Elämä ei saisi olla kauppatavaraa

Riitta Mettomäki pohti keskiviikkokolumnissaan riittäisikö hänelle unelmatyöstä palkaksi 5 euroa tunnilta.

Mielenkiintoista, että Riitta päätyi pohdinnoissaan juuri tuohon viiteen euroon. Se on nimittäin sama luku, johon päädyin tienestilaskelmissani Irti oravanpyörästä -kirjassani. On yllättävää kuinka kalliiksi työpaikan ylläpitäminen tulee. Viisi euroa oli siis se summa, joka minulle jäi puhtaana käteen sairaanhoitajan päivätyöstä, työstä aiheutuvien kulujen jälkeen, kun otin huomioon mitä kaikkia kuluja minulle työstä aiheutui ja siitä, että olin työstäni niin väsynyt. Ostin paljon asioita helpottaakseni jaksamistani, jolloin ansioni haihtuivat taivaan tuuliin – ja jouduin jälleen uurastamaan ansiotyössä saadakseni kuluni katettua.

Päättelin, että ”jos minulla olisi enemmän vapaa-aikaa, joutuisin kuluttamaan ostettaviin asioihin paljon vähemmän. Mitä vähemmän kuluttaisin, ja mitä enemmän voisin tehdä itse, sen vähemmän joutuisin tekemään työtä” (lainaus kirjastani Irti oravanpyörästä). Viisi euroa oli liian vähän Riitalle hänen unelmatyöstään. Ja viisi euroa oli aivan liian vähän minulle työstä, josta oli muodostunut raskas taakka.

Olisin jäänyt hoitoalalle – surkeasta palkasta huolimatta – jos olisin saanut tehdä työni kunnolla. Mutta työrauhaa ei annettu. Päinvastoin, työntekijöillä teetettiin yhä enemmän, koska työnantajat hakivat vain lyhytnäköisiä säästöjä. Näännyin työtaakkani alle, ja koska työhön kului valtaosa päivistäni, olin jatkuvasti väsynyt.

Elämä tuntui valuvan sormieni välistä, kun odotin työpäiväni – ja työurani – loppumista. Työ ei ollut enää intohimo vaan tuskaista hetkestä selviytymistä. Ryhdyin kyseenalaistamaan työtäni ja elämäntapojani. Koin kuitenkin syyllisyyttä alanvaihtoajatuksistani. Oliko oikein jättää hoitoala? Toisaalta oliko oikein, että työni sairastuttaisi minut? Elämä ei saisi olla kauppatavaraa.

Kuuntelin elimistöäni. Se sanoi: en jaksa tätä. Päättelin, että en hyppäisi kovin korkealta jättäessäni huonosti organisoidun ja palkatun työni, joten jätin hoitoalan. Raskas työ oli vaatinut raskaita huveja. Niistä oli tullut iso menoerä. Päättelin, että jos elämäni ei olisi niin raskasta ja täyteen ladattua, en tarvitsisi erikseen ostettavia asioita, jotka virkistävät minua. Olisin silloin energinen jo muutenkin, sillä elämäni olisi hallittavampaa, kiireettömämpää ja kokonaisvaltaisempaa.

Työ, josta minun ei tarvitsisi enää tienata edes sitä viittä euroa tunnilta, voisi olla samalla kertaa harrastukseni. Ei olisi erikseen työtä ja vapaa-aikaa, työuraa ja eläkeikää, vaan yhtä kokonaisvaltaista elämäntapaa. Ja se kaikkein rakkain harrastus, josta en luopuisi koskaan, olisikin yksi keino ansaita elantoa sen sijaan, että se olisi menoerä. Oli vain löydettävä rohkeutta ja itsekuria, kierrettävä esteet ja karsittava houkutukset, jotka koettivat johtaa minua harhaan ja estää kulkemasta omaa polkuani.

Tärkeintä on miettiä, mikä olisi se työ, jota tekisi vaikka ilmaiseksi. Kuinka hyväksi voisi tulla esimerkiksi lempiharrastuksessaan, jos voisi tehdä sitä joka ikinen päivä intohimoisesti, eikä työ olisi esteenä ja hidasteena?

Usein elämänmuutos ei kaadu rahaan tai sen puutteeseen, vaan rohkeuteen ja sen puutteeseen. Rohkeutta saa kerättyä vähän kerrallaan, kun alkaa keskittyä tarkoitukseen ja karsii elämästään turhat energiaa vievät asiat pois ja ammentaa tilalle asioita, jotka tuovat energiaa. Silloin ei tarvitse enää laskea tuntipalkkaa. Ei ole kiire päästä perille, vapaapäivään, lomaan tai eläkepäiville, sillä elämästä on tullut mielenkiintoinen mutkitteleva ja jännittävä seikkailupolku. Ikinä ei voi tietää mitä ihanaa seuraavan mutkan takana tulee ja minne se sinut vie.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.


Lue kaikki keskiviikkokolumnit tästä.