Sivu 6 – Hidasta elämää

Manipuloivassa porukassa ei ole lupa olla eri mieltä – 3 merkkiä, joista tunnistat manipuloinnin ryhmässä

Huomaatko, että työpaikallasi on vaikeaa ilmaista eriävää mielipidettä? Onko koululuokassa tai opiskeluporukassa sisäpiiri, jonne kaikilla ei ole asiaa? Tunnetko harrastusryhmässäsi pakkoa osallistua sellaiseenkin, johon sinulla ei varsinaisesti olisi aikaa? Manipulointi tuntuu ryhmässä ikävänä paineena, josta on vaikeaa saada otetta. Joskus manipuloija on vain yksi henkilö, mutta toisinaan se on pesiytynyt ryhmän kulttuuriin, jolloin siitä voi olla vaikeaa päästä eroon. Tässä blogissa tarkastellaan, mistä manipuloinnin voi tunnistaa ryhmässä, ja miten siihen voi puuttua.

Joukossa tunteet tiivistyvät

Samanmielisyys on mukavaa, mutta entä jos et olekaan samaa mieltä? Saatat huomata, ettet ryhmätilanteessa haluakaan sanoa mielipidettäsi. Aavistat, mitä mieltä sinun kuuluisi olla, etkä halua paljastaa todellista kantaasi leimautumisen pelossa. Ehkä ryhmän johtohahmo on voimakastahtoinen henkilö, jonka pelkäät suututtavasi. Porukassa saattaa myös elää ajatus, että täällä toimitaan, niin kuin aina ennenkin on toimittu. Jossakin toisessa tilanteessa, kahvihuoneessa tai ohimennen jutellessa saatat huomata, etteivät kaikki muutkaan ole samanmielisiä. Kukaan ei kuitenkaan halua sanoa sitä suoraan yhteisessä keskustelussa.

Manipuloivassa yhteisössä erimielisyyden ilmaiseminen on riski. Siitä saattaa seurata ryhmästä ulossulkeminen tai häpäisy muiden edessä. Muutos yksimielisyyden kulttuuriin vaatii rohkeutta, aikaa ja kärsivällisyyttä. Helpointa se on toteuttaa niin, että pyytää muilta ryhmäläisiltä tukea. Yhdessä uusi ehdotus tai erimielisyys on helpointa tuoda esille. Vaikka muita ei saisikaan heti taakseen, on hyvä silti puhua ääneen siitä, mikä samanmielisten porukassa on vialla. Sanoa vaikka suoraan, että haluaisi kuulla muitakin mielipiteitä ja kysyä vuorotellen muutaman ihmisen kantaa asiaan.

Sisäpiirin lumous

Manipuloivissa yhteisöissä muodostuu helposti sisäryhmä, johon kaikilla ei ole pääsyä. Saattaa vaikuttaa siltä, että johtohahmo muodostaa ympärilleen sellaisen. Joskus näin onkin tapahtunut. Kuitenkin myös sisäpiiriläiset osallistuvat tällaisen dynamiikan rakentamiseen. On mukavaa olla hyväksyttyjen, parhaiden ja erityisten joukossa. Silloin saa tuntea olevansa suosittu ja muut ovat vähemmän tärkeitä. Sisäpiiriläisille on jaossa ehkä parempia työtehtäviä, kutsuja juhliin ja tapahtumiin, tai vaikka mukavampia vastuita.

Sisäpiiriläisen olisi hyvä havaita, ettei ryhmässä toimita reilusti. Työyhteisö tai vaikka harrastusporukka ei toimi parhaalla tavalla, jos toisia kohdellaan huonommin. Suosikeilla on myös parhaat mahdollisuudet rikkoa haitallinen rakenne. Täytyy kertoa suoraan, millainen toiminta vaikuttaa epäreilulta ja ehdottaa, miten voitaisiin toimia tasapuolisemmin. Puuttuminen on ulkokehältä hankalampaa, muttei mahdotonta. Epäreilu käytös täytyy nostaa yhteiseen keskusteluun ja sillä tavoin sitä voidaan muuttaa.

Pakottava vuorovaikutus

Pakko mennä, pakko suostua, ei voi jäädä pois yhtään kertaa. Tällaisia tuntemuksia voit kokea ryhmässä, jossa on pakottavaa vuorovaikutusta. Porukassa voi olla paine toimia johtajan haluamalla tavalla. Kieltäytyminen on tehty ehkä kohtuuttoman vaikeaksi. Siitä seuraa julkisia moitteita, nolaamista tai saatetaan pelätä johtajan suuttuvan. Painostavaa kulttuuria ylläpitää ehkä tarina siitä, miten jotakuta ei kannata hermostuttaa. Jotkut ehkä kertovat monipolvisia selityksiä, jos eivät pysty toteuttamaan odotuksia.

Jämäkkä kieltäytyminen on tällaisessa yhteisössä vaikeaa. Se on kuitenkin ainoa tapa rikkoa sellainen normi, jossa aina suostutaan. Suosittelen kieltäytymistä hyvissä ajoin ja vähäeleisesti. Jos et vaikka pääsee porukan myyjäisiin mukaan, kerro ettet tällä kertaa pääse mukaan. Jos syytä tiedustellaan, voit kertoa, ettei tuo viikonloppu sovi sinulle, koska silloin on muuta ohjelmaa. Pidä kiinni kieltäytymisestä ilman laajoja selityksiä. Näin annat mallin, että näinkin voi toimia. Jos saat osaksesi kiukunpurkauksen, sano suoraan, ettei tarvitse suuttua. Aina voi tarvittaessa pahoitella, ettei joka kerralla pääse mukaan.

Voit tutustua kirjaan ja tilata sen itsellesi TÄÄLTÄ.

Miten löytää valoa silloin, kun mielessä on pelkkää synkkyyttä?

Elämän vastoinkäymiset ja menetykset saattavat sysätä meidät synkkyyteen, jossa kaikki valo näyttää kaikonneen. Jäljelle vaikuttaa jääneen vain pimeyden tiukasti puristava ote.

Tällaisina hetkinä toivo voi tuntua saavuttamattoman kaukaiselta. Toivo ei kuitenkaan ole pelkkä tunne, joka sattumanvaraisesti loistaa kirkkaana tai aivan yllättäen vain häviää – se on myös taito, jota voi vahvistaa. Toivo on kuin liekki, joka kyllä saattaa hetkellisesti hiipua, mutta joka voidaan sytyttää uudelleen. Toivo ei myöskään tarkoita, että asioiden pitäisi olla hyvin juuri nyt, vaan sen ytimessä sykkii kyky nähdä valonpilkahdus silloinkin, kun pimeys tuntuu nielevän kaiken. Toivo on kiinni pitämistä paremman mahdollisuudesta, vaikka nykyhetki tuntuisi kuinka synkältä tahansa. Se on voimaa, joka saa askel kerrallaan jatkamaan eteenpäin, vaikka tietä, saati määränpäätä, ei vielä näkyisi.

Miten toivoa voi vahvistaa vaikeina aikoina?

Miten toivon liekin voi saada syttymään, kun jäljellä näyttää olevan vain hiipunut hiillos? Luultavasti toivo ei tule elämäämme valtaisana oivalluksena tai mullistavana käännekohtana, joka hetkessä valaisee kaukaisimmankin nurkan. Monesti toivon valo herää aivan hiljaa pienten hetkien ja vähäisten valintojen varjossa.

Ohessa muutama yksinkertainen keino toivon vahvistamiseen:

1. Toivo syntyy tavoitteista ja toimijuudesta

Toivo ei synny tyhjästä eikä se ole pelkkää positiivista ajattelua tai sokeaa optimismia. Sen sijaan toivo on jotakin, mitä voimme itse aktiivisesti rakentaa. Toivoa tutkineen psykologian tohtori Charles Richard Snyderin mukaan toivo rakentuu kolmesta osatekijästä, joita ovat 1) tavoitteet, 2) toimijuus ja 3) reittiajattelu.

On tärkeää uskoa, että on jotakin, mitä kohti kulkea, vaikka vain mitättömän pieni matka kerrallaan. Tavoitteet auttavat suuntaamaan katseemme eteenpäin ja pitämään kiinni merkityksellisistä asioista. Toimijuus on uskoa siihen, että voimme vaikuttaa omaan elämäämme – edes aivan pieniin asioihin. Toivolla on tilaa syttyä, kun huomaamme, että jopa vaikeimmissa tilanteissa voimme tehdä jotain.

Reittiajattelu tarkoittaa kykyä löytää vaihtoehtoisia tapoja päästä eteenpäin silloinkin, kun saattaa vaikuttaa siltä, ettei ratkaisuja ole. Mutta vaikka jokin reitti olisi tukkeutunut, voi aina löytyä toinen keino. Pienetkin askeleet kohti jotain itselle tärkeää voivat vahvistaa toivoa ja palauttaa tunteen siitä, että elämä on hallittavissa. Toivo on kuin vuorelle kiipeäminen: se voi tuntua raskaalta ja vaikealta ja välillä huippu katoaa näkyvistä, mutta jopa niissä hetkissä jokainen askel vie meitä lähemmäs määränpäätä.

2. Toivoa lymyilee hetkissä ja läsnäolossa

Toivo ei tarvitse suuria suunnitelmia tai elämän mullistavia muutoksia. Usein se löytyy aivan tavallisista hetkistä: aamukahvin tuoksusta, luonnon kauneudesta, ystävän lämpimästä katseesta. Nämä kenties jopa vähäpätöiset hetket tuskin muuttavat tai korjaavat mitään näkyvää tai ulkoista, mutta ne voivat toimia muistuttajina siitä, että kaikki hyvä ei ole poissa, että kaikki valo ei ole kadonnut.

Läsnäolo tässä hetkessä voi auttaa päästämään irti murehtimisesta ja menneisyyden painolasteista. Kun pysähdymme ja hengitämme syvään, voimme huomata, että juuri tässä hetkessä on jotakin kannattelevaa – jotakin, mikä antaa voimaa jaksaa yhden hetken lisää.

3. Toivo rakentuu yhteydestä toisiin

Vaikeuksien keskellä saatamme vetäytyä ja tuntea, että olemme yksin. Kuitenkin yksi tärkeimmistä toivon lähteistä on yhteys toisiin ihmisiin. Toivo vahvistuu, kun voimme jakaa kokemuksiamme, tulla kuulluksi ja saada tukea. Ihmissuhteet ovat yksi merkittävimmistä selviytymisen voimavaroista.

Toivo saattaa syttyä myös muiden tarinoista. Kun kuulemme jonkun selviytyneen vaikeuksista, se saattaa valaa uskoa siihen, että kenties meilläkin voi kaikesta huolimatta olla mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Toivo ei ole vain henkilökohtaista, vaan jotakin, mikä voi tarttua ja levitä. Siksi on tärkeää hakeutua niiden ihmisten seuraan, jotka tukevat ja kannattelevat meitä silloin, kun omat voimat ovat vähissä.

4. Toivo on uskoa siihen, että vaikeudet eivät määritä meitä

Vaikeudet saattavat muuttaa meitä, mutta niiden ei tarvitse koskaan määrittää meitä. Toivo on uskoa siihen, että voimme kasvaa ja oppia kokemustemme kautta. Useat tutkimukset osoittavat, että ihmiset voivat kokea posttraumaattista kasvua – eli kokemiensa vaikeuksien kautta löytää esimerkiksi syvemmän merkityksen, vahvemman itsetuntemuksen ja uudenlaista arvostusta elämää kohtaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeudet itsessään olisivat jollakin tavalla jalostavia, saati toivottavia, vaan sitä, että niiden läpikäynnistä voi seurata myös jotain arvokasta. Toivo on voimaa jatkaa ja kyky nähdä, että olemme enemmän kuin kokemamme kärsimys.

5. Toivo on valinta

Lopulta toivo on valinta – ei pakottamalla tai väkisin, vaan lempeästi ja sallivasti. Se on päätös katsoa eteenpäin, vaikka tie olisi epäselvä. Se on päätös uskoa siihen, että vaikka juuri nyt tuska puristaa rintaa, huominen voi tuoda mukanaan jotakin uutta ja hyvää.

Toivo ei ole täydellistä varmuutta, eikä se tarkoita sitä, että pelko olisi poissa tai etteivät epäilykset kuiskuttelisi korvaamme. Sen sijaan toivo on lupaus itsellemme ottaa vaikka vain pieni askel kerrallaan peloista ja epävarmuudesta huolimatta, pysähtyä ja hengittää ja antaa valolle mahdollisuus vähitellen palata.

Toivo on uskoa siihen, että vaikka valoa ei juuri nyt näkyisi, se on silti edelleen olemassa.

Toimituksen lukuvinkki: Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu antaa suurta surua kohdanneelle uskoa ja toivoa, että vaikeankin menetyksen jälkeen elämä voi jatkua ja hyviä asioita tapahtua. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

Rakkautta vaille jäänyt kolo sisälläni – miten saisinkaan sen täytettyä

Hyvin monilla meistä on tunne, että jossain vaiheessa elämässämme olemme jääneet rakkautta vaille. Emme ole saaneet niin paljon rakkautta, kuin olisimme tarvinneet.

Sisällämme tuntuu olevan kipeä kohta, joka yhä kaipaa rakkautta. Tuo rakkaudettomuuden kolo saa meidät toivomaan, että tulisimme nähdyiksi ja kuulluiksi – rakastetuiksi – juuri sellaisena kuin olemme. Ja usein joudumme pettymään.

Tunnistamme tuon kolon kipeästä vihlaisusta, kun työkaveri ei tervehdi kaupungilla. Tai vähän pitemmästä jomotuksesta, kun puoliso unohtaa syntymäpäivämme tai kun hyvä ystävämme on sanonut jotain, jonka koemme arvosteluksi. Tai saatamme kauankin kokea itsemme loukatuksi ja jopa hylätyiksi, kun meille tärkeä ihminen pyytääkin jonkun toisen mukaansa teatteriin tai konserttiin.

Vaikka rakkaudettomuuden kolo olisi peräisin jo lapsuudesta, aikuisina ja kypsinä ihmisinä ymmärrämme, että meidän on turha enää huutaa vanhempiamme rakastamaan meitä. Tajuamme myös, että sitä ei voi kukaan muu rakkaudellaan täyttää. Vaikka kumppanimme tai läheisemme kuinka rakastaisi meitä, tuo syvä rakkaudettomuuden kolo ei katoa. Aina välillä putoamme tuohon kohtaan, jossa ikiaikainen hylkäämisen tunne kaikuu tyhjyydessä.

Jos kukaan muu ei voi rakastaa meitä ehjiksi ja kokonaisiksi, niin meidän tulee ottaa itse vastuu omasta kokemuksestamme. Mutta miten onnistumme täyttämään tuon tyhjyyden? Miten osaisimme itse rakastaa itseämme niin paljon, että tuo kolo täyttyisi ja lakkaisi vaikuttamasta elämäämme?

Itsemme rakastaminen eheäksi

Tavallisin tapa yrittää rakastaa itseään on itsearvostuksen kautta. Yritämme vaientaa mielen ylituomarin arvostelevan, epäilevän tai vaativan äänen. Päätämme ruveta puhumaan itsellemme kauniimmin ja olla itsemme paras ystävä. Pyrimme välttämään itsemme epäilemistä tai vähättelyä. Turvaudumme vahvistuslauseisiin, kuten ”Olen hyvä ja kelpaava”, saadaksemme oman olotilamme kohoamaan.

Itsensä arvostamisessa ei ole mitään pahaa. Kaikki tavat lisätä aitoa itsearvostusta ovat hyviä. Ja ne auttavat meitä aina hetken aikaa. Mutta lopullista ratkaisua nekään eivät tuo mukanaan.

Albert Einstein on joskus sanonut, ettemme voi ratkaista ongelmaa samanlaisella ajattelulla, jolla se on syntynyt. Joten emme voi mielen avulla ratkaista mielen toimintatavoista syntynyttä ongelmaa. Varsinkaan kun mieli on egon hallinnassa, ja egomieli on ankkuroitunut hylkäämisen pelkoon.

Egollemme on tärkeää ylläpitää selkeitä rajoja itsemme ja muiden välillä ja olla erillään muista. Vain siten se voi tuntea itsensä vahvaksi. Mutta erillään koemme herkästi yksinäisyyttä, hylkäämisen ja ulkopuolisuuden tunnetta, koska olemme irrallaan muista.

Kaipaamme rakkautta itsemme ulkopuolelta, jotta itsemme ja muiden välille rakentuisi yhteyden silta.

Mutta valitettavasti egolle yhteys on kauhistus, sillä yhteydessä ei voi olla erillään. Niinpä egomme sabotoi tuon yhteyden tunteen mahdollisimman nopeasti ja muistuttaa kaikista niistä kerroista, jolloin meitä on loukattu ja meidät on hylätty.

Rakkaudettomuuden kolo sisällämme on egomme turvakolo, jossa sen erillisyyttä ei uhkaa mikään.

Meissä virtaava Rakkaus

Onneksi on olemassa meitä ja egoamme suurempi voima, Rakkaus, joka virtaa meissä silloinkin, kun egomme kyyhöttää surkeana kolossaan. Rakkaus on elämänvoima, joka virtaa meissä silloinkin, kun emme sitä tiedosta.

Mutta kun pikkuhiljaa tulemme tietoiseksi – esimerkiksi hiljentymisen tai meditaation kautta – meitä kannattelevasta, universaalisesta rakkaudesta, oivallamme rakkaudettomuuden kolomme olevan vain egomme tarinaa. Voimme rakkaudesta käsin katsoa hylkäämistä pelkäävää egoamme ja lohduttaa sitä.

