Uskallatko onnistua?

TEPPO_KOLUMNI

Kysymykseni saattaa tuntua ensin oudolta. Yleensähän me haluamme onnistua ja kaipaamme onnistumisia. Iloitsemme onnistumisistamme, ponnistelemme niiden eteen ja muistelemme niitä mielellämme.

Kuitenkin on varsin tavallista, että jossakin tekemisissämme esim. jätämme valmistelut aivan viime tippaan, tai teemme jonkin ”helpon mokan”. Nämä valinnat voivat rajoittaa ratkaisevasti tavoitteemme toteutumista. Englannin kielessä käytetään termiä self-sabotage, joka on hankala suomentaa täsmällisesti.

Netissä pyörii valtavia katsojamääriä keränneitä videoklippejä epäonnistumisista: biljardiammattilainen on tekemässä virheetöntä sarjaa, mutta missaa viimeisen helpohkon lyönnin. Jalkapallo-ottelussa hyökkääjä saa syötön tyhjän maalin eteen, mutta laukaisee ohi. Leipuri kantaa kakkua pöytään ja kompastuu.

Mitä tunteita nämä herättävät? Vahingoniloa, myötähäpeää, empatiaa vai jotain muuta?

Syy ja seuraus-ketjut ovat useimmiten loogisia. Jälkeenpäin voi mielessään purkaa tapahtumien etenemisen osiin ja havaita, mitkä teot olivat rakentavia, mitkä hajottavia. Sen jälkeen voikin pureutua tekoja edeltäneisiin ajatuksiin.

Millaiset ajatukset tukivat tavoitteeni saavuttamista, mitkä hankaloittivat sitä? Oliko toiminnassani jotain vahingollista, joka toistuu usein? Oliko ajatusteni joukossa sellaisia, joita en koe omikseni? Huomaanko kenties hyvinkin kauan sitten opittuja malleja: huolestumista, pelkoa, epävarmuutta tms., joka on vaivihkaa tarttunut kuin takin liepeeseen ja aktivoituu jostakin ärsykkeestä ennen kuin huomaankaan. Puhuuko pääni sisällä sisäinen kriitikko, joka ei usko mahdollisuuksiini?

Nuorallakävely2

Onko minä-kuvani itseni näköinen? Näenkö itseni onnistujana?

Meidän on usein helpompi suhtautua kannustavammin toisiin kuin itseemme. Jos roolimalligalleriastamme on puuttunut tasapainoinen ja tsemppaava aikuinen, niin se malli kannattaa tietoiseti etsiä ja opetella.

Toistuvien epäonnistumisten taustalta voi löytyä monenlaisia tarinoita. Jos lasta ei ole noteerattu hänen onnistumisistaan, mutta hän on saanut lohdutusta vahinkojen jälkeen, hänen mieleensä on voinut tallentua tiedostamaton malli, jossa on palkitsevampaa epäonnistua kuin onnistua.

Joskus menestystä on voinut seurata kiusatuksi tuleminen. Erottuminen joukosta muita parempana on voinut johtaa kateuteen ja eristämiseen. Tällainen tausta voi ohjata hyväksynnän tavoitteluun sekä alisuorittamisena, että tahallisten virheiden tekemisen kautta ja ”kynttilän kätkemiseen vakan alle”.

Kaiken tämän keskellä voi olla hyvinkin vahva tunnelukko, joka olisi hyvä purkaa päästäkseen käsiksi sen takana oleviin mahdollisuuksiin. Nlp-koulutuksesta ja -kirjallisuudesta löytyy paljon työkaluja näiden teemojen käsittelyyn. Self-help kategoriasta on tullut yleisesti hyvin suosittu. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen itsetutkistelun lisäksi näiden asioiden käsittelyä koulutuksen saaneen henkilön kanssa. Silloin voi itse antautua täysin kokijan rooliin, eikä tarvitse samanaikaisesti sekä purkaa, että havainnoida.

Vaikeaa on myös määritellä, milloin onnistumisen ilo muuttuu leuhkimiseksi? Uskallanko laittaa pitkään rakennetusta projektistani päivityksen nettiin, ilman että se herättäisi negaatioita? Vastaavasti: onko jonkun toisen onnistuminen minulta pois?

Positiivinen ajattelu on paljon esillä ajassamme. Sen edut ovat ilmeiset kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta. Samalla on hyvä muistaa, että laastari ei poista tulehdusta.

On tärkeää varata itselleen aikaa ja rauhaa kohdata oman historian totuudet, sekä tarkistaa mikä on juuri nyt itselleni sopiva etäisyys niihin. Positiivisuudenkin tulee rakentua todellisten koettujen tunteiden perustuksille, jotta se tuntuisi aidolta ja kestävältä. Mielen sokkeli saattaa tarvita runsaastikin kuonan poistoa, ennen kuin alusta on vaaterissa uusia rakenteita varten.

Kirjallisuudesta löytyy hienoja selviytymistarinoita inhimillisten matkojen käänteistä ja vaiheista. Viktor Frankl:iin olen viitannut kolumnissani aiemminkin. Viehättäviä tarinoita ja neuvokkuutta on myös lastenkirjoissa, kuten Tove Janssonin alkuperäisissä Muumi-kirjoissa, sekä Astrid Lindgrenin tuotannossa.

Mikä on uskaltamisen vastakohta? Arkuus, epävarmuus, epäröinti, ”jäätyminen”, lamaantuminen, peesailu…? Kaikille näillekin on oma paikkansa. Silloin kun on tärkeää suojata itsensä vaaralta tai uhkarohkeudelta, nämä voivat olla tarpeen. Omassa ajattelussani pelko ei kuulu tähän joukkoon, koska sen vastakohta on mielestäni rakkaus.

Hyväksyvä, armollinen ja rakastava suhtautuminen omaan itseen on erinomainen kasvualusta uskaltamiselle ja onnistumisille. Tasapainoinen mieli osaa asettaa menestykset ja vastoinkäymiset luonnolliseen kokoon suhteessa toisiinsa. Sanotaan, että vaativassa tilanteessa voi joko onnistua tai oppia.

Tällä asenteella ja katsomalla omia tekemisiämme pidemmän aikavälin perspektiivistä, voimme ottaa taas muutaman rohkean askeleen kohti seuraavaa tavoitettamme, oli se sitten onnistuneen perhejuhlan järjestäminen tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän suorittaminen.

Lämmintä ja tasapainoista joulun aikaa, levollista mieltä ja rauhallista rohkeutta!

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: