. Muratti puhdistaa sisäilmaa tehokkaasti

Muratti on toinen Nasan suosikkikasveista. Murattia on helppo kasvattaa ja se on hyvä ilman puhdistaja – siksi se on hyödyllinen kasvi hengitysongelmaisille ja astmaatikoillekin. Tutkimukset osoittavat, että muratti voi vähentää ilman homepitoisuuksia jopa 94 % 12 tunnissa.

5. Anopinkieli on helppohoitoinen valinta

Anopinkieli on suosittu sisäkasvivalinta, koska se on helppohoitoinen ja kaunis sisustuskasvi. Anopinkieli parantaa ilmanlaatua, koska se sitoo itseensä ilman hiilidioksidia ja vapauttaa happea. Se myös suodattaa ilmassa olevia myrkkyjä.

Lähde: curejoy.com

Kaipaako sisäinen lapsesi lohdutusta? – ”Matkani sisäisen lapsen äärelle on ollut pitkä”

Olen kulkenut itseni kanssa, jälleen kerran, hyvin syvällä. Olen skeematerapia-koulutuksessa eli saan terapiatyöhöni mitä oivallisimman työvälineen tunnelukkojen työstämiseksi. Tunnelukkoihin tutustumisen myötä olen päässyt itsessäni sellaisiin asioihin kiinni, joille minulla ei ole aiemmin ollut nimeä.

Itselleni elämä on hyvinkin isosti matka, jonka aikana selvitän itsessäni ne asiat, jotka ovat saaneet minut aikanaan sairastumaan masennukseen ja jotka ylläpitivät sairautta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Siksi kaikki uudet havainnot tuntuvat hyvin arvokkailta – tunnelukkotyöskentely on avannut silmäni aivan uusille asioille. Täsmäisku suoraan ytimeen voisi olla oikea määritelmä.

Olen oivaltanut sisäinen lapsi -jutun jo pitkän aikaa sitten ja kirjoittanutkin siitä, mutta minun matkani sisäisen lapsen äärelle on ollut pitkä. Todellinen ymmärrykseni tälle asialle avautui vasta noin viikko sitten. Tunsin, miten sisimmässäni avautui jokin polku vanhaan maisemaan. Sujahdin lapsuuden ikävimpiin kokemuksiin ihan humahduksessa. Sillä hetkellä minuun sattui henkisesti aivan älyttömästi. Haluan jakaa kokemuksia joskus enemmänkin, koska luulen niillä olevan kosketuspintaa jonkun toisenkin elämään.

Sisäinen lapsi on meissä asustava pikkuinen. Ihan se sama nassikka, joka meissä on aina ollut. Se joka iloitsi, oli vapaa ja läsnä. Se joka katseli vanhempiaan ihaillen ja odottaen. Se joka pelkäsi ja jota kukaan ei ottanut syliin. Se pieni joka luuli olevansa vääränlainen, kun rakastavat silmät eivät häneen katsoneet vaan ohittivat ja jättivät näkymättömäksi.

Jokaiseen meistä jää tarvitsevuuden aukkoja eli tunnelukkoja. Jäämme vaille jotain merkityksellistä. Kukaan vanhempi ei ole niin taitava, että osaisi täyttää lapsen kaikki tarpeet. Mitä varhaisemmasta ja vaikeammasta vaille jäämisestä on kysymys, sitä vahvemman tunnelukon se saa aikaan ja vaikuttaa elämään myös aikuisena.

Miten sisäinen lapsi sitten ilmentää itseään?

Itse tunnistan minussa asuvan pikkulikan reaktion epätasapainotilana, voimakkaana tunnereaktiona, päättömän oloisena kiukkuna ja häpeäntunteena. Olen vähän kuin tolaltani enkä oikein saa kiinni, että mikä minulla on; joka tapauksessa jokin selittämätön nälkä ja jano vaivaavat. Moni tuntee tässä kohtaa itsensä tyhjäksi ja hyvin yksinäiseksi.

Kun tämänkaltaisen olotilan itsessään tuntee, voi pysähtyä ja kuulostella – kääntyä sisäänpäin etsimään sisäistä lasta. Vauhdin lisäämisen ja omien tarpeiden ohittamisen sijaan voi ehkä etsiytyä rauhaan ja hiljaisuuteen kuulostelemaan omaa oloa, vaikka kipeäähän se voi tehdä.

Kun on niin usein jäänyt yksin vaikeissa tilanteissa, voi olla vaikea edes tunnistaa itsessään olevia tarpeita. Sisimmässä tapahtuvassa kohtaamisessa lapsi voi kertoa, mitä se on vailla. Sinä itse aikuisena näet, mistä on kysymys ja tiedät kyllä, miten lapsen kanssa toimitaan. Tiedät, koska tunnet tuon lapsen niin kovin hyvin.

Puhuttele lasta kauniisti, silitä päästä, nosta syliin, auta vaikeasta tilanteesta pois, kehu ja kannusta, nosta niin, että lapsi saa loistaa ja elää lapsen lailla – vapaana liiasta vastuusta.

Kuva: Mika Wallasvaara

Katso kirja Häpeästä valoon.

Liian herkkä muiden sanoille

Kirjoittaja Maria Vakkuri on 26-vuotias salolainen runoilija ja kirjailija. Maria on ammatiltaan lähihoitaja, joka työskentelee tällä hetkellä päiväkodissa.

Yhden lapsen äitinä, työssäkäyvänä ihmisenä ja taiteilijasieluna arjen ja vapaa-ajan yhteensovittaminen on usein haastavaa. Haastava tämä yhtälö on varmasti kaikille, vaikka sitä ei ulospäin näkyisikään. Pidän ihmisten kanssa keskustelemisesta ja jään usein pohtimaan, miksi ihmiset käyttäytyvät ja ajattelevat tietyllä tavalla. Maailma on täynnä ihmisiä, joille työ on itseisarvo. Työ määrittelee sen, kuinka arvokas toinen ihminen on.

Kun tapaan uusia ihmisiä, heidän ensimmäinen kysymyksensä on yleensä: ”Missä olet töissä?” Tästä voidaan jatkaa keskustelua liian pienestä palkasta, työkiireistä ja siitä, onkohan tämä ala minulle ihan oikea. Jos taas vastaisin: ”Olen työttömänä kotona ja kirjoittelen runoja, nautin luonnosta ja vapaa-ajasta”, keskustelu loppuisi aika lyhyeen. Miksi? Itse ainakin keksin paljon enemmän puhuttavaa kyseisistä aiheista, kuin työstä. Ihmisten ajatusmaailmaa on välillä vaikea ymmärtää.

Toisaalta ymmärrän tämän ajatuksenjuoksun erittäin hyvin.

Vaikka haaveilen siitä, miten voisin täyttää päiväni tekemällä juuri niitä asioita mistä pidän, en kuitenkaan tee niin. Olen töissä, jotta saan rahaa ja voin siten ostaa asioita. Sitten istun kaiken materian ympäröimänä enkä silti ole onnellinen. Käyn töissä, koska eihän maailma toimi niin, että kaikki istuisivat kotona. Samaan aikaan olen kateellinen heille, jotka uskaltavat olla kotona ja tehdä vaikka osa-aikatyötä. Käyn töissä, koska olisi hullua jättää vakituinen työpaikka. Todellisuudessa pelkään, että irtisanoutumalla töistä menettäisin arvostuksen ihmisten silmissä. Tietenkin käyn töissä myös siksi, että pidän työstäni. Pitäisinkö enemmän siitä, että saisin tehdä sitä mitä oikeasti haluan; kirjoittaa? Kyllä. Jäisinkö kaipaamaan ylimääräistä rahaa, kun tilille ei tulisikaan säännöllisesti palkkaa? Kyllä, mutta olisin varmasti onnellinen pienemmilläkin tuloilla.

Vaikka halveksin ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä elämässään vain saadakseen muiden arvostuksen, huomaan olevani itse juuri sellainen. Liian herkkä muiden sanoille ja katseille.

Ihmiset toivovat tulevaisuudelta rahaa, menestystä ja pysyvyyttä. Minä toivon, että joskus uskallan olla rohkea. Toivon, että tulevaisuus on aina täynnä vaihtoehtoja.

Maria Vakkuri

Sinun ei pidä aina jaksaa

Sinun ei pidä aina jaksaa.
Sinun ei pidä aina olla positiivinen.
Sinun ei pidä heti osata.

Sinun ei täydy keretä kaikkea mitä luulit.
Sinun ei tarvitse hävetä itseäsi.
Sinun ei tarvitse olla aina saatavilla.

Sinun ei pidä pitää kiinni väkisin jostain, josta olet kasvanut ohi.
Sinun ei pidä selitellä tai saada muita ymmärtämään.
Sinun ei ole pakko tehdä mitä olit suunnitellut.

Sinun ei tarvitse saada muita olemaan samaa mieltä kanssasi.
Sinun ei täydy saada lupaa olla sinä.
Sinun ei täydy aina suostua.

Sinun ei pidä olla kaikille mieliksi.

Kun sinun ei pidä, mikä tuntuu sinulle todelta?

Kurkkaa Eevin uutuuskirja:

Milloin mindfulness toimii ja milloin ei?

On hyvä muistaa, että mindfulness-harjoittaminen on prosessi (ehkä prosessi kuulostaa liian tylsältä – voisin käyttää mieluummin sanaa seikkailu!). Jokainen etenee seikkailussa omaan tahtiinsa ja metaforallisesti järjen tason ymmärrys alkaa valua ja vaikuttaa myös alaspäin kehoon.

Mindfulness ei jossain vaiheessa seikkailua ole välttämättä enää pelkkä harjoitus, vaan tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta voi tulla tapa elää ja olla. Ei tarvitse enää puhua pelkästään tietämisen tasolla esimerkiksi hyväksymisestä, vaan se voi alkaa ”toimia” sydämestä ja kehon viisaudesta käsin. Tätä voisi kuvata mielen ja kehon integroitumisella.

“Knowledge does not mean mastering a great quantity of different information, but understanding the nature of mind. This knowledge can penetrate each one of our thoughts and illuminate each one of our perceptions.” ~Matthieu Ricard

Joskus kohtaan kysymyksen, että muuttaako mindfulness ihmistä? Taustalla voi olla huoli persoonan muuttumisesta jollain mystisellä tavalla. On hyvä tiedostaa huoli, saada mahdollisuus puhua siitä ja sitten päästää irti. Muuttuuko ihminen, vaikkei tekisi mitään, tai muuttaako pesäpallo-harrastuksen aloittaminen ihmistä?!

Vuosia sitten mindfulness-kurssilaiseni kertoi hänelle sattuneesta omaisuusvahingosta. Hänelle asian hyväksyminen tarkoitti sitä, että ei jäänyt märehtimään ja vatvomaan asiaa, vaan tosiasian vastustamisen sijaan hän laittoi energiansa puolisolleen sekä vakuutusyhtiöön soittamiseen. Tapahtuman jälkeen hän havahtui, että aiemmin olisi jäänyt jopa päiviksi märehtimisen suohon, eikä olisi ryhtynyt hommiin. Tässä esimerkissä hyväksynnän kautta mahdollistui eteenpäin vievä toiminta.

Hyväksyminen on välillä helppoa ja se voi johtaa meitä tyydyttävään lopputulokseen. Silloin voi tulla ajatus: näinhän mindfulnessin pitääkin ”toimia”! Ja kun huomaat tällaisen ajatuksen, voit hymyillä – se on vain ajatus ja mielen tarjoama arviointi 🙂

Voimmeko sen sijaan hyväksyä tilanteet, missä mindulness EI ”toimi”?

”Olin huonolla tuulella ja tein mindfulness-harjoituksen, mutten rentoutunut eikä tullut parempaa fiilistä.”
”Sanoin antavani anteeksi, mutta en pystynytkään.”
”Olin stressaantunut töissä ja tein kehon skannaus -harjoituksen. Huomasin, että pääni oli kipeä ja tulin entistä kiukkuisemmaksi.”
”Yritin hyväksyä, että työkaverini sai minulle tarkoitetun ylennyksen – ei onnistunut.”

Olemme jälleen yhden (kyllä, tiedän ja mun puolesta tässä voi humoristisesti käyttää sanaa: ärsyttävän) paradoksin äärellä: ei mindfulnessin pidäkään toimia! Välillä olemme niin harjoittamisen tai ajatuksiemme pauloissa, että unohdamme tämän tärkeän seikan. Olemme niin haltioissamme hyväksymisestä, että emme huomaa valjastavamme sitä asioiden ylimääräiseen puskemiseen ja yritämme päästä tiettyyn päämäärään sen avulla. Kun mielemme takertuu johonkin tiettyyn tavoiteltavaan lopputulokseen, onko se silloin hyväksymistä? No hyvä on – eipä tuo juuri hyväksymiseltä kuulosta!

Onko mahdollista hyväksyä se, ettei voi hyväksyä jotain juuri nyt?

Onko mahdollista hyväksyä se, ettei voi hyväksyä, ettei voi hyväksyä jotain juuri nyt… Ja niin edespäin. Onneksi harjoitusvalmentajaksi voi ottaa mukaan vaikka lausahduksen: kas! Mitä tapahtuu, kun laittaa yllä löytyvien lauseiden eteen sanan kas? No okei, tulee kieliopillisesti ja ymmärrettävyydeltään hieman ontuvia lauseita, mutta hoksannet pointin: saamme hieman väljyyttä, neutraaliuutta, uutta näkökulmaa ja jopa huumoria tilanteisiin. Ei oteta itseämme ja ajatuksiamme niin vakavasti!

Kuulostaa liian yksinkertaiselta ja lapselliselta ollakseen totta. Ja kuitenkin välillä olemme mindfulnessin äärellä hiuksen hienojen vivahde-erojen äärellä. Mikä erottaa hyväksymisen ja ei hyväksymisen, mikä toimivuuden ja ei toimivuuden?

Mikäli sanat ovat sinulle tärkeitä, kas-sana voi muistuttaa sinua mindfulness hyväksymisen paradoksista ja hiuksen hienoista vivahde-eroista. Tämä voi olla yksi monista väylistä ottaa vastaan elämän karikot ja päästää niistä sitten irti. Ja luottaa siihen, että mindfulness-harjoittaminen itsessään kantaa juuri sellaista hedelmää pitkällä tähtäimellä, kuin on tarkoituksen mukaista.

Ota mindfulnessin hyödyt käyttöön omassa arjessasi. Aleksi Litovaaran 8 viikon mindfulness-kurssilla opit 27 harjoitusta, jotka auttavat jaksamaan ja palautumaan paremmin arjessa. Lue lisää 19.10. alkavasta kurssista TÄÄLLÄ.

https://hidastaelamaa.fi/2017/02/mindfulness-verkkokurssi-8-viikkoa-2/

Yksin armosta

Kirjoittaja Mea Sinersaari on joogaopettaja ja teologiaopiskelija, jota kiehtoo kysymykset ihmisenä olemisesta ja ymmärtämisen rajoista.

Syvimmät totuudet tässä elämässä ovat usein kaikkein suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ne ovat niitä lauseita, jotka olemme kuulleet satoja kertoja, mutta joita emme silti ole koskaan pysähtyneet kuuntelemaan. Ne sanat ovat liian lähellä vaikuttaakseen enää, ehkä liian tuttuja tai liian kipeitä. Yksi tällainen lausahdus on minulle ollut yksin armosta.

Tajusin, etten ole koskaan ymmärtänyt tämän opin radikaaliutta. Olen kasvanut luterilaisuuden läpäisemässä kulttuurissa, käynyt rippikoulun, kuullut nämä sanat kymmeniä kertoja, mutten silti koskaan kysynyt niiden merkitystä omassa elämässäni. Mutta nyt, kun uskallan tarkastella näitä sanoja lähemmin kuin koskaan ennen, huomaan, kuinka ääni mielessäni palaa kysymään minulta uudelleen ja uudelleen:

Koska viimeksi pysähdyit keskelle kipeintä pelkoasi kelpaavuudestasi ja riittämättömyydestäsi, ja pehmenit sen ajatuksen edessä, että kaikki tapahtuu lopulta yksin armosta.

Koska viimeksi hellitit hieman itseruoskinnastasi epäonnistuessasi ja muistutit itseäsi siitä, että tekosi vievät vain puolimatkaan, ja sen jälkeen kaikki on riippuvaista yksin armosta.

Koska viimeksi luovuit ylpeydestäsi onnistumisen hetkellä, annoit sen mennä ja lämmittelit sen sijaan paljon suuremmassa rakkaudessa: Tämäkin on totta yksin armosta.

Koska viimeksi katsoit rehellisesti kaikkea suorittamistasi, pyrkimistäsi ja kontrolloimistasi, ja uskalsit kannatella tätä ihmettä: Kaikki tapahtuu todella, todella yksin armosta.

Uskalla siis tänään nähdä radikaali tavallisen takana. Kohtaa jokin oppi, sellainen jonka olet aina tiennyt mutta et koskaan kuunnellut, ja näe se uusin silmin. Ja kun tämän satumaisen alkemian avulla itsestäänselvä muuttuu ihmeelliseksi, voit ehkä mielessäsi kuulla, kuinka joku naurahtaa: Tämäkin, rakkaani, yksin armosta.

Aidolla rakkaudella ei ole agendaa – Rakkautta on olla hyvä, hyväksytty ja riittävä

Nuo pienet, suuret sanat. Kaikille tutut, kaiken ytimessä. Rakastan sinua. Jokainen haluaa ne kuulla ja sanoa. Ne on omistettu mittaamattoman monta kertaa tässä elämässä rakastetulle, itselle, lapselle, vanhemmille, ystävälle tai korkeimmalle voimalle. Ne on sanottu kaikin kielin. Mutta mitä niillä tarkoitetaan? Mitä on sanojen takana?

Je t’aime. Ich liebe dich. I love you. Jag älskar dig. Ik hou van jou. Ma armastan sind. Te amo. Ti amo.

Monet vuodet ja sukupolvet ovat kannatelleet noita sanoja ja ne meitä. Ne ovat piirtyneet jokaiseen psyykeen ja sydämeen. Ne on sanottu vakavilla hetkillä ja kevyesti, ja niillä on romutettu ja rakennettu paljon. Paitsi sanoin, ne ilmaistaan myös teoin tai sanattomasti.

Joskus sanat juuttuvat kurkkuun. On helpompaa vetäytyä, räyhätä tai esittää haavoittumatonta, kuin myöntää: eikö rakastettaisi. Rakkaus on tuntemattomalla maaperällä kävelemistä ja sekin tekee siitä kiinnostavaa. Sen hallitsemattomuus on joillekin myös uhka. Rakkautta ei saa selitettyä loppuun, eikä sille voi luoda käyttöjärjestelmää, joka toimisi jokaisessa tilanteessa.

Rakkautta ei voi käskeä

Pitkän suhteemme alkuvuosina mieheni oli nuoresta iästään huolimatta tarkkana: hänestä tuntui, että sanojen rakastan sinua mukana kulki painolastia ja odotuksia. Minäkin kuulin ääneen sanottuja ja sanomattomia lisäyksiä. Rakastan sinua, jos… Etsimme viisautta sanojen takana. Mitä ne tarkoittavat, mitä rakkaus?

Rakastimme silloinkin, mutta elämä ei ollut vielä koulinut meitä noiden sanojen syvempiin merkityksiin. Kun elää yhdessä pitkään (19 vuotta jo), saa nähdä sanojen ja toistensa monta puolta. Rakastamislause saa erilaisia jatkoja. Rakastan sinua, koska… Rakastan sinua, vaikka… Rakastan sinua siitäkin huolimatta, että…

Resilienssi eli sielullinen joustavuus voi rakastaessa kasvaa uusiin ulottuvuuksiin. Parhaimmillaan lopputulemana on rakkautta ilman ehtoja. Se ei tarkoita rajattomuutta tai itsen tai toisen vahingoittamista, vaan tuomitsemattomuutta, tukemista ja suojelemista. Vastuuta itsestä ja toisista.

Kun ihmisella on perusturva ja tunne rakastetuksi tulemisesta, rakkaus nousee omasta sisimmästä varmuuden tunteena, ei niinkään vaatimuksina ulkomaailman olosuhteita tai toista ihmistä kohtaan. Harvalla on syvä rakastetuksi tulemisen kokemus syntymälahjana, mutta vaikeidenkin kokemusten kautta voi parantua ja löytää rajojaan ja varmuutta siihen, että on hyvä, hyväksytty ja riittävä. Silloin itsestä riittää paremmin toisillekin, eikä rakastaessa menetä omaa voimaansa. Silloin voi aidosti ilmaista toisillekin: olet hyvä, hyväksytty ja riittävä.

Rakkauden olomuotoja

Minä rakastan sinua. Paino on joskus sanalla minä – mitä saan. Silloin rakkauteni on odotusten tai kiitollisuuden saattelemaa. Rakastan sinua, koska annat minulle tätä tai tuota. Rakastan sinua, koska olemuksesi täydentää minua. Ilman sinua jäisin vajaaksi. Mutta onko tämä rakkautta?

Toisaalta paino voi olla sanalla sinä – mitä annan itsestäni, miten palvelen sinua? Luovun rajoistani ja rakastan, vaikka en saisikaan paljoa itselleni. Joskus rajoista luopuminen on hyväksi (kun kyse on itsekkyydestä), joskus rajoista kannattaa pitää kiinni (kun kyse on aidosta sinusta). Antamisessa voi myös olla saamisen maku pinnan alla. Kun annan, autan ja kannattelen, olen hyvä ja tarpeellinen, olenhan? Ja vaikka antaisinkin jotain itseni kautta, en voi silti olla varma että toinen kokee jotain saaneensa. Sitä on paras kysyä toiselta. Rakastinko sinua? Koitko niin?

Mitä jää jäljelle, kun minän ja sinän äänenpainot pyyhitään pois? ~~Minä~~ rakastan ~~sinua~~. Rakastan, koska niin rakkaus tekee ja on. En enää toivo kenestäkään automaattista täytettä elämän tyhjyyteen. En enää pelasta toistakaan. Silloin jäljelle jää rakkaus. Voin vastaanottaa ja virrata sitä puhtaammin ja tarkoituksenmukaisemmin, ilman omaneduntavoittelua tai hyväksynnän hakemista. Silloin voin nähdä kirkkaammin sen, mitä rakkaus tekisi ja mikä on kokonaisuuden kannalta hyväksi.

Rakkaus on niin monta asiaa, ja silti se on tavallaan yksinkertaista. Pohjimmiltaan se ei ole tunne, vaikka romanttisessa rakkaudessa sitäkin. Todellinen rakkaus on kuitenkin jotain enemmän. Se on voima. Tunteellinen rakkaus ja pyyteetön rakkaus voivat olla kaksi eri asiaa, mutta kasvu rakkauden laajempaan ymmärtämiseen ja toteuttamiseen tulee usein juuri erilaisten rakkauskokemusten myötä. Opin matkalla ja jos hyvin käy, en muserru saamistani rakkauden haavoista. Silloin kykyni rakastaa muuntuu epäitsekkääksi tai ainakin epäitsekkäämmäksi.

Rakkausdiili

Vaikka olisin kirjoittanut monta rakkausrunoa, suurin paino voi silti olla elämänymmärryksen syventämillä sanoilla: rakastan sinua. Ilman lisäyksiä. Vain koska se on niin. Kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta. Rakkausdiilin vuoksi, enkä tarkoita tällä avioliittosopimusta, vaan sielun sopimusta. Siinä lukee: opetamme ja opimme rakastamaan. Eikö se ole lopulta kaikkien rakkaussuhteiden ja ihmissuhteiden tarkoitus?

Jos aiemmin on kuvitellut täydellisyyden olevan mahdollista tai tavoittelemisen arvoista, elämän puolivälissä tietää jo: täydellisyyttä ei ole. Tilalle tulee joko hyväksyvyyttä tai katkeruutta, avoimuutta tai sulkeutumista. Vaikeinta on saattaa ristiriitaiset puolet itsessä tasapainoon.

Kun katson ihmisiä, näen monia tapoja hakea paikkaansa rakkaudessa. On rakastumisia. Ihastumisia. Tukahduttamista. Rehellisyyttä. Kontrollointia. Päättämistä. Pettämistä. Pakoilemista. Luopumista. Sitoutumista. Uhrautumista. Tukemista. Turruttamista. Uskollisuutta. Yhteyttä. Voimaantumista. Hyvän tekemistä. Pahan tekemistä. Mielen kääntötemppuja. Sydänsuruja. Romahtamisia. Eheytymistä. Hyväksyntää, sekä uutta kasvua.

Rakkautta ilman agendaa

Rakastan sinua. Nuo sanat tulevat matkan varrella kauniilla tavalla ohuemmiksi. Jos ne joskus sanottiin voimallisesti, paljosta paljon tietäen, ne sanotaan nyt hiljempaa. Tiedetään jo, mitä ne pitävät sisällään. Koko elämän kirjon, ei pelkkää kaunista. Samalla sanat tulevat sisällöltään painokkaammiksi. Jos rakastaa silloinkin, kun taivas on tumma, rakastaa todella. Ei edes itsensä tai toisen vuoksi, vaan rakkauden.

Ehkä sanat rakastan sinua heräävät lopulta täyteen potentiaaliinsa. Elämän koulimina ne luovuttavat omahyväisyytensä, kun sisäistävät: Rakkaus ei ole kauppatavaraa tai väline saavuttamiseen. Aidolla rakkaudella ei ole agendaa.

Silloin kyse ei ole enää vain omasta valinnasta, tunteesta ja ihmissuhteista – kuka on rakkauteni arvoinen? keneltä voisin rakkautta saada? – vaan rakkaudesta ja rakastamisesta universaalina, viisaana, hyväntahtoisena ja myötätuntoisena energiana, jonka kenttään liityn.

Aluksi rakastin, koska täydensit minua. Sitten rakastin, koska tunsin merkitystä antaessani ja auttaessani. Aidossa rakkaudessa rakastan ilman ehtoja, en saadakseni tai edes antaakseni. En pyydä enää rakkaudelta mitään. Annan sen olla. Ja silloin hiljaisuudesta nousee uusi alku.

Artikkelikuva: Lari Laasjärvi Photography, laasjarvi.lari(at)gmail.com

Kuvaaja kertoo kuvasta: ”Ruusu kasvoi pihallani, leikkasin sen irti ja nostin suuren kiven päälle ja siihen se kuihtui. Kontrasti harmaaseen ja kylmään kiveen oli hieno. En editoinut kuvaa lainkaan.”

P.S. Kiitos rakkausdiili -sanasta ystävälle, Hidasta elämää -kirjailijalle Anna Taipaleelle <3

Millä keski-ikäisen saisi heräämään talviunilta?

Viime viikolla töistä kotiin tullessani sain ilokseni huomata, että vielä iltapäivällä tupaa valaisivat ikkunoista tulevat auringonsäteet. Olen aina ollut sellainen ”valolla käyvä” ihminen ja pimeänä vuodenaikana voisin vetäytyä kuin karhu talviunille. Vaikka sen itse tiedostaa, että pimeään aikaan ei ole virkeimmillään, niin kuitenkin se aina jotenkin unohtuu. Huomaan, että pieni alavireisyys, väsymys ja aikaansaamattomuus vaivaa. Onneksi on työ josta pidän ja töihin on aina mukava lähteä. Työhön ne pimeän ajan energiat suurimmaksi osaksi kuluukin. Arkiset askareet tulee hoidettua kotona vähän kevyemmällä kaavalla ja pimeys onneksi onkin armollinen monessa suhteessa. Kynttilän valossa ei muuten pölyt näy läheskään yhtä pahasti kuin auringonvalossa. Tänä talvena ajattelin jo syyttää vähän tuota ikääkin että josko silläkin olisi sormensa pelissä, kun Keltaisen talon emäntää vain sohva vetää iltaisin puoleensa. Taitaa kuitenkin olla vain tekosyy, joten eipä siitä syyllistä taida saada!

Valo antaa onneksi toivoa siitä, että peli ei ole menetetty ja keski-ikäinenkin kömpii sohvalta ylös ja ryhtyy suunnittelemaan vaikka mitä. Matot rullalle, imuri esiin ja pölyhuiska heilumaan. Kauppareissulla vielä kukkakaupan kautta ja niin on taas pirteä olo! Onneksi tuo luontainen laiskuus aina voittaa eikä siivousvimma tälläkään kertaa saanut yliotetta. Valosta voi siis nauttia ilman, että pölyt on pyyhitty joka nurkasta ja ikkunat pesty. Sen suhteen näyttäisi minun kohdalla nyt katkeavan tämä sukupolvelta toiselle siirtynyt ketju.

Valon myötä nostaa päätään myös innostus sisustaa kotia. Talviset ja raskaat tekstiilit saa lähteä kaappiin ja niiden tilalle tulee keväiset ja vaaleat sävyt. Sisustuslehtiä ja -blogeja tulee selattua ahkerasti. Aina jotain vinkkejä löytyy ja jotain uutta on kiva laittaa kotiin. Tämän talven vähäinen lumi varmaan myös joudutti tätä kevätkirmausta. Piha kun on melkein lumeton, vaikkakin liukas kuin luistinrata, niin tuntuu, kuin oltaisiin jo pidemmällä keväässä. Keltaisen talon ulkovärikin on aivan eri keltainen valoisalla, kun se yhdessä auringon kanssa kilpaa loistaa.

Arkiaamuisin herääminen on myös paljon helpompaa ja välillä ihan itsekin yllättyy, kun herää ennen kellon soittoa. Vaikka työpäivä menee sisällä, niin valoenergia onneksi vaikuttaa myös työhuoneen ikkunan läpi.
Vuosi toisensa jälkeen se tuntuu aina yhtä ihanalta ja voimaannuttavalta, kun valon määrä lisääntyy. Tervetuloa kevät!

Kuvat: Emilia Perälampi

Jooga opetti, että on ok olla jatkuvasti keskeneräinen

Jooga on löytänyt tiensä elämääni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun olin yläasteikäinen – en enää muista miten päädyin tuolloin paikallisen kansalaisopiston järjestämään hathajoogaan. Tuolloin ohjaajan puhe ihmiskehon energiakeskuksista eli chakroista ja loppurentoutuksen mielikuvaharjoitukset ovat menneet senikäisen minäni tajunnasta viuhuen yli, mutta muistan kyllä pitäneeni itse jooga-asanoista.

Toisen kerran jooga tuli elämääni opiskellessani yliopistossa. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa astangajoogaan, jonka voimaa kehittävä asanasarja helpotti luentosaleissa ja tietokoneen ääressä istumisen aiheuttamia hartiajumeja huomattavasti. Myöhemmin yliopistoliikunnan tarjoama lempeä ja hidastempoinen yin-jooga antoi ensimmäiset kokemukset syvästä, meditatiivisesta rauhan tilasta – muistan kävelleeni niiden tuntien jälkeen kotiin onnellisen rentouden pilvessä, erillään ympäröivän maailman vilinästä.

Kiinnostukseni joogaan on kerran herättyään säilynyt ajatuksena (”Olisipa ihanaa kyllä harrastaa joogaa!”) jossain takaraivossa läpi lukuisten joogaamattomien vuosien. Aloitin kyllä joogan useasti uudelleen, mutta niin myös lopetin. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että koskaan en ollut joogalle ikään kuin valmis, fyysisesti ja henkisesti.

Malttamaton mieleni ja taipumaton kehoni ovat olleet joogapolullani isoimpia kompastuskiviäni – mutta lopulta myös isoimpia opettajiani.

Elämäntilanteestani tai muista syistä johtuen en koskaan sitoutunut (tai malttanut sitoutua) joogan harjoitteluun: malttamaton mieli kun haluaisi tuloksia heti, mutta kehohan ei heti taivu taikatemppuihin. Tuolloin en vielä ollut siinä pisteessä, että olisin ymmärtänyt astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Joisin lauseessa ”Practice and all is coming” (Harjoittele, ja kaikki tapahtuu) piilevän viisauden.

Kolmannen kerran jooga palasi elämääni muutettuani Helsinkiin keväällä 2015, ja tällä kertaa tunnen sen palanneen pysyvästi. Aina aiemmilla kerroilla, kun olen aloittanut joogan, olen nimenomaan aloittanut sen harrastamisen, ja jossain vaiheessa, väistämättä, joka kerta, se ”harrastus” – olipa sitten kyseessä astanga, hot yin, bikram… – myös loppui: kurssin päätyttyä, ohjaajan vaihduttua, minun muutettuani pois paikkakunnalta, tai milloin mistäkin syystä.

Vasta kolmannella kerralla joogan ”aloittaessani” olin joogan aloittamiseen aidosti valmis.

Helsingissä löysin paitsi aivan ihanan joogasalin ja -opettajan, myös vihdoin sisältäni ne olennaisimmat: palon ja halun sitoutua astangaharjoitukseeni, johon olin viimein myös henkisellä tasolla valmis. Tämä oma ”henkinen valmiuteni” oli sitä, että en (enää) aseta tavoitteita etenemisen tai harjoitukseni, saati kehoni kehityksen suhteen. Tässä on suuri ero aiempaan, jolloin tiedostamattani halusin päästä harjoituksessa eteenpäin, jotta kokisin olevani ”kunnon joogi”.

Mitä sitten, jos harjoitukseni ”ei etene” vaan jurnutan samojen asanoiden parissa aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen, kun kehoni – ja kuten olen oivaltanut, mieleni – ei syystä tai toisesta vielä(kään) ole valmis luopumaan tietyistä kireyksistä näin liki kahden vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeenkään? Tästä huolimatta herään aamuisin harjoitukseeni iloisena – puhtaasti harjoittelun itsensä vuoksi.

Olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja etenemään kehoni, ei mieleni asettamassa tahdissa, ja jos jonain aamuna kehoni vaatii harjoituksen sijasta lepoa, voin suoda sen sille ilman mielen moitteita.

Koitan joka kerta matolle astuessani tarkkailla kehoani, miltä siitä juuri tänään tuntuu, enkä olettaa sen pystyvän tiettyihin asioihin tai taipuvan tiettyihin asanoihin vain siksi, että niin tapahtui edellisessä harjoituksessa. Lisäksi huomaan suhtautuvani omaan joogailuuni aina vain enemmän mielen ja hengen harjoittamisena, fyysisyyden kautta. Vaikka astanga onkin joogamuotona moneen muuhun joogalajiin verrattuna varsin fyysinen ja vaatii (ja myös kehittää) voimaa, sekin on kuitenkin ensisijaisesti harjoitus kohti mielen tyyneyttä ja hallintaa, kehon hallinnan kautta.

On ollut hienoa huomata, että voin nykyään sallia sekä itseni henkisesti että joogaharjoitukseni olevan jatkuvasti ”työn alla”, ja että se on ihan ok. Joogaharjoitus, kuten koko elämä, on prosessi. Ei ole maaliviivaa, jolloin harjoitus (tai minä) olisi ”valmis” ja jonka saavuttamiseen tulisi pyrkiä. On vain jatkuvasti muuttuva keskeneräisyyden tila.

Lue myös: 5 + 6 vinkkiä Helsingin Joogafestivalille