Kun tiedostamme Rakkauden voiman virtaavan meissä, koemme elävämme Rakkaudessa, hengittävämme Rakkautta ja lepäävämme Rakkaudessa.

Silloin rakkaudettomuuden kolosta ei ole tietoakaan, sillä olemme täyttyneet Rakkaudella.

Lue lisää siitä, miten voit avautua rakkaudelle kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi.

Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Kannatko sisälläsi tunnetta, josta haluat päästä eroon? – 5 tapaa kulkea kohti kipeitä tunteita

Yritämme usein pyristellä irti epämiellyttävistä tunteista, joita elämänpiirimme horisonttiin ajautuu. Surun, pelon, ahdistuksen ja vitutuksen kaltaisiin tunteisiin on olemassa täsmälääkkeitä, jotka auttavat yleensä yhtä tehokkaasti kuin somen selaaminen unettomuuteen.

Tunteille voi liimata laastarin vaikkapa ostamalla jotain kivaa, herkuttelemalla tai katsomalla Netflixistä harmitonta hömppää. Näiden ja lukemattomien vastaavien laastareiden huono puoli on niiden heikko liimapinta, jonka myötä haava aukeaa alta aikayksikön.

Toinen suosittu lääke on kipeän tunteen analysoiminen, jolloin sen syy- ja seuraussuhteet syynätään tarkasti. Varmuuden vuoksi peilataan niitä vielä vasten omia tunnelukkoja ja ylisukupolvisia traumoja. Näiden pohjalta luodaan tilannekuva sille, miksi joku tunne tuntuu minussa juuri siltä miltä se tuntuu.

Eikä siinä mitään, ymmärrys omista tunteista on äärimmäisen tärkeä ihmistaito. Itse tunnetta se ei silti vie pois, harvemmin edes helpottaa sen tuntemista.

Tunteet ovat energiaa, ja energian pitää liikkua. Siksi tunteen on tärkeä antaa tuntua. Pelottaako ajatus? Kuulen sinua, myös minua se usein pelottaa. Mutta itse tunne ei voi vahingoittaa sinua. Se on vain oma ajatuksesi tai tulkintasi jostain, minkä kehosi on ostanut ja siksi myös reagoi sen mukaisesti.

Sinä pystyt auttamaan kehoasi ymmärtämään, ettei mitään hätää ole. Helppoa se ei aina ole, mutta mahdollista. Voit halutessasi kokeilla jotain seuraavista keinoista (tai vaikka niistä jokaista).

1. Älä tankkaa asioita sisääsi, vaan ennemmin päästä niitä ulos.

Ajattelemme usein, että pystymme järkeilemällä tukahduttamaan tunteen. Siispä tankkaamme self-help-kirjoja ja kuuntelemme viisaita podcasteja, joiden avulla luomme tunteen ympärille narratiivin. Koska tunne itsessään on harvemmin abstrakti, on siitä syytä tehdä sellainen selittämällä se järkeen käyväksi.

Paradoksaalisesti se mitä meidän tulisi tehdä, on päästää tunnetta pihalle. Haitallisimmillaan kyse on jostain, mikä aiheuttaa kipua tai vaaraa muille ihmisille. Sen sijaan luo puitteet, joissa esimerkiksi terve aggressiivisuus pääsee purkautumaan turvallisesti. Yksi hyvä keino on liikkuminen, toinen on huutaminen ja kolmas itkeminen. Metsä on käypä näyttämö näille jokaiselle.

Älä myöskään jää yksin märehtimään tunnetta, vaan puhu siitä ja tule kuulluksi.

2. Hengitätkö? Hyvä, sitten sinulla ei ole juuri nyt suurta hätää.

Tämä voi kuulostaa tylyltä silloin kun hankala tunne on päällä. Uskalla silti luottaa. Istu alas tai sulje vaan silmäsi. Hengitä, rakas ihminen. Jos suinkin kykenet, keskitä hengityksesi palleaan ja alavatsaan, ja annan uloshengityksen olla aavistuksen pidempi. Rauhoita hermostosi huomaamaan, ettet ole välittömässä hengenvaarassa. Tämä kyseinen hetki ei ole sinulle haitallinen, huomaat sen hengityksen kautta.

3. Mikä sinua oikeasti pelottaa/ahdistaa/vituttaa?

”Ai että nyt pitäisi sittenkin alkaa analysoimaan?” Ei pidä, eikä kannata. Sen sijaan kokeile seuraavaa. Mene peilin eteen tai vastaavasti sulje silmäsi. Kysy itseltäsi, mikä sinua ihan oikeasti pelottaa. Vastaa empimättä. Toista kysymys aina uudestaan ja uudestaan. Huomaatko, kuinka vastaus muuttuu kerta toisensa jälkeen?

4. ”No mitä sitten?”

Hyvä ystäväni opetti tämän neuvon tai ennemmin asenteen. Haudutamme usein tunteita päämme sisällä, jossa luomme niille tarinan (usein perin dramaattisen sellaisen). Loppupeleissä vain hyvin harvalla asialla on kuitenkin todellista merkitystä (paitsi tietysti siellä päämme sisällä rakentuvassa tarinassa). Uskalla siis kysyä itseltäsi avoimesti, ”no mitä sitten?”. Kun huomaat, ettei ole syytä panikoida tai ylipäätään reagoida pikaisesti, rakennat uutta perspektiiviä ja luottamuksesi elämää kohtaan lisääntyy.

5. Olethan muistanut syödä, nukkua ja liikkua?

Tämä voi kuulostaa holhoamiselta, mutta niin…. Olethan? 💚

Toimituksen vinkki: Miten omien pelkojen tunnistaminen ja tunteminen helpottaa oloa

Syvällä sisimmässä olevat pelot ohjaavat usein käyttäytymistämme, mutta niitä voi olla vaikea edes tunnistaa. Tällaisia pelkoja ovat muun muassa menettämisen pelko, huijarisyndrooma ja hylätyksi tulemisen pelko. Usein pelätessämme uskomme tarinaa, jota itse itsellemme sepitämme. Samat kehon ja mielen mekanismit, jotka tuottavat pelkoa, mahdollistavat kuitenkin myös uteliaisuuden.

Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään on kirja sinulle, joka…

…haluat tunnistaa ja ymmärtää niitä pelkoja, jotka rajoittavat elämääsi, jotta voisit kohdata ne ja päästää niistä irti

…puntaroit usein mielessäsi erilaisia riskejä tai uhkakuvia

…pelkäät pimeää, hämähäkkejä, käärmeitä, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, tummaa vettä, kuolemaa, elämää, ihmisiä, jotain tiettyä ihmistä…

…et uskalla kertoa tunteistasi ihastuksellesi, sillä et halua tulla torjutuksi

…et kerro todellisista toiveistasi ja unelmistasi lähipiirillesi, sillä ajattelet heidän ehkä pettyvän.

Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

Vuoden tietokirja 2024: Karita Palomäen Kuhiseva mieli – Nainen ja ADHD

Kuhiseva mieli – Nainen ja ADHD (Bazar/Hidasta elämää, 2024) on Adlibriksen lukijoiden valitsema vuoden tietokirja 2024. Karita Palomäen kirjoittama naisten kokemuksiin paneutuva teos kuvaa, millaisia piilossa olleita haasteita ADHD-tyyppisesti oireilevilla naisilla on ja antaa välineitä näiden oireiden tasapainottamiseen. Vuoden tietokirja -sarjassa toiseksi tuli Pekka Töllin Minä näen sinut – Arvostuksen psykologiaa (Tammi, 2024).

”Adlibris-palkinnon erityisyys piilee siinä, että voittajat valitsee yleisö, ei raati. Tietokirjallisuuden sarjassa voiton vei Karita Palomäen Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD, joka tuo tärkeää näkyvyyttä neurokirjon naisten kokemuksille”, Adlibriksen kategoriavastaava Taru Raita sanoo.

Adlibris-tietokirjapalkinnon voitto on upea tunnustus Hidasta elämää -kirjaperheelle, joka tarjoaa inhimillistä tukea sekä tietoa elämän eri vaiheisiin ja myllerryksiin. Kuhiseva mieli -kirjaa on myyty jo yli 15 000 kappaletta, ja neljäs painos on juuri ilmestymässä.

Karitaa onnittelemassa Hidasta elämään Sanna Wikström ja Pequ Nieminen sekä Bazarin Kristina Forsström.

Syvempää ymmärrystä naisten ADHD:sta

Kuhiseva mieli – Nainen ja ADHD antaa syvempää ymmärrystä heille, jotka tunnistavat itsessään ADHD-piirteitä tai ovat jo saaneet diagnoosin. Tyttöjen ja naisten ADHD:ta ei tunnisteta yhtä hyvin kuin poikien. Monet peittelevät erilaisuuttaan, ja elämää leimaavat monenlaiset sisäiset ja ulkoiset kaaokset. Kirja auttaa tunnistamaan itsessä piirteitä, joiden syy voi olla ADHD eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö tai kenties ADT eli aikuisiässä syntynyt keskittymishäiriö.

Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD paneutuu nimenomaan naisten kokemuksiin. Se selittää, miten hermosto synnynnäisesti toimii ADHD-piirteisillä. Kun ymmärtää, miten juuri minun aivoissani ja hermostossani piirteet ilmenevät, voi kirjan avulla löytää konkreettisia keinoja, joilla omaan toimintaansa voi vaikuttaa.

Vertaistuen ja tiedon avulla kohti tasapainoa

Kirjailija Karita Palomäki on ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin perehtynyt fysioterapeutti, joka sai itse viisikymppisenä ADHD-/ADD-diagnoosin. Hänen myötätuntoinen ja vertaistuellinen otteensa rohkaisee lukijaa olemaan itselleen armollinen, ymmärtämään kuhisevaa mieltään ja hyväksymään piirteensä. Kirjan kokemustarinat ja valaisevat esimerkit johdattavat kulkemaan kohti tasapainoisempaa elämää.

Kirja on kirjoitettu sinulle, joka kaipaat tietoa, ymmärrystä, oivallusta ja vertaistukea ADHD-piirteiden kanssa elämisestä. Se sopii myös ADHD-naisen läheisille sekä ADHD-ihmisiä työssään kohtaaville eri alojen ammattilaisille.

Adlibriksen Vuoden tietokirja -sarjan voittajaan Kuhiseva mieli – Nainen ja ADHD voit tutustua TÄÄLLÄ.

Eroaminen sattuu sekä jätettyyn että jättäjään – Erosta toipumisessa kannattaa huomioida nämä asiat

Parisuhteen päättyminen on yksi isoimmista kriiseistä elämän aikana ja joidenkin meidän kohdalle se osuu useamman kerran. Ero aktivoi aina meissä myös varhaisempaa kipua, kaukaisempaa kuin mitä kyseinen suhde on kestänyt. Vaikka sinusta voi tuntua että kaikki kokemasi tuska johtuu juuri tästä tilanteesta, on osa kärsimyksesi lähteestä siis menneisyydessä. Tämä ei ole nykyisen kokemuksesi mitätöintiä vaan yksi tosiasia, joka voi auttaa sinua pääsemään paremmin eteenpäin vaikeassa tilanteessasi.

Eroaminen sattuu aina

Olen auttanut eronneita kahdenkymmenen vuoden ajan. Olen saanyt tehdä töitä kaiken ikäisten ihmisten kanssa, eri sukupuolien ja erilaisista suhdemuodoista tulevien henkilöiden rinnalla.

Tuska on on jaettu, eroaminen sattuu aina. Emme voi tehdä päätelmiä eron kipeydestä suhteen pituuden perusteella tai siitä onko ihminen ollut itse aktiivinen eron hakija vai jätetty. Näyttää kuitenkin siltä että jätetyt saavat yleensä enemmän myötätuntoa osakseen. Myös ihmiset, joilla on lapsia, näyttävät saavan tukea enemmän kuin lapsettomat eroajat, vaikka juuri he usein jäävät täysin yksin eron keskellä. Heille ei jää perheestä jäljelle ehkä mitään. Ei edes todellisuuden tarjoamaa arjen rutiinia ja vastuuta sen hoitamisesta.

Jätetyllä vaikeinta on heti eron jälkeen, jättäjä tuntee alkuun helpotusta

Jos on joutunut tekemään eropäätöksen yksin ja hylkäämään kumppaninsa on kipu syyllisyyden ja häpeän kyllästämää. Joidenkin voi olla jopa vaikea aloittaa uutta suhdetta, koska he pelkäävät omaa sitoutumiskykyään. Jätetyt kokevat alussa surua ja vihaa, ulkopuolisuutta ja häpeää.

Kun prosessi etenee, molemmille osapuolille nousee esiin myös muita tunteita. Sellaisia joita ei ede osannut odottaa. Jätetyn hankalin aika on usein heti eron jälkeen, lähtijän vaikeammat vaiheet tulevat viiveellä, koska eropäätöksen jälkeen olo usein helpottuu heillä alkuun.

Kaikissa eroissa on mahdollisuus kasvuun, oli oma rooli siinä mikä tahansa. Lähtökohta on tuoda katse itseen. Miksi valitsin juuri hänet? Miksi suhde oli minulle tärkeä? Miksi annoin kohdella itseäni huonosti tai miksi en osannut olla hyvä kumppani? Kauemmaksikin kannattaa antaa oman mielensä tähyillä: Mitä rakkaus minulle merkitsee? Millaiset ihmiset ovat minusta vetovoimaisia? Mitä opin jo lapsena ihmissuhteista? Osaanko ilmaista tarpeitani tai rajojani?

Oman vastuun ja toiminnan tutkiminen auttaa erosta toipumisessa

Oman vastuun ja toiminnan tutkiminen on tärkeää, ja se edistää erosta selviytymistä. Muista kuitenkin antaa itsellesi aikaa, erosta toipuminen ottaa kaikilla ihmisillä ainakin vuoden.

Tämä ei tarkoita sitä, ettet voisi alkaa deittailla jo aiemmin, mutta isoja päätöksiä ja elämänmuutoksia kannattaa tehdä varovasti heti eron jälkeen. Uudessa suhteessa pitää olla tilaa käsitellä myös menneisyyttä ilman että se herättää kumppanissa hankalia tunteita.

Tietoinen parisuhde on suhde jossa molemmat ottavat vastuuta omasta kasvustaan ja ymmärtävät että se palvelee yhteistä hyvää. Menneisyyttä ei sivuuteta vaan se käytetään hyödyksi. Vain sitä voi käsitellä minkä suostuu kohtaamaan. Halukkuus käsitellä vaikeita asioita luo tilaa uudelle elämälle.

Toimituksen vinkki tueksi eroprosessiin: Erohehku-kortit

Pitäisikö erota? Voiko erota vaikka rakastaa? Miten erosta selviää? Miksi en pääse erosta yli? Miksi ero tuntuu vieläkin pahalta, vaikka siitä on jo aikaa? Mistä tietää, että on valmis uuteen suhteeseen? Esimerkiksi näitä kysymyksiä voit käsitellä ja pohtia Erohehku-korttien avulla.

Nämä kortit ovat sinulle, joka…

…olet eron keskellä tai harkitset eroa.
…olet eronnut ehkä jo kauan aikaa sitten, mutta palaat yhä miksi-kysymysten äärelle.
…koet hankalia tunteita eroon liittyen, etkä löydä uutta suuntaa.
…haluat parantaa itsetuntemustasi uuden elämänvaiheen alussa sekä vahvistua ja oppia hyväksymään uuden elämäntilanteen.
…haluat antaa anteeksi itsellesi tai eksällesi.
…haluat vahvistaa kiitollisuutta mennyttä aikaanne kohtaan.
…haluat oppia hyväksymään erosi.
…toimit auttamistyössä, esimerkiksi terapeuttina.
…haluat auttaa eronnutta ystävääsi pääsemään eteenpäin elämässään antamalla nämä kortit lahjaksi.

Jos parisuhde puristaa, teillä saattaa olla meneillään jokin näistä kolmesta

Onko parisuhteessasi haasteita ja mieleesi on kenties noussut jonkin seuraavista ajatuksista. Pohditko, miten kumppanisi pitäisi muuttua, jotta sinä voisit olla onnellinen? Vai mietitkö, miten sinun täytyisi muuttua, jotta kumppanisi arvostaisi sinua enemmän? Vai oletko alkanut pohtimaan, voisiko joku toinen ihminen tuoda sinulle sen onnen, jota kaipaat?

Jokaisessa parisuhteessa on omat vaiheensa. Rakastumisvaiheen päätyttyä voi suhteessa alkaa arkisempi vaihe. Tällöin mahdolliset puolustusmekanismit meissä voivat aktivoitua ja kumppani, jonka piirteisiin rakastuit voi yhtäkkiä tuntuakin ärsyttävältä. Tai huomaat tai koet saavasi kumppaniltasi palautetta, joka saa sinut ärsyyntymään.

Terapiasuuntausten maailmassa viime vuosina paljon suosiota saaneen IFS (Internal Family Systems) -terapian kehittäjä Richard Schwartz ehdottaa, että suhteessa, jossa ei ole yhteyttä, on meneillään kenties jokin kolmesta projektista.

Ensimmäinen projekti on sellainen, jossa sinä toivot kumppanisi muuttuvaan toisenlaiseksi, jotta sinä voisit olla onnellinen. Toivot kenties kumppanin käytöksen muuttuvan tai jonkun muun tavan tai jopa jonkin piirteen hänessä poistuvan tai muuttuvan. Et syystä tai toisesta pidä piirrettä enää miellyttävänä vaan se jopa voi aiheuttaa sinussa ärtymystä. Tällöin puhe toista kohtaan voi muuttua arvostelevaksi, eikä yhteys toiseen ole mahdollista. Tämä arvostelu voi johtaa riitatilanteisiin, jotka tuovat suhteeseen hankausta.

Toisessa projektissa pyrit muuttamaan itseäsi, ulkonäköä tai piirteitäsi sellaisiksi, joista kumppanisi ehkä pitäisi. Muutat kenties ulkonäköäsi ajatellen, että hoikempi tai lihaksikkaampi vartalo saa kumppanisi rakastamaan sinua enemmän. Tai painat alas tiettyjä piirteitäsi, joiden olet huomannut ärsyttävän kumppaniasi. Kuitenkin itsesi muuttaminen harvoin on hyvä strategia, sillä jos painamme alas luontaisia piirteitämme, niin ainoastaan tukahdutamme niitä ja se voi mahdollisesti johtaa huonoihin lopputuloksiin. Tämä johtuu siitä, että omat piirteemme ja ominaisuutemme ovat ainutkertaisia ja niistä muodostaa tapamme olla tässä maailmassa. Piirteisiimme tutustuminen ja niiden hyväksyminen tuottaa meille aitoa hyvinvointia.

Kolmas projekti Schwarzin mukaan on projekti, jossa mieleesi on hiipinyt ajatus, että kenties vaihtamalla paranee. Vaihtamalla kumppanisi toiseen, voisit vihdoinkin olla onnellinen. Tämä voi olla mahdollista, mutta jos et ole tutustunut omiin piirteisiisi ja tapoihisi olla ihmissuhteissa, on mahdollista, että seuraavassakin ihmissuhteessa toistuu sinussa samojen puolustusmekanismien aktivointi, mikä estää todellinen yhteyden toiseen ihmiseen.

Schwartzin mukaan tie ulos näistä yhteydettömistä projekteista on tehdä U-käännös eli sen sijaan, että keskittyy toiseen pyrkien muuttamaan toista, muuttamaan itseään toiselle mieluiseksi tai vaihtamaan toisen uuteen ihmiseen, niin ensisijaisen tärkeää on kääntää huomio omaan itseen ja niihin osiin ja piirteisiin, jotka aktivoituvat intiimissä vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Mitä nämä osat ovat ja mitä tunteita ne pitävät sisällään tai suojelevat?

IFS:n perimmäinen ajatus on, että minuutemme koostuu lukuisista osista, jotka kaikki pyrkivät suojelemaan meitä. Tämä mahdollistaa myötätuntoisemman näkökulman oman itseemme ja piirteisiimme. Ja kun tulemme tietoiseksi omista piirteistämme ja millaisia puolustusmekanismeja olemme tarvinneet selviytyäksemme, voi olla mahdollista, että emme triggeröidy enää niin herkästi ja näin mahdollisuus todelliseen kohtaamiseen lisääntyy.

Tässä näkökulmassa parisuhdetta ja sen haasteita ei nähdä ongelmana vaan mahdollisuutena löytää polku takaisin omaan, aitoon itseemme ja sitä kautta aitoon yhteyteen toisen kanssa.

IFS-terapiaan Suomessa voit tutustua täällä.

Valot ja varjot minussa-kortit ovat oiva tapa tutustua omiin piirteisiisi. Voit tutustua kortteihin ja tilata ne itsellesi täältä.

Sanoja sinulle, joka haluat tuoda hyvää ympärillesi

Ovatko sinuakin viimeaikaiset uutiset lannistaneet? Aina kun ympäröivä maailma tapahtumineen uhkaa painaa sydämen kasaan, tartun kynään ja kaivan edes ripauksen valoa sieluni sopukoista. Kirjoitin seuraavan runon meille kaikille, jotka olemme päättäneet, että tapahtui mitä tahansa, emme anna valomme hukkua.

Tämä aika tarvitsee valontuojia

Tämä aika tarvitsee haaveilijoita, heitä, jotka eivät suostu lopettamaan taivaanrannan maalaamista, vaan uskaltavat yhä unelmoida kaikkien meidän puolesta.

Tämä aika tarvitsee vapaita sieluja, heitä, joilla on kyky nähdä kauneutta kadotuksen reunoilla, jotka eivät anna ympäristön rajoittaa mielensä kuvitusta.

Tämä aika tarvitsee parantavia käsiä ja rohkeita sydämiä, heitä, joiden sylissä niin suru kuin ikuisuuskin ovat turvassa, jotka eivät pelkää tunteiden pimeimpiäkään kuiluja.

Tämä aika tarvitsee rauhanrakentajia, heitä, jotka eivät anna vihalle valtaa, vaan etsivät ihmisyyttä sillan molemmilta puolilta.

Tämä aika tarvitsee valontuojia, sinua ja minua, jokaista pientä ihmistä, suurta askelta pitämään huolta siitä suunnasta, mihin tämä maailma on menossa.

Lisää Sielun sopukoita -runojani löydät täältä.

Elämän pahimpia kokemuksia ei tarvitse kääntää voitoksi – Silti niiden jälkeen voi kasvaa vahvemmaksi

On sitä pahemmistakin selvitty. Mitä, jos ajattelisitkin tästä jotakin positiivista. Lopulta huomaat, että tästäkin seuraa jotain hyvää.

Mutta entä jos niin ei käy? Entä jos kaikista ponnisteluistaan huolimatta traumaattisessa tapahtumassa ei pysty näkemään mitään hyvää ja positiivista? Vaikka miten olisi yrittänyt, kultareunukset eivät yksinkertaisesti suostu asettumaan hirvittävän tapahtuman koristajaksi, vaan se on aina vain täynnä synkintä mustaa.

Onko kärsimys silloin vain tuskaa ja kärsimystä vailla pienintäkään kasvumahdollisuutta?

Kysymys on hyvin luonnollinen ja perusteltu. Lisäksi vastaus siihen on selkeä: mahdollisuus kasvuun on olemassa myös silloin, kun itse tapahtumasta ei koskaan löytäisi mitään hyvää. Samanaikaisesti kysymys on itse asiassa täysin epäoleellinen, sillä traumanjälkeisessä kasvussa ei ole millään tavalla kyse traumojen ylistyksestä. Traumaattiset tapahtumat ovat nimensä veroisia, traumaattisia. Ne rikkovat, tuhoavat ja maanjäristyksen lailla pyyhkivät mennessään sen, mikä oli hyvää ja kaunista.

Trauman jälkeinen kasvu tapahtuu, kun pakotamme itsemme jatkamaan

Vaikka jopa vaikeimmatkin kokemukset ovat myös mahdollisuuksia kasvaa, kasvu ei kumpua traumaattisesta tapahtumasta, vaan on seurausta periksiantamattomasta kamppailusta, johon traumaattiset kokemukset meidät väistämättä jättävät. Se muovautuu pala palalta, kun kivusta huolimatta pakotamme itsemme ottamaan vielä yhden askeleen, kun epätoivon hetkinä pidämme kiinni elämästä, kun synkimmässä pimeydessä emme luovu valon toivosta. Ja kun olemme riittävän pitkään vain yrittäneet selvitä, voimme jonakin päivänä jopa omaksi yllätykseksemme huomata, että selviytymistaistelun rinnalla on syntynyt myös jotakin muuta.

On kohtuuton ajatus, että elämän pahimmat kokemukset pitäisi kääntää voitoksi

On täysin mahdollista, että joku pystyy jossakin vaiheessa löytämään omista traumaattisista kokemuksistaan myös jotakin hyvää – jos niin tapahtuu, se on upeaa. Niin ei kuitenkaan tarvitse tapahtua.

En esimerkiksi itse pysty keksimään ainoatakaan asiaa, joka saisi jonakin päivänä minut ajattelemaan, että lapsen menettäminen oli sittenkin hienoa, kenties jopa suuri siunaus. Ei, se tulee aina olemaan jotakin, mikä on vain ja ainoastaan sydäntä särkevä menetys, jollaista en olisi mistään hinnasta toivonut. Olisin valmis tekemään mitä tahansa, jos se toisi lapseni takaisin. Sellaista valintaa en kuitenkaan saa tehdä. Ja vaikka lapseni menetys onkin vain ja ainoastaan hirvittävää, riipivä suru on silti tuonut rinnalleen kasvaneen halun lievittää muiden tuskaa, menetyksen tuoma tyhjyys on synnyttänyt halun kohdata toiset ihmiset aiempaa syvemmin, lisääntyneellä myötätunnolla ja inhimillisyyden hyväksynnällä.

On suorastaan kohtuutonta olettaa, saati vaatia, että elämän pahimmat kokemukset pitäisi kääntää voitoiksi ja suurimmat menetykset tulisi nähdä mahdollisuuksina jollekin paremmalle. On täysin sallittua yksinkertaisesti hyväksyä, että kohdattu hirveä tapahtuma oli vain ja ainoastaan kauhea, että menetys ei tule koskaan olemaan muuta kuin epäreilua ja täysin kohtuutonta.

