Tunteiden tunteminen ja ihmisiin luottaminen on monelle meistä pelottavaa.
Useimmilla ajatus kumpuaa jo kotikasvatuksesta. Meitä on kannustettu lähinnä helppojen tunteiden tuntemiseen. Sellaisten, jotka eivät synnytä epämiellyttäviä tunteita muissa ihmisissä. Se on ollut takeena sille, että olemme voineet luottaa ihmisiin. Meistä pidetään jos olemme helppoja ja mukavia. Mikäli heittäydymme hankalaksi, tuo luottamus murenee.
Monet elävät läpi elämänsä siinä käsityksessä, että maailma on turvallinen ainoastaan heille, jotka osaavat käyttäytyä ja olla nätisti.
Kun yksityisen tuo julki, siitä tulee yhteistä
Juurikin koska olemme tottuneet ajatukseen, että saamme olla näkyviä ainoastaan silloin kun olemisemme ei aiheuta muille hankalia tunteita, pyrimme usein piilottamaan syvemmät tunteemme. Emme halua kuormittaa muita huolillamme tai avata haarniskaamme mahdollisille sivalluksille.
Saatamme ajattella, että sisimmästämme kumpuavat tunteet ovat yksityisomaisuuttamme. Etenkin kokemamme häpeä, jollaista vastaavaa ei uskoaksemme ole kenelläkään muulla. Tämä nostaa kokemusta vääränlaisuudesta, joka saa meidät kaivautumaan entistä syvemmälle omaan poteroomme.
Ihme tapahtuu sen kautta, että uskallamme tulla nähdyksi ja kuulluksi ihmisille (turvallisille sellaisille). Silloin yksityinen muuttuu yhteiseksi.
Se on loppupeleissä valinta, joka täytyy aina tehdä joiltain osin pelkän luottamuksen varassa. Valita luottaa ihmiseen tai ihmisiin. Näin tehdessämme saamme kokemuksen, että kantamamme kipu ja häpeä ovat tunnistettavia. Muilla ei välttämättä ole juuri täsmälleen sinun kokemuksiasi, mutta he tunnistavat tunteet.
Ihminen tunnistaa ihmisen.
Tällainen kokemus saattaa muuttaa omaa elämää perustavalaatuisesti.
Arki tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia luottaa
Hektisen arjen keskellä voi olla vaikeaa löytää tilaa kohtaamisille, jotka tapahtuvat luottamuksessa käsin ja mahdollistavat keskivertoa syvemmän mahdollisuuden tulla nähdyksi.
Näin ainakin, jos kuljemme pitkin päivää laput silmillä.
Huomaatko, että tarkemmin katsoen arki tarjoaa jatkuvalla syötöllä mahdollisuuksia lähestyä ihmisiä sanoin tai teoin? Sekä läheisistä läheisimpiä että tuiki tuntemattomia. Teemme havaintoja heistä ja ympäristöstämme jatkuvasti. Yhden kohdalla näemme, että hän kaipaisi apua. Toisen yllä noteeraamme hienon vaatekappaleen. Kolmannen kasvoilta aistimme rahtusen surua. Neljäs on onnistunut näkyvästi.
Kaikissa näissä tilanteissa aukeaa mahdollisuus sanoa tai tehdä jotain. Ottaa askeleen lähemmäs, sen sijaan, että vetäytyy syvemmälle omiin oloihinsa.
Paradoksaalisesti lähestyessämme tällä tavoin muita ihmisiä, mahdollistamme myös itsemme näkyväksi tulemisen. Se ei ole aina pelkästään sitä, että astumme valoon kipumme kanssa, vaan myös sitä, että teemme sen oman potentiaalimme ja voimamme kanssa.
Kuljemme lähemmäs toista ihmistä silloin kun elämä sitä pyytää.
Uskallamme tuntea ja luottaa.
Silloinkin (ja etenkin silloin), kun se tuntuu ihan h*lvetin vaikealta.
Narsistisen suhteen alkuvaihe on monesti yltäkylläisen rakkauden aikaa. On vaikea erottaa sitä, mikä on narsistista rakkauspommitusta ja mikä ihan tavallista ihastumista tai rakastumista. Sen, mistä narsistisen suhteen ehkä voi erottaa, on narsistisen ihmisen rajattomuus ja halu nopeaan sitoutumiseen.
Käytännössä rajattomuus voi tarkoittaa esimerkiksi toisen kehon rajojen ylittämistä. Jos tunnet, että rajasi ylitetään, ne ylitetään, eikä tuota tarvitse selittää itselleen parhain päin.
Narsistinen ihminen paljastaa itsensä siinä kohtaa, kun hänelle kertoo rajojen ylittämisestä ja niistä tunteista, joita herää, kun rajat ylitetään. Narsistinen ihminen saattaa heittäytyä uhriksi (hänestä tuntuukin yhtäkkiä pahalta, koska sinä osoitit rajan) eikä edelleenkään kunnioita rajoja, vaikka niistä on sanottu.
Sitoutumisnopeus ei aina tarkoita yhteen muuttamisen, kihloihin tai naimisiin menemisen tai yhteisen lapsen hankkimisen nopeutta vaan se voi olla muutakin. Narsistinen ihminen saattaa esimerkiksi vaatia sitä, että sosiaalisessa mediassa parisuhdestatus vaihdetaan nopeasti.
Pienistä puroista syntyy hiljalleen ahdistava tilanne
Narsistiseen suhteeseen alkaa hiljalleen hiipiä hallinnan ja kontrollin elementtejä. Usein tämä on näkyvissä jo ihan suhteen alussa, mutta sitä ei välttämättä heti huomaa. Hallitseva alistaminen pahenee suhteessa vähitellen.
Narsistinen ihminen käyttää manipulointikeinoja, joilla saa esimerkiksi kumppaninsa epäilemään itseään. Keinoja kaihtamatta narsisti murentaa vähitellen toisen itsevarmuutta ja luottamusta omaan kokemusmaailmaansa.
Hän käyttää aseinaan esimerkiksi niitä juttuja, joita toinen on luottamuksella kertonut. Ihan tavallisetkin asiat narsistinen ihminen saa käännettyä sellaisiksi, että niillä saa aiheutettua toiselle epävarmuutta, häpeää ja syyllisyyttä – niitä tunteita, joita on vaikea sietää ja vastustaa ilman, että henkisesti heikentyy.
Uhri yrittää selittää loputtomasti itseään
Jokainen narsistisessa suhteessa ollut tietää, miten paljon uhri käyttää ajastaan itsensä selittämiseen. Narsisti pyörittää asioita niin pahasti, että uhri on kuin sumussa eikä enää tiedä, mitä on totta ja mikä ei. Jokainen uhrin selitys saa aikaan uuden narsistisen ryöpytyksen.
Narsisti takertuu kaikkeen, mitä toinen sanoo, ja saa asiat käännettyä uhria vastaan. Pahinta on se, että niissä jutuissa on hiirenpipanan kokoinen totuuden ripe. Esimerkkinä tämä: kun narsistinen ihminen syyttää toista vaativaksi, ei uhri huomaa, että häntä syytetään siitä, että hän vaatii toiselta vastuun ottamista.
KAIKKI asiat kääntyvät samaan tapaan narsistisessa suhteessa uhria vastaan. Jokainen syytös kiertyy lopulta narsistiseen ihmiseen itseensä.
Narsistisen ihmisen kanssa ei voi onnistua
Ihan sama miten paljon uhri yrittää selittää itseään, kietoutuu narsistisen ihmisen kanssa vielä syvemmälle manipuloinnin verkkoon. Kaikki uhrin inhimilliset tunteet käännetään häntä vastaan, kaikki sanomiset ja tekemiset saavat sellaisen sävyn, että lopulta uhri tuntee olevansa syyllinen ja narsisti uhri, jota on kohdeltu kaltoin.
Kaikki edellä kuvattu tekee lopulta sen, että uhrin elämä täyttyy jollain selittämättömällä kummallisuudella, josta on vaikea löytää ulospääsyä.
Moni uhri yrittää loputtomasti kasvattaa, opettaa, puhua ja ymmärtää narsistista kumppaniaan. Ainoa asia, mikä on hyvä syvällisesti ymmärtää, on se, ettei narsisti muutu ja uhri häviää lopulta sen taistelun, johon ei olisi halunnut tulla vedetyksi mukaan.
Kaikella on aikansa, myös pitkäkestoisesta stressistä toipumisella, oli juurisyynä sitten uupuminen, masennus, suru- tai kriisityö, ero tai mikä tahansa elämää mullistava tai henkisesti maton alta vievä elämäntapahtuma.
Mieli ja keho tarvitsevat aikaa toipumiseen, mutta se kuinka nopeasti ihminen toipuu, ei ole hänen itsensä päätettävissä. Voimme tehdä toipumista tukevia valintoja arjessa, mutta varsinainen toipuminen ei ole mielen kontrolloitavissa, ei ajallisesti tai muutenkaan.
Toipuminen harvoin on myöskään kovin suoraviivainen ja selkeä matka, se on pikemminkin täynnä henkistä kompurointia, mahalaskuja, konttaamista, ylösnousemista yhä uudelleen ja uudelleen, lopulta pystyssä pysymistä omilla jaloilla ja pienten hatarien askelten ottamista eteenpäin.
Matkan varrella on kuitenkin syytä tiedostaa omat kompastuskivet, jotka tulevat eteen yllättäen. Nuo kivenmurikat saattavat olla isoja tai pieniä vääristyneitä uskomuksia, tunnetaakkoja, vanhoja selviytymismalleja tai pelkoja.
Kauanko toipuminen kestää ja miten siihen voi vaikuttaa?
Moni uupumuksesta toipuva on kysynyt minulta tuon maagisen kysymyksen: kauanko tämä toipuminen oikein kestää? Vastaukseni on tylsääkin tylsempi: en tiedä, mutta kauanko sinulla meni aikaa itsesi uuvuttamiseen?
Tuskin päiviä tai viikkoja, vaan pikemminkin kuukausia tai vuosia. Todennäköisesti toipumiseen menee myös kuukausia tai vuosia, mutta haluatko todella palata takaisin täysin samaan tilanteeseen jossa olit vai olisiko aika tehdä muutoksia niin asenteeseen kuin mahdollisesti konkreettisesti elämäntilanteeseen? Haluatko siis palata vanhaan vai olisko aidosti muutoksen aika?
Omaa toipumista voi edistää päivittäin pienillä askeleilla. Joskus askeleet ovat mielestämme niin mitättömiä, että hädin tuskin tunnistamme niiden merkitystä, mutta juuri noilla vauvanaskeleilla voi olla hyvinvointimme kannalta isoin merkitys pitkässä juoksussa.
Ihmismieli on rakentunut hakemaan pikahelpotusta ja nopeita tarpeiden tyydytyksiä, mutta valitettavasti toipumiseen ei ole tarjolla kuuriluonteisia ratkaisuja. Tässä vaiheessa moni pettyy ennen kaikkea itseensä: olenko todella syyllinen omaan ahdinkooni? Vastaukseni tähän on: et syyllinen, mutta vastuullinen kyllä.
Miten tulla toimeen syyllisyyden tunteen kanssa?
Syyllisyyden tunne on täysin normaalia etenkin toipumisen alkuvaiheessa, mutta sitä tulisi aktiivisesti kääntää juuri vastuullisuuden suuntaan: mikä todella on vastuullasi ja mikä on turhaa itsensä rankaisua syyllisyydestä ja pelosta käsin?
Näiden erottaminen ei ole toipumisen alussa kovin selkeää, mutta kysymysten kysyminen itseltään edistää pitkällä aikavälillä positiivista muutosta. Opit erottelemaan ylivastuullisuudesta kumpuavaa epätervettä syyllisyyttä ja vääristyneitä uskomuksia siitä, mikä on terveen aikuisen tasapainoista vastuullisuutta ja vapautta.
Tämä on iso kakku purtavaksi, mutta erottelun taito on oleellista toipumisen kannalta! Se saa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja havainnoimaan itseään rehellisesti sekä yhtäaikaa myötätuntoisesti. Ilman itsemyötätuntoa homma kosahtaa karille alta aikayksikön ja hukutat nopeasti itsesi syyllisyyden mereen.
Moni meistä on saanut kohtuuttoman ankaran ja syyllistävän kasvatuksen lapsuudessa. Lähes jokainen asiakkaani on kertonut tarinaa ankarasta vanhemmasta, joka on rankaissut pienimmästäkin virheestä tai vaatinut lapselta taitoja, jota hänellä ei vielä ole. Lapsen vastuulle on myös saatettu laittaa koko perheen maine ja kunnia tokaisemalla ajan henkeen: mitä muut ihmiset tästä ajattelevat?! Lause huokuu ajanhenkeä siitä, että muiden ajatuksilla on kohtuuttaman paljon merkitystä ja pelko yhteisön hylkäämisestä leijuu jatkuvasti ilmassa.
Tämä voi kuormittaa yhä sekä tietoisena että tiedostamattomana sisäisenä puheena. Se ohjaa jatkuvasti olemaan valppaana siitä, mitä muut sinusta ajattelevat ja välttämään kaikin tavoin häpeää sekä syyllisyyttä. Se jähmettää tunne-elämää ja saa suorittamaan elämää teatteriesityksen tavoin. Ulkoiset kulissit ja saavutukset määrittävät kelpaavuuden ja arvon. Valitettavasti tämä ajaa toteuttamaan (usein kuviteltuja) muiden toiveita ja tarpeita sekä miellyttämään kaikkia muita paitsi itseä.
Onko siis ihme, jos olo on sisäisesti nääntynyt ja hukassa. Tällöin uupumus voi olla siunaus valepuvussa: vihdoin on aika kysyä itseltä kuka minä olen ja mitä minä aidosti halua tai mikä minulle todellisuudessa on tärkeää.
Kuka olet kuormituksesi alla?
Uskon, että jossain vaiheessa toipumispolkua jokainen uupumuksesta kärsinyt tulee tuon suuren kysymyksen äärelle ja pääsee aidosti pohtimaan sitä, kuka lopulta on tuon kaiken kuormituksen alla? Kuka on se autenttinen itse, joka on jäänyt taka-alalle, ja minkälaisista selviytymiskeinoista olisi aika hiljalleen luopua?
Jatkuva sisäinen pelko, syyllisyys ja häpeä on saanut sinut luomaan erilaisia sisäisiä strategioita, kuinka selvitä päivästä toiseen. Valitettavasti näistä on voinut syntyä myös sitkeitä negatiivisia uskomuksia omasta itsestä, joita on syytä työstää ammattilaisen avulla. Tarvitsemme tervettä ja myötätuntoista toisen ihmisen peiliä, jotta uskallamme kohdata todelliset tarpeemme. Nuo tarpeet saattavat olla haudattuna niin syvälle, että sinne sukeltaminen tuntuu suorastaan kuolettavan kamalalta.
Rohkeus, uteliaisuus ja myötätunto ovat avaimet henkiseen kasvuun ja toipumiseen. Syvällä itsessäsi on piilossa se helmi, joka aidosti olet. Se ei tule esiin pakottamalla, rankaisemalla tai kiireessä. Se on aito sinä, joka uskaltaa ELÄÄ, hengittää vapaasti, luoda, nauttia ja leikkiä. Se on läsnä tässä ja nyt, eikä pidä väkisin valheellisia kulisseja pystyssä. Se luottaa itseensä, tietoisuuteensa, läsnäoloonsa ja kykyihinsä. Se ei ole täydellinen, vaan pikemminkin aito ja keskeneräinen. Se luo, leikkii, kompastelee, oppii ja ihmettelee, sekä arvostaa ja kunnioittaa. Ennen kaikkea, se osaa rakastaa.
Kurkkaa myös Susannan Emotionaalisen palautumisen kortit, jotka ohjaavat havainnoimaan ja ymmärtämään tunnereaktioita sekä harjoittelemaan tunteiden vapauttamista.
Nämä kortit ovat sinulle, jos…
…kaipaat monipuolisia välineitä epämääräistenkin tunteiden käsittelemiseen.
…haluat löytää syvällisiä palautumiskeinoja, jotta arki voisi tuntua aidosti kevyemmältä.
…haluat tutustua itseesi ja kokemuksiisi syvemmin.
…haluat oppia suhtautumaan tunteisiin ”aikuismaisesti” – silti ohittamatta omia tarpeitasi, kokemuksiasi ja toiveitasi.
…haluat ymmärtää itseäsi ja omia reaktioitasi paremmin, löytää sisäistä varmuutta kohdata haastaviakin vuorovaikutustilanteita tai haluat keskustella näistä ohjatusti luotettavan ihmisen kanssa korttien avulla.
…olet kokeillut erilaisia palautusmiskikkoja, mutta olo tuntuu silti epämääräisen painavalta.
…koet, ettet voi vain sulkea työpaikan ovea ja jättää töitä työpaikalle. (Toisin sanoen tuo metodi ei toimi sinulle.)
…haluat saada energisyyttä, voimavaroja ja keveyttä elämääsi.
…haluat parantaa itsetuntemuksen avulla ihmissuhteitasi siten, että niistä tulee aidompia ja välittömämpiä.
Yksi syvimpiä perustarpeitamme on tulla nähdyiksi. Ei katsotuiksi, vaan todella nähdyiksi sellaisina kuin olemme. Samalla se on järisyttävää. Nähdyksi tullessaan altistuu vääjäämättä myös torjutuksi tulemiselle ja haavoittumiselle. Suojamekanismit itsessä hokevat, että on turvallisempaa vetäytyä, pysyä esiripuissa, tukkia suunsa. Silloin jotakin hyvin syvää ja kaivattua jää kuitenkin toteutumatta. Silloin et saa ikinä tietää, mitä olisit voinut tehdä ja kuka olla.
Näkymisen kauhu voi näyttäytyä vitkasteluna, prokrastinointina ja täydellisyyden tavoitteluna. Se voi olla omien ideoiden ja unelmien sabotointia ja abortointia. Yhtä hyvin se voi oireilla ylianalysointina. Monesti näkymättömissä pysymisen tavat ovat puolitiedostamattomia, olemme liian oppineita pienempinä ja samalla ”vaivattomina” pysymiseen. Isoimpana kaikesta: näkymisen kauhu voi olla jatkuvaa valmistautumista elämään, joka ei ikinä tunnu alkavan.
Näkyväksi tuleminen ei tarkoita (välttämättä) minkään ison estradin ja yleisön haltuunottoa. Se voi yhtä hyvin olla keskustelun avaamista, mielipiteen tuomista julki työpaikan maanantaipalaverissa, yhteydenottoa häneen, jota olet ajatellut, oman luovan työn esiintuomista tai rajojen asettamista lähisuhteissa. Se on itsesi altistamista ”esille” aivan missä mittakaavassa tahansa.
Ja kyllä, itsesi näkyväksi altistaessasi, altistut myös arvostelulle ja eriäville mielipiteille. Siksi näkymättömän Ninnin tarina on nimenomaan kilttien ja miellyttämään tottuneiden tarina. Omana aitona itsenä esiintulo uhkaa omaa identiteettiä. Entä jos joku ei tykkää, toinen kääntää selän ja kolmas ei vaan ymmärrä. Kyllä, se riski on näkyviin astumisen hinta. Sen lahja puolestaan on, että ihmiset saavat mahdollisuuden tutustua aitoon sinuun. Saat mahdollisuuden aitoihin kohtaamisiin, syvempiin ystävyyksiin, uusiin uramahdollisuuksiin, ja vaikuttamiseen sinulle tärkeissä asioissa. Näkyviin uskaltautuminen on omaan voimaasi astumista.
Kerron siivun omaa näkyväksi avautumisen matkaani kirjassani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan (Bazar / Hidasta Elämää, 2025). Jos alle parikymppiselle minulle kerrottaisiin esiintymisistäni, puheenvuoroistani, ja työstäni, hän saattaisi pyörtyä sekä kauhusta ja kihelmöinnistä. Valitessani tulla esiin omana itsenäni ja käyttää omaa tarinaani ja persoonaani myös työssäni, olen totta tosiaan valinnut myös olla miellyttämättä kaikkia.
Paradoksaalisinta on, että se mitä eniten piilottelet, voikin olla jotain, mikä tekee sinusta aidon ja helpommin lähestyttävän. Se, minkä piilotat, voikin olla sitä, mitä maailma ehkä eniten tarvitsisi: ääntäsi, näkökulmaasi, luovuuttasi, herkkyyttäsi ja elämänkokemustasi.
Kirjani lisäksi loin nyt keväällä 2026 Lupa olla enemmän- kortit näkyviin astumisen ja henkisen kasvun tueksi. Päivän kortti kutsuu NÄKYVÄKSI. Anna ajatuksesi maailmalle; aitoa sinua ei korvaa kukaan. Maailma tahtoo nähdä värisi ja kuulla äänesi. Kortit omaan voimaasi astumisen tueksi saat korttia klikkaamalla.
“Mestaria ei määrittele hänen voittonsa, vaan se, miten hän toipuu takaiskuista”, sanoo tenniksen olympiavoittaja Serena Williams.
Ajatus tulee huippu-urheilusta, mutta se koskettaa meitä kaikkia. Kohtaamme kaikki elämässä tilanteita, joissa asiat eivät mene toivotulla tavalla: työpaikka jää saamatta, suunnitelma ei toteudu, ihmissuhde päättyy tai omat voimat eivät riitä. Näissä hetkissä ratkaisevaa ei ole se, mitä tapahtui, vaan se, mitä tapahtuu seuraavaksi.
On helppo ajatella, että onnistuminen on normaalia ja pettymys jokin häiriö matkalla. Todellisuudessa pettymys kuuluu moneen tavoitteeseen, joka on meille merkityksellinen. Pettymys ei siis kerro siitä, että jokin meni väärin, vaan siitä, että yritimme.
Pettymyksen käsittely on taito
Tunteet tulevat automaattisesti, eikä niitä voi estää. Kun odotuksemme eivät täyty, petymme. Pettymyksen tunteen kanssa voi kuitenkin opetella tulemaan toimeen. Kun kohtaamme pettymyksen emmekä väistä sitä, mieli oppii vähitellen, että kyse on epämiellyttävästä mutta ohimenevästä kokemuksesta. Juuri tässä kohtaa alkaa tapahtua muutos: tunne ei enää määritä kaikkea, vaan sen rinnalle tulee tilaa toimia.
Välttely suojaa hetken – mutta kaventaa elämää
Jos pelkäämme epäonnistumista ja pettymystä, alamme helposti varmistella ja pidätellä itseämme. Jätämme hakematta meille tärkeitä paikkoja, emme sano ääneen sitä mitä ajattelemme tai vähättelemme meille tärkeitä asioita ja selitämme itsellemme, miksi ei kannata yrittää. Se tuntuu hetken turvalliselta, mutta samalla luovumme jostakin meille tärkeästä. Kun uskallamme kohdata pettymyksen, tapahtuu päinvastoin: rohkeus kasvaa ja luottamus omaan selviytymiseen vahvistuu.
Suhde pettymyksiin voi muuttua
Ensimmäiset suuret pettymykset voivat tuntua musertavilta, mutta ajan ja kokemuksen myötä huomaamme jotain olennaista. Tunteet eivät jää pysyviksi, vaan ne liikkuvat ja muuttuvat. Pettymys voi edelleen harmittaa tai satuttaa, mutta se ei enää vie toimintakykyä samalla tavalla. Kun tiedämme selviävämme, uskallamme yrittää uudelleen.
Voittajan asenne ei tarkoita sitä, että onnistumme aina. Se tarkoittaa sitä, että pystymme kohtaamaan myös ne hetket, jolloin emme onnistu, ilman että annamme noiden kokemusten määritellä meitä. Kyse on siitä, että luotamme siihen, että selviämme – vaikka välillä kaatuisimmekin.
Rakkaus täyttää meidät kuplivalla ilolla ja energialla. Entä jos rakkauteen liittyykin tuskaa, hallitsematonta pelkoa hylätyksi tulemisesta ja jatkuvaa voimakasta kaipausta? Entä jos rakkaus muistuttaa vuoristorataa: huimia nousuja ihanan korkealle onnen kukkuloille ja sitten rajuja pudotuksia alas epätoivon laaksoon? Monilla meistä on haasteita rakkaudessa. Yksi jää suhteeseen, jossa voi jatkuvasti huonosti. Toinen etsii loputtomasti sitä oikeaa. Kolmas luopuu omista tarpeistaan kumppaninsa vuoksi ja huomaa vähitellen kadottaneensa itsensä.
Jos lapsuutemme on ollut jollakin tavalla turvaton, olemme usein alttiita ajautumaan toimimattomiin ja dramaattisiin ihmissuhteisiin. Rakkausriippuvaisuus on monimuotoista: se voi ilmetä useina lyhyinä, intohimoisina suhteina, jotka päättyvät miltei yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Rakkausriippuvuus voi ilmetä myös pitkinä toimimattomina ja jopa väkivaltaisina suhteina.
Rakkausfantasioihin voi paeta hetkessä
Me rakkausriippuvaiset olemme koukussa siihen hyvän olon tunteeseen, jonka saamme, kun kumppanimme tai ihastuksemme kohde antaa meille huomiota. Rakkausfantasioihin vetäytyminen on tehokas ja nopea keino vältellä kipeitä tunteita. Päihteiden hankkimiseen menee yleensä jonkin verran aikaa, mutta rakkausfantasioihin pääsee pakenemaan hetkessä.
”Rakkausriippuvuuteen liittyvä pakkomielteinen käytös voi pilata elämän aivan kuten päihteiden käyttö.” Lucy L. Brown, neurotieteilijä
Sisäistetty ajatusmalli
Me rakkausriippuvaiset teemme usein kaikkemme kumppanimme eteen, mutta samalla oman jaksamisen, levon ja perustarpeiden huomioiminen voi olla meille yllättävän haasteellista. Olemme sisäistäneet virheellisen ajatusmallin, jonka mukaan rakkaus on ansaittava olemalla aina käytettävissä ja asettamalla muiden tarpeet etusijalle. Rakkausriippuvuus voi ilmetä myös tarpeena hallita kumppania, jotta hylätyksi tulemisen pelko ei toteutuisi.
Käyttäytymismalli ei ole omassa hallinnassa
Rakkausriippuvuudessa on kysymys käyttäytymismallista, joka ei ole omassa hallinnassa. Ihminen ei kykene lopettamaan itselleen vahingollista toimintaa, vaikka ymmärtäisi sen haitallisuuden. Rakkausriippuvainen jää usein jumiin suhteeseen, jossa todellista yhteyttä ei ole. Kumppani voi olla sitoutumiskammoinen, varattu, väkivaltainen tai itsekin riippuvainen. Rakkausriippuvaisella on kaksi pelkoa: tiedostettu hylätyksi tulemisen pelko ja tiedostamaton läheisyyden pelko. Läheisyyden pelon vuoksi rakkausriippuvainen valitsee kumppaneita, joiden kanssa todellista yhteyttä ja läheisyyttä ei synny.
Intensiivinen vetovoima
Rakkausriippuvainen tuntee intensiivistä ja pakonomaista vetovoimaa rakkautensa kohteeseen. Riippuvainen uskoo, että rakkauden kohde on koko universumissa ainoa, jolla on voima ottaa pois se hirvittävä tuska ja pelko, jota rakkausriippuvainen tuntee. Riippuvainen kokee, että ainoastaan tämä ihmeellinen ihminen voi saada hänet tuntemaan olonsa arvostetuksi ja tärkeäksi myös muiden ihmisten silmissä. Rakkausriippuvainen uskoo ja toivoo, että joku muu voi tehdä hänestä onnellisen ja kokonaisen, ratkaista hänen kaikki ongelmansa ja pitää huolta hänestä.
Toipuminen
Toipuminen ei kuitenkaan ala täydellisen kumppanin löytymisestä, vaan siitä, että alamme vähitellen tunnistaa omia tunteitamme, tarpeitamme ja rajojamme. Siksi haluan kuiskata sinulle lempeästi: Hei sinä, joka olet kaiken rakkauden arvoinen – nyt on aika opetella pitämään huolta itsestä.
Tunnistitko jotain näistä itsessäsi?
Rakkausriippuvuus – Miten toipua? on kattava ensiapupaketti, joka auttaa tunnistamaan ilmiön ja paljastaa kaavan, jolla rakkausaddiktion kahle voidaan murtaa.
Kirja avaa rakkausriippuvuuden käsitettä neurokemian, kiintymyssuhteiden ja skeematerapian näkökulmista. Se tarjoaa tutkittua tietoa ja vertaistukea kaikille, jotka haluavat tutkia suhteitaan tai tunnistavat rakkausriippuvuuden merkkejä itsessään. Kirja auttaa myös sosiaali- ja terveydenhuollon alan ammattilaisia hahmottamaan rakkausriippuvuuden laaja-alaisia vaikutuksia riippuvaisen elämään.
Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Filosofian ytimessä on viisas ja arvokas ajatus, että totuudellisuuden tulisi olla hyve niin, että rakastaa totuutta silloinkin, kun siitä on itselle haittaa. Monet meistä nimeävätkin rehellisyyden yhdeksi tärkeimmistä arvoistaan, usein jopa tärkeimmäksi.
Olen vastaanottanut satoja ammattitutkintojen näyttöjä, joissa tehdään mm. oma urasuunnitelma missioineen, visioineen, tavoitteineen ja arvoineen. Näppituntumalla noin 80 prosenttia näytön antajista nimeää yhdeksi arvokseen juuri rehellisyyden. Kun sitten pyydän avaamaan, mitä se tarkoittaa käytännössä ja omassa toiminnassa, selviää hyvin usein, ettei sitä ole juurikaan ajateltu.
Arvojen tulisi näkyä nimenomaan omassa arjessa, omissa valinnoissa ja toimissa, kuten ehdottomasti myös omissa ihmissuhteissa, muuten koko arvopuhe jää vain jalolta kuulostavaksi sanahelinäksi.
Rehellisyys arvona on varsin mielenkiintoinen, sillä tutkimusten perusteella tiedetään esimerkiksi, että jokainen meistä valehtelee; yksi enemmän, toinen vähemmän. Joskus on toki syytäkin pohtia, olisiko pienen ja harmittoman valkoisen valheen kertominen toiselle parempi vaihtoehto kuin rehellisen totuuden. Ainakin silloin, jos valhe suojelee toista loukkaamiselta. Yksinkertaisena esimerkkinä vaikka se, että ystävän uusi hiusmalli tai -väri ei mielestäsi sovi hänelle lainkaan, mutta et todennäköisesti mene sitä hänelle kertomaan.
Jos valhe sen sijaan suojelee omaa itseä vaikkapa häpeältä ja syyllisyydeltä, ollaan jo kyseenalaisilla vesillä. Tietenkin on myös poikkeustilanteita, joissa itsen suojelukin on tarpeen. Esimerkiksi silloin, jos totuuden kertominen aiheuttaisi itselle jotain todella pahaa arvaamattoman ihmisen taholta.
Ajattelen, että rehellisyys tarvitsee kumppanikseen rakkaudellisuuden, ollakseen hyvää tekevää. Ihmissuhteissa rakkaudellinen rehellisyys vahvistaa luottamusta ja yhteenkuuluvuutta, rakkaudeton on satuttavaa ja tuhoavaa.
Rakkaudellinen rehellisyys on mm. aitoutta olla oma itsensä, uskallusta pitää kiinni omista valinnoista ja arvoista, kuten myös terveistä rajoista. Kuulostaa ehkä äkkiseltään itsekkäältä, mutta asian voi ilmaista myös niin, että omiin aitoihin arvoihin pohjaavat rajat ovat rakkautta ja rehellisyyttä sekä itseä että myös muita kohtaan. Olemalla mahdollisimman aito oma itsensä, sallii myös muiden olla sitä.
Rakkaudellisesti rehellinen ihminen antaa egonsa sijaan vallan sydämensä viisaudelle ja rohkeudelle. Hänellä ei ole juurikaan piiloteltavaa, puolusteltavaa, pelättävää eikä hävettävää. Hänellä ei ole myöskään tarvetta pullistella, syytellä, tuomita tai ivata.
Rakkaudellinen rehellisyys on vapauttavaa. Ihmissuhteet voivat paremmin ja elämä on keveämpää.
Voit pohtia rehellisyyden olemusta omassa arjessasi esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:
– Mitä rehellisyys omassa elämässäni todella tarkoittaa?
– Miten se näkyy ihmissuhteissani?
– Mistä tiedän sen näkyvän?
– Voinko olla varma sen toteutumisesta?
– Miten ja mistä huomaan, jos se ei toteudukaan ja toimin sen vastaisesti?
Tutustu Syvennä ihmissuhteitasi, muuta elämäsi -kirjaani täällä
Loppuunpalaminen ADHD-oireisella alkaa harvoin siitä, että ihminen vain väsyy. Paradoksaalisesti, se alkaa usein innostuksesta. Syntyy uusi idea, projekti tai tunne siitä, että nyt elämä vihdoin lähtee oikeaan suuntaan. Energia nousee nopeasti, ajatukset liikkuvat vauhdilla ja tekeminen tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Moni kuvaa näitä vaiheita jopa parhaiksi hetkikseen: silloin saa aikaan, jaksaa paljon ja kokee olevansa ”oma itsensä” pitkästä aikaa.
Ongelma on siinä, että ADHD-oireisella tekemisen rytmi ei aina pysy tasaisena. Kun hermosto käynnistyy, vauhti kiihtyy helposti liian kovaksi. Tauot jäävät väliin, unirytmi alkaa lipsua ja kehon viestejä sivuutetaan, koska olo tuntuu toistaiseksi vielä hyvältä. Aivot käyttävät stressiä ja painetta polttoaineena. Adrenaliini ja jatkuva vireystila voivat ylläpitää toimintakykyä pitkäänkin, minkä vuoksi ihminen ei välttämättä itse huomaa kuormittuvansa ennen kuin raja on jo ylitetty.
Siksi loppuunpalaminen näyttää ulospäin usein äkilliseltä. Äkillisyyttä korostaa se, että yksilö tekee kaikkensa naamioidakseen vaikeutensa. Ympärillä olevat ihmiset näkevät henkilön, joka tekee paljon, innostuu helposti ja vaikuttaa pärjäävän. Harvempi näkee sitä jatkuvaa ylivireyttä, jonka varassa arki pyörii. Moni ADHD-oireinen käyttää valtavasti energiaa vaikuttaakseen ”normaalilta”. Levottomuutta hillitään, unohtelua kompensoidaan ja omaa toimintaa kontrolloidaan jatkuvasti, jotta vaikutelma olisi mahdollisimman hallittu. Se kuluttaa hermostoa huomaamatta ja lisää loppuunpalamisen riskiä.
Loppuunpalamisen kehä syntyykin usein juuri tästä yhdistelmästä. Ensin tulee voimakas käynnistyminen, sitten vaihe, jossa tehdään täysillä ja ylitetään omat rajat. Lopulta seuraa romahdus: keskittyminen katoaa, pienetkin tehtävät alkavat tuntua raskailta ja palautuminen hidastuu. Kun voimia alkaa vähitellen taas tulla takaisin, moni palaa nopeasti samaan rytmiin, koska pysähtyminen tuntuu vaikealta tai jopa ahdistavalta. Kehä alkaa uudelleen jo ennen kuin todellista palautumista on ehtinyt tapahtua.
Jokainen romahdus on edellistä syvempi. Voimat vähenevät kierros kierrokselta ja lopulta yksilö uupuu täysin. Tässä vaiheessa moni alkaa syyttää itseään. Ajatellaan, että ongelma on kurinalaisuuden puutteessa tai siinä, ettei vain osaa levätä oikein. Todellisuudessa kyse on usein hermostosta, joka on ollut liian pitkään ylikuormittunut. Aivot eivät jaksa loputtomasti toimia korkeassa vireystilassa, vaikka ihminen olisi motivoitunut ja haluaisi pärjätä.
Siksi loppuunpalamisen tunnistaminen ajoissa on tärkeää erityisesti ADHD-oireisilla. Kyse ei ole siitä, että pitäisi luopua innostuksesta tai kunnianhimosta. Olennaisempaa on oppia huomaamaan, milloin tekeminen muuttuu selviytymiseksi ja milloin hermosto alkaa käydä jatkuvasti ylikierroksilla. Palautuminen ei ole jotain, joka ansaitaan vasta kaiken suorittamisen jälkeen. Se on edellytys sille, että aivot ja keho jaksavat pitkällä aikavälillä. Muistathan, että voit uupua vaikka nauttisitkin siitä mitä teet.
Kiinnostaako neuroepätyypillisyys ja ADHD-piirteet? – Syvenny aiheeseen lisää
Juulia Järvdiken ADHD-supervoimakortit sekä Saamaton perfektionisti – ADHD:n viisi muuta paradoksia -kirjan löydät TÄÄLTÄ.
Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa. Juulia tunnetaan erityisesti tavastaan yhdistää tieteellinen tieto lämpimään, helposti lähestyttävään kerrontaan. Hän on elänyt ADHD-oireisten ihmisten kanssa koko elämänsä ja tuntee ilmiöt läheltä myös perheensä kautta. Hänen intohimonsa on lisätä ymmärrystä ja itsemyötätuntoa niin ADHD-oireisten kuin heidän läheistensä arkeen.
Joskus puhumattomuus tuntuu paljon helpommalta, kuin asioiden avaaminen. Omat jutut saattavat tuntua noloilta ja hävettäviltä. Jos asioista puhuu, ne tulevat konkreettisemmaksi. Puhumattomuus auttaa pitämään status quon ja jos tähänkin mennessä jotenkin on keploteltu, mitäpä sitä puhumalla hommeleita sörkkimään.
Voi tuntua, että asiat ovat niin mutkikkaita tai solmussa ettei niitä edes osaa lähteä puhumalla setvimään, tai ettei puhe ennenkään ole auttanut tai muuttanut mitään. Ei välttämättä ole edes kokemusta siitä, että voisi saada lohdutusta, tukea tai yhteyttä. On saattanut tulla niin torjutuksi että mieluummin pitää kiinni siitä hyvästä mitä nyt näillä speksein on, kuin lähtee riskeeraamaan tilannetta jonkin tuntemattoman ”voit saada vielä enemmän ihanuutta jos avaudut” – hömpötyksen vuoksi.
Ihmishenkilölle ei välttämättä juolahda pieneen mieleenkään, ettei puhumisen tarkoitus kenties olekaan ratkaista mitään välittömästi, eikä puhuminen edellytä selkeyttä, vastauksia tai sitä, että itsellä olisi homma kasassa. Mutta asioiden jakaminen, purkaminen ja avaaminen yhdessä luo turvaa – puhuminen sellaisen seurassa, joka todella kuuntelee ja välittää, rauhoittaa hermostoa eli luo turvaa. Aivot, joiden pelkokeskus on rauhoittunut pääsee vapauttamaan enemmän kapasiteettia kognitiivisten ominaisuuksien käyttämiseen, eli esimerkiksi luovaan ongelmanratkaisuun, kuin sellaiset breinssit, jossa huolet, murheet ja pelot pyörivät ilman valvomohenkilökuntaa. Puhuminen kannattaa ihan neuropsykologisesta perspektiivistäkin. Se lisää hyvinvointia.
Nolottaa hiukan myöntää, mutta vaikka teen itse somaattista puheterapiaa työkseni – siis autan muita juurikin puhumisen ja somaattisen työskentelyn kautta purkamaan ja eheyttämään traumoja, löytämään mielenrauhaa, rakkautta ja itsensä hyväksymistä – avun pyytäminen on itsellenikin edelleen välillä vaikeaa.
Olin juuri tilanteessa, jossa olin aamuyöllä herännyt vatvomaan mieltäni painavia ja sydäntä liiskaavia asioita. Hetken kaikki tuntui olevan pielessä, paitsi rakkaus kumppanini kanssa. Aamulla kumppanini kysyi, miten menee. Kerroin valvomisesta ja puserruksesta. Hän pyysi kertomaan lisää.
Itkeskelin työ- ja muihin asioihin liittyviä hämmennyksiäni. Mikä olisi oikea suunta? Omanarvontunnettani niittaa pahasti, ettei tämä tai tuo toimi, tai etten näe eteeni ihan selkeästi. Mukana on myös eräs kuukausikaupalla mukana laahautunut huoli, vaikka olenkin selvinnyt asian kanssa. En ollut puhunut hommelista uudelle kumppanilleni. Osittain siksi, että olen viime vuosina vetänyt pääasiassa yksinpärjäämisen selviytymiskeinollani, sillä olen kirjaimellisesti ollut paljon yksin ja tilanteessa, ettei minulla oikein ollut ketään, johon nojata. Kun vanha lapsuuden ja nuoruuden aikainen trauma toistui, myös sieltä kumpuava selviytymiskeinoni eli itseni eristäminen uusiutui.
Puhun kyllä asioistani, mutta kokemukseni on viime vuosina ollut silti se, että käytännön tasolla olen yksin. Silloin kynnys avun pyytämisen käy usein korkeaksi. Tai kun olen pyytänyt apua, olen jäänyt silti toistuvasti oman onneni nojaan. Ja kun kerran selviää yksinkin, miksi pyytää apua?
Toisaalta en ollut puhunut kumppanilleni, koska en halunnut rassata häntä. Tai tulla väärällä tavalla riippuvaiseksi. Tai kenties, koska pelkään menettämistä: jos nyt nojaan tosi syvästi, mitäs sitten, jos menetänkin hänet? Jos luottamukseni petetään? Kannattaako tässä nyt niin syvästi alkaa luottamaankaan? Ja eihän tässä nyt mitään. Keskitytään muihin asioihin. Ei tartte auttaa! Eihän tästä mikään ole täysin tietoista vaan aika pitkälti selkäytimestä kumpuavaa selviytymistoimintaa, mutta käytännössä voi ajatella niin karusti, että itsepäisyyteni on jollain tavalla ollut rakkauden tiesulkuna. Kumppanini pyysi, voisinko pikku hiljaa harjoitella taas avun vastaanottamista ja luopua yksinpärjäämisestäni. Se saattaa olla kauneinta, mitä minulle on sanottu.
Itsensä rakastaminen ja arvostaminen on sitä, että vaikka kaikki olisi mennyt päin männikköä ja pitkään, antaa itselleen uuden tsäänssin hyvinvoimiseen, rakkauteen, uuteen nousuun. Jokaisen elämässä on haasteita ja vaikeita vaiheita. Kun kilometrejä (eli myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä!) tulee lisää, on oltava tosi päättäväinen sen suhteen, että uskaltaa antaa tsäänssille taas mahdollisuuden. Ehkä kaikki voikin mennä vielä ihan hyvin?
Minulla on paljon asiakkaita, jotka ovat käyneet esimerkiksi psykoterapiassa tai muilla jeesaajilla saadakseen apua traumaansa tai vaikeisiin juttuihin. On ihan kamalaa, kun asiat eivät kuitenkaan muutu, vaikka haemme apua. Silloinhan ajattelemme, että vika on meissä, ja huonosti voiminen jatkuu. Olen ollut samassa tilanteessa itsekin. Ajattelen itse jeesaajana, että usein tarvitaan monenkin auttajan apua ja erilaisia täydentäviä näkökulmia, jotta kuva alkaa kirkastua. Aiempi terapia voi olla tosi hyvä pohja sille, että juuri nyt voikin tapahtua läpimurto, kun psyyke on syystä tai toisesta valmiimpi menemään syvemmälle ja vapautumaan.
Omassa työssäni olennaisimmat elementit ovat turva ja rakkaus: isän suoja ja äidin hoiva, ja niitä ilmennän asiakkailleni. Ne ovat loppujen lopuksi olennaisimpia asioita joita tarvitsemme eheytyäksemme. Mentaalianalyysit eivät muuta mitään vaan syvä, toistuva, somaattinen kokemus siitä että voimme luottaa, saamme nojata, olemme turvassa, emme ole yksin, olemme arvokkaita, tärkeitä ja ainutlaatuisia ja että voimme vapautua syvistä haavoistamme. Ja kun tätä kokemusta saa riittävästi – vaikka juurikin jeesaajan kanssa ja maksua vastaan, alkaa tapahtua hyvää.
Nolointa omassa ämpyilyssäni on juuri se, että opetan kaikkia näitä asioita. Puhumista, avaamista, vastaanottamista, turvaa, luottamusta ja rakkautta. Mutta mistäpä ammentaisin, ellei minulla olisi omaa kokemusta ja ymmärrystä siitä, miltä tuntuu olla yksin ja nojata vain itseensä? Siitä, kuinka luottamus tulee petetyksi? Siitä, että itse menee vähän solmuun ja luulee, että on juuri se henkilö, jonka tehtävä on auttaa muita mutta jonka tulee itse kuitenkin vähän pärjätä yksin? Ammennan siitä, kuinka rakkauden ihme (ihmissuhteessa tai hyvän, rakkaudellisen jeesaajan kanssa) oikeasti parantaa ja vapauttaa vanhoista haavakaavoista.
Emme tarvitse sitä, että joku ratkaisee pulmamme vaan sitä, että saamme tulla kannatelluiksi ja tuetuiksi, kun käymme läpi huoliamme, murheitamme ja laiffin hommeleita. Turvassa löydämme kyllä pikku hiljaa omia vastauksiamme ja luovia ratkaisuja. Kun saa nojata ja tarvita on helpompaa luottaa myös siihen, että sitä mitä ei vielä tiedä, ei tarvitsekaan tietää. Ja joskus toinen voi auttaa hyvinkin konkreettisesti, mutta vasta kun tietää, mitä meille OIKEASTI kuuluu.
Yksin ei tarvitse juttujaan kantaa, vaikka siltä välillä tuntuukin. Joskus elämä antaa jaksoja, jolloin joudumme kannattelemaan itseämme pitkiä kotvasia. Itselleni oma, viimeisin yksin olemisen aika oli satuttavaa mutta myös parantavaa. Se oli kipeää ja haasteellista, mutta juurrutti minut itseeni aiempaa syvemmin. Se antoi aiemmin kokematonta, riippumatonta onnea.
Koen, että tuo kärvistelyaika oli initiaatio: siirtymäriitti vanhoista, toimimattomista malleista ja ihmissuhdedynamiikoista johonkin uuteen. Loppujen lopuksi ymmärrän oikein hyvin haastettani alkaa luottaa, nojata ja tarvita. On totta, että minussa on enemmän sisäistä turvaa handalata omia juttujani, mutta kysyn itseltäni myös: kuinka ihanaa valitset sallia itsellesi? Tämä on sinun kallisarvoinen elämäsi. Mitä jos saatkin kokea jotakin ihmeellisen ihanaa, kun uskallat nyt mennä eteenpäin ja avata sydämesi?
Aika aikaa kutakin. Jos jotakin haluaisin jokaiselle meille yksinpärjääjälle sydänpölläyttää, olisi se uskallusta avautua (taas). Vaikka sitten täristen ja hapuillen. Jos joku tällä kertaa kuulisikin?
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
“En olisi kuuna päivänä uskonut, että minusta on tähän!”
Tämä toteamus toistuu usein järjestämilläni luolareissuilla, joissa laskeudumme pienen porukan kesken luolaan seikkailemaan sekä viettämään aikaa toisiimme ja itseemme tutustuen. Kun ryömii luolaan, mönkii samalla omaan sielunmaisemaansa. Se mitä sieltä löytää, saattaa toisinaan yllättää.
Etenkin uudet seikkailijat ovat etukäteen jännittyneitä. Herää epäilys, uskaltaako ahtaaseen luolaan mennä. Ajatus saattaa jopa pelottaa.
Sama pelko on havaittavissa elämän eri osa-alueilla. Pelkäämme, ettemme selviä edessä olevasta haasteesta tai epämiellyttävästä tilanteesta. Kyse voi olla voimakkaasta kutsumuksesta, velvollisuuden hoitamisesta tai jostain muusta, jonka kohtaaminen tuntuu samanaikaisesti vaikealta ja tärkeältä.
Tällaisissa hetkissä saatamme kokea keskivertoa voimakkaampaa yksinäisyyttä. Tunnemme, että olemme yksin ja omillamme kiperän tilanteen ja siitä kumpuavien hankalien tunteiden vietävänä.
On totta, että elämän vaikeimmat valinnat on usein tehtävä itse. Kukaan muu ei voi tehdä niitä puolestamme. Samanaikaisesti juuri sellaisina hetkinä meidän tulisi uskaltaa luottaa ja ottaa askeleita lähemmäs muita ihmisiä. Muistuttaa itseämme siitä, että emme ole yksin.
Kun vierellä oleviin ihmisiin voi luottaa
Palataan takaisin luolaan. On häkellyttävää todistaa kerta toisensa jälkeen, kuinka luolareissuille osallistuvat ihmiset antautuvat tilanteelle ja tekevät jotain sellaista, mihin eivät aiemmin uskoneet pystyvänsä. He kulkevat kohti haluamaansa suuntaa, vaikka se pelottaa.
Tämä ei tapahdu yksin, vaan vierellä olevien ihmisten tuen ja kannustuksen kautta.
Kukaan ei puske eteenpäin tai vaadi ketään ylittämään itsensä. Ihmiset yksinkertaisesti ovat toistensa vierellä. He näkevät ja tukevat niissä hetkissä, joissa voimakas tunne jyllää kehossa. Juurikin niissä hetkissä, joissa pelottaa ihan h*lvetisti, mutta joissa samalla tietää, ettei oikeasti ole mitään hätää.
Kun tällaisista tilanteista “selviää”. Menee kohti jotain mikä pelottaa, valitsee toimia pelosta huolimatta ja tekee sen toisten ihmisten todistaessa, syntyy lähes vapauttavalta tuntuva kokemus. Pienenä pilkahduksena säihkyvä ymmärrys siitä, että minä pystyn ja kykenen. Ja, että minä en myöskään ole yksin.
Samalla kirkastuu havainto siitä, että vierellä oleviin ihmisiin voi todella luottaa. Luolareissujen tapauksessa usein vieläpä sellaisiin, joita ei ole aiemmin elämässään edes tavannut.
Yhteys synnyttää luottamusta
Oma elämänfilosofiani perustuu ajatukseen kolmiyhteisestä yhteydestä. Siitä, että pyrkii olemaan yhteydessä itseensä, toisiin ihmisiin sekä ympäristöön. Jokaisen on omalla kohdallaan selvitettävä, mitä nämä yhteydet itselle käytännössä tarkoittavat.
Luolareissut korostavat näitä kolmea yhteyttä. Kenties vahvimmin juuri yhteyttä kanssaihmisiin. Ei pelkästään tietoa vaan koko kehossa tuntuvaa ymmärrystä siitä, että olemme loppupeleissä paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin korostetusti erilaisia.
Ja tarvitsemme toistuvia kokemuksia siitä, että tulemme nähdyksi ja kuulluksi.
Tämä ymmärrys synnyttää luottamusta koko elämää kohtaan. Ja ehkä myös kasvavaa halua ottaa useammin askelia lähemmäs toisia ihmisiä, sen sijaan, että kaivautuu syvemmälle omaan poteroonsa.
Tähän kaikkeen ei tarvita välttämättä luolaan menemistä. Arki tarjoaa päivittäin mahdollisuuksia luottaa ja katsoa mitä siitä seuraa.
Pettymys ei satu pelkästään siksi, mitä tapahtui. Sisäistä kipua lisää se, mitä itselleen sanoo tapahtuneen jälkeen. Tilanne on jo ohi, mutta mieli jatkaa sen jauhamista. Ajatus toisensa jälkeen palaa itsen moittimiseen tai siihen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Vaativuus voi näyttää ulospäin vahvuudelta. Se voi olla syy siihen, että tekee asioita huolellisesti ja tavoitteellisesti, mutta samalla se voi myös tehdä epäonnistumisista raskaampia kuin niiden tarvitsisi olla.
Jos oma sisäinen puhe on valtaosin kriittistä, virheet ja epäonnistumiset eivät ole enää vain yksittäisiä tilanteita. Ne muuttuvat kertomuksiksi siitä, millainen ihminen on. Kuormitus ei synny pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, mitä siitä ajattelee.
Itsemyötätunto voi auttaa. Se ei tarkoita sitä, että rimaa lasketaan tai tavoitteista luovutaan. Kyse on jostain arkisemmasta ja samalla yllättävän vaikeasta: tavasta olla itsensä puolella silloin, kun asiat eivät mene niin kuin toivoi. Ratkaisevinta ei ole se, mitä tapahtui vaan se, mitä sen jälkeen tapahtuu omassa mielessä.
Itsemyötätunto ei ole abstrakti ajatus, vaan konkreettinen taito. Sen voi pilkkoa kolmeen hyvin käytännölliseen osaan:
Huomaa mitä tapahtuu
Pysähdy hetkeksi ja huomaa tilanne sellaisena kuin se on. Älä liioittele tai vähättele.
Huomaa myös, mitä tapahtunut sinussa herättää. Voit sanoa hiljaa mielessäsi esimerkiksi “Nyt on vaikea hetki”, “Tämä tuntuu pahalta” tai ”Nyt ahdistaa”. Sano ne sanat, jotka kuvaavat kokemustasi parhaiten.
Jo pelkkä tunnistaminen rauhoittaa hermostoa.
Muista: et ole yksin etkä ainoa
Vaikeudet eivät tarkoita, että sinussa on jotain vialla. Ne tarkoittavat, että olet ihminen. Kaikkien elämään kuuluu epäonnistumisia ja vaikeita tunteita. Ne eivät ole poikkeus vaan osa normaalia ihmisen elämää.
Me kaikki epäonnistumme. Me kaikki petymme. Me kaikki kamppailemme välillä. Se on osa jaettua ihmisyyttä.
Puhu itsellesi kuin hyvälle ystävälle
Mitä sanoisit ystävälle tässä tilanteessa?
Hankalassa hetkessä meistä monelta löytyisi vastaavassa tilanteessa olevalle ystävälle ymmärrystä, kannustusta ja suhteellisuudentajua. Itselle tarjoutuu herkästi jotain muuta – vaativuutta, moitteita ja syytöksiä.
Itsemyötätunnossa opettelemme sanomaan nuo samat kannustavat ja tukevat sanat myös itselle. Osoittamme itsellemme, että olemme omalla puolellamme, vaikka kaikki ei mennyt niin kuin toivoimme.
Juuri se, miten suhtaudumme vaikeisiin hetkiin ja itseemme niiden aikana, muuttaa kokemustamme eniten.
Tutkimuksissa on nähty, että itsemyötätunto ei heikennä tekemistä, vaan tukee sitä. Se auttaa palaamaan nopeammin takaisin liikkeeseen. Se tekee tilaa oppimiselle sen sijaan, että mieli käpertyisi kokemuksen ympärille ja ajatukset alkaisivat kiertää luuppia.
Vaativuus yrittää usein viedä eteenpäin puskemalla. Itsemyötätunto tekee sen tukemalla.
Ero ei aina näy ulospäin. Sisäisesti se tuntuu kuitenkin erilaiselta. Vaativuudessa on jatkuva jännite. Itsemyötätuntoisessa suhtautumisessa on enemmän tilaa hengittää ja löytää suunta uudelleen.
Ja juuri siitä syntyy kestävyys.
Se ei tarkoita, että kriittinen ääni katoaisi. Se ei vain enää yksin määritä suuntaa.
Pääni sisällä oli vuosien ajan ääni, joka ei koskaan ollut tyytyväinen. En pitkään aikaan edes huomannut sitä ääntä.
Se kulki mukana aivan tavallisissa hetkissä: peilikuvassa, tekemättömien asioiden listassa, väsyneissä aamuissa, virheissä, joita muut eivät edes huomanneet.
Ääni, joka sanoi:
“Olisit voinut tehdä paremmin.”
“Miksi et saanut enempää aikaan?”
“Et kai aio levätä vielä?”
Koska se oli ollut mukanani niin kauan, pidin sitä normaalina. Luulin, että kaikkien päässä puhutaan samalla tavalla. Että jatkuva itsensä arviointi kuuluu aikuisuuteen, vastuullisuuteen ja tavoitteellisuuteen.
Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ollutkaan motivaatiosta. Kyse oli tavasta olla itseäni vastaan.
Hiljainen ankaruus
Kaikki ankaruus ei näytä ulospäin kovalta.
Joskus kaikkein kuluttavin ääni on juuri se hiljainen: jatkuva tyytymättömyys, itsensä vähättely, loputon tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi.
Se voi kuulostaa jopa “järkevältä”.
“Minun pitäisi yrittää enemmän.”
“En voi valittaa, monella menee huonommin.”
“Olen vain laiska.”
“Ei tämä vielä riitä.”
Ja koska moni meistä suorittajista on saanut kiitosta pärjäämisestä, tunnollisuudesta ja tehokkuudesta, ankaruudesta tulee helposti osa identiteettiä.
Emme enää huomaa, miten raskasta on elää ihmisen kanssa, joka ei koskaan ole tyytyväinen meihin — varsinkin silloin, kun se ihminen olemme me itse.
Näinkö puhuisin ystävälleni?
Yksi pysäyttävimmistä kysymyksistä, joita olen itseltäni kysynyt, on ollut tämä: Jos ystäväni olisi yhtä väsynyt, epävarma tai keskeneräinen kuin minä juuri nyt olen — puhuisinko hänelle näin?
En puhuisi.
En sanoisi hänelle, että hänen pitäisi jaksaa enemmän. En vähättelisi hänen tunteitaan. En kutsuisi häntä epäonnistuneeksi huonon päivän vuoksi.
Todennäköisesti sanoisin:
“Sinulla on ollut paljon kannettavaa.”
“Sinä tarvitset lepoa.”
“Olet silti arvokas.”
Mutta itseä kohtaan myötätunto tuntuu usein paljon vaikeammalta. Ehkä siksi, että olemme oppineet uskomaan ankaruuden pitävän meidät kasassa.
Suorittaminen voi näyttää vahvuudelta
Joskus jatkuva suorittaminen näyttää ulospäin pärjäämiseltä. Ihminen hoitaa työnsä. Vastaa viesteihin. Huolehtii muista. Jaksaa vielä vähän lisää.
Mutta samaan aikaan sisällä voi olla jatkuva pelko siitä, ettei riitä sellaisena kuin on. Silloin elämä alkaa helposti rakentua hyväksynnän ansaitsemisen ympärille: kun olen tehokkaampi, rauhallisempi, parempi, sitten voin ehkä hengittää hetkeksi.
Ongelma on siinä, ettei se hetki yleensä koskaan tule. Koska ääni, joka rakentuu riittämättömyydelle, löytää aina uuden syyn vaatia enemmän.
Lempeämpi tapa puhua itselle
Sisäinen puhe ei muutu yhdessä yössä. Varsinkaan, jos ankaruus on ollut tapa selviytyä elämästä pitkään. Mutta ehkä ensimmäinen askel ei olekaan rakastaa itseään täydellisesti.
Ehkä riittää, että alkaa huomata.
Huomata ne hetket, joissa satuttaa itseään sanoilla, joita ei koskaan sanoisi kenellekään muulle. Huomata, miten nopeasti vähättelee omaa väsymystään. Huomata, miten vaikeaa on olla keskeneräinen ilman häpeää.
Ja ehkä vähitellen voi opetella jotain uutta. Sellaista sisäistä puhetta, joka ei rakenna elämää pelkän vaatimisen varaan.
Sellaista, jossa ihminen saa olla myös väsynyt, epävarma ja kesken — ilman että hänen arvonsa katoaa.
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
