Kirjoittaja Katarina Meskanen on kliininen psykologi, joka työskentelee syömishäiriöiden parissa ja tapaa työkseen syömishäiriöön sairastuneita sekä erilaisten syömis- ja paino-ongelmien kanssa kamppailevia. Katarina on yksi ”Irti ahminnasta”-kirjan (Duodecim, 2013) kirjoittajista, ja hän on esiintynyt usein asiantuntijana mediassa. Vapaa-ajallaan Katarina nauttii luonnossa liikkumisesta, kiireettömästä aamukahvin nautiskelusta ja erilaisten unelmien haaveilemisesta. Katarinan ammatillisen blogin syömiseen ja hyvinvointiin liittyvistä teemoista löydät täältä.
Laihduttaminen on kaikkialla. Laihduttamispuhe ulottuu salakavalasti kaikkialle; työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin, television kautta kotisohvalle, naapurin kanssa rappukäytävässä. Suurimmat pudottajat, superdieettaajat ja ruokaremontoijat saavat ihailua ja arvostusta osakseen. Television laihdutusohjelmat luovat illuusion, että rumasta ankanpoikasestakin voi kasvaa joutsen – kunhan vain laihtuu tarpeeksi. Kesäksi kuntoon -kampanjoissa tavoitellaan laihtumalla parempaa kehoa (ja itsetuntoa?). Naistenlehdet markkinoivat ajatusta, että aina on pari kiloa, jotka voi tiputtaa. On kunniakasta, jopa suotavaa pudottaa painoa tai olla jollain kuurilla.
On kiistaton fakta, että valtaosa laihdutuskuureista epäonnistuu. Miksi niin moni meistä kuitenkin laihduttaa? Ja miksi niin monen laihduttaminen perustuu kuureiluun ja dieettaamiseen?
”Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat”. Kaikenmaailman tv-superdieetit ja fitness-ohjelmat markkinoivat ajatusta, että kärsimällä kuurin verran saavuttaa tavoittelemansa painon, ihannevartalon, itsetunnon… Mutta mitä tapahtuu kuurin jälkeen? Ongelma on siinä, että laihduttaminen perustuu monesti kuuriajatteluun. Kuuri taas perustuu siihen, että jossain vaiheessa se loppuu.
Kuurin loppuessa tapahtuu useimmiten paluu normaaliin, ja ongelmat alkavat: paino alkaa jojoilla, herkuttelu karkaa käsistä, itseinho hiipii peilistä… Saadakseen painon ja syömisen taas takaisin hallintaan useimmat meistä sortuvat uuteen dieettiin. Dieettien ja kuurien seuratessa toinen toistaan kärsii paitsi keho, myös mieli. Laihduttelemisen, kuureilemisen ja dieettaamisen noidankehä on valmis.
Kukaan ei jaksa laihduttaa ikuisesti.
Kukaan ei kuitenkaan jaksa noudattaa lopun elämäänsä niin tiukkoja sääntöjä ja reunaehtoja, mitä itse itsellemme asetamme silloin, kun turvaudumme syömisissä kuuriajatteluun. Miten siis voisimme vapautua laihduttamisen ikuisesta kujanjuoksusta?
Aivan alkuun, lopeta laihdutteleminen.
Niin yksinkertaista, ja kuitenkin aivan valtavan vaikeaa. Jo se, että dieetit toistuvat, kertovat siitä, etteivät ne toimi. Miksi siis kurittaa itseään enempää? Katkaise laihdutuspuhe. Luovu kuuriajattelusta; tee kestäviä päätöksiä joita jaksat noudattaa läpi vuoden. Ennen kaikkea, lopeta itsesi nälättäminen ja ala syödä säännöllisesti.
Lopeta oman arvosi mittaaminen vaa’an numeroin ja mittanauhoin.
Pysähdy miettimään, tavoitatko onnen oikeasti niiden tiputettujen kilojen jälkeen tai mahtuessasi yhtä pienempään kokoon? Vai onko tavoittelemasi paino tai vartalo lopulta vain kaukana siintävä kangastus, joka vain katoaa kauemmaksi? Olet riittävän hyvä jo nyt, sellaisenasi, omanlaisenasi.
Ota tavoitteeksi hyvinvointi, ei kilojen pudotus.
Älä tavoittele ulkoisia muotteja tai median leipomaa (utopistista) ihannevartaloa. Ota mieluummin tavoitteeksesi sisäisesti hyvinvoiva keho ja mieli. Kun haluat itsellesi hyvää ja hyvinvointia, teet todennäköisemmin terveyttäsi paremmin tukevia ratkaisuja.
Lopeta itsesi sättiminen.
Sättimällä ja syyllistämällä itseäsi et saavuta kuin tappiomielialan. Älä hauku itseäsi peilin edessä vaan tee töitä sen eteen, että pystyisit hyväksymään itsesi sellaisenaan. Vasta itsen hyväksymisen kautta voit vapautua itsesi kurittamisesta dieetein ja kuurein.
Keskity elämiseen, älä laihduttamiseen.
Mitä tekisitkään elämässäsi, jos paino-, koko-, ulkomuoto- ja ulkonäköasiat eivät rajoittaisi sinua? Kuinka paljon aikaa vapautuisi, jos sinun ei tarvitsisi koko ajan pohdiskella ruokaa ja syömistä, painoa ja laihduttamista? Eläisitkö enemmän itseäsi varten, jos et jatkuvasti yrittäisi sulloa itseäsi johonkin ulkoiseen muottiin? Mitä sinulle kuuluisi, jos sinun ei tarvitsisi jatkuvasti laihduttaa?
Ja, vastauksena kysymykseen: ei, laihduttamisen ei tarvitse olla ikuista.
Pari vuotta sitten kirjoitin keittiön liitutaululle LOVE & FREEDOM, rakkaus ja vapaus. Halusin rakastaa, mutta halusin olla vapaa. Rakastaa, kyllä. Vapaa, mistä?
Pyöriteltyäni viimeiset kuukaudet tätä sanaparia mielessäni, olin jo luopumassa sen tarkoituksenmukaisuudesta. En saanut sitä sopimaan elämääni millään muulla, kuin varsin metafyysisellä tasolla. Viimekädessä rakkautta ei voi omistaa, se perustuu aina vapauteen. Sitä ei saa vangittua sopimuksiin, ei sanoihin – ei varmistettua millään keinolla. Rakkaus on aina ja lähtökohtaisesti vapaata. Kukaan ei voi omistaa sinua, ei rakkautta.
Yritin tuoda vapauden käsitettä ja ajatusta suhteeseeni. En halunnut pyytää toiselta mitään, mitä hän ei voisi minulle antaa. Ajattelin kai, että näin pystyisin antamaan täydellisen vapauden. Tunteeni ja tarpeeni tuntuivat taakalta, jota pitäisi vältellä.
Unohdin kokonaan inhimillisyyden elementit: toiveet, hauraudet, turvallisuuden. Tunteiden ja tarpeiden olemassaolon. Unohdin ihmisyyden. Unohdin, ettei onnellisuus synny ihmisyyttä kieltämällä, vaan ihmisyyden kanssa. Oma inhimillisyytensä hyväksymällä. Jos kiellät jonkin osan itsessäsi, yrität tukahduttaa jonkin olemassaolosi ulottuvuuden, se kyllä pyrkii pintaan tavalla tai toisella. Mitä määrätietoisemmin tukahdutat, sen pontevammin se pyrkii esiin. Jollei muuten, niin enemmän tai vähemmän pimeässä muodossa. Niitä kutsutaan varjoiksi.
Olemme ihmisiä ja meillä on tunteita ja tarpeita, jotka täytyy huomioida niin rakkaus- kuin muissakin ihmissuhteissa. Niiden kieltäminen tekee ihmisestä näkymättömän. Kukaan ei halua olla näkymätön, ja kaikkein vähiten rakkaussuhteessa. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varsinkin rakkaudessa.
”Psykologinen turvallisuus on aina elävien olentojen välisessä suhteessa. Se tarkoittaa varmuutta siitä, että voi olla muiden seurassa oma, kokonainen itsensä. Ettei itseään tarvitse pienentää tai pelätä että muut häpäisevät, hylkäävät tai rankaisevat siitä, että ilmaisee oman kokemuksensa jostain asiasta. Psykologisen turvan tunne ystäväporukassa, työtiimissä, perheessä, parisuhteessa on valtava lahja. Kun tunnemme, että yhdessä olemme turvassa, avautuvat sellaiset mahdollisuudet, kauneudet ja häikäisevyydet, jollaisia emme ennen tienneet olevankaan.”
Turvattomuus herättää ainoastaan hätäännystä ja halua varmistaa omaa arvoaan rakkaudessa – tai halun paeta.
Olen mietteissäni ja jonkin oivalluksen tulemisen äärellä. Olen vihainen itselleni siitä, että olen solmussa, eksyksissä ja etten pystynyt parempaan. Selailen vanhoja kirjoituksiani taaksepäin. Muutama vuosi sitten olen kirjoittanut näin:
”En malta olla kurkistamatta sanoin maailmaan, jonne olen matkalla: kun ongelmien ydintä ei enää etsi toisesta, vaan vastaukset löytyvät minusta. Kun rakkaus ja turva on minussa, ei siinä toisessa. Kun minä olen vapaa, ja se toinenkin on. Kun rakastamme toisiamme pelottomasti, pelaamatta, ilman naamioita ja suojauksia.”
Sitten tajuan sen. Miten olin niin sokea? Joskus täytyy katsoa taaksepäin nähdäkseen tämän hetken: Olin jo perillä. Olin jo vapaa.
Jossakin kohtaa matkaani olin eksynyt polulta ja kuvitellut vapaudeksi sitä, ettei ole tunteita tai tarpeita, jotka voisivat vaikuttaa suhteeseen. Kuvittelin, että tietyt tunteet ja tarpeet olivat ei-toivottuja ja niiden ilmaiseminen millään tavoin kiellettyä. Että vastuun ottaminen itsestä tarkoittaisi, että olisimme kumpikin täydellisen itsenäisiä, täydellisen riippumattomia. Olisimme vapaita.
Mutta ihminen, joka on suhteessa immuuni toisen tunteille ja tarpeille on kylmä kuin kivi. Se ei ole rakkaussuhde. Vapaus muuttuu erillisyydeksi, jossa kahden välillä ei ole enää kohtaamispintaa. Sellaisesta kohtaamattomuudesta ei myöskään synny sitä turvallisuudentunnetta, joka voi olla huikeimman kauneuden alku. Tila kohdata toinen koko haavoittuvuudessaan ja voimassaan.
Samalla tajusin, että olin jo löytänyt sen mitä etsin — itsestäni.
Muistan ajan, jolloin olin hanakka etsimään oman onnettomuuteni syitä itseni ulkopuolelta. Rakkaussuhteessa vielä enemmän kuin missään muissa suhteissa. Miten helposti syytin toista vallitsevasta tilanteesta. Miten tarkasti osasin nähdä toisen puutteet ja miten sokea saatoin olla suhteessa itseeni. Miten projisoin toiseen omia puutteitani ja vastaavasti otin identiteettiini toisen projisointeja — syyllistyin toisen sanoista. Muistan, miten vaikea minun oli olla väärässä – miten pidin itsestäni niin vähän, että väärässä oleminen olisi syönyt loputkin minusta. Muistan myös, miten osasin rakastaa vain täydellisyyttä ja toisen epätäydellisyys oli jotain, mitä oli vaikea katsoa. Minun oli vaikea rakastaa toista inhimillisenä. Muistan, miten ahdistunut ja hätääntynyt olin pelätessäni minua ja etsiessäni turvaa itseni ulkopuolelta. Miten sain häivähdyksenomaisesti kiinni siitä, miltä elämäni tuntuisi, kun en enää etsisi minua toisesta.
Olin varmasti hirveä rakastettu.
Olin kulkenut pitkän matkan. Olin vapaa tuosta vankilasta – juuri niin kuin olin halunnutkin. Olin ottanut vastuun itsestäni. Olin myös päästänyt irti toisesta. Nämä vuodet olivat auttaneet näkemään, miten toisen ihmisen toiseus on kauneinta maailmassa, eikä se ole minun käsissäni, eikä sen pidäkään olla – ja juuri tälle pohjalle voi syntyä rakkaus, joka antaa toisen olla sellainen kuin tämä on. Epätäydellisyydessään täydellinen. Ja se on etsimääni vapautta.
Ja aivan viimeiseksi havahduin siihen, että minun täytyy vapautua perfektionismista, yrityksistä muuttua valoksi – ja antaa itseni olla ihminen. Hyväksyä myös tunteeni ja tarpeeni, myös epäitsenäisyyteni. Myös tarpeeni tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olin juuri nyt. En voinut olla enempää. Minä voisin kokea olevani rakkauden arvoinen vain, jos hyväksyn itseni kokonaisena.
En kuvittele, että olen nyt valmis. En todellakaan ole. Mutta tiedän, että yksi ympyrä on sulkeutunut, yksi matka on päättynyt. Tulen eksymään ja löytämään jatkossakin, sitä en epäile lainkaan. Tulee uusia matkoja, uusia harharetkiä. Mutta ennen kaikkea, on syntynyt se rakastamisen tila, jota etsin.
Vapaus ja rakkaus ovat minussa. Kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voi lähteä vain minusta. Ne ovat eksistentiaalisia tiloja. Mutta kuten ei rakkaus, myöskään vapaus ei ole jotain, mitä voi pyytää tai vaatia toiselta tai tarjoilla toiselle. Jollei sinussa ole rakkautta, olet kuin musta aukko, joka imee kaiken sisäänsä. Etkä pysty mitään sieltä antamaan pelkäämättä, että annat enemmän kuin saat, sillä ajattelet koko ajan niukkuutta. Pelkäät tulevasi hyväksikäytetyksi.
Näin on myös vapauden kanssa. Et voi antaa sitä riittävästi ihmiselle, joka jatkuvasti kokee vapautensa uhatuksi. Et voi myöskään väkisin pakottaa vapauteen ihmistä, joka pelkää vapauttaan. Rakkaus ja vapaus ovat jotain, mistä en ole vastuussa toisen ihmisen puolesta. Minä en anna niitä kenellekään, enkä minä voi niitä ottaa pois keneltäkään.
Niin rakkauden kuin vapaudenkin täytyy ensin toteutua edes nupullaan yksilöllisellä tasolla, jotta kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voivat puhjeta kukkaan rakkaussuhteessa. Rakkaus ja vapaus ovat minussa, ja sinussa. Jollei niitä ole minussa ja sinussa, ei niitä ole missään.
Tältä pohjalta me voimme rakastaa. Ja se on verbi.
Miksi haluta rakastaa rakkaussuhteessa, jos kaikki on kerran kuitenkin sinussa – niin rakkaus kuin vapauskin?
Uskon rakkaussuhteen olevan tila, jossa yksilöllisellä tasolla alulle saatettu hieno ja kaunis voi moninkertaistua. Jotain äärettömän upeaa mitä on minussa – ja sinussa – voi rakkaussuhteessa vahvistua ja käydä läpi metamorfoosin, jossa lopputulos on jotain ihan muuta kuin se mistä lähdettiin liikkeelle.
Jäämällä sollipsistiseen rakkauden ja vapauden tilaan jäämme yksin. Sieltä täytyy uskaltaa tulla kohtaamaan toinen. Omassa hauraudessaan ja inhimillisyydessään. Kumpikin. Ja se on kokonaan uusi luku, kokonaan uusi kirja, kokonaan uusi tarina.
Rakastaaksemme suhteessa koko inhimillisyydessämme tarvitsemme myös nähdyksi ja kuulluksi tulemista — turvallisuudentunnetta. Eikä se ole luopumista mistään. Se on kohtaamista ja voimaantumista. Se on matemaattinen ihme. Se mikä on jo sinussa voi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kautta vain moninkertaistua. Saada aikaan uusia ihmeitä, uusia toiveita, uusia kohtaamisia. Se on luomistyötä koko kauneudessaan.
Kukaan ei antaudu täysin ja kokonaan, jollei koe oloaan turvalliseksi. Turvallisuus on siten perusta, jolla kahden ihmisen vapauteen perustuva rakkaus voi seistä koko voimassaan. Sille pohjalle voivat asettua kaikki tunteet kevyimmästä ilosta musertavimpaan suruun, koko olemassaolon kauneus, rinnakkain hengittämisen hauras hienous.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
”Kaikki järjestyy” on sanonta, josta sain aiemmin välillä näppylöitä. Haasteiden ja kysymysten keskellä minusta ei usein tuntunut, että selviäisin kyllä kaikesta just jetsulleen. Pikemminkin tunsin ahdistusta ja turvattomuutta.
Luottamus hommeleiden lutviutumiseen voi olla tosi tiukka pähkinä purtavaksi, jos on kokenut kovia – tai ihan vaan elämää ylipäänsä: pettymyksiä, sydänsuruja, sairautta ja haasteita. Joskus voi olla vaikeaa kokea, että kyllä tämä tästä.
Mutta mitä jos luottamus ei olekaan sitä, että vääntää itsensä väkisin ajattelemaan, että asiat varmaan järjestyvät? Pelonsekaisesti toivoo ja odottaa jotain tiettyä lopputulosta. Jos oikeasti pelottaa, että mitenköhän tässäkin käy – miksei saisi pelätä?
Yritin aiemmin olla vähän väkisin reipas, koska minulla ei ollut sisäistä turvaa, uskallusta pelätä ihan täysillä. Aikamoinen paradoksi, koska samalla pelko jossain määrin hallitsi elämääni. En uskaltanut tehdä raflaavia muuveja joita olisin halunnut. Pysyin bokseissa ja siipiäni runnovissa tilanteissa, koska minulla ei ollut turvaa toimia sydämeni puolesta. Sen sijaan piti varmistella, että asiat menisivät mahdollisimman ”hyvin”.
