Anthony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen (Like 1999) tarinan, jonka hän oli kuullut Espanjan televisiosta. Tarina kertoo miehestä, joka koputtaa poikansa oveen.
”Jaime”, hän sanoo, ”herää jo!”
”En halua herätä, isä.”
”Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.”
”En halua mennä kouluun.”
”Miksi et?” kysyy isä.
”Kolmesta syystä”, sanoo Jaime. ”Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.”
”Katsos, kerron sinulle kolme syytä, miksi sinun täytyy mennä kouluun”, isä vastaa. ”Ensinnäkin se on velvollisuutesi, toiseksi olet 45-vuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.”
Kauanko sinä aiot vielä elää elämää, jota sinä et halua?
”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”
Olen syntynyt aikakauteen ja maailmaan, jossa raha on ollut keskiössä. Olen kasvanut maailmassa, jossa nopea talouskasvu on ollut oletus, palkka on koostunut sataprosenttisesti rahasta, ekonomit ovat päättäneet strategiat ja yhteistyöllä ja sopimuksella on pitkälti tarkoitettu sitä, että iso raha vie ja pieni vikisee (jos jaksaa). Vikinä on tarkoittanut lähinnä noita suojamuureja, joita aluksi luettelin.
Samassa aikakaudessa kävin kouluni, yliopiston ja vierailin palkkatöissä. Jokin tuntui hiertävän mieltäni, koko olemustani. Yhä useammissa tilanteissa takaraivostani kaikuivat isäni sanat: ”Tämä maailma ei ole reilu. Joudut vielä vaikeuksiin, jos yrität kaikissa tilanteissa puolustaa reiluutta.”
Ja niin jouduin vaikeuksiin. Moniin. Sillä olin eri mieltä. Kyseenalaistin. Yritin löytää kestävämpää kehitystä. Puhuin tunteista. Kieltäydyin toimimasta läpinäkymättömästi. Väänsin kättä. Olin ukkosenjohdatin, tulkki. Puolustin heikompaa. Ärähdin harvoin, mutta voimalla. Olin kauhea jääräpää, vastarannan kiiski, tottelematon taulapää, oman sydämen tien kulkija.
Usein olin menettää uskoni sisäiseen ääneeni, siihen, että rahanarvo ei voi koskaan ylittää ihmisarvoa. Aika ajoin olin varma, että pieni sisäinen ääneni ei voinut olla oikeassa, koska niin suuri maailma toimi toisin, aivan toisin. Kunnes aloin kuulla kuiskutusta ympäriltäni. Yhdessä äänet alkoivat muuttua yhä suuremmaksi. Löysin itseni palavereista, joissa minulta kysyttiinkin: ”Miten voin auttaa sinua?” Tuo tuttu kysymys, jota oma sisäinen ääneni oli toistuvasti piipittänyt.
”Ota tästä.” (Eikä laskua tullut perässä.) ”Tavataanko?” (Enkä nähnyt ketun häntää kainalossa.) ”Tehdäänkö yhteistyötä?” (Ja molemmat miettivät, mitä voivat antaa.) Olin sukeltanut maailmaan, jossa antaminen on ensisijaista ja saaminen toissijaista. Opettelin antamaan, ja yritin samalla olla näkemättä haarniskaa ja suojamuureja, jotka puettiin jo synnytyssairaalassa niskaani. Se oli ajan henki.
Pelosta, kokemuksista ja epäuskosta huolimatta olen onnistunut syöttämään aivoilleni antamisen koodia. Anna, anna ja anna. Ja vielä anna. Vain antamalla voi saada jotain merkityksellistä. Mutta antamalla saatu hyvä ei ole niin suoraviivaista kuin ottamalla saatu vastine. Jos annan sinulle, en ehkä saa juuri sinulta takaisin, hyvä tulee vastaan toisaalla, ehkä kuukausien tai vuosien päästä. Koska antamalla tapahtuva vaihtokauppa on niin hidasta ja syklistä, on opittava luottamaan elämään.
No entä sitten luottamus ihmisiin? Jos vain antaa, voiko aina luottaa siihen, että se tulee jotain reittiä takaisin? Kyllä ja ei. Riippuu siitä, kenen kanssa palaveripöydässä istuu. Elämme kahden maailman todellisuutta, vanhaa ja uutta aikaa. Sitä, jossa sinulta otetaan kaikki, mitä annat (ja vähän enemmänkin), mutta saat tuskin mitään vastineeksi. Ja sitä, jossa annat, ja hyvä kiertää sinulle moninkertaisena takaisin.
Salaisuus piilee näiden kahden maailman tunnistamisessa, sen näkemisessä, edustaako vastassasi olevan ihmisen toiminta vanhaa vai uutta maailmaa. Tunnistaminen onnistuu peilaamalla. Kun peilaat sisäänpäin ja vertaat tuota näkemääsi sisäistä kuvaa toiseen ihmiseen, ovatko ne samanlaiset? Näkyykö sisämpäsi peilistä edessäsi olevan ihmisen kuva? Näetkö oman kuvasi hänen peilissään?
Jos kirkkaan peilikuvan sijaan sisimmästäsi alkaa kuulua ”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”, älä anna, älä ota, vaan vaihda pikaisesti neuvottelupöytää.
”Anna jokaiselle ihmiselle hyötyarvona enemmän, kuin hän on antanut sinulle käteisenä.” – Wallace Wattles
Näiden meriittien takana loistaa vaatimaton mies, jonka isä opetti, että vain sydän ratkaisee. Sydän edellