Mikä meitä myöhästelijöitä vaivaa?

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka on kroonisesti myöhässä. Ai että, se on ärsyttävää.

En ärsyynny muiden ihmisten myöhästelystä, sillä ymmärrän kiirettä ja suon myöhästymisen auliisti. Silti häpeän omaa myöhästelyäni. Koen muiden ajattelevan, etten arvosta tilaisuutta, tilannetta, järjestelyjä – tai aikaa – tarpeeksi tullakseni ajoissa paikalle.

Olen miettinyt moneen otteeseen, mistä myöhästelyni johtuu. (Sitä ei voi ihan kokonaan laittaa Italiassa viettämieni vuosien piikkiin, vaikka siellä aika venyykin.)

Kun jokin tilaisuus alkaa klo 18, ymmärtävät aivoni, että paikalla tulee olla klo 18 (eikä vaikka kymmentä vaille, kuten moni muu asian tuntuu hahmottavan). Olen aikaoptimisti (uskon, että vielä ”tämän asian” ehtii hoitaa, eikä minulla ole mikään kiire ennen kuin on kiire). En halua kiirehtiä lähtöä, sillä viihdyn äärimmäisen hyvin omassa rauhassa ja vihaan kiireessä lähtemistä (mutta joudunkin kiirehtimään perille).
En pidä kiireestä, mutta minulla on usein kiire. Ihailen ihmisiä, jotka elävät harmoniassa, ehtivät lukea kirjoja ja tehdä pitkiä kävelyretkiä. (Kolmen alle kouluikäisen lapsen äitinä ja yrittäjänä ymmärrän toki, että kaikelle on aikansa.)

~ ~ ~ ~

Eräs kiireestä saamani oivallus on vastuun ottaminen. Ajanhallintani on teini-ikäisen tasolla. En osaa käsitellä aikaa, sillä en ota siitä todella vastuuta. ”Kyllä mä ehdin…” sen sijaan, että katsoisin kelloa ja päättäisin jo etukäteen, milloin on lähdettävä (ja pysyisin tässä päätöksessä).

Toinen iso oivallus oli hankalalta kuulostava sana, passiivisaggressiivisuus. Huomasin taannoin, että teen päivän aikana paljon asioita, joita joku muu minulta odottaa: lapset, asiakkaat, mieheni, yhteiskunta… Koen, etten voi hallita omaa aikatauluani tai tehdä vain sellaisia asioita, joita haluaisin. Niinpä viivyttely on mielen kiero tapa näyttää, että edes tästä päätän minä. ”Kukaan ei voi estää minua myöhästymästä.” Miten hullua!

Tämä epämiellyttävä oivallus on tuonut ison helpotuksen: olisiko elämässä jotakin, mitä kannattaisi jäsentää uudelleen?

Paradoksaalista kyllä, minulla on kiire, sillä kaipaan elämääni suurempaa rauhaa.

~ ~ ~ ~

Kiire ei katoa tekemällä, vaan tekemättömyydellä. Yrittäjänä olen vapaa päättämään työajankäytöstäni. Kukaan muu kuin minä ei hoida töitä, mutta milloin ja miten ovat pääpiirteittään hallinnassani.

Tänä vuonna olen aloittanut kuurin: otan jokaisena työpäivänä tehotonta aikaa lorvailuun, kävelyyn, kirjan lukemiseen, kahvilassa istumiseen, meren tuijotteluun ja naisten aamupiirin tapaamisiin.

On suorastaan yllättävää, että työasiat hoituvat lyhyemmässä ajassa ja myöhästelyni on vähentynyt hurjasti: ei sillä, että yritin enemmän olla ajoissa, vaan sillä, etten uskonut kiirettä ja kuuntelin omaa kutsuani.

Oman äänen oivaltaminen aina uudelleen on ihan ihmeellisen hienoa.