Sitten hokasin, että luottamukseni löytyy juuri sitä kautta, että saan kokea heikkouden ja epävarmuuden tunteita, käsitellä niitä rauhassa ja olla reagoimatta niiden pohjalta. Kun saa turvaa pelätä, saa varmuutta luoda elämäänsä sellaiseksi, ettei siinä jatkuvasti joudu pelkäämään. Tunnetaitojen oppiminen ja yhteyden syventäminen itseen avaa luottamusta. Alkaa luottaa omaan kykyynsä kannatella itseään haasteissa. Alkaa luottaa siihen, että selviytyy kiperistäkin kohdista. Alkaa luottaa siihen, että kykenee tekemään omaa elämää ja sydäntä rakentavia valintoja.
Luottamus ei ole vaatimus vaan antaumus. Eihän se ole luottamusta, että asettaa elämälle, itselleen tai toisille ehtoja ja ultimaattumeita: ”Jos jumala/rakkaus/hyvyys (tai miksi sitä haluaakin nimittää) todella on olemassa, niin sitten tämä ei kyllä tapahdu. Jos universumi kuulee minua, tämä asia kyllä järjestyy (niin kuin mieleni haluaa).” Kyse on silloin kontrollista, luottamuksen vastakohdasta. Ja kontrollin taustalla lymyää arvottomuuden tunne. Yksi arvottomuuden tunteen monista ilmenemismuodoista on pelko siitä, että kohta romahtaa tai että ei selviä.
Olen antanut itselleni luvan luottaa siihen, että elämä tuo aina juuri sen, mitä sieluni halajaa. Se on toisinaan ollut jotain ihan muuta kuin mieleni ja egoni olisi halunnut. Silti olen saanut rakkautta ja olemisen onnea enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Ihan kaikki palvelee sydäntäni ja sieluni evoluutiota tavalla tai toisella. Suhtaudun levollisemmin kärvistelyihin, kun tiedän, että nekin siivittävät reissuani. Se ei tarkoita alistumista vaan voimautumista.
Ja kun olen voimautunut, olen yhteydessä oman arvon tunteeseeni. Ja kun arvostan itseäni, olen avoin vastaanottamaan hyvää, eikä minun tarvitse päkistellä ja saada kaikkea tapahtumaan. Päin vastoin, elämä olkoon ilmavirta siipieni alla.
Erään haastavan elämänvaiheen liuettua istuin leffateatterissa katsomassa Piin elämä -elokuvaa. Yhtäkkiä tajusin tuntevani sitä, mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Elämän kauneuden ihmetystä, tuntemattoman iloista kutkutusta sydämessäni. Luottamus tuli takaisin. Olin selviytynyt, oppinut ja tullut syvempään synkkaan itseni kanssa raskaan vaiheen myötä. Tuskailu, itseni epäily ja luottamuksen kadottaminen olivatkin avanneet tien uudenlaiseen luottamukseen.
Luotan siihen, että kaikki kokemukseni – näennäisillä sivupoluilla ravaaminenkin – on ollut osa minun polkuani. On kärvistelyä tuottavaa harhaa ajatella, että vain tietyt asiat veisivät kohti unelmiamme tai olisivat osa hyvää ja rakkaudellista elämää.
Luottamukseen mahtuvat epävarmuudet, pelot ja epäilyt. Jos jokin on nyt epäselvää, se on ok. Olen avoin sille, mitä kaikkea tilanteessa voi tapahtua omien tunteideni ja oivallusteni kannalta. Luottamus ei ole mikään määränpää, jossa kaikki epävarmuudet on selätetty ja reitti on selvä. On egon luoma näkemys, että luottamus tarkoittaa, että minulla on tosi itsevarma, voittamaton ja särkymätön olo. Sieluni on tyyneydessä ja luottamuksen tilassa, mutta egoni vetää herneitä nenään milloin mistäkin, kokee ihmisyyden kotkotuksia ja ihmettelee kainalot hiessä.
Ei elämässä koskaan voi olla varma siitä mitä tapahtuu, mutta elämän luonteen kanssa saa olla sinut. Saa olla vapaa iloitsemaan ja nauttimaan. Siipeni levittyvät juuri siksi, että sydämessäni on tilaa kaikille inhimillisille tunteilleni ja samalla ytimeni rauhalle.
Hyvinvoinnin peruspalikat ovat varsin yksinkertaisia, olitpa erityisherkkä tai et. Tässä erityisherkkyydestä kertovalla luennolla jakamani vinkit. Ehkä ne auttavat pohtimaan, millä mallilla nämä asiat ovat omassa elämässäsi.
1. Muista rajasi.
Kukaan muu ei pidä huolta sinun henkilökohtaisista rajoistasi kuin sinä itse. Onko rajojen asettaminen sinulle helppoa, vaikeaa vai jotain siltä väliltä?
– Osaatko sanoa ei tarpeen tullen? – Kuinka paljon miellytät muita oman itsesi kustannuksella?
2. Ota omaa aikaa ja tilaa.
Mahdollisuus olla ihan itsekseen on erityisherkälle tärkeää akkujen lataamisen kannalta.
– Onko sinulla mahdollisuus ottaa omaa aikaa ja tilaa kun sitä tarvitset? – Sallitko sen itse itsellesi? – Voisitko luoda itsellesi oman rauhoittumispaikan?
3. Nauti luonnosta ja maadoitu.
Elinympäristön kaoottisuus vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta eritoten meihin erityisherkkiin. Luonto on mitä parhainta lääkettä stressiin. Muutenkin kaikenlainen maadoittava tekeminen, joka rauhoittaa mielen ja tuo tietoisesti läsnä olevaksi omaan kehoon, tekee hyvää.
– Millaisessa ympäristössä elät? Onko sinulla pääsy luontoon? – Käytkö luonnossa riittävän usein vai jääkö se ajatuksen tasolle? – Muistatko olla läsnä kehossasi, vai elätkö jatkuvasti päänsisäisessä maailmassasi?
4. Muista rentoutuminen ja uni.
Riittävä unensaanti on tärkeää aivojen ja kehon puolustusjärjestelmän kunnossa pysymisen kannalta. Pieni latautumishetki voi olla tarpeen myös keskellä päivää. Itselläni oli tapana istua entisen työpaikkani naistenhuoneessa ja laskea 180:stä alaspäin. Näin sain suotua itselleni kolmen minuutin rauhoittumishetken työkiireiden keskellä. Netti on pullollaan ihania ohjattuja rentoutuksia ja meditaatioita, joita voi käyttää rentoutumisen apuna.
– Miten rentoudut? Teetkö sitä riittävän usein? – Millainen on päivärytmisi ja kuinka osaat rauhoittua illan tullen? – Millainen on nukkumisympäristösi ja nukutko riittävästi?
5. Lääkitse kehoa ja mieltä liikunnalla.
Liikunta vaikuttaa monin tavoin positiivisesti. Se mm. parantaa aivojen toimintaa, vähentää ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, parantaa stressin sietokykyä ja parantaa ravintoaineiden kuljetusta soluille.
– Muistatko hoitaa henkistä tasapainoasi myös liikunnan avulla? – Mikä liikunta olisi niin mukavaa, että siitä tulee tapa?
6. Katso mitä syöt.
Ruoka vaikuttaa henkiseen suorituskykyyn ja fyysiseen jaksamiseen aivan merkittävästi. Moni erityisherkkä on herkkä myös ravinnon vaikutuksille, ja etenkin erilaiset piristeet voivat olla turhan voimakkaita. Itselläni toimii ruokavalio, jossa on paljon kasviksia, riittävästi proteiinia, hyviä rasvoja ja runsaasti vettä, ja jossa sokeri sekä muut nopeat hiilihydraatit ovat aivan minimissä.
– Syötkö riittävän terveellisesti ja säännöllisin välein? – Täytätkö energiavajettasi piristeillä ja sokerilla?
7. Opettele sinuiksi tunteittesi kanssa.
Kun kysyin luennolla kuinka moni yleisöstä tuntee herkästi ja tuntee myös toisten tunteet, jokainen käsi salissa nousi. Voimakkaiden tunteiden kanssa eläminen ja toisten tunteiden ”imuroiminen” voi viedä mehut.
– Tunnistatko, mikä tunne on omasi ja mikä jonkun toisen? – Osaatko ilmaista tunteesi ja tarpeesi luontevasti? – Kannatko repussasi turhaa tunnekuormaa?
8. Kehitä rakastava ja myötätuntoinen suhde itseesi.
Moni herkkä on saanut kuulla olevansa yliherkkä, outo, liian sitä ja liian vähän tätä. Itse olen saanut mm. kuulla olevani ”prinsessa”, sillä tarvitsen rauhaa ja hyvän vuoteen pystyäkseni nukkumaan. Herkkyyttä ei vieläkään oikein ymmärretä ominaisuutena, ja se millaisia tulkintoja muut ovat tehneet sinusta, vaikuttaa minäkuvaan. Ajatukset, joita olet omaksunut itsesi suhteen, voivat olla turhan negatiivissävytteisiä. Itsensä hyväksyminen on hyvinvoinnin ydinasioita.
– Hyväksytkö itseni sellaisena kuin olet? – Uskallatko olla oma itsesi? – Millaisilla ihmisillä ympäröit itsesi? – Miten voisit olla itsesi paras ystävä?
Ihmisillä, joiden kanssa vietämme aikaamme, on merkittävä vaikutus hyvinvointiimme. Kannattaa siis hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka arvostavat sinua sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse olla täydellinen ollaksesi rakastettava ja itseesi tyytyväinen.
Perfektionismi uuvuttaa. Mikään ei lopulta riitä. Tulee uusia vaatimuksia, aina on jotain kesken tai saavutusten tilalle saapuu menettämisen pelko.
Perfektionismi tuo elämään kireyden tunnetta, jännittyneisyyttä, epäonnistumisen pelkoa potenssiin tuhat ja valtavan paineen pitää kaikki kasassa. Perfektionismista hellittäminen taas tuo elämään sallivuutta, pehmeyttä, joustavuutta, huolettomuutta ja luottamusta siihen, että jos kaikki ei mene niinkuin haluaa, sillä on usein jokin tarkoitus.
Perfektionismiin liittyy yritys kontrolloida elämää. Se miksi elämää taas yritetään kontrolloida, johtuu sisäisestä turvattomuudesta, jonka juuret ovat usein jo kaukana lapsuudessa. Kontrolloimalla yritetään hakea takaisin sitä turvaa, jonka on kokenut menettävänsä. Ymmärrettävää. Mutta mahdotonta.
Perfektionismi ei aina näy ulospäin klassisesti vaikkapa siivousfriikkeytenä tai työn viilaamisena loputtomiin. Perfektionismia voi ilmetä myös hyvin vaikkapa kehoon, liikkumiseen ja syömiseen liittyvissä asioissa. Sitä voi esiintyä ihmissuhteissa ja pyrkimyksenä kontrolloida omaa tunnemaailmaa.
Perfektionismiin liittyy jatkuva paineen tunne, vaikeus ”antaa olla” sekä epärealistiset vaatimukset itseä ja joskus myös muita kohtaan.
Perfektionismin takana on pyrkimys suojautua kivulta. Se uskottelee, että jos olet tai toimit täydellisesti, voisit välttyä vaikkapa arvostelluksi tulolta, epävarmuudelta tai pettymyksiltä.
Perfektionismin pyrkimys on koittaa ottaa vastuulleen kaikki, sellaisetkin asiat joita ei voi oikeasti mitenkään kontrolloida.
Miten voi alkaa hellittämään?
Tiedostamalla, missä vaatii itseltään liikaa. Ymmärtämällä että se ei tapahdu hetkessä, vaan uusien mallien opettelu todella vaatii aikaa ja kysyy myös sisäisen turvallisuuden vahvistamista. Se kysyy armollisuuden ja myötätunnon harjoittelua.
Se kysyy myös kykyä harjoitella kohtaamaan epävarmuuden ja epäonnistumisen tunteita, jotka ovat lopulta vain tunteita, ei jotain joiden tulisi saada sanella maailmamme rajoja.
Kumiseva tyhjyys ympärillä, kolkkous ja kärvistys. Aamulla herätessä, päivällä ja illalla. Arkisina ja viikonlopun hiljaisina hetkinä. Olo, että jotakin vikaa minussa on, outoa tai väärää. Sivussa olemisen tunne. Ei hajuakaan, kuinka päästä sinne keskelle, missä muut ovat. Ja vaikka kuinka yrittäisi, tunne käy kenties vain äänekkäämmäksi. Joskus olotila on kuin suojaava peitto, melkein makean suolainen, upottava ja turvallinen. Tuttu paikka, jossa itseään lääkitsee sillä, millä osaa ja voi. Minä lääkitsin itseäni makealla, alkoholilla, loputtomilla päiväunelmilla ja suorittamisella.
Odotin, että elämä alkaisi. Odotin rakkautta. Joskus ihan tiettyjä ihmisiä, vuosikausiakin. Kaikkien rakkauksienikin keski- ja lopputulema oli yleensä se, että koin olevani yksin. Ystävyyssuhteista ja elämän tohinoista huolimatta tuntui usein, että jotain puuttui. Ihmettelin, kuinka toiset näyttivät olevan vapaita ja tekivät sitä mihin elämä kutsui.
Ei yksinäinen ole tehnyt mitään väärin. Yksinäinen ei ole viallinen. Voi olla, että joskus yksinäisyyttä saa melkein kuin ”synnyinlahjana”, jotakin sellaista vierauden kokemusta, joka kulkee mukana ison osan elämää. Tai sitten yksinäisyys voi tulla elämän vaiheina – pohjaton, raastava kaipaus jonkun rakkaan luo, siihen mitä kahden sydämen ja ihon välillä on.
Yksinäisyyteen liittyy erillisyys ja monesti erillisyyden pohjana on viallisuuteen uskominen tai syvä arvottomuuden kokemus. ”Jotain on mennyt pieleen, koska koen tätä yksinäisyyttä.”
Yksinäisyys on ehkä kulttuurisestikin stigmatisoitu tunne: sitä pitäisi voida välttää ja jos sitä kokee, on kenties ikään kuin jotenkin sössinyt hommansa. Emme kollektiivisesti oikein osaa suhtautua yksinäisyyteen. Uskomme usein yhdessä, että se kertoo viallisuudesta, vaikka se kertookin kenties yhteydettömyydestä. Ja mitä vikaa on yhteydettömyydessä? Se on kokemus muiden joukossa. Ehkä hyvin merkityksellinenkin kokemus. Ehkä jopa kutsu.
Yksinäiseltä puuttuu yhteyden tuomaa täyteyttä. Homma on paradoksi: tarvitsemme ja saamme tarvita ja kaivata toisiamme. Mutta saamme myös voimautua syvään yhteyteen itsemme kanssa, jolloin rakkaus ei riipu ulkopuolella olevasta. Tällainen eheytyminen on kuin sinnikästä salapoliisityötä – mutta täysin mahdollista.
Mistä siis syntyy uskomus, että yhteyden kokeminen on riippuvaista toisista? Mistä syntyy sydämen sykkyröityminen? Kenties yhteys on joskus – ehkä niin varhaisessa kohdassa, ettei sitä edes muista – satuttanut niin syvästi, että sille sydämensä uudelleen avaaminen tekee liian kipeää. Erityisesti, jos on haavoittunut suhteessa ensimmäisiin yhteyden tarjoajiin, varhaisiin huoltajiinsa. Jos tuossa yhteydessä on ollut jotain säröistä, oppii usein yhteydettömän suhteessa olemisen mallin sekä toisiin että itseensä. Yhteydettömyyden kaivertava olotila on silloin tutuin tapa olla olemassa.
Silloin uskoo alitajuisesti, että myös lääke yhteydettömyyteen tulee toisten kautta. Mittaa ja arvioi yhteyden tai yhteydettömyyden kokemusta suhteessa toisiin. Uskoo voivansa täyttyä ja kokea rakkautta vain muiden kautta. Itsessäni ja asiakkaideni (ja ylipäänsä ihmisten kanssa) olen usein todistanut syvää, alitajuista uskomusta, että arvomme mitataan yhteydessä muihin, rakkaudessa toisiin. Tuo uskomus aiheuttaa osaltaan, että itseään on vaikeaa täyttää ja on vaikeaa ottaa vastaan sellaista viisasta apua, joka opettaa olemaan voimauttavassa yhteydessä omaan itseen.
Mutta on jokamiehen ja -naisen oikeus kokea yhteyttä. Jokainen saa oppia eheään suhteeseen itsensä kanssa. Saa oppia olemaan kuulolla ja yhteydessä omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Saa oppia luomaan sisällään turvallista tilaa, jossa itseään kykenee kannattelemaan myötätuntoisesti. Se on eri asia kuin selviytyminen, joka synnyttää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Oman sisäisyyden kannatteleminen – siis syvä yhteys itseen – synnyttää täyttymystä, sydämen avautumista ja kykyä huolehtia tarpeistaan. Silloinkin, kun esimerkiksi yhteyden tarve toisiin ei täyty tavalla, jolla toivoisi.
Yksinäisyyden kokemus on totta ja tekee joskus tosi vaikeaksi avautua jollekin uudelle. Yksinäisyydessä sydän on sykkyrällä ja sekin voi sattua, kun sykkyrä alkaa aueta. Mutta vain minä voin uskaltautua kyseenalaistamaan uskomukseni siitä, että minussa on jotain vikaa (kun en kelpaa). Minulle yksinäisyyteni osoitti jokaisen arvottomuuteeni uskovan osasen, kun sain turvaa alkaa niitä katsoa. Arvottomuuden kokemuksesta luopuminen on vaatinut sinnikästä päättäväisyyttä kohdata kipujani, uskomuksiani ja epätasapainoista riippuvuuttani.
Mitä syvemmin olen rohkaistunut rakastamaan itseäni kaiken pelottavan, synkän, syövyttävän ja upottavan läsnä ollessa, sitä syvemmin olen avautunut yhteyteen ytimeni kanssa. Aloin oivaltaa, ettei mikään synkkyys kerro siitä, että minussa on vikaa. En enää jättänyt itseäni yksin.
Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni (joka vastustaa varsinkin yksinäisyyttä). Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun – mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina.
Kun ihminen rakastuu, kaikki rullaa. Ainakin tunteiden, fiilisten puolesta ja myös rakkauden kokemisessa. Uusien ihmissuhteiden alussa lähes poikkeuksetta ihminen kokee rakkautta. Kun aika kuluu, rakkaus on monesti harmittavasti hävinnyt. Silloin usein syytämme toista ihmistä ”en ole enää rakastunut” tai ”en koe enää rakkautta”.
Mitä jos sen sijaan pysähtyisimme miettimään, mihin rakkaus oikeastaan hävisikään.
Kun menemme ihmissuhteeseen, kaikessa pöhinöissämme usein unohdamme, että annamme itselle luvan tuntea rakkautta, iloa ja suuria tunteita. Mutta koska toisen ihmisen kanssa on niin mahtavaa, annamme hänelle kaiken vallan rakkaudessa. Unohdamme rakastaa itseämme, koska odotamme sitä toiselta ihmiseltä. Hänhän täyttää rakkauden tyhjiösi.
Me lakkaamme rakastamasta itseämme. Me lakkaamme huolehtimasta omista tarpeistamme, toiveistamme ja haaveistamme. Me laitamme toiset (kumppanin, lapset yms.) etusijalle, unohtaen muistaa itseämme. Sen sijaan, että muistaisimme tämän, syytämme toista siitä, että HÄN ei täytä tarpeitasi. Me teemme toiset ihmiset vastuulliseksi omasta onnestamme.
Jos sinusta tuntuu, että olet unohtanut kuinka rakastat itseäsi, palaa siihen hetkeen, joka oli ennen näitä ihmissuhteita ja muista miltä rakkaus tuntui. Meistä moni on käynyt tämän polun ja tietää, että toinen ei oikeasti ole vastuussa sinun rakkauden kokemisesta tai sen puuttumisesta, vaikka toista olisi helppo syyttää.
Ota vastuu omista tarpeistasi ja muista kunnioittaa niitä. Se on myös omien rajojen tekemistä ja niiden opettelemista, havainnoimista ja uudelleen kalibroimista. Iällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen kanssa. Mitä pidempi aika siitä on, kun et ole antanut itsellesi lupaa kokea rakkautta, sillä suuremmalla syyllä anna, helvetti soikoon, se lupa itsellesi jo tänään. Ja muista, että olet kaiken sen rakkauden arvoinen.
Luin uutisia siitä, kuinka suomalaiset ovat käyttäneet vuotuiset luonnonvaransa loppuun huhtikuussa ja koko ihmiskuntakin elokuussa. Uutisjuttujen yhteydessä oli mielestäni hienot kymmenen kohtuullista vaatimusta, jotka voisivat osaltaan auttaa korjaamaan tilannetta.
1. Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.
Olen käynyt läpi elämäntavan muutosta. Kiinnostuin ensin puhtaammasta ravinnosta ja olen kokeillut hyvin erilaisia tapoja syödä, jotta tiedän, mikä minulle sopii. Ruokailutottumusten muutosta seurasi kiinnostus henkisempään elämään. Luin paljon toisten kirjoituksia ja aloin julkaista omia ajatuksiani. Huomasin, että kaikki ajatukset on elettävä todeksi ja vasta kun todellisuudessa tekee valintoja ja päätöksiä niiden mukaisesti, alkaa oma elämä muuttua. Koen, että elämäntapani on käynyt läpi syvällisen muutoksen, kun olen alkanut elämään tietoisemmin ja tekemään arvoihini perustuvampia valintoja kuin aiemmin, jolloin valintojani ohjasivat pitkälti oppimani roolimallit.
2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.
Minusta tämä on hieno ajatus, joka alkuperäiskansojen kulttuureissa on ymmärretty nykyistä paremmin. He pyrkivät elämään niin, että luontoa ja ympäristöä suojellaan tulevia sukupolvia varten. Jokainen sukupolvi pitää ympäristöstään huolta oman aikansa. Välillä tämä näkökulma tuntuu kokonaan unohtuneen, kun jokainen omistaja miettii, miten jonkin maa-alueen voisi parhaiten hyödyntää, käyttää ja ”tuhota”, jotta saa siitä itselleen mahdollisimman paljon rahaa.
3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.
Huomaan, että yksittäisten tekojen tekeminen, kuten lamppujen sammuttaminen aina kun valoa ei tarvitse, tuntuu pieneltä ja merkityksettömältä teolta, mutta se voi olla hyvä alku. Pakon edessä pystyisimme yhdessä isoihinkin muutoksiin. Uskon kuitenkin, että uusien teknologioiden myötä emme välttämättä edes joudu suurten kielteisten muutosten eteen.
En haluaisi nähdä asioita liian negatiivisessa valossa ja uskon, että uusien innovatiivisten teknologien avulla, kuten muuttamalla merivettä juomavedeksi, sähköautojen ja uusiutuvien energialähteiden sekä fuusioenergian myötä menemme eteenpäin hyvällä tavalla. Ihmiskunnalla menee muutenkin PAREMMIN kuin koskaan aiemmin (ks. esim. Rob Dial).
4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.
Julkisen tahon säätämillä laeilla ja tuilla on suuri merkitys. Kansalaisina voimme tuoda mielipiteemme esille osallistumalla julkiseen keskusteluun ja valitsemalla, kenelle annamme äänemme. Mitä energiamuotoa hän kannattaa?
5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.
Minusta mainontaa voitaisiin hyvin rajoittaa, koska se on häiritsevää ja epätasa-arvoistavaa. Ne, joille on kertynyt suurimmat pääomat, voivat suurissa määrin mainostaa tuotteitaan ja palveluitaan ja toiset, joilla mahdollisesti olisi ympäristöystävällisemmät, terveyttäedistävämmät ja paremmat tuotteet, eivät pysty käyttämään mainontaan yhtä suuria summia rahaa. Tuotteissa myös maksamme itse tämän massiivisen mainonnan kustannukset.
6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.
Isovanhemmillamme, vanhemmillamme ja heidän ikäpolvellaan on paljon sellaista tietoa, joka voisi hyödyttää meitä kollektiivisesti. Myös vanhoilla kulttuureilla ja alkuperäiskansoilla on ajatuksissaan ja tavoissaan viisauksia, joita on poljettu yritysten taloudellisten vaatimusten edessä.
7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.
Tällöin organisaatiot voisivat ottaa hieman pitkäjänteisempää harkintaa mukaan päätöksentekoon, koska ei ole oikein ajatella, että käytämme kaikki mahdolliset resurssit heti saadaksemme mahdollisimman paljon rahaa muutamille ihmisille. On kyseenalaista, että yritykset voivat omistaa (vuokraus olisi parempi vaihtoehto ja jonkin yleishyödyllisen/julkisen tahon pitäisi omistaa maat) maa-alueita, koska tällöin kukaan ei välttämättä pysty kunnolla katsomaan kokonaisuutta, vaikka onneksi jotkin julkiset tahot niin yrittävät. Luonnon köyhtyminen, saastuminen tai meluistuminen vaikuttaa suoraan alueella asuvien ihmisten terveyteen ja onnellisuuteen, eikä heille kukaan maksa korvauksia ja usein heidän mielipiteensä eivät merkitse tarpeeksi.
8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.
Minusta on henkistymisen kautta tullut suuri sotien vastustaja. Varmasti jokainen meistä niitä sydämessään vastustaa. Kohta meillä ei ole sotia sen vuoksi, että vaikka valtioiden päämiehet vallanhimoissaan ilmoittaisivat olevansa sodassa, yksittäiset miehet ja naiset eivät lähde rintamalle. Kun yksittäiset ihmiset muuttavat ajattelutapaansa, ja huomaan tätä tapahtuvan koko ajan laajemmassa mittakaavassa, ei sotia syty. Pieniä konflikteja näemme varmasti, mutta en usko suuriin sotiin, koska ihmiset länsimaissa ovat kasvaneet sellaisen ajattelutavan ylitse, että niillä ratkaistaisiin jokin poliittinen ongelma. Ihmiset ovat tulleet liian fiksuiksi lähtemään sotimaan, vaikka joku kansankiihottaja niin haluaisi.
9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.
Olen oivaltanut, että jatkuva kasvu tapahtuu henkisen kehityksemme ja ihmisenä kasvun myötä, mutta ei taloudellisena kasvuna, josta vain osa ihmisistä hyötyy ja toisilta tuhotaan ympäristö. Olemme siis todellakin jatkuvassa kehityksessä, mutta jotkin talousprofessorit ovat olleet väärässä väittäessään, että talouskasvu on jatkuvaa. Hyvinvointia saamme muualtakin kuin kulutuksesta, kuten raikkaasta hengitysilmasta sisällä ja ulkona, puhtaasta vedestä, ruoasta ja koulutuksesta ja ne pitää huomioida, kun pohditaan hyvinvointivaltioita ja tulevien sukupolvien edellytyksiä hyvään elämään. Muuten tämän hetken taloudellisen kasvun kiihdyttämiseksi tuhotaan näitä resursseja, mikä on lyhytnäköistä ja typerää. Henkinen pääoma ja tasapainoisuus on yhtä tärkeää, kuin että meillä on palveluita ja kulutustavaraa.
10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.
Kohtuus tulee mielestäni siitä, että voimme voida hyvin hieman vähemmälläkin kulutuksella ja rakentamisella ja tällöin suojelemme luonnonresursseja tuleville sukupolville ja itsellemme. Kohtuus tulee pienistä ja suurista valinnoista ja päätöksistä sellaisten arvojen perusteella, jotka huomioivat muutkin asiat kuin taloudellisen näkökulman. Paremmalla teknologialla ja elämäntavoilla ei myöskään tarvita enempää työpaikkoja, vaan työtä riittää paremmin jaettavaksi, kun elinkustannukset ja elämäntavat kohtuullistuvat.
Kesälomani kynnyksellä sain pysäyttävän uutisen kollegan ja ystävän äkillisestä poismenosta. Sairaskohtaus. Vain kaksi viikkoa aikaisemmin olimme istuneet meren äärellä ja suunnitelleet isänpäiväksi pidettäväksi yhteistä viikonloppuworkshopia Väri & Ruoka. Vielä viikko ennen kuolemaa viestittelimme tarkoista päivämääristä, kustannuksista ja Korfun upeista maisemista, missä ystäväni oli juhlistamassa perheineen elämänsä puoltaväliä 40-vuotispäiväänsä. Itse olin ollut samassa paikassa 16-vuotiaana. Ystäväni pyysi, että varaan ja vahvistan tilavarauksemme kurssia varten isänpäivälauantaiksi.
Vain puoltatoista kuukautta aikaisemmin ystäväni oli hypännyt pois vakityöstä ja stressaavasta työympäristöstä. Hän halusi hypätä kohti uutta ja tuntematonta ja toteuttaa loppuelämänsä unelmaa. Kuolinpäivänä saapuivat paperit uuden yrityksen hyväksymisestä kaupparekisteriin.
”Eihän sitä kuule tiedä, mitä me vielä ehditään, kun nuoria ollaan vielä”, hän kirjoitti minulle viimeisimmissä viesteissään. Nauroimmme ja hykertelimme uusille suunnitelmillemme.
Työuramme kulki samoja reittejä: kohtasimme ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten freelance-toimittajina eräässä suuressa lehtitalossa, paljon myöhemmin palkollisina toisessa suuressa lehtitalossa ja nyt molempien tuleva yrittäjyys. Elina Maria ja Elina Maarit, samanikäiset lapset ja kutakuinkin samanlaiset suunnitelmat edessä. Pysähdys.
On vaikea nähdä mitään tarkoitusta nuoren terveen ihmisen, 40-vuotiaan äidin äkilliselle sairaskohtaukselle ja poismenolle. Elämä ei ole reilua.
Tämä sama ihminen oli se ainoa kollega toisesta toimituksesta, joka vetäisi minua hihasta tasan neljä vuotta sitten yhteisen työpaikkamme ulkoterassille ja pahoitteli isäni äkillistä poismenoa – sydänkohtaus 63-vuotiaana.
Äkillinen kuolema
Kun äkillinen kuolema kohtaa läheisen tai ystävän, se on aina jonkinasteinen trauma. Luonnollisessa kuolemassa omaisen on mahdollista jättää jäähyväiset, mutta äkillisessä kuolemantapauksessa tätä mahdollisuutta ei ole. Itselläni oli pakonomainen tarve nähdä vielä isäni hänen yllättävän yöllisen sydänkohtauksensa jälkeen, jättää hänelle hyvästit. Terapeuttisessa mielessä se olisi surevalle hyväksi todeta konkreettisesti, että läheinen on kuollut ja hyvästellä hänet. Näin painajaista, jossa arkku vieri edessäni ja minä juoksin perässä ja yritin saada sitä kiinni, en saanut. Ruumiinavauksen viivästymisen vuoksi, en kerennyt hyvästellä isääni. Hautaustoimistosta suositeltiin, etten hyvästelisi ruumista enää niin myöhäisessä vaiheessa.
Äkillisen kuolemantapauksen yhteydessä sokki voi tulla niin voimakkaana, että yhteys tunteisiin katkeaa, ja sureva saattaa tarvita ammatiapua. Traumapsykologian ja traumapsykoterapian keskus Synolonin toimitusjohtaja, psykologi Soili Poijula on hoitanut surevia ja tutkinut surun ja trauman hoitoa. Jo 1960-luvulta lähtien on käyty keskustelua, voiko surusta sairastua. Voi.
Nykyisin on olemassa tutkimustietoa surun kielteisistä vaikutuksista fyysiseen ja psyykkisen toimintakykyyn. Suru on vakava terveysriski ja surevien kuolleisuus on muuta väestöä korkeampi. Surusta voi tulla sairaus. Osa läheistensä menettäneistä surevista ei toivu luonnollisesti, vaan tarvitsee ammattiapua. Traumaattinen suru on seurausta läheisen ihmisen äkillisestä tai väkivaltaisesta kuolemasta. Traumaattiseen suruun liittyy voimakkaita ja tuskallisia muistoja kuolleesta, kyvyttömyys hyväksyä asiaa todeksi ja vaikeus uskoa elämän jatkuvan ilman kuollutta.
Kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi resursseja tai tukiverkkoa. Viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää. Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. Usein kuulee sanottavan, että haluaisin mennä tapaamaan surevaa, mutta kun en tiedä mitä sanoisin. Moni sureva onkin ihmeissään kun hänen luokseen ei tulla.
Itse olin yksin viisivuotiaan uhmäikäisen lapsen kanssa, kun isäni yllättäen kuoli. Tuo syksy oli karmaiseva näin jälkikäteen ajateltuna ja oikeastaan siitä vielä monta hetkeä, kuukautta ja vuotta eteenpäin. Shokkivaiheessa vain toimittaa ja järjestelee asioita, tunteille ei vielä silloin ole tilaa. Itselläni kaikki resurssit menivät yksin lapsen kanssa selviytymiseen, tunteen työnsin syrjään. Tunteet saattavat tulla paljon myöhemmin, sitten kun niille on tilaa. Uupumus, viha ja sen alta kumpuva suru saattavat tulla vasta vuosienkin päästä. En olisi selvinnyt ilman ammattiapua. Uskalla siis hakea ammattiapua. Se ei ole osoitus heikkoudesta, vaan rohkeudesta.
Älä häpeä tunteitasi. Kaikki ne vihan, surun, apatian, masennuksen, raivon ja yhtälailla ilon tunteet ovat sallittuja. Ne tulevat ja menevät. Salli ne itsellesi, sillä muuten sairastut. Et ole negatiivinen, hullu, sairas tai hankala ihminen, vaikka vihaisit ja huutaisit. Olet pohjimmiltasi surullinen.
Miten selvitä eteenpäin:
JOS MAHDOLLISTA, KÄY HYVÄSTELEMÄSSÄ VAINAJA: Toipumisen kannalta on suuri merkitys sillä, että voit jättää jäähyväiset läheisellesi, jotta vältyt tunteelta, että joku vain yhtäkkiä hävisi elämästä. Pidä oikeuksistasi kiinni nähdä vainaja mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen. Jos tämä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, älä tee sitä. Kuuntele itseäsi.
PUHU: Se, että puhuu asiasta mahdollisimman yksityiskohtaisesti, tekee asiasta todellisen ja helposti lähestyttävän. Puhu myös lapsellesi avoimesti ja oikeilla nimillä asioista. Itse puhuin traumaterapeuttini kanssa sekä kävin samanaikaisesti eroseminaaria, joka osaltani oli pitkälle surutyötä isästäni.
HAKEUDU AMMATTIAVUN PIIRIIN: Hakeudu trauma-tai kriisiterapeutin/psykologin luokse. Kunnilla on myös tarjolla erilaisia ilmaisia vertaistukiryhmiä äkkikuoleman kohdanneille. Jos et jaksa itse selvittää näitä asioista, pyydä että joku tekee sen puolestasi.
ITKE: Kunpa pystyisit itkemään, sillä se helpottaa. Anna sen tulla, huuda, itke, hakkaa tyynyä, paru, sure niin kauan kuin on tarve. Älä häpeä tunteitasi. Kaikki tunteet ovat sallittuja.
LIIKU: Kävele, pyöräile, juokse, ui tai samoile metsissä. Tee ihan mitä vaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Itse kävelin kyseisenä vuonna sporttrackerin mukaan 700 kilometriä lähimetsissä ja kuvasin kännykälläni kaikkea mitä huvitti.
ITSEHOITO: Käy hieronnoissa, kasvohoidoissa, kosmetologilla, lymfahoidossa, kampaajalla, mikä ikinä saa olosi tuntumaan paremmalta. Itse ravasin terapian lisäksi vyöhyketerapiassa, hieronnoissa yms. hoidoissa helpottaakseni oloani.
ARKI: Lapsi/lapset, puoliso tai lemmikki on monelle läheisensä menettäneelle tapa pysyä arjessa kiinni. Jos sinulla ei ole mitään näistä, hakeudu vertaistukiryhmään. Ihmisten läsnäolo auttaa.
VERTAISTUKI: Samoja kokeneiden tarinat helpottavat oloa. Saat myös itse purettua omaa pahaa oloa. Tulet nähdyksi ja kohdatuksi itkuisena, poissa tolaltasi, ihan missä olotilassa ja miten rähjäisenä vain.
PYYDÄ APUA: Pyydä rohkeasti apua. Jos sinulla ei ole läheisiä tai he eivät syystä tai toisesta auta, käänny kaupungin sosiaalitoimen piiriin. Kotiapua ja lastenhoitoapua on saatavilla.
AUTA: Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, tilanteessa jossa itse tarvitsisi apua, niin avun antaminen muille saattaa helpottaa omaa tuskaista oloa. Tämä tosin toimii vasta shokkivaiheen mentyä ohi. Auttamisesta, vapaaehtoistyöstä tms. tulee uskomattoman hyvä fiilis.
VAIHDA MAISEMAA: Matkusta hetkeksi pois. Kun pääsee kotiympyröistä hetkeksi kauemmaksi, olo saattaa helpottua. Itselläni kuukauden Chilen matka tuona talvena oli ainakin hetkellinen pelastus. Joku voisi ajatella, että se on pakoa surun työstämisestä, mutta mitä sitten. Jos se helpottaa oloasi edes hetkeksi, mitä pahaa siinä on, oma lääkärini ohjeisti.
KIRJOITA: Kirjoittaminen on uskomaton apu surutyöskentelyssä. Kun vain kirjoittaa ilman mitään päämäärää omista fiiliksistä, se helpottaa.
MAALAA: Maalaa, räiski, tuhraa, sotke. Mikä tahansa luovatyöskentely auttaa. Se voi maalaamisen sijasta olla myös käsityöt, virkaaminen, ompeleminen, nikkarointi ihan mikä vain käsillätekeminen.
NUKU: Nuku, nuku ja nuku. Mikään unimäärä ei voi olla liikaa surun keskellä. Jos et saa nukutuksi, hae lääkettä.
OLE JA HENGITÄ: Tuska ja ikävä tulee aaltoina shokkivaiheen jälkeen, tulee ja menee. Hengitä syvään ja anna surun tulla. Suru ei ehkä koskaan mene kokonaan ohi, mutta se muuttaa muotoaan ja sinä kestät sen kyllä. Älä pelkää surua.
HYVÄKSY: Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan ja tosinaan varsin epäreilujakin asioita. Sen asian toteaminen ja hyväksyminen helpottaa. Kaikki ei todella ole hallinnassamme. Vaikka kuinka pitäisit itsestäsi huolta, liikkuisit, söisit terveellisesti, nukkuisit ja olisit positiivinen, voit silti kuolla tänään tai joku läheisesi voi yhtälailla kuolla. Tämän asian hyväksyminen on minulle ollut vaikeinta.
SURE: Sure juuri niin kauan kuin sinusta tuntuu. Se ei ole itsekästä, se ei kerro negatiivisuudestasi tai mistään muustakaan. Se on tunne, joka kuuluu tuntea ja juuri niin kauan kun itsestä siltä tuntuu. Se suru saattaa kulkea loppuelämän mukanasi tavalla tai toisella. Sitä ei tarvitse poistaa itsestä, paeta tai lopettaa. Se voi olla kumppanisi, jolle puhut ja jonka tunnet ja kohtaat lempeästi elämäsi loppuun asti.
Vinkkejä läheisille, miten kohdata sureva:
Tarjoa apua, lastenhoito, siivous, autokyyti, ihan mitä vain apua.
Vie ruokaa, käy kaupassa.
Kuuntele ja kysy.
Ole läsnä.
Soita ja/tai mene kylään pyytämättä.
Ole saatavilla aina ja kerro se myös surevalle.
Selvitä, mistä saat ammattiapua läheisellesi ja ohjaa hänet ammattilaisen luokse; kriisiryhmä, kriisiapu, vertaistukiryhmä, psykologi, traumaterapeutti yms.
Omistettu sydämelliselle, lämpöiselle, lahjakkaalle, kauniille, luovalle ja rohkealle paratiisilinnulle, joka eli ja oli juuri sellainen kuin halusi ja teki juuri sitä, mikä tuntui hyvältä ja omalta. Lohdullista on se, että hän muisti elää rohkeasti 40 vuodessa varmasti sen, mitä moni meistä ei edes 80 vuodessa rohkenisi. Voimaa jokaiselle läheisensä äkillisesti menettäneelle!
Muumeissa on tarina näkymättömästä Ninnistä. Ninni oli ehkä ihan tavallinen tyttö. Häntä hoiti täti, joka oli sarkastinen ja inhottava. Pikkuisesta tytöstä tuli ilkeilyn vuoksi näkymätön. Me kaikki tarvitsemme pienestä pitäen silmiä, jotka sanovat, että olet ihana, rakastettu ja hyväksytty.
Noiden silmien kautta on mahdollisuus kasvaa ihmiseksi, joka rakastaa ja hyväksyy itsensä. Aina tuossa on puutteita, mutta noin suunnilleen se menee. Myöhemminkin voi mennä jotain vinoon; esimerkiksi koulukiusaaminen ja kaltoin kohtelu parisuhteessa tai työpaikalla voivat vavisuttaa ihmisen olemusta sen perustuksia myöten. Toki lapsuuden vahva pohja on turvana silloinkin.
Kysymys on tarpeista ja tunteista, ehkä jostain muustakin. Jos tarpeitamme ei lapsuudessa huomioida, jäämme perustavanlaatuisesti jotain vaille. Puhutaan tunnelukoista, jotka syntyvät vaille jäämisen seurauksena. Ninni ei saanut lupaa omille tunteilleen ja muuttui näkymättömäksi. Näkymättömyys on suojautumis- ja selviytymiskeino.
Näkymätön toisille
Jos on lapsuudessa joutunut kokemaan sitä, että on näkymätön, saattaa aikuisenakin päätyä paikkoihin, joissa saa kokea tuota samaa.
Ihmismielen on taipumus löytää ne olosuhteet, jotka ovat vanhastaan tuttuja ja turvallisia. Tunnelukkojen, sisäisten tuntosarvien, avulla ihminen suunnistaa kuin vaistonvaraisesti niiden ihmisten läheisyyteen, jotka vahvistavat tunnelukkoja ja kertovat tuttua lapsuuden tarinaa.
Eikä se ole kenenkään syy, kun ei tiedosta, ei pysty valitsemaan toisin. Miten ihmeessä löysitkin puolison, joka ei näe, ei kuule eikä välitä tarpeistasi? Miten ”sattumalta” sait töitä paikasta, joka ei välitä yhtään siitä, mitä tunnet? Koska on sinun vuorosi loistaa?
Näkymätön itselle
Kun on näkymätön toisille, on varmasti sitä myös itselleen. Näkymättömänä tulee piileskeltyä vähän kuin peiton alla pimeässä. Tekisi mieli tulla peiton alta pois, mutta kun ei uskalla. Joskus tarvitaan joku juttu, joka pakottaa peiton alta pois. Juttu voi olla pimeyteen kyllästyminen tai ihminen, joka näkee ja ottaa todesta.
Näkymättömälle äärimmäisen vaikeita ovat tilanteet, joissa joutuu olemaan hetkellisestikin näkyvä; esiintymistilanteet, näkyvänä olemisen hetket voivat olla kammottavan jännittäviä ja voimia vieviä. Paljastumisen pelko vaivaa ja olo on tuskallisen epämukava. Kysymys on häpeästä, josta voisi puhua myös arvottomuuden, vääränlaisuuden tai kelpaamattomuuden kokemuksena.
Näkymättömän on usein hyvin vaikea tunnistaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Monesti näkymättömyyteen taipuvainen ei yhtään tiedä, mitä haluaa eikä osaa tehdä elämäänsä koskevia pieniä eikä isoja päätöksiä. Hänelle on tärkeää tehdä oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Varmuuden vuoksi tulee tehtyä paljon ja aika paljon liikaakin.
Miten tulla näkyväksi?
Näkyvyys on omien tarpeiden ja tunteiden tiedostamista ja niiden kuuntelemista. Matka omaan ytimeen on omiin tunteisiin ja tarpeisiin tutustumista; avoimuutta ja rohkeutta niiden äärellä.
Hiirenaskel kerrallaan on mahdollista tutustua todelliseen itseen. Matkalla omaan ytimeen voi joutua suremaan, vihaamaan ja kaikkea muutakin ikävää. Tiedän, miten paljon työtä ja rohkeutta näkyväksi tuleminen vaatii, mutta kyllä se kannattaa ja palkitsee – näkyvänä ei tarvitse niin kovin paljon tuijottaa toisten silmistä heijastuvaa hyväksyntää tai sen puuttumista.
Jokaisella meistä on sisäsyntyinen kyky aistia kehoamme, ja kehontuntemuksen edistämiseen on monta tietä. Psykofyysisesti toimivana fysioterapeuttina kehontuntemus ja kehotietoisuus ovat olennainen osa työtäni. Eikä vain asiakasta ajatellen, vaan aivan yhtä tärkeää on tehdä itsekin työtä oman kehotietoisuutensa kanssa.
Silloin kun kehotietoisuus toimii hyvin, kykenemme aistimaan tarkasti kehomme tilaa sekä sisäisesti että ulkoisesti niin, että tämä kyky edistää hyvinvointiamme. Tunnistamme ajoissa esimerkiksi sen, jos olemme olleet liian kauan samassa asennossa, jonka seurauksena haemme itsellemme parempaa asentoa tai tunnistamme kehon kaipuun lähteä liikkeelle. Aktiiviliikkujilla taas hyvä kehontuntemus auttaa tunnistamaan harjoittelun yksilöllisiä rajoja. Pääkoppa kun saattaa haluta enemmän kuin keho jaksaisi. Hengityksen tiedostaminen on erityisen tärkeää, koska se on silta kehon ja mielen välillä. Hengitystapamme kertoo meille joka hetki psykofyysisestä tilastamme.
Keho aistii myös ulkopuolelta tulevaa tietoa eri aistikanavien kautta. Kehoon tulevaa kosketusta, ääniä, näköaistimuksia, hajuja, makuja. Tätä sisäisten ja ulkoisten aistimusten mukana tuomaa informaatiota saapuu aivoihin arviolta kolme miljardia bittiä sekunnissa! Aivot onneksi karsivat siitä suurimman osan pois, ja tietoinen aivojen osa kykeneekin ottamaan tietoa vastaan vain 50 bittiä sekunnissa. Paljon informaatiota siis kulkeutuu ei-tietoisen järjestelmän kautta lävitsemme, ja myös nämä ulkoa tulevat ärsykkeet ovat nykyaikana merkittäviä stressin aiheuttajia.
Aivoja ja kehoa ei voi erottaa toisistaan; kun jotakin tapahtuu aivoissa, samaan aikaan myös keho reagoi ja päinvastoin. Erilaiset elämän rasitustekijät ovatkin tässä mielessä mielenkiintoinen ilmiö kehotietoisuuden kannalta. Ajatellaanpa vaikka stressitilaa, jolloin aivojemme alimmat osat, aivorunko ja limbinen järjestelmä, yrittävät pitää meidät elossa. Ne siis aktivoituvat hätätilaan jopa pienissä stressitiloissa ja lähettävät aktivoitumiskäskyjä mm. stressihormoneja erittäville rauhasille ja sekä lihaksille olla valmiustilassa.
Tällaisissa tilanteissa kadotamme ainakin hetkellisesti kehontuntuman. Taistele-pakene-jähmety -tilan pitkittyessä haasteet kasvavat. Osittain kehontuntuman heikentymisen seurauksena koemme sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita, joita emme välttämättä heti osaa yhdistää tilanteeseemme. Tällaisia oireita ovat esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten kivut, migreeni ja muut päänkivut, vatsaoireet, ahdistus ja unettomuus. Viimeistään näitä oireita kohdatessamme meidän kannattaa pysähtyä kuuntelemaan kehoamme, eikä karata kauemmas kehosta, vaikka se tuntuisikin ainoalta vaihtoehdolta.
Kun pysähdymme kuuntelemaan kehoa, alamme automaattisesti rauhoittua. Yhä uudelleen saan itse tästä todisteita, ja joka kerta on yhtä ihanaa kokea asiakkaidenkin oivallukset: ”Miten ihmeessä tämä tapahtui, minähän en tehnyt oikeastaan mitään, olin vaan ja hengittelin, ja silti kehoni rentoutui!”.
Esittelen tässä erilaisia keinoja, jotka auttavat edistämään kehontuntemusta. Nämä keinot sopivat suurelle osalle ihmisistä, mutta joissakin menetelmissä saattaa olla rajoitteita. Esimerkiksi vakavissa psyyken tai kehon sairaustiloissa ne eivät välttämättä ole yksilöllisellä tasolla itsehoidollisesti sopivia. Tällöin suosittelen ehdottomasti kokeneen terapeutin kanssa työskentelyä.
Mindfulness- ja muut tietoisen läsnäolon harjoitukset, kuten keho- ja hengitystietoisuus. Tästä voit kuunnella oman versioni kehon ja hengityksen kuuntelusta.
EFT eli tunteiden ja stressin vapautusmenetelmä, joka on helppo oppia itsehoitoon. EFT:ssä olennaista on tutkia kehossa olevia tunteita ja tuntemuksia, oli sitten hoidon kohteena kipu, lihasjumi tai vaikkapa ahdistus. Kun keho ja tunteet on kohdattu, akupisteitä tietyllä tavalla naputtelemalla puretaan aivoihin syntynyt uhkareaktio, jonka seurauksena voi havaita selkeitä fysiologisia rentouden ja rauhoittumisen merkkejä.
TRE-”tärinäterapia”, joka vapauttaa kehosta ja mielestä stressiä fyysisemmällä tavalla ja parantaa kehontuntumaa. Tiettyjen alkuliikkeiden ansiosta alaraajojen ja lantion lihakset alkavat spontaanisti vapista, ja tämä vapina sekä rentouttaa fyysisesti että tasapainottaa koko autonomista hermostoa.
Muita hyviä menetelmiä, joita voit alkuun ohjatusti kokeilla: eri joogan muodot, Feldenkrais, Essential Motion sekä BBAT Basic Body Awareness Therapy, jota voi opetella menetelmää opiskelleen fysioterapeutin kanssa. Kaikkia näitä menetelmiä yhdistää se, että niissä kuunnellaan omaa kehoa, miten liikkeet vaikuttavat kehoon ja hengitykseen sekä miten juuri minä ja kehoni haluaisimme olla ja liikkua aitona itsenämme, elää ja hengittää. Näitä siis erityisesti suosittelen, itsekin kaikkia kokeneena!
Kun alat tiedostaa kehoasi, sinulla on entistä paremmat mahdollisuudet ennaltaehkäistä tai jopa parantaa stressiperäisiä oireita. Kuuntelethan kehoasi, ennenkuin se alkaa huutaa sinulle <3
Viime vuodet olen saanut olla vastuullisessa tehtävässä. Olen oppinut neuvottelemaan, joustamaan, kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ja näitä harjoittelen edelleen. Olen oppinut mitä on rakkaus ja kärsivällisyyteni on kasvanut. Olen kokenut huolta ja pelkoa, josta kukaan ei varoittanut minua etukäteen (onneksi!). Sydän on ollut täynnä iloa ja ylpeyttä, joka on ylittänyt kaikki odotukseni!
Olen kantanut, lohduttanut, kieltänyt ja kannustanut. Halannut, suukotellut, lukenut, laulanut ja pukenut. Olen ollut väsynyt, kärsimätön ja tehnyt virheitä. Ja silloinkin rakastettu. Olen pyytänyt ja saanut anteeksi. Joka kerta.
Olemme yhdessä ihmetelleet elämää. Olen oppinut Pokemoneista ja planeetoista. Sinut olen opettanut nauttimaan tarinoista ja leipomaan. Olet opettanut minulle, että ”ei maailma siihen kaadu” silloin kun se on tuntunut kaatuvan. Siinäkin olet ollut oikeassa. Paikallaan se vielä kulkee. Olet opettanut myös sen, että keskellä kiirettä voi olla kiirehtimättä. Miten sen osaatkin niin hyvin? Opeta minua siinä vielä lisää!
Olet näyttänyt minulle, miten monenlaista rohkeutta on olemassa. Olet mennyt pelkoasi kohti silloin kun sitä on vaadittu. Pelon voittamista olemme yhdessä juhlineet. Vahva luottamuksesi elämään on auttanut minua silloin kun uskoni on salaa horjunut.
Näet asioista valoisat puolet ja löydät arjesta huumorin. Olet rakas poika ja veli. Ihan omanlaisesi, ainutlaatuinen ja harvinainen myös kirjaimellisesti. Toivon, että näet itsesi niin kuin minä näen. Toivon, että löydät oman polkusi elämässä ja kuljet sitä pitkin rohkeana ja luottavaisena.
Vaikeaa on suojella ja samalla houkutella elämään. Olenko rohkaissut sinua aina silloin kun olet kaivannut kannustusta? Olenko huomannut ne pienetkin hetket, jolloin olet tarvinnut lohdutusta? Olenko riittänyt, olenko luottanut? Oletko valmis? Olenko valmis? Onneksi en ole tässä yksin.
Kaikki nämä kysymykset risteilevät tänään mielessäni. Seisot siinä vierelläni ja puristat kättäni. Ekaluokkalaisena – pienenä ja isona yhtä aikaa. Sinä rohkeana ja minä haikeana. Molempia jännittää. Mietin, kumpi meistä onkaan kasvattanut kumpaa? Onneksi yhteinen matka jatkuu vielä. Rakkautta loppuelämä.
Salla Frisk
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
