Ihastu salaattiin, jossa kvinoan rapeus kietoutuu kermaisen pehmeästi avokadoon. Tämä lounasvaihtoehto suorastaan pullistelee upeita ravintoarvoja ja saa sinut lusikoimaan lautasellesi aina vain lisää kehoa hellivää herkkua.
Avokadon hedelmäliha on paitsi lempeän herkullisen makuista, se on myös täynnä upeita ravinteita. Avokado sisältää runsaasti pehmeää tyydyttymätöntä rasvaa. Pehmeä rasva on elimistölle hoitavaa ja se auttaa muun muassa alentamaan kolesterolia. Avokado sisältää myös kaliumia sekä B-, E- ja K-vitamiineja.
Kvinoa puolestaan on ihastuttava, hieman pähkinäisen makuinen, proteiinipitoinen siemenkasvi, joka on hyvien ravintoarvojen lisäksi täysin gluteenitonta.
KVINOA-AVOKADO-LEHTIKAALISALAATTI
Ohjeesta tulee noin 5 annosta
10 dl punaista kvinoaa
3 luomu avokadoa
1 luomu sitruuna
1 ps lehtikaalia
suolaa
VAIHE 1) Huuhtele kvinoa siivilässä ja keitä kypsäksi ohjeen mukaan suolassa maustetussa vedessä. Huuhtaise kypsä kvinoa.
VAIHE 2) Revi lehtikaalista noin suupalan kokoisia paloja leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle. Jätä varsi käyttämättä. Lorauta kaalien pintaan oliiviöljyä ja ripaus suolaa. Levitä huolellisesti sormia apuna käyttäen öljy-suola seos kaalien pintaan ja paahda uunin keskiosassa 180 asteessa kunnes kaalin palat rapistuvat hieman.
VAIHE 3) Halkaise avokadot ja poista siemen. Lusikoin sisus leikkuulaudan päälle ja muusaa kevyeksi muusiksi. Purista pintaan sitruunan mehu sekä ripaus suolaa ja sekoita.
VAIHE 4) Yhdistä kaikki aineet kolhossa, lisää tarvittaessa suolaa.
Kirjoittaja Sanna Spohr on Health Coach -kouluttaja ja Hyvinvointiakatemian perustaja. Hyvinvointiakatemiassa koulutetaan tulevia Health Coacheja ymmärtämään hyvinvointia syvällisemmin, jotta he voivat inspiroida ja ohjata muita terveempään ja onnellisempaan elämään sekä kokea tekevänsä merkityksellistä työtä.
Tuntuuko sinusta joskus siltä, että olet jumissa, vaikka todella haluaisit saada elämäntapasi kuntoon… koska haluat vihdoin saada oman parhaimman itsesi loistamaan kaikkien nähtäville?
Et todellakaan ole yksin tässä tilanteessa.
Tämä yleinen dilemma johtuu yhdestä yksinkertaisesta asiasta, mitä et ehkä ole tiedostanut: Mikäli pyrit muuttamaan itseäsi ja tapojasi vain ulkoisesti, tarkastelematta mielen toimintaa pintaa syvemmältä, muutoksesta ei yleensä tule vielä pysyvää.
Iso osa elintapasairauksista pystyttäisiin ehkäisemään verrattain pienillä elämäntapamuutoksilla. Miksemme sitten toteuta näitä muutoksia? Koska tieto ei automaattisesti johda omien tapojen muutokseen. Parhaat valmentajat tietävät tämän erittäin hyvin.
Jos nimittäin tieto ratkaisisi, olisimme jo selättäneet elintapasairaudet aikoja sitten ja olisimme kaikki terveitä – ovathan suomalaiset yksi maailman terveystietoisimmista kansoista. Todellisuudessa muutos ilman tukea, selkeää systeemiä ja vastuuttamista on kuitenkin haastavaa.
Toki myös sopivasti oikeanlaista tietoa tarvitaan, mutta lisäksi olisi tärkeää katsoa elämää aavistuksen pintaa syvemmälle. Usein on esimerkiksi helpompi napata jotain makeaa suuhun kuin käsitellä kiperää ongelmaa tai haastetta elämässä.
Entäpä jos kaikki mielitekosi, terveysvaivasi ja oireesi ovatkin viestejä, joilla on positiivinen tarkoitus… auttaen sinua astumaan parhaaksi versioksi itsestäsi?
Kun kolme elintärkeää aivojärjestelmääsi toimivat harmoniassa, alkaa todella tapahtua
Hiukan asiaa yksinkertaistaen meillä on kolme aivojärjestelmää: liskoaivot, limbinen järjestelmä ja neokorteksi.
Liskoaivot, joihin liittyy esimerkiksi ”taistele tai pakene” -reaktio, haluavat pitää kiinni kaikesta vanhasta: jos tietty käytös ei ennenkään ollut hengenvaarallista, sitä kannattaa jatkaa. Oli siinä järkeä nykytilanteessa tai ei.
Neokorteksi eli ”ihmisaivot” edustavat loogista puolta ja merkityksellisyyttä, ja tämä puoli haluaa puolestaan oppia uutta, kehittyä ja mennä eteenpäin.
Limbinen järjestelmä eli ”nisäkäsaivot” edustavat tunteita ja sukkuloi edellisten kahden aivonosasi välissä.
Sisäiset ristiriidat eri järjestelmien välillä johtavat siihen, että muutos ei etene halutulla tavalla tai ole pysyvää.
Varmasti tiedät joko omasta elämästäsi tai lähipiiristäsi esimerkin, jossa jokin muutos on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin, mutta sitten ”tuli vähän muuta”. Ja hetken päästä ”tässä on ollut nyt vähän kaikenlaista”.
Syitä epäonnistumisille haetaan usein itsen ulkopuolelta: tuli juhlia tai työkiireitä tai riitaa kumppanin kanssa tai mitä tahansa, joka esti tällä kertaa onnistumasta. Varsinainen syy ”jumiin” jäämiselle tavoitteiden kanssa on kuitenkin, että alla vaikuttavat syyt on vielä käsittelemättä.
Parhaimmillaan valmennus pureutuu eri aivojärjestelmien väliseen dialogiin siten, että sisäisten ristiriitojen sijaan saadaan aikaan sisäinen harmonia, jossa sekä arvo- että tunnetasolla muutos tuntuu hyvältä ja pystymme lisäksi selittämään sen itsellemme järjellä.
Kaikista järjestelmistä on saatava ”vihreää valoa”, jotta muutos olisi mahdollista. Muutos ei myöskään saa uhata perustarpeitamme, kuten turvallisuuden tunnetta, hyväksytyksi tulemista tai joukkoon kuulumista.
Useimmat haitalliset alitajuiset uskomukset liittyvätkin siihen, millaisia meidän tulisi olla muiden silmissä. Eli miten käyttäytyä tai mitä omistaa tunteaksemme olomme turvallisiksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi sekä kuuluaksemme joukkoon muiden kanssa. Näistä uskomuksista voi muodostua este etenemiselle tietoisesti haluamaasi suuntaan.
Haitalliset uskomukset ovat kuin kuminauha – harhaile liian kauas niin tulee näpeille!
Uskomuksia voisi ajatella ikään kuin kuminauhana vyötärösi ympärillä. Kuminauha on toisesta päästä kiinni pylväässä, joka edustaa tässä lähtöpistettä elämäntapamuutoksiin tähdätessä. Mitä kauemmas pylväästä ja lähtöpisteestä etenet, sitä kireämmälle nauha kiristyy vyötärösi ympärillä.
Ellemme oivalla miten työstää uskomuksia eli muokata tai jopa katkaista sisäinen kuminauha, se lopulta joko kiskaisee meidät takaisin lähtöpisteeseen. Tai jopa lähtöpistettä taaemmas! Tämä lannistava kokemus on monille tuttu esimerkiksi laihdutusyrityksistä – joista suurin osa epäonnistuu. Siinä tämä alitajuisen uskomuksen palauttava efekti näkyy erityisen selvästi, jopa fyysisesti.
Jos mietitään ruokavaliomuutoksien aikaansaamista, oleellista ei ole tarkastella ainoastaan mitä syömme, vaan myös sitä, ”mikä meitä syö”. Eli jokin negatiivisena kokemamme tapahtuma on saattanut jättää meihin syvän jäljen ja sitä seuraavan uskomuksen, joka ei kuitenkaan enää nykyhetkenä palvele hyvinvointiamme.
On tietysti hyvä myös kysyä, onko kaikkien edes tarpeen muuttua tietyn muotin mukaiseksi. Sillä terveyshän ei aina näy ulospäin, vaikka näin meille media toistuvasti uskottelee varsin voimallisesti.
Onnistunut muutos säteilee eteenpäin kaikille elämän osa-alueille
Eräs valmennukseen tullut naisasiakas oli entinen kova bilettäjä, joka elintapamuutoksen myötä kiinnostui drinkkien sijaan lähinnä vihermehuista. Muutos ei koskenut pelkästään elintapoja, vaan ulottui paljon laajemmalle koko hänen elämäntapaansa.
Hän innostui joogasta ja henkisestä puolesta, sekä hakeutui esimerkiksi työhön, joka oli linjassa näiden muutosten kanssa ja jossa hän pystyi kokemaan tekevänsä jotakin merkityksellistä. Muutoksen tehtyään hän ei kuitenkaan enää saanut kutsuja entisten kavereidensa juhliin. Muutama ”ystävä” taisi jopa ärsyyntyä hänen lisääntyneestä energiastaan ja aikaansaavuudestaan eri elämän osa-alueilla. Jopa oma kumppani suhtautui epäillen: tuo nyt on tuollainen villitys, se menee ohi.
Tässä kohtaa olisi ollut niin helppoa kääntyä vanhoihin tapoihin, etenkin kun hän samaan aikaan koki omat, aivan perustavaa laatua olevat tarpeensa selkeästi uhatuiksi. Valmennuksessa kyseinen asiakas kuitenkin ymmärsi, että ympäristön reaktioista huolimatta hän eteni täysin arvojensa mukaista tietä. Se ei ollut alkuun helpoin tie, mutta kuitenkin sellainen, mihin hänen oma sisäinen viisautensa kutsui.
Myös kehon viestit olivat lopulta aika yksiselitteisiä:
Päästettyään irti vanhoista ajatusmalleista, jotka eivät enää palvelleet muutosta, hänen pitkäaikainen ihottumansa rauhoittui.
Samalla yöunet paranivat ja hänen oli omien sanojensa mukaan helpompi hengittää. Toki elämään kuului edelleen normaaleja nousuja ja laskuja sekä tunteiden koko kirjoa, mutta elämä alkoi tuntua enemmän oman näköiseltä.
Onnistuminen vaati paitsi rohkeutta myös pintaa syvemmälle menemistä. Pysähtyminen hetkeksi omien syvimpien tarpeiden, arvojen ja uskomusten äärelle on hyvin erinäköinen tie muutoksiin kuin perinteisesti markkinoitu ”kaikki mulle heti tänne nyt” -tyyppinen pikakuuri.
Pysyvä onnistuminen vaatii hidastamista, pysähtymistä ja ennen kaikkea rehellisyyttä itseään kohtaan. Silloin voit alkaa poistaa esteitä positiivisen muutoksen tieltä. Kaikeksi onneksi nykyajassa tähänkin on edistyksellisiä oppeja, tietoa ja kannustusta runsaasti saatavilla!
Jos haluat viedä oman hyvinvointisi uudelle tasolle sekä auttaa myös muita eteenpäin omalla hyvinvointipolullaan, lähde nyt mukaan Helsingissä alkavaan vuoden mittaiseen, ammattiin valmistavaan Int Health Coach® -koulutukseen.
Terveen elämän puolesta on sarja, jossa esitellään laadukkaita luontaistuotteita. Omaan elämäntilanteeseen oikein valitut ravintolisät tukevat kehoa ja mieltä matkallasi kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Sarjan kustantaa Biomed Oy ja asiantuntijana toimii fytonomi Birgit Stenroos.
Oletko jo kuullut Luuliemestä?
Luuliemi on luonnollinen superjuoma, jonka käyttöhistoria yltää yli 2 500 vuoden päähän. Kyseessä on ikivanha ravintolisä, jonka ajatuksena alunperin oli hyödyntää koko eläin, ei vain lihaa luiden ympäriltä. Sen aikaiset ihmiset huomasivat, että luuta oli kuitenkin vaikea pureskella. Kuin sattumalta keksittiin keino lämmittää luita vedessä heittämällä sekaan kuumia kiviä. Niin luita alettiin hauduttaa pitkään ja lempeästi, saaden talteen myös luiden sekä luuytimien arvokkaat ravinteet.
Nopeasti liemellä huomattiin olevan vaikutuksia myös terveyteen. Näin ylijäämästä muodostui kallisarvoinen raaka-aine. Onkin epäilty, että jopa Hippocrates käytti luulientä aikanaan.
Luuliemi on luonnollinen ja monipuolinen yhdistelmä erilaisia ravinteita, jotka tukevat toinen toisiaan. Sen käytöllä on monia merkittäviä hyötyjä ja sitä onkin käytetty jo vuosisatoja mm. allergioihin, sekä hengitysteiden ja nivelten tukemiseen. Säännöllisesti nautittuna se edistää hyvinvointia ja auttaa moniin vaivoihin.
Seuraavassa listattuna merkittävimpiä vaikutuksia:
1. Vatsan ja suoliston hyvinvointi
Luuliemenkin sisältämän gelatiinin ja kollageenin on tutkittu vahvistavan suoliston kuntoa. Luuliemi on helposti sulavaa ravintoa, joten myös sen ravinteet imeytyvät helposti elimistön käyttöön. Terve suolisto imeyttää syömämme ruuan sisältämät ravinteet sekä vähentää yliherkkyyksiä, allergioita ja läpäisevyyttä. Myös suolistobakteeriemme on ilo elää hyvinvoivalla alustalla.
2. Vahvempi vastustuskyky
Vahvempi suolisto on vahvempi vastustuskyky. Terveellä suolistolla on kokonaisvaltainen vaikutus kehoon, myös immuunijärjestelmään. Esimerkiksi vuotava suoli lisää tulehdustilaa, kun vahingoittunut suolisto päästää haitallisia partikkeleita elimistöön. Kollageeni, gelatiini sekä aminohapot proliini, glutamiini ja arginiini auttavat suolistoa eheytymään ja näin ollen parantamaan vastustuskykyä.
3. Terve iho, hiukset ja kynnet
Gelatiini ja kollageeni pitävät ihon, hiukset ja kynnet terveenä ja hyvinvoivana. Kollageeni on sidekudoksen proteiini, jonka valmistuskyky ihmiskehossa heikkenee iän myötä. Iho on suoliston peili, sanotaan. Näin ollen terve suolisto heijastuu myös ulospäin.
4. Voidetta nivelille
Gelatiini on myös nivelten rakennusainetta. Se auttaa pitämään nivelemme joustavina ja terveinä. Gelatiinin lisäksi luuliemi on myös hyvä kondroitiinisulfaatin, glukosamiinin ja kollageenin luonnollinen lähde. Liemeen liuenneina ne imeytyvät helposti elimistön käyttöön ja ravinteita päästään hyödyntämään tehokkaammin.
5. Puhdistaa elimistöä
Nykypäivänä altistumme useille ympäristöstä tuleville myrkyille. Luulientä pidetäänkin hyvänä puhdistajana sillä se edistää maksan kykyä poistaa elimistöstä haitalliset aineet, sekä auttaa alentamaan elimistön tulehdustilaa. Luuliemen sisältämät kalium ja glysiini tukevat sekä solujen että maksan puhdistumista.
Luuliemi on lämmittävä, ravinteikas ja parantava apu moneen vaivaan.
Luuliemen valmistaminen
Luuliemen valmistusta varten tarvitset laadukasta putkiluuta, mieluiten riistaeläimen tai ruoholla syötetyn. Luun on hyvä olla poikki sahattua ja juuri sen verran että ne mahtuvat pataan tai kattilaasi. Tämän jälkeen pataan lisätään vettä, sen verran että luut peittyvät juuri ja juuri. Mukaan kannattaa laittaa vielä muutama ruokalusikallinen omenaviinietikkaa, jolloin ravinteet liukenevat liemeen tehokkaammin.
Tämän jälkeen liemen annetaan rauhassa hautua miedolla lämmöllä 1–2 vuorokautta. Voit tarvittaessa lisätä välissä vettä, jos nesteen pinta laskee luiden alapuolelle. Noin vuorokauden jälkeen poista luut liemestä, voit nautiskella luuytimen sellaisenaan tai lusikoida sen liemen joukkoon. Lisää liemen joukkoon haluamiasi yrttejä, villiyrttejä, mausteita, kuten laakerinlehtiä, inkivääriä, kurkumaa ja mustapippuria, kasviksia, kutensipulia, valkosipulia, selleriä ja porkkanaa, sekä suolaa ja hieman omenaviinietikkaa. Anna liemen porista miedolla lämmöllä mausteineen kannetta tunnin verran.
Nauti liemi sellaisenaan, säilö, pakasta, tai käytä ruokiin tai juomiin. Huomaa, että gelatiinista johtuen liemi hyytyy jäähtyessään. Se kuitenkin nesteytyy uudelleen lämmittäessä. Jäähtyessään pinnalle kertyy rasvakerros. Älä kuitenkaan poista tätä arvokasta, jumalten voiksikin sanottua kerrosta, tuo rasva nimittäin sisältää runsaasti hyödyllisiä, terveyttä tukevia ravinteita. Sitä voi käyttää paistamiseen, ruokien maustamiseen tai sen voi nauttia yhdessä liemen kanssa.
Paahdettu tomaattikeitto (Tämä ja 11 muuta reseptiä Biomedin Luuliemioppaassa -> Lataa tästä.)
1 kg tomaatteja
500 g kirsikkatomaatteja
6-8 valkosipulinkynttä
2 sipulia 6 luu- ja luuydinuutejääpalaa
2 rkl luomuvoita
2 rkl oliiviöljyä
puoli punttia basilikaa
2 rkl balsamiviinietikkaa
suolaa
mustapippuria
Puolita tomaatit (kirsikkatomaatteja ei tarvitse puolittaa), kuori valkosipulit. Kuori ja lohko myös sipulit. Levitä kasvikset pellille, ripottele päälle oliiviöljyä ja paahda 225 ºC 20-30 minuuttia, kunnes kasvikset ovat pehmeitä ja saaneet kauniin värin. Anna jäähtyä hetki.
Soseuta paahdetut kasvikset liemineen joko blenderissä tai isossa kattilassa sauvasekoittimella. Lisää vettä kunnes saat haluamasi koostumuksen. Blendaa sekaan myös luu- ja luuydinuutejääpalat, voi, basilika ja balsamiviinietikka. Mausta suolalla ja pippurilla. Nauti!
Ellet pysty, jaksa tai ehdi itse valmistamaan luulientä, voit kokeilla Biomedin valmistamia valmiita luuliemijääpaloja. Suomalainen luu- ja luuydinuute on valmistettu pohjoisessa äärimmäisissä olosuhteissa vaeltaneesta porosta. Poro on karaistunut syömään kitukasvuisia, mutta ravinteikkaita Lapin luonnonkasveja. Sisulla se selviää haastavistakin ajoista. Poro onkin yksi puhtaimmista ja laadukkaimmista kotimaisista raaka-aineista.
Juttelin Suomen Sisustustakka Oy:n edustajan kanssa mökillämme olevasta vuolukivitakasta. Mökkimme on pieni, 28-neliöinen, 80-luvulla rakennettu pyöröhirsimökki. Pidämme mökkiä talvisin peruslämmöllä noin kuudessa asteessa. Haaste isossa vuolukivitakassamme oli kahdenlainen:
Ensinnäkin takka oli valtavan suuri pieneen tilaan. Kun mökin ovesta astuu sisään, se tulee vastaan ensimmäisenä.
Toinen, suurempi haaste siinä liittyi lämmittämiseen. Kun perjantaina saapui mökille, vuolukivitakka oli tietenkin varannut kiviinsä kylmyyttä. Sisällä oli usein kylmempi kuin ulkona. Luonnollisesti ison takan lämmittäminen vei aikaa. Parhaimmillaan lämpöä saatiin kunnolla vasta sunnuntaina iltapäivästä, kun oltiin lähdössä kotiin. Ongelma korostui talvella, koska takan palaminen vaatii paljon ilmaa, ja korvausilmaksi mökin sisälle virtasi lisää kylmää (pakkas)ilmaa. Kesällä taas, kun mökillä ollaan pidempiä aikoja, takkaa ei tarvita.
Keskustelujen tuloksena päädyimme vaihtamaan takan Conturan valkoiseen ja huomattavasti pienempään takkaan (malli Contura 596 style; vieläkin pienempiä malleja on saatavilla). Pohjatyöt teimme itse (vanha takka purettiin ja myytiin eteenpäin, ja katsoimme pari laatoitusvideota YouTubesta), ja Suomen Sisustustakka teki asennuksen parissa tunnissa.
Nyt koko tila tuntuu paljon isommalta, kun takka on sirompi. Saamme myös valoa takasta, kun myös sivuilla on ikkunat, joista loimun valo pääsee tilaan.
Mutta se suurin ja merkittävin asia: Koska takka on ilmakiertoinen, saamme jo ensimmäisestä pesällisestä lämpöä tupaan. Kun on muutamalla pesällisellä saanut peruslämpöä mökkiin, voi viimeisen pesällisen aikana ilmakierron sulkea, ja silloin takassa oleva lämpömakasiini alkaa varata lämpöä.
Ymmärsin kyllä jo keskustelujen pohjalta erilaisten takkojen erilaisia ominaisuuksia, mutta käytännössä takan vaihtaminen vaikutti valtavasti etenkin siihen päivään, kun lasten kanssa saavumme mökille.
Kuvissa voin välittää vain visuaalisen muutoksen, kunpa voisin välittää myös lämmön ja muun fiiliksen <3
Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.
Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!
Ärsytyshän on lahja, jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englanninopettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikinopettaja taisi oikeasti vihata minua.
Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.
Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän on!
”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”
Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”
Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain, mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.
Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.
Ensimmäisen syklin aikana, 0–7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa.
Toisen elämän syklin aikana, 7–14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7–14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.
Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenlaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä?
Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa?
Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta. Siksi muilta tulevat kommentit – kannustavat ja latistavat – pääsevät syvälle.
Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Sano muutama sana ja huomaa – kuten olisit toivonut, että sinut huomataan.
Kannusta ja kehu, niin parannat samalla omaa sisäistä lastasi.
Retriiteilläni yksi voimallisimmista harjoituksista on ollut kohtaaminen sisäisen lapsen kanssa. Kun on rentoutuneena silmät kiinni, voi muistella ja nähdä kuvaa itsestään tietyn ikäisenä. Mitä tuolle lapselle haluaisi sanoa ja mitä hän haluaisi sanoa sinulle? Harjoitukselle pitää antaa aikaa, sillä se lapsi on syvällä, odottaa rauhassa.
Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun olet niitä valmis vapauttamaan.
En usko, että tunteita voisi kontrolloida. Tai sanotaan suoraan: niitä ei voi kontrolloida. Yritetty on.
Jos tunteita yrittää kontrolloida, joutuu käyttämään usein tosi kurjalta tuntuvia selviytymiskeinoja, kuten suorittamista, perfektionismia, addiktioita, miellyttämistä tai vetäytymistä. Ja näistäkään keinoista huolimatta tunne ei katoa.
Kaikki selviytymiskeinot ovat yllättävän loogisia, kun tutkii tarkemmin ihmisen taustaa ja elämän historiaa. Joltain kipeältä tunteelta on oikeasti täytynyt suojautua, kun ei ole ollut muita keinoja. Se taas luo mieleen uskomuksen: ”Selviän, kunhan XXXX”.
Osa inhimillistä elämää on se, että se sisältää kaikki tunteet. Ihan jokaiselle meistä.
Ja koska myös voimakkaat tunteet hallitsemattomina saattavat saada meidät reagoimaan tavoilla, jotka myöhemmin harmittaa ja tuo vaan lisää haasteita, on viisasta harjoitella tunteiden säätelytaitoja. Tunteiden säätely on tunteiden hallintaa. Emme voi kontrolloida, mitä meissä nousee, mutta voimme hallita, mitä valitsemme tehdä tunteen noustessa.
Hallinta ei siis suinkaan tarkoita sitä, että tunteet voisi tai pitäisi blokata pois. Minulle tunteiden hallinta tarkoittaa tunteiden hyväksymistä ja reaktiivisuuden sijaan terveempien ja itselle parempien selviytymiskeinojen käyttämistä ja niiden harjoittelua. (Ja vaikka ”paasaan” asiasta, harjoittelen tätä itse ihan yhtälailla edelleen!)
Useinkaan haaste ei ole itse tunteessa, vaan siinä mitä tunnemme tunteesta.
Saatamme tuomita itsemme vihan tunteesta.
Saatamme hävetä epävarmuuttamme.
Saattaa olla, että kun olemme peloissamme ja huolissamme, suojaudumme hyökkäämälllä.
Joskus taas arvostelua ja konfliktia pelätessämme vetäydymme ja menemme omaan kuoreemme.
Emme voi kontrolloida tunteitamme mutta reaktioitamme voimme opetella kohtaamaan inhimillisesti ja myötätuntoisesti. Siihen hyviä esimerkkejä on mm. meditaatio, hengitysharjoitukset, kirjoittaminen tai esim. terapiassa tai jossain muussa ohjauksessa tunnesäätelyn harjoittelu.
Kuuntele lisää tunteiden säätelytaidoista podcastilta, jolla käsitellään mm. seuraavia teemoja:
Mistä on kyse, jos helposti räjähtelee puolisolleen
Mustasukkaisuuden kohtaaminen inhimillisesti
Mitä sitten, jos ei uskalla puhua puolisolleen tarpeistaan ja toiveistaan
Miten voi harjoitella ”istumaan tunteiden kanssa”
Miten lähteä harjoittelemaan ymmärrystä reaktioiden sijaan
Pari viikkoa sitten vietimme ystävien kanssa kekriä. Jätimme kesälle hyvästejä herkkupöydän ääressä, tanssien, laulaen, nauraen ja ehkäpä hieman ylensyöden ja juoden…
Ilta jatkui pikkutunneille eikä uni tohtinut tulla heti silloinkaan, sillä nauru ja tanssi energisoivat niin paljon. Aamulla maistui C-vitamiini, alfalipoiinihappo ja NAC. Oikeastaan olisin kaivannut zumia eli sitruunalla terästettyä luulientä, mutta sitä ei huushollissamme ollut.
Keväällä nautimme ystävyyden ilosta Kreetalla. Keskustelimme paikallisen ystävämme kanssa siitä kuinka tietyt paikalliset tavernat ovat auki aamuyöhön, jotta tanssi-illoista palaavat voivat käydä tankkaamassa zumia eli sitruunalla terästettyä luulientä. Paukku on tarpeen rakittelun ja järjettömän transsimaisen tanssimisen jälkeen kun keho tarvitsee hyvin imeytyvää energiaa, antioksidantteja ja ravinteita.
Luuliemi on nyt niin in ja monet terveystietoiset keittelevät herkkua oman hyvinvointinsa parantamiseksi. Hullun lehmän taudin eli BSE:n kurjimuksen nähneenä terveystoimittajana neuvon keittelemään tuota palauttavaa juomaa mieluummin luomueläimen tai riistaeläintenluista. Luomuliha, riista (hirvi ja poro) ja luomuluut ovat eettisempiä valintoja. Ja loppupeleissä myös turvallisempia.
Muistatko BSE:n?
Asuin 1990-luvulla viisi vuotta Lontoossa ja silloin BSE eli hullun lehmän tauti alkoi vyöryä jokaisen tietoisuuteen. Tauti levisi eläimiin ihmisen manipuloinnin ja ahneuden kautta. Luontaisesti kasviksia syöville eläimille, lehmille eli märehtijöille, syötettiin eläinperäistä raaka-ainetta eli lihaluujauhoa. Raha ratkaisi ja ahneus sairastutti noin 200 000 eläintä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Iso-Britanniassa sairastuneita nautoja oli eniten eli 185 000. Suomessa löydettiin yksi tautitapaus vuonna 2001.
Kuvat riehuvista, vapisevista, hermostuneista ja vimmaisista naudoista levisivät uutisten välityksellä ympäri maailmaa. Hullun lehmän tauti on nimensä veroinen, se syö naudan aivot ja aiheuttaa edetessään kummallista käyttäymistä: riehumisesta, vapinaan ja pakkoliikkeisiin.
Yhä edelleen muistan otsikot ja uutisoinnit, joissa kokonaisten tilojen nautoja poltettiin, jotta epidemian tavoin levinneestä taudista päästäisiin eroon. Muistikuvissani roihuavat valtavat navetat ja karja palaa kuin toisen maailman sodan kurjimuksessa.
Laatu ratkaisee ja luo turvaa
Muistan myös tavallisen kansan kauhun kun kävi ilmi, että saastunut liha saattaa sairastuttaa myös ihmisen. Naudanlihan kulutus romahti ja ihmiset olivat peloissaan. Vaara vaani lautasella ja moni todellakin pelkästi sairastuvansa aivoja syövään ja tappavaan Creutzfeldt-Jakobin taudin muunnokseen.
Tilanne oli päällä pitkään ja moni entinen naudanlihan syöjä, joka muistaa BSE:n, valitsee edelleen lautaselleen mieluummin muuta eläintä kuin nautaa. Tai sitten nauta on luomua. Laatu on hyvää ja laatu voi olla turvallisempaa.
Tuontilihaluujauhon käyttäminen märehtijöiden ruokinnassa kiellettiin Suomessa vuonna 1990 eikä kotimaisellakaan lihaluujauholla ole saanut ruokkia märehtijöitä vuoden 1995 jälkeen. Euroopan Unionin asetus vuoden 2001 alusta ulotti lihaluujauhon käyttökiellon myös siipikarjan ja sikojen rehuihin.
Jo vanha kansa tiesi hyödyt
Naudanlihaa, possua tai broileria en syö ollenkaan oman terveyteni ja eläinten asiattoman ja epäeettisen kohtelun tähden. Ruokavalioni on kasvipainotteinen mutta syön kalaa ja riistaa pienessä määrin.
Mutta joisinko zumia, sitruunalla terästettyä luulientä? Joisin, ja olen juonutkin. Eläin, jonka luista se on keitetty, on kasvanut Kreetan vuoristossa vapaana, syönyt luonnosta kaikenlaista vihreää ja myös yrttejä. Eläin on elänyt hyvän elämän eikä sitä ole pakkoruokittu sille luontaisesti kuulumattomalla rehulla. Ja se sitruuna, jolla luulientä on terästetty, on myös paikallista lähiruokaa. Usein tavernanpitäjän omasta pihasta ja sukulaisen tontilta poimittu. Laatu maistuu ja laatu ratkaisee!
Luuliemen voimaan siis uskon, ja vanha kansakin on tiennyt sekä luuliemen että kalaliemen puhtia antavan voiman. Luuliemellä on vahvistettu väsähtänyttä oloa, hoidettu iho-ongelmia, kohennettu yleiskuntoa sairauden jälkeen ja kunnostettu etenkin kolottavia niveliä.
Itse en jaksa luulientä keitellä, joten minua ilahduttaa markkinoille tullut poronluista valmistettu luuliemi, jota voi hankkia kotiin jääpaloina eli sopivina annoksina esimerkiksi kaamoksen karkoittajaksi. Luuliemi antaa virtaa ja hellii aivoja ja niveliä. Omaa annostani terästän tuhattaituri siankärsämöllä ja luomusitruunalla. Kippis!
Kiihkeiden nettikeskustelujen aikana tuntuu siltä, että mitä tahansa tolkutonta tunnepurkausta puolustellaan rehellisyydellä. ”Kato mä nyt vaan halusin olla avoin.” ”Eiks se oo parempi että sanoo suoraan?”
Tavallaan on – mutta aina suoruudessa ei ole kyse rehellisyydestä. Päällimmäisten tunteiden oksentaminen ärsytyksen aiheen päälle ei yleensä ole rehellisyyttä lainkaan vaan puolustusmekanismien ylikorostunutta toimintaa. Puolustautumalla paikataan kyvyttömyyttä ja haluttomuutta kohdata se, mikä itseä pohjimmiltaan harmittaa, pelottaa tai surettaa.
Kaikkein suurinta rehellisyyttä olisi kurkistaa peiliin ja kysyä itseltään, mitä en tässä asiassa uskalla itselleni tunnustaa. Mitä minä kaikkein eniten juuri nyt kaipaisin?
Tällä hetkellä moni avaa omia tunnelukkojaan. Mutta samaan aikaan on menossa myös laajempi, kollektiivinen kehitys. Meidän henkiset blokkimme eivät ole vain meidän, vaan niissä on mukana vuosisatojen taakka.
Kuorma on peräisin ajoilta, jolloin itsensä ilmaiseminen ja avoimena oleminen ei ollut vaihtoehto. Mutta nyt olemme suuren asian äärellä, kun harjoittelemme tunnetaitoja, kukin omalla tahollaan, samaan aikaan kaikki yhdessä. Ja se ei aina ole ihan helppoa.
Lisää Katri Syvärisen pohdintaa rehellisyydestä ja myötätunnosta itseä kohtaan Taikaelämää-podcastin kolmannessa jaksossa:
Kirjoittaja Rosita Juurinen on reissaava läppäriyrittäjä, matkabloggaava ”vapausmentori”, joka on tehnyt oman elämänmuutoksen burn out kynnykseltä voidakseen elää omannäköisempää ja riippumattomampaa elämää.
Suloinen rauha laskeutuu sieluun ja olemukseen. Kiireen tuntu hellittää ja läsnäolo palaa. Yhtäkkiä voikin vain olla, hengitellä rauhassa, tehdä asioita hötkyilemättä. Pysähtyä katsomaan ja näkemään. Haahuilla, jos haahuiluttaa.
Tahtoisiko vaihtaa maisemaa, aloittaa jotain uutta kiehtovaa, ehkä jatkaa sitä vanhaa projektia, joka on hautautunut alituisen kiireen alle? Toteuttaa tietty pitkään mielessä pyörinyt haave? Vai ihan vain ladata akkuja? Nyt kun siihen on aikaa.
Työhönpaluu häämöttää riittävän kaukana niin, että se ei oikein edes kosketa. Ei ainakaan häiritse sitä levollisuutta, joka on läsnä juuri tässä ja nyt.
Puhun siis tietenkin irtiotosta. Sapatista tai vuorotteluvapaasta, ehkä ferrissläisestä ”minieläkkeestä”. Muutamasta kuukaudesta vuoteen kestävästä tauosta työelämään. Tilasta ja tilaisuudesta pysähtymisen myötä olla ja oivaltaa. Tilasta, jossa voi löytää itsensä ja kutsumuksensa uudestaan.
Jos kuormitus ja kiire ovat jo pitkään nakertaneet elinvoimaa ja arjen oravanpyörästä on tullut hyvinvointia heikentävä tekijä on selvää, että pysähtyminen voi tarjota hyödyllisen uudelleenarvioinnin tilan. Tässä tilassa saattaa käynnistyä kehityskulkuja ja ilmetä sivuvaikutuksia, jotka muuttavat ihmistä ja tämän elämää tavoilla, joita ei ole osannut aavistaakaan.
En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat ihan ennallaan tällaisen vapaajakson jälkeen. Itsekin olen yksi heistä.
Tauko suorittamisesta kasvun ja muutoksen alustana
Hektinen elämä muuttuu helposti autopilotilla pyöriväksi suoritteiden sarjaksi. Teemme mitä meiltä odotetaan, reagoimme erilaisiin ympäristön tarpeisiin ja vaatimuksiin. Yritämme olla parempia, nopeampia ja aikaansaavempia. Säntäilemme sinne tänne. Koska meidän pitää tehdä, pitää hoitaa, pitää mennä. Ja kiiruusti mielellään.
Tästä kiireisestä sarjasuorittamisesta tulee kuin vaivihkaa normaalia elämää, puurtamista, josta voi jossain vaiheessa alkaa kadota ilo. Positiivisen ja inspiraation johtaman tekemisen sijaan huomaakin vetävänsä perässään pakkojen painavaa kivirekeä vuodesta toiseen.
Kun sitten viheltää pelin poikki lopulta aikalisän merkiksi, niin sumu alkaa hälvetä ja asioita voi nähdä ja kokea uudessa valossa. Pysähtyminen antaa erinomaisen mahdollisuuden tarkastella omaa elämää ja työtä. Mitä kaikkea sitä tekeekään vain tavan ja velvollisuuden takia? Tai tuttuuden ja helppouden vuoksi? Siitäkin huolimatta, että into ja ilo olisivat olleet tekemisestä jo pitkään tipotiessään. Entä vastaako oma elämä sitä, kuka tällä hetkellä olet? Viekö se siihen suuntaan, jonne haluat mennä?
Maantieteellinen etäisyys antaa vielä oman erilaisen horisontin elämän tarkasteluun. Onko se oma elämä nykypuitteissaan tai nykysijainnissaan paras tapa elää jatkossakin? Vai pitäisikö harkita korjausliikkeitä? Itse sain sapattivapaallani kipinän yhä pidempiin oleskeluihin ulkomailla eikä siltä tieltä ole ollut enää takaisin kääntymistä.
Tauko säntäilyelämästä voi olla yksi parhaita oivalluttajia ja suunnanmuutoksen mahdollistajia. Et ehkä edes ajatellut etsiväsi mitään uutta suuntaa, mutta hidastamisen myötä huomaatkin ohjautuvasi jollekin uudelle kiehtovalle polulle, jonka päässä vilahtelee uusia innostavia määränpäitä. Ja voi mahdoton miten hyvältä se tuntuukaan!
Mitä enemmän ihminen pysähtyy havainnoimaan elämäänsä, itseään, heräten ohjautumaan omista syvemmistä tarpeista käsin, sitä todennäköisemmin hän, hänen elämänsä ja olonsa alkaa muuttua. Sapattivapaalla näille muutosta edistäville oivalluksille muodostuu ihan erityinen, otollinen tilansa.
Ehtii eri tavoin kuulostella sitä, mikä tuntuu oikeasti itsestä hyvältä ja inspiroivalta tässä hetkessä. Kuulostella, mikä mahdollisuus tai tulevaisuuden visio saa isoimman perhosparven lehahtamaan vatsassa ja mikä innostuksen säihkeen syttymään silmiin. On nimittäin varsin todennäköistä, että luovuus ja ideat alkavat virrata, kun kiireen häly omassa pääkopassa vaimenee.
Fyysisiä ja henkisiä hyötyjä
Fyysisellä puolella stressitasojen lasku voi vaikuttaa olotilaan ja olemukseen piankin, kun ihminen alkaa todennäköisesti syödä, juoda ja nukkua toisin kuin stressin ja kiireen täyteisessä elämässä. Mitä kuormittuneemmassa tilassa ihminen on ollut, sitä suurempia muutokset ja olotilan kohennukset luonnollisesti voivat olla.
Muutokset käynnistyvät, kun keho alkaa pyytää ja saada ravintoa sekä lepoa ihan eri lähtökohdista kuin stressaantuneena. Se ei yhtäkkiä kaipaakaan kiireissä ahmittuja valmis- tai pikaruokia, lohtu- tai palkitsemisherkkuja. Ei ole välttämättä tarvetta rentouttaville drinksuille, ainakaan kovin usein. Unta riittää ja stressin aiheisiin heräilyt jäävät pois.
Mitä parempaan tasapainoon keho ja mieli stressin hälvetessä pääsevät, sitä vähemmän ihminen kaipaa huonompaan tilaan vieviä aineita tai tapoja. Ja pikemminkin suunta on aivan päinvastainen. Hyvästä olosta käsin ihminen pääsee helpommin miellyttäviin flow-tiloihin, joissa asiat etenevät vähemmillä ponnisteluilla ja uudet innostavat ideat alkavat ryöpsähdellä.
Tässä vielä yhteenvetolistaa vapaajakson hyötynäkökohdista, joita olen omakohtaisesti havainnut ja joista myös muut ovat raportoineet.
Stressin ja sen aiheuttamien oireiden lievittyminen
Keskittyminen ja elämänhallinnan tunteet lisääntyvät
Läsnäolo paranee
Fyysinen kunto ja mieliala kohenee, paino voi pudota
Uusien mahdollisuuksien näkeminen, houkuttelevien suuntien avautuminen
Arjesta poikkeavien asioiden ja elämäntyylin kokeilun mahdollisuudet
Rohkeuden lisääntyminen ja kynnys uskaltaa uusia asioita madaltuu
Energia, luovuus ja innostus palaavat
Ideoiden ja oivallusten virtaus
Mahdollisuus käyttää aikaa johonkin itselle tärkeään
Tärkeysjärjestys kirkastuu
Tilaisuus ja perustelu ”kerran elämässä” -kokemuksille
”Mitä minä oikeasti haluan” -kysymys voi saada päivitetyn vastauksen
Mihin kaikkeen nämä hyödylliset muutokset voivat sitten lopulta johtaa, on toki yksilöllistä. Mutta varmaa on, että oman minän uudistuessa perusta mahdolliselle suuremmallekin muutokselle tulee valetuksi.
Elämänrikkaus investointikohteena
Joku saattaa miettiä uralle aiheutuvaa riskiä, menetettyjä ansioita tai pitkän ajan säästöjen hupenemista sapattivapaaseen. Mutta onko se luopumista ja tuhlaamista, jos säästöilleen saa hyvän vastineen, ehkä korkojen kanssa? Voiko vapaajaksolla saatuja kokemuksia, oivalluksia, oman hyvinvoinnin kohentumista edes mitata rahassa?
Nähdäkseni vapaan eteen tehty työ ja siihen käytetty raha ovat mainioita vaihtokauppoja ja merkittäviä investointeja omaan (ja mahdollisesti läheisten) hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Onko rahalle ja ajalle lopulta näitä parempia sijoituskohteita?
Silloin kun viralliseen vuorotteluvapaaseen ei ole ole oikeutta tai mahdollisuutta vapaajakson järjestäminen vaatii tiettyjä ponnisteluja, käytännön järjestelyjä, sopivan talousstrategian etsimistä ja sen toteuttamista. Toteutus voi viedä muutaman vuodenkin, mutta mahdollisuuksia löytyy. Riittävän innostava päämäärä takaa, että matkanteostakin voi nauttia.
Auts. Ei ole ehkä kovin ihailtavaa myöntää, että on taipuvainen addiktoitumaan kärsimykseen. Niin minulle on kuitenkin käynyt.
Kärsimykseen addiktoituminen EI ole sitä että kohtaa ja tunnistaa inhimillisiä kipuja, pelkoja ja arkoja kohtiaan. Se on itseasiassa kivulias keino välttää kohtaamasta herkempiä, syvempiä tunteita.
Minulle kärsimysaddiktio on sitä, että odotan rankaisua, kulman takana odottavaa pettymystä ja torjutuksi tuloa lähes jatkuvasti. Se on myös sitä, että ylianalysoin sen sijaan, että yksinkertaisesti myöntäisin että ”Nyt koskee.”
Taipumus nähdä asiat kärsimyksen silmin on totuttu ja kovin inhimillinen tapa. Se ei ole ihmisen heikkous, eikä siitä kannata ketään tuomita tai arvostella.
Ihminen, joka addiktoituu kärsimykseen, on usein kokenut suurta tunnetason kipua. Kipu on silloin tuttua. Jos kipua ei ole nähty rakastavin silmin tai sitä ei ole ollut keinoja käsitellä myötätuntoisesti, jokin ihmisessä jää huutamaan näkyväksi tuloa.
Kärsimysaddiktin maailmaa ohjaa alitajuinen uskomus: Jos varaudun kipuun, se ei satu niin paljon. Terveisin, oman elämänsä asiantuntija aiheen tiimoilta.
Kärsimyksen väheksyminen harvoin, jos koskaan, auttaa. Kokemus tuntuu ihmiselle aina todelta, vaikka ulkopuolisena näkisikin myös kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet jotka toiselle ovat auki. Jos hän vaan itse näkisi.
Erään retriitin aikana, jolloin olin kaksi päivää itkenyt silmiä päästäni, kolmantena päivänä nauroin sydänjuuriani myöten sitä, että ”Ei mun elämä oo yhtään niin vaikeaa ja dramaattista, kun mä olen luullut!”
Ehkä tälle oivallukselle tuli tilaa, kun olin ensin saanut surra pois suremattomia suruja.
Miksi kärsimykseen sitten addiktoituu?
Alla muutama esimerkki:
Se on tuttua. Tavallisuus ja tasaisuus voi pelottaa.
Se on totuttua. Elämässä on ollut kipua, ja mieli ajattelee että jos kokoajan on varuillaan, ei sitten satu isosti.
Siihen on saattanut identifioitua. Kärsimys voi tuoda tunteen omasta tarkoituksesta.
Se voi palvella jotain tarvetta. Sillä ehkä saa huomiota, myötätuntoa tai huolenpitoa.
Kärsimysaddiktion vastakohta ei ole positiivinen ajattelu. Positiivinen ajattelu voi olla pakonomaisena saman kolikon kääntöpuoli. Taustalla on pelko ja epävarmuus. Keinot maskeerata pelko ja kipu vaan ovat toisenlaisia.
Toinen välttää kohtaamasta haavoittuvuuttaan kärsimykseen addiktoitumalla, toinen taas pakonomaisella positiivisuudella. Kumpikin tapa pitää sisäistä levottomuutta yllä.
Ja kummassakaan tavassa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, sellaisia me ihmiset usein olemme. Koitamme keinoillamme selvitä.
Usein vasta silloin, kun oma selviytymiskeinomme satuttaa enemmän kuin antaa, olemme valmiita laskeutumaan herkkyytemme. Herkkyyteen laskeutuminen on sitä, että antaa sen tuntua mikä tuntuu. Se ei ole ihan helppoa.
Eikä aina edes mahdollista, jos meillä ei ole terveitä tunteiden säätelykeinoja, joiden avulla voimme luottaa, että selviämme vaikeistakin tunteista.
Kun kärsimysaddikti minussa nostaa päätään, koitan tehdä ns. todellisuustarkistuksen. Todellisuustarkistus erottaa ajatukseni ja tunteeni siitä, mitä ihan oikeasti on käynyt. Se tuo tähän hetkeen.
Todellisuustarkistuksen voi tehdä vaikka seuraavilla kysymyksillä:
Mitä tunnen?
Minkä tulkinnan olen tehnyt?
Mitä ihan oikeasti tapahtui?
Mikä on tässä totta?
Mitä muita mahdollisia tapoja on nähdä asia?
Entä jos kaikki menee ihan hyvin?
Negatiivisuuden tai ylitöpositiivisuuden sijaan voi harjoitella herkkää ja vilpitöntä toiveikkuutta.
Se on herkkää ja epävarmaakin avoimuutta sille, että kaikki saattaa mennä ihan hyvin kuitenkin. Ei täydellisesti, mutta ihan riittävän hyvin. Inhimillisesti.
Kasvu ei ole kaikille samanlaista. Jollekin on oikeasti kasvua uskaltautua myöntämään, että omassa elämässä on myös kipua. Sitä että on itsekin inhimillinen, tunteva ihminen. Jollekin kasvua on taas hyväksyä kipuilu JA suostua katsomaan mikä on tässä ja nyt hyvää, tavallista, kannattelevaa ja läsnä.
Eevin Ole itsellesi armollinen verkkokurssi on nyt tarjouksessa 29€ hintaan maaliskuun ajan.
Verkkokurssi sopii sinulle joka:
Tunnistat vaativasti itseltäsi kohtuuttomasti Koet usein riittämättömyyden ja/tai viallisuuden tunteita Olet taipuvainen suorittamaan ja ”vetämään överiksi” – ehkä olet useamman kerran havahtunut toistavasi samanlaisia kaavoja Tunnistat että pinnan alla on käsittelemättömiä asioita Haluat opetella suhtautumaan itseesi armollisemmin ja hyväksyvämmin
Sinäkin varmaan olet ollut tilanteissa, joissa olet kärsinyt huonosta itsetunnosta. Kun olet tuntenut olevasi surkea ja riittämätön? Tai kun olet moittinut ja kritisoinut itseäsi, miten taas mokasit? Kun olet toivonut, että joku kertoisi sinun olevan hyvä ja arvokas? Juuri tuollaisissa tilanteissa toivomme olevamme rohkeampia ja varmempia – ja kaipaamme parempaa itsetuntoa.
Lapsena minusta tuntui, että äitini oli aina niin varma, hän osasi toimia jokaisessa tilanteessa ja häneltä löytyi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Kuvittelin, että aikuisuus on nimenomaan tuota varmuutta. Mutta vuosien karttuessa olen ymmärtänyt, ettei tuollaista varmaa aikuisuutta ole olemassakaan.
Lopullista ja kaikkeen pystyvää itsetuntoa emme koskaan saavuta. Koska oikeasti emme edes tarvitse itsetuntoa, jonka uskomme olevan ikuista varmuutta ja luottamusta omiin kykyihin.
Sen sijaan tarvitsemme itsetuntoa, joka tarkoittaa itsemme tuntemista. Sen ymmärtämistä, että mielessämme pauhaavat äänet eivät aina kerro todellisesta minuudestamme.
Vain ego-minämme on epävarma
Huono itsetunto on ego-minämme tuntemus. Kirjassaan Be happy Robert Holden on osuvasti todennut, että sana EGO tulee sanoista Everything Good is Outside. Eli kaikki hyvä tulee itsemme ulkopuoleltamme. Egomme siis uskoo jo lähtökohtaisesti, että itsemme sisällä olemme huonoja ja kelpaamattomia.
Samalla ego vetää selvän rajan sisäpuolen ja ulkopuolen välille. Egon mielestä olemme olemassa erillisinä ja irrallisina muista. Näin se saa meidät juoksemaan ulkoisen hyvän perässä ja etsimään itsemme ulkopuolelta sitä ”jokua”, joka ymmärtäisi, lohduttaisi ja rakastaisi meitä. Ja kohottaisi meidän itsetuntoamme.
Mielemme ylituomarin vaativuus
Mielessämme vaikuttaa myös mielen ylituomarina toimiva superego eli yliminä. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä meistä parempia ihmisiä. Ja sitähän egommekin haluaisi. Valitettavasti superegon toimintatapana useinmiten on arvosteleminen, paheksuminen, vähätteleminen ja pelotteleminen, mikä saa egomme kärsimään.
Kun olemme väsyneitä ja stressaantuneita, superegomme valtaa mielemme ja tunteemme kokonaan. Silloin sen kanssa on turha neuvotella tai väitellä, koska se löytää aina sattuvimmat vastaväitteet. Vaikka kuinka piipitämme ja hoemme itsellemme olevamme hyviä ja arvokkaita, niin superegomme ei usko, vaan heittää lisää löylyä tuskamme kiukaalle. Ja käkättää päälle.
Hylätyksi tulemisen pelko
Superegomme on ankara, vaativa ja kriittinen, koska se pelkää kuollakseen. Sen toiminnan taustalla on syvä hylkäämisen pelko. Superegomme päähuolenaihe on, kelpaanko minä noille ihmisille. Se seuraa koko ajan, mitä muut ajattelevat minusta? Hyväksyvätkö he minut? Entä jos en riitäkään? Jätetäänkö minut yksin?
Vaikka päällepäin saatamme vaikuttaa hyvinkin varmoilta, niin jokaisen ihmisen sisältä löytyy tuo sama peruspelko. Hylätyksi tulemisen pelko kuuluu erottamattomana osana ihmisyyteen. Olemme perineet tuon pelon geeneissämme esi-isiltämme, jolloin laumasta hylkääminen merkitsi kuolemaa. Vaikka nykyisin kuolemanvaaraa ei samassa tilanteessa enää ole, tuo pelko vaikuttaa yhä meihin. Huonon itsetuntomme takaa löytyy aina peruspelkomme.
Onneksi sydämessämme tiedämme toisin
Kun tunnistamme egomme ja superegomme toimintatavat, näemme onneksi myös niiden lävitse. Kun seuraamme lempeydellä ja rakkaudella niiden toimia, vaatimuksia ja pelkoja, ne menettävät painoarvonsa. Koska sydämemme rakkaudessa elävä todellinen minuutemme ei pelkää, niinpä se ei koe epävarmuuttakaan.
Todellinen minuutemme tietää, että oikeasti emme edes tarvitse hyvää itsetuntoa. Aito, todellinen minuutemme on aina riittävä, hyvä ja arvokas. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa. Olemme täydellisiä.
Jos haluat oppia tiedostamaan minuutesi kolme erilaista tasoa, vapauttaa itsesi egon ja yliminän onnellisuutta syövistä toimintatavoista ja avautua todelliselle, onnelliselle minuudellesi, niin olet lämpimästi tervetullut 5 viikkoa kestävälle OVI ONNELLISEEN MINUUTEEN -verkkokurssille, joka alkaa 3.10.2017. Lisätietoja kurssista löydät TÄÄLTÄ.
Jokainen meistä haluaa olla onnellinen. Mutta harva meistä antaa itsellensä luvan olla täysin onnellinen. Olemme todella tottuneita alitajuisesti rajoittamaan onnellisuuttamme. Saatat tuntea sisälläsi jo häivähdyksen epäilyä ja vastustusta, kun vain mainitsenkin mahdollisuudestasi olla täydellisen onnellinen.
Pelkäämme olla onnellisia, koska kulttuurimme on täynnä erilaisia onnellisuutta rajoittavia uskomuksia. Lisäksi meillä voi olla omista kokemuksistamme tai historiastamme nousevia onnellisuuspelkoja. Mutta kun tunnistamme pelkomme, pystymme myös vapautumaan niistä.
8 onnellisuutta rajoittavaa uskomusta
1. Kärsimys on arvokkaampaa kuin onnellisuus
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!Tuttu lause, jonka olen nähnyt jopa huoneentauluna. Kärsimystä on pidetty – ja pidetään yhä – hyvinkin arvokkaana kulttuurissamme. Paljon kärsineitä ihmisiä yleensä kunnioitetaan. Niinpä uskomme, että kärsimyksellä saavutamme jotain hyvää ja arvostettua. Siksi pelkäämme, että onnellisina menettäisimme kärsimyksellä saavutetun huomion, säälin tai erityisyyden tunteen.
Tosiasiassa onnelliset ihmiset rentoina ja hyväntuulisina vetävät muita ihmisiä puoleensa. Onnellisuus antaa meille ilmaiseksi sen huomion, rakkauden ja arvostuksen, mitä kärsimyksellä pyrimme hankkimaan.
2. Onnellisuus on itsekästä
Onnellisten ihmisten usein epäillään olevan itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Muista piittaamattomia narsisteja. Eikä meistä kukaan halua olla sellainen. Olen usein itsekin kysynyt itseltäni, onko minulla oikeus olla onnellinen, jos läheinen ihminen kärsii ja on surullinen.
Tosiasiassa onnellisuus ei tarkoita pinkkiä superpalloa tai keep smiling -tarraa. Aidosti onnellinen ihminen kohdannut omat sisäiset kipupisteensä ja sen takia pystyy syvästi ymmärtämään toisen kipua. Aito myönteisyys, jossa rehellisesti ja aidosti kohdataan toisen ihmisen kipu silti luottaen tulevaan, on hyvin lohduttavaa ja voimaannuttavaa kärsivälle ihmiselle.
Onnellisina olemme oikeasti avuliaampia ja myötätuntoisempia ja muut paremmin huomioon ottavia, kun taas alakuloisina keskitymme enemmän omaan olotilaamme.
3. Onnellisuus aiheuttaa kateutta
Kateuden pelon takia uskomme sanontaa: Kell onni on, se onnen kätkeköön. Mutta mitä silloin oikeasti pelkäämme? Pelkäämmekö menettävämme ystävämme, jos olemme onnellisia tai onnekkaita? Vai pelkäämmekö, että joku tulee ja tuhoaa onnellisuutemme?
Tämän uskomuksen taustalla on virheellinen käsitys, että onnellisuutta on vain rajallinen määrä. Jos joku ottaa siitä isomman siivun, niin se on muilta pois. Joten sallimme onnellisuutta yhtä vähän itsellemme kuin muillekin. Tuota onnellisuuskakkua jaettaessa olemme itsekin saattaneet tuntea kateuden riipaisun, kun ystäväämme on kohdannut odottamaton onni. Ja sen takia pelkäämme muilta tulevaa kateutta.
Tosiasiassa vain ego-minämme pelkää onnellisuuden rikkoutumista ja muiden pahoja sanoja. Todellinen minuutemme tietää, että aitoa onnellisuutta ei voi menettää eikä sitä voi tuhota. Vaikka meillä kaikilla on elämässämme kipua ja haasteita, aito onnellisuus ei katoa.
Siksi aidosti onnellisina osaamme suhtautua myötätuntoisesti ja hyväksyvästi kadehtivaa ystäväämme kohtaan. Koska hän ei vielä tiedä, että hänenkin todellinen minuus on aina onnellinen.
4. Onnellisuus on pinnallista
Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. On siis rajoitettava liiallista iloisuutta ja onnellisuutta, jotta olisimme vakuuttavia ja järkeviä aikuisia. Saatamme alitajuisesti jopa uskoa, että vain tuska on aitoa. Tämä näkyy hyvin selvästi nykyisin esimerkiksi mediassa, jossa kyynisyyttä on ruvettu pitämään älykkyytenä ja iloa ja onnellisuutta tyhmyytenä.
Tämän pinnallisuus-uskomuksen taustalta löytyy käsitys, että onnellisuutta on vain mielihyvä ja hetkelliset nautinnot.
Todellinen onnellisuus on hyvin monimuotoista niin luonteeltaan kuin onnellisuuden lähteiltäänkin.
Ja kyynisyys on vain pelkoa, onnellisuuden pelkoa.
5. Ikuinen onnellisuus on tylsää
Olemme niin tottuneita elämän draamaan, että saatamme pelätä onnellisuuden olevan tylsää, ilman vivahteita tai sävyjä. Silti kukaan ei onnellisena huokaa, ettei tylsyyden takia jaksa olla onnellinen yhtään kauempaa.
Tosiasiassa todellinen onnellisuus on läsnäoloa ja hetkessä elämistä, johon liittyy innostavaa spontaaniutta, silmien ja mielen avoinna pitämistä ja uusille tilanteille antautumista.
6. Onnellisuudesta joutuu aina maksamaan
Pelkäämme, että onnellisuudesta tippuu korkealta ja kovaa. Uskomme, että onnellisuus ei kuitenkaan kestä ja lopulta joudumme maksamaan onnellisuudesta: Itku pitkästä ilosta. Siksipä suojaamme itseämme ja rajoitamme onnellisuuttamme. Pelokkaina toteamme, että pessimisti ei koskaan pety. Tosiasiassa maksamme kovan hinnan siitä, että emme uskalla luopua pettymyksen pelostamme.
Kun olemme kahlittuna pettymyksen pelkoon, menetämme kaiken sen, mitä todellinen onnellisuus on: vapautta, myötätuntoa, lempeyttä, hyväksyntää, armollisuutta, yhteyden kokemista, rakkautta…
7. Onnellisuus on elämän loppupiste
Onnellisuus saattaa tuntua myös kuoleman esisoitolta, jos uskomme, että onnellisuus on elämän täyttymys ja korkein olomuoto. Se lopullinen maaliviiva, jota tavoitellaan. Silloin perille saapuminen on sama kuin tarinamme loppu. Sen takia luulemme, että on parempi jahdata loputtomasti onnellisuutta, kuin saavuttaa se.
Tosiasiassa kaikki ihmiset kuolevat 100 %:lla varmuudella, mutta kukaan ei ole kuollut onnellisuuteen.
8. Onnellisuus on syntiä
Meillä saattaa olla käsitys, että on ylimielistä kuvitella olevansa onnellinen tai ansaitsevansa onnellisuuden. Saatamme uskoa, että onnelliset ihmiset ylentävät itsensä muiden yläpuolelle. Ja itsensä ylentäminen on syntiä, josta seuraa rangaistus. Itse asiassa tässä varoittelijana toimii meidän oma sisäinen kriitikkomme, ikuinen latistajamme superego, joka elää pelosta.
Siksi on hyvä tietää, että
todelliseen minuuteemme ei mahdu pelkoa, sillä se on tehty rakkaudesta ja onnellisuudesta.
Jokaisella meistä on oma onnellinen minuutensa, vaikka sitä ei vielä tiedostaisikaan. Meistä jokainen on aina kaunis, ehjä ja onnellinen. Siispä sinun onnellisuutesi ei ole koskaan keneltäkään pois.
Lähteenä on osassa uskomuksista käytetty Robert Holdenin kirjaa Be happy.
