Sivu 206 – Hidasta elämää

Vaikka kaikki näyttäisi olevan ulkoisesti hyvin, voi sisällä olla kaipuu muualle – Sydämen valintoja ei aina voi selittää järkisyillä

”Mosse-kisu on taas täällä”, kuului puhelimesta lapsuuden kotini eteisessä.

Äitini huokasi, pakkasi pärekorin pyörän selkään ja lähti polkemaan kuuden kilometrin matkaa vanhaan kotiimme; rivitaloon, josta olimme muuttaneet seitsemän vuotta sitten. Meillä oli nyt uusi omakotitalo, iso piha, metsää ympärillä, rapsuttavia käsiä ja täydet ruokakipot, mutta kissamme Mossen koti se ei ollut.

Mosse pysyi pihapiirissä joskus pari päivää, joskus kuukauden, mutta sitten sen sydän kuiskaili taas kutsuaan. Mossen sydän kuului 70-luvun rivitalon ruskeisiin tiileihin ja keltaisiin ikkunakarmeihin. Sen poski halusi puskea vanhan oven tikkuista pieltä, jossa asui nyt Selma-niminen vanha rouva. Selma antoi silitystä, silakoita ja kermaa, ja sitten soitti pärekorin paikalle. Tätä jatkui koko Mossen 17-vuotisen elämän ajan.

Mossen tarina opetti jo lapsena mitä merkitsee oma paikka. Oma sydämen koti, jonne ei järkisyyt yllä.

Seuraavan kerran sydämen koti pakahdutti minut parikymppisenä lomamatkalla Espanjassa. Istuin parvekkeella Barcelonan kesäillan pehmeässä vaipassa ja katsoin kuinka silloinen poikaystäväni luki Remeksen Hiroshiman porttia ja hinkutti varpaitaan toisiaan vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä. Olin aiemmin ajatellut, että tapa oli ärsyttävä, mutta nyt minä katsoin nuoren miehen heiluvia varpaita ja rintani pakahtui. Tiesin täysin varmaksi, että minun kotini on siellä missä ikinä tuo ihminen on. En kaivannut mitään muuta. Siinä hotellihuoneessa, jossa ei ollut mitään muuta omaa kuin matkalaukku, hammasharja ja tuo mies.

Minä menin tuon varvasmiehen kanssa naimisiin ja sain kokea rauhaa lähes kaksi vuosikymmentä. Sydämelläni oli oma punainen tupa ja perunamaa. Tuvan sisälle syntyi kaksi pientä lasta ja aurinko paistoi. Peace and love.

Kunnes ei enää paistanut.

Sydän on omituinen villi kortti. Sillä on kesyttämätön voima päättää jättää kotinsa, pyörtää päänsä ja katsoa toiseen suuntaan. Silloin se alkaa rumentaa maisemaa, kuihduttaa pihamaita ja antaa kodin rapistua. Se alkaa kurittomaksi kakaraksi, joka kiukuttelee turhia, eikä opi jälki-istunnoista. Siltä ei voi kysyä, miksi hyvä pesä ei kelpaa enää, sillä vastaukseksi se hakkaa vain entistä kovempaa rintakehänsä vankilaa.

Joskus sydän voi päättää olla utelias etsijä, eikä sitä taivuta kirkossa vannotut valat tai vimmaisesti eheyttävät parisuhdeterapiat. Sydän sanoo aina viimeisen sanan. Jos et kuuntele, se tekee sinut onnettomaksi. Se aukaisee silmät uusille näköaloille, se kuiskailee korvaasi fraaseja siitä, miten sinulla on vain yksi elämä, eikä aukaistuja silmiä saa enää sokeiksi.

Ja niin sydän usein saa mitä se haluaa. Yhtäkkiä postilaatikkoon kolahtavat avioeropaperit, pihaan pysähtyy muuttoauto ja maa rapisee ympärillä kuin eroosion runtelema ojan piennar. Juuret paljastuvat ja kärvistelevät alastomina ihmetellen mitä tapahtui. Se sattuu. Sydämen kotia ei löydy entisestä, eikä uudesta.

Elämämme kriisikohdat repivät usein meiltä juuret. Emme tiedä enää mihin kuulumme, eikä sydän osaa vielä kertoa, missä sillä olisi hyvä. Emme kuki. Emme elä. Olemme levottomia herhiläisiä, vetopaniikin saaneita hevosia, jotka pitäisi jonkun ottaa kiinni, katsoa silmiin ja näyttää, että tähän sinä jäät. Tässä on turva. Mutta siihen ei kelpaa kuka tahansa. Vain sydän osaa valita oman kotinsa.

Erosta on jo useampi vuosi, mutta vieläkään en ole juurtunut uusiin multiin. Olen vasta nuputellut hauraana ja kysellyt sydämeltä, kävisikö tämä kodiksi. Pelännyt, ettei se enää edes tiedä, mikä koti on.

Chisu lauloi, ”mun koti ei oo täällä” ja lähti, vaikka tiesi, että vielä katuisi lähtöään ”joku pilvetön päivä”. Minä olen katunut monta aurinkoista päivää ja silti tiennyt, ettei sydäntä voi huijata. Joku voi sitä opettaa ja sinnikkäästi valjastaa haluamaansa. Vannoa myötä- ja vastamäet ja purra hammasta. Minäkin uskon, että rakkaus on tahtolaji. Sitä en tiedä, onko sydämen koti sitä.

En halua uskoa, että sydän olisi eron jälkeen loppuelämän ajan koditon. Jos se on näyttänyt kodin sinulle joskus, se kyllä tietää sitten, kun oikeat avaimet osuvat käteen. Huulet voivat muodostaa sanat ”rakastan sinua”. Mutta vain sydämen sanat ”en halua olla missään muualla” sisältävät rauhan.

Kurkkaa Annin uutuuskirja:

Miksi sosiaaliset introvertit ymmärretään usein väärin? – 7 asiaa, jotka kuvaavat ihmisrakasta introverttia

Luin hiljattain artikkelin, joka sai hymähtelemään huvittuneena. Tunnistin itseni jokaisesta kohdasta. Veikkaan, että moni erityisherkkä tunnistaa näistä itsensä, sillä noin 70 % erityisherkistä on introvertteja. Löydätkö itsesi tai tuttusi näistä kuvauksista?

Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan. Tässä muutamia ominaispiirteitä, jotka ihmisrakas introvertti toivoisi muiden ymmärtävän.

Ihmisten kanssa on kiva olla, mutta sillä on rajansa kuinka kauan ja kenen kanssa jaksaa olla tekemisissä. Jos kyseessä on verkostoitumistapahtuma ja huone on täynnä ventovieraita, sosiaalinen introvertti saattaa piipahtaa tilaisuudessa, mutta poistuu pian. Jos puolestaan kyseessä on ystävän synttärit ja tupa on tuttuja täynnä, introverttikin innostuu istumaan iltaa ja hyppäämään baarista toiseen.
Kun pitää mennä, pitää mennä. Ylikuormittunutta introverttia on turha maanitella jäämään. Joskus hän saattaakin livahtaa tapahtumasta sanomatta heippa, sillä hän ei jaksa selitellä tarvettaan yksinoloon ja palautumiseen. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Sosiaalinen introvertti viihtyy seurassa ja on hyvä solmimaan ystävyyssuhteita. Hänen on kuitenkin suunniteltava ajankäyttöään, jotta sosiaaliset tilanteet ja latautumisaika pysyvät tasapainossa. Jos viikolla on ollut vilkasta, saat todennäköisesti vastaukseksi ei kiitos kutsuessasi hänet viikonlopun viettoon kaveriporukalla.
Niin sanottu ”small talk” eli jutustelu on harvemmin introvertin bravuuri. Hän menee mieluummin suoraan asiaan, jos kyse on vaikkapa työasioista tai juttelee kanssasi aiheista, joilla on oikeasti merkitystä. Tarkoitus ei ole olla tyly.
Introverttikin pystyy olemaan karismaattinen puhuja ja viihdyttämään satapäistä joukkoa. Maailman esiintymisareenat ovat täynnä herkkiä ja luontaisesti sisäänpäin suuntautuneita ihmisiä. He eivät kuitenkaan jää tuntikausiksi seurustelemaan esiintymisen jälkeen, vaan haluavat pian omaan rauhaan latautumaan.
Introvertti haluaa kyllä olla mukana menossa, mutta ei aina pysty siihen. Hän haluaa muistaa sinua juhlapäivänäsi, sillä olet hänelle tärkeä, mutta ajatus juhlahumusta ja täyteen ohjelmoidusta viikonlopusta puolituttujen kanssa stressaa. Hän viettäisi mieluummin intiimin iltapäivän pienellä porukalla.
Matkustaessaan introvertti on mieluummin omissa oloissaan; lukee tai vaikkapa kuuntelee musiikkia. Pitkällä lennolla viereen istahtava ylipuhelias tuntematon ihminen saa introvertin etsimään lähintä hätäuloskäyntiä. Kiitos kun kunnioitat introvertin omaa tilaa.

Lähde: Lauren Levine By Lauren Levine

Kurkkaa stressiä taltuttavat ja elämää tasapainottavat Herkän voimakortit:

Äiti on hyvä mutta äitipuoli paha? – Uusperheissä elävät myytit voivat tuottaa paljon tuskaa ja estää läheisyyden

Myytit ovat uskomuksia, eräänlaisia itsestäänselvyyksiä, jotka perustuvat yhteisöjen luomiin mielikuviin tietyistä tilanteista tai rooleista. Vaikka ne voivat sisältää viitteitä todellisuudesta, eivät ne koskaan anna koko kuvaa tilanteesta.

Turvaudumme myytteihin ehkä siksi, että ne tarjoavat meille helpon mallin, eikä meidän tarvitse haastaa itseämme asian äärellä. Myytit ovat peräisin aikojen takaa. Ne ovat kehittyneet ihmisten synnyttämistä tarinoista, koska niiden avulla on ollut helpompaa ymmärtää sosiaalisia suhteita ja antaa niille merkityksiä. Monet myytit vaikuttavat meissä tiedostamattomasti jättäen jälkensä asenteisiimme ja tekemällä meistä ennakkoluuloisia. Näin myytit samalla vahvistuvat elämässämme.

Uusperhe on monenlaisten myyttien armoilla. Niitä kohdistuu perheeseen ulkopuolelta, mutta myös sisältä. Uusperheeseen liittyvä vahvin myytti lienee paha äitipuoli -myytti, jota on toisinnettu saduissa ja kertomuksissa satojen vuosien ajan. Myytissä paha äitipuoli ajaa häpeämättömästi omaa etuansa siinä missä biologinen äiti asettaa lapsen edun aina itsensä edelle.

Vaikka paha äitipuoli -myytti kuvaa tosiasiassa naisen psyykeen ja/tai äitiyden eri puolia, on se päässyt vaikuttamaan myös tosielämää värittäviin mielikuviin. Äitipuoli näyttäytyy kypsymättömämpänä ja itsekkäämpänä olentona kuin biologinen äiti, vaikka näin ei todellisuudessa edes olisi. Biologiset äidit pitävät myytistä mielellään kiinni, aivan samoin kuin äitipuolet helposti syyllistävät itseään turhaan myytin varjoissa. Hyvä hoito ja lapsen rakastava kohtelu ei ole kuitenkaan koskaan kiinni biologisista suhteista.

Toisenlaisesta suunnasta tuleva uusperheisiin liittyvä myytti on naissukupuoleen liitetty synnynnäinen kyky ja halu rakastaa kaikkia lapsia luonnostaan. Tämä myytti voi tuottaa paljon tuskaa ennen kuin ihminen ymmärtää sen pohjautuvan harhakuvitelmaan. ihmisten väliset suhteet eivät koskaan ole automaatioita, vaan perustuvat aina vuorovaikutukseen. Voit olla riittävän hyvä bonusäiti, vaikka puolisosi lapset eivät koskaan tulisi sinulle läheisiksi. Luonnollisesti tämä koskee myös miehiä.

Hyvän äidin myyttiin kuuluu myös se, ettei hän jätä lapsiaan. Myytti äidistä ensisijaisena lapsensa huoltajana on vahva. Tätä myyttiä pidetään yllä innokkaasti yhä myös viranomaispuolella. Kuitenkin moni äiti joutuu eron keskellä tilanteeseen, jossa lapsen asuminen isän luona on perustellumpaa käytännön syiden tai lapsen hyvinvoinnin kannalta. Ulkopuolelta tilannetta ei kuitenkaan nähdä lapsen parhaaksi tehtynä ratkaisuna, vaan äidin arveluttavana käytöksensä, joka huolestuttaa ja epäilyttää sivustaseuraajia.

Myytit vahvistuvat oman käyttäytymisemme kautta. Parhaita myyttien ylläpitäjiä ovat tabut eli erilaiset säännöstöt siitä, mistä on lupa puhua ja mitä saa tehdä, sekä toisinpäin: mistä pitää olla vaiti ja kuinka ei saa toimia.

Niin kauan kuin pyrimme säätelemään omaa toimintaamme myyttien ja tabujen alaisina, pidämme niitä yllä. Jos olet esimerkiksi bonusäiti, joka pelkää tulevansa leimatuksi ilkeäksi äitipuoleksi, voi sinulla olla kiusaus toimia korostetun kiltisti ja sopeutuvaisesti.

Käytännössä tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että ohitat omat tarpeesi etkä ilmaise pettymyksen tunteita tai omia toiveita. Sinusta voi sukeutua hyvin helppo ja lähes näkymätön ”Mulle sopii kaikki -mutsi”, joka pikkuhiljaa häviää tapettiin. Käyttäytymällä näin kerrytät itsellesi paineita, jotka pahimmillaan purkautuvat passiivisaggressiivisuutena tai avoimena vihanpurkauksena ja tadaa: myytti ilkeästä äitipuolesta vahvistuu!

Myös ydinperhe itsessään on myytti oikeanlaisesta perheestä. Siksi uusperheellinen voi kokea tarvetta hakea hyväksyntää ja painetta onnistua tällä kierroksella paremmin. Rimaa laskemalla voi kokea enemmän. Keskittyminen pieniin hetkiin luo suuria tunteita. Kun luopuu jatkuvasta tavoittelusta ja keskittyy tavoitettavana olemiseen, voi löytää enemmän kuin haaveili. Se on arjen taikaa parhaimmillaan.

Pyrkiäksemme purkamaan myyttien voimaa, meidän tulee ensin tulla niistä tietoisiksi. Tärkeä oivallus on, ettei kukaan meistä ole ainoastaan hyvä tai paha, vaan eri puolet vuorottelevat meissä eri hetkinä ja eri ihmisten kanssa. Ole rohkeasti oma itsesi uudessa perheessäsi. Älä pienennä itseäsi. Osoita omalla esimerkilläsi että kaikesta voi puhua. Ole avoin ja pyri tutustumaan kaikkiin perheenjäseniin myös henkilökohtaisesti. Jos kumppanisi lapsi ei ole valmis vielä lähentymään kanssasi, niin tee tilaa ja anna aikaa, osoita kuitenkin, että olet saatavilla, kun lapsi on valmis.

Muista nämä, jos suunnittelette uusperheen perustamista

Tutustukaa rauhassa ennen yhteenmuuttoa
Vetäkää rajaviivat, mutta pitäkää viestintäväylät avoimina ulkomaailmaan
Hoitakaa parisuhdetta
Hakekaa vertaistukea
Älkää olko myyttien armoilla, rikkokaa tabuja omalla käyttäytymisellänne.

Kirjoitus on Marikan ja Tarja Törmäsen kevällä ilmestyneestä Uusperheen käsikirja -teoksesta.

Et tiedä, kuinka raskasta tarinaa vastaantulija kantaa mukaan – Kohtaa siis toinen ihminen aina lempeydellä ja ymmärryksellä

Olen itse kertonut tarinaani tyttäreni menetyksestä kirjoittamassani kirjassa ja aktiivisesti sosiaalisessa mediassa sekä mediassa yleensä. Miksi olen niin tehnyt? Olen tehnyt niin, koska maailmassa on paljon asioita, joita tiedetään tapahtuvan jollekin, mutta kukaan ei tiedä henkilökohtaisesti ketään, jolle asia olisi todella tapahtunut.

Pahinta mitä vanhemmalle voi tapahtua olisi oman lapsen kuolema.

Jokainen vanhempi on kuullut tämän lauseen. Jokainen vanhempi tunnistaa itsessään pelon, joka musertaa jo pelkkänä ajatuksena oman sydämen. En ikinä selviytyisi oman lapsen kuolemasta. Oman lapsen kuolema on pahin asia mitä voi olla. Kun kuulemme tai joudumme seuraamaan läheltä tämän tragedian toteutumista, halaamme omia lapsiamme tiukemmin. Samalla ajattelemme, toivottavasti minulle ei koskaan tapahdu tuota.

Jos näkisit minut kaupan kassalla, kadulla kävelemässä tai metsässä sieniä keräilemässä, mikään ei ehkä minussa ulkoisesti kertoisi menetyksestä, jota kannan sydämessäni. Olen kuitenkin yksi niistä monista vanhemmista, jotka ovat kokeneet oman lapsensa kuoleman. Minulle tuo vanhempien pahin pelko on toteutunut. Yhä elän elämääni ja kirjoitan sinulle kokemuksestani. Toivon myös eläväni hyvää elämää tämän kokemuksen kanssakin.

Kohtaa toinen ihminen aina lempeydellä ja ymmärryksellä

Kun kohtaat ihmisen et voi tietää mikä on hänen tarinansa. Siksi olisi hyvä aina kohdata ihminen lempeydellä ja ymmärryksellä. Ihminen, joka näyttää väsyneeltä ja ei ehkä tervehdi sinua iloisesti, voi kantaa sisällään raskasta tarinaa, joka olisi tärkeä tulla kuulluksi. Äiti, joka tiuskii lapsilleen kassajonossa voi olla juuri saanut tietää, että hänellä on syöpä. Isä, joka vilkuilee kännykkäänsä leikkipuistossa, voi olla lukemassa viestiä isältään, joka pyytää anteeksi pojaltaan sitä kuinka huono isä hän on tälle ollut.

Emme koskaan voi tietää mitä tarinoita kukin ihminen kantaa mukanaan!

Olisi tärkeää antaa kasvot erilaisille tarinoille. Kun tulemme julki kasvojemme kanssa erilaisille tarinoille, elämänkokemuksiemme kanssa, tulemme samalla lähemmäksi toisiamme. Kaikilla meillä on tarina, joka olisi hyvä kertoa, kirjoittaa, ilmaista.

Tarinat yhdistävät meidät

Tarinamme, jotka jaamme muille vähentävät ympärillämme olevaa häpeää. Emme ole koskaan yksin oman tarinamme kanssa. Kasvot näiden tarinoiden kanssa ovat aina uniikit ja elämässä on tärkeää tehdä asioita näkyväksi. Koska maailmassa ei ole koskaan tilannetta, että vain sinä olet kokenut jotakin ja kukaan muu ei ole.

Kannustan sinua pohtimaan mille asialle sinä voisit antaa kasvot.

Voisitko sinä kertoa tarinan kokemastasi ja ehkä tarinallasi lohduttaa tai tuoda valoa jollekin toiselle?

Vaikka en haluaisi kenenkään vanhemman kokevan samaa kuin minä, silti heitä on ja tulee olemaan. Kun minä kerron tarinani, on toisella lapsensa menettäneellä vanhemmalla mahdollisuus katsoa kasvoihin, joiden takana on sama kokemus kuin hänellä. Sama on sinun tarinasi kanssa. Tarinallasi puhut samaa kieltä, lohdutat ja kannustat jotakuta toista saman kokenutta. Jaa tarina ja luo yhteys vertaisiisi. Ole näkyvä tarinasi kanssa. Ole näkyvä elämäsi kanssa.

Arjen ei tarvitse olla samojen rutiinien suorittamista päivästä toiseen – Entä jos huomenna tekisitkin jotain aivan toisin?

Kirjoittaja Tiina Nurmi on suosittu henkisen hyvinvoinnin valmentaja, kouluttaja ja näkijä. Tiina on tehnyt pioneerityötä mm. luomalla naisille tietoisuusvalmentajakoulutuksen, Avatar Akatemian, Voimallinen Nainen ja Ihanaa Olla Minä -valmennuksen. Tiina kouluttaa ja valmentaa tavalla, jotka kaikki tähtäävät oman ainutlaatuisuuden löytämiseen.

Päivämme täyttyvät uskomattomasta määrästä sarjarutiineja, eikö vain? Herättyämme aloitamme rutiinien teon jo ensi askeleella. Teemme mieluummin rutiineja kuin muutoksia. Tiedän tuon totutun tavan kahleet, kunnes tein pienen muutoksen elämässäni.

Mutta sitä ennen haluan kysyä sinulta: Mitä ajatus muutoksesta sinussa herättää? Vaikka ihan pienestäkin muutoksesta? Mitä jos et huomenaamuna kampaisikaan tukkaasi nutturalle vaan jättäisit sen auki? Tai jos käsilaukun sijaan valitsisitkin repun? Tai entä jos et kääntyisikään ovesta oikealle, et hyppäisikään bussiin, et menisikään töihin? Tai entä jos soittaisit sille kaverille, jonka kanssa riitaannuit viisi vuotta sitten? Entä jos heittäisit tavoitefarkkusi kierrätyslavalle ja alkaisit nauttia peilikuvastasi sellaisenaan?

Näitä ajatuksia heittelin ilmoille, kun tunnistin eläväni rutiininomaista elämää. Sama kaava toistui päivästä päivään, kunnes yhtenä sateisena aamuna klo 6.45 kömmin peilin ääreen ja näin naisen, jolla oli hiukset takussa ja askel väsynyt. Ikääkin oli tullut yön aikana 10 vuotta lisää. Hetkinen! Missä ovat tuikkivat silmäni, ilo ja innostus? Ei, elämäni ei kuulu mennä näin, elän jonkun toisen elämää, kuulin kuiskauksen sisältäni. Olet valtavan luova ja sisälläsi on upeita ideoita. Tee jotain, toimi!

Ensimmäinen ajatus, joka kumpusi sydämestäni oli: ”Rakasta rutiinejasi!” Totta, loistava idea! Näin pääsin sarjarutiinien turruttavasta kentästä irti ja askeleen eteenpäin. Tuo onnellisuuden energia sai luovuuteni syttymään. Tiedän, että jos rakkaus, ilo ja innostus hiipuu, en toteuta sydämeni kuiskauksia. Olin unohtanut sen ja onnekseni kehoni reagoi siihen nopeasti.

Elämä tarjoaa meille jatkuvasti muutoksen mahdollisuuksia, eikö vain? Kaikkiin niistä ei ole syytä tarttua, mutta niistä on hyvä tulla tietoiseksi. Itse päätin olla suorittamatta sarjarutiineja ja opetella päästämään niistä irti. Ajattelin, että edessäni on iso lasi seisovaa vettä, ja jos en pese lasia huolella, en myöskään saa raikasta vettä (raikas vesi on minulle arvokasta). Tein tilaa uudelle ja hyvästelin vanhan kiitollisena. Pyrin pitämään tuon mielikuvan raikkaasta vedestä ajatuksissani ja lisäsin siihen vielä solisevan puron äänen.

Jotta muutos olisi mahdollista, tulisi ymmärtää, että kaikki, aivan kaikki, on energiaa. Mitään konkreettista aikaan tai tilaan kahlittua todellisuutta ei ole olemassa, vaan kaikki muuttuu koko ajan. Kaikki virtaa ja on liikkeessä – myös me itse muutumme aivan jatkuvasti, vaikka emme ole muutoksesta läheskään aina tietoisia.

Mikä meitä oikeasti estää?

Meillä on halu ja taipumus jarruttaa ja estää muutosta. Muutos saattaa pelottaa meitä, se tuntuu vaikealta. Tunne on aivan luonnollinen, sillä mielestäni meidät on ohjelmoitu kiinnittymään ongelmiin ja selviytymiseen, hakemaan ratkaisuja elämäämme menneisyydestä ja vatvomaan tekemiämme ratkaisuja ja valintoja. Usein päätämme jo etukäteen, että tuleva tapahtuma on rankka ja vaikea, vaikka emme ole vielä edes aloittaneet. Oletko sinä kokenut näin?

Muutos on aina mahdollisuus

Kun käänsin ajatuksen muutoksesta mahdollisuudeksi, elämäni muuttui. Tunsin miten näkökulmani laajenivat ja elämääni alkoi virrata uudenlaista energiaa, joka oli kohottavaa ja voimaannuttavaa. Enää ei tarvinnut kulkea käsijarru päällä vaan oli ihana heittäytyä elämän virtaan, tietoisesti. Halusin juoda raikasta vettä seisovan veden sijaan. Herätin myös sisäisen ääneni. Kuiskaukset sisälläni rakastivat tulla kuulluksi ja minä rakastin sisäisiä kuiskauksiani. Olin jälleen yhteydessä aitoon itseeni sekä ympäristööni. Oivalsin miten tärkeää on elää vuorovaikutussuhteessa, jossa elämä virtaa.

Oppimalla rakastamaan sitä, mikä tuntuu ”turhauttavalta tai rankalta” vapauttaa itsensä karkeasta ja tiiviistä energiasta (tiivis energia pitää sinua paikallaan). Ajattele hetki sarjarutiinejasi ja pyri tuntemaan niiden energia. Eikö se olekin hieman tylsää, raskasta ja jopa voimia vievää? Se on kuin seisovaa vettä. Kuvittele hetki elämää, jossa olet mukavuusalueesi ulkopuolella. Miltä se sinusta tuntuu? Hengitätkö helpommin, tunnetko vapautta ja keveyttä?

Ihmissuhteissaan saa pysähtyä kuulostelemaan: tulenko riittävästi nähdyksi tai kohdatuksi?

Kysyy valtavasti rehellisyyttä – eli myötätuntoa ja itsekunnioitusta – uskaltaa kasvaa elämässä omaan suuntaansa. Silloin joutuu usein päästämään irti tai ottamaan etäisyyttä siitä mikä ei tue omaa kasvua.

Vanha, tuttu, rakas on turvallista – mutta joskus myös rajoittavaa. Joskus tuttu ihminen katsoo sinua niin kuin hän on tottunut katsomaan, ja kenties tarvitsee näkemystään sinusta pitääkseen yllä jotakin itsessään. Mutta kun sinä kasvat, et voi itsekään pitää yllä vanhoja kuvaelmia; kasvu on juuri sitä, että jokin uusi on versomassa esiin, ja vanhan on tehtävä tietä.

Ihmissuhteissaan voi toisinaan pysähtyä kuulostelemaan: tulenko nähdyksi ja kohdatuksi riittävästi? Se, mikä kellekin tuntuu oikealta on tietenkin henkilökohtaista ja voi vaihdella eri aikoina.

Olen itse pitänyt ihmissuhteista kiinni pitääkseni toisen avulla yllä tarinoita itsestäni, kuten: ”mun on annettava itsestäni tosi paljon toiselle – esimerkiksi kannattelun ja kannustuksen muodossa – jotta voin tulla rakastetuksi”.

Olen saattanut eläytyä kannustaen vahvasti toisen elämään, mutta se ei olekaan ollut aina vastavuoroista. Ja toisaalta, toisten avulla olen joskus pitänyt itsestäni yllä tarinaa, että tarpeeni eivät voi täysin toteutua. Minähän se olen ollut vastuussa tarpeistani ja odottanut toiselta jotakin sen sijaan, että olisin uskaltautunut kasvun suuntaan itseni kanssa. Joskus olen odottanut, että toinen kutsuu minut avautumaan, enkä ole valinnut avautua itse. Sitten olo on ollut kuulluksi tulematon, vaikka toinen ehkä olisi halunnutkin kuulla.

Olen antanut paljon kuulostelematta, saanko tarpeeksi vastineeksi. Ja sitten olen vuotanut kuiviin. Kehon kärvistelyt muistuttavat nytkin: vastaanotathan, ja valitsethan itsellesi ensin. Vasta ammennuttuasi itse voit antaa toisille. Muuten olet lunastamassa etkä oikeastaan antamassa. Auts!

(Vastaanottaminen on minulle ennen kaikkea kosmokselta / ytimeltäni / elämältä vastaanottamista. Se voi pitää sisällään toisia ihmisiä, mutta myös kaikkea mikä minua hoitaa ja inspiroi ja on yhteydessä ytimeeni: luontoa, hengitystä, taidetta, olemasssaoloani, itseni hellimistä.)

Kun rakkaus/myötätunto/avaruus itsessä laajenee, huomaakin, että ei hitsi, ei tän näin tarvitse mennä. Voin tulla rakastetuksi ja nähdyksi ja tuetuksi juuri tällaisena, koska olen mitä olen. Se kysyy superisti haavoittuvuutta, vastaanottamista ja herkkään, rehelliseen yhteyteen uskaltautumista. Minun ei tarvitse olla mitään ja silti voin olla toiselle kokonainen universumi, ja toisin päin.

Sellaisille suhteille – itsen ja toisten kanssa – tulee tilaa kun uskaltaa haluta ja tarvita sitä mitä itselleen haluaa ja tarvitsee, ja irtautua muusta. Suruun, kaipuuseen, kasvun kipuihin uskaltautuen. Ja silti sydäntään kunnioittaen.

Joskus voi ottaa etäisyyttä ja aikalisää; kyllä suhteetkin uudistuvat. Joskus paras lahja, mitä toiselle on antaa on juurikin lakata ”esittämästä vanhaa roolia” – se voi tuoda tullessaan ihanaa, hedelmällistä yhdessä kasvamista. Ja joskus toisen kasvu on toiselle liikaa. Toisesta tulee liian hyvinvoiva, riippumattomampi tai uusi.

Voi kunnioittaa myös toisen osapuolen tarpeita; ei ole kenenkään tehtävä olla minun tyyppini, vaan jokaisen bisnes on olla oma tyyppinsä itselleen. Voi olla todella olennaista kuulla: vastaako minun tarpeeni ja toiveeni sitä, mitä toinen haluaa tai pystyy antamaan? Kun itsestään ja tarpeistaan ottaa vastuun, niitä ei sälytä riippuvaisesti toisen päälle, vaatien ja kitkuuttaen, kun toista kiinnostavat ihan muut jutut – ja minua omat jutskani. Kumpikin pääsee kasvamaan (tai paikalleen) omaan suuntaansa.

Ja jestamandeera mikä lahja onkaan, kun omaksi tyypikseen haluava ihminen haluaa myös jakaa elämää kanssamme, totena itsenään.

Kuka sinun sydäntäsi ymmärtää nyt? Mitä ymmärrystä/myötätuntoa sydämesi sinulta itseltäsi tarvitsee?

Kuva: Unsplash

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.

Herkkyys ei tee ihmisestä avutonta tai särkyvää – Omasta herkkyydestä voi löytää voiman, jonka avulla kestää elämän kolhut

Aistin ja tunnen paljon – koen olevani hyvin herkkä ihminen. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin kasvanut pumpulissa tai että minua tarvitsisi kohdella kuin pehmeää pumpulia – oikeastaan totuus on minulle kaikkea muuta. Vaikka olen herkkä, kaipaan rehellisyyttä. Suoruutta. Aitoutta – siksikin sitä voisi kutsua.

Herkkä ihminen ei ole avuton, särkyvä eikä varsinkaan heikko. Herkkä ihminen tuntee ja kokee asiat syvästi, ja se voi olla uuvuttavaa. Mutta silloin, kun herkkä on kosketuksissa omaan sisällä asustavaan voimaan ja vahvuuteensa, hän ei muserru tuntemustensa alle. Silloin toisen paha olo ei kuormita uupumiseen asti. Silloin kritiikki ja toisen ihmisen sanat eivät ole liian henkilökohtaisia. Silloin joustaa, mutta ei kaadu, tai mene rikki.

Herkkyyden ei tarvitse tarkoittaa vain pehmoista ominaisuutta. Se voi olla sitäkin (eikä pumpulissakaan ole mitään vikaa), mutta herkkyys voi lisäksi olla myös hyvin paljon muuta. Se voi olla valtavan suurta voimaa, tasapainoa, vahvuutta ja kykyä olla läsnä elämän kaikissa käänteissä. Herkän ei tarvitse romahtaa maailman painosta, tai toisaalta rakentaa kymmenen sentin paksuista kovaa suojakuorta ympärilleen selviytyäkseen. Herkkä voi oppia hakeutumaan tasapainoon, sillä tasapainoisena voi seistä tukevasti näiden kahden ääripään välillä.

Miten sen tasapainon ja vahvuuden sitten voi löytää? Voiman löytäminen omasta herkkyydestä ei aina ole helppoa. Joskus se vaatii vuosien työskentelyä ja opettelua. Kuitenkin ne pienet ja yksinkertaisimmat askeleet tälläkin matkalla ovat kaikkein arvokkaimmat.

Tässä 3 harjoitusta herkälle, joiden avulla omaa tasapainon ja vahvuuden tuntemusta voi kulkea:

Huolehdi riittävästä levosta – siinä määrin, mikä omassa elämäntilanteessasi on tällä hetkellä mahdollista. Tätä ei voi korostaa liikaa, sillä väsyneenä on hyvin vaikea tuntea oloaan tasapainoiseksi. Mikä on sinulle parasta huolenpitoa? Mikä saa sinut rentoutumaan? Minkä verran unta tarvitset?
Tutki omia rajojasi. Milloin sanot joo, kun oikeasti haluaisit sanoa ei? Onko ihan kaikkea ”pakko” tehdä? Missä tilanteissa voisit sanoa ääneen, että tämä on nyt liikaa?
Kun huomaat, että olo on ylikuormittunut, hätääntynyt tai muutoin epämääräinen, pysähdy ja ota pieni (edes parin minuutin) hetki itsellesi. Laita kummatkin kädet kehollesi, vatsan, ehkä sydämen päälle. Tunnustele hetki. Tämä tässä on sinun herkkä, voimakas, paljon tunteva kehosi. Ihosi pinta voi olla pehmeä, mutta se on samalla raja. Sydämesi saa rakastaa, mutta sinä voit määrittää, kuka siellä asustaa. Toisen ihmisen mielipide sinusta ei tarvitse olla sinun totuutesi. Eikä se, jos mokaa, tarkoita, että sinä olisit epäonnistunut ihmisenä.
Muistuta itseäsi asioista, joiden kuulemista tarvitset juuri nyt kaikkein eniten. Sinä olet se, joka tuntee oman sisimpäsi kaikkein parhaiten.

6 tapaa käyttää marja-aroniaa – Poimi talteen herkulliset supermarjat

Pyysimme teitä jakamaan Facebookissa ja Instagramissa parhaat aronia-reseptit ja niiden käyttövinkit. Tässä vastauksistanne kootut vinkit kaikille jakoon ♥ Kokeile yhtä tai vaikka kaikkia – näitä herkullisia vitamiinipommeja ei kannata jättää käyttämättä!

Erilaiset hillot
– Omena-aroniahillo. Puolet marjaa ja puolet suomalaista omenaa, maun mukaan sokeria (marjoissa on luontaisesti pektiiniä, eli ei tarvitse niin paljoa sokeria laittaa), sitruunanmehua voi laittaa pienen lirauksen. Kaikkia keitetään kunnes sakenee. Nam nam!
– Luumu-aronia -hillo (kivettömistä luumuista)
– Puolukka-aroniahillo ❤️ Marjoja puolet ja puolet, lisänä marmeladisokeria. Lopuksi, kun surauttaa sileäksi, on kuin samettia.
Erilaiset smoothiet
– Banaani, aroniaa, kaurajuomaa ja vaihdellen eri marjoja, kuten punaherukkaa, mansikkaa, mustikkaa jne.
– Puolet mansikkaa ja puolet aroniaa, kauramaitoa ja herajauhetta
– Lehtikaalia, pinaattia, avokadoa ja kiiwiä. Joskus voi lisätä vaikka mansikkaa sekaan, jos tuntuu että kaipaa lisää makeutta
– Aroniaa, luonnonjogurttia, banaania, omenaa, kaurahiutaleita ja auringonkukansiemeniä
– Mausteinen aronia-smoothie
Kuivatut aroniat menevät naposteluherkkuina. Kuivatuista marjoista voi myös tehdä jauhetta, jota voi lisätä puuron ja muiden ruokien sekaan.
Keitä marjoista kiisseli tai vispipuuro. Valmiiseen kuumaan kiisseliin voi lisätä pakastemansikoita.
Puurojen tai rahkan sekaan sellaiseen tai pakastettuna
Marjoista voi keittää mehua tai viiniä. Mehuun toimii sekoittaa puolukkaa.

Miten aronia auttaa pysymään terveenä? Lue lisää TÄÄLTÄ.

Herkästä miehestä tuli vahvan naisen pelastus – Jos odottaa kumppanilta vain vahvuutta, suhde ei koskaan etene pintaa syvemmälle

Nuorempana ajattelin, että kumppanini pitäisi olla vahva – luja kuin kallio ja vakaa kuin vuorenpinta. Ihannemieheni oli sellainen, johon oli helppo nojata. Joka piti omat ajatuksensa kasassa eikä paljon hätkähtänyt maailman menosta. Samaan aikaan kuitenkin odotin, että hän kertoisi avoimesti tunteistaan ja uskaltaisi olla haavoittuvainen.

Peruskalliomaisessa toiveessani asui toisin sanoen sisäänrakennettu ristiriita. Toivoin vuorta vierelleni, mutta halusin nähdä sen myös murenevan tarvittaessa – sillä lailla sopivasti ja hallitusti. Ei liian usein eikä liian äkisti, ettei maa vain järisisi omien jalkojeni alta.

Aika harva vuori hallitsee tämän taidon. Mitä vakaampi pinta, sitä yllättävämpi ja tuhoisampi on usein järistys. Yhtenä päivänä, ilman varoitusta, kaikki saattaa päätyä maan tasalle. Sellainen laittaa väkisinkin ajattelemaan uudestaan.

Kun toipuu yhdestä tuhoisasta järistyksestä, oppii arvostamaan tasaisesti värähtelevää pintaa. Alku ei ole kuitenkaan helppoa. Oman haavoittuvuutensa avoimesti ilmaiseva kumppani voi haastaa sinutkin katsomaan itseäsi uudella tavalla. Minut se heitti vahvasti epämukavuusalueelle.

Aluksi en tiennyt, miten päin olisin ollut. Kun kumppanin sisämaa järähteli, ryntäsi rationaalinen auttajani esiin ja yritti tukahduttaa toisen neuvoillaan. Toisinaan teki taas mieli sanoa suorat sanat kuten ”kerää nyt itsesi” tai ”et voi olla tosissasi”. Useimmiten onneksi nielaisin möläytyksen sijaan.

Kun uskalsin viimein ryhtyä suhteeseen herkän ja tunteensa avoimesti osoittavan miehen kanssa, tajusin jotakin hyvin merkittävää itsestäni. Minä pelkäsin sisäistä järähtelyä. Minä en halunnut katsoa itseäni pintaa syvemmälle. Minä piilottelin mieluummin vahvan ja vakaan kuoren alla kuin otin elämän vastaan sen kaikkine puolineen. Siksi toivoin samaa myös toiselta – aina siihen asti, kunnes tajusin olevani oman kuoreni vanki.

Herkkä ja tunteidensa viitoittama kumppani vapautti myös minut katsomaan itseäni uudella tavalla. Aikaisemmin en hyväksynyt omaa heikkouttani, en ollut sinut haavoittuvuuteni ja tarvitsevuuteni kanssa. Vaikka itku saattoikin olla herkässä, sisimmässäni soturi ei koskaan laskenut suojaustaan. Olin valmis riisumaan haarniskani vasta kun oli täysin vakuuttunut, että tunteeni eivät tulisi torjutuiksi. Vain ihminen, joka on sinut omien tunteidensa kanssa, voi tarjota toiselle yhtä turvallisen tilan tulla esiin kaikkineen puolineen.

En usko olevani ainut suomalainen nainen, joka kantaa mukanaan vahvan naisen perintöä. Sitä samaa sisua, jolla harmaan kallion väriin pukeutuneet lotat selvisivät rintamalla, ja jolla myöhemmin kannateltiin pienten lasten lisäksi sodan repimän kumppanin sielua. Ilman sitä kollektiivista selviytymistahtoa emme olisi tässä.

Lujuutta ja sinnikkyyttä tarvitaan, mutta vain tiettyinä hetkinä ja tiettyyn pisteeseen asti. Vastapainoksi elämä tarjoaa pehmeyttä ja antautumisen lahjaa. Nämä kaksi yhdessä mahdollistavat syvän luottamuksen itseen, toiseen ja elämään, tunteen siitä, että saa olla ihminen kaikkine eri puolineen. Että on hyvä ja riittävä sellaisenaan.

Jos vaadimme toiselta ensisijaisesti vahvuutta, emme koskaan pääse suhteessamme pintaa syvemmälle. Sama koskee myös itseämme, sillä kukaan meistä ei ole sisimmältään pelkkää vakaata kalliota. Olemme myös puuskittaista tuulta, lainehtivaa merta, roihuavaa tulta – ja kaikkea siltä väliltä.

Kun kollektiiviset ja henkilökohtaiset sotatantereet on viimein jätetty taakse, parasta mitä voimme itsellemme tehdä, on opetella antautumaan elämälle sen kaikissa eri muodoissaan.

Maailmassa, jossa kenenkään ei oleteta olevan luonnostaan sisukas selviytyjä, on enemmän tilaa haavoittuvaisuudelle – ja rakkaudelle.

Huom. tässä tekstissä esitetyt ”vahvan naisen” ja ”herkän miehen” roolit on kuvattu siten kuin olen ne omassa elämässäni kokenut. Roolit voivat olla suhteessa miten päin tahansa eikä sukupuolella sinänsä ole merkitystä. Perinteisesti vahvuus on roolimalli, johon etenkin miehet on pienistä pojista asti kasvatettu. Silti myös moni nainen kärsii samasta ahtaasta ideaalista. Tämä roolimalli rajoittaa monen ihmisen elämää ja voi estää meitä kasvamasta täyteen potentiaaliimme, lähemmäksi toisiamme.

Lisää koskettavia rakkausrunoja löydät kirjasta Kiitos että rakastat minua silti:

Miksi rakkaasi ei huomaa, mitä sinä oikeasti kaipaat

Oletko joskus ihmetellyt, miksi puolisosi käyttäytyy niin kuin tekee tai miksi rakkaasi ei huomaa, mitä sinä oikeasti kaipaat?

Muistan hetken vuosia sitten, kun riitelimme mieheni kanssa viikonlopun suunnitelmista. Hän oli aikeissa lähteä golfaamaan, mihin ilmaisin voimakkaasti ja monisanaisesti tyytymättömyyteni. Olisin halunnut hänen viettävän koko viikonlopun kanssani. Perusteluksi listasin kaikki ne kotityöt, jotka odottivat tekemistä. Aikani minua kuunneltuaan rauhallinen mieheni puuskahti, että minun kanssa yhdessä oleminen oli mattojen ja ikkunoiden pesemistä. Auts! Se sattui ja upposi. Koska se oli niin totta.

Puhtaat matot ja ikkunat ovat minulle hyvän ajankäytön mitä tyydyttävin tulos. Rakastan saada aikaan asioita. Myöhemmin tutustuttuani enneagrammi-persoonallisuusmalliin olen ymmärtänyt sen kuuluvan persoonallisuustyyppini toimintastrategiaan. Ja omalle tyypilleni todellista rakkautta on yhdessä tavoitteiden eteen työskenteleminen, mieluummin jopa ponnisteleminen. Niinpä yritin saada mieheni osoittamaan minulle rakkautta painostamalla häntä mukaan työläisiin kotiprojekteihin, sen sijaan että hän menisi kaverinsa kanssa yhdessä golfaamaan, mikä taas persoonallisuustyyppini logiikan mukaan oli rakkauden jakamista toisaalle.

Meillä on tapana kuvitella, että jokainen käyttäytyy saman logiikan mukaan kuin itse teemme. Näin ei kuitenkaan ole. Olemme toimintatavoiltamme hyvinkin erilaisia, sillä toimintaamme ohjaavat persoonallisuustyyppiemme selviytymisstrategiat. Silti jokainen pyrkii oman logiikkansa ja omien sisäisten sääntöjensä kannalta aina parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Jokaisella persoonallisuustyypillä on myös oma tapansa kokea ja osoittaa rakkautta, antaa parastaan toiselle.

Parhaaksi ja arvokkaimmaksi yleensä koetaan se, mitä itse eniten kaivataan. Niinpä rakkaudessakin useimmiten tarjoamme toiselle sitä omaa parastamme. Koska selviytymisstrategiamme ovat täysin alitajuisia, mieleemme ei välttämättä ole edes juolahtanut, että kumppanillemme rakkaus tai syvästi kaivatut asiat saattavat olla ihan jotain muuta kuin itsellemme. Kuitenkin oletamme ja odotamme hänen ymmärtävän, mitä me tarvitsemme. Ja jos hän onnistuu täyttämään kaipuumme, tulkitsemme sen rakkaudeksi. Jos ei, koemme yhteyden toiseen rakoilevan ja tunnemme itsemme pettyneiksi, surullisiksi, jopa hylätyiksi. Kuitenkin kyseessä on vain erilaiset tapamme rakastaa.

Mitä eri persoonallisuustyypit kaipaavat ja arvostavat?

Tyyppi 1 – tarkkuutta, täsmällisyyttä sekä sen arvostamista, että hän pyrkii tekemään asiat oikein
Tyyppi 2 – läheisyyttä, huomaavaisuutta sekä kiitosta hänen antamastaan avusta
Tyyppi 3 – tehokkuutta, aikaan saamista sekä kehuja hyvistä tuloksista
Tyyppi 4 – yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden huomaamista sekä tunteiden hyväksymistä
Tyyppi 5 – omaa tilaa ja aikaa sekä hänen yksityisyytensä kunnioittamista
Tyyppi 6 – johdonmukaisuutta ja luotettavuutta sekä yhdessä vaihtoehtojen pohtimista
Tyyppi 7 – valinnanvapautta, vaihtelua, hauskuutta sekä hänen ideoistaan innostumista
Tyyppi 8 – suoruutta ja rehellisyyttä sekä hänen itsemääräämisoikeutensa kunnioittamista
Tyyppi 9- harmonista ja sopusointuista yhdessä olemista sekä hänen läsnäolonsa huomaamista

Jos emme ymmärrä erilaisuuttamme tavoissamme rakastaa, virhetulkintojen mahdollisuus on suuri. Otetaan esimerkiksi pariskunta, jossa toinen on huomaavaisuutta ja läheisyyttä kaipaava ja toinen omaa tilaa ja vapautta arvostava. Kun he molemmat antavat toisilleen omaa parastaan, läheisyyttä arvostava voi tulkita toisen antaman vapauden ja oman tilan hylkäämisenä, kun taas jatkuva läheisyyden tarjoaminen voi tuntua omaa tilaa kaipaavasta epäarvostavana yksityisyyden loukkaamisena. Kuitenkin molemmat pyrkivät osoittamaan rakkautta parhaalla mahdollisella tavalla.

