Sivu 2 – Hidasta elämää

Kun pomo pyysi tapaamiseen, Marika pelkäsi saavansa potkut – miksi mieli alkaa helposti odottaa pahinta?

Puhelimeen kilahtaa lyhyt viesti esihenkilöltä: Voidaanko jutella? Et tiedä, mistä on kyse, mutta hetkessä olet rakentanut päässäsi tarinan: Olen tehnyt jonkun virheen. Minuun ollaan tyytymättömiä. Ehkä minut irtisanotaan.

Jos tunnistat tämän, kyse ei välttämättä ole siitä, että olisit vain taipuvainen ajattelemaan kielteisesti. Joskus aivan neutraali tilanne käynnistää hermostossa hälytyksen.

Nytkö saan potkut?

Terapeutti ja kirjailija Marika Rosenborg kertoo kirjassaan Muita herkempi – Miten elää tunnehaavoittuvuuden kanssa (Bazar/Hidasta elämää, 2026) työskennelleensä vuosia tuntiopettajana, kun tiimin uusi esihenkilö pyysi häntä tapaamiseen.

Rosenborg ei ollut päässyt vastaamaan tämän puheluun, joten esihenkilö pyysi tapaamista lyhyellä viestillä. Siitä ei selvinnyt, mitä asiaa hänellä oli.

Ajatukset lähtivät nopeasti lentoon. Rosenborg alkoi pelätä tehneensä jonkin virheen. Hän mietti jopa, joutuisiko lähtemään itselleen mieluisasta työstä. Tapaamisen sopiminen alkoi tuntua niin vaikealta, että hän pitkitti sitä ja vältteli koko asiaa.

Lopulta kohtaamista ei voinut enää siirtää. Rosenborg käveli jännittyneenä sovittuun tapaamiseen Sellon kauppakeskukseen.

Vastassa ei kuitenkaan ollut pettynyt tai vihainen esihenkilö. Tilanne olikin se, että Rosenborgin ohjaamilta ryhmiltä oli saatu niin hyvää palautetta, että hänelle haluttiin antaa palkankorotus.

Tapaus jäi mieleen, koska uhka oli tuntunut niin todelliselta – ja silti tulkinta oli ollut aivan väärä.

Tunne voi syntyä kuin tyhjästä

Tunnehaavoittuvalla ihmisellä sosiaaliseen uhkaan reagoiva järjestelmä voi olla erityisen herkkä. Silloin arvostelun, torjunnan tai hylkäämisen mahdollisuus ei tunnu pelkästään epämiellyttävältä ajatukselta, vaan nopeasti käynnistyvältä oikealta vaaratilanteelta.

Kokemuksen taustalla voi olla RSD eli Rejection Sensitive Dysphoria. Sillä tarkoitetaan poikkeuksellisen voimakasta emotionaalista kipua tilanteissa, joissa ihminen kokee tai pelkää tulevansa torjunnan, hylkäämisen tai arvostelun kohteeksi. RSD ei ole diagnoosi, ja sitä koskeva tutkimustieto täydentyy edelleen. Piirre tunnistetaan erityisesti ADHD:n yhteydessä.

RSD-reaktio ei välttämättä näytä ulospäin miltään. Ihminen voi vaikuttaa aivan rauhalliselta samalla, kun hänen sisällään tapahtuu jotakin, mitä Rosenborg kuvaa sisäiseksi maanjäristykseksi.

Tunne voi herätä, kun ystävä ei vastaa viestiin, esihenkilö pyytää keskustelemaan, oma ehdotus ei saa kokouksessa kannatusta tai tuttu ihminen valitsee lounasravintolassa toisen pöydän. Pelkkä katse, äänensävy tai vastauksen puuttuminen voi riittää.

Turvatutka etsii vaaroja joka puolelta

Tunnehaavoittuva mieli tarkkailee herkästi merkkejä siitä, mitä muut ajattelevat. Eräs Muita herkempi -kirjaan kokemuksensa kertonut nainen kuvaa, kuinka hänen mielessään aktivoituu ihmisten seurassa kokonainen ”assistenttiparvi”. Se alkaa tutkia muiden ilmeitä ja käyttäytymistä etsien vihjeitä siitä, kuinka häneen suhtaudutaan.

Tällainen tarkkaavaisuus voi olla myös vahvuus. Se auttaa aistimaan tunnelmaa ja huomaamaan pieniä vivahteita. Jos turvatutka on kuitenkin virittynyt odottamaan torjuntaa, epäselvät tilanteet alkavat helposti näyttää kielteisiltä.

Vastaamaton viesti muuttuu merkiksi siitä, ettei toinen halua olla yhteydessä. Neutraali palaute kuulostaa moitteelta. Toisen ihmisen väsynyt ilme alkaa tuntua arvostelulta.

Joskus tulkinta osuukin oikeaan: joku torjuu, kohtelee epäoikeudenmukaisesti tai ei osoita arvostustaan. Tunnehaavoittuvuuden tunnistamisen tarkoitus ei ole opettaa epäilemään jokaista omaa kokemusta.

Tärkeää on oppia erottamaan toisistaan tapahtuma, siitä tehty tulkinta ja kehossa herännyt reaktio.

Väkisin tsemppaaminen ei auta

Kun esihenkilön viesti herättää pelon potkuista, pelko on todellinen, vaikka potkuja ei olisi tulossa. Sydän hakkaa, vatsaa puristaa. Mieli valmistautuu puolustautumaan, pakenemaan tai lamaantumaan.

Siksi tunnehaavoittuvaa ihmistä ei yleensä auta kehotus olla ajattelematta asiaa tai ottaa vain rennommin. ”Reipastuminen” ei sammuta hermoston hälytystä.

Rosenborgin mukaan muutos alkaa siitä, että ihminen tunnistaa oman reagointinsa ja suhtautuu siihen tuomitsemisen sijaan uteliaasti:

Mitä minussa tapahtui juuri nyt? Mitä tiedän varmasti – ja mitä olen vasta tulkinnut? Mitä pelkään tämän tilanteen kertovan minusta tai asemastani toisen silmissä?

Tavoitteena ei ole pyyhkiä tai pakottaa tunnetta pois. Ensin voi antaa kehon rauhoittua ja pidättäytyä ensireaktiosta: vetäytymisestä, puolustautumisesta, selittelystä tai ennenaikaisesta anteeksipyynnöstä. Sen jälkeen on helpompi tunnistaa, mitä tilanteessa todella tapahtuu.

Näin uudenlainen kokemus pääsee syntymään. Vaikeaksi tulkittu tapaaminen voikin sisältää hyviä uutisia. Vastaamaton viesti ei ehkä kerro suhteesta mitään. Eriävä mielipide ei välttämättä johda hylkäämiseen.

Jokainen tällainen kokemus opettaa hermostolle vähitellen, ettei hälytys aina merkitse vaaraa.

Toimi näin, kun turvatutka hälyttää

Tunnehaavoittuvuuden tai RSD:n tunnistaminen voi olla suuri helpotus ihmiselle, joka on pitkään ihmetellyt omien reaktioidensa voimakkuutta. Se auttaa ymmärtämään, miksi pieni arvostelun mahdollisuus voi vallata koko mielen ja miksi tilanteesta irrottautuminen vie joskus useita päiviä.

Vaikka selitys löytyisi, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omiin toimintatapoihin voisi vaikuttaa. Päinvastoin: vasta kun näkymätön suodatin tulee näkyväksi, sen läpi syntyviä tulkintoja voi alkaa tarkastella.

Entäpä jos seuraavassa epäilyttävässä tilanteessa ei tarvitsekaan päättää heti, että nyt toinen varmasti ajattelee näin? Kokeile sen sijaan pysähtyä ja todeta tilanne:

Tunne kertoo, että pelkään torjuntaa. Se ei vielä kerro, että minut on torjuttu.

Marika Rosenborg käsittelee kirjassaan Muita herkempi tunnehaavoittuvuutta, RSD-piirrettä ja niitä tapoja, joilla torjunnan ja arvostelun pelko voi vaikuttaa ihmissuhteisiin, työhön ja käsitykseen omasta itsestä.

Omakohtaisten kokemusten, asiakastarinoiden ja harjoitusten avulla kirja auttaa tunnistamaan liian herkästi hälyttävän turvatutkan ja löytämään keinoja elää sen kanssa rennommin ja huolettomammin.

Tutustu Muita herkempi -kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.

Eija Hinkkalalla oli 44-vuotiaana elämässä kaikki hyvin – silti olo oli iloton ja tuntui kuin vatsassa olisi ollut kiviä

Eija Hinkkalalla oli oma hammaslääkärin vastaanotto Saksassa. Tila oli remontoitu hienoksi ja toimivaksi. Hän oli saanut mukaansa yliopistolta lempihoitajansa, ja asiakkaita tuli nopeasti.

Eija oli pitkään ajatellut, että työ alkaisi tuntua oikealta sitten, kun hänellä olisi oma vastaanotto ja mahdollisuus tehdä asiat haluamallaan tavalla.

Lopulta kaikki oli juuri niin hyvin kuin hän oli toivonut. Silti sisällä kaihersi ajatus: Tämä ei ole minun juttuni.

Kaiken piti olla hyvin mutta tuntui kuin vatsassa olisi ollut kiviä

Myös muu elämä näytti ulospäin vakaalta. Eija oli naimisissa, hänellä oli lapsi, ja perhe rakensi taloa. Ensimmäistä kertaa elämässä tulot olivat hyvät ja varmat.

Eija kuvaa tunteneensa kuin vatsassa olisi ollut kiviä ja muurit olisivat kasvaneet hänen ympärilleen. Joulumarkkinoiden tuoksut ja tunnelmakaan eivät herättäneet hänessä mitään. Hän tunsi itsensä ilottomaksi ja tunteettomaksi.

Mitä tehdä, kun unelmaelämä tuntuukin väärältä? Eija kertoo Spotifyn Hidasta elämää -podcastissa, miten hän päätyi ratkaisuun, joka muutti koko hänen elämänsä.

Vaikeinta oli sanoa ääneen, että halusi lähteä

Päätös uran jättämisestä oli vaikea. Kaikkein eniten Eija pelkäsi asian kertomista aviomiehelleen. Kun sanat oli viimein sanottu ja päätös tehty, jäljelle jäivät käytännön järjestelyt.

Eija oli 44-vuotias lopettaessaan hammaslääkärin työn. Seuraavaksi hän muutti lapsensa kanssa Suomeen.

”Hyvää päivää, olen Eija ja haluan laulaa”

Hän kuvaa 45-vuotiasta itseään saapumassa uuden alan äärelle ajatuksella: ”Hyvää päivää, olen Eija ja haluan laulaa.”

Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa tai tietoa siitä, millaista musiikkialalla olisi. Hänellä oli vahva sisäinen tieto siitä, että hänen täytyi lähteä.

Eija kutsuu sitä sydämen tiedoksi ja rakkaudelliseksi rohkeudeksi.

Entä jos kaikki näyttää hyvältä, mutta sydän sanoo toisin?

Hidasta elämää -podcastissa Eija kertoo, mitä tapahtui, kun varma ura, hyvät tulot ja ulkoisesti valmis elämä eivät enää riittäneet. Kuuntele jakso, jos jokin omassa elämässäsi kaihertaa, vaikka kaiken pitäisi näyttää olevan hyvin. Kuuntele ilmaiseksi TÄÄLTÄ.

Mitä jos et tarvitsekaan itsekuria vaan jotain ihan muuta?

Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Tämä on ehkä yksinkertainen ja helppo kysymys. Ja silti yksi vaikeimmista.

Arjen keskellä kysymme itseltämme paljon useammin: Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä muut tarvitsevat minulta? Mitä pitää saada valmiiksi? Mihin minun pitäisi ehtiä?

Mutta kuinka usein pysähdymme ihan oikeasti oman itsemme äärelle? Kun elin kiireistä suorittajan arkea vielä seitsemän vuotta sitten, itse ainakin unohdin tämän seikan kokonaan.

Olin usein niin kiireinen täyttämään muiden tarpeita ja arjen velvollisuuksia, etten enää edes huomannut, mitä itse tarvitsin.

Eipä tarvitse ihmetellä, miksi uuvuin ja lopulta sairastuin pysyvästi.

Ehkä vastaus ei aina ole siinä, että pitäisi tehdä jotain enemmän. Ehkä joskus pitäisi tehdä vähemmän.

Mitä jos kuuntelisit itseäsi ennen kuin alat korjata itseäsi?

Jos olet väsynyt, ehkä tarvitset lepoa.

Jos olet ylikuormittunut, ehkä tarvitset vähemmän ärsykkeitä.

Jos olet yksinäinen, ehkä tarvitset yhteyttä.

Jos olet jatkuvasti muiden ympäröimä, ehkä tarvitset omaa aikaa.

Jos olet jumissa, ehkä tarvitset liikettä.

Jos olet suorittanut pitkään, ehkä et tarvitse uutta tavoitetta vaan luvan pysähtyä.

Tarpeen kuunteleminen ei tarkoita sitä, että voisimme aina tehdä juuri niin kuin huvittaa. Elämässä on velvollisuuksia. Mutta jo sillä on merkitystä, että emme ohita itseämme automaattisesti.

Että huomaamme. Että kuuntelemme. Että otamme itsemme vakavasti.

Itsensä puolella oleminen ei ole täydellistä

Ehkä ajattelemme helposti, että kun opimme kuuntelemaan itseämme, meidän pitäisi onnistua siinä aina.

Ei tarvitse.

Minäkin sanon joskus kyllä, vaikka olisi pitänyt sanoa ei. Täytän joskus kalenterin liian täyteen. Yritän joskus tehdä liikaa. Huomaan joskus vasta jälkikäteen, että olisin tarvinnut lepoa paljon aikaisemmin.

Itsensä puolella oleminen ei tarkoita sitä, ettemme enää koskaan ohittaisi itseämme. Se tarkoittaa, että opimme palaamaan takaisin.

Aina voi pysähtyä. Aina voi muuttaa suunnitelmaa. Aina voi sanoa:

”Tämä ei enää tunnukaan hyvältä.”

Aina voi aloittaa uudelleen. Ehkä juuri siitä lempeydessä on lopulta kyse. Ei täydellisestä elämästä. Ei täydellisestä syksystä. Vaan siitä, että emme hylkää itseämme matkan varrella.

Tänä syksynä kysyn itseltäni tämän

Kun työ alkaa, kalenteri täyttyy ja arki kiihtyy, haluan yrittää muistaa yhden kysymyksen:

Mitä minä tarvitsen juuri nyt?

Ei sitä, mitä minun pitäisi tarvita. Ei sitä, mitä joku toinen tarvitsee. Ei sitä, mikä olisi tehokkainta.

Vaan mitä minä tarvitsen.

Ehkä se on pieni tauko. Ehkä raja. Ehkä lepo. Ehkä rohkeus. Ehkä yhteys toiseen ihmiseen. Ehkä ihan vain lupa olla hetken tekemättä mitään.

Ja jos en tiedä vastausta, sekin on ihan hyvä. Voin pysähtyä uudelleen myöhemmin. Sillä ehkä itsensä puolella oleminen ei lopulta olekaan yksi suuri päätös. Se on pieniä hetkiä, joissa valitsemme olla hylkäämättä itseämme.

Tänäänkin. Tässä elämässä. Juuri tällaisena kuin olemme.

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Anni Snellmanin eropäätös oli kipeä – muuttopäivänä surun rinnalle tuli valtava helpotus

Jos suhteessa on ollut paljon hyvää, lähteminen voi tuntua lähes mahdottomalta. Mieleen palaavat yhteiset hetket ja kaikki se, mikä oli kaunista. Pitäisikö kuitenkin vielä yrittää? Voisinko vielä tehdä jotain?

Laulaja-lauluntekijä Anni Snellman kertoo Hidasta elämää -podcastissa tehneensä kaikkensa, jotta hänen ei tarvitsisi päästää irti tärkeästä suhteesta. Hän yritti pitää tilannetta kasassa kynsin ja hampain. Lopulta vastaan tuli hetki, jolloin lähteminen oli ainoa jäljellä oleva suunta.

Päätös syntyi pitkän ja vaikean prosessin jälkeen. Irtipäästäminen sattui, sillä samalla piti luopua tutusta elämästä ja rakentaa oma minäkuva uudelleen. Kuka minä olen ilman tätä ihmistä? Miten tästä alkaa uusi elämä?

Muuttopäivänä Annin vanhemmat olivat auttamassa. Viimeiset tavarat haettiin vanhasta kodista ja vietiin uuteen. Kun he ajoivat moottoritiellä, Anni huomasi yhtäkkiä tuntevansa valtavaa helpotusta ja vapautta.

Suru ei ollut kadonnut, mutta itkuun oli kuitenkin tullut mukaan toinen sävy. Uusi luku elämässä sai alkaa.

Anni puhuu Hidasta elämä -podcastin jaksossa elämän kontrasteista: kipu ja kauneus voivat olla läsnä samassa hetkessä. Suhteesta lähteminen ei pyyhi pois sen hyviä vaiheita. Joskus irtipäästäminen antaa kummallekin mahdollisuuden uuteen alkuun.

Moottoritiellä koettu helpotus kertoo myös kehon viisaudesta. Pitkän epäröinnin jälkeen oma sisäinen tila voi muuttua nopeasti, kun päätös on viimein tehty.

Mistä sinä pidät yhä kiinni, vaikka jokin sinussa kaipaa jo eteenpäin?

Hidasta elämää -podcastissa Anni Snellman kertoo kipeästä irtipäästämisestä, surun ja vapauden rinnakkaisuudesta sekä siitä, kuinka uusi elämä alkoi viimeisten tavaroiden lähdettyä vanhasta kodista. Kuuntele jakso ilmaiseksi Spotifyssa TÄSTÄ.

Lapsena halusin olla joku muu – nyt annan sanat sille, mistä ennen en pystynyt puhumaan

Kun olen aiemmin miettinyt elämäni suuria käännekohtia, kaksi tapahtumaa on ollut ylitse muiden: raitistumiseni 13.7.2003 sekä rintasyöpädiagnoosi keväällä 2010. Raitistumista tuskin minun tarvitsee selitellä, mutta rintasyöpädiagnoosi kaipaa ehkä hieman avaamista.

Se oli minulle nimittäin todellinen järkytys. Jos joku olisi tullut siinä kohtaa minulle sanomaan, että tässäkin vastoinkäymisessä piilee syvällisen muutoksen siemen, että kysymys on siunauksesta valepuvussa, olisin varmaan antanut tuolle henkilölle mustan silmän. Niin syvälle toivottomuuden kaivoon tipahdin.

Kun elämä muuttaa suuntaa

Nyt ymmärrän, että tuo aika oli elämässäni kuin suuri reset-nappula. Diagnoosin ja sitä seuraavan sairausloman ja rankkojen hoitojen aikana minun oli pakko pysähtyä ja katsoa itseäni silmiin: koko se kudelma, minkä varaan olin rakentanut suorituskeskeisen ja valheellisiin arvoihin pohjautuvan elämäni, järkkyi ja muuttui tuhkaksi silmieni edessä. Alkoi pitkä uudelleenrakennus, jonka yksi tärkeä merkkipaalu on nyt käsissäni: olen kirjoittanut kirjan.

Kirjan kirjoittaminen symboloi minulle enemmän kuin siihen käytetty aika ja energia antaa ymmärtää.

Olen huomannut, että kuulun niihin, jotka alkutuskailun jälkeen kääntävät kivun kasvun polttoaineeksi. Tämä on lahja, mutta tarina ei lopu tähän. En kasva vain itseäni varten. Yksi tärkeimmistä merkityksellisyyden tuojista elämääni on se, että haluan tuoda kokemukseni ja kaiken sen, mitä olen oppinut myös muille ihmisille. En tee sitä, mitä teen vain itseni vuoksi, vaan kaikkien elävien olentojen vuoksi.

Kirjan kirjoittaminen on näin yksi suurenmoisista mahdollisuuksista jakaa ja olla kanavana jollekin suuremmalle.

Halusin olla joku muu

Kun kirjoitan näitä sanoja, jotka entisestä minästäni olisivat kuulostaneet tavoittamattomilta, katson samalla kuvaa itsestäni lapsena. Kuvassa hymyilen ja näytän olevani onnellinen. Olemme äitini kanssa reissussa vuonna 1981 Leningradissa. Olen aina rakastanut seikkailuja ja tuo oli varmasti ainutlaatuinen seikkailu.

Syy, miksi pienen minäni katsominen liikuttaa minut kyyneliin, on, että tuohon aikaan elämässäni tapahtui myös kaikenlaista ikävää: läheisten päihteidenkäyttöä, kiusaamista ja turvattomuutta. Olin niin epävarma itsestäni. Vertasin itseäni muihin. Koska vanhempani olivat eronneet, olin ainoa lapsi ja koska kannoin sisälläni isoja salaisuuksia, koin olevani arvoton. Jo tässä kohtaa pakenin huonoa itsetuntoa erilaisiin haitallisiin toimintamalleihin: varastamiseen, karkkiin, läheisriippuvuuden piirteillä väritettyihin ihmissuhteisiin.

Halusin olla joku muu.

Kipeintä oli, että en uskaltanut puhua kenellekään aikuiselle sisälläni olevasta myllerryksestä.

Niin monesti noista ajoista lähtien olen piileskellyt varjoissa. Olen himmaillut vahvuuksiani. Olen miellyttänyt muita ja ohittanut omat tunteeni ja tarpeeni. Olen antanut muiden kävellä rajojeni yli.

Rintasyöpädiagnoosista alkanut kasvun tie on ollut aika ajoin ihan helvetin rankka. Mutta kun olen suostunut ja uskaltanut kohdata kaiken sen, mitä olen niin kovasti juossut karkuun, olen löytänyt tien aitoon itseeni ja itseluottamukseen. Se ei olisi onnistunut ilman turvallista ympäristöä ja turvallisia ihmisiä. Se ei olisi onnistunut ilman niitä, jotka pukkasivat minua eteenpäin silloin, kun olin itse valmis heittämään hanskat tiskiin. Se ei olisi onnistunut ilman niitä, jotka myötäinnostuivat ideoistani.

Näkyväksi tuleminen

Ja tässä sitä ollaan. Houkutus – vapaudu haitallisista tavoista -kirja on syntymässä tähän maailmaan. Kirjan ulos tuleminen pelottaa totta kai. Suurimpana pelkona on se, että ajatuksiani ja tapaani nähdä haitalliset tavat ja riippuvuudet kritisoidaan. Niin helposti se tarkoittaa minulle vieläkin sitä, että minä olen huono. Että minä olen arvoton. Tämä on vain yksi puoli minua.

Se puoli, joka uskaltaa tulla rohkeasti esiin naisasiantuntijana miesvaltaiselle riippuvuuksien asiantuntijakentälle, on vahvempi. Tiedän, että olen oikeasti tosi hyvä siinä, mitä teen. Syynä siihen on se, että en tee työtäni ensisijaisesti rahan ja menestyksen takia, vaan koska kyseessä on minulle sydämen asia. Uskon aidosti, että Houkutus-kirjan menetelmä voi muuttaa elämiä. Olen itse kokenut tuon muutoksen ja nähnyt sen sadoissa asiakkaissani.

Mitä siis haluaisin sanoa kuusivuotiaalle itselleni tuossa valokuvassa? Kirjan sanoja lainatakseni:

”Viisas vanhempi sisälläni hengittelee hetken, hymyilee, ottaa nuoren version minusta syliin ja kuiskaa korvaan: “Me teimme tämän yhdessä, rakas. Kirjoitimme kirjan.”

Hän jatkaa: ”Minä annoin sanat kaikelle sille, mikä oli sanatonta. Kaikelle sille, mitä sinä et käsittänyt niin, että olisit voinut sen ilmaista. Minä kudoin yhteen sen kokemuksen, oivallukset, opinkappaleet, jotka ovat syntyneet kaiken eletyn pohjalta. Ja katso nyt, ne saavat uuden elämän.”

Juuri siksi tämän kirjan syntyminen tuntuu niin suurelta. Se pieni tyttö, joka halusi olla joku muu ja joka ei uskaltanut puhua, uskaltaa tänään tulla näkyväksi. Omana itsenään.

Houkutus – vapaudu haitallisista tavoista on syntynyt kaikesta siitä, mitä olen itse joutunut kohtaamaan, oppimaan ja harjoittelemaan sekä siitä, mitä olen vuosien varrella nähnyt työssäni asiakkaideni kanssa.

Kirjani ilmestyy tammikuussa 2027, mutta kirjoitan jo aiemmin lisää siitä, miksi niin helposti palaamme tapoihin, joiden tiedämme tekevän meille huonoa ja miten tästä kehästä voi päästä irti.

Artikkelin kuva ©Sampo_Korhonen

Kun epäterve suhde päättyy, kaipuu voi iskeä yllättävän kovaa – älä sekoita näitä oireita rakkauteen

Varaudu vieroitusoireisiin, kun toivut epäterveestä suhteesta – Helpotus ei välttämättä tule heti

Valitettavasti silloin kun lähtee irtaantumaan epäterveestä suhdedynamiikasta, edessä ei ole heti helpotus. Se tulee usein vasta hieman myöhemmin – kun suhteeseen on oikeasti saanut jo etäisyyttä. Ja kun on saanut katkottua epäterveen riippuvuuden, mitä tällaisissa suhteissa usein lähtee tapahtumaan.

Siksi epäterveestä suhteesta irtaantuessa on viisasta varautua vieroitusoireisiin.

Sillä jos niihin ei ole varautunut, ne ovat usein ne hetket, milloin olemme kaikista alttiimpia palaamaan tai laittamaan sen yhden viestin vielä… ja sama kivulias kehä jatkuu.

Kaipuu ei välttämättä tarkoita, että hän oli sinulle ”se oikea”

Ja jos näin on käynyt sinulle, älä syytä itseäsi! Et ole tyhmä! On vain tärkeä ymmärtää, että kyse on enemmänkin vieroitusoireista kuin siitä että tämä ihminen olisi sinulle ”the one and only”. Vieroitusoireet ovat usein voimakasta ahdistusta. Pakottavia ajatuksia. Kipua sydämessä, palaa kurkussa.

Mieli risteilee täynnä ristivetoisia ajatuksia. Sitä usein myös syyttää itseään ja epäilee, että pilasiko itse kuitenkin kaiken, olisiko siihen kuitenkin voinut tottua? Tai ehkä sitä vaan vaati liikaa?

Epäterve suhde koukuttaa juuri epävarmuudella

Epäterveessä suhteessa ei ole valitettavasti useinkaan kyse siitä, että te olisitte aidosti sopineet toisillenne ja tuoneet toistenne elämään lisää hyvää, vakautta ja turvaa.

Siellä enemmänkin usein ailahdeltiin ”olen niin erityinen hänelle” ja ”en ole pätkääkään erityinen hänelle” kokemuksien välillä. Ja niin hullua kuin se onkin, tämä koukuttaa.

Ensin olet taivaissa – sitten putoat tyhjiöön

Ne hetket kun saat hänen huomionsa, olet taivaissa. Dopamiinia eli ns. palkkiohormonia tykittyy, ja ai että se hittaa ja kovaa. Ja sitten ne hetket (jotka usein vaan pitenevät) kun jäät toistuvasti yksin, et tule kuulluksi, et tule valituksi, yms… Niin ai tsiisus, mihin tyhjiöön se pudottaa. Ja se onkin usein niin kivuliasta, että mielummin lähdemme jahtaamaan sitä kokemusta, että ”saisin takaisin ne perhoset”.

Jokainen kerta, kun et palaa vanhaan kehään, muuttaa jotain

Luota, että olot ihan oikeasti tulevat tasaantumaan. Joka kerta kun et lähde vanhaan kehään mukaan, olet ottanut erävoiton. Luota myös siihen, että mitä etäämmäs pääset tuosta dynamiikasta, sen selkeämmin myös alat sen itse näkemään.

Ja tulet olemaan ihan hemmetin helpottunut, ettei sinun tarvitse olla enää siinä mukana.

Tee itsellesi suunnitelma niitä hetkiä varten, kun kaipuu iskee

Mieti itsellesi valmiiksi muutama turvarutiini, jotain mitä sinä voit tehdä silloin kun vieroitusoireet iskee. Tee vaikka hengitysharjoitus, kirjoita, laula, tanssi, mitä vaan. Ja ei, se ei oikeasti kestä ikuisesti.

Kun ikävä, ahdistus tai kaipuu iskee voimakkaana, voi olla vaikea edes hahmottaa, mitä kaikkea itsessä juuri tapahtuu. Eevi Vuoriston Ymmärrä tunteitasi – Terapeuttiset tunnetaitokortit auttavat pysähtymään tunteen äärelle: tunnistamaan, nimeämään ja tutkimaan sitä myötätuntoisesti sen sijaan, että tunne veisi saman tien mukanaan.

Kortit voivat olla yksi konkreettinen turvarutiini niihin hetkiin, kun mieli houkuttelee takaisin vanhaan kehään.

👉 Tutustu Ymmärrä tunteitasi -kortteihin Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.

Tinder-päihtymys voi alkaa yhdestä matchista – näin mieli rakentaa ihastuksesta kokonaisen tulevaisuuden

Kuinka usein sä vedät Tinder-kännit?

Uusi match. Lupaava keskustelu. Ja yhtäkkiä huomaat, että ajatukset pyörivät koko ajan siinä yhdessä ihmisessä ja mielikuvitus alkaa rakentaa yhteistä tarinaa, vaikka ette ole ehkä vielä edes tavanneet.

Saatat suunnitella jo tapaamisia, matkoja tai jopa yhteistä tulevaisuutta. Omat arjen asiat jäävät hetkeksi taka-alalle ja ajatus lähtee laukalle. Mopo alkaa keulia. Tätä voisi kutsua Tinder-päihtymykseksi, mutta sama koskee yleisesti deittisovelluksia.

Epävarmuus ruokkii riippuvuutta

Deittisovelluksissa epävarmuus ruokkii riippuvuutta. Tuleeko uusi match, vastaako hän viestiin, jatkuuko keskustelu, haluaako hän tavata ja mitä tapaamisen jälkeen tapahtuu?

Dopamiini liittyy vahvasti palkinnon odottamiseen ja tavoitteluun. Tutkimuksissa on osoitettu, että epävarma palkinto ylläpitää palkinnon tavoittelua erityisen tehokkaasti ja voi vahvistaa riippuvuuden kaltaista käyttäytymistä. Kun emme tiedä, saammeko palkinnon vai emme, jäämme helposti tavoittelemaan sitä yhä uudelleen.

Tinder tarjoaa tällaisia epävarmoja palkintoja jatkuvasti. Yksi uusi match tai kiinnostava viesti voi nostaa mielialan korkealle, ja toisen hiljaisuus voi pudottaa sen nopeasti alas. Pian huomio alkaa kiinnittyä siihen, mitä sovelluksessa tapahtuu ja milloin puhelimeen ilmestyy seuraava viesti.

Kun mielikuvitus rakentaa loput

Tinder-päihtymyksessä ei kuitenkaan ole kyse vain dopamiinista. Mukaan tulee myös meidän oma mielikuvituksemme.

Innostumme jostain tyypistä ihan valtavasti ja alamme sijoittaa häneen omia haavekuviamme, fantasioitamme ja toiveitamme. Mitä vähemmän toisesta vielä tiedämme, sitä enemmän mielikuvitukselle jää tilaa.

Otetaan vaikka pitkähiuksinen mies, joka kertoo harrastavansa sienestämistä. Jos pitkät hiukset ja sienestäminen edustavat omaa mielikuvaamme kiinnostavasta miehestä, mieli voi alkaa saman tien täydentää loput.

Hän on varmaan hellä. Hän osaa kuunnella ja puhua tunteistaan, pitää lapsista ja on perhekeskeinen. Hän on varmasti lämmin ja turvallinen.

Kohta mielessämme on jo kokonainen tulevaisuus. Meistä tulisi ihana uusperhe, nauru raikaisi kotona ja iltaisin pelaisimme yhdessä lautapelejä.

Todellisuudessa tiedämme tästä miehestä kuitenkin vasta kaksi asiaa. Hän sienestää ja hänellä on pitkät hiukset.

Totuus voi olla aivan toisenlainen. Hän voi olla hyvin vetäytyvä ja sulkeutunut, hänen kanssaan voi olla vaikea saada yhteyttä tai hän ei ehkä viihdy lasten kanssa lainkaan. Ehkä hän on niin herkkä melulle ja hälylle, että vilkas uusperhearki olisi hänelle kaikkea muuta kuin unelma.

Fantasia vastaa omiin tarpeisiimme

Me emme siis ihastu vain siihen ihmiseen, joka todella on olemassa. Saatamme ihastua myös mielikuvaan, jonka olemme hänestä rakentaneet.

Fantasia syntyy omista toiveistamme ja tarpeistamme. Siihen voivat tulla mukaan myös sellaiset tarpeet, jotka ovat jääneet jo lapsuudessa vaille riittävää vastetta. Uudesta ihmisestä voi tulla mielessämme se, joka vihdoinkin kuuntelee, ymmärtää, valitsee meidät ja pysyy rinnallamme.

Kun fantasia törmää todellisuuteen

Ehkä tapaamme kerran tai muutaman kerran ja huomaamme, ettei hän ollutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelimme. Silloin emme joudu luopumaan vain ihmisestä vaan myös siitä tulevaisuudesta, jonka ehdimme jo rakentaa hänen ympärilleen.

Pettymyksen rinnalle voi tulla häpeää. Miten mä taas innostuin näin paljon? Miten mun mielikuvitus lähti näin laukalle? Pettymys ja häpeä ovat vaikeita tunteita. Ja mikä veisi ne nopeammin pois kuin uusi lupaava match?

Päiväunelmointiin pääsee pakenemaan hetkessä

Päihteiden hankkimiseen kuluu yleensä ainakin jonkin verran aikaa ja vaivaa. Päiväunelmiin sen sijaan voi paeta hetkessä. Riittää yksi viesti, yksi kuva tai yksi lupaava match, ja mieli on jo rakentamassa tarinaa, jossa kaikki tuntuu hetken mahdolliselta.

Siksi deittisovellukseen ja sen tarjoamiin fantasioihin voi olla helppo paeta vaikeita tunteita. Pettymyksestä, yksinäisyydestä, häpeästä tai tyhjyydestä voi siirtyä hetkessä aivan toiseen tunnetilaan. Uusi match tarjoaa uuden mahdollisuuden, uuden tarinan ja uuden Tinder-päihtymyksen. Näin Tinder-päihtymys voi alkaa ruokkia itse itseään. Innostuminen johtaa fantasiaan, fantasia pettymykseen ja pettymys uuden matchin etsimiseen.

Jos tunnistat, että ihastuminen vie helposti mukanaan, mielikuvitus ehtii pitkälle ennen todellisuutta tai uusi ihminen alkaa nopeasti vallata suuren osan ajatuksistasi, kyse voi olla jostain muusta kuin vain voimakkaasta ihastumisesta.

Kirjassani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava 2025) avaan, miksi rakkauden ja yhteyden kaipuu voi joskus muuttua pakonomaiseksi toisen tavoitteluksi, fantasioihin uppoutumiseksi tai suhteesta toiseen siirtymiseksi – ja ennen kaikkea sitä, miten näistä malleista voi alkaa vapautua.

Entä jos hyvinvointiohjeet eivät toimikaan sinulle? Neurokirjolla oma tapa voida hyvin voi näyttää aivan erilaiselta

Kirjoittaja Salla Hewitt on neurokirjon asiantuntija, kouluttaja ja Neurovahvistavan lähestymistavan osaamiskeskuksen perustaja. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja käyttäytymisanalyytikko. Sallan ymmärrys ja syvä kiinnostus neurokirjon teemoihin kumpuaa hänen omasta autismistaan, äitiydestä sekä neurovähemmistöteemojen parissa työskentelystä. Työssään Salla auttaa perheitä ja työyhteisöjä löytämään neurokirjolaisten hyvinvointia tukevia tekijöitä sekä edistää asenne-esteettömyyttä ja toimintakulttuurin muutosta yhteiskunnassamme kohti yhdenvertaista ja neurovahvistavaa koulutus- ja palvelujärjestelmää.

Yritin vuosikausia noudattaa erilaisia hyvinvointiohjeita. Koetin sisällyttää arkeeni niin riittävää unta, ystävien tapaamista kuin kuntosaliakin. Kun vointini ei parantunut, ajattelin, etten vain yrittänyt tarpeeksi. Niinpä yritin vielä kovemmin. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei ongelma ollut minussa. Yritin rakentaa hyvinvointiani ohjeilla, jotka oli tehty aivan toisenlaiselle neurotyypille ja toisenlaisen hermoston tarpeisiin.

En ole kokemusteni kanssa yksin. Neurovähemmistöihin kuuluvilla hyvinvoinnin haasteet ovat valitettavan yleisiä. Neurokirjon lapset ja nuoret voivat kuormittua niin voimakkaasti, että koulunkäyntikin vaikeutuu tai käy mahdottomaksi. Monet neurokirjon aikuiset puolestaan uupuvat toistuvasti työelämässä yrittäessään ylläpitää neuroenemmistölle sopivaa tahtia ja täyttää lukuisia neuronormatiivisia odotuksia.

Hyvinvointi ei tarkoita kaikille samoja asioita

Ihmisten aivot ja hermostot toimivat eri tavoin, eli meillä on erilaisia neurotyyppejä. Erilaisilla neurotyypeillä on erilaisia tarpeita, joten myöskään hyvinvointiin ei ole yhtä kaikille sopivaa reseptiä.

Tämän vuoksi neuroenemmistölle suunnatut ohjeet ja odotukset esimerkiksi itsestä huolehtimiseen, arjen pyörittämiseen ja vaikkapa vanhemmuuteen liittyvissä asioissa eivät aina palvele autistien tai muiden neurokirjolaisten tarpeita.

Kun tutustumme omaan neurotyyppiimme, opimme tuntemaan itseämme paremmin ja voimme vahvistaa yhteyttä omiin tarpeisiimme. Oman hyvinvoinnin elementtejä etsiessämme voimme pohtia esimerkiksi sitä, mitä minulle tarkoittaisi olla aito, oma itseni ja millaiset elämäntavat ja olosuhteet sopisivat minulle ja minun hermostolleni. Turvalliset ihmissuhteet ja ympäristöt voivat auttaa meitä luopumaan oman itsemme piilottelemisesta ja löytämään varmuutta marssia oman rumpumme tahtiin.

Entä jos hyvinvointi näyttääkin aivan erilaiselta kuin olet oppinut?

Autismi on ennen kaikkea omanlainen tapa kokea maailmaa – niin omaa sisäistä, kuin ympäröivääkin maailmaa.

Autistinen hyvinvointi voi muodostua erilaisista elementeistä kuin neuroenemmistön hyvinvointi – autismikirjolaisten onkin tärkeää tunnistaa, mitä tarvitsen voidakseni hyvin. Mitä tarpeitani olen tukahduttanut? Mitä ominaisuuksiani ja minulle ominaisia toimintatapoja olen oppinut häpeämään ja piilottamaan? Mistä tarpeistani tuntemani tunteet viestivät? Millaisista tekijöistä minulle muodostuisi turvan tunne?

Autistisia tarpeita voivat olla esimerkiksi kuormitusherkkyyden huomioiminen ja palautumisen mahdollistaminen, yksinolon tarve, erilaiset aistitarpeet sekä vahva autonomian ja hallinnantunteen tarve.

Minulle hyvinvointi ei tarkoita useinkaan sitä, että lähtisin ihmisten ilmoille virkistäytymään tai kokeilisin uutta harrastusta. Hyvinvointiani vahvistavat juuri päinvastaiset asiat: rakastan kotona olemista, omien rutiinieni toistamista ja aistirauhaa. Myös mahdollisuus kokea syvää autistista iloa omien mielenkiinnonkohteideni parissa on minulle merkittävästi kuormitusta purkavaa ja hyvinvointia vahvistavaa.

Hyväksytyksi tuleminen voi jo itsessään olla hyvinvointia

Autistit ovat yhteiskunnassamme neurovähemmistönä, ja moni joutuu kokemaan haitallista vähemmistöstressiä, pitkäkestoista kuormitusta, joka ei johdu autismista itsestään vaan siitä, millaista on elää vähemmistönä ympäristössä, joka ei aina tunnista tai huomioi omia tarpeita.

Oman ”heimon” löytäminen ja yhteyden kokeminen muiden autistien kanssa onkin monelle autistille tärkeä hyvinvoinnin lähde. Englannin kielessä on koskettava sanonta, joka kuvaa oman yhteisön löytämisen eheyttävää kokemusta: ”En ollutkaan vääränlainen hevonen, vaan juuri oikeanlainen seepra”.

Kokemukset hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisesta omana autenttisena itsenään voivat olla erityisen korjaavia meille, jotka olemme kantaneet mukanamme elämänmittaista ulkopuolisuuden kokemusta.

Hyvinvointi voi alkaa siitä, ettei enää yritä olla toisenlainen

Autistisen hyvinvoinnin tielle tulevat usein neuronormatiiviset uskomukset, joita välittyy monesta suunnasta ja joita olemme usein sisäistäneet myös omaan sisäiseen vaatimustasoomme – siihen, mitä odotamme itseltämme.

Neuronormatiivisuudella tarkoitetaan länsimaiseen neuroenemmistön kulttuuriin kuuluvia sosiaalisia normeja ja uskomuksia siitä, millainen ihmisen tulisi olla ja mihin pitäisi pystyä; esimerkiksi työskennellä 40 tuntia viikossa, pitää koti siistinä, kantaa kehoaan harkitusti ja ilmaista tunteitaan hillitysti.

Neuronormatiivisuudesta luopuminen on usein keskeinen avain autistisen hyvinvoinnin vahvistamisessa. Luopuminen mahdollistaa identiteetin uudelleenrakentumisen: kuka minä olen, kuka minä saan olla? Mitä minä tarvitsen, mitä minä saan tarvita?

Voin nyt paremmin kuin koskaan aikuisiälläni, eikä se johdu siitä, että olisin viimein oppinut yrittämään tarpeeksi, vaan siitä, että olen vähitellen lakannut vaatimasta itseltäni sellaista, mikä ei sovi minulle.

Haluankin sydämestäni rohkaista autisteja ja muita neurokirjolaisia vahvistamaan yhteyttä omiin tarpeisiinsa. Meidän ei tarvitse elää neurotyypillisessä tahdissa: saamme rakentaa elämää, joka vaalii omaa hermostoamme ja tapaamme olla maailmassa. Tämän mahdollistaminen vaatii luonnollisesti autistien turvan ja vilpittömän hyväksymisen kokemusta. Siksi erilaisuutta arvostavan asenneilmapiirin rakentaminen on meidän kaikkien vastuulla.

Opettaja nauroi Annin vastauksille luokan edessä – Anni alkoi uskoa, ettei osaa kirjoittaa

Laulaja ja lauluntekijä Anni Snellman rakasti lapsena tarinoiden keksimistä. Hän kirjoitti pikkusiskolleen kirjoja, rakensi mielikuvitusmaailmoja ja saattoi lukiossa kirjoittaa helposti neljän tai viiden sivun esseen.

Silti hän kantoi pitkään mukanaan ajatusta, että hän ei osaa kirjoittaa.

Ajatus osaamattomuudesta syntyi koulussa. Annilla on lukivaikeus ja matematiikan erityisvaikeus, joita ei aluksi tunnistettu. Tehtävänantojen ymmärtäminen oli vaikeaa, lukeminen hidasta ja opiskelu jatkuvaa pinnistelyä. Hän kertoo myös tilanteesta, jossa opettaja luki hänen koevastauksiaan luokan edessä ja nauroi niille.

Kuuntele Annin tarina, jossa hän kertoo, miten koulussa syntynyt kokemus omasta osaamattomuudesta voi seurata aikuisuuteen asti – ja peittää näkyvistä lahjakkuuden Hidasta elämää -podcastissa Spotifyssa TÄÄLLÄ.

Kokemuksista rakentui minäkuva, joka seurasi pitkälle aikuisuuteen. Vaikka Anni teki pienestä asti omia lauluja ja improvisoi, hänen oli vaikea ajatella itseään lauluntekijänä. Epävarmuus kulki mukana vielä senkin jälkeen, kun hän oli opiskellut ja valmistunut alalle.

Samaan aikaan hän oli kehittänyt omia tapojaan oppia. Viulutunneilla Anni ei soittanut nuoteista, vaan opetteli melodiat korvakuulolta ja käytti sivulla näkyviä sanoja apunaan. Vasta myöhemmin hän oivalsi, että erilainen tapa oppia kertoi myös hänen toisenlaisista vahvuuksistaan: herkästä korvasta ja syvästä yhteydestä musiikkiin.

Muutos alkoi pienistä hetkistä, kun Anni uskaltautui näyttämään tekstejään muille ja sai kannustusta ihmisiltä, joiden kanssa hän teki musiikkia. Sisäinen ääni alkoi vähitellen muuttua. Nykyään hän kirjoittaa lauluja itselleen ja muille.

Kuuntele Annin tarina ilmaiseksi Spotifyssa TÄSTÄ.

Kun sanon kyllä, vaikka haluaisin sanoa ei – yksi lause muutti tapani vastata muiden pyyntöihin

”Joo, kyllä minä voin.” Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut tuon lauseen tilanteessa, jossa sisälläni on oikeastaan ollut aivan toinen vastaus?

Kyllä ystävälle. Kyllä työlle. Kyllä yhteiselle tekemiselle. Kyllä uudelle idealle. Kyllä pyynnölle, vaikka mielessä on samaan aikaan käynyt ajatus: En oikeastaan jaksaisi.

Onneksi lempeämmän elämän myötä olen oppinut pysähtymään tämän äärelle. Viime vuosina olen tehnyt toisin.

Sillä usein ”kyllä” on ennen ollut minulle helpompi vastaus kuin ”ei”. Ei siksi, etten tietäisi omia rajojani, vaan siksi, että muiden tarpeet ovat tuntuneet hetken aikaa tärkeämmiltä kuin omani.

Ja joskus taustalla on ollut myös pelko.

Entä jos toinen pettyy? Entä jos toinen ajattelee, että olen hankala? Entä jos minun pitäisi vain yrittää vähän enemmän?

Mutta mitä tapahtuu, jos sanon liian monta kertaa kyllä silloin, kun sisälläni on ei? Jossain vaiheessa alan taas maksaa niistä kyllä-vastauksista omalla jaksamisellani. Siksi olen opetellut yhtä pientä mutta itselleni merkittävää taitoa:

Minun ei tarvitse vastata heti.

Voin sanoa:

”Mietin tätä ja palaan asiaan.”

Se antaa minulle mahdollisuuden kuunnella itseäni ennen kuin lupaan jotain toiselle.

Ja joskus vastaus on edelleen kyllä. Mutta silloin se on erilainen kyllä. Se ei synny velvollisuudesta tai pelosta. Se syntyy siitä, että oikeasti haluan tai pystyn.

”Ei” ei tee minusta huonoa ihmistä

Tämä on asia, jota varmasti moni meistä joutuu harjoittelemaan. Rajan asettaminen ei tarkoita sitä, ettemme välittäisi.

Lepo ei tarkoita laiskuutta. Oman ajan tarvitseminen ei tarkoita itsekkyyttä. Ja toisen pettymys ei automaattisesti tarkoita, että olemme tehneet jotain väärää.

Joskus joku saa olla pettynyt siihen, ettemme pysty tarjoamaan kaikkea, mitä hän toivoo. Se ei tee meistä huonoja. Se tekee meistä ihmisiä, joilla on rajat.

Kannattaa myös muistaa, että ne, jotka eivät pidä siitä että asetamme rajojamme, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat hyötyneet, kun rajoja ei ollut. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin.

Itse usein pysähdyn tässä kohtaa pohtimaan, mitä hyvää tällaiset ihmiset tuovat elämääni ja olisiko heistä parempi ehkä päästä eroon tai ainakin ottaa etäisyyttä, vaikka se ensin tekisikin kipeää.

Itseni puolella olemisen ei pitäisi olla keneltäkään pois, vaan päinvastoin: kun minä huolehdin itsestäni, myös lähelläni olevat ihmiset saavat enemmän.

Itsensä puolella oleminen voi joskus olla hyvin pieni lause

”Tällä kertaa en pysty.”

Tai:

”Tämä ei sovi minulle.”

Tai jopa:

”En halua.”

Näinkin saa sanoa.

Kuuntelen ensimmäistä vastaustani

En tarkoita, että jokaisen asian kohdalla pitäisi valita helpoin vaihtoehto. Vaan sitä, että pysähtyisin kuulemaan itseäni ennen kuin alan miettiä, mitä muut tarvitsevat minulta.

Ehkä sinäkin voisit kokeilla samaa. Kun joku pyytää sinulta jotain, älä vastaa heti.

Hengitä. Kuuntele itseäsi. Ja kysy:

Jos en miettisi hetkeäkään sitä, mitä toinen minulta toivoo – vaan, mitä minä itse haluaisin vastata?

Se voi olla kyllä. Se voi olla ei.

Tai se voi olla: ”Tarvitsen hetken miettiäkseni.”

Kaikki kolme ovat sallittuja. Rajat ovat sallittuja. Ja on täysin sallittua seistä itsensä puolella. Rohkeasti.

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Kun ahdistaa, etkä osaa sanoa miksi – ehkä kyse ei ole vain sinusta vaan tästä ajasta

Ahdistaa. Ahdistuksen kokemus tai ainakin sen sanoittaminen on lisääntynyt viime vuosina runsaasti, etenkin nuorten keskuudessa. Ahdistuksen on tarkoitus suojata meitä, mutta onko ahdistus alkanut erottamaan meitä toisistamme? On hienoa, että opimme sanoittamaan tunteitamme yhä avoimemmin. Toisaalta, kun ahdistus on osa arkipäiväisiä keskusteluja, herää mielenkiinto ilmiötä kohtaan – mikä tässä ajassa ahdistaa?

Kun lähes kaikessa pitäisi onnistua

Arki on pirstaleisempaa kuin ennen, pysymmekö mukana arjen tahdissa vai yrittääkö ahdistus kertoa, että jotain on liikaa? Opiskelu, työ, perhe, harrastukset — lähes kaikki arjessamme, vaatii nykyisin paljon aikaa ja paneutumista. Kun tietoa on saatavilla valtavasti, lisää se myös painetta tehdä asiat oikein ja hyvin. Pystymme vertaamaan omaa suoriutumistamme ja olemistamme toisiin helpommin kuin koskaan aiemmin. Vertaamme arkeamme huomaamatta somen luomaan kiiltokuvaan. Koska tietoa ja sisältöä on saatavilla valtavasti, vaatii yksilöltä paljon erottaa, mikä on oleellista ja mihin keskittää se energia, jota on rajallisesti.

Töissä ja opinnoissa mitataan suoriutumista, kello ranteessa mittaa aktiivisuutta, unta ja palautumista, harrastuksissa puntaroidaan kehitystä. Puolisona, ystävänä ja vanhempanakin pitäisi onnistua. Toisaalta, koskaan ei tiedä, mitä elämä heittää eteen, ennakoimattomuus on tuttu osa nykyarkea, joten onnistumisen edellytykset eivät ole useinkaan kovin hyvät. Ei ole ihmekään, että rintaa puristaa, sydän tykyttää, ahdistaa. Eikä ihmekään, että ahdistuksen aiheuttajaa on vaikea nimetä. Koska ahdistuksen lähteestä ei saa kiinni, voi ahdistuksen lievittäminenkin olla hankalaa – mitä tehdä, jotta ahdistus hellittäisi? Onko kyse ylipäätään ahdistuksesta, vai ehkä sittenkin jännityksestä, väsymyksestä tai hämmennyksestä?

Mihin rajallinen aikasi ja energiasi kuluvat?

Olennaista olisi tunnistaa, mikä on itselle tärkeää, ja että onko näihin asioihin riittävästi aikaa ja resursseja. Jos käytämme rajallisen aikamme meille hyvin epäolennaisiin asioihin, voi elämä tuntua merkityksettömältä, ahdistavalta. Jos ahdistusta aiheuttaa elämän epämääräisyys, on pienistä rutiineista ja struktuurien rakentamisesta usein apua. Omien vahvuuksien tunnistaminen ja niin ikään niiden vaaliminen voi myös lievittää ahdistunutta oloa, jos elämä tuntuu päämäätättömältä ajelehtimiselta.

Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että ahdistus on aikamme ilmiö ja kukaan ei ole ahdistuksen kanssa yksin. Suurinta osaa ihmisistä ahdistaa joskus. Ahdistuksen tunnistaminen ja sanoittaminen on hyvä alku sen lievittämiseen. On myös hyvä muistaa, että ahdistuksen tunteet ovat normaaleja, monet asiat voivat tuntua epämiellyttäviltä ja haastavilta. Niitä kohti menemällä voi kuitenkin huomata, että usein ahdistusmöykky helpottaa — selvisin tästäkin, vaikka ahdisti. Jos ahdistus rajoittaa jatkuvasti menemästä uusia asioita kohti, elämä kapeutuu, et pysty rentoutumaan ja ahdistus vie voiton elämiseltä ja kokemuksilta, kannattaa tukeutua ystävään tai ammattilaiseen ja pohtia yhdessä polkuja elämän helpottamiseksi.

Kuinka usein sinua ahdistaa?

Toimituksen vinkki: Kun ahdistukselle ei löydy sanoja

Joskus ahdistus tuntuu vain puristavana, epämääräisenä olona, jonka syystä on vaikea saada kiinni. Silloin kaikkea ei tarvitse ratkaista kerralla. Aluksi voi riittää, että pysähtyy tunnistamaan, mitä mielessä tapahtuu.

Kun tuntuu pahalta – Lohtukortit ahdistuneelle auttavat tutkimaan hankalia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Jokaisen kortin toisella puolella on lohdullinen voima-ajatus ja toisella lyhyt mindfulness-harjoitus. Voit nostaa yhden kortin silloin, kun olo tuntuu raskaalta, ja antaa sen auttaa ottamaan pienen hengähdystauon kaiken keskellä.

Tarvitseeko kaikesta olla jotain mieltä? – 4 ajatusta sinulle, joka olet väsynyt muodostamaan mielipiteitä

Kuljemme loppumattomalta tuntuvan ja alati tulvivan informaatiovirran vietävinä. Saamme lukemattomista eri suunnista tietoa ja ärsykkeitä, jotka kuormittavat hermostoamme ja ohjaavat tarkkaavaisuutamme.

Kaiken rinnalle on noussut vahva rohkaisu olla asioista jotain mieltä ja ottaa niihin kantaa. Joidenkin aiheiden kohdalla kyse on jo lähes vaatimuksesta. Siitä, että oma puoli tulee valita ja hyväksyä tai tuomita.

Somen algoritmit rientävät kirkuen juhlimaan kaikenlaista alleviivaamista ja eripuraa, koska se kerää ihmiset digitaalisille toreille keskustelemaan yhtä tehokkaasti kuin mitä ilmaiset ämpärit jonottamaan halpahallin ovelle.

Tapamme keskustella on keikahtanut nyrjähtäneesti tilaan, jossa asioista täytyy muodostaa vahva kanta, mutta vain lyhytaikaisesti, sillä seuraavana hetkenä pöydällä on jo uusi tapaus käsiteltävänä.

Toki sorrun tässä kirjoituksessa vääristämään kuvaa, sillä loppupeleissä tuo vaade on ennemmin yleiseen ilmapiiriin liittyvä kuin niinkään konkreettinen käsky.

On pitkälti ihmisestä itsestään kiinni, haluaako hän pyöriä mielipiteiden oravanpyörässä vai hypätä sen kyydistä pois.

Jos oravanpyörässä on tottunut polkemaan, voi pois hyppääminen osua aluksi omaan egoon ja sen pohjalta muodostettuun identiteettiin.

Kuka minä olen, jos en voi laukoa jatkuvasti omia mielipiteitäni ja tarvittaessa kalistella verbaalisia miekkoja niiden oikeamielisyydestä?

Mielipiteiden muodostamatta jättämisen voi ajatella eräänlaisena paastona. Voit kokeilla elää vaikka viikon tai kaksi siten, että et kommentoi mitään päivän polttavaa aihetta tai yritä muodostaa siitä kantaa. Mitä kaukaisempi asia, sitä sinnikkäämpi yritys pysyä siitä etäällä.

Kyse ei ole silmien sulkemisesta tai vastuun välttämisestä, vaan siitä, että huolehdit omasta jaksamisestasi ja hermostostasi. Siitä käsin aukeaa myös maaperää sille, että havaitset tarkemmin myös ne asiat, joissa näkemystäsi kaivataan.

Neljä ajatusta mielipidepaaston tueksi

1. Sinun ei tarvitse keskustella asioista tai teemoista, joista et halua keskustella. On täysin hyväksyttyä vetäytyä ja olla hiljaa, eikä moista halutessaan tarvitse edes erikseen perustella.

2. Sinun ei tarvitse keskustella henkilöiden kanssa, joiden kanssa et halua keskustella. Joskus aihe kiinnostaa, mutta keskustelukumppanin tapa keskustella tai viitata lähteisiin on niin kaukana omasta tavastasi, että voit suosiolla jättää väittelyn väliin. Se tuskin johtaisi mihinkään.

3. Sinun ei tarvitse olla tietoinen kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Loppupeleissä harvalla asialla on merkitystä elämässäsi, ellet itse päätä että niillä on. Ja jos King Kong saapuu joskus kaupunkiin, sinulle tullaan kyllä kertomaan siitä, joten voit lakata vahtaamasta sitä 24/7 eri tiedotusvälineistä ja somekanavista.

4. On ookoo, jos joku asia ei ole sinulle yhtä tärkeä kuin jollekin toiselle. Voit suhtautua maltillisesti ja kunnioittavasti häneen, joka vauhkoaa pää punaisena jostain sinulle yhdentekevästä aiheesta (katso kohta 1 ja 2). Ihmiselon rajallisuuden vuoksi voi olla jopa tehokkaampaa, että keskität tarmosi pitkälti niihin asioihin, jotka koet aidosti itsellesi tärkeiksi. Kaikkea et kuitenkaan ehdi ratkaista.

Ota mitä otat, jätä mitä jätät. 💚