Sivu 454 – Hidasta elämää

Sarastus-bloggari: ”Hidastaminen tulee siinä ohessa”

Sarastus-blogia pitävä Maija Ilmoniemi esittäytyy.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

”Olen Maija, kolmekymppinen helsinkiläinen ihminen ja yrittäjä. Kuten blogiani lukeneet tietävät, juuri tuo järjestys on merkityksellinen: Ensin ihminen, sitten yrittäjä. Yritän tällä hetkellä opetella ammatinkuvani ja työni edellä olemaan ’ihan Maija vaan’.

Juuri tällä hetkellä kysymys siitä mistä olen tulossa ja mihin menossa tuntuu minusta lähes ylitsepääsemättömän vaikealta vastata. On vain pakko siis todeta, etten tiedä. En tiedä mihin olen menossa, enkä oikein osaa edes vastata siihen, mistä tulen. Olen viimeiset kymmenen vuotta juossut kovaa vauhtia eteenpäin elämässäni ja urallani pysähtymättä, ja kuten arvata saattaa, se äkkipysähdys tuli vastaani vuoden vaihteessa 2012. Nyt olen kuin sillalla kahden ajan, kahden paikan välillä, tulossa lukuisia kokemuksia ja oppeja rikkaampana sekä menossa kohti uutta, upeaa tulevaisuutta, kohti kukoistusta.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

”Tavallinen päiväni koostuu työstä, lukemisesta, kirjoittamisesta, oleskelusta ja ulkoilusta koirani Hermannin kanssa, ajan vietosta ystävien kanssa ja uusien taitojen opiskelusta. Koska olen nyt aika isossa muutosprosessissa, olen varannut jokaiselle päivälle oman ajan, jota kutsun ’Ihmettelyajaksi’. Silloin pohdiskelen omaa elämääni, tavoitteitani, tunteitani ja ajatuksiani – fiilistelen ja ihmettelen elämän mahtavuutta. Tavallinen päiväni on täynnä pieniä, ihania arkipäivän ihmeitä, joista osaan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni nauttia ja iloita.”

Miten hidastat arjessa?

”Hidastaminen sinällään ei ehkä ole suurin tavoitteeni, toki päivittäinen ’Ihmettelyaikani’, kun keskityn omiin ajatuksiini ja tuntemuksiin vaikka lenkillä tai sohvan reunalla istuen, on tarvittavaa hidastamista ja läsnäoloa. Hidastamista enemmän etsin arkeeni laatua, että elän laadukkaammin, keskityn siihen, että teen asioita, joita oikeasti haluan ja panostan niiden laatuun. Downshiftaamisen sijaan kutsuisin toimintaani Upshiftaamiseksi tai ’Upgreidaamiseksi’. Tarvittava hidastaminen tulee siinä ohessa.”

Mottosi?

”Väinö Linna on sanonut: ’Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat.’ Tämä kiteyttää minusta loistavasti oman asenteeni: Suhtaudun elämään tosissani, mutta rennonletkeällä otteella ja pilke silmäkulmassa.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

”Kerron tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen menettää elämänhallintansa ja sen seurauksena epäonnistuu, väsyy, hukkaa mielenkiinnon ja ilon. Blogissa tutkin omia tuntemuksiani, kuulostelen ajatuksiani ja jaan tarinoita, joita matkan varrella kuulen – tutustun maailmaan, jossa maailmaan, jossa ihmiset ikään katsomatta, mutta koko ajan yhä nuorempana, huomaavat ajautuvansa poispäin todellisista unelmistaan, tekevänsä vääriä asioita.”

Kuva: Tatu Ahonen, Adkiivi

Laaja kulma: Onnellisuuden tavoittelun harha

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Helmikuussa lähdimme Keski-Vietnamin Hoi Aniin lomalle. Paikka oli uskomattoman upea. Autio hiekkaranta ja aallot herättivät minussa oudon tunteen. Koin olevani hyvin onnellinen. Kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Heti samalla, kun tämä tunne aktivoitui, tapahtui muutakin: koin hurjaa pelkoa. On niin paljon menetettävää! Näin hyvä ei voi kestää. Olin koko loman ylikierroksilla onnellisuuden tunteesta.

Kului pari kuukautta. Olin edelleen niin onnellinen, että mietin kaikki mahdollisia riskejä, jotka saattaisivat pilata onneni. Sitten koin jotakin ihmeellistä: yhtenä aamuna taksissa tajusin, että onnellisuutta sellaisena kun olin sen kuvitellut ei ole. On vain hetkiä, parempia ja huonompia. Koko tähänastinen onnellisuuden tavoitteleminen tuntui hieman naiivilta projektilta, johon olisi ratkaisu. Kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa ei olekaan sijaa kokonaisvaltaiselle onnelle. Kokonaisvaltaista onnea ei nimittäin ole. On pelkästään luottamus siihen, että selviää, tuli eteen mitä tahansa.

Kun tajusin tämän, energiaa vapautui muuhunkin kuin onnellisuuden tavoittelemiseen. Onnellisuuden tavoittelu on pahimmillaan stressaavaa, suhteessa itseen ja suhteessa muihin. On raskasta elää niin, että pyrkii jatkuvasti arvottamaan sekä pieniä että suuria valintoja. On helpompaa elää, kun ei analysoi joka asiaa.

Onnellisuus tuo helposti mukanaan myös murehtimisen kierteen. Lisäksi onnellisuus estää toteuttamasta unelmiaan, sillä ”kaikki on ihan hyvin, turha on riskeerata sitä mitä jo on”- ajattelu jämähdyttää paikoilleen. Itse olen ottanut enemmän riskejä silloin, kun en ole ollut onnellinen. Silloin olen helpommin uskaltanut kokeilla uusia omia teitäni.

Vaatii rohkeutta ottaa riskejä myös silloin, jos kokee olevansa onnellinen. Lisämausteena tällöin pääsee helposti kantamaan vaativan ihmisen taakkaa. Haluaa vielä lisää tai jotakin muuta, vaikka onkin tyytyväinen. Mutta riskinotot tuovat elämään jotakin muuta, mitä ei tasaisen onnellisuuden tavoittelulla saa.

Väitän kuitenkin, onnellisuuden tavoittelu on harhaa. En tule onnelliseksi ”tekemällä oikeita valintoja”. Uskon, että nyt kun olen alkanut vapautua onnellisuuden tavoittelusta, vapaudun paljosta muustakin. Minun ei tarvitse olla onnellinen, eikä vaatia itseäni olemaan onnellinen. Saan olla ihan niin onnellinen tai onneton kuin haluan. Ja tärkeimpänä: minun tarvitsee vain olla.

Näin kiirettä kuvattiin 100 vuotta sitten – Onko se muuttunut?

Lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Karin Johannisson kuvailee kirjassaan Melankolian huoneet sitä, miten kiireestä puhutaan 1900-luvun alussa.

”Julkisessa keskustelussa luodaan mielikuvaa suorituskeskeisestä kulttuurista, joka pakottaa ihmiset oravanpyörään. Pitää päästä ylöspäin, tunkeutua esiin, näkyä. Töitä tehdään kiihkeästi menestyksen eteen, mutta kun sitä tulee, tuntee vain väsymystä ja painavaa vastuuta. Itseä yritetään harhauttaa heittäytymällä huvielämään, seurustellaan ja matkustellaan. Henkistä uupumusta kompensoidaan yhtä lailla voimia kuluttavalla nautinnon- ja kulutuksenhimona: luksusta vaatteissa, sisustuksessa, kutsuissa, aterioilla (ylemmän porvariston päivälliset olivat todellakin suureellisia!), pröystäileviä ruumiillisia, sukupuolisia ja aistillisia nautintoja.”

– Kirjasta Karin Johannisson: Melankolian huoneet – Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme, Atena 2012

Onnen äärellä -bloggari: “Jokainen päivä on omanlaisensa”

Onnen äärellä -bloggari Jenny Belitz-Henriksson vastaa Hidasta elämää -sivuston perinteisiin kysymyksiin.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

“Olen 34-vuotias uusperheellinen kolmen tyttären äiti, toimittaja ja ryhmäliikunnanohjaaja. Uskon siihen, että kaikella on merkityksensä. Elämäni asioiden on kuulunut mennä niin kuin ne ovat menneet, jotta olen juuri tässä, juuri nyt. Pyrin elämään nykyhetkessä silti tulevasta sopivasti unelmoiden. Niin kehon, sielun kuin mielenkin hyvinvointiin liittyvät asiat kiinnostavat minua hurjasti. “

Millainen on tavallinen päiväsi?

“Jokainen päivä on omanlaisensa. Työskentelen freelancer-toimittajana ja kirjoitan moneen eri aikakauslehteen, joten juttujeni teematkin vaihtelevat kovasti ja päivät ovat erilaisia. Välillä työpäivän ohjelmassa saattaa olla jumppakuvaukset, toisinaan koskettavan henkilöhaastattelun tekeminen. Juuri nyt olen osittaisella hoitovapaalla kuopukseni kanssa, mutta muutamia kertoja viikossa minut löytää myös työhuoneeltani Kaapelitehtaalta. Jokaiseen päivääni sisältyy kirjoittamista, työni lisäksi bloggaan ja työstän muita omia projektejani. Päivääni sisältyy myös useimmiten liikuntaa, ja sen lisäksi paljon iloa, naurua ja rakkautta.”

Miten hidastat arjessa?

“Pyrin hidastamaan arkisin keinoin mutta toisaalta myös meditoimalla. Jälkimmäinen tosin on satunnaisen laiskuuden vuoksi kovin kausittaista. Hidastamista harjoittelen myös yrittämällä pysyä tässä hetkessä, sillä elämä on nyt. Viihdyn hektisen ja tapahtumarikkaan työni vastapainoksi myös paljon kotona, joten kai se kotihiireilykin on eräänlaista hidastamista ja rauhoittumista.”

Mottosi?

“Suorastaan rakastan voima- ja mietelauseita ja käytän niitä arjessani paljon. Tässä yksi suosikeistani: Elä jokainen päivä niin kuin se olisi ensimmäisesi ja viimeisesi.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

“Onnen äärellä -blogiini kirjoitan myös jatkossa onnellisuudesta. Toivon, että ihmiset saisivat kirjoituksistani pieniä oivalluksia ja ilon hetkiä arkeensa.”

Sarastus: Mielen voima

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Olen sairaana. Makaan 39 asteen kuumeessa kotona. Päivän suurin suoritus on ollut hakea omenamehua jääkaapista. Haaveilen suihkusta, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta tavoitteelta. Maatessani sängyssä mieleeni tuli eräs hetki elämässäni.

Sairastuin mystisesti pari vuotta sitten. Väliin mahtui terveempiä kausia kunnes aina jokin uusi oire ilmeni. Juoksin lääkäriltä toiselle. Lopulta, vuosi sitten, jouduin sairaalaan.

Tuntuu aika absurdilta miettiä miltä on mahtanut näyttää, kun minua kärrättiin sairaalavaatteissa pyörätuolissa ympäri sairaalaa. Siellä olin, todella sairaiden ihmisten joukossa, itkin ja pelkäsin. Luojan kiitos minulla ei todettu mitään normaalista poikkeavaa!

Järjettömintä on, että viimeisenä päivänä lääkärin tullessa kertomaan minulle olevani vapaa lähtemään, en olisi halunnut kotiin mistään hinnasta. Olisin tahtonut jäädä paikkaan, jossa minusta pidettiin huolta. Joku kantoi minulle ruuan, tarkisti vointini tasaisin väliajoin, joku kysyi minulta ”Maija, miltä sinusta nyt tuntuu?” – olinhan tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja aina pitämään huolta muista, en itsestäni.

Tiedän, että mielellä on valtava voima. Olen jälkikäteen miettinyt, kuinka paljon omalla ajattelullani ruokin sairauttani. Mieleni ja sairastumiseni yhteyteen on varmasti monta eri näkökulmaa, esimerkiksi se, miten jatkuva stressi alentaa vastustuskykyä, mutta juuri tuo ajatus huolenpidon tarpeestani on mielestäni kovin kiinnostava: Koska koin sairaalassa saavani tarvitsemaani kiinnostusta ja huolenpitoa sairauteni ”avulla”, olenko alitajuisesti vahvistanutkin sitä itse?

Nyt elämänmuutokseni akuuteimmassa vaiheessa olen taas sairastanut pari aika kovaa tautia. Mistä tämä kertoo, miksi minut pysäytetään taas tällä tavoin – olen suorastaan epätoivoinen, koska en haluaisi olla juuri nyt ”pelistä poissa”? Huomaan olevani kovin väsynyt, kaipaavani aitoa huolenpitoa ja tukea ottaessani näitä haparoivia askeleita kohti uutta suuntaa. Välillä tuntuu yksinäiseltä.

Olisiko niin, että erilaisia kursseja, työkaluja ja elämäntaitokirjallisuutta vieläkin tärkeämpää on aivan tavallinen, aito keskustelu toisen ihmisen kanssa; tukeva olkapää, johon nojata, peili, johon ajatuksiaan peilata? Säästyisimmekö jopa sairastumisilta, väsymiseltä ja loppuun palamiselta sillä, että elämässä on joku tai joitakin, joka aidosti välittää ja jolla on aikaa kysyä ”Miltä sinusta nyt tuntuu”?

Monisuorittamisen tehon illuusio

”Jos monisuorittamista pitää – – – ihanteenaan eikä tee mitään rajoittaakseen keskeytyksiä, jää jatkuvasti puolitarkkaavaisuuden tilaan. Se on tila, jossa ollaan koko ajan vain puoliksi läsnä toiminnassa ja samalla aktivoituu reagoimaan uusiin ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin (töissä kännykkä, sähköposti, kollegan kysymys, kotona Facebook, tekemislistan päässä pyörittäminen, ”ehdin vielä tämän yhden pyykkikoneellisen” -tyyppinen touhuaminen). Puolitarkkaavaisuudentilaan on helppo jäädä koukkuun. Tekotehokkuus ruokkii kierosti omanarvontuntoamme illuusiolla siitä, että olemme tositosi tehokkaita. Samalla se kuitenkin stressaa aivoja ja haittaa kykyämme pohtia syvällisesti asioita tai tehdä harkittuja päätöksiä.”

– Kirjasta Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä, Basam Books 2010

Onnen äärellä: Uni palautti värit maailmaani

Tässä iltapuhteiksi empiiristä tutkimustietoa: uni on samantyyppinen asia kuten terveys. Vasta kun sen kerran on menettänyt, sitä ymmärtää todella alkaa arvostaa.

Ja kyllä voi ihminen tuntea itsensä onnelliseksi vain siksi, että on saanut taas nukkua! Yhtä jaksoiset yöunet ovat nostattaneet mielialani huikeisiin sfääreihin. Muutama päivä sitten minulla oli niin hyvä fiilis, että matkalla töihin tirautin autossa muutaman onnenkyyneleen. Ja kaikki tämä hehkutus tapahtuu vain sen vuoksi, että hillitön väsymys on alkanut helpottaa.

Unihehkutus voi kuulostaa huvittavalta tai jopa utopistiselta sellaisen ihmisen korvaan, jolla ei ole univaikeuksia saati pieniä lapsia unirytmiä rikkomassa. Mutta tutkitustihan jo lyhytkestoinenkin valvominen voi aiheuttaa fyysisten terveyshaittojen lisäksi myös masennusta, ahdistusta ja stressiä. Ja masennus, ahdistus ja stressi ovat taas suuria esteitä ainakin omalle onnellisuudelleni ja ylipäänsä hyvälle fiilikselle.

Olen ollut kausittain huono nukkuja oikeastaan jo vuosien ajan. Unettomuus on ollut siis tuttua itselleni jo ennen kuopukseni syntymää, tosin ei näin massiivisessa mittakaavassa. Nykyään minulla tosin ei ole mitään ongelmaa nukahtaa, siitä pitää huolen mahtavaksi kertynyt univelka.

Toki on täysin normaalia ja odotettavaakin, että pikkuvauvat nukkuvat huonosti. Sadat ja tuhannet vanhemmat saavat keksiä selviytymiskeinoja kehoa, mieltä ja sielua kuormittavaan kammottavaan väsymykseen. Sanotaan, että yksi nukkumaton yö tai viikon pari jatkuneet liian lyhyet yöunet vastaavat promillen humalatilaa. Voi vain miettiä, kuinka paljon meitä väsyneitä on esimerkiksi aamuruuhkassa liikenteessä.

Kun meillä valvottiin, en oikein jaksanut ymmärtää, kun ystäväni satunnaisen yhden yön valvottuaan valittivat väsymystään. Ja kun Facebookissa kiertäneessä hyvinvointikampanjassa kehotettiin yksinkertaisesti nukkumaan enemmän, minua otti todella kupoliin. Olenkin vähän sitä mieltä, että nukkumatonta osaa täysin ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Itselläni lähes 16 kuukauden vähäunisuus on onneksi lipumassa historiaan, sillä kuopukseni on alkanut vihdoin ymmärtää yhtenäisten unien päälle. Parhaimmillaan meillä herättiin kuukausitolkulla viidestä kahdeksaan kertaa yössä. En siis lainkaan ihmettele sitä, että moni kertoo vauva-ajan hujahtaneen kuin sumussa. Kun on niin väsynyt, että hyvä kun pystyssä pysyy, ei mikään ylimääräinen jää mieleen. Onneksi myöhemmin voi katsella valokuvia. Onneksi aika kultaa muistot.

Väsymys vaikuttaa ihmiseen hyvin monella tapaa. Itselläni se pureutuu suoraan tunteisiin ja laskee mielialaa. Uupuneena sitä ei jaksa edes tavata ketään, on niin helppo käpertyä omaan maailmaansa ja olla surullinen. Sitä vain laahustaa aamusta iltaan ja yrittää selviytyä päivästä parhaansa mukaan.

Hyvin nukutut yöt taas tuovat mukanaan ilon lisäksi sosiaalisuuden puuskan. Työhommatkin rullaavat helposti ja vaivattomasti. Eikä ihme, sillä väsymys tappaa luovuuden. Pirteänä sen sijaan pursuilee ideoita ja on myös energiaa niiden toteuttamiseen. Levänneelle kaikki on mahdollista. Riittävä uni palauttaa maailmaan värit.

Aika kauheaa sanoa, mutta vasta nyt valvomaan jouduttuani olen paitsi vanhentunut vuodessa kymmenen verran, olen todella oppinut arvostamaan hyvää unta ja nukkumista. Nykyään osaan olla kiitollinen jokaisesta hyvin nukutusta yöstä. Koen myös ymmärtäväni paremmin heitä, jotka syystä tai toisesta valvovat unettomina, kuka missäkin. Heille ja erityisesti kaikille pikku taaperoiden vanhemmille: I feel you! Yrittäkää sinnitellä ja keksiä jaksamiskeinoja. Vielä koittaa se päivä, kun saatte nukkua.

Kauniita unia!

Nukkuva lapsi on yksi maailman kauneimmista asioista.

P.s. Tulevan parin viikon aikana jatkan uniasioiden pohtimista toisessa blogissani. Olen lupautunut nimittäin kirjoittamaan muutaman postauksen Kotilääkäri-lehden uniteemaisessa blogitempauksessa. Lehden nettisivuilla voitte käydä lukemassa jo aikaisemmin kirjoitettuja uniteemaisia kirjoituksia.

Laaja kulma: Urban Mindfulness

Olen kaupunkieläjä. Rakastan vanhoja kerrostaloja, julkista liikennettä, kahviloita, hoidettuja puistoja – ja sitä, että aina on mahdollisuus mennä kahville, vaikka en ikinä menekään. Olen tähänastisen elämäni aikana rakastunut moniin kaupunkeihin: Helsinkiin, Kööpenhaminaan, Amsterdamiin, New Yorkiin, Torontoon ja nyt uusimpana Aasian kaupunkeihin.

Muutakin olen kokeillut. Viimeksi silloin kun esikoiseni syntyi, muutimme pellon laitaan. Ajattelin silloin hidastavani, ja esikoiseni saisi kasvaa seesteisessä ympäristössä. Mutta toisin kävi. Viiden kuukauden päästä rivitalomme meni vuokralle ja muutimme takaisin kivijalkakerrostaloon vuokralle. Maalla pitkät välimatkat tekivät elämästä kaikkea muuta kuin hidasta. Kaupunigissa kaikki on lähellä. Jos olisin silloin tiennyt, että muutaman vuoden päästä asun miljoonakaupungissa, en olisi sitä uskonut.

Urbaanina olentona mietin kovin usein, voiko melun, saasteen ja ihmismassojen keskeltä löytää mielenrauhan. Ympäristö vaikuttaa mielentilaan merkittävästi, mutta ihminen myös tottuu, sopeutuu. Kysymykseen en vielä osaa vastata, mutta kokeilu, tämä elämäni, on käynnissä. Koen, että hiljaisessa ympäristössä äitiyslomalla oli helppo hidastaa ja elää läsnäolevasti, mutta todelliset taidot tulevat käyttöön kaaosmaisessa arjessa metelin, kuumuuden ja kaiken moninaisuuden keskellä.

Urbaanissa ympäristössä hidastaminen vaatii määrätietoisuutta. Mutta uskon, että niin se vaatii missä tahansa. Aina löytyy tekosyitä tehdä vielä jotakin muuta kuin olla tässä hetkessä. Kaupungeissa kuitenkin kaipaan täysin hiljaisia paikkoja. Onneksi sellaisia löytyy: Bangkokissa menin hierontaan, ja huoneessa oli hiirenhiljaista. Se tuntui ihmeelliseltä. Hanoissa temppeleistä löytyy hiljaisuus, mutta muuten hiljaiset paikat ovat vähissä. Kaupungissa hiljaisuutta osaa arvostaa, sillä se on harvinainen luksustuote.

Mutta melu kuuluu kaupunkiin. Viime tammikuussa uuden vuoden aikaan Hanoi hiljeni viikoksi. Ei ihmisiä, ei moottoripyöriä, ei meteliä, ilmakin raikastui. Se tuntui oudolta. Aavekaupunki olikin luonnoton, eikä rauhoittava.

Ilahduin, kun sain käsiini Jonathan S. Kaplanin teoksen ”Urban Mindfulness – Cultivating Peace, Presence & Purpose in the Middle of it All”. Ehkäpä minäkin voin harjoittaa läsnäoloa kaiken keskellä – siellä, missä oikeasti haluan olla? Vierastan ajatusta, että ensin menisin jonnekin rentouttavaan ympäristöön ja sitten ”päästäisin irti”. Haluan ”päästää irti” joka päivä, arjessa.

Saa nähdä, miten kokeiluni, tämä elämäni, etenee. Löydänkö urbaania mielenrauhaa vai alanko kaivata rauhallisempaa ympäristöä. Mutta määrätietoisuus kannattaa. Kun olen sisäisesti tasapainossa, kestän ulkoista melua, saastetta ja kaaosta paremmin. Ja mikä tärkeintä, tunnen eläväni – ihan tässä vain, kaiken keskellä.

Punainen tupa -bloggari: ”Suurin este onnistumiselle on omien korvien välissä”

Punainen tupa -blogin tekijä Jaana Tapio vastaa Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

”Olen kolmekymppinen freelance-toimittaja, joka muutti hiljattain takaisin synnyinseuduilleen maalle Helsingin vilinästä. Olen kauneuden rakastaja, itseni tutkiskelija, kotona puuhailija ja ikuinen etsijä. Toivoakseni uuden maalaiselämän myötä olen pian myös kasvimaan hoitaja ja perinnetalon sisustaja.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

”Vaikka vapaana toimittajana työni ydin ei sinänsä eroa paljonkaan siitä, mitä tekisin vakituisessa työsuhteessa, freelancerina on vapaus lähteä kesken päivän kävelylle tai lopettaa työt joskus aikaisemmin, jos työtilanne sen sallii. Maallemuuton jälkeen päivärutiinini ovat vielä vähän hakusessa, koska täällä pitää muun ohella huolehtia muun muassa talon lämmityksestä. Lähes jokaiseen päivääni kuuluu kuitenkin kävelylenkki ulkoiluttaen koiraa, jonka kanssa käymme yhdessä ihmettelemässä lähiluontoa.”

Miten hidastat arjessa?

”Arkeni on muuton vuoksi hidastunut jo pelkästään siksi, että postilaatikolle on matkaa puoli kilometriä ja lähimpään kauppaan yli kymmenen. Kiireet tulevat kuitenkin ennen kaikkea pään sisältä, ja kun niin käy, yritän raivata syrjään kaiken vähemmän tärkeän ja keskittyä olennaiseen. Jos jaksaa pysähtyä ihmettelemään auringonvalon kauneutta aamukasteisella hämähäkinseitillä tai lintujen pyrähtelyä lintulaudalla, kiireet eivät enää tunnu niin tärkeiltä.”

Mottosi?

”Elämme vain kerran. Minulle tämä merkitsee sitä, että oman elämän ohjakset on otettava käteen itse. Painajaiseni olisi, että havahtuisin parinkymmenen vuoden sitkuttelun jälkeen huomaamaan, että vihaan elämääni. En kuitenkaan usko minulle käyvän niin, koska menen epätasapainoon jo pienestä tyytymättömyydestä. Olen myös säännöllisin väliajoin ottanut pientä etäisyyttä rutiineihin esimerkiksi jättämällä vanhan elämäni ja lähtemällä joksikin aikaa ulkomaille, jotta näkisin itseni taas selvemmin. Sellaisen matkan tuloksena syntyi ajatus myös maallemuutosta.

Tavoitteenani on myös oppia luottamaan enemmän elämään ja itseeni ja lakata pelkäämästä, että asiat voivat mennä pieleen. Uskon, että melkein mikä tahansa on toteutettavissa, mutta suurin este onnistumiselle on omien korvien välissä.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

”Tarkoituksenani on tehdä havaintoja arjesta ja nostaa esiin sellaisia asioita, joita en ehkä enää muutaman vuoden maalla asuttuani huomaisi. Toisaalta olen innostunut myös kirppislöydöistä, uuden kotini tuunaamisesta, ekologisesta elämästä ja terveydestä, joten nämä aiheet todennäköisesti tulevat antamaan oman mausteensa blogiin.”

Vanhalle ”Vepsäläiselle” uusi ilme

Nettisurffailu tuotti tulosta, kun etsin sopivan hintaista (muutama kymppi) ja kokoista kaappia keittiöön. Kaapin piti ehdottomasti olla myös täyspuinen. Kaapin myyjä kertoi, että kyseinen kaappi oli hankittu parikymmentä vuotta sitten Vepsäläiseltä, mutta remontin myötä sille ei löytynyt enää paikkaa. Minusta on hauska tietää mahdollisimman paljon kalusteiden historiaa!

Kaappi oli väriltään ruskea, mutta tiesin jo heti alkuun, että väri tulisi vaihtumaan pirteämmäksi. Pohjatyön tein kidesoodaliuoksella, joka korvaa hionnan.

Halusin kaappista saman värisen kuin vanha, elämää nähnyt piianpetimme. Rapistuneesta maalipinnasta sain irroitettua sormenpään kokoisen palan, jonka kanssa pyöräilin maalikauppaan.

Maalikaupassa oli jonkinmoinen väriskanneri, jolla sain kartoitettua värikoodin. Ja niin sain mukaani purkillisen oikeaa sävyä. Ja älkää uskoko, jos maalikaupasta sanotaan, että ekologisia Uula-maaleja ei saa kaikissa sävyissä! Minulle selvisi vasta jälkikäteen, että noita hajuttomia ja myrkyttömiä maaleja SAA miltei kaikissa mahdollisissa väreissä.

Nyt vanha piianpeti ja vanha ”Vepsäläinen”, eri aikakauden komistukset, ovat sulassa sovussa samassa keittiössä – ja vieläpä mätsäävät kivasti Tapettitalon Kukkaruutu-tapettiin (joka sekin on ekovaatimusten mukaisesti valmistettu).

10 faktaa suomalaisten kierrätystottumuksista

Kierrätys eli tavarantuotannon hidastaminen innostaa jo 94 prosenttia suomalaisista, selviää Kierrätysverkko Oy:n tutkimuksesta. Tässä 10 faktaa, jotka selvisivät tutkimuksesta.

94 % on kiinnostunut luovuttamaan myyntiin tavaroita.
53% jättää luovuttamatta tai luovuttaa vain harvoin myyntiin kotona olevia turhia tavaroita.
67% on kiinnostunut ostamaan kierrätettyjä tavaroita.
37% ostaisi käytettyjä tavaroita mieluiten kierrätyskeskuksista ja järjestöjen kirpputoreilta, mikä oli vaihtoehdoista suosituin.
48% vie turhat tavaransa ensisijaisesti kierrätyskeskukseen, mikä on vaihtoehdoista suosituin.
43% lisäisi kierrättämistä, jos se olisi helpompaa (esim. kuljetuspalvelu, toimipisteiden etäisyys ja määrä, keskittäminen). Helppous oli suurin kierrättämistä lisäävä tekijä.
33% piti kierrättämisen esteenä sijaintia ja etäisyyttä, mikä oli esteistä suurin.
84% passiivisen kierrättäjän mielestä kierrättäminen vaatii liikaa vaivaa.
33% kierrätyskeskusten nykyisistä asiakkaista on elämäntapakierrättäjiä, 23% tilanraivaajia, 19% sisustajia ja 18% positiivismielisiä kierrättäjiä.
25–35% on suomalaisten mielestä sopivin hinta kierrätetylle tavaralle suhteessa uuteen vastaavaan.

Faktat perustuvat Kierrätysverkko Oy:n syksyllä 2011 teettämään kierrätystutkimukseen. Kierrätysverkko Oy on yhteiskunnallinen yritys, jonka ensisijaisena tavoitteena on työllistää ihmisiä kierrätystoiminnan kautta sekä muuttaa maailmaa ekologisemmaksi. Kierrätysverkko Oy:n löydät Facebookista: Kierrätyskeskuksille verkkokaupaa -kampanjasivu ja Kierrätysverkko Oy -yrityssivu. Nettisivut: www.kierratysverkko.fi

Voimmeko jo lakata maksamasta sotakorvauksia?

Se on sellanen juttu, että kun suomalainen lähtee töihin, se laittaa saappaat jalkaansa, ottaa lapion käteensä ja tekee kans. Täysiä. Ja koko päivän, tunnit täyteen ja vähän lisätunteja, ettei kukaan pääse sanomaan, että on saamaton tai laiska. Ettei tuu huono omatunto ja että tuntuu siltä, että on lomansa ansainnut. Ulkoisina merkkeinä toimivat polviin asti ulottuvat silmäpussit, kireä korvienväli ja kalpeahko iho. Ja tunne siitä, että on ihan hukassa, ihan poikki ja naimisissa työn kanssa. Suomalaisen taskussa on rahapussi, jossa on kuittien seassa lottokuponki – pääsylippu taivaaseen: jokaviikkoinen toive siitä, että pääsisi töistä pois. Kärjistäen.

Hidasta elämää -sivuston toinen perustaja, Pequ Nieminen, on osuvasti heittänyt ajatuksen siitä, että me suomalaiset ”maksamme vieläkin sotakorvauksia”. Siis työn tekemisen tapa on kuin sotakorvausten maksamista: hengissä selviämisen tai kansakunnan pelastamisen hengessä. Kuten sanottua: täpöillä ja tosissaan.

Olen sotaveteraanien kokemuksia ja (epätieteellisesti ilmaistuna) sielunmaisemia tutkiessani, havainnut, että sana selviytyminen tarkoittaa nykyajan kasvatille ja sodan sukupolven ihmisille eri asiaa. Sodan kokenut sukupolvi ymmärtää selviytymisen hengissä säilymisenä, ja me, psykokulttuurin kasvatit, selviydymme psyykkisesti. Aika on muuttunut ja käsitys ihmisestä, mutta mekanismi molemmissa tapauksissa on sama: selviydymme fyysisesti tai psyykkisesti stressaavasta tilanteesta joko taistelemalla tai pakenemalla. Ajatella, että kiire voi olla ihmiselle yhtä vakava stressikokemus kuin yritys selvitä hengissä rintamalla.

Sodasta, jopa viiden vuoden kokemuksen jälkeen, kotiutui loppuun ajettuja miehiä ja naisia. Tämän päivän työelämävaatimus ja koko muun elämän yhteensovittaminen on monen nykyihmisen kohdalla vastaava kokemus, usein se kestää paljon kauemmin kuin rintamavuodet ja sotakorvausten maksamiseen käytetty aika yhteensä.

Psykokulttuurin kasvatteja on usein kutsuttu ”pullamössösukupolveksi”. Pidän tätä epäreiluna ilmauksena ja turhana syyllistämisenä. Kullakin sukupolvella on omat haasteensa. Tässä tarjonnan ja kiireen tavaratalossa olemme usein hyvin väsyneitä, loppuun ajettuja ja neuvottomia. Monen ihmisen kipeä kysymys tänä päivänä on: miten saan kiireen loppumaan? Tai: onko minulla lupa lopettaa jatkuva suorittaminen?

Yksi asia, mikä erottaa meidän sota-ajan sukupolvesta, on valinnan mahdollisuus. Saappaat voi jättää eteiseen ja lapion nurkkaan ja voimme lopettaa loputtomassa suossa tarpomisen. Kohtuullisuus kunniaan. Moni meistä tuntee kulkevansa jatkuvasti liian suurissa saappaissa, liian nopein askelin, moni uupuu työn aiheuttamien taakkojen alla. Oma taistelumme tai sotakokemuksemme on siinä, että voimme ryhtyä muutoksen tielle ja taistelemaan tuulimyllyjä vastaan työelämän muuttamiseksi ja sen parantamiseksi.

Vaikka työ on tärkeää, on lupa lopettaa suorittaminen ja kiireen kanssa eläminen. Hidasta tahtia, hiljenny, nauti jokaisesta askelmasta, löydä uusia tapoja tehdä asioita, haasta työelämä, ole rohkea ja puolusta itseäsi.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.