Sarastus: Joku puskee ulos

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minua hävettää ja jännittää.  Aion tehdä tunnustuksen. Sen ääneen sanominen on kamalaa, sillä en tiedä mitä siitä aiheutuu. Ehkä teen itseni naurunalaiseksi. Ehkä joku tuntee sääliä: “voi raukka, se todellakin on hukassa!”. Tai ehkä joku tunnistaa samankaltaisen tilanteen omassa elämässään. Minun on oltava rohkea ja rehellinen, itselleni ja lukijoilleni: elämääni on tullut joku.

Olin luova lapsi; harrastin teatteria, lauloin, soitin selloa, kirjoitin tarinoita. Halusin näyttelijäksi, laulajaksi ja kirjailijaksi – kaikkia näitä yhtä aikaa, tietenkin! Sitten tuli valinnan paikka. Alle parikymppisenä oli tiedettävä mitä loppuelämältään haluaa. Ympärilläni kuiskittiin luovan työn epävakaudesta. Minä halusin olla järkevä. Mennä järkeviin töihin ja ansaita rahaa.

Nyt pohtiessani elämää ja etsiessäni sen merkitystä minulle on tullut outo tuntemus, kuin joku koittaisi puskea minusta ulos. Joku, jota en vielä tunne, mutta joka samalla on tutumpi kuin kukaan. Joku, jota olen kaivannut pitkään. Se on ottanut minulta ohjat, nostanut mieleeni kaikki ne asiat joita rakastin ennen kuin tuli liian kiire kasvaa vakavasti otettavaksi aikuiseksi. Se on vienyt minut takaisin laulutunneille ja pakottanut opiskelemaan näyttelijäntyötä. Se pistää minut kirjoittamaan blogiani ja suunnittelemaan kirjan kirjoittamista – minä vain seuraan vierestä tietämättä mihin se minut vie.

Entisestä irti päästäminen, tyhjän päälle heittäytyminen ja oman sydämeni kuuntelu ovat avanneet taas luovuuteni lukot. Nyt se tunnustus tulee: minusta tuntuu, että saatankin haluta vaihtaa alaa, tehdä työkseni niitä asioita, joista lapsena haaveilin ja tavoitella unelmia, jotka tukahdutin vuosiksi.

Olen hämilläni ja kärsimätön. Mielessä pyörii valtavasti kysymyksiä. Olenko täysi hullu; juuri kun olen saanut jalansijaa jossain haluankin aloittaa ehkä jotain ihan uutta? Ja mitä ihmettä minä sitten oikeasti tekisin työkseni? Onko olemassa joku aikuisiän ”opo”, joka voi minua auttaa löytämään oikean ammatin? Heilunko nyt vain hetken äärilaidasta toiseen ennen kuin järkevöidyn ja palaan taas takaisin entiseen? Vai olisiko se sittenkin mahdollista…?

Ja mitä muutkin ajattelevat: Tulenko kyseenalaistetuksi ja vähätellyksi, joudunko naurunalaiseksi? Olenko muiden silmissä epärealistinen, huomionkipeä raukka? ”Suuret ovat tytöllä luulot ja suutari pysyköön lestissään!”, ne sanovat. Pelkään, että kukaan ei ymmärrä eikä hyväksy sitä uutta ihmistä, joka minusta saattaakin tulla.

Ja siltikin – joku puskee ulos, enkä usko että voin sitä estää. Enkä taida halutakaan.

 

”Kuinka pieniä on muurahaisen vauvat?”

Nyt se taas tapahtui: olen sortunut stressiin ja langennut kiireen tunteen vietäväksi. Jotenkin kuvittelin oppineeni niistä olotiloista pois. Sitä luulee oppineensa ja sitten sitä huomaakin oppineensa vain puolittain. Mutta puolittain on parempi kuin ei oppia ollenkaan. Ja harjoitus tekee mestarin. Sain tärkeän muistutuksen siitä, miltä stressi tuntuu: mahaan sattuu, mieli harhailee, ahdistaa, on kokonaisvaltaisen huono olla – mielikin on matkalla koko ajan, harvoin siellä missä minäkin.

Kun oppii puolittain ja on vielä matkalla, oppimassa, voi tehdä havaintoja. Yksi tärkeä havaintoni liittyy itselleni uuteen huomioon: kiire on todellakin ainoastaan tunne, tulkinta tilanteesta. Kun tulkitsen tilanteeni kiireiseksi, uhkaavaksi, reagoin stressaamalla. Toden totta: kiire on vain tulkinta. Voin siis tulkita toisinkin ja reagoida muutenkin kuin mustavalkoisesti taistelemalla tai pakenemalla: tekemällä tai tekemistä välttelemällä.

Mullistavin havaintoni liittyy lapsiini. Jälleen kerran minua muistutettiin siitä, miten ne kaikkein läheisimmät ihmiset toimivat opettajinamme. Tämäkin havaintoni on niin yksinkertainen, etten voi kuin ihmetellä, miten en ole aiemmin tiedostanut asiaa.

Jäin yhtenä päivänä hössötykseni keskellä katsomaan lasteni touhuja: pienet poikani istua nököttivät kyykkyasennossa kotimme keittiössä, tuijottivat lattiaa intensiivisesti. Ja laskivat muurahaisia. Vierestä ihailin lasten tapaa olla täysin tekemisen ja olemisen olotilassa. Minkä lapsi tekee oman mielenkiintonsa johdattamana, hän tekee sen koko vartalollaan ja mielellään.

Kyseisenä keväisenä päivänä muistin jotain: tuon samaisen kyvyn keskittyä ”pieniin” asioihin. Muistan kyllä itsekin istuneeni kyykkyasennossa katsomassa muurahaisia, keräämässä leppäkerttuja viilipurkkiin ja kyllä, avaamassa etanaa katsoakseni, miltä se sisältäpäin näyttää. Mihin pienten asioiden ihmettely ja tekemisen intensiteetti jäivät? Sitä en nyt tavoita, mutta olotilan muistan hyvin: täydellisen keskittymisen tunteen ja niin kovan mielenkiinnon, että muu maailma melkein unohtui.

Tuon päivän jälkeen olen päivittäin pysähtynyt katsomaan lasten touhuja ja ihailemaan. Lapsen jaloissa on monissa arjen touhuissa liimaa ja nyt tiedän syyn: on vaikeaa tehdä aikuisille tärkeitä juttuja: pukemista, hampaiden pesemistä, koska maailma on niin ihmeellinen paikka ja täynnä tutkittavaa. Lapsen olemisen tapa on parhaimmillaan kokonaisvaltaista tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Meissä on siis olemassa tuo taito, jonka voi kaivaa esiin ja ottaa käyttöön. Eikä vain juhlahetkiä varten vaan jokaisen arkipäivän evääksi.

Samalla iloitsen: jotain tuosta lapsenomaisesta innostuksesta on itsessänikin jäljellä: minusta tuli ammatiltani tutkija. Ymmärsin, että olin aikuiseksi asti säilyttänyt jotain hyvää, kyselemisen ja ihmettelyn taidon. Missä sinä käytät tuota vanhaa taitoa? En ilahtunut uudelleen kokemastani kiireen tunteesta ja stressillä reagoimisesta, mutta opin iloitsemaan entistä enemmän siitä, että olen tehnyt elämästäni rentoa ja voin taistella kiireen kanssa vain pienissä erissä ja harvakseltaan. Erityisesti nautin saamastani muistutuksesta ja oppiläksystä.

Haluan päättää kirjoitukseni nelivuotiaan kuopukseni kysymykseen: ”Äiti, kuinka pieniä on muurahaisen vauvat?”. Mietipä sitä. Aika pieniä.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

5 tiibetiläisen lääketieteen ohjetta tasapainon säilyttämiseksi

Christopher Hansardin kirjassa Tiibetiläinen elämäntaito – viisas keho, viisas mieli, viisas elämä (Basam Books 2003) annetaan yleisiä ohjeita tasapainon säilyttämiseksi. Tiibetiläisen lääketieteen mukaan terve ihminen on henkilö, joka pystyy tasapainottamaan arkisen elämän miellyttävät ja epämiellyttävät tapahtumat tavalla, jolla hyvä energia tulee itsestään käyttöömme. Tässä viisi vinkkiä.

1. Kuuntele aina, mitä sisäinen äänesi eli intuitiosi kertoo tilanteista ja ihmisistä.

2. Kun olet terve, syö ja juo aina sitä, minkä intuitiivisesti tiedät olevan sinulle hyväksi. Kuntoile juuri sen verran kuin haluat: vähän tai paljon.

3. Kunnioita toisia ihmisiä ja elämänmuotoja.

4. Ole niin hyvä kuin voit, äläkä tee mitään, minkä uskot olevan väärin.

5. Tee sellaista työtä, jota todella haluat tehdä ja TARVITSET. Tyytyväisyys on parasta lääkettä.

Rikkinäinen tv-taso lastenhuoneen väripilkuksi

Vanha tv-taso oli surkeana: se oli menettänyt lasiovensa, se ei edes ollut puuta ja se alkoi näyttää siltä, ettei sitä enää kukaan huolisi. Voi parkaa!

Sitten keksin, että maalilla ja pienellä tuunauksella voi pelastaa poloisen:

–Otepohjamaalia alle,

– muista projekteista jäänyttä pinkkiä Uulan ekologista Into-kalustemaalia (joka on aivan ihanaa, kun ei haise!) pintaan,

(huom! Helpoimmalla pääsee, kun levittää maalin telalla; telalla jälki on tasaista.)

– verhovaijerilla verhot vanhojen lasiovien tilalle ja

– lisäsäilytystilaa sukille, sukkahousuille ja muulle pienelle kaapin päälle.

Nyt lastenhuoneessa on uusi vaatteidensäilytyspaikka, eikä se ole enää hyljätty rumilus vaan pirteä väripilkku:

Laaja kulma: Kaksi olentoa

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.


Meillä asuu kotona kaksi olentoa.

He iloitsevat pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, jos mansikan makuista jogurttia löytyy kaupasta tai jos jossain näkyy ilmapallo tai saippuakuplia. Tai jos joku kutittaa yllättäen jalkapohjista.

He eivät ajattele seuraavaa tekemistä, kun tekevät edellistä. He eivät edes tiedä, mitä seuraavaksi aikovat tehdä, niin hetkessä he elävät. Ennen kuin minä menen ja sanon, että seuraavaksi tehdään sitten sitä tai tätä – ja opetan heidät tähän suunnitelmalliseen ajattelutapaan.

Nämä olennot ovat erittäin luovia. Lääkärileikit onnistuvat ilman lääkärin laukkua – olkoon kynä kuumemittari. Meillä ei ole joukkoliikennettä Hanoissa, mutta ei se haittaa: tehdään kotona tuoleista ratikka. Uunistamme saa sähköiskuja, joten ei se ole käytössä: leivotaan leikisti muovailuvahasta.
Nämä olennot näyttävät täysillä tunteensa, niitä ei tarvitse tulkita. He sanovat myös, jos he loukkaantuvat jostakin. Heidän ruumiinkielessään ei ole mitään peiteltyä tai häpeilevää. Kaikki tunteet ja kaikki tilat ovat sallittuja! Samalla nämä olennot ovat anarkistisia. He kyseenalaistavat miksi-kysymyksillä. Miksi ihmeessä päiväkodista ei saa palkkaa kun töistä kerran saa? Miksi on kuuma? Miksi pitää istua paikoillaan?

Nämä olennot, tyttäreni, ovat niin erilaisia kuin me vanhemmat. Lähes joka päivä ihmettelen, mitä he voivat edustaa samaa Homo sapiensia kuin minäkin. Tuntuu uskomattomalta, että minäkin olen ollut joskus luonnostani tuollainen olija. Mitä sitten oikein tapahtui? En tiedä. Ehkä kasvoin ja ”kehityin” aikuiseksi.
Näistä olennoista ja heidän kehityksestään olen kirjoittanut vauvakirjaa. Ovatko he kehittyneet ”oikeaan” tahtiin? Miten he kommentoivat ympäröivää maailmaa 1- tai 3-vuotiaina? Miten he pystyvät hyväksymään sen, että ulkona sataa tai että kukaan ei nyt jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Lähes yhtä tärkeää ellei jopa tärkeämpää olisi kirjoittaa samankaltaista kehityskirjaa aikuisena. Miten minä opin sanomaan ei? Millä tavoin ymmärrän ympäröivää maailmaa tai itseäni tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Vai kiellänkö tosiasiat? Kenen kanssa leikin kotona tai töissä? Mikä on mielivärini tai vaatteeni?

On normaalia kommentoida näiden olentojen kehitystä, mutta ei niinkään omaamme, aikuisten kehittymistä ja kasvamista. Aikuisten kuuluu pysyä vakaina ja muuttumattomina. Heidän maailmankuvansa muuttuvassa maailmassa tulee olla se sama kuin kymmenen vuotta sitten. Muutenhan he eivät ole löytäneet paikkaansa maailmassa.

Äitiys ja yleisemmin vanhemmuus ovat mielettömiä kehityksen mahdollisuuksia. On helppoa ja turvallista keskittyä lapsen kehitykseen ja elää tätä kautta. Vaikeampaa on tarkastella omaa kehitystään, myöntää olevansa väärässä ja ottaa oppia lapsesta. Kehityspisteet ovat usein samalla niitä kipupisteitä, joihin ei halua koskea, ellei ole ihan pakko. Niihin koskee vasta, kun kaikki pakotiet on käytetty.

Nämä kaksi ihanaa, raivostuttavaa, riemukasta, huutavaa olentoa ovat tuoneet elämääni paljon. Ilman heitä ja heidän tuomaa kipupisteiden avaamista en välttämättä uskaltaisi elää niin kuin elän. Niin paljon he ovat minua kehittäneet ja kouluttaneet. Kiitos rakkaat olentoni, oman lajini edustajat.

Uupumus on leikin puutetta

”Uupumus kertoo hyvin yksinkertaisesti, että olemme väsyneitä, emmekä ainoastaa fyysisellä tasolla. Uupumus saattaa heijastaa sellaista kokonaisvaltaista väsymystä, joka on alkanut vaikuttaa fyysiseen energiatasoon. Mihin olet todellisuudessa väsynyt: työhösi, kumppaniisi, perheen aiheuttamaan jatkuvaan stressiin vai johonkin muuhun? Uupumus hivuttautuu helposti elämään, jos tekemisistäsi puuttuu rakkaus. Etkö pidä riittävästi hauskaa? Oletko unohtanut, että leikki kuuluu ihmisen elämään? Joskus uupumuksen tarkoituksena on rohkaista sisällyttämään enemmän leikkisyyttä omaan elämääsi.” – Kirjasta Ted AndrewsParantajan käsikirja (Delfiini-kirjat).

Sarastus: Karkulainen

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minä olen ollut karkulainen. Olen ollut sellainen suurimman osan elämästäni. Karkulaisuus on sitä, että juoksee pakoon itseään, omia tunteitaan ja ajatuksiaan; hukuttaa ne jatkuvaan touhuamiseen ja ihmissuhteisiin, turruttaa hälinään. Karkulainen pelkää yksinäisyyttä – on mieluummin vaikka huonossa seurassa kuin jää yksin. Karkulaisuus on itsensä laiminlyönnin pahin muoto.

Tarpeettomuus on karkulaisen vihollinen. Yksin oleminen tarkoittaa karkulaiselle, ettei kukaan tarvitse häntä. Minä jäin muutama vuosi sitten omasta tahdostani elämään arkeani yksin. Olin vuosia tukeutunut toiseen ja nyt yhtäkkiä olinkin omillani. Tuntui, että kukaan ei huomannut, ja minun oli kaikin keinoin tehtävä itseni tarpeelliseksi. Olin koko ajan liikkeellä, kiersin kissanristiäiset, vietin aikaa ystävieni kanssa ja roikuin tietokoneellani yötä päivää. Karkulainen ei ymmärrä, että tärkeintä on olla tarpeellinen itselleen, ei muille. 

Karkulainen pelkää itseään enemmän kuin ketään muuta. Minä yritin kaikella hälinällä peittää omat kipeät tuntemukseni. Pelkäsin niiden kohtaamista, koska tiesin niiden satuttavan. Yksin ollessani mieleeni tuli vain ahdistavia ajatuksia, jotka oli helpompi torjua seurassa tai tekemällä jotain. Epätoivo ja pelot näyttäytyivät paljon suurempina yksin ollessa kun ei ollut ketään tai mitään johon ajatuksensa hukuttaisi. Karkulainen on suuressa vaarassa menettää omien tunteidensa hallinnan, koska ei pysty kohtaamaan niitä.

Tänä keväänä jäin yksin työssä; vaihdoin yhdessä tekemisen itsenäiseen freelancertyöhön. Koska minuun oli aiemmin kohdistunut valtava määrä vaatimuksia sekä työn että muiden ihmisten taholta, huomasin menettäneeni otteen omista tarpeistani ja tunteistani.

Jokainen jonka ympärillä on niin paljon hälyä, ettei kuule omaa sisäistä ääntään, tarvitsee yksinäisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee yksinoloa, sellaista ihan oikeaa, että uskaltaa lähteä vaikka viikoksi autiolle saarelle itsensä kanssa. Kun kuulen vastikään eronneen ihmisen aloittaneen uuden parisuhteen, en voi olla pohtimatta, kuinka erinomainen aika hänelle olisi ollut olla hetki yksin ja tutustua itseensä.

Pitkän harjoittelun jälkeen huomaan, että kyky olla yksin on tärkeimpiä avaimia omaan elämänhallintaan. Minulle yksin oleminen on opettanut sen, että olen olemassa ensisijaisesti itseäni varten. Pysähtymättä ja kuuntelematta itseäni en voi tietää kuka olen. Nyt tiedän ainakin tämän: En ole enää karkulainen. Olen erityisen onnekas, että osaan ja uskallan olla yksin. Ei se helppoa ole, mutta vaivan arvoista!

Uskallatko sinä?

Lakkaa olemasta oman elämäsi sivustakatsoja

Miettiessäni seuraavan keskiviikkokolumnin aihetta sain ryppään sähköpostiviestejä, joissa kysyttiin elämästäni. Eräs ehdotti, että avaisin tulonlähteitäni vinkiksi muille, jotka haluaisivat hypätä oravanpyörästä. Jäin viestin edessä ymmälle. Miten minun tulonlähteeni voisivat auttaa muita? Minulle esitetään paljon, kummallisiakin, kysymyksiä. Kuinka usein käyt pesulla? Kuinka usein käyt kampaajalla? Käytätkö farkkuja? Elättääkö miehesi sinut?

Onko elämäntapani, tyytyä vähään, niin eriskummallinen, että minut nähtäisiin mieluiten haisevana takkutukkaisena resupekkana, joka elää miehensä tuloilla? Vai onko kysymysten taustalla halu saada syy lyödä hanskat tiskiin heti kättelyssä? Että saisi sanoa: ”tuohon minä en pysty enkä halua”.

Kysymyksiin huipentuu moni oravanpyörän hyppäämisen ongelmista. Käytämme paljon aikaa päämme ulkopuolisten asioiden tarkasteluun emmekä investoi päämme sisäpuoleen niin paljon. Emme vie omaa elämäämme eteenpäin, vaan katsomme itsestämme poispäin. Kuinka toiset pukeutuvat? Miltä he näyttävät? Miltä minä näytän? Mitä hän mahtaa tienata? Paljonko heillä mahtaa olla velkaa? Emme uskalla olla hiukan poikkeavia. Pelkäämme muutosta, odotamme sen huonontavan asioita, sen sijaan että toivoisimme muutosta ja odottaisimme sen parantavan asioita.

Yksityiskohtaisempia tulojani tiedusteleva on oikeilla jäljillä pohtiessaan raha-asioita, mutta valitettavasti minun tuloerittelyni ei häntä auttaisi. Erilaisia lähtökohtia ja elämäntilanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä, ne eivät ole vertailukelpoisia. Silti usein vertaamme elämäämme toisiin, toisten sanomisiin ja esimerkiksi rahatilanteisiin, vaikka he elävät eri arvoin ja käsittein eikä meillä ole käsitystäkään mistä heidän elämässään on kyse.

Kuten olen Irti oravanpyörästä -kirjassani kertonut, tuloja tärkeämpää ovat pienet menot. Eikä taaskaan olennaista ole minun menoni, vaan lukijan itsensä menot. Kirjassa kerron miten palkka ja tulo voivat olla jotain muutakin kuin rahaa sekä Pienen ihmisen taloussuunnitelmasta, joka auttaa tietoisempaan taloudenhoitoon ja elämänhallintaan.

Oravanpyörästä hyppääminen tarkoittaa yhdelle eri asiaa kuin toiselle. Kyseessä on aina uniikki juttu. Toinen tarvitsee siihen paljon rahaa, toinen ei. Meillä jokaisella on omat erityiset kykymme, elämäntilanteemme, epävarmuuden sietokykymme, tarpeemme, halumme – ja rahankäsittelytaitomme. Joku ei pysty vastustamaan houkutuksia, toiselta itsehillintää löytyy paljon.

Sitoutumisen aste ratkaisee. Kuinka paljon tahdot irti oravanpyörästä? Jollekin se on vain kiva ajatusleikki, toinen suuntaa siihen kaiken huomionsa. Yksi haluaa mukavuuksia, toinen tahtoo asketismia.

Vaatimustasomme ja ajatussolmumme tekevät meistä joskus sokeita. Eräs kirjani lukija kertoi haaveilevansa kasvimaasta oman kodin viereen kunnan joutomaalle. Kunta ei antanut siihen lupaa, mutta tarjosi viljelyspalstan paikkaa hiukan kauempaa. Se ei kelvannut. Hän halusi sen nimenomaan talonsa viereen. Toinen kauhistelee kovaa ruokalaskuaan, muttei yritäkään kasvattaa ruokaansa, vaan ajaa suuren suurta nurmikkoaan ruohonleikkurilla kesät pitkät.

Keskustelin erään ihmisen kanssa, joka halusi hypätä oravanpyörästä, mutta valitti rahapulaansa. Samaan aikaan hän harkitsee ulkomaanmatkaa: ”Olen ainoa meidän suvusta ja ystäväpiiristä, joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla.”. Kysyessäni mistä hän eniten elämässä nauttii, hän vastasi: ”siitä että saa olla kotona perheen kanssa takkatulen ääressä.”.

Miksi näemme mieluummin asioita, joita meillä ei ole, kuin resursseja jotka meillä jo olisi? Elämän suuret ilot ja ”oravanpyörättömyys” ovat koko ajan käsillämme, eivätkä ne yleensä edes maksa mitään. Asenne ratkaisee. On tartuttava härkää sarvista ja lakattava olemasta oman elämänsä passiivinen sivustakatsoja.

Kuinka paljon haluan? Kuinka paljon tarvitsen? Tarpeet ovat suhteellisia. Mitkä ovat rahankäyttötapani? Olenko laiska, mukavuudenhaluinen ja kateellinen? Tyydynkö vähempään? Riitänkö itselleni, sanoivat muut mitä sanoivat? Voisivatko harrastukseni tuottaa rahaa, sen sijaan että ne veisivät sitä?

Hokkuspokkus-konsteja ei ole, on vain ajattelutavan muutoksia, tietoisuuden tiukkaa suuntaamista, itsekuria ja jokapäiväisiä valintoja.


Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea myös hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään. Kaarinan menestysteos Irti oravanpyörästä julkaistiin vuonna 2010.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Hyvään elämään kuuluu merkityksellisyyden kokemus – Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin tavaraa

arto_artikkeli

Hyvä elämä on juhlapuheissa henkistä hyvinvointia, mutta tekojen tasolla omistamista ja kuluttamista. Puheiden ja tekojen välinen kuilu on ihmiselle tyypillistä.

Omistaminen on keino osoittaa menestymistä, minkä vuoksi pitää saada älykkäämpi puhelin, tehokkaampi tietokone, suurempi asunto ja viihdyttävämpi tauluteevee. Vai onko kyse kuitenkin todellisesta tarpeesta? Onko ajallemme tyypillistä halujen ja tarpeiden rajojen muuttuminen ja hämärtyminen?

Tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen yhteydessä olevat hiilidioksidipäästöt ovat Suomessa pohjoismaiden korkeimmat ja maailman 9. suurimmat. Kolmasosa näistä päästöistä syntyy maamme rajojen ulkopuolella. Kuluttamisen kepeys perustuu siihen, että hintoihin ei sisällytetä ekologisia ja sosiaalisia haittoja.

Meistä kaukana sijaitsevilla tuotantoalueilla kustannuksia ei nosta kehittynyt työlainsäädäntö ja vahvat ympäristölait. Onko niin, että moraali alkaa erkaantua meistä turhan etäälle, kun esimerkiksi Suomen suurimman makeisyhtiön tavoitteena on, että tiedossa olevista epäkohdista huolimatta yhtiön käyttämän kaakaon alkuperä kyetään jäljittämään tuottajayhteisöön saakka vasta vuoteen 2017 mennessä?

Yli 2 000 Suomen luonnossa elävistä kasvi- ja eläinlajeista on uhanalaisia: uhraammeko ne, jotta saavutamme jotakin tärkeämpää? Onko niin, että hyvinvointikäsityksemme nostaa materiaaliset asiat muita tärkeämmiksi ja olemme tekojen tasolla uhraamassa lyhyen aikavälin voittojen tavoittelussamme sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi pitkän aikavälin kestävyyden ja vakauden?

Jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan rakentuva talousajattelu kääntyy pitkän aikavälin ajattelussa hyvinvointia vastaan. Elämäntarkoituksemme kiteytyessä pakonomaiseen bruttokansantuotteen kasvattamiseen olemme tiellä, missä mikään ei riitä. Talouden käyttövoimana toimiva ihmisten tyytymättömyys – halu saada koko ajan uutta ja enemmän – vie aikaa pois todellisilta hyvinvoinnin tekijöiltä, kuten ihmisten välisten yhteyksien rakentamiselta. Vanhojen kulttuureiden viisauksiin on jo vuosisatojen ajan kuulunut ajatus siitä, että jos tietää, mikä on tarpeeksi, on rikas.

Mutta laajamittainen muutos on käynnissä. Tietoisuutemme lisääntyessä olemme havaitsemassa, että kapea käsityksemme hyvinvoinnista on kuin päästä tikkaiden ylimmille rapuille ja todeta, että ne nojaavat väärää seinää vasten. Yhä aktiivisemmin kysymme, mikä on elämän tarkoitus. Mihin elämässä tulisi pyrkiä? Miten elää, ettemme myöhemmin katuisi ratkaisujamme? Miten elää ihmisen mittaista elämää, jonka mittarina on se, että tulevat sukupolvet ovat meistä ylpeitä?

Mitä ihminen tarvitsee elääkseen hyvää elämää? Ravinto, vaatteet, koti ja energia ovat varmaan listan kärkipaikoilla. Meillä asiat on globaalissa vertailussa materiaalisesti ajateltuna oikein hyvin, sillä Suomen kaikkein köyhimmätkin kuuluvat maailman rikkaimpaan kymmenykseen jos huomioidaan terveyspalveluihin ja kirjastopalveluihin käytettävä raha.

Mutta minkä verran tarvitaan loppujen lopuksi materiaalista hyvää hyvän elämän elämiseksi? Kuinka paljon on riittävän paljon ja minkä verran ei riitä?

Onko tavoitteenamme pitkä ja merkityksellinen elämä?

Jos on, se voidaan saavuttaa ilman sitä kuluttamisen määrää, joka suomalaisessa arjessa on läsnä. Costa Ricassa ihmiset elävät yhtä pitkään kuin britit (2 vuotta pidempään kuin amerikkalaiset), ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin britit ja heidän ekologinen jalanjälkensä on siitä huolimatta vain noin puolet keskivertobritin ekologisesta jalanjäljestä. Loppujen lopuksi tyytyväisyys on kovaa valuuttaa elämässä. Tavoittelemmeko sitä sellaisilla keinoilla, joilla se ei ole saavutettavissa?

Merkityksellistä elämää tavoiteltaessa kuluttajasta tulee ihminen. Materiaaliset elämän päämäärät korvautuvat yhä useammin henkisillä asioilla, kuten itsensä kehittämisellä. Riittävyyttä mittaavaksi määreeksi tulee rahan sijasta aika.

Maailmankäsitys muuttuu ihmiskeskeisestä ekosysteemikeskeisemmäksi. Olemisen orientaatio ei ole enää vain itsekästä yksilökeskeisyyttä vaan se muuttuu yhteisöllisemmäksi. Arkisten valintojen vastuu kattaa ne ihmiset, joiden arkeen valintamme vaikuttavat. Suklaasta nauttivan kohdalla se hyvin todennäköisesti tarkoittaa myötätuntoa länsiafrikkalaisia kaakaon tuottajia kohtaan.

Vastuu ulottuu myös ei-inhimilliseen meitä ympäröivään todellisuuteen, sillä olemme täysin riippuvaisia siitä esimerkiksi ravintomme osalta. Ja elottomat luonnonvarat varmistavat materiaalista hyvinvointiamme esimerkiksi kännykkäämme tarvittavan 30 erilaisen metallin osalta. Niitä ei louhita Talvivaaran siedettävissä olosuhteissa vaan jossakin kaukana meistä.

Tietoisuuden lisääntyminen johtaa siihen, että hyvinvointikäsityksemme muuttuu kulutusmahdollisuuksien maksimointiin perustuvasta kohti elämän merkityksellisyyden maksimointia.

Osallisuuden kokemisen tuoma luottamus ja toivo kantaa meitä loppujen lopuksi enemmän kuin materiaalisen hyvinvoinnin tuottama vauraus. Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin sitä vapautta ja itsenäisyyttä, jonka usein päämääräksemme lausumme.

To have or to be?

16 pientä askelta kohti unelmaa – Näin alat tehdä sitä, mitä oikeasti haluat

Tässä on 16 pientä askelta kohti sitä, mitä rakastat tehdä.

1. Jos et usko, että se on mahdollista, tee pieni testi

Jos et esimerkiksi usko, että voi aloittaa blogia, kirjaudu johokin blogipalveluun. Tee lyhyt postaus, mutta älä kerro siitä kenellekään. Et ole riskeerannut mitään, eikä aikaa ole kulunut juurikaan. Jos läpäiset tämän pienen testin, huomaat, että ”ei ole mahdollista” -teoriasi oli väärä. Saman pienen askeleen voit tehdä minkä tahansa unelmasi suhteen.

2. Laajenna testikenttääsi

Kun olet läpäissyt ensimmäisen pienen testin, tee toinen jne. Näin itseluottamuksesi kasvaa, ja siinä samassa kasvavat myös taitosi.

3. Jos et tiedä, mitä rakastat, älä huoli

Kokeile rohkeasti asioita, joista muut nauttivat. Jos et löydä iloa niistä, kokeile muita juttuja. Muista, ettei kokeilu tarkoita sitoutumista asioihin lopun iäksi. Kokeile vaikka tuhatta asiaa vuodessa, löydät kyllä oman palosi.

4. Etsi inspiraatiota

Kuka tekee niitä asioita, joita sinä rakastat tehdä? Kuka on niistä kaikkein eniten innoissaan? Seuraa heitä!

5. Ota yhteyttä mentoreihin

Ota yhteyttä ihmisiin, jotka inspiroivat sinua. Jos he eivät vastaa, ota yhteyttä muutamaan muuhun (huom! yllätyt, kuinka helposti saat vastauksia, kun esität asiasi vilpittömän innostuneesti). Älä myy tai painosta heitä mihinkään, vaan pyydä apua. Kerro, että haluaisit ohjausta omalla elämänpolullasi.

6. Valitse satunnaisesti yksi intohimoistasi

Monilla on paljon kiinnostuksen kohteita, joten saattaa olla vaikea aloittaa. Valitse satunnaisesti muutama kiinnostuksen kohteistasi ja aloita. Älä anna itsesi lamaantua. Aloita, koska sillä ei ole merkitystä vaikka olisit valinnut ”väärän” intohimon – opit joka tapauksessa jotain arvokasta!

7. Tule hyväksi siinä, mitä teet

Tulet hyväksi harjoittelemalla. Valitse aluksi yleisöksi, lukijoiksi tai asiakkaiksi tuttuja. Sitten kasvata kohderyhmää pienillä kustannuksilla ja hitaasti. Opettele oikeiden asiakkaiden kautta – siten saat palautetta ja kehityt nopeammin. Opiskele: katso videoita, käy luennoilla, etsi oikeita ihmisiä yhteistyökumppaniksi.

8. Auta muita

Paras tapa tulla hyväksi jossain on auttaa toisia oppimaan. Kun teet toisen ihmisen elämästä parempaa omilla taidoillasi, koet iloa siitä, mitä teet. Auta mahdollisimman monia ihmisiä – se maksaa itsensä takaisin.

9. Etsi äänesi

Kun hallitset taitosi hyvin, huomaat, että olet erilainen kuin muut, jotka tekevät samaa. Löydät erityisyytesi. Etsi oma äänesi, joka erottaa sinut joukosta. Sitten korosta sitä!

10. Miten voit olla arvokas?

Kuinka voit olla arvokas muille? Joskus se on sen tekemistä, mitä he todella tarvitsevat. Joskus se on tekemistä paremmin kuin muut. Joskus se on ihmisten ajan tai rahan säästämistä. Joskus se on heidän elämänsä parantamista.

11. Tule asiantuntijaksi

Jos tulet hyväksi jossain, autat muita, löydät oman äänesi ja voi olla arvokas muille, olet tullut asiantuntijaksi siinä, mitä teet. Muut pyytävät sinulta neuvoja ja apua. Silloin: auta heitä.

12. Myy omia juttujasi

Luo jotain, jolla voit auttaa muita, ja myy sitä. Kun olet asiantuntija jossain, asiakkaasi haluavat ostaa mieluummin sinun luomaasi tuotetta kuin muiden.

13. Älä ole ääliö

Tuloksen maksimointi ei ole tärkeämpi kuin asiasi. Opettele tunnistamaan, mitä arvostetaan ja mikä taas on ääliömäistä toimintaa.

14. Älä huolehdi numeroista

Sen sijaan, että keskittäisit katseesi ensisijaisesti numeroihin, keskity työhöni ja hyvään flow’hun, tee itsestäsi todella arvokas, auta ihmisiä mahdollisimman paljon, RAKASTA SITÄ MITÄ TEET. Numerot tulevat sivutuotteena.

15. Vain tekeminen ja rakastaminen ovat tärkeitä

Monet keskittyvät kasvuun, tavoitteiden saavuttamiseen tai rahan ansaitsemiseen, mutta unohtavat todellisen merkityksen. Se, mikä merkitsee eniten, on, että rakastat tekemääsi asiaa. Jos rakastat sitä ja teet sitä, olet jo menestynyt. Älä huoli niin paljon siirtymisestä seuraavalle tasolle tai menestymisestä – ihmiset pakottavat itsensä niin koville tavoitellakseen noita asioita, että he unohtavat nauttia siitä, mitä tekevät, ja kadottavat syyn, miksi ylipäätään tekevät asioita.

16. Unelmoi isommin

Kun olet ylittänyt suurimmat pelkosi ja alkanut hyväksi jossain, mitä rakastat, unelmoi isommin. Pienten askelten jälkeen: älä pysähdy siihen. Ajattele, että voit muuttaa ihmisten elämää. Voit muuttaa maailmaa. Tekemällä niin muutat myös itseäsi.

Lähde: ZenHabits

Onnen äärellä: Kuka jarruttaa onneasi?

Mietitkö ikinä sitä, mikä sinua estää olemasta onnellinen, siis juuri nyt? Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että mikä on sinun käsijarrusi, kun yrität ajaa autolla?

Itse olen huomannut, että monesti oman onnellisuuteni esteenä olen minä itse. Oma onnettomuuteni on useimmiten itse aiheutettua ja pelkkää mielen illuusiota.

Herään aamulla väärällä jalalla ja jo etukäteen kuvittelen, miten koko päivä menee ihan pilalle. No, arvata saattaa, kuinka siinä sitten voi käydä. Onneksi olen oppinut pysymään vain päivässä!

Voisin myös jumittaa vanhassa ja surra marttyyrimaisesti kaikkea elämäni aikana kohtaamaani epäonnea ja surkeutta. Mutta ainoa, joka sellaisesta kärsii, olen minä itse. Loppujen lopuksi ketään muuta tuskin kiinnostaa.

Jokaisella meistä on historiamme, selkäreppumme ja näkymättömät taakkamme. Se, että olemme tässä juuri nyt, on aikaisempien valintojemme tulosta. Aina valintamme eivät johdata meitä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Jokainen tekee virheitä ja esimerkiksi käyttäytyy typerästi toisinaan. Olemmehan ihmisiä. Onneksi voimme valita myös toisin. Voimme ottaa sen hyvän, ja lakata murehtimasta huonoa.

Olen aikaisemminkin maininnut saksalaissyntyisen ajattelijan ja bestselleristi Eckhart Tollen, joka kirjoittaa, että suuri osa ihmisten kärsimyksestä on tarpeetonta. Hän ajattelee, että me aiheutamme kärsimystä itse itsellemme, sillä annamme mielen ja sitä kautta vaikkapa juuri menneisyyden hallita meitä liikaa. Joskus elämäntilanne voi olla ahdistava. Se voi olla myös hankala tai täynnä murhetta. Silti Tollekin kehottaa luopumaan elämäntilanteen jatkuvasta murehtimisesta. Sen sijaan meidän tulisi ajatella elämää, kiitollisena. Itse yritän sanoa kiitos kaikelle menneelle ja kyllä kaikelle tulevalle. Voin kertoa, että joskus se sujuu helposti, toisinaan ei. Kumpi vain, vähintäänkin sen yrittämisen väärtiä se kyllä on. Tolle patistaa meitä myös miettimään, onko meillä juuri nyt ongelmia. Siis juuri tällä sekunnilla, ei huomenna tai ensi viikolla.

Aina vain huomaan sen, että kun ajattelee negatiivisesti, silloin tapahtuu negatiivisia asioita. Positiivisella ajattelulla, vaikka se toisia tuntuu ärsyttävänkin, on uskomaton voima. Se toimii kuin taikasauva ja tartuttaa hyvän fiiliksen myös ympäristöön.

Omat (hyvät) ajatuksemme ovat siis kuin kulta-arkku sateenkaaren juurella. Meidän itsemme vain täytyy uskoa, että juuri omilla ajatuksillamme on merkitystä. Kun ymmärrämme, että vain me itse olemme vastuussa omasta onnestamme tai onnettomuudestamme, olo voi helpottua, elämäntilanteesta huolimatta.

Toki voimme aina syyttää huonosta päivästä tai surkeasta elämäntilanteesta yhteiskuntaa, ystävää, puolisoa tai perhettä. Mutta kuinka moni sitten on alkanut voida paremmin toisia syyttelemällä? Olen testannut sitäkin joskus, ei toimi!

Kaikilla on huonoja päiviä. Toisinaan on myös todella huonoja päiviä. Viime viikon työkeikalta korviini jäi kuitenkin kaikumaan lause: Ikävästä tunteesta voi päästä eroon kymmenessä minuutissa. Kymmenen minuuttia on lyhyt aika elämästä, mutta sillä voi olla iso merkitys. Niin itsellemme kuin jokaiselle lähellämme olevalle ihmiselle.

Siksipä en anna itseni olla enää oman elämäni jarruna. On aika mahtavaa tiedostaa se, että minä itse voin aina valita.

Vaikka sitten sen onnellisuuden.

Mitä sinä valitset?

Viime kesän reissukuvasta tulee aina onnellinen olo. Noilla tyypeillä taisi olla rauha!

Ihan tavallista elämää – mitä se olikaan?

Katsoin lapsemme kanssa jokin aika sitten Pikku Kakkosessa esitettävää lasten kokkiohjelmaa. Siinä tehtiin kalakeittoa. Ensin kokki kertoi, että TÄMÄ kala viljellään viljelylaitoksissa. Ja sitten näytti neliskanttista seitiä, ja kertoi, että TÄMÄ kala pakataan tehtaissa kuutioiksi.

Tunnistan ilmiön käydessäni ruokakaupassa: lohta, siis sitä, jota ei pumpata paksuksi altaissa, kutsutaan villiloheksi. Ruoka, jonka tuottamiseen ei saa käyttää ihmiselle ja luonnolle vahingollisia aineita, on luomuruokaa. ”Sitä, mitä mummomme kutsui ruoaksi, me kutsumme luomuruoaksi”, sanoi eräskin Facebook-viisaus.

Istuin eräänä päivänä kahvilassa keskipäivällä kirjoittamassa, kun eläkeikäinen pariskunta astui ovesta sisään. Mummo kaivoi laukustaan kertakäyttöastian – sellaisen saman, mitä kahvila käyttää take away –astiana. Hän ojensi sen tarjoilijalle, joka täytti astian uudella salaatilla.

Kasikymppinen mummo ei tainnut tietää, että kierrätys on muotia, se on innovatiivaista uudelleenkäyttöä, designia, ekologisuutta.

Kuuntelin radiosta Ylen kanavaa, jossa kerrottiin, että Kaarinassa pidettiin kokoukseton viikko, jotta kaupungin työntekijät voisivat keskittyä ”oikeisiin töihin”. Sipoo oli saanut tästä idean ja nimennyt kaikki perjantait kokouksettomiksi – samalla perustelulla. Ylen haastattelussa Sipoon kaupunginjohtaja totesi, että tavoitteena on parantaa työhyvinvointia ja jaksamista, kun perjantaisin ehtii tekemään rästihommat pois alta eivätkä ne jää mieleen pyörimään viikonlopuksi. Poliitikot olivan Ylen haastattelun mukaan kohahtaneet järjestelyä: ”Eikö siellä tehdä enää hommia ollenkaan perjantasin?”

Niin, mitä muuta töissä voisikaan tehdä kuin kokoustaa? Tuottavia töitä on tavattu ennen vanhaan tehdä niin, että laitetaan kädet saveen ja pyöritellään – eikä vain mietitä päivät pitkät, miten ja kuka pyörittelee.

Tapasin perheenäidin, joka kysyi minulta, mitä hidastaminen on. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa, mies puolta päivää ja 2-vuotias on järjestelyn mukaisesti päiväkodissa kohtuullisia aikoja. Perhe asuu pienessä puutalossa, jossa alakerta pidetään kylmänä ja asuinkerros lämmitetään puilla. Perhe siis elää sille sopivaa rytmiä elämäntilanteen huomioiden.

Downshifting ja hidastaminen. Käsitteitä, jotka kuulostavat radikaaleita ja kulmikkailta, uudelta ajattelutavalta tai uuden ajan arvomaailmalta. Mutta niissä ei ole mitään uutta. Niiden takana on ihan tavallista elämää, sitä, joka kaikessa kiireessä on muuttunut meille näkymättömäksi.

Entinen tavallinen taitaa olla nykyistä luksusta.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image