Väärinkäsitysten ja virhetulkintojen ehkäisyssä enneagrammitietämyksestä on suuri apu

Ensinnäkin kun ymmärtää oman persoonallisuustyyppinsä alitajuisen selviytymisstrategian ja tavan toimia, voi vapautua sen määräysvallasta. Silloin ymmärrämme, että sisäinen kaipuumme ja rakkaudettomuuden pelkomme juontuvat oman persoonallisuustyyppimme toiminnasta ja rakkauskäsityksistä, eivät puolisomme tai rakkaamme tavasta toimia. Siksi meidän kannattaa antaa itse itsellemme sitä, mitä eniten kaipaamme, eikä odottaa sitä toiselta.

Toiseksi kun näemme kumppanimme toiminnan taakse hänen persoonallisuustyyppinsä kauniin logiikan ja syvän halun pyrkiä parhaaseen lopputulokseen, opimme arvostamaan myös hänen tapaansa rakastaa ja osoittaa sitä. Opimme ottamaan vastaan – ja ehkä antamaankin – rakkautta, joka on erilaista kuin omamme, mutta yhtä lailla todellista, syvää ja hyvää tahtovaa.

Enneagrammin kautta itse opin ymmärtämään, että tehokas tavoitteiden eteen ponnisteleminen on vain lapsuudessa omaksuttu tyyppini tapa yrittää tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Niinpä osaan jo naurahtaa, kun havaitsen sen touhuamisen. Eikä minun tarvitse enää hätääntyä tyyppini pelkoreaktiosta, kun puolisoni tekee yhdessä asioita muiden kanssa. Koska nykyisin tiedän, että hänelle rakkaus on sopuisaa ja leppoisaa yhdessä olemista, en täytä yhteistä aikaamme pelkällä tavoitteellisella toiminnalla, vaan rauhoitun välillä oleilemaan hänen kanssaan. Ja toisaalta, koska hän ymmärtää, miten tärkeää minulle on saada asiat tapahtumaan, hän antaa minulle välillä touhuvartteja tai –päiviä. Ihan vaan rakkaudesta minuun.

Lisää eri enneagrammityyppien tavoista toimia ja olla vuorovaikutuksessa kirjassani Onni asuu jo sinussa – 9 tapaa olla onnellinen

Kaikkien ei tarvitse olla supersuorittajia – tavallisuudessakin on tarpeeksi!

Mediaa ja yhteiskunnan menoa seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tavallisuus ei enää riitä. Valokeila kohdistetaan toinen toistaan kovempiin suorittajiin. Ihanneyksilöihin, jotka perustavat menestyviä startupeja, tekevät töitä kellon ympäri, pitävät yllä raakakakun tuoksuista perheidylliä ja vapaa-ajalla ehtivät vielä juosta ultramaratoneja.

Tässä ei siis ole mitään väärää (päinvastoin, tsemppiä teille supersuorittajat!), mutta jos teemme tästä yleisen normin, johon kaikki vertaamme itseämme, olemme ongelmissa. Unohdamme, että kyse on kuitenkin poikkeusyksilöistä ja vertailuja tekemällä saamme seuraksemme vain riittämättömyyden tunteen.

Vauhdin jatkuvasti kasvaessa sekä työelämässä että vapaa-ajalla, on vaara, että huomaamatta myös ihan tavallisesta työntekijästä ulosmitataan kaikki mitä ulosmitattavissa on. Mikäli työn sankari on tämän jälkeen vielä tolpillaan, niin hän saattaa itse viimeistellä ulosmittauksensa täyttämällä tyhjät aukot kalenterissa jatkuvalla tekemisellä tai treenaamalla kuin huippu-urheilija.

Tämä on ajan henki. Enemmän, nopeammin, paremmin ja tehokkaammin. Toista ja aloita alusta.

Voisimmeko välillä heittää roskakoriin tulostavoitteet, sykemittarit ja ajatukset siitä miten elämästä tulisi suoriutua? Voisimmeko olla ylpeitä ihan tavallisesta elämästä?

Huomaan itsekin kuinka esimerkiksi sosiaalisessa mediassa herkästi osallistun ihmisten kovien rutistusten ja suoritusten ihannointiin. Tämä on toki ok, mutta ongelma piilee siinä, että vain pieni prosentti meistä kestää pidemmän päälle jatkuvaa kovaa kuormitusta. Tuhansia tykkäyksiä kerännyt työmyyrä saattaa jo seuraavalla viikolla olla työkoneen akun sijaan lataamassa itseään.

Miksi siis ihailemme epäterveellistä suorittamista?
Emmekö voisi kehua ja tsempata toisiamme myös perusarjen keskellä?

On nimittäin tosi kova juttu, että jaksoit tiskata.
Koirankin veit lenkille, vaikka satoi.
Jaksoit koko päivän töissä, vaikka nukuit huonosti.
Et sanonut ääneen, mitä ajattelit hankalasta asiakkaasta.
Sait lapsesi pukemaan kokematta hermoromahdusta.

Hienoa. Sinä olet menestyjä ja minä ihailen sinua!

Aronia on nyt parhaimmillaan – pyöräytä siitä tämä mausteinen marjasmoothie

Tämä mausteinen marjasmoothie on alkusyksyn aamuihin ihana aamiainen – tai aamutorkulle lounas. Siihen sopii loistavasti terveellinen marja-aronia, jota monien pihoilla ja pensaissa riittää nyt runsaasti. Mustaherukka ja puolukka käyvät myös erinomaisesti.

Smoothiet mielletään usein kylmiksi ja raikkaiksi, mutta Suomen kirpakoissa syysaamuissa kylmä ei välttämättä ole terveellisin valinta. Jos marjat tulevat pakkasesta tai jääkaapista, tykkään laittaa osan nesteestä kiehuvana vetenä. Lämpö tuo mausteiden maut ihanasti esiin. Jos jätät seoksen hieman paksummaksi, saat lopputulokseksi lusikoitavan tuorepuuron.

Ainekset:

2 dl tummia marjoja, esim. marja-aroniaa, mustaherukoita, puolukkaa
1 pieni banaani tai 4–5 tuoretta taatelia
2 rkl chiansiemeniä
1 rkl (vaniljanmakuista) riisiproteiinia
1 rkl lucumaa
1 tl ceyloninkanelia
0,5 tl inkiväärijauhetta tai pieni pala tuoretta inkivääriä
0,5 tl suolaa
(1 rkl hunajaa)
3–3,5 dl nestettä, esim. kauramaitoa + kiehuvaa vettä

Sekoita ainekset keskenään blenderissä ja nauti!

Resepti on lainattu Katrin kiehtovasta kirjasta Vuoden paras päivä, joka käsittelee elämän luonnollisia syklejä – sekä niihin luonnollisesti kuuluvia herkkuja.