Henkisyydestä voi tulla pakkomielle

Mitä enemmän olen itseeni tutustunut, olen huomannut, että ei ole niin oleellista mitä teen, vaan se miten siihen suhtaudun. Olen saanut monesta hyvästä asiasta tehtyä itselleni pakkomielteen ja uuden stressin aiheen. (Joskaan en ole tätä myöntänyt itselleni ihan helposti)

Näin kävi terveellisen syömisen suhteen.

Näin kävi treenaamisen suhteen.

Näin kävi joogan suhteen.

Näin kävi henkisyyden suhteen.

Henkisyydestä tuli minulle pakkomielle. Tai siitä mitä kuvittelin henkisyyden olevan.

Olin rakastunut ideaan, jossa uskoin, että kunhan tarpeeksi harjoitan mieltäni, se hiljenisi ja voisin kokea pelkkää tyyneyttä ja olla niin hemmetin sinut kaiken kanssa. Ei enää ahdistaisi. Ei enää pelottaisi. En enää triggeroituisi mistään. Vaikeat tunteet katoaisivat. Olin käsittänyt koko homman ihan väärin.

Toimin tiedostamattani niin, että henkisyyden tavoittelusta tulikin pakopaikka, jotta minun ei tarvitsisi kohdata elämää, sellaisena kuin se on.

Elämä on. Välillä rosoista. Siellä on välillä konflikteja. Siellä on välillä epämukavaa. Siellä on välillä tylsää. Siellä täytyy välillä katsoa itseään tiukasti peiliin. Siellä tarvitaan joskus kykyä vetää rajoja. Kykyä ilmaista itseään rehellisesti. Kykyä pitää huolta jaksamisestaan. Kykyä pyytää anteeksi. Kykyä antaa anteeksi. Kykyä hyväksyä elämän epätäydellisyys ja huomata, että itseasiassa juuri siellä se henkinen kasvu on. Elämä on kokovartalolaji, jossa ei voi välttyä osumilta.

Kuten viisas ystäväni sanoi: ”Kuka tahansa voi näytellä viikonlopun henkistä, mutta oikeassa elämässä näkyy koko ihmisyys.”

Yritin tehdä henkisyyttä suorittajalle tyypillisesti.

Ahmin henkisiä kursseja, kirjoja ja videoita. Nämä ovat parhaimmillaan todella arvokkaita juttuja ja olen kiitollinen, että olen voinut ammentaa niistä voimaa. Silti, ne itsessään eivät tee minusta ”henkistä” tai vapaata.

Jos vaan joogaan tarpeeksi, niin sitten.

Jos vaan työstän kaikki tunnelukkoni.

Jos opin vielä yhden tekniikan.

Pian olin niin syvällä juoksuhaudassa, että ahdistuin jos en voinut joogata. Yritykseni löytää mielenrauha olikin tehnyt minusta yhä ahdistuneemman! Se ei ole minkään tekniikan vika. Minun oli vain viimein hyväksyttävä, että elämään kuuluu kaikki. Jos taistelen jotain vastaan, vahvistan sen voimaa.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun koin ihan inhimillisiä tunteita ja reagoin välillä (ok, aika usein) kuin pikkulapsi, enkä ollut vieläkään reaktioideni yläpuolella. Todellisuudessa elämä oli ihan vaan elämää, mutta olin pettynyt itseeni, kun en ollutkaan ”kyennyt parempaan”.

Minulla oli niin kiire suorittaa henkisyyttä, että en nähnyt mitä elämässäni tapahtui, ihan silmieni edessä. Osallistumistani elämään kysytään nyt, ei sitten joskus.

Luulin, että minussa on jotain syvästi vialla, mutta kappas, olinkin ihan vaan ihminen. Minun oli irtaannuttava yrityksestä olla henkinen ja palattava miettimään, mitä olisikin, jos sallisin itseni olla tavallinen. Ihan minä vaan. Ehkä minun ei tarvitsisikaan puskea henkisyyttä.

Usein, kun havahdumme johonkin toistamaamme kaavaan, korvaamme sen uudella. Ulkoisesti asiat muuttuu, mutta tapa jolla asiaan suhtaudumme on sama kuin ennenkin. Näin kävi minulle, moneen kertaan.

Siinä ei ole mitään väärää. Todellinen muutos on ennenkaikkea suhtautumisessa, ei siinä mitä tekee. Todellinen muutos tapahtuu ajan kanssa, usein hitaammin kuin tahtoisimme. Se kysyy kärsivällisiä toistoja, inhimillistä kompurointia ja ennen kaikkea itsensä hyväksymistä siellä missä oikeasti on.

Spiritual bypassing (Henkinen välttäminen) on ilmiö, jossa henkisyyden nimellä koitetaan välttää elämän ja sen sisältämän vaikeampien tunteiden kohtaamista. Henkisyydestä tehdään todellisen haavoittuvaisuuden suojaksi laastari.

Kun olin viimein väsynyt yrityksiin muokata elämää sellaiseksi kuin minä haluan, aloin kysyä, mitä elämä haluaa minulta.

Ei mennyt kauaa kun tulin raskaaksi. Sen ei pitänyt kuulua suunitelmiini, mutta elämän suunitelmiin se kuului. Onneksi.

Myönnän, että äidiksi tulossa minua pelotti myös se, että en sitten enää ehdi vaikkapa joogata, meditoida tai kirjoittaa. Itseasiassa näyttää siltä, että välillä ehdin. Tosin, joskus se on vain 5 minuuttia. Joskus silti valitsen mielummin tehdä jotain ihan muuta. Eikä pointti ole se mitä ”teen”. Äitiydessä itsessään on ihan mukavasti harjoitusta. Minulle henkisyyden suorittamisesta hellittäminen on opettanut mm. joustavuutta, antautumista ja hetki kerrallaan -asennetta. En ole myöskään niin vakava enää, vaan ilo on luonnollinen osa arkeani.

Luenko edelleen kirjoja? Välillä. Joogaanko ja meditoinko? Välillä. Ja silloin, kun en, olen silti ihan ok. Ihmisarvoni ei ole mielessäni enää kiinni näistä asioista.

Henkisyyden sijaan pyrin mielummin kohti inhimillisyyttä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Löydä elämän taika -kirja

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Viihdy omassa arjessasi -kirja

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin