Kirjassa Joustava mieli – Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010) listataan kuusi pientä tietoisuusharjoitusta arjen askareisiin, jotka helpottavat stressinhallinnassa.
1. Panosta tietoisesti omaan terveyteesi. Ajattele, mitä syöt. Onko se hyväksi sinulle? Voitko valita jotakin muuta? Mitä tahansa syöt, älä tee muuta samalla. Kokeile, voitko hidastaa tahtia ja syödä keskittyneemmin?
2. Ole läsnä kun tapaat ihmisiä, ja ole tietoinen tavastasi kommunikoida.
3. Kiinnitä huomiota pieniin mahdollisuuksiin keskittyä nykyhetkeen. Voit vaikkapa kiinnittää huomiosi hengitykseesi seisoessasi liikennevalossa tai odottaessasi vuoroasi.
4. Kun menet vuoteeseen tai kun heräät, hengitä muutama kerta sisään ja ulos. Havainnoi, miten hengityksesi vaikuttaa palleaasi.
5. Valitse jokin asia, jonka teet yleensä kärsimättömästi ja kiireellä; tee sama asia hieman hitaammin, keskittyneesti ja tietoisemmin.
6. Katso, missä olet juuri nyt; mitä sinulla on ympärilläsi? Mitä värejä voit havaita? Millainen valaistus on huoneessa? Mitä ääniä voit kuulla?
LÄHDE:
Arto Pietikäinen: Joustava mieli – Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta, Duodecim 2010
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Kaikki alkoi kohtaamisesta linnun kanssa. Oli lokakuinen, aivan tavallisen rauhallinen sunnuntaiaamu. Söin aamiaista ja luin keskittyneesti sanomalehteä kun yhtäkkiä huomasin paiskanneeni kahvikupin maahan ja heittäneeni aamiaisleivät ilmaan: äkkiarvaamatta, aivan korvani vierestä oli lehahtanut lintu kovaa vauhtia keittiön ikkunalaudalle. Ryntäsin säikähdyksessäni, pelkään lintuja enemmän kuin mitään, ulko-ovelle, riuhtaisin sen auki ja aivan yhtä nopeasti lintu oli poissa.
Samana iltana kirjoitin päiväkirjaani kissan kokoisin kirjaimin: ”FRIIKKI PÄIVÄ!”
Linnuilla on suurta symboliikkaa perheessäni, ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys. Tämä ajatus mielessäni kirjoitin tuona päivänä: ”Mitä minä nyt menetän?”
Sen oli täytynyt lentää sisään käydessäni aamulenkillä koirani kanssa; pakeni kai loppusyksyn kylmyyttä lämpimiin sisätiloihin, ensin rappukäytävään ja siitä suoraan ovestani sisään. Lintu raukka, ei arvannut millaisen järkytyksen minussa sai aikaan. Siunattu lintu, ei tiennyt millaisen prosessin minussa käynnisti!
”Haluan kirjoittaa tämän muistiin, jos tästä jotain seuraa. Oli vaan niin outo olo kun tajusin sen tuijottavan minua ikkunalla. Sellainen, että tällä on jokin merkitys tuleviin tapahtumiin.”, jatkoin päiväkirjaani.
Olen miettinyt viime aikoina mille ajankohdalle päivään muutosprosessini alun, sen, kun olen havahtunut alitajuisesti muutoksen mahdollisuudelle. Katsoin pääsiäisviihteeksi elokuvan Revolutionary Road, kun ymmärsin, että juuri tuo lokakuinen kohtaaminen linnun kanssa sysäsi prosessini liikkeelle. Elokuva ehdottaa, että elämä tuo eteemme yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa – on itsestämme kiinni tunnistammeko ja hyödynnämmekö ne, uskallammeko tarttua niihin.
Kuinka herkkiä ja vastaanottavaisia olemme eteemme tarjoutuville muutossignaaleille? Minusta tuntuu, että elämä tarjoaa tällaisia mahdollisuuksia eteemme runsaasti, mutta kuinka valmiita olemme näkemään ne?
On suorastaan huvittavaa kertoa tästä, mutta tuo pikkuruinen lintu todella riuhtaisi minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin. Se irrotti minut hetkeksi elämästäni, jotta pystyin näkemään sen ulkopuolelta. Tuon hämmentävän kohtaamisen jälkeen aloin tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ja vain muutamaa kuukautta myöhemmin olin tehnyt ison päätökseni luopua yrityksestäni.
Jännityksellä odotan päivää, jolloin näen linnun istuvan ikkunani ulkopuolella.
Kuvassa näkyvän keväisen muutossignaalin huomasin tänään lenkillä. Ennen tuskin olisin siihen kiinnittänyt huomiota, nyt se oikein tunki silmiini kaikessa keltaisessa loistokkuudessaan. Elämän pieniä, ihania havaintoja!
Luomukoti-blogia Hidasta elämää -sivustolla pitävä Saara Jalmanen esittäytyy.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen villasukissa viihtyvä kotoilija, Saara, ja synnyin Laajasalossa, Helsingissä, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Kiinnostukseni vieraisiin kulttuureihin vei minut hetkeksi aikaa töihin ulkomaille, mutta lopulta kotiuduin takaisin Suomeen opiskelemaan.
Opiskelin kulttuurituottajaksi sekä tilasuunnittelijaksi, ja perustin sisustussuunnittelutoimiston vuonna 2008.
Terveysongelmien myötä tutustuin enemmän ruokavalioon ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin, ja vuonna 2009 aloin syödä mahdollisimman eettistä ja puhdasta ruokaa.
Uuden ruokavalion vaikutukset huomasin kohentuneen terveyden lisäksi pian myös ajatuksissani, ja kiinnostuin työni ja sisustusmaailman eettisyydestä.
Kurkistus kiiltovalkoisten ovien ja lattialankkujen taakse sai minut vakuuttuneeksi siitä, että työni olisikin tuoda modernia, mutta ekologista ajattelua sisustusmaailmaan sekä lastentuotteisiin.
Perustin uuden yrityksen, Organic North’in, syyskuussa 2011 ja pian avautuu ekologisiin ja eettisiin kodin- sekä lastentuotteisiin erikoistunut verkkokauppa Moonk.
Toivon polkuni vievän kohti sellaista maailmaa, jossa arvot pohjautuvat hyvinvointiin ja iloon. Toivon myös menemisen sijaan olemista, eli enemmän läsnäoloa tässä hetkessä.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Yrittäjänä päiväni ovat aina erilaisia ja ne muotoutuvat työtilanteiden mukaisesti. Aamuni kuitenkin alkavat usein rauhallisesti ja mieluiten ilman herätyskelloa. Aamupalani on nyt muutaman vuoden ollut joko smoothie tai itse puristettu mehu hedelmistä & vihanneksista.
Päivisin työskentelen paljon koneella, teen sisustussuunnitelmia ja etsin uusia ekotuotteita. Testailen usein päivisin myös erilaisia reseptejä ja valmistan lounaan.
Iltaisin käyn kävelyllä, luen tai katson elokuvan, vietän aikaa avomieheni kanssa ja valmistan ruoan. Ennen nukkumaan menoa sytytän kynttilöitä ja meditoin.”
Miten hidastat arjessa?
”Konkreettisesti hidastamaan on auttanut se, etten omista televisiota. Kun televisio ei määrittele päiväni aikatauluja, jää aikaa muihin asioihin.
Aamiaisen, lounaan ja ruoan valmistus rauhassa auttaa myös olemaan enemmän läsnä ja hidastamaan päivän vauhtia.
Hidastaminen on minulle lisäksi elämistä omien arvojen mukaisesti ja itselleen tärkeiden asioiden priorisointia. Kun itselleen tärkeitä asioita voi tehdä omaan tahtiin, ei kiirekään ole niin kova.”
Mottosi?
”Rohkeasti kohti omia unelmia.”
“If you don’t design your own life plan, chances are you’ll fall into someone else’s plan. And guess what they have planned for you? Not much.” – Jim Rohn
Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?
”Kiinnostukseni on viihtyisien, persoonallisten ja ekologisten kotien sisustamisessa ja stailaamisessa. Luvassa on siis vinkkejä ja linkkejä sisustuksen ympäriltä.
Ruoan ja makeisten ystävänä testailen myös erilaisia terveellisiä ruokia & herkkuja ja etsin ideoita lasten terveellisempään naposteluun.”
Olen sitä mieltä, että pelkääminen varastaa meiltä onnellisuutta. Ja jännittäminen on eräänlaista pelkoa.
Nuorempana olin kova tyttö jännittämään. Olin sellaista kädet tärisevät kuin haavanlehti -tyyppiä, erityisesti jos jouduin pitämään esitelmää opiskelukavereilleni. Jossain vaiheessa sisuunnuin ja lopulta hankkiuduin kahteen ammattiin, jossa kummassakin joudun olemaan esillä. Omalla kohdallani siedätyshoito on toiminut. Enää jännitän vain harvoin. Itseni altistaminen omille peloilleni ja sen huomaaminen, että asioista selviää sittenkin, on tuonut elämääni valtavasti onnellisuutta. Muistan kuitenkin yhä sen tunteen, kun ohjasin ensimmäisiä ryhmäliikuntatuntejani. Tuntui siltä kuin vatsani olisi yrittänyt kääntyä ympäri. Mainitsemisen arvoinen on myös se tuskanhiki, joka valui pitkin ohimojani haastatellessani ensimmäisen kerran merkittävää julkisuuden ihmistä, italialaista elokuvaohjaaja Roberto Benigniä Berliinin filmifestareilla.
Joskus esillä olemistakin kauheammalta voi tuntua se, kun joutuu esittämään toisille omia ideoitaan, erityisesti, jos ne ovat kovin henkilökohtaisia. Myös itselle vieraan aluevaltauksen tekeminen voi tuntua pelottavalta.
Moni ehkä tunnistaa hetken, kun vaikkapa työpaikan palaverissa tai ystävän polttarisuunnittelutapaamisessa haluaisi jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Kun on keksinyt aivan tykki-idean tai vähintäänkin toteutuskelpoisen ajatuksen. Siinä sitä sitten availee ääntään tovin ja melkein kertoo ajatuksestaan muille, mutta sitten ei kuitenkaan. Onhan niin helppo ajatella, että ideastani ei kuitenkaan tykätä, joten lienee parempi, etten esitä sitä lainkaan. Sellainen ajatusmalli antaa itselle suoranaisen komennon tai vapautuksen vain lannistua. Eikö ole ihmeellistä, että itse voi kuvitella huonon lopputuloksen jo ennen kuin mitään on oikeasti edes tapahtunut.
Viime aikoina olen joutunut astahtelemaan pois omalta mukavuusalueeltani, sillä olen tahtonut toteuttaa omia haaveitani. Näiden randomhyppyjen tuntemattomaan ansiosta osa unelmistani on muuttunut työn alla oleviksi tehtäviksi. Se taas on saanut minut kokemaan huikeita onnistumisen ja onnen tunteita.
Mikä siinä omien ideoiden esittämisessä sitten mättää? No juurikin pelko, otaksun. Ei tunnu hyvältä, jos joudumme teilatuksi tai joku nauraa meille. Siitä syystä teemme monesti johtopäätöksiä, että on parempi unohtaa koko juttu. Kuka nyt haluaa saattaa itsensä naurunalaiseksi tai noloon tilanteeseen. Olisihan kauheaa, jos ajatuksistamme ei pidetä tai että me uskomme asioihin, jotka eivät merkitse muille sittenkään mitään. Ja entäpä sitten, jos menetämme maineemme?
Oikeasti: jokainen ihminen luo toisesta jonkinlaisen mielikuvan. Jos sinulla on 50 tuttavaa, sinulla on suurin piirtein 50 erilaista mainetta. Pelko kasvojen menetyksestä on melko kallis hinta maksettavaksi siitä, ettei uskalla toteuttaa unelmiaan. Onneksi pelosta voi oppia pois. Joskus se tosin tuntuu elämänmittaiselta treeniltä.
Kun nyt viimeisimmällä kerralla keräsin rohkeutta ideani esittämiseen, sähköpostin lähetä-nappulaa oli helpompi painaa silmät kiinni. Poskia kuumotti, mutta ajattelin näin: jos ehdotukseni on välillä lytätty, se ei tarkoita että aina kävisi niin. Hyväksyn täysin, etten voi miellyttää kaikkia. Pyrin kuitenkin uskomaan siihen, että epäonnistumisia ei ole. On vain asioita, joista voin oppia ja jotka voin tehdä toisin.
Jos siis kelailee liikaa sitä, mitä muut ihmiset meistä ja teoistamme ajattelevat, onnellisuuden taso ainakin itselläni laskee välittömästi. Olen mieluiten oma itseni, vaikka sitten joskus nolo sellainen.
Suunnataan siis innostuneina kohti päämääriämme! Jonain päivänä unelmat voivat toteutua. Mutta vain silloin, kun lakkaamme pelkäämästä. Ja hei, mokaaminenkin on sallittua. Kuka sitä paitsi enää sadan vuoden päästä muistaa virheitämme!
Haluatko olla tekemässä Hidasta elämää -sivuston sisältöä?
Hidasta elämää -sivuston Lukijalta-blogi on sivuston lukijoiden yhteisblogi. Siinä julkaistaan lukijan omalla nimellä yhden blogikirjoituksen mittaisia ajatuksia, oman elämän tarinoita ja oivalluksia tai kertomuksia merkittävistä kohtaamisista, hitaammasta elämästä, sen toteuttamisesta tai haaveista.
– Tekstin merkkimäärä on maksimissaan 3 000.
– Lähetä tekstisi tai muu tuotoksesi osoitteeseen sanna.kailanto(at)hidastaelamaa.fi: Muista laittaa mukaan nimesi. Jos haluat kuvan tekstin yhteyteen, laita se liitetiedostoksi (Varmistathan, että sinulla on käyttöoikeus kuvaan. Varminta on käyttää itse otettua kuvaa).
– Lukijalta-blogiin voi kirjoitella aina silloin, kun siltä tuntuu. Eli yhden tekstin lähettäminen ei poissulje kirjoittamista jatkossa.
Tuntuu kuin kaikilla olisi tänä päivänä kiire. Haaveilemme vapaudesta ja ajasta. Ystäväni lähetti tekstarin: ”Näin sinut bussipysäkillä, mutta en ehtinyt pysähtyä juttelemaan. Kiireellä töiden jälkeen lapsi hoidosta ja ruoan tekoon. Tässä ne päivät vierivät. Lottovoitosta haaveillessa, vaikka eihän se raha onnea tuo.”
Lottovoitosta minäkin haaveilin juostessani oravanpyörässä. Posti toi laskuja. Lompakko pullotti kuitteja. Rahaa ei ollut ikinä tarpeeksi. Stressikäyrä oli korkealla. Ajattelin, että lottovoitto toisi mielekkäämpää elämää: jos minulla olisi enemmän rahaa, ongelmani häviäisivät. Kuitenkin kun tuloni kasvoivat, lisäsin rahankäyttöäni samassa suhteessa. Olin väsynyt, piti päästä viihteelle tyhjentämään päätä. Bailukaverillani ei ollut rahaa. ”Ei mitään väliä, minä tarjoan.” Bailasin ja shoppailin ankarasti. En miettinyt, tarvitsinko todella jonkin tavaran, minä vain halusin sen. Kunhan saisin ajatukseni hetkeksi muualle ahdistavasta elämästäni. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin olla. Elämässäni ei ollut selkeää tavoitetta.
Olen kysynyt ihmisiltä mitä he tekisivät, jos he voittaisivat lotossa: ”Ostaisin talon ja auton. Auto olisi tosi hieno ja siinä olisi kaikki mahdolliset lisävarusteet. Matkustaisin ja hemmottelisin itseäni ja sukulaisiani, pitäisin juhlia ja lainaisin kavereillekin vähän rahaa.” Toisin sanoen iso rahamäärä vain vahvistaa rahankäyttötapojamme. Lottovoitto ei ratkaisisi rahaongelmia, sillä elinkustannukset riistäytyisivät hallinnasta. Entä mitkä mahdollisuudet todellisuudessa ovat, että oikeasti voittaisimme lotossa? Elämä valuu käsistä haaveillessamme utopistisia asioita.
Näin keväisin eduskunta ja hallitus käyvät budjettineuvotteluja ja -riihiä, joissa sovitaan talouden yksityiskohdista. Kyse on miljardeista, joten budjettia väännetään pitkään ja hartaasti. Mistä säästetään? Mihin panostetaan?
Yhdistystoiminnassa mukana olevat tietävät, että järjestöjen kevätkokouksissa käydään läpi yhdistyksen tulos ja varallisuus. Kuitteja säilytetään tarkasti kirjanpitoa ja selontekoja varten, jotta on osoittaa mihin rahat on käytetty. Syyskokouksissa käydään läpi yhdistyksen toimintasuunnitelma. Tehdään tavoitteita seuraavalle vuodelle ja mietitään mihin, ne tarkasti tiedossa olevat, rahavarat aiotaan suunnata.
Kun kyseessä on oma elämämme ja taloutemme, olemme käsittämättömän höveleitä. Kuinka moni pitää tarkkaa seurantaa tuloistaan ja menoistaan? Missä ovat perheiden budjettiriihet, kirjanpito, kuitit ja toimintasuunnitelmat? Emme keskity tavoitteidemme ja haaveidemme toteuttamiseen. Ei ikinä ehdi. Ei jaksa. Kuitenkin jos perheessä on kaksi kokopäivätyössä olevaa aikuista, kotitalouden vuosibudjetti on kymmeniä tuhansia euroja. Ne saavat valua sormien välistä samalla, kun unelmoidaan jostain paremmasta.
Rahankäytön hallinta on elämänhallintaa. Minkä katsomme kuluttamisen arvoiseksi? Olemme itse oma hallituksemme. Elämä muuttuu hallittavammaksi, kun selvittää taloudellisen tilanteensa. Rahan pysyminen hyppysissä vaatii taitoa ja itsekuria, mutta silti elämme kuin olisi vain tuurista kiinni, mitä elämässämme tapahtuu. Leppoisampi ja tasapainoisempi elämä ei vaadi lottovoittoa, vaan rahankäyttötapojen tarkastelua. Tiedän mistä puhun, sillä nykyisin elän unelmaelämääni 400 eurolla kuussa. Tästä kerron tarkemmin Irti oravanpyörästä-kirjassani.
Mitä haluat elämääsi? On budjettiriihen, kevätkokouksen ja tilinpäätöksen aika.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
”Afrikkalaisessa elämässä henkilö luo, tuottaa ja tekee aikaa – ’niin paljon aikaa kuin hän haluaa’. Teknologisessa yhteiskunnassa on mahdollista tuhlata aikaa. Joten näennäisen joutilaista afrikkalaisista väärän linssin kautta katsovat länsimaalaiset eivät huomaa, mitä aika tarkoittaa siellä: ’Ne joiden nähdään istuvan, eivät tosiasiassa tuhlaa aikaa vaan joko odottavat aikaa tai parhaillaan ’tuottavat’ sitä.”
– Kirjasta James Gleick: Kiire – Miksi aika aina tahtoo loppua?, Tammi 2001
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä enemmän tämä elämänmuutos-täyskäännöshömpötys alkaa ahdistaa minua; kouluttaudutaan life coacheiksi tai joogaopettajiksi, henkistytään, kiivetään Himalajalle, kuullaan jumalanääniä ja ollaan läsnä – ja blaah!
Itsensä etsimisestä on tullut muotia. Naistenlehdet takovat rahaa muutos-tarinoilla ja elämänhallintaopeilla, kertovat mitä ihmeellisimmistä nälkäkärsimysmeditaatioista. Väittääkö media, että ollakseen mielenkiintoinen ja sosiaalisesti hyväksyttävä on tehtävä täyskäännös tai muuten vaan hurahdettava johonkin normaalin järjenjuoksun vastaiseen toimintaan? Ja onko itsensä etsiminen vain naisten juttu, eivätkö miehet pohdi elämäänsä?
Olin räjähtää lukiessani uusimman Helsingin Sanomien Nyt-liitteen juttua, jossa kerrotaan henkisyyden etsimisestä šamaani-kurssilla. Räjähdys ei niinkään johtunut itse jutusta tai tuon kurssin olemassaolosta – on hienoa, että erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla – vaan siitä, että jutun kyljessä oli pätkä Elä, opi ja rakasta -kurssista, jonka MINÄ juuri viime viikolla aloitin!
Kurssille osallistuminen ja siitä tässä kertominen on minulle jo iso juttu; mennä nyt avautumaan tuntemattomille typeristä ajatuksistani kurssille, jonka oppikirjan nimi on ”Calling in the One – 7 Weeks to Attract the Love of Your Life”. Aivan liian häröä minulle jo sellaisenaan, ja nyt sitten se vielä yhdistetään johonkin pelottavaan šamaanikurssiin!
Me emme kuitenkaan hymise rummun tahtiin, emme halaile puita tai maistele sieniä, emmekä edes kaunistaudu romanttista rakkaussuhdetta varten. Kurssilla keskustelemme ihan arkipäiväisistä asioista ja pohdimme kuinka voisimme välittää itsestämme enemmän. Porukkamme koostuu aivan tavallisista naisista, jotka eivät suunnittele arjesta pakenemista, vaan haluavat omistaa muutaman tunnin viikossa aikaa omille ajatuksilleen. Ja miehille on tarjolla omat ryhmänsä, jotka ovat saavuttaneet suuren suosion!
On paljon helpompi hakea apua ulkopuolelta tai hurahtaa julkkisten suosimiin trendiriitteihin kuin pureutua itse omiin tuntemuksiinsa. Ei ole välttämätöntä suorittaa oppimäärää shamaanirumpalina, ja naistenlehtiä lukiessaan saa olla medianlukutaitoinen ymmärtääkseen, että onnen ja merkityksen etsimisessä elämän täysremontti ei ole välttämätön – olennaisinta on matka oman pään sisälle.
Minä tunnun nyt tarvitsevan tuota kurssia ja jonkinasteista suunnanmuutosta elämässä, mutta tämä ei tarkoita, että kurssin opit ulkoa lukemalla pätevöityisin oman elämäni mestariksi tai muutos vain muutoksen vuoksi tekisi minusta parempaa ihmistä. Uskon, että tärkeintä on työ, jonka teen ja matka, jonka kuljen.
Luin Facebookista tarinan, jonka haluan jakaa kanssanne:
Eräs antropologi ehdotti leikkiä joukolle afrikkalaisia lapsia. Hän laittoi korin täyteen hedelmiä puun vierelle ja kertoi lapsille, että se, joka on ensimmäisenä korin luona, voittaa hedelmät itselleen.
Kun kuului ”hep!”, lapset ottivat toisiaan kädestä kiinni, juoksivat yhdessä ja voittivat yhdessä. Sitten he istuivat yhdessä nauttimaan palkinnosta. Kun antropologi kysyi, miksi he juoksivat yhdessä – yksinhän olisi voinut saada kaikki hedelmät yksin itselleen – he sanoivat:
”UBUNTU, kuinka yksi voi olla iloinen, jos muut ovat surullisia?”
Xhosan kielellä ”ubuntu” tarkoittaa: ”Minä olen, koska me olemme.”
Verkkaiseen kirjoitteleva Laaja kulma -blogin kirjoittaja Terhi Bunders vastaa perinteisiin Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen 32-vuotias helsinkiläinen, avioliitossa elävä kahden pienen tyttären äiti, diplomaatti. Tieni tähän hetkeen on ollut pitkä. Fyysisesti se on kulkenut 17 eri kodin ja kuuden eri kaupungin kautta, mutta henkisesti tie on tuntunut vielä pidemmältä. Tällä hetkellä asun Hanoissa, Vietnamissa.
En tiedä, minne olen menossa, enkä sitä, onko sillä niin väliäkään. Tunnen olevani perillä, eläväni juuri sellaista elämää, mitä haluan ja mitä olen etsinyt. Takana on melkoisen monta kriisivuotta. Luulen, että kaikki alkoi vuonna 2004, kun aloitin joogan. Nyt kun tuntuu, että kriisit ovat ainakin vähäksi aikaa jääneet taakse, niin päällimmäisenä on elämännälkä, mutta samalla haikeus ja elämän katoavaisuus.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Tavallisena päivänä menen töihin ja tulen kotiin. Työmatkat soljuvat taksilla ja joka päivä ihmettelen Hanoin liikennettä. Jokaisena päivänä päässäni pyörii lukuisia asioita ja jokapäiväinen haasteeni on saada tätä virtaa vaiennettua.
Pidän arjesta ja tavallisista päivistä, jossa saan olla töissä, viettää aikaa mieheni kanssa sekä nähdä lasteni kasvavan. Olen aina pitänyt enemmän arjesta kuin juhlasta. Pyrin hyväksymään jokaisen päivän sellaisena kuin se on, vaikka tämä onkin välillä kovin vaikeaa.”
Miten hidastat arjessa?
”Viikolla en tee muuta kuin käyn töissä ja olen kotona lasten kanssa. Ihana mieheni hoitaa kaiken kotiin liittyvän, tässä olen onnekas. Vältän täyteen ahdettuja päiviä. Olen opetellut olemaan realisti ja sanomaan, että tuota en pysty tänään tekemään. Pyrin järjestämään elämäni niin, että arjessani liikun hyvin pienellä alueella.
Töölössä asuessani kaikki löytyi lähikortteleista. Nyt Hanoissa samassa rakennuksessa on päiväkoti, kuntosali ja kauppa. Työpaikka on 10 minuutin taksimatkan päässä. Tämä tarkoittaa luopumista esimerkiksi pihasta ja autosta. Kaikkea ei voi saada.
Tykkään olla paikallani, silloin mieleni lepää parhaiten. Esimerkiksi uusissa kaupungeissa en käy nähtävyyksissä. Mietin myös tarkkaan, lähdemmekö lomilla matkoille vai pysymmekö ihan kotona tekemättä mitään. Ennen Vietnamiin muuttoa olin kolme vuotta kotona äitiys- ja hoitovapailla. Tänä aikana en esimerkiksi lentänyt kolmeen vuoteen, Helsingin lisäksi kävin synnyinkaupungissani Salossa sekä Lohjalla.
Tällä tavalla tietenkin paljon jää näkemättä ja kokematta, mutta se on hidastamisen hinta. Ajattelen niin, että kun hidastaa, niin kivojakin asioita jää tekemättä. Kaikkeen ei ole aikaa.”
Mottosi?
”Oma elämänohjeeni kulkee kahta hokemaa pitkin. Ensinnäkin pyrin ajattelemaan, että kehoni on kotini, juureni ja turvani. Olen kantapään kautta oppinut, että sitä pitää hoivata ja kuunnella. Olinpa missä vaan, niin olen kotona. Home sweet home.
Toinen, vasta heräämässä oleva mottoni liittyy intuition kuuntelemiseen. Luulen, että tästä syystä aloitan tätä blogia, mutta en tiedä yhtään, mihin se johtaa Mutta usein huomaan ajattelevani, että muista juuret ja muista intuitio.”
Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?
”Haluan jatkaa aiemman Kokonainen hyvinvointi -blogini teemoja, eli jakaa kanssanne hyvinvointioivalluksia. Toivoisin, että näistä pienistä havainnosta syntyy suuri ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Näitä oivalluksia ei voi pakottaa, mutta uskoisin niiden edelleenkin käsittelevän onnellisuutta, elämäntaitoa, kehoa ja mieltä, lapsiperhearkea.
Seurasin talvella Yle Fem -kanavalla esitettyä kahdeksanosaista Onnenetsijät-sarjaa (Jakten på lyckan), jossa ruotsalaistoimittaja Hanna Hellquist selvitteli erilaisia keinoja lisätä onnellisuutta. Ohjelmasarja oli kokonaisuudessaan aivan mainio, mutta yksi jakso herätti minut erityisesti.
Hanna Hellquist haastatteli sarjan viidennessä osassa Pigge Werkeliniä, joka oli menettänyt vaimonsa ja kaksi lastaan Thaimaan tsunamissa. Sittemmin hän oli avioitunut uudestaan ja saanut uuden vaimonsa kanssa kaksi tytärtä. Entinen perhe oli silti päivittäin läsnä miehen ja uuden perheen arjessa valokuvin, ajatuksin ja muistoin. Werkelin kaipasi ja ikävöi menettämiään ihmisiä, vaikka oli onnistunut menemään eteenpäin elämässään. Hän sanoi jotenkin näin, että katkeruus ja vihaaminen vain imevät energiaa, että sellainen ei kannata.
Vaikka Werkelin oli selviytynyt ilmeisen hyvin kokemastaan, sydämeni oli särkyä katsoessani miehen kertomusta. Hän muun muassa totesi, että ensimmäinen vaimo oli yrittänyt saada häntä ymmärtämään, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta vasta tsunamin jälkeen mies oli oppinut ymmärtämään, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes sitä puolisoa tai lapsia. Werkelin sanoi hienosti, että hän ei olisi ikinä halunnut kokea tsunamia, mutta nykyään ei myöskään tahtoisi olla ilman sitä tietoa, mitä se antoi. Tapahtunut pysäytti ja laittoi miehen arvostamaan itsestäänselvyyksiltäkin tuntuvia asioita.
Oli jotenkin liikuttavaa, kun Werkelin kertoi tulevansa nykyään kamalan iloiseksi vain siitä, että näkee nykyisen vaimonsa. Vaikka vaimo sitten tulisi vain kylpyhuoneesta hampaita pesemästä. Myös vaimon ”pelkkä” olemassa olo oli miehelle suuri ilon aihe. Samaistuin Werkelinin ajatuksiin hyvinkin, mutta samalla hetkellä tajusin, että arjessa on niin helppo luiskahtaa ajattelemaan toisin.
Kun taapero kukkuu hereillä yökaudet hampaiden tulon vuoksi, teini ei pyynnöstä huolimatta siivoa huonettaan, työaikataulut sakkaavat ja puoliso unohtaa pyykinpesuaineen kauppaan, on helppo polttaa päreensä. Eikä siinä kuulkaas tulla kamalan iloiseksi vain siksi, että näkee toisen. Oikein väsyneenä sitä voi jopa hetkittäin lakata arvostamasta asioita, joita itsellä on. Ja jos elämä on jatkuvaa kiirettä, perhe-elämä voi muuttua suorittamiseksi ja perhe itsestäänselvyydeksi.
Sitä havahtuu yhtäkkiä siihen, että on unohtanut sen kutkuttavan onnellisuuden tunteen, joka kihelmöi aikanaan perhosina vatsassa hääpäivänä, lapsen syntymähetkellä tai jossain muussa merkityksellisessä tilanteessa. Suurta onnea tuoneet hetket hautautuvat eteisessä hujan hajan lojuvan kenkävuoren, kiukuttelevan pikku ihmisen ja tiskaamista odottavien astioiden alle.
Jos malttaisi pysähtyä, voisi olla helpompi muistaa joka päiväistenkin asioiden tärkeys. Ja myös niiden läheisten merkitys. Kyllä, juuri heidän, jotka toisinaan tuntuvat ajavan hermoromahduksen partaalle, mutta saavat useimmiten kuitenkin rakkauden läikehtimään rinnassa.
Meidät pysäyttää usein vasta se, jos tapahtuu jotain ikävää, joskus jotain peruuttamatonta. Aivan kuten Werkelinille. Silloin on liian myöhäistä sanoa, että sinä olet minulle tärkeä ja olet osa sitä kaikkea, josta ammennan myös onnellisuuttani.
Joskus ihmissuhteet yksinkertaisesti tökkivät, oli kyse sitten ystävästä, perheestä tai sukulaisesta. Sitä voi joskus jopa salaa toivoa, että ah, ollapa yksin ilman velvotteita ja elääpä hetki itselleen. Kuitenkin kun tarkasti miettii, niin tuskin monikaan olisi onnellisempi ilman heitä kaikkia ympärillämme.
Minäkin haluan tulla kamalan iloiseksi aina, kun näen jonkun rakkaani. Ja erityisesti tahdon olla sellainen puoliso, äiti, ystävä ja ennen kaikkea ihminen, jonka näkemisestä muut tulevat tosi iloisiksi. Usein sitä paitsi ristiriitojen vika tai syy, jos nyt pitää syyllistä etsiä, ei ole siinä toisessa, vaan saattaa olla peiliin katsomisen paikka.
Iloitkaa ihmiset perheistänne!
Jos teillä ei ole perhettä, iloitkaa ystävistä, sukulaisista ja työkavereista! Iloitkaa siitä, että teillä on ihmisiä ympärillä, on aivan sama, olivatko ne nuoria vai vanhoja, sukua tai ei.
Tahdon jakaa kanssanne vielä kaksi ihmissuhteisiin liittyvää asiaa, jotka olen oppinut, ja tietenkin kantapääni kautta. Onneksi ihminen ei ole ikinä liian vanha oppimaan tai muuttumaan.
Älä ikinä eroa kenestäkään riidoissa.
Älä mene vihaisena nukkumaan.
Näillä mennään!
Kun avaa silmät, näkee paremmin. Myös maisema voi tuoda pakahduttavaa onnellisuutta, kuten minulle maanantaina.
Tarja saattaa pian nukahtaa työpisteensä ääreen. Minä: Kandeisko siirtyy sohvalle? 🙂 Tarja: Nyt jos olisin etänä kotona, ottaisin puolen tunnin tirsat ja jatkaisin töitä sitten paremmalla energialla. Tarjan kaveri: Kyllä mä makaan välillä täällä sohvalla. Joku saattaa katsoa kieroon, but I don’t mind. Jaksanpahan taas tehdä paremmin töitä pikkusiestan jälkeen. Tarja: Meillä kaikenlainen torkkuminen on kielletty. Haudassa levätään sitte. Minä: Tehokkuuden paradoksi 🙂 Ironista, että just tää teema on saattanut meidät tietoiseksi toisistamme… Tarja: Eikö olekin 😉 Toivotaan, että päikkäreiden arvo vielä joskus tajutaan.
Puretaanpa oletteisia taustoja – jotka ovat kuin kenen tahansa palkkatyöläisen taustat. Tarja on palkattu tekemään jotain työtä, josta saa rahaa, minkä vastineeksi työnantaja saa tuotosta (tai aikaa; mutta ajalla ei tee mitään, jos se ei tuota). Tarja on saanut omaa rytmiään tunnustelemalla selville, että päiväunet saavat aikaan parempaa ja myös tehokkaampaa tuotosta. Miksei hän siis palkan vastineeksi tee työtään mahdollisimman hyvin?
Yleisin syy varmasti on se, että peilaamme mieluummin ulos- kuin sisäänpäin. Peilaamme itseämme mieluummin ulkoisen hyvän eli kiltin tytön tai kuuliaisen työntekijän mielikuvaan, ja yritämme näytellä roolin mahdollisimman hyvin. Uskottelemme itsellemme, että meiltä ostetaan hyvin näytelty suoritus hyvin tehdyn työn sijaan.
Sen sijaan vaatii rohkeutta peilata sisäänpäin, kuunnella omaa sisäistä rytmiä, kunnioittaa sitä ja elää sen mukaan, hidastaa. Vaatii rohkeutta olla nyökyttelemättä, kun hidastamisesta, oman rytmin kunnioittamisesta, puhutaan laiskotteluna. Ja vaatii vielä suurempaa rohkeutta kertoa ääneen, että on uskaltanut peilata sisäänpäin ja tietää nyt, miten voi olla mahdollisimman hyvä. Viimeisen rohkeuden ryöhistelyn ponnistus on olla hyvä. Olla niin hemmetin hyvä sellaisena kuin on!
Mutta usein pelkäämme niin paljon, että teemme mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Ja esimiehemme pelkää omia esimiehiään niin paljon, että vaatii meitä tekemään mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Johto kyllä vaatii tekemään hyvää työtä, mutta myy silti lippuja samaan näytelmään.
Päikkäreiden arvoa ei (uskalleta) tajuta, ellemme ota asiaa rohkeasti puheeksi. Sisäisiä tuntemuksiamme, jotka johtavat yhteiseen hyvään, ei kukaan voi tietää, ellemme avaa suutamme. Rytmisyyden todelliset erot eivät tule näkyviin, jos emme uskalla lopettaa kollektiivista yhdeksästä-viiteen-koko-päivän-sormet-näppiksellä -näytelmäämme. Meillä jokaisella on velvollisuus ja vastuu alkaa purkaa kulisseja, olla rohkeita.
Kerran aamulla maskissa istuessamme, voimme ottaa kunnioittavasti viimeisen silmäyksen edessämme olevaan peiliin, ymmärtää, että peilissä en ole minä, sillä minä löytyy sulkemalla silmät ja katsomalla sisään.
Näytelmän voisi lopettaa Tove Janssonin repliikkiin: ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota.”
