Hetki itselle.
Stressi- ja unitutkija Kerstin Jeding antaa neljä vinkkiä elämän tielle.
Kuva: Asko Kallonen
1. Ole halukas kokemaan se, mitä joka tapauksessa koet juuri nyt.
2. Valitse arvostamasi suunta elämälle.
3. Tee sitä, mikä vie sinut oikeaan suuntaan.
4. Mikä on sinulle tärkeää? Mene ja tee se!
Lähteet:
Kerstin Jeding: 29 sivua stressiä vastaan, Basam Books 2011
Kerstin Jeding: 29 sivua huolestuneisuutta vastaan, Basam Books 2011
Deepak Chopra sanoo, että olet lähellä tietoisuutesi lähdettä, kun seuraavat väitteet ovat totta:
1. Olet löytänyt rauhan.
2. Sisäistä tasapainoasi ei voi horjuttaa.
3. Sinulla on itsetuntemusta.
5. Näet itsesi osana kokonaisuutta.
6. Et ole maailmassa. Maailma on sinussa.
7. Tekosi toimivat luonnostaan hyväksesi.
8. Saat haluamasi helposti ilman kitkaa ja ponnistelua.
9. Voit tehdä voimakkaankin teon kuitenkaan samaistumatta siihen.
10. Et ole lähtökohtaisesti kiinnostunut lopputuloksesta.
11. Osaat antautua.
12. Jumalan todellisuus on näkyvissä kaikkialla.
Deepak Chopra, ote kirjasta Varjominä – Löydä kätketty voimasi (Chopra, Ford & Williamson, Basam Books 2010)
Ystäväni kirjoitti hiljattain Facebook-statukseensa olevansa ihan mielettömän onnellinen. Seuraavassa lauseessa hän totesi, että kertoo sen nyt siitä huolimatta, vaikka sellaista asiaa ei saisi ehkä sanoa ääneen.
Se innoitti minut miettimään, miten olemme usein kovin vaatimattomia oman elämämme suhteen. Jos omassa tuttavapiirissäkään ei voi kertoa tunteistaan, niin ei ihme, että myös omaa osaamistamme tulee vähäteltyä helposti. Voihan se vaikka aiheuttaa… niin mitä?
Monen on myös vaikea ottaa vastaan kehuja tai positiivista palautetta. Itsekin tunnistan kyseisen piirteen itsessäni. On helpompi vain nolostua ja alkaa vähätellä itseään lähes huomaamatta. En tietenkään tarkoita sitä, että omilla suorituksilla pitäisi jatkuvasti kehuskella, mutta ei se liika vaatimattomuuskaan ketään kaunista. Kun aihetta on, kannattaa olla ylpeä itsestään ihan rehdisti.
Itsekin törmään tähän toisinaan: Jos joku esittää kohteliaisuuden, kiittää minua tekemästäni hyvästä työstä tai kehuu kevättakkiani, en aina muista vain kiittää palautteesta. On paljon helpompaa sanoa lisäksi tai ehkä jopa pelkästään, että tää nyt vain oli hyvää tuuria, no ei tää mikään iso juttu ollut tai kyllä se sun kevättakki vain on monta kertaa kivempi kuin tää omani.
Olen joskus pyytänyt upeita, ammattitaitoisia ja empaattisia ystäviäni mainitsemaan viisi myönteistä asiaa itsessään. Lähes poikkeuksetta vastaus on tämä: Ai kauhee, viisi myönteistä asiaa! Emmä kuule keksi kuin korkeintaan kaksi. Mut hei, jos sä tahdot tietää negatiivisia asioita, niitä mä keksin kymmenen.
Jokainen heistä on ollut sellainen, joita itse helposti voisin kuvailla kymmenellä positiivisella sanalla. Vähintään kymmenellä.
Viime aikoina minua on ilahduttanut tuttavapiirissäni paitsi joidenkin onnellisuus, myös se, miten ihmiset tohtivat repäistä itsensä irti epämukavasta. Tai ainakin he pyrkivät luomaan uusia olosuhteita, toteuttavat haaveitaan ja kurkottavat kohti asioita, jotka tuovat heille onnellisuuden tunteita.
Tosin aivan yhtä upeaa on nähdä ihminen, joka on täysin tyytyväinen elämäänsä. Kun ympärillä olevat järjestävät elämäänsä uusiksi kuin tuuliviirit, on rohkeaa myöntää, että ollakseen onnellinen minkään ei tarvitse muuttua. Vau!
Vielä niihin tuuliviireihin: itse saan toisen innostuksesta ja saavutuksista rutkasti hyvää energiaa ja iloa. Pakko myöntää, että joskus saattaa myös hieman vihertää, mutta nykyään enemmänkin vilpittömästi hyvää tarkoittaen. Mitä enemmän sinut olen itseni kanssa, sitä vähemmän toisia kadehdin. Toisen onnistuminen vain potkii minua itseäni kohti omia tavoitteitani, jotka ovat vielä työn alla tai ehkä vasta haaveilun tasolla.
Ystävälleni: ihanaa, että olet onnellinen! Meille muille: toisen saavutus tai menestys eivät ole itseltä pois. Sama pätee onnellisuuteen. Jos toisen onnellisuus ärsyttää, on ehkä hyvä miettiä, miksi.
Onni ja onnellisuus eivät ole velvollisuuksia, mutta ne ovat jokaisen ulottuvilla. Jäljelle jää vain oma valinta.
Otetaan ne kynttilät pois vakan alta, otetaanhan!
Jos illalla uni ei meinaa tulla, ja pää surraa ajatuksia kiihtyvällä tahdilla, ajatusten pysäyttämistä voi opetella etukäteen päivällä esimerkiksi lenkkeillessä.
Ajatusten pysäyttäminen on nimittäin tekniikka, ja kun sen kerran oppii, aivot tottuvat toimimaan uudella tavalla. Kun lähdet lenkille, pidä mielessäsi viisi vinkkiä, joilla saat negatiivisen ajatuksen pysähtymään:
1. Tunnista negatiivinen pakkoajatus, se voi olla:
2. Kun negatiivinen ajatus tulee, sano sille: ”Seis!”
Kun olet tunnistanut negatiivisen pakkoajatuksen, sano sille hiljaa mielessäsi ”Seis!”. Ole omien ajatustesi portinvartija.
3. Vaihda negatiivinen ajatus voima-ajatukseen.
Voima-ajatus on positiivinen ajatus tai huomio esimerkiksi luonnosta tai itsestäsi, tai se voi olla ajatuksen kiinnittäminen elämässä kiinni pitäviin kehon toimintoihin, kuten hengitykseen. Korvaa pysäytetty negatiivinen ajatus voima-ajatuksella. Voit myös tehdä etukäteen listaa hyvän mielen asioista.
4. Toista.
Aivot pitää opettaa toimimaan uudella tavalla, siksi uutta tekniikkaa pitää toistaa ja toistaa – määrätietoisesti ja johdonmukaisesti.
5. Hellitä.
Kun ajatuksen muuntaminen muuttuu automaatioksi, koita hellittää ajatuksista kokonaan. Kun huomaat, että (negatiivinen tai positiivinen) ajatus tulee, huomioi se, mutta älä tartu siihen, älä ala laajentaa ajatusta tai vie sitä eteenpäin. Seuraa ikään kuin ulkopuolisena, miten ajatus tulee ja menee, kun et tartu siihen.
Vinkit toimivat hyvin myös ennen nukahtamista, mutta negatiivisen ajatuksen taltuttamista kannataa harjoitella aina kun on mahdollista, myös päivällä.
Ole sitkeämpi kuin ajatuksesi, aivot kyllä väsyvät lopulta ja antavat periksi uudelle tavalle!
Lähteet:
Bob Stahl & Elish Goldstein: Stressinhallinnan käsikirja, Basam Books 2011
Atle Dyregrov: Hyvän unen opas, Kirjapaja 2002
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
”Jos olisin sinä, en alkaisi kirjoittaa tuota; sinähän julistat kaikille olevasi heikko!”, kommentoi eräs henkilö työympyröistäni kertoessani hänelle aloittavani omaa eksymistarinaani kuvaavan blogin. Hän sanoi pelkäävänsä puolestani kuinka julkinen avautuminen vaikuttaisi bisneksiini – olinhan juuri perustanut uuden toiminimiyrityksen, jolla töitäni nyt jatkossa teen.
Häkellyin, ja vastasin hänelle ripeästi: ”No, eikö olekin hienoa, ettet ole, eikä sinun tarvitse huolehtia ratkaisustani, vaan voit keskittyä omiisi.” Keskustelu siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen.
Tuo kommentti jäi vaivaamaan mieltäni. Ei siksi, että se olisi saanut minut perääntymään kirjoittamisaikeessani, vaan, koska ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti: Juuri kun olin rohkeasti ja intoa puhkuen tehnyt päätöksen kirjoittamisesta, minut muserrettiin. Enkö saisi olla heikko muiden silmissä?
Kommentaattorini uskoi maineeni menevän tunnustaessani olevani väsynyt ja eksynyt. Onko todella niin, että aitous ja rehellisyys ovat menestymisen este? Täytyykö meidän esittää jotain roolia ollaksemme uskottavia ja tullaksemme hyväksytyiksi?
Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?
Sori äiti ja isä, että jo toisessa blogissani tulen tähän psykologien rakastamaan koko maailman pahuuden selittävään vanhempi-lapsi-suhteeseen: Huomaan, että olen jo pienestä pitäen tottunut vetämään niskaani joka aamu vahvan vastuunkantajan suojakuoren. Olen sisarusparveni vanhin, oppinut kantamaan vastuuta. Olen ollut se, joka selviää kaikesta itsenäisesti ja jota ei ole tarvinnut opastaa oikeaan suuntaan – ”Kaikkihan sen tietävät, että Maija kyllä pärjää ja selvittää tilanteen kuin tilanteen”. Suojakuoressani olen kokenut tulleeni hyväksytyksi. Mitä heikompi olen sisälläni ollut, sitä tiukempaan kuoren olen päälleni kiinnittänyt.
Kunnes sitten tuli se yksi aamu, jolloin sisimpäni oli kai lihonnut niin valtavaksi, ettei kuori enää mahtunut päälleni. En enää jaksanut esittää, vaan annoin itselleni luvan tunnustaa heikkouteni. Enää en suostunut ottamaan vastuulleni koko maailman ongelmia. Tämä on minulle suuri läpimurto; olen niin onnellinen, että voisin ratketa liitoksistani! Ja jos en tällä tavoin kelpaa, sitten on kai parempi olla ilman ulkopuolista hyväksyntää. Vahvasta vastuunkantajasta on tullut vahvasti heikko.
Ps. Suojakuoret: Mielenkiintoinen aihe! Sellaisia voivat olla myös ulkonäkö, varallisuus, ylimielisyys tai vaikka ylitsevuotava aktiivisuus. Millainen suojakuori sinulla on? Vai kuinka olet onnistunut olemaan rehellisesti oma itsesi?
Ystäväni manasi hiljattain jo jonkin aikaa jatkunutta epäonneaan elämänsä eri osa-alueilla. Hän myös valitteli tyytymättömyyttään työhönsä ja sosiaaliseen elämään. Hän totesi, että hänellä on kaikki, mutta silti ei mitään.
Pystyin helposti ymmärtämään häntä, sillä toisinaan yhden asian mennessä puihin sitä tuntuu seuraavan katkeamaton ketju. Ja joskus arki vain tympäisee, ihan muuten vain. Kuuntelin häntä, mutta en kompannut, sillä toisen vahvistus ikään kuin vapauttaa ainakin minut itseni rypemään niissä huonoissa fiiliksissä. Kun saa myötätuntoa, tilanteesta tulee vielä otettua ehkä enemmän irti kuin alunperin edes oli tarkoitus. Parempi siis vain kuunnella.
Yritin saada ystävääni näkemään kaiken sen hyvän, mitä hänellä on. Hän kyllä ymmärsi yskän. Lopulta keskustelumme yltyi hervottomaksi hihittelyksi ja vitsailuksi, eikä tilanne tuntunut hänestä enää yhtään niin haastavalta.
Uskon, että moni meistä kokee toisinaan sisäistä tyhjyyden tunnetta. Vaikka kaikki on ihan hyvin, silti onnellisuus voi sillä hetkellä tuntua kaukana siintävältä illuusiolta. Tyytymättömyys voi kummuta ensin pienistäkin asioista, joista saattaa tulla suuria, jos ei tee mitään toisin.
Hiljattain olin Helsingin Aikuisopiston järjestämällä Tutustu logoterapiaan –kurssilla. Yksi logoterapian ajatuksista on, että onni tulee tarkoituksellisen elämän sivutuotteena. Bingo! Ei elämän tarvitse olla kummoista, mutta itselle merkityksellisiä asioita sen tulisi sisältää. Jollekin merkitsee luonto, toiselle perhe, kolmannen tarkoitus voi löytyä työstä. Mielestäni kaikki keinot ovat yhtä oikein, eikä yksikään ole väärin. Kunhan on se oma, vaikka sitten pienikin juttu, josta saa itselleen voimaa ja iloa.
Jos kaikki on hyvin, mutta silti arki tympii, voi myös olla muutoksen aika. Joskus voi olla hyvä pistää koko pakka uusiksi, mutta kerralla ei todellakaan tarvitse muuttaa kaikkea. Ratkaisu löytyy usein pienistä askelista, sen olen huomannut sittemmin sen koko pakan uusiksi laittamisen jälkeen.
Itse esimerkiksi ohjasin vuosia ryhmäliikuntatunteja aamuisin kello seitsemältä pari kertaa viikossa. Kun kuopukseni valvoi ja heräili monta kertaa yössä, aamujumpat alkoivat tökkiä ja aloin raahautua paikalle puoliväkisin. Lopulta päätin, että lopetan vakiotunnit. Se oli hyvä ratkaisu. Nyt käyn vain sijaistelemassa, silloin kun tahdon. Jos ei ole aivan pakko, miksi tehdä mitään, mikä ei enää tunnu itsestä hyvältä?
Luin joskus, että ulkopuoliset tekijät vaikuttavat ihmisen onnellisuuden tilaan vain kymmenen prosentin verran. Itse koen tämän usein voimakkaammin. Elän kai sitten niin tunteella, että jos joku asia todella mättää, vaikuttaa se arkeeni kokonaisvaltaisemmin. Onnellisuuden puute voi siis ehkä johtua olosuhteista tai elämäntilanteesta. Ei hätää, sillä aina voi luoda elämäänsä uusia olosuhteita. Vähintäänkin kannattaa yrittää.
Usein ratkaisu onnellisuuden lisäämiseen ja muihinkin arjen asioihin todella löytyy niin loogisista asioista, ettei niitä tahdo edes huomata.
Asioiden tekeminen eri tavalla on ensimmäinen askel saada aikaan jotain uutta. Ja vaikka sitten vain vähän eri tavalla. Oli kyse sitten työstä, ihmissuhteista, harrastuksista, kotiasioista tai vaikkapa ystävyydestä.
Ei kai kukaan ikinä väittänytkään, että pyörä pitäisi keksiä uudelleen. Minä vain joskus luulin niin.
Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.
Mitä yhteistä on suunnitelmalla ja todellisella elämällä?
No eipä juuri mitään? Mieli vain kuvittelee, että nuo kaksi ovat yksi ja sama asia.
Tarkoituksena oli päästä viettämään pitkää viikonloppua jonnekin. Ihan sama minne, kunhan päästään. Hong Kong, Rooma, Delhi tai Jenkit? Lähteminen oli tässä tapauksessa tärkeintä, ja kohteeksi valikoitui New York.
Lähtöpäivä oli perjantai, ja viikko sitä ennen pitkä: kalenteri näytti täydemmältä kuin Havis Amandan suihkulähde edellisten lätkän MM-kisojen aikaan. Perjantai koitti ja lähdettiin kohti Helsinki-Vantaata. Tieto siitä, että ollaan menossa lentokentälle, on yleensä onnellisuuden multihuipentuma. Lähtiessä reissuun ei haittaa ajatus matkalaukussa olevasta kosmetiikkatuotteesta, joka todennäköisesti on valunut vaatteiden sekaan ennen kotioven kynnystä. Silloin ei ärsytä edes taksikuski, joka on aggressiivinen liikennenatsi. Siisteintä on vain päästä matkalle ja yleensä kohti suunniteltua kohdetta.
Kentällä kaikki meni muuten ihan putkeen, paitsi ettei päästy terminaalia pidemmälle: kone oli täyteen buukattu. Eikä lennettykään syömään raakaruokaa Sohoon tai aamulenkille Central Parkiin. Mitäs nyt? Vaihtoehtona oli alkaa kiukutella, mutta kenelle? Virkailijoille, kaverille vai vuorostasi taksikuskille. Ihan sama kuin alkaisit huutaa töihin mennessä maailmankaikkeudelle jäätävää räntäsadetta, joka pilaa tukan ja meikin ennen kuin olet ollut minuuttiakaan työpaikalla.
Mitä tämän jälkeen sitten tapahtui? Harmitti, sitä en voi kieltää, mutta tämän jälkeen tuli päikkärit, jooga sekä sushi-illallinen. Seuraavana aamuna tuli lenkki, hyvä aamupala ja matka takaisin Hki-Vantaalle. Matkalla kentälle ajattelin, että ehkä tänäänkin kone on täynnä ja otetaankin lähtö Delhiin, Hong Kongiin, Roomaan tai sitten kotiin, ja löydän itseni seuraavana aamuna lenkkeilemässä sohjoisessa Helsingissä, kaikki on mahdollista.
Uskon jossain määrin vetovoiman lakiin, mutta tärkeintä on nauttia elämän yllätyksellisyydestä. Miksi vetää pultit jostain sellaisesta, mikä ei koskaan ollut edes meidän, mutta kuvittelimme menettävämme sen? Suututko siitä, että lauantai-iltana et voita loton jättipottia? Olit ehkä haaveillut, että miljoonien eurojen voittaminen olisi upeaa. Kuka silti laskee sen varaan, että saa päävoiton potista, johon mahdollisuus on 1/15 380 937?
Myönnettäköön silti (jottei tämä nyt menisi täysin jeesusteluksi), että jos stressitaso sattuu olemaan loton voitonlaskennan aikaan sopivalla tasolla, niin onnistun edelleen saamaan “menetetystä” jättipotista kiukkukohtauksen. Elämänkulku suunnitelmien mukaan on yhtä todennäköistä kuin se, että kaikki menee just erilailla, ja se tekee kaikesta pääsäntöisesti just jännittävää.
”Kaikissa sairauksissa on myös myönteinen puoli. Sairaus näyttää meille, että elämämme on epätasapainossa ja olemme stressaantuneita. On hyvä oppia tunnistamaan olemuksensa muilla tasoilla piilevät kielteiset energiat. Kokonaisvaltaisen paranemisprosessin kautta opimme tuntemaan sairautemme syyt ja niihin sisältyvät opetukset ja voimme palauttaa kehon tasapainon. Jos epäonnistumme sairauden syyn selvittämisessä, helpotamme ainoastaan oireita. Silloin kehon epätasapainossa oleva energia etsii jotain toista ulospääsyä. Sairaus uusii, joko toisella tavalla tai toisessa kohdassa, ja yleensä voimakkaampana.” – Kirjasta Ted Andrews: Parantajan käsikirja, Delfiini Kirjat 2008
Kuva: Asko Kallonen
Kevätaurinko paistaa. On aika herätä talviunesta. Ajatukset kulkevat nopeammin, mieli on iloisempi. Ja jälleen: käynnistyy prosessi kuten niin monena keväänä ennenkin. Olen miettinyt haaveilua ja unelmointia. Miksi unelmointi on niin tärkeää? Miksi unelmia on niin vaikea toteuttaa, mitä pelkään? Mistä sinä unelmoit?
Kokeilin saada ajatuksilleni apuvälineitä tekemällä Google-haun. Ensimmäinen osuma tuli sanalla ”unelmatorttu” tai toinen osui Jore Marjarannan kappaleen Haaveet kaatuu -sanoihin. Huvittihan tämä.
Selasin Jore Marjarannan muidenkin kappaleiden sanoja, joista löysin sen, jota halusin lähteä ajatuksissani seuraamaan. Laulussa Tavallista elämää puhutaan elämisen taidon ymmärtämisestä, tyytyväisyydestä tavallista elämää kohtaan jatkuvan haaveilemisen sijaan.
Tavalliseen elämään tyytymisessä on siis ”jutun juoni”. Elämästä tulee ihanaa, kun ymmärtää antoisan arjen salaisuuden. Katse kääntyykin siihen, millaista arkea elän. Tarkoitus ei liene se, että opin sietämään ankeaa arkea vaan teen arjestani antoisaa. Itseltään voi kysyä esimerkiksi:
Unelmia kohti meneminen on sitä, että uskaltaa levittää upeat siivet ja lentää korkeuksiin. Uskallanko levittää siipeni ja annan turhien painolastien pudota sylistäni?
On ihanaa kuvitella ilmaa siipien alla, vapautta, viimaa ja kykyä nähdä kokonaisuuksia, kun ottaa etäisyyttä tuttuihin ja turvallisiin asioihin. Olen vastuussa omasta arjestani, minä itse voin määritellä tavallisen elämäni sisällön. Haaveilu, unelmointi, ajatuslento paljastaa sen, mitä kaipaan ja mitä kohti haluan mennä. Toisia polkematta. Kevään kunniaksi: levitetään siivet ja lennetään korkeuksiin!
Paulo Coelhon kirjasta Alef poimittu ajatus kiteyttää sen, mitä haluan sanoa:
Etsi muutosta.
Löydä itsesi uudelleen.
Ota seuraava askel.
Koe.
Löydä.
Usko unelmiisi.
Valloita tuntematon.
Esitä kysymyksiä ja elä tietoisesti.
Tänään talvi pisti hanttiin, ja yritti viimeisillä voimillaan tukahduttaa kevättä. Kaipasin kesää kuumeisesti, kun ajoin haastattelukeikalta kohti työhuonettani. Satoi räntää. Paitsi että kauhistelin ilmaa, ajatukseni harhailivat myös loppuviikon deadlineissa. Pikkiriikkinen ahdistus yritti saada sijaa ajatuksissani.
Ennen olisin ajatellut luultavasti näin: onpa syvältä tämä ilma. Kyllä se vain elämä alkaa sitten, kun kesä ja helteet saapuvat. Työasioista olisin ehkä ajatellut näin: joudun varmasti tekemään töitä yötä myöten. Onpa nihkeä viikko. Mutta sitten on tosi jees, kun kaikki on hoidettu.
Olisin voinut helposti pilata tämän päivän, huomisen ja viikonlopunkin odottamalla kesää ja työkiireiden helpottamista.
Sen sijaan hengähdin syvään. Rauhoituin. Päätin hoitaa yhden asian kerrallaan, kuten tähänkin asti. Sanoin itselleni, että kaikki järjestyy. Kesäkään ei ole vielä kertaakaan jättänyt tulematta.
On niin helppo heittäytyä odottamaan sen sijaan, että näkee hyvää tässä hetkessä. Sitä voi elää ilman, että keskittyy siihen, mikä on nyt. Sitä voi odottaa ikuisesti palkintoa, ja kas, elämähän se oli, joka lipui ohitse.
Olen itsekin elänyt tulevaisuudelle. Minulla oli jatkuvasti jotain odottamisen arvoista kalenterissani. Sitten kun se tapahtui, siirryin odottamaan jotain muuta. Minun oli vaikea olla onnellinen tässä hetkessä. Miten olisin voinutkaan, sillä olihan kulman takaa tulossa aina jotain suurempaa, mahtavampaa ja yksinkertaisesti niin paljon parempaa.
Saksalaissyntyinen henkinen opettaja ja bestselleristi Eckhart Tolle on kirjoittanut ikuisista odottajista. Tällainen suuren luokan odottaja odottaa aina lomaa, ensi viikonloppua, lasten vanhenemista tai sitä suurta rakkautta. Kun ne ovat tapahtuneet, elämä voi vihdoin alkaa ja sitten voi olla onnellinen. Ikuinen odottaja arvelee myös olevansa onnellisempi sitten, kun on saanut ylennyksen työpaikalla tai laihtunut viisi kiloa. Vasta sitten, ei missään nimessä nyt.
Toiset meistä viettävät koko elämänsä odottaen, että elämä alkaisi.
Tollen mielestä odottaminen merkitsee sitä, että ihminen haluaa tulevaisuutta. Emme halua tätä hetkeä, joka meillä on nyt. Me haluamme sitä, mitä emme ole saaneet. Emme siis tahdo sitä, mitä me olemme saaneet. Itsekin liputan unelmien, haaveiden, tavoitteiden ja elämäntilanteen parantamisen puolesta, mutta niiden varassa ei voi elää. Mielestäni ne saavat toimia arjen polttoaineena, mutta eivät kuljettajana. Jos unelmat menevät elämän kokemisen edelle, mitä meille jää kerrottavaksi lastenlapsillemme?
Minulla (ja myös sinulla) on jo se kaikki. Jos tarvitsee jatkuvasti jotain enemmän ollakseen onnellisempi, kaipaa lisää luultavasti myös silloin, kun on saavuttanut enemmän.
Ajattelen niin, että jos emme nauti elämästämme juuri nyt edes vähän, tuskin tulemme nauttimaan siitä silloinkaan, vaikka olosuhteet muuttuisivat kuinka suotuisiksi. Kyky nauttia elämästä riippuu siitä, millaisena oman elämämme otamme. Kyse on siis valinnoista. Omista valinnoistamme.
Elämäntilannetta, varallisuustasoa, surun ja sairauden määrää emme voi aina valita. Voimme kuitenkin itse valita suhtautumisemme ja tyytyväisyyden tasomme. Toki voimme valita myös jäävämme ikuisesti odottamaan parempia aikoja ja narista tyytymättömyyttämme.
Onni on nyt. Se ei ole vasta huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Onni on nyt.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.
Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”
Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.
Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.
Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.
Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?
Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?
Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!
Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!
Tietääksesi tarkemmin mistä on kyse, lue myös: Mun stoori ja Sananen Sarastuksesta
Oma tieni elämäntaitoasioiden äärelle ja myös onnellisuutta pohtivaksi ihmiseksi on käynyt kliseisen tavan eli kriisin ja sitä seuranneen elämänmuutoksen kautta. Tuolloin vuosia sitten kuvittelin, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Nykyään ihmettelen lähinnä sitä, kuinka sokea ja väärässä olinkaan.
Noina aikoina elämässäni vallitsi dominoefekti. Muutosta seurasi toinen. Ja jos jokin asia ei muuttunut itsestään, pidin huolen siitä, että muutin sitä itse. Myin asuntoni, vaihdoin työpaikkaa ja tutustuin uusiin ihmisiin, vain muutamia mainitakseni. Ulkopuolisen silmin säntäilyni vaikutti ehkä hervottomalta, mutta se oli minun tapani toimia ja alkaa eheytyä ihmiseksi, joka silloin en edes tiennyt olevani.
Elämäntaitokirjallisuuteen törmäsin aika tarkalleen muutama vuosi sitten, kun tutkin omaa kirjahyllyäni! Toki tiesin kyseisen kirjallisuusgenren olemassa olosta, mutta en ollut ollut kiinnostunut siitä oikeastaan juurikaan. Viisas sukulaiseni oli kuitenkin jo vuosia sitten antanut minulle lahjaksi kirjoja, joista yllättäen koin saavani paljon irti.
Siitä hetkestä ja omasta kirjahyllystäni alkoi matkani kohti parempaa hyvinvointia ja onnellisempaa minää. Samalla polulla olen edelleen. Tiedän, että tällä reissulla en pääse ikinä perille, joten yritän parhaani mukaan nauttia matkasta. Voin kuitenkin sanoa olevani nyt onnellisempi kuin ehkä ikinä aikaisemmin. Ainakin useimmiten.
Onni on hetkiä. Onni ja onnellisuus ovat myös mielenrauhaa ja tyyneyttä. Onnellisuus ei tarkoita sitä, että joka hetki olisi juhlaa tai mieli olisi aina iloinen. Lapset kiukuttelevat, työhommat menevät puihin tai tulee riitaa ystävän kanssa. Silti voi tuntea onnellisuutta. Kaiken sen hyvän lisäksi, mitä elämä antaa, se heittelee, kokeilee ja muistaa joskus syvästi satuttavilla tilanteilla ja tapahtumilla. Se on täysin normaalia.
Onnellisuus ei ole myöskään sitä, että olisi vapaa kielteisistä tunteista tai ajatuksista. Onnellisuus sisältää myös kärsimystä, mutta kärsimykseen ei ole pakko jäädä jumiin, ainakaan vuosiksi. Aina voi valita toisin.
Oma onnellisuuden tunteeni ja onnen hetkeni koostuvat toisinaan mitättömältäkin tuntuvista murusista. Niitä murusia tahdon jakaa teidän kanssanne. Tervetuloa siis lukijakseni.
(Chopra, Ford & Williamson, Basam Books 2010)
