Sivu 12 – Hidasta elämää

Kun ajattelet: ”En halua enää elää tällaista elämää” – Helpotuksen sanoja muutoksesta haaveilevalle

Kuvittele tilanne, jossa olet päättänyt ryhtyä rehellisemmäksi omassa elämässäsi. Sinulla on ympärilläsi paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kanssasi vähintäänkin pari vuosikymmentä. On aviopuoliso ja laaja ystäväpiiri niin opiskeluajoilta, harrastuksista kuin töistäkin.

Aviopuolison kanssa olette tavanneet opiskeluaikana ja yhteisiä vuosia on takana kohta kolmekymmentä. Suhde on toisiaan kunnioittava ja vakaa, molemmat ovat tahoillaan keskivertoa itsenäisempiä. Puolisosi on vaativassa työssä johtajana kansainvälisessä yrityksessä, ja matkapäiviä tulee viitisenkymmentä vuodessa.

Vastaat pääasiassa arjen sujuvuudesta ja kotiasioiden hoitamisesta. Sinulla on kaksi lasta, joista nuorempi on lähestymässä teini-ikää ja vanhempi aloittanut opiskelut uudella paikkakunnalla. Apua ja tukea kaipaavat vanhempasi asuvat kahdestaan muutaman sadan kilometrin päässä. Olet heidän ainoa lapsensa. Työskentelet kymmenettä vuotta tietotyössä ja pienen tiimin esihenkilönä keskisuuressa yrityksessä. Yrityksen tilanne on epävakaa, koska aikaimpien vuosien investoinnit eivät ole tuottaneet odotettua tulosta. Vapaa-ajalla teet paljon vapaaehtoistyötä lasten harrastuksiin liittyen ja lisäksi harrastat itse yhdessä naisporukan kanssa sulkapalloa ja erilaisia jumppia. Elämä on monella tavalla hyvää, mutta silti olo sisällä on jotenkin ontto.

Elätkö omaa elämääsi sivuroolissa?

Kun ihminen ryhtyy rohkean rehelliseksi, alkaa hän tarkastelemaan itseään ja ympäröivää elämään lempeän kriittisesti. Usein matkaan sysää tuntemus, että elät ikään kuin oman elämäsi sivuroolissa. Tai tunnet, ettet elä omaa elämääsi alkuunkaan.

Mistä voisi lähteä liikkeelle? Mitä nämä ihmeelliset tunteet ovat, joita vain rehellisempi pohdiskelu itsekseen aiheuttaa? Moni toisaalta kiirehtii tekemään elämäänsä tarvittavia totaalisia muutoksia ja se saattaa sysätä melkoiseen pyörremyrskyyn muutenkin epävakaassa tunteessa ja tilanteessa. Kiirehtiminen saattaa nostaa heti alkuun niin tukalan tunteen, ettei pääse matkan alkua pidemmälle. Aivan kuin seinä nousisi pystyyn rehellisyyden edessä.

Saako näin tuntea?

Jos ajatellaan esimerkin henkilöä, on hänellä kaikki elämän langat aika hyvin käsissä. Kun tällainen henkilö saa mahdollisuuden tarkastella elämäänsä vain omasta näkökulmastaan, vaikka lomalla, saattaa pintaan nousta tarve hidastamisesta.

Miten olen näin loppu ja väsynyt jatkuvasti, vaikka teenkin minulle kivoja asioita? Miksi tarvitsen lomaa minulle rakkaista ihmisistä? Milloin olen ehtinyt ajatella omia ajatuksiani? Saanko tuntea näin?

Monella ensimmäinen rehelliseen käsittelyyn tuleva tunne saattaa kummuta omien tarpeiden esiintulolla sopivalla hetkellä.

Olemme tottuneet tietämään, mitä seuraavaksi tapahtuu

Epävarmuuden tunne valtaa usein mielen, kun tulee rehellisesti tietoiseksi oman elämänsä tilanteesta. Hetkellisesti kaikki näyttäytyy sekavana ja epämääräisenä. Mieli tulvii erilaisia kysymyksiä ja lähes kaikkeen vastaus tuntuu olevan ”En tiedä”. Tietämättömyyden hyväksyminen epävarmuuden jälkeen on avainasemassa.

Olemme tottuneet tietämään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja tavallaan käsikirjoittamaan elämäämme syvällä tasolla joskus paljonkin ennakkoon. Onko silloin tilaa elämälle tapahtua? Onko silloin tilaa mennä hetkiin tietoisena ja itseään kuunnellen ja kunnioittaen? Ei ole, ja se on täysin inhimillistä.

Alkuun voi näyttää siltä, ettei mikään muutos ole mahdollinen

Pelko seuraa epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Mitä tapahtuu, jos muutan elämäni paletissa jotain? Miten voin olla varma, että muut ymmärtävät uusia ajatuksiani ja näkemyksiäni? Hyväksyvätkö he minut silti? Rakastavatko lähimmät ihmiset minua, jos e ole olemassa heitä varten? Saanko enää koulutusta vastaavaa työtä muualta, vaikka olenkin osaava ja innokas oppimaan vielä uutta? Miten tiimini pärjää kaikessa paineessa, jos lähtisin? Miten puolisoni pärjäisi lasten kanssa, jos en aina hoitaisi kaikkia kotiaskareita? Miten lapset pärjäisivät elämänvalinnoissaan, jos en olisi kertomassa heille hyviä ratkaisuja? Kuka hoitaisi naisporukan kevätturnauksen, jos minä lähtisinkin joogamatkalle yksin? Miten vanhempani selviävät, jos alan priorisoimaan itseäni? Miten lapseni suhtautuvat minuun, jos en enää seiso kaukalon laidalla kaikkia pelejä? Voinko sanoa, että tarvitsen hoivaa ja huolenpitoa, läheisyyttä vaikka olen aikuinen?

Rehellisyys on syvää näkyväksi tulemista itselle ja muille

Tällaiset kysymykset ja ajatukset usein täyttävät mielen totaalisesti, kun alkaa tarkastelemaan elämäänsä rehellisesti. Näet ikään kuin unelmatilanteen, jonka jälkeen mieli alkaa tuottaa satoja esteitä.

Alkuun saattaakin näyttää siltä, että mikään muutos ei ole mahdollinen. Mutta jos uskaltaa puhua ääneen omista tunteista, toiveista, haaveista ja epävarmuuksista ja peloista lähimmille ihmisille huomaa, että aika moneen asiaan saa ymmärrystä ja tukea.

Rehellisyys onkin syvästi näkyväksi tulemista itselle ja muille, ja se on monelle samaan aikaan suurin pelko ja syvin tarve ja toive. Ensin kannattaa tehdä pohdintoja itsekseen jonkun aikaa ja vaikka kirjoittaa niitä ylös. Palata ajatuksiin, vaikka viikon päästä ja jalostaa niitä eteenpäin. Pohtia, mikä on rehellisesti tärkeää ja mitkä voisivat olla ensimmäisiä askeleita kohti tavoitetilaa.

Malta edetä rehellisyydessä verkkaisesti

Mitä pienemmin pystyy avaamaan ajatuksiaan pikkuhiljaa lähimmille ihmisille, sitä varmemmin jatkavat he kulkua elämässäsi kanssasi. Muiden on myös helpompi yhtyä matkaasi, jos osaat heti kertoa heille, miten asiaa voisi lähteä yhdessä viemään eteenpäin niin, että kaikilla olisi turvallista. Jos he rakastavat sinua varauksetta, haluavat he sinulle hyvää ja siksi ratkaisuja päästään pohtimaan yhdessä. Mitään ei tarvitse kerralla muuttaa ja uusia toimintamalleja kannattaa muutenkin testata vähän kerrallaan ja verkkaiseen tahtiin. Koko elämää ei kannata kerralla muuttaa, ellei elämä siihen tahtomatta sysää.

Syvä rehellisyys ei voi tuottaa mitään pahaa – Siis pelko pois!

Tärkeää on koko ajan viestiä rehellisesti ympärillä oleville tärkeille ihmisille, missä kohtaa muutosmatkallasi olet menossa ja mitä tunteita milloinkin koet. On hyvä muistaa, että rehellisyyden muutosmatkasi vaikuttaa valtavan paljon joka tapauksessa elämäsi ihmisiin.

Tuotat kokonaisuuteen uusia näkökulmia ja asetelmia, jotka sysäävät muiden ajatukset ja toiminnan uusille raiteille: On siis turha ajatella, että voisit mitenkään suojella muita oman muutoksesi vaikutuksilta.

Ja oikeastaan miksi pitäisikään? Jos olet matkalla rehellisemmäksi, olet matkalla kohti sitä ihmistä, joka syvimmiltäsi olet. Palaat ikään kuin pala palalta ihmiseksi, jona olet tähän maailmaan syntynyt. Voiko se olla jotain kamalaa ja pahaa? Ei voi. Ei siis ole mitään syytä siis suojella muita sellaiselta henkilöltä, joka voi matkan läpikäytyään kohdata itsensä ja muut rakkaudesta käsin sydän ja mieli avoinna.

Jos haluat olla rehellisempi itseäsi ja muita kohtaan, kurkkaa Rohkeasti rehellinen -kirja ja Rohkeasti rehellinen -itseilmaisukortit.

Joulu on erityisen vaikeaa aikaa riippuvuudesta toipuvalle – Näin valmistaudut etukäteen

Joulu on suurimmalle osalle meistä, joilla on riippuvaisia toimintamalleja korkean riskin tilanteiden äiti ja kuningatar. Stressi, kuormittavat sosiaaliset tilanteet sukulaisten kanssa, kulutuskeskeisyys, herkkujen ylitarjonta ja pakolliset perinteet sisältyvät kaikki tähän vuoden huippujuhlaan, johon valmistaudutaan nykyään jopa viikkoja ennen. Ne ovat itsessään jo vahvoja triggereitä tämän korkean riskin tilanteen sisällä.

Kaikilla ei ole perhettä tai ystäviä, joiden kanssa aikaa viettää. Näin monet kokevan joulun aikaan syvää yksinäisyyden kokemusta. Omaan haasteensa tuovat myös muutokset rutiineissa ja tyhjät päivät.

Meille, joilla on riippuvuuksia tai jotka olemme toipumisen tiellä, joulun aika on yksi suurimmista koetinkivistä haastavan käyttäytymisen suhteen. Tilannetta ei helpota se, että joulun aika nostaa monesti pintaan sellaisia vaikeita tunteita, jotka ovat traumataustojemme kaikuja.

Muistamme lapsuuden joulujen turvattomuuden, osattomuuden, pettymykset, jopa pelon. Monille meistä jouluihin liittyy muistoja, jotka saavat kehomme jännittymään vielä tänäkin päivänä. Itse muistan läheisten alkoholinkäytön ja sekoilut. Myöhemmiltä jouluilta mukaan tarttui väkivallan pelko arvaamattoman perheenjäsenen läsnä ollessa.

Nämä tunteet vahvistavat kokemusta omasta erillisyydestä, yksinäisyydestä ja riittämättömyydestä – emmekä edes välttämättä tiedosta, mistä on kysymys. Koemme joulun lähestyessä syvää pahaa oloa, jota pakenemme riippuvuuden lohduttavaan syliin.

Tämä on helppoa, koska houkutukset ovat helpommin saatavilla.

Automaattiset ja siten tiedostamattomat mahdollistavat ajatukset ohjaavat toimintaamme haitalliseen suuntaan. ”Kyllä nyt jouluna pitääkin herkutella.”, sokeririippuvainen ajattelee. ”Toki minä nyt joulun kunniaksi voin ottaa lasillisen. Joulu on vain kerran vuodessa.”, saattaa alkoholiriippuvainen vakuutella itselleen. Uupuneen läheisriippuvaisen ajatuskulku saattaa olla ”Kuka muu sukulaisten joulutapaamisen järjestää kuin minä? Niinhän se on aina mennyt.”

Yksi joulun kunniaksi itselle sallittu alkoholiannos, herkutteluilta tai shoppailusessio johtaa helposti meillä riippuvuuksiin taipuvaisilla pidempään repsahdukseen. Koska vaikka on itselleen kuinka vakuutellut, että ”joulun aikaan on ookoo”, riippuvaisen toimintamallin kanssa flirttailusta seuraava häpeä, syyllisyys ja pettymys ajaa helposti syvemmälle riippuvuuden haitalliseen kehään.

Kuinka meidän riippuvuuksiin taipuvaisten kannattaa varautua siihen, että korkean riskin tilanteita on korostetun paljon?

Ennakointi on ensiarvoisen tärkeää. Haastaviin päiviin voi tehdä toimintasuunnitelman tai jopa lukujärjestyksen. Hyvät yöunet, verensokerin ja hermoston tasapaino ovat hyvä perusta, jolle alkaa rakentaa. Luo siis itsellesi mahdollisuuksien mukaan väljä aikataulu. Jätä aikaa hengittelyyn ja venyttelyyn. Ole tietoinen siitä, mikä on seuraava tehtävä asia ja valmistaudu ajoissa. Stressi on todella iso triggeri, joten hengitä, hengitä ja vielä kerran hengitä.

Jos kohtaat haastavia tilanteita, ota aikalisä. Sanoita omat tunteesi, tarpeesi ja rajasi toisille, jos vain mahdollista. Jos tarpeen, poistu paikalta – vaikka vain hetkeksi.

Puhu ihmisille, läheisille, ystäville. Pidä puhelin saatavilla. Hakeudu ihmisten joukkoon. Älä jää yksin. Jos sinulla on tukihenkilö, kysy, voiko hän olla puhelimen äärellä, että voit soittaa hänelle. Monessa vertaistukiryhmässä on järjestetty enemmän tapaamisia, joissa voi kohdata ihmisiä.

Puhu ihmisille etukäteen. Jos et voi kertoa suoraan riippuvaisesta käyttäytymismallistasi, voit sanoa, ettet halua juoda juuri nyt.

Jos tiedät, että olet yksin, onko mahdollista tehdä jotain merkityksellistä, kuten hyväntekeväisyystyötä? Minä olin yhden joulun New Yorkissa auttamassa hurrikaani Sandyn uhreja lapsiperheille järjestetyssä tapahtumassa. Pakkasimme ja jaoimme lahjoja, jaoimme ruokaa ja leikimme lasten kanssa.

Jos sinulla on terapeutti, voi olla hyvä ottaa tapaaminen juuri ennen joulunpyhiä, jotta saat kevennettyä tunnelastiasi. Samalla voit pyytä terapeutiltasi juuri sinulle sopivia täsmävinkkejä haastaviin tilanteisiin.

Jos kaikesta valmistautumisesta huolimatta tapahtuu niin, että retkahdat, repsahdat tai lipsahdat haitalliseen toimintamalliin, ole itsellesi lempeä. On kysymys todella tunteikkaasta vuodenajasta. Sen kokeminen tekee sinulle varmaan kipeää.

Myös retkahtaminen on kipeää. Se, että lisäät omaa kipuaasi sättimällä itseäsi, ei auta sinua. Päinvastoin. Tämä ei tarkoita sitä, ettekö voisi olla itseäsi kohtaan jämäkkä, tehdä korjausliikettä ja yrittää uudestaan. Ainoa tapa millä voit mokata on, että luovutat.

Ja mikä tärkeintä, muista, että tämäkin menee ohi. Joulu on vain kerran vuodessa ja ensi jouluna olet todennäköisesti viisaampi sen suhteen, mikä sinulle sopii ja mikä ei.

Millainen olisi maailma, jossa kunnioittaisimme kehomme viisautta? 15 kysymystä inhimillisemmän elämän puolesta

Millainen olisi maailma, jossa kunnioittaisimme kehomme hiljaista viisautta? Jossa syvään hengittäminen olisi niin luonnollista, ettei sitä tarvitsisi uudelleen opetella? Jossa kehon kieli olisi tärkein kieli hallita?

Millainen olisi maailma, jos oppisimme jo koulussa lukemaan hermostojamme? Jos tietäisimme, miten päästä taistele- tai pakene tilasta takaisin sisäiseen rauhaan? Miten vastata toiselle reagoinnin sijaan? Miten löytää ymmärrystä myös häntä kohtaan, joka ajattelee eri tavalla? Näyttää erilaiselta?

Mitä jos myötätunto ja terveet rajat olisivat kansalaistaitoja? Mitä jos opiskelisimme rakkautta kertausharjoituksena? Tuntisimme jokainen olevamme osa yhtä suurta kokonaisuutta. Tietäisimme luissa ja ytimissämme, että jokaisella, pienelläkin teollamme on vaikutusta tällä planeetalla.

Millainen olisi maailma, jossa meidän ei tarvitsisi uupua? Ei tarvitsisi suorittaa voimavarojemme äärirajoilla vain saadaksemme arvostusta. Mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisimme olemasta koneita? Pitäisimme äänekkäämmin ihmisyyden ja inhimillisyyden puolia. Muistaisimme, että lopulta olemme jokainen vain ehtyviä luontokappaleita. Meillä on vain tämä yksi elämä aikaa kokea.

Mitä jos emme enää odottaisi, vaan antaisimme kehomme puhua? Voisiko se olla ensimmäinen askel kohti syvempää yhteyttä, sielua? Sitä paikkaa, josta käsin näemme itsemme osana toista, osana ympäröivää yhteiskuntaa, luontoa ja tätä piskuista maapalloa, josta voimme yhä pitää huolta. Mitä jos kaikki onkin lopulta hyvin yksinkertaista?

Täysillä yrittäminen jää helposti päälle – Entä jos hellittäisit vähän?

Luulen, että sinut(kin) on kasvatettu käärimään hihoja erinäisten asioiden eteen. Näkemään vaivaa ja paiskimaan hommia. Kestämään painetta ja tarvittaessa pinnistelemään. Ylittämään esteet ja nousemaan korkeimmalle pallille.

Huomaatko, miten helposti se on jäänyt päälle?

Alunperin kyse oli siitä, että kannattaa nähdä vaivaa sellaisten asioiden eteen, joilla on itselle merkitystä. Mutta kas kummaa, puristan alati hampaita yhteen ja hilloan sisääni kaikkea mitä sinne ei kuulu. Ihan varma en ole enää edes siitä, mikä on itselleni tärkeää ja mikä ei. Painan silti sata lasissa, etten jää kiinni mistään, koska silloin maailma kaatuisi.

Ehkä olisi aika päästää jostain irti? Katsoa ja kokeilla, mitä siitä seuraa.

Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Se, että päästää jostain irti.

Tavanomaisella paahtamisella ja suorittamisella on se salakavala piirre, että se adaptoituu helposti. Addiktoiva tekeminen korvautuu toisella. Tissuttelija kääntyy himoliikkujaksi ja Netflixin töllääjä lukutoukaksi. Yhtälailla myös irti päästämisestä voi tulla suoritus, jota pidetään yllä self-help -oppaiden, podcastien ja verkkokurssien avulla.

Irvokkaimmillaan irti päästäminen muodostuu entistä tiukemmin kiinni pitämiseksi.

Todellista irti päästämistä edeltää varsin usein oman heikkouden ja rajallisuuden tunnustaminen. Sen sisäistäminen, että monista kohdin murtunut astia, jota niin hanakasti yritän pitää koossa, on kenties tarkoitettu hajoavaksi.

Ja se tapahtuu…

(rumpujen pärinää)

… Päästämällä irti.

Kun syntyy tilaa, sirpaleet leviävät lattialle. Se on ainoa keino, että niistä voi rakentua jotain uutta.

Irti päästämisen tulisi kiteytyä rituaaliin. Konkreettiseen kokemukseen ja virstanpylvääseen, joka symboloi irti päästämisestä aukeavaa tilaa muutokselle. Tämä kysyy todistavia silmäpareja, ihmisiä, jotka näkevät sinut.

Kyse ei ole mistään näytelmästä, vaan päinvastoin, autenttisena ihmisenä ihmiselle olemisesta. Kaiken sen näkyväksi tulemisesta, mikä niin usein jää arjen lukuisten roolien alle.

Tällainen tila ja sille vapaaehtoisesti antautuminen sysää liikkeelle muutosta, joka tuntuu usein luissa ja ytimissä. Se saa hengityksen kulkemaan vapaammin, kenties murtaa kyynelkanavat. Kun irti päästäminen ei tapahdu pelkästään ajatuksen tasolla, vaan jyrää läpi kehon, siihen voi luottaa ja antautua sen synnyttämien aaltojen vietäväksi.

Ne aallot heittävät hyvästit asioille, ihmisille ja tunteille, joihin aiemmin ripustit itsesi.

Samalla ne kuljettavat sinut jälleen piirun verran lähemmäs kotia.

Toisen hiljaisuus keskustelussa saa aikaan vääriä tulkintoja – Tästä se johtuu

”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa” väittää vanha suomalainen sananlasku. ” On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset”, kuuluu toinen tuttu sanonta, jota on väitetty mm. Lincolnin lausumaksi. Vaikenemiseen kannustavia lausahduksia löytyy useita.

Hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Yhteyttä toiseen ei voi luoda, jos on koko ajan äänessä eikä kuuntele toista. Ongelmallista on se, jos ottaa puhumattomuudesta itselleen toimintatavan ja pysyttelee koko ajan vain kuuntelijan roolissa.

Jos olemme hiljaa keskustelussa, toinen ihminen alkaa mielessään täyttää omilla selityksillään ne kohdat, joita ei ääneen sanota. Mieli ei pidä epävarmuudesta ja alkaa keksiä syitä ja selityksiä. Sisäinen selitystehdas suoltaa monenlaisia selityksiä toisen motiiveista ja ajatuksista.

”Se on varmaan niin järkyttynyt, ettei saa sanaa suustaan”
”Vaikeneminen on myöntymisen merkki”
”Sitä ei varmaan kiinnosta tämä koko asia”
”Siitä tämä on niin tyhmä idea, ettei se viitsi sanoa mitään”

Me ihmiset olemme luonnostaan tarinankertojia. Mielellä on taipumus muuttaa yksittäiset, irralliset tapahtumat eheäksi kertomukseksi.
Täytämme tiedossamme olevat aukot luomalla selityksiä asioille ja tapahtumille, joiden syytä emme tunne. Alitajuisesti mieli hakee koko ajan selityksiä ja saattaa yhdistää satunnaisistakin jutuista yhteensopivia kokonaisuuksia. Saatamme niputtaa tapahtumat, joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä keskenään ja kuvitella näin virheellisiä syy-seuraussuhteita. Alamme luoda itse tarinoita tapahtumien syistä.

Samalla tulkitsemme koko ajan toisten kehon kieltä – ilmeitä, eleitä ja asentoja.
Esimerkiksi, jos joku ei sano mitään ja näyttää vakavalta, saatamme olettaa, että hän on vihainen. Ikävintä on, että usein kuvittelemme tulkintojemme olevan oikeita ja toimimme niiden perusteella.

Virheellisten tulkintojen torppaamiseksi olisi hyvä saada kaikkien ääni mukaan keskusteluun. Meistä kukaan kun ei ole ajatustenlukija, vaikka niin kuvitteleekin.

Ellei toinen puhu, kannattaa kysyä hänen mielipidettään, kokemustaan ja ajatuksiaan keskusteltavasta asiasta. Silloin ei tarvitse käyttää sisäisiä tulkkeja, joiden käännökset ovat usein todellisuutta vääristäviä.

Tutustu Reijan Rohkeasti rehellinen -itseilmaisukortteihin, jotka auttavat lisäämään itsetuntemusta, sosiaalista rohkeutta ja rehellisempää puhetta. Korttien avulla tunnistat pohdit ja purat avoimuuden ja rehellisyyden esteitä. Löydät kortit TÄÄLTÄ.

Rakastetuksi tuleminen ei pelasta meitä tyhjyyden tunteelta – Tämä sen sijaan auttaa

Meistä jokainen haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Toivomme ja uskomme, että siten kaikki epäilykset omasta arvostamme haihtuisivat pois ja pääsisimme kokemaan rakkauden autuutta ja täyteyttä.

Valitettavasti rakastetuksi tuleminen ei pelasta meitä tyhjyyden tunteelta, sillä hyvin pian mielemme ylituomari rupeaa epäilemään rakkautta. Rakastetaanko meitä riittävästi? Tai rakastetaanko meitä ylipäätään oikealla tavalla?

Rakastetuksi tulemisen toive nousee pelosta, että emme ole rakkauden arvoisia emmekä kelpaa muille, joten meidät hylätään. Mitä enemmän rakastetuksi tulemista toivomme, sitä enemmän – vetovoiman lain mukaan – vedämme pelkoa puoleemme. Ja sitä orvommaksi ja tyhjemmäksi tunnemme itsemme ja elämämme.

Ja jos vaikka toiveemme toteutuisikin ja tulisimme täydellisen ihanasti rakastetuiksi, pian rakkauden menettämisen pelko hiipii mieleemme. Ulkopuolelta annettu rakkaus ei onnistu ikinä sammuttamaan sisäistä pelkoamme rakkauden ulkopuolelle jäämisestä. Kuten vanha kansa sanoo: kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Viihdemaailman supertähdet, jotka ovat päällisin puolin saaneet kaiken ja joita tuhannet ja miljoonat ihmiset ihailevat ja rakastavat, kertovat usein heistä tehdyistä dokumenteissa, miten tyhjältä kaikki tuntuu. Ihailun ja rakkauden määrällä ei ole väliä, sillä mikään määrä ei onnistu sammuttamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta.

Ulkopuoleltamme tuleva rakkaus ei onnistu tyydyttämään meitä, jos oma yhteytemme rakkauteen on poikki tai jos emme haavoittuvuuden pelossa uskalla avautua rakkaudelle. Jos olemme unohtaneet rakkauden virtaavan meissä aina tai jos yritämme tulpata sen virtauksen meissä, olomme ja elomme tuntuu todella tyhjältä.

Rakkaus virtaa tähän maailmaan meidän kauttamme

Rakkauden lähde ei ole ulkopuolellamme, vaan se löytyy sisältämme. Tunnet sen lämmön välittömästi, kun ajattelet lempeästi ja rakkaudella omia läheisiä ihmisiä. Tai jopa lemmikkieläimen helliminen saa rakkauden virtaamaan.

Meidän ei tarvitse osata valmistaa tai tehdä rakkautta, sillä rakkaus on elämänvoima, joka virtaa jo meissä jokaisessa. Mutta meidän pitää antautua rakkaudelle.

Kun itse avaudumme rakkaudelle ja annamme se esteettä virrata, täytymme rakkaudesta. Silloin huomaamme, että rakkaudettomuuden pelosta syntynyt tyhjyys on täyttynyt. Kun täytymme rakkaudella, koko olemuksemme ja elämämme täyttyy rakkaudella. Rakkaus säteilee kaikkialla, minne katsomme tai missä olemme.

Meidän ei tarvitse kaivata rakkautta tai toivoa tulevamme rakastetuiksi, sillä me olemme rakkautta.

Rakkaus ilmenee arjessamme rakkaudellisuutena

Jokainen tekomme ja toimemme voi olla rakkauden teko, kuten aamupuuron keittäminen tai pyykkien ripustaminen kuivumaan. Kun annat rakkaudelle luvan virrata ja menet eteiseen vastaan töistä palavaa puolisoasi tai teet voilevät valmiiksi perheen teineille, rakkaudellisuus täyttää sinut ja arkesi.

Kun kylmänä päivänä tunnet teekupin lämmön käsiesi välissä tai nautit mandariinin tuoksusta sitä kuoriessasi, voit aistia rakkauden virtaavan sinusta elämääsi ja elämän rakastavan sinua takaisin. Silloin et tunne enää tyhjyyttä, sillä sinun kauttasi kumpuava rakkaus on täyttänyt sinut ja elämäsi.

Jokainen hetki elämässä antaa meille mahdollisuuksia rakastaa, mutta on meidän vastuullamme, tartummeko rakkauden mahdollisuuksiin.

Oletko sinä tänään halukas rakastamaan?

Lisää vinkkejä siitä, miten antautua rakkaudelle ja miten voit poistaa esteitä rakastamisen tieltä löydät kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi

Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Onko arjesta tullut kilpajuoksua ajan kanssa? – Hidastamalla et menetä mitään vaan saat kaikkein tärkeimmän

Olen pelännyt sitä, että aika loppuu kesken. Sitä, etten ehdi ajoissa. Sitä, että kaikki muut saavuttavat enemmän. Sitä, että olen liian vanha johonkin, liian nuori johonkin toiseen asiaan.

Jossain kohtaa tuntui, että juoksen kilpaa ajan kanssa ja silti se valuu sormieni läpi — sekunnit ja minuutit, kuukaudet ja vuodet.

Vasta elämän isot pysähdykset ja uuvahtaminen saivat ajan myötä ymmärtämään, sisäistämään ja oivaltamaan, että se mikä on laittanut suorittamaan ja juoksemaan kovempaa, on ollut oma sisäinen uskomusmaailma — ja etten todellisuudessa ollut jäljessä mistään, enkä ollut koskaan ollutkaan.

Lopulta vasta pysähtyminen sai oivaltamaan, että kovaa eteenpäin juostessa unohtaa oikeastaan huomata kaikkein tärkeimmän.
Kaiken, mikä on jo tässä.
Ne tavalliset arkiset yksityiskohdat, onnistumiset, teot, kosketukset, kohtaamiset.
Pienet ja suuret asiat, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin isoimmat tavoitteet.

Olen huomannut, että mitä hitaammin nykyisin kuljen, sitä hitaammin aika kulkee ja sitä arvokkaammalta se tuntuu.

Joskus aika kiteytyy sekunneiksi, jotka tuntuvat pitävän sisällään koko maailmankaikkeuden ja niin paljon enemmän:
Lämmin halaus ystävältä.
Aamun auringonsäteet verhojen välistä.
Keho, jota muistaa arvostaa.
Keskustelu, jossa tuntee jakavansa saman maailman toisen ihmisen kanssa.

Pelko siitä, että ei tee tarpeeksi tai riitä on pehmentänyt otettaan sen myötä, kun on opettanut itseään pienin askelin olemaan rauhassa ja kokemaan turvaa olemisen kanssa. Lopulta kaikki, millä todella on merkitystä on tässä hetkessä — ei huomisessa tai menneessä vellomisessa, vaan tässä.

Uskon myös, että meidän ei tarvitse kokea totaalista uuvahtamista oppiaksemme, ettei rauha löydy suorituksista vaan jostain syvemmältä olemisen tasolta — riittää, että alkaa kiinnittää huomiota siihen, mitä kaikkea ehtii kehollaan päivän aikana aistimaan ja huomaamaan.

Hitaammin elämässä kulkeva ei lopulta menetä mitään, vaan ehkä jopa saa enemmän — sillä arki ei silloin koostu pelkistä etapeista joiden välissä on sumua, vaan elämisestä, aistimisesta, kaiken keskeneräisyydestä ja matkasta itsessään.

Mitä tiede sanoo trauman jälkeisestä kasvusta – kolme mielenkiintoista faktaa

”Se mikä ei tapa, vahvistaa”

Tämä Friedrich Nietzschen kuolematon lausahdus kiteyttää ajatuksen siitä, että vastoinkäymiset voivat kasvattaa ja kehittää meitä. Vaikka ajatus kärsimyksen vahvistavasta voimasta on ollut läsnä uskonnoissa ja filosofioissa vuosisatoja, sen tieteellinen tarkastelu on verrattain uusi ilmiö.

Termi posttraumaattinen kasvu viittaa tilanteeseen, jossa traumaattisten kokemusten läpikäyminen ei johda pelkästään toipumiseen, vaan myös kasvuun ja jonkinlaisiin myönteisiin muutoksiin. Tarkastellaan lyhyesti kolmea mielenkiintoista posttraumaattiseen kasvuun liittyvää tieteen näkökulmaa.

1. Kasvu on yksi vaihtoehtoinen seuraus traumaattisista kokemuksista

Traumat eivät osu kohdalle ilman seurauksia. Maanjäristyksen tavoin ne muuttavat elämää tarjoillen sietämätöntä kipua ja sietokyvyn rajoja rikkovaa tuskaa. Tämä ei ole poikkeuksellista, vaan normaali reaktio ennakoimattoman, ei-toivotun haasteellisen kokemuksen äärellä. Vaikka traumaattiset kokemukset voivat hetkellisesti heikentää toimintakykyä, suurin osa ihmisistä pystyy toipumaan ja jatkamaan eteenpäin jopa paremmin kuin olisi etukäteen uskonut, jopa kokemaan kasvua ja kehittymistä.

Kokemus posttraumaattisesta kasvusta ei ole onnekkaiden etuoikeus tai ainutlaatuisen hämmästyttävää, vaan suhteellisen yleistä. Ihmiset ympäri maailmaa kokevat jonkinlaisia positiivisia muutoksia mitä moninaisimpien haasteiden äärellä.

Kehittyminen ja kasvu ovat yksi mahdollinen seuraus traumaattisista kokemuksista, mutta ei kuitenkaan väistämätöntä, pakollista tai välttämätöntä. Silti se muistuttaa meitä siitä, että elämän myrskyjen keskellä voi löytyä uusia voimavaroja ja mahdollisuuksia, jotka vievät eteenpäin kohti merkityksellisempää elämää.

2. Kasvua ja kärsimys kulkevat rinta rinnan

Tutkimukset puhuvat selkeää kieltä sen puolesta, ettei posttraumaattista kasvua tapahdu ilman epämukavuutta, kipua ja ahdinkoa. Tämä edustaa erästä mielenkiintoista trauman jälkeisen kasvun paradoksia: kärsimys ja kasvu ovat yhteydessä toisiinsa ja kulkevat käsi kädessä. Traumaattiset kokemukset tai kärsimys eivät ole itsessään tavoiteltavia, jalostavia tai taikanappuloita kasvupyrähdykseen, vaan oleellista on kamppailu, selviytymistaistelu, johon traumaattiset kokemukset meidät johtavat.

Tuskan tiukassa syleilyssä tuskin riemuitaan upeasta kehitysmahdollisuudesta tai kohoteta ääneen kiitosta tulevasta valaistumisesta. Ei, silloin huudetaan, itketään, ollaan surusta sanattomia. Henkäys kerrallaan minuutit muuttuvat tunneiksi, tunnit päiviksi. Ja joskus synkinkin musta voi ajan myötä kevyt siveltimen veto kerrallaan saada lisää sävyjä, kenties lopulta jopa saavuttaa sateenkaaren väriloiston. Se, mikä alkoi selviytymistaisteluna, on vähitellen muuntunut kasvukokemukseksi.

3. Kasvu ei tarkoita kärsimyksen päättymistä

Vaikka trauman aikaansaama selviytymistaistelu voi toimia kehittymisen kasvualustana, se ei tarkoita, että ongelma olisi poistunut, menetys korvattu jollain aiempaa loistokkaammalla tai että suru olisi poissa. Kasvu ei ole vaihtoehto kivulle, vaan ne voivat molemmat olla olemassa yhtä aikaa ja elää rinnakkain. Juuri tämä on posttraumaattisen kasvun ydin – mahdollisuus kokea positiivisia muutoksia jopa niiden vaikeimpien asioiden äärellä.

Olosuhteet eivät välttämättä muutu paremmiksi, kenties sairaus ei parane. On ongelmia, jotka jäävät vaille ratkaisua ja menetyksiä, joita ei voida korvata. Mutta edes silloin meitä ei ole tuomittu elämään, jossa on pelkkä kärsimystä ja hampaiden kiristelyä. Silti, jopa näissä tapauksissa on mahdollista kokea samanaikaisesti elämän oleva jollain tavalla, jollain osa-alueella edes hieman aiempaa paremmin.

Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu tarjoaa trauman kokeneille toivoa ja käytännöllisiä tapoja auttaa itseään tai muita.

Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

Neljä syytä, miksi et puolusta itseäsi, vaikka sinun pitäisi

Tunnistatko tilanteita, joissa sinua loukataan tai rajojasi ylitetään etkä asetu puolustamaan itseäsi? Saatamme ohittaa sanallisen tölväisyn vaikenemalla, hymähtämällä, heittämällä asian leikiksi, vaihtamalla puheenaihetta tai jollain muulla tavalla. Vaikka sisällä kirvelee emme näytä sitä ulospäin. Annamme kohdella itseämme huonosti.

Loukkaukset ja henkiset tönäisyt ovat joskus tahallisia ja joskus voi olla niin, että meihin jalkansa pyyhkivä tyyppi ei edes tajua tehneensä jotain epäsopivaa. Ellemme puolusta itseämme ja sano ääneen, miten koemme toisen käytöksen hän ei sitä tule ehkä koskaan edes tietämään. Ja joka kerran kun puolustamme itseämme, se on hyvä, itsearvostusta lisäävä viesti myös itseltämme itsellemme ”Olen arvokas ja pidän huolta itsestäni”

Se, ettei puolusta itseään on usein tapa, joka on jatkunut pitkään. Syitä puhumattomuuden taustalla on monia. Kyse voi olla mm. jostain seuraavista:

Lukkoon meneminen

Tilanne on niin kiusallinen ja pelottava, että mieli menee ihan tyhjäksi, eikä keksi kerrassaan mitään sanottavaa siinä hetkessä kun pitäisi reagoida. Sanat ja ajatukset katoavat ja sopivat repliikit saattavat tulla vasta tunteja tapahtuneen jälkeen tai seuraavana päivänä, jos silloinkaan.

Konfliktin pelko

Pelko siitä, että itseni puolustaminen johtaa riitaan saa ohittamaan puolustusta vaativat tilanteet. Ajattelen, että on helpompi nielaista loukkaukset ja rajanylitykset kuin joutua sanaharkkaan.

Omat rajat eivät ole selkeät

Rajojen avulla tunnistan, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei; mihin haluan suostua ja mihin en. Rajat kertovat, miten haluan itseäni kohdeltavan. Toisinaan rajat kaipaavat selkeyttämistä.

Kun omat psykologiset rajat ovat selkeät, ne on helpompi ilmaista muille. ”Tuo loukkasi minua” tai ”En halua, että puhut minulle noin” kertovat missä rajani menee. Ja rajojen ääneen sanottaminen lisää itsekunnioitusta.

Pelko tunteen valtaan joutumisesta

Pelko siitä, että sisältä nouseva vahva tunne lähtee viemään tilannetta, enkä kykene kontrolloimaan itseäni saa puristamaan hampaat yhteen ja pitämään sanat sisällä. Pelkään, että viha, kiukku tai pettymys voi saada sanomaan asioita, joita kadun myöhemmin. Saatan sanoa jotain sellaista, mitä en oikeasti tarkoita. Kuvittelen, että on parempi vain purra huulta ja olla hiljaa, etten aiheuttaisi korjaamatonta vahinkoa ylireagoimalla.

Voit tutkia puhumattomuutesi syitä seuraavien kysymysten avulla:

Palauta mieleesi jokin tilanne, jossa et ole puolustanut itseäsi ja rajojasi:

– Mitä tunteita tilanne herätti?
– Mikä sinua tilanteessa loukkasi?
– Mistä tunnistat, jos vuorovaikutuksessa rajasi ylitetään? Nouseeko siinä jokin ajatus, tunne ja/tai kehon reaktio?
– Millaisin sanoin voisit osoittaa rajasi ja puolustaa itseäsi jatkossa?
– Kenen kanssa voisit turvallisesti harjoitella itsesi sanallista puolustamista?
– Kun mietit nyt loukkaavan tilanteen jälkeen: Mitä olisit halunnut sanoa? Mitkä ne sanat olisivat?
– Miten voisit jatkossa tukea itseäsi noissa tilanteissa?

Omaa itseilmaisua ja itsetuntemusta voi tutkia ja syventää Rohkeasti rehellinen -korttien avulla. Tutustu kortteihin TÄÄLLÄ.

Psykiatrian erikoislääkäri: ”Apua jaksamiseen ei haeta kepein perustein” – Kyse voi olla autismikirjosta

Kaupallisessa yhteistyössä lääkäriasema Recuror. Kirjoittaja Joel Holmén on psykiatrian erikoislääkäri.

Autismikirjon lisääntynyt julkinen huomio on tuonut avun piiriin monia sellaisia, jotka ovat vuosia olleet ongelmiensa kanssa yksin. Moni autismikirjoa itsellään epäilevä saa nyt avun ongelmiinsa riippumatta siitä, ovatko he lopulta autismikirjolla.

Tunne avun tarpeesta tulee ottaa vakavasti – oli kyseessä epäily autismikirjosta tai jokin muu syy

Kirjoitin kesällä autismikirjosta otsikolla “Toistuvan uupumuksen taustalla voi olla autismikirjo – naisten autismi selvästi alitunnistettu”. Tästä seurasi paljon kyselyjä autismikirjoon liittyen. Kiitos niistä. Joidenkin kanssa olemmekin edenneet konkreettisempiin kysymyksiin.

Autismikirjo on yleisesti ottaen moninkertaisen julkisen huomion kohteena kuin vielä vuosi tai kaksi sitten. Amerikan psykiatriyhdistyksen viime kevään kongressissa autismikirjoon liittyvä luentokokonaisuus keräsi kiinnostuneita enemmän kuin saliin mahtui. USA:ssa nouseva kiinnostuksen trendi on yleensä ennustanut suomalaisen keskustelun kehityssuuntaa tarkasti.

Moni yhteydenottaja kertoi epäilevänsä itseään autismikirjolle, mutta ei ollut varma onko perusteltua selvittää asiaa pidemmälle. Epävarmuus liittyi “muotidiagnoosi” – heittoihin, kuten “kaikkihan nyt epäilevät itseään autismikirjolle”. Huolet olivat samansuuntaisia, joita olemme kuulleet joidenkin vuosien ajan ADHD:n yhteydessä.

Olen urallani tavannut vain mielenterveyteensä vakavasti suhtautuvia ihmisiä. Apua jaksamiseen ei haeta kepein perustein. Otan siis myös autismikirjoa epäilevän henkilön huolen täydellä vakavuudella, enkä vähättele heidän kokemuksiaan. Kansalaisten laajempi tietoisuus autismikirjoon liittyvistä asioista on mielestäni vain hyvä asia.

Jos tietoisuus autismikirjosta aktivoi uupuneen ihmisen hakemaan apua, on se hyvä asia, riippumatta siitä, onko henkilö autismikirjolla vai ei.

Moni jää vuosiksi yksin epäröimään apuun hakeutumista – juuri he ovat nyt aktivoituneet lisääntyneen julkisen huomion myötä

Vastaanotolla tapaan jatkuvasti henkilöitä, jotka ovat jo vuosia miettineet yhdistävää syytä elämässään toistuville ongelmille, kuten jatkuvalle uupumukselle. Usein nämä henkilöt ovat jääneet asian kanssa yksin, eivätkä ole rohjenneet selvittää asiaa tarkemmin ja kuitanneet tilanteensa esimerkiksi joukolla itsesyytöksiä. Autismikirjon laajentunut julkinen huomio onkin ilahduttavasti rohkaissut ja aktivoinut monia aiemmin yksin jääneitä henkilöitä avun piiriin. Julkinen huomio on siis tuonut monelle toivon paremmasta.

Ei ole mitenkään poikkeavaa, että ihminen tunnistaa itsessään autismikirjon piirteitä ja ominaisuuksia. On silti hyvä huomioida, että myös moni muu tekijä voi aiheuttaa samantyyppisiä sosiaalisia ongelmia. Esimerkiksi silmiin katsomisen vaikeus yhdistetään monesti autismikirjoon, mutta yhtälailla ajatuksissaan harhaileva ADD-henkilö voi olla vaikeasti katsekontaktilla tavoitettavissa. Toisaalta, jos persoonallisuudessa on estyneisyyden piirteitä, voidaan herkästi kuormittua sosiaalisista tilanteista ja hakeutua uupuneena omaan rauhaan.

Epäily autismikirjosta voidaan selvittää erotusdiagnostiikan keinoin

Erotusdiagnostiikka on keskeinen osa lääketiedettä. Toisin sanoen, se ei kuulu potilaan tehtäviin, vaan lääkärille hakeudutaan, kun tarvitaan apua elämään vaikuttavaan ongelmaan. Asia on aivan kuten fyysisten vaivojen puolella – voit epäillä toistuvan vatsavaivan syyksi sappikiviä, vaikka lääkärille olisi heti selvää, ettei siitä ole kyse. Lääkärin apu ei kuitenkaan ole tieto siitä, ettei kipusi ole peräisin sappikivistä, vaan se, että vatsakipuun paikannetaan sen todellinen aiheuttaja ja asianmukaiset hoidot aloitetaan.

Myöskään autismikirjon epäilyn tapauksessa apu ei voi jäädä siihen, että lääkäri toteaa, ettei henkilö ole autismikirjolla. Silloin etsimme oireiden syyt kokonaisvaltaisesti ja ratkaisemme niitä. Minullekin on tullut paljon potilaita, jotka ovat epäilleet itsellään autismikirjon häiriötä, mutta joiden osalta olemmekin löytäneet jonkin muun syyn ongelmien taustalla autismikirjon sijasta. Tätä muuta syytä hoitamalla henkilö on saanut hyvän avun, sekä tärkeää itseymmärrystä.

Yhtä kaikki, mikäli lisääntynyt tietoisuus autismikirjon häiriöstä ei olisi toiminut aktivoivana virikkeenä, olisi moni heistä ongelmansa kanssa edelleen yksin. Jos tietoisuus aktivoi uupuneen ihmisen hakemaan apua, on se hyvä asia, riippumatta siitä, onko autismikirjon epäilyllä totuusperää.

Apu ei voi jäädä siihen, että lääkäri toteaa, ettei henkilö ole autismikirjolla. Silloin etsimme oireiden syyt kokonaisvaltaisesti ja ratkaisemme niitä.

Autismikirjo on synnynnäinen piirre, joka kulkee läpi elämän

Psykiatriassa, kuten lääketieteessä yleensä, on syytä pitää mielessä, että oire voi olla monen selittävän tekijän summa. Aivan erityisesti mielenterveydessä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ilmenevä oire voi olla sekoitus neurokirjosta, persoonallisuudesta, traumoista, ajankohtaisesta kuormituksesta ja taipumuksesta kuormittumiseen.

Autismikirjo, kuten muutkin neurokirjon ilmiöt ovat synnynnäisiä ja elinikäisiä ilmiöitä. Autismikirjolla olevalle henkilölle tyypillinen käytös ei siis tule ja mene, vaan ne kulkevat mukana läpi elämän. Arvio elinikäisyydestä on ilmeisin keino eron tekoon autismikirjon ja jonkin muun käytöstä selittävän tekijän välillä.

Samalla autismikirjo voi syvemmällä ja järjestelmällisemmällä menneisyyden analyysillä paljastua selittäväksi taustatekijäksi moniin sosiaalisiin hankaluuksiin elämän polulla. Se on voinut olla kitkan lähde niin ihmissuhteissa, opinnoissa, kuin työelämässäkin.

Älä jätä hakeutumatta apuun, koska et ole varma onko epäilysi autismikirjolla olosta perusteltu. Jos koet, että sosiaalisessa elämässäsi on toistuvia haasteita tai uuvut toistuvasti, hae apua. Ammattilaisen kanssa ongelmaan löytyy kyllä syy.

Recurorilla kukaan ei lähde tutkimusjaksolta epätietoisena – syy ongelmiin löydetään, oli autismikirjon epäilyssä perää, tai ei

Työskennellessäni yliopistosairaalan neuropsykiatrisella poliklinikalla autismikirjon tutkimukset alkoivat aina henkilön kattavalla kuulemisella. Näin ongelman ydin ja laajuus voidaan ymmärtää kokonaisvaltaisesti. Erilaiset mittarit ja vakiomuotoiset haastattelut ovat tärkeitä täydentäviä työkaluja, mutta kokonaisuuden hahmottamisen ohi ei voi oikaista vähääkään. Me noudatamme Recurorilla yliopistosairaaloiden käytäntöjä. Pyrimme myös aina ottamaan omaiset ja muut läheiset mukaan keskusteluun, jos se vain on mahdollista.

Lähtökohta on, ettei kukaan lähde tutkimusjakson päätteeksi vastaanotolta epätietoisuudessa ongelmiensa juurisyystä – oli kyse autismikirjon häiriöstä tai jostain muusta.

Älä siis jätä hakeutumatta apuun, koska et ole varma onko epäilysi autismikirjolla olosta perusteltu. Jos koet, että sosiaalisessa elämässäsi on toistuvia haasteita tai uuvut toistuvasti, hae apua. Ammattilaisen kanssa ongelmaan löytyy kyllä syy. Autismikirjolta tai muualta.

Lääkäriasema Recurorin kautta pääset autismikirjoon liittyviin tutkimuksiin nopeasti. Voit tutustua Recurorin ammattilaisiin TÄSTÄ.

Näin toivuin väkivaltaisesta suhteesta – Tärkeintä oli antaa itselle anteeksi ja löytää tie itseni puolelle

Haluan heti alkuun sanoa, että olen harkinnut tämän postauksen kirjoittamista vuosia. Pitkään koin, etten ole valmis puhumaan asiasta julkisesti. Mutta nyt on tullut sen aika.

Olen vihdoin päättänyt antaa kasvot parisuhdeväkivallalle ja kirjoittaa asioista, joista ennen en ole uskaltanut.

Kirjoitan omasta kokemuksesta ja kolmesta syystä: 1) kirjoittaminen on tärkeä osa omaa toipumisprosessiani 2) haluan samalla tarjota vertaistukea ja 3) haluan antaa kasvot parisuhdeväkivallalle.

Kaikki kiteytyy suhteeseen, jossa useita vuosia sitten elin. Neljän vuoden ajan yhteensä. Se suhde ei ollut terve. Se oli epätasa-arvoinen, kontrolloiva, kahlitseva, väkivaltainen ja traumaattinen. Se rikkoi minut monella tapaa.

Tarve sanoittaa kokemaani

Vuosien ajan olen tätä parisuhdetraumaani eri terapeuttien kanssa työstänyt ja siitä asti, kun olen lempeämmän elämän myötä alkanut kirjoittaa, olen kokenut tarvetta sanoittaa myös tätä kokemuksestani.

Tarina kulkee jo pienesti mukana Matka itsesi puolelle -kirjassani, joten uskallan viimein puhua siitä muuallakin. Viimeaikainen uutisointi on antanut oman sysäyksensä tälle kirjoitukselle.

Tiedän, etten ole kokemani kanssa yksin. Sen osoittaa tuore tutkimuskin. Meitä on surullisen monta. Ihan liian monta. Mutta silti tämä on aihe, jota itsekin vuosia piilottelin. Mutta en enää.

Pitkään yritin jopa suojella sitä ihmistä, joka minua satutti. En halunnut, että hänestä ajatellaan pahasti ja siksi salasin tapahtumat useaksi vuodeksi ja yritin vain selviytyä.

Lopulta, kun suhde reilu 12 vuotta sitten päättyi aloin pikku hiljaa puhua siitä, mitä kodissamme tapahtui ja mitä olin kokenut niiden 4 yhteisen vuoden aikana. Aloitin silloisesta terapeutistani. Sitten kerroin ystäville. Viimein, vasta muutaman vuoden kuluttua erosta, puhuin vanhemmilleni.

Miten väkivaltaisesta suhteesta sitten voi selvitä?

Noh. Sanoisin, että olen selvinnyt… jotenkin. En tiedä onko siitä mahdollista selvitä ihan täysin, joten suhtaudun toipumiseenkin lempeydellä.

Olen tehnyt sellaisen sovun menneen ja itseni kanssa, että olen hyväksynyt ne tapahtumat osaksi elämääni. Minun on täytynyt rakentaa itseni kokonaan uudelleen – arvoni, identiteettini ja minäkuvani.

Eniten minua on auttanut monet terapiavuodet. Olen saanut puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Minut on kohdattu – ei uhrina, mutta selviytyjänä. Minua on kuultu ja kokemuksiani ei ole vähätelty. Päin vastoin, vasta terapiassa ymmärsin, miten rajuja asioita kotonamme oli tapahtunut.

Löysin tien itseni puolelle

Arvaten nämä kokemukset ovat jättäneet jälkensä ja surullisinta on, ettei toinen osapuoli koskaan joudu vastuuseen teoistaan. Itse olen käynyt vuosia terapiassa näiden traumojen takia ja yksikään parisuhteeni ei ole välttynyt siltä, ettei menneisyyden möröt olisi nousseet pintaan.

Olen vuosia taistellut oman hyvinvointini eteen ja lopulta kovan työn tuloksena löytänyt tieni itseni puolelle ja päättänyt, etten anna menneisyyteni liiaksi enää määrittää minua. Minä riitän itselleni ja se on kaikkein tärkeintä.

Voin kuitenkin sanoa, että mikään ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Vielä vuosia suhteen päätyttyä olen saanut paniikkikohtauksia traumojeni takia, näen edelleen nämä tapahtumat kuin elokuvan kohtauksina, kärsin säännöllisistä painajaisista ja muistan tunnetilat ja tietyt ilmeet.

Kehossani on edelleen kohtia, johon ei saa/voi koskea, koska se triggeröi niin voimakkaasti. Ja luottamus – se on ollut hukassa niin itseen kuin toisiin.

Lisäksi annettiin ymmärtää, että kaikki se, mitä koin oli oma vikani tai se tehtiin omaksi parhaakseni. Minulle on myös uskoteltu, etten pärjäisi elämässä ilman tätä ihmistä eikä kukaan muu voisi minua rakastaa, koska olin niin vaikea ja sekaisin. Siipirikko varpunen, hän aina sanoi.

Pitkään uskoin hänen olleen oikeassa. Vaikeinta onkin ollut hyväksyä, että annoin kaiken tämän tapahtua. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Se nuori nainen teki parhaansa olosuhteissa, joissa eli.

Olen myös ylpeä siitä, että olen selvinnyt näinkin hyvin. Vaikka toipumisen matkaa on edelleen jäljellä, ainakin tiedän, mitä elämääni en enää halua enkä salli.

En anna enää kenenkään kohdella minua samalla tavalla. En anna kenenkään sanoa, millainen minun tulee olla. En anna kenenkään koskea kehooni ilman lupaa. En anna kenenkään määritellä unelmiani ja arvojani. En anna kenenkään päättää puolestani. En anna kenenkään kieltää minulta asioita.

En enää.

Jos koet jotain vastaavaa tällä hetkellä, haethan apua. Älä jää yksin <3

Annukan uutuuskirja Matka itsesi puolelle ennakkotilattavissa täältä.

Onko työpaikallasi joku, joka löytää aina syyn muista? – Kyseessä voi olla tämä kiusaamisen tapa

Saako joku sinulle usein syyllisen olon tai sinut kokemaan häpeää työelämässä? Olitko syynä siihen, että työkaveri ”joutui” käyttäytymään epäasiallisesti sinua kohtaan? Löytyykö jollakulla syy virheisiin aina jostain muualta kuin omasta itsestään?

Tällaisessa tilanteessa sinuun on ehkä käytetty herruustekniikkaa, jonka tarkoituksena on aiheuttaa sinussa syyllisyyden ja häpeän tunnetta. Sinua saatetaan syyllistää tapahtumista tai asioista, joita et ole tehnyt tai joihin et ole yksin vaikuttanut. Saatat myös kuulla, että joku ”joutui” kohtelemaan sinua epäasiallisesti, koska toimit niin tai näin.

Tätä herruustekniikkaa on erittäin vaikeaa tunnistaa työelämässä. Totta kai on aina tärkeää esimerkiksi pohtia, oletko oikeasti käyttäytynyt niin, että työkaverilla oli aihetta huomauttaa siitä? Mikä määrä vastuuta tilanteesta kuuluu sinulle? Mutta sen jälkeen on myös hyvä pohtia, vältteleekö joku usein vastuuta ja siirtää oman syyllisyyden tai häpeän tunteen muille.

Ehkä parhaiten tunnistat tämän tekniikan, jos joku saa sinut usein tuntemaan häpeää tai olosi syylliseksi eri kömmähdyksiin. Vain sinun on ”katsottava peiliin”.

Kaikki tekevät välillä virheitä. On kohteliasta ja rakentavaa kannatella muita, eikä tehdä suurta numeroa virheistä. Tasapainoisessa työskentelysuhteessa yleensä kaikki näkevät, mitä he olisivat voineet tehdä toisin, ottavat vastuuta ja tukevat yhteistyön sujumista.

Miten toimia tilanteessa?

Tukholman yliopiston tutkijat, ovat pohtineet keinoja vastustaa eri herruustekniikoita. He ehdottavat seuraavaa:

Älyllistä tilanne. Ota askel taaksepäin ja tarkastele tunnettasi sekä sen syitä etäältä. Mitä oikeasti tapahtui? Miksi koet häpeää tai olosi syylliseksi? Miten muut näkevät tilanteen?
Opettele tunnistamaan malli, jolla työkaverisi käyttäytyvät. Kun tunnistat sen, pääset myös paremmin irti syyllisyyden ja häpeän tunteesta.
Vahvista itseäsi sekä muita, jotta pystytte reagoimaan jatkossa vastaavissa tilanteissa paremmin.
Keskustelkaa, voisitteko laskea vaatimustasoa työyhteisössä tai kehittää virheiden tekemisen kulttuuria.

Voit myös toimia näin

Syyllisyyden ja häpeän tunteen aiheuttaminen on yhteydessä myös syntipukki-ilmiöön, jota olen käsitellyt tässä aiemmassa blogikirjoituksessani. Jos sinusta tehdään syntipukki toisen virheille, voit esimerkiksi:

Pyytää virheen tehnyttä ottamaan vastuun teostaan.
Tehdä tilanne näkyväksi muille ystävällisesti mutta jämäkästi.
Vaatia, että tilanteeseen puututaan.
Kysyä työnohjausta teille kaikille ja työyhteisölle koulutusta.

Lue seuraava blogikirjoitukseni

Seuraavassa blogikirjoituksessani kirjoitan esineellistämisestä. Saat tapoja haastaa tätä vallankäytön keinoa.

Syyllisyyden ja häpeän tunteen herättäminen on myös usein yhteydessä muihin herruustekniikoihin. Olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissani neljää vallankäytön muotoa, joista voit lukea näistä linkeistä:

Herruustekniikka 1: Näkymättömäksi tekeminen.

Herruustekniikka 2: Naurettavaksi tekeminen.

Herruustekniikka 3: Tiedon pimittäminen.

Herruustekniikka 4: Kaksoisrangaistus.

Alun perin viisi erilaista herruustekniikkaa nimesi norjalainen psykologi ja filosofi Ingjald Nissen 1940-luvulla. Sosiaalipsykologi Berit Åsin teki tekniikat tunnetuksi 1970-luvulla ja lisäsi mukaan kaksi muuta tekniikkaa.