Itse traumaattisen tapahtuman hirveyden hyväksyntä ei kuitenkaan riistä mahdollisuutta, että kaiken läpikäynti voi muuttaa meitä myös tavoilla, jotka puristavimman kaipauksen ja kivuliaimman kärsimyksen rinnalla raivaavat tilaa myös jollekin muulle – jollekin odottamattomalle hyvälle ja kauniille.

Ja vaikka tuska, kipu ja kaipaus eivät koskaan edes vähenisi, tuo kaikki muu voi siitä huolimatta kasvaa.

Mitä traumasta selviytymisestä nykyään tiedetään ja millaisia kokemuksia traumaattisista tapahtumista selviytyneillä on?

Lue lisää traumasta selviytymisestä ja traumanjälkeisestä kasvusta Johanna Huhtamäen uutuuskirjasta Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu. Kirjassa yhdistyvät inhimilliset kokemukset ja tieteen näkökulma.

Tämä kirja on sinulle, joka…

…olet kohdannut elämässäsi menetyksiä, vastoinkäymisiä tai traumaattisia kokemuksia.
…etsit lohtua ja toivoa kärsimyksen äärellä.
…kaipaat työkaluja selviytymisen polulla.
…haluat olla tukena surevalle.
…työskentelet kärsimystä kohdanneiden kanssa.

Tutustu kirjaan TÄSTÄ.

Näin kehotietoisuus auttaa sinua vapautumaan riippuvuudestasi

”Miten tässä kävi taas näin?”, ihmettelen, kun seison kauppakeskuksen vilinässä jäätelötötterö kädessäni. Juurihan olin päättänyt, että en syö sokeria.

Perjantai-ilta. Menen raskaan työviikon jälkeen kauppaan. Olen väsynyt. Nälkä kurnii vatsassa. Kauppajonossa edellä oleva on unohtanut punnita kukkakaalinsa. ”Hitto, mikä luuseri”, ajattelen ja näen samalla viereisen Alkon valomainoksen. ”Miksikä ei. Ansaitsen viinipullon. Olenhan ollut koko tammikuun tipattomalla.”, ajattelen.

Nämä ovat esimerkkejä riippuvuuksiin taipuvaisen ihmisen elämästä, eli minun elämästäni. Kummassakin tapauksessa tuloksena on nopean helpotuksen jälkeen häpeä ja itseinho. Sokeripöhnä ja krapula vahvistavat epämukavuutta.

Jos pystyt samaistumaan edelliseen, tunnistat myös ajatukset ”Mikä ihme minussa on vikana? Miksi en vain osaa olla ilman haitallista tapaani? Minun on pakko olla perustavalla tapaa vääränlainen.”

No et ole. Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet ollut automaattisten tiedostamattomien toiminta- ja ajatusmallien vietävissä. Ne ovat muodostuneet syystä. Ne ovat auttaneet sinua selviytymään elämän haasteista.

Olet oppinut pakenemaan niihin, hakemaan niistä täytettä tarpeisiisi. Tarpeeseen rentoutua, saada elinvoimaa, kuulua joukkoon, olla autenttinen itsesi. Näihin tapohin oppiminen ja niiden vahvistuminen on vienyt kenties vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Väliaikaisiksi tarkoitetut toimintamallit ovat vahvistuneet ja automatisoituneet toistojen myötä. Niistä on tullut normaali. Normaali tapa reagoida epänormaaleissa olosuhteissa. Ajan saatossa olet hyväksynyt ne osaksi itseäsi.

Kunnes on koittanut päivä, jolloin et halua olla enää näiden tiedostamattomien voimien vietävänä.

Riippuvuudesta vapautuminen lähtee kehosta

Mitä voit tehdä, jotta vapautuisit?

Vastaus on lähempänä kuin uskotkaan. Se on kehossasi.

Kun haluamisen energia alkaa nousta, se aiheuttaa kehossa muutoksia. Et ole tätä ilmiötä todennäköisesti huomannut, koska se on toiminut automaattisesti. Kehosi alkaa aktivoitua, sydän hakkaa, hengitys tihenee ja huomion valokeila kapenee. ”Epämukavaa. Tästä täytyy hankkiutua eroon. Mitä nopeammin, sitä parempi.”, kuiskii riippuvuus – usein niin hiljaa, ettet kuule sitä.

Kun tartut riippuvuutesi kohteeseen: pulloon, pullaan, vapeen, someen tai klikkaat nettikaupan ”osta tästä” -painikketta, kehosi alkaa rentoutua. Seuraa kokovartalohelpotus. Kaiken kattava syvä huokaus.

Jo ennen haluamista keho on yrittänyt saada huomiosi: se on ilmoittanut väsymyksestä, nälästä, vireystason noususta kiukun myötä. Kehon viestit ovat olemassa, mutta onko sinulla yhteys niihin? Kuuletko ne? Puhelin soi, mutta vastaatko vai annatko viesti mennä vastaajaan tai jonkun someapin varastoon. Kehon ja mielen merkkien sisäisen kellariin?

Mitä enemmän keho ja mieli ovat epätasapainossa ja sinä selviytymistilassa, sitä vähemmän toiminnanohjauksesi ja tunnesäätelysi toimivat.

Kuinka toimia vastaan riippuvuuden taipumusta

Vastaus on: treenata kehon tietoisuutta. Treenata lukemaan kehon viestejä. Treenata kuulemaan kehon perustarpeita ja täyttämään ne. Treenata olemaan kehon epämukavuuden kanssa.

Eli kun huomaat, että haluamisen energia alkaa nousta, pysähdy. Ota hyvä sisään- ja uloshengitys. Tunne jalat maata vasten. Haasta itseäsi valitsemaan toisin. Jos repsahdat vanhaan tapaasi, ole armollinen itsellesi. Takapakit kuuluvat muutoksen prosessiin. Voit aina yrittää uudestaan. Kuten silloin, kun harjoittelit kävelemään.

Joskus haluamisen energian noustessa on jo liian myöhäistä. Pakkomiellettä ei saa pysäytettyä. Tällöin ennakointi on kaiken A ja O. Jos retkahduksesi tapahtuu perjantaisen työpäivän päätteeksi, huolehdi, että olet nukkunut ja syönyt ennen markettiin menoa. Käy kaupassa jo edellisenä päivänä. Pienillä muutoksilla voi olla iso vaikutus.

Harjoittele yhteyttä kehoon. Tee kehon skannauksen meditaatioita. Pysähdy ja tunnustele vatsan seutua, rintakehää, hartioita, leukaperiä, kasvojen lihaksia. Ja hengitä. Hengitys on liittolainen. Se on lääke.

Ja jos olet jumissa, pyydä apua. Et ole yksin.

Nämä asiat jokaisen olisi hyvä ymmärtää lähisuhdeväkivallasta – Henkistä väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa

Ennen ajattelin, että väkivalta on väkivaltaa, kun se ”näyttää” väkivallalta. Että pitäisi olla joku päin heilahtava objekti, ja sitten joku ikävä fyysinen lopputulos, johon kamera voisi zoomata. No niin, tässä se nyt tapahtui! Kuinka hassu olinkaan!

Kun nyt mietin väkivaltaa, voisin muotoilla sen merkityksen seuraavasti:

Kaikki se toiminta, joka antaa valtaa toiselle ihmiselle siinä, missä vallan kuuluisi olla ihmisellä itsellään.

Mustasukkaisuus, vahtaaminen, jahtaaminen, tilan antamattomuus sitä pyydettäessä. Haistattelu, liika impulsiivisuus tai toistuvan sotaisa käytös. (Mistä lähtien muuten läheisiään on voinut kohdella huonommin kuin tuntemattomia? Ei todellakaaan voi!) Ja niin moni muu. Huutaminen on ehdottomasti väkivaltaa, sitä ilmankin voi elää ja sen tarkoituksena on vain aiheuttaa tuskaa tai pelkoa toisessa osapuolessa.

En minä ole mikään nihilisti. Huuda sitten kerran. Joskus jokainen lahoaa ja ystävä hädässä auttaa eikä lyö lyötyä. Mutta jos huudat toistuvasti, joku ongelma sinulla on. Silloin käytät henkistä väkivaltaa ympäristöäsi kohtaan, toisinaan jopa huomaamattasi. Yrität vain hallita tilannetta, joka jostain syystä sinulle vaikuttaa vaaralliselta. Ja nyt toisen ihmisen kannattaa myös tehdä jotain eikä vain tyytyä siihen, kuinka sinä yrität ratkaista asiat kaikkien puolesta. Se ei toimi, ja jokainen päivä kasvattaa pahoinvointia, mikä on puolestaan yhteydessä suoraan fyysiseen terveyteen.

Myös jatkuva yritys muuttaa toista ihmistä tai puuttua tämän asioihin voi täyttää henkisen väkivallan piirteet. Parempi vaihtehto on antaa toisen lentää pois tai jos tämän siivet eivät vedä minnekään, potkaista pois pesästä.

Parempi on hylätä kerran ja antaa toisen löytää se oikeampi ihminen rinnalleen, kuin hylätä henkisesti joka ikinen päivä.

Uhrin vääristynyt maailma

En minä ole ainut, joka on ollut hassu.

On olemassa ihmisiä, joille ulkopuolisen täytyy suorastaan huutaa, että etkö tajua, tuohan on väkivaltaa! Sellaiset ihmiset eivät ymmärrä väkivaltaa väkivallaksi, vaikka se näyttäisi siltä ja tuntuisi siltä. Vaikka se haisisi ja maistuisi siltä. Sellaisten ihmisten maailma on vääristynyt – erittäin todennäköisesti jo lapsuudessa. Silloin, kun joku ulkopuolinen havaitsee väkivallan, sitä on yleensä kestänyt jo kauan ja tilanne alkaa olla vakava. Jotkin ihmiset todellakin ymmärtävät väkivallan väkivallaksi vasta kun siitä koituu oikeudellinen tuomio. (Älä ole yksi heistä!)

Usein väkivaltaa ei kuitenkaan huomaa kukaan muu kuin perheen sisällä olevat ihmiset. Eivätkä nämä jostain syystä puhu kirveelläkään. Niin, miksiköhän… liekö pelkäävät väkivaltaa?

Väkivallan uhri on usein huomaamattaan syyllinen tilanteen jatkuvuuteen. Lapsi ei koskaan, aikuinen lähes aina. Siinä missä terve verrokki olisi pistänyt ättäröitsijän jo pihalle, vääristynyt uhri yrittää sietää tilannetta toivomalla ja rukoilemalla, että jokin muu muuttuisi, kunhan hänen itsensä ei tarvitsisi. Valitettavan usein katseet kohdistuvat väkivaltaiseen osapuoleen, eikä kukaan kysy, mitä uhrille on tapahtunut jo ennen kuin hän lipui niin epätasa-arvoiseen suhteeseen. Varmaa nimittäin on, ettei mikään tapahdu tyhjiössä.

Kaikki me kohtaamme jonkinlaista väkivaltaa, mutta vain kaikkein rikkinäisimmät ja hylätyimmät jäävät siihen (tahtomattaankin, kun voimia ei ole). Kenties heidän isänsä tai äitinsä eivät ikinä pitäneet sylissä. Kenties he eivät koskaan saaneet kuulla olevansa rakastettuja. Niinpä he eivät ymmärrä, että arvostava turvallinen rakkaus ei ole vain ihana utopia, vaan perusasia, ihan kaiken suhdetoiminnan lähtökohta. Voi myös olla, että riitely ja rajojen ylittäminen, henkinen väkivalta, on ollut heille se normaali malli, jonka he ovat vanhempiensa suhteesta omaksuneet. Vaatii ison sisäisen muutoksen ymmärtää, ettei se ole mikään tapa elää!

Koska tunteet kuolevat?

Totuus on, että väkivaltaisia ihmisiä maailmassa riittää, ei heitä kannata jäädä katselemaan tai muuttamaan. Heihin laitettu aika, (kaikki paitsi oikeussalissa), on hukkaan heitettyä aikaa. Sen sijaan jos itse uhria ei saada suureen eheyttävään muutokseen, ei edes ero auta: tämä kapsahtaa seuraavan hyväksikäyttäjän kaulaan alta aikayksikön, useimmiten sen saman vanhan, koska tunteita on edelleen.

Tästä herääkin mielenkiintoinen pohdinta, kuinka on mahdollista rakastaa ihmistä, joka ei kohtele itseä hyvin. Ja sanomalla näin tarkoitan tietenkin hyvin jatkuvalla syötöllä: jokaisessa väkivaltaisessa ihmisessä on hyvätkin puolensa ja jokaisessa väkivaltaisessa suhteessa hyvät hetkensä. Mutta kun luottamus viedään aika ajoin, se myöskin kuluu pois. Kuinka silloin voi vielä rakastaa?

Koen, että syynä on tietynlainen ihaileva ja yksipuolinen malli rakkaudessa. Ettei rakkauden oikeastaan tarvitsekaan olla täyttymyksellistä ja tasapuolista, turvallista, vaan toisen hyvien puolien ihaileminen riittää. Niiden vastapainoksi sitten annetaan anteeksi liikaa. Se on jonkinlaista hoivan ja säälin sekamelskaa. Etenkin meillä naisilla hoivavietti on suuri.

Koska sitten tällainen rakkaus päättyy? Koska tunteet kuolevat? Näin käy silloin, kun uhri voimaantuu, alkaa rakastaa itseään ja kokee sellaista vihaa, jonka jälkeen tunteet todellakin kuolevat. Väkivaltaa käyttänyttä ihmistä ei enää kykene näkemään samoin silmin kuin ennen. Vaikka olisit palannut kymmeniä kertoja takaisin hänen luokseen, yhtäkkiä ei ole enää mitään, mihin palata. Et enää halua. Päin vastoin, haluat mahdollisimman kauas! Näet hänet nyt tervein silmin – ja alat kaivata rauhallisempaa ja arvostavampaa seuraa.

Joskus tämä väkivaltainen ”ex” voi olla kumppani, mutta ihan yhtä hyvin hän voi olla ystäväsi, äitisi, isäsi tai sisaruksesi. Samalla lailla tunteet voivat kuolla näitäkin kohtaan, sääli hiipuu.

Henkistä väkivaltaa voi olla jatkuva negatiivisuus, kontrolloivuus ja syyllistys. ”Mietoudensa” vuoksi sitä voi olla vaikea havaita siksi itsekseen – ja juuri siksi halusin tämän jutun kirjoittaa. Henkinen väkivalta on raskas, näkymätön ja naamioituva taakka, eikä siitä ole helppoa puhua.

Aina kyse ei myöskään ole narsismista, vaan periaatteessa kuka tahansa huonosti voiva tai taidoiltaan puutteellinen voi rikkoa rajojamme, kun ei muutakaan osaa. Diagnoosit ovat psykologin heiniä, meidän tehtävämme on auttaa itseämme!

Uuteen vaiheeseen

Lopuksi haluan muistuttaa, että fyysisestä väkivallasta mikään muoto ei ole ok. Tökkiminen, tönäisy tai mikä tahansa koskettaminen ilmaistessa ärtymystä on väkivaltaa. Siitä huolimatta, että näin vain on, on hyvä kommunikoida se myös toiselle.

Kun toiselle kommunikoi rajansa viiveettä, päästään seuraavaan vaiheeseen. -> Katsomaan, voiko hän niitä kunnioittaa. Usein haluamme uskoa olevamme tässä vaiheessa vuosikausia, mutta todellisuudessa vaihe on salamannopea. Muutaman virheen jälkeen kuvio on selvillä. Todellisuudessa siis tiedämme, mitä on meneillään ja -> kello on alkanut jo raksuttaa sille, milloin havahdumme, voimaannumme ja lähdemme.

Sillä muutos ei lähde toisesta ihmisestä. Avaimet ovat sinulla itselläsi, joten käytäthän niitä, kun tarvetta ilmenee.

Sydämellä, Riikka

Minusta ja palveluistani voit lukea lisää alta ja tästä.

Moni sinnittelee ahdistuksen kanssa liian pitkään yksin – Kehossa tuntuvat oireet saattavat säikäyttää

Kaupallisessa yhteistyössä lääkärikeskus Recuror. Kirjoittaja Mika Kallio työskentelee Recurorilla psykiatrian erikoislääkärinä.

Ahdistukseen apua hakevien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti

Kokemukseni mukaan yksi suurimpia muutoksia psykiatrin työssä on ollut peräti vuosia pitkittyneestä ahdistuneisuudesta ja korostuneesta huoliajattelusta kärsivien potilaiden määrän kasvu.

Jo vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan Suomessa perusterveydenhuollon potilaista yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli 4–8 prosentilla. Ahdistukseen apua hakevien määrä kasvoi räjähdysmäisesti COVID19-pandemian aikaan, eikä lukumäärä ole muuttunut pandemian jälkimainingeissakaan. Samansuuntaisia tuloksia osoittavia havaintoja on tehty tutkijoiden toimesta ympäri maailmaa. Ahdistuneisuuden yleistyminen on siis globaali ilmiö.

Ahdistusoireiden yleistymiselle on todennäköisesti olemassa useampi selittävä osatekijä. Koko maailmaa ravistelevat tapahtumat, kuten COVID19-pandemia, ilmastonmuutos ja jännittynyt geopoliittinen tilanne ovat kaikki heittäneet vettä “huolimyllyyn”. Modernin työelämän paineet, esimerkiksi jatkuvan tavoitettavuuden velvoitteet sekä töiden ja vapaa-ajan enenevä sekoittuminen ovat myös monelle jatkuva ja vaikeasti vältettävä kuormituksen lähde. Jo koulusta lähtien moderni yhteiskunta korostaa itseohjautuvuuden ja omatoimisuuden merkitystä. Ei sovi myöskään unohtaa sosiaalisen median vaikutuksia ja ainaista informaatiotulvaa, josta voi aiheutua lisäkuormaa monellakin eri mekanismilla aina laitteiden piippauksista kovaan sosiaaliseen vertailuun.

Ahdistukseen apua hakevien määrä kasvoi räjähdysmäisesti COVID19-pandemian aikaan, eikä lukumäärä ole muuttunut pandemian jälkimainingeissakaan.

Merkittävä vaikutus on varmasti myös jatkuvalla ja valtaosin ahdistavalla mediasisällöllä. Vuonna 2022 sota tuli lähemmäs meitä kuin vuosikymmeniin ja politiikan kieleen on vakiintunut repivä ja aggressiivinen keskustelukulttuuri. Me ihmiset emme primitiivisilla aivoillamme kykene luomaan täysin erillistä kuvaa median välittämien tapahtumien ja henkilökohtaisen elämämme välille. Siksi yleinen maailmanmeno voi ahdistaa siinä missä oman elämän vastoinkäymiset ja kasvanut epävarmuuskin.

Ahdistukseen liittyvien diagnoosien määrän kasvussa on kuitenkin myös myönteisiä puolia. Mielenterveysongelmiin liittyvät stigmat ovat haurastuneet, jolloin apua haetaan aiempaa matalammalla kynnyksellä. Lisäksi diagnostiset menetelmät ovat kehittyneet. Yhä harvempi kärsii ahdistuksestaan yksin, ammattiavun ulottumattomissa, kun taas yhä useampi saa yksilöllistä, kohdennettua ja tilanteenmukaisesti parasta hoitoa.

Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä huolen lähde muuttuu epämääräiseksi ja mittasuhteet irtoavat todellisuudesta

Mihin vedetään raja tavanomaiseen elämään kuuluvien stressituntemusten ja diagnoosikriteerit täyttävän sairauden välillä? Oma kokemukseni on, että tämä raja on kuin veteen piirretty viiva – todella häilyvä. Moni hakeutuu hoitoon siedettyään hiljalleen vaikeutuvia oireita pitkään. Puhutaan kuukausista, usein jopa vuosista.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (Generalized Anxiety Disorder, GAD), on sairaus, jolle tyypillistä on valtaviin mittoihin kasvanut huoli tai pelot, usein useammastakin asiasta yhtä aikaa. Keskeistä on, että huolet ja pelot ovat selvästi ylimitoitettuja yksilöön kohdistuviin suoriin, selvästi todennettaviin uhkiin nähden. Lisäksi huolet voivat liittyä asioihin, joihin henkilö ei itse pysty vaikuttamaan.

Monet tunnistavat olleensa “aina” alttiita murehtimiselle. Murehtimistaipumuksen päälle on tavallisesti kasautunut jokin suurempi huolta tai pettymystä aiheuttanut tapahtuma, joka on laukaissut oireiden asteittaisen pahenemisen. Huolta voidaan kantaa henkilökohtaisen elämän asioista, kuten terveydestä, taloudesta, omista lapsista ja ystävistä, mutta kuten mainittu, myös maailman tilanteesta, kuten esimerkiksi suurvallan presidentin vaihtumisen vaikutuksista, ilmaston muutoksesta tai sodan uhasta.

GAD ilmenee myös fyysisinä oireina, kuten sydämen tykytyksenä, hikoiluna, lihasjännityksenä, hengittämisen vaikeutena, pahoinvointina sekä kipuina rintakehän, vatsan tai tuki- ja liikuntaelimistön alueella. Myös puutumisen tunnetta tai ihon pistely voi ilmetä. Oirekuvaan voi kuulua myös voimakasta hallinnan tunteen menettämisen, tai jopa niin sanottua sekoamisen pelkoa. Olo voi tuntua epätodelliselta tai huteralta. Kokemukseni perusteella oirekuva ei yleensä ole selkeä ja tasainen, vaan se vaihtelee elämäntilanteesta ja kuormitustekijöistä riippuen. Oireisto voi myös alkaa esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä tai paniikkihäiriöstä ja ajan kuluessa muuttua yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (GAD) ilmenee myös fyysisinä oireina, kuten sydämen tykytyksenä, hikoiluna, lihasjännityksenä, hengittämisen vaikeutena, pahoinvointina sekä kipuina rintakehän, vatsan tai tuki- ja liikuntaelimistön alueella.

Pitkittyessään ja hoitamattomana GAD voi johtaa muihin mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen. Erään asiakkaan masennuksen tarinan voit lukea tästä. Onkin tärkeää, että häiriö tunnistetaan ja asianmukainen hoito aloitetaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Näin voidaan parhaiten välttää masennuksen tai muiden liitännäissairauksien kehittyminen ja helpottaa yksilön arkea. Tärkeää on hakea apua matalalla kynnyksellä, koska sairauteen on olemassa tehokkaita hoitokeinoja. Ahdistuneisuushäiriön riittävän varhainen hoito on tärkeää, myös siksi, että ahdistuneisuudesta kärsivällä voi olla vaikeutta kouluttautua tai selvitä työelämän haasteista.

Mitkä tekijät altistavat yleistyneelle ahdistushäiriölle?

Yleistyneelle ahdistuneisuudelle on useita altistavia tekijöitä. Esimerkiksi tietyt persoonallisuuden piirteet, kuten korostunut vaativuus itseä kohtaan tai taipumus kokea kielteisiä tunteita voivat altistaa yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle. Vaativuus näyttäytyy muun muassa taipumuksena perfektionismiin erilaisissa tehtävissä. Toisaalta ns. estyneet piirteet puolestaan näyttäytyvät herkkyytenä tilanteissa, joissa voi joutua arvostelun kohteeksi. Estyneisyys voi aiheuttaa huomattavia paineita vuorovaikutustilanteissa, joka voi johtaa alati voimistuvaan ja tiheämmin esiintyvään ahdistuneisuuteen, yleensä ensin sosiaalisten tilanteiden pelkoon, mutta lopulta myös yleistyneeseen ahdistuneisuuteen.

Altistavana tekijänä voi olla myös jokin neuropsykiatrinen vaiva, kuten ADHD. Voi esimerkiksi olla, että toistuva toimeen ryhtymisen lykkääminen kasaa stressitekijöitä, mikä taas johtaa yleistyneeseen ahdistuneisuuteen. Autismikirjon piirteet taas voivat altistaa toistuvalle sosiaaliselle kuormittumiselle, jolloin ahdistuneisuushäiriöön sairastumisen riski kasvaa.

Myös erilaiset ympäristötekijät voivat altistaa yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle. Mm. lapsuuden perheen kasvatusilmapiirin ongelmat, esimerkiksi vanhempien päihdeongelmat tai toistuvat riidat, muut lapsuuden traumaattiset kokemukset, vanhempien ylisuojelevuus tai toisaalta hylkäämisen kokemukset lapsuuden aikana. Myös vakava koulukiusaaminen sekä fyysinen tai seksuaalinen kaltoinkohtelu ovat altistavia tekijöitä.

Päihteiden, kuten alkoholin, kannabiksen tai nikotiinituotteiden käyttö ovat myös hyvin tiedettyjä ahdistuneisuudelle altistavia tekijöitä.

Milloin hakea apua?

Kiteytetysti voidaan todeta, että vaikka elämään kuuluu tietty määrä murheita ja pelkoja, kannattaa apua hakea, mikäli ahdistusoireet kehittyvät pitkäaikaisiksi ja alkavat heikentää elämänlaatua, ihmissuhteita tai toimintakykyä sekä paisuvat kohtuuttoman suuriksi ja häiritseviksi.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on yleinen ja usein hyvin fyysinen vaiva, joka voi aiheuttaa toistuvia fyysisiä oireita sekä johtaa toistuviin selvittelyihin eri alojen lääkäreillä. Lääkäreiden olisi myös hyvä muistaa yleistyneen ahdistuneisuushäiriön mahdollisuus mystisten fyysisten oireiden taustasyynä, mikäli tutkimuksissa ei löydy muuta selittävää tekijää.

Oireiston seulontaan ja vaikeustason arviointiin on tehty useampiakin oiremittareita. Esimerkiksi HUS:n ylläpitämällä erinomaisella Mielenterveystalo-sivustolla on jokaisen täytettävissä oleva GAD7-oirekysely.

Oirekyselyn tulos on luonnollisesti viitteellinen, mutta ainakin kohtalaiseen tai vaikeaan ahdistuneisuusoireistoon viittaavat pistemäärät liittyvät usein diagnosoitavissa olevaan sairauteen, jota on mahdollista hoitaa.

Yleistyneen ahdistuneisuuden hoito on tehokasta ja hoitokeinoja on useita: nettiterapiasta biologisiin hoitoihin. Psykiatrian erikoislääkäri osaa arvioida tilanteesi ja tarjota sinulle parhaiten sopivia hoitomuotoja. Apua kannattaakin aina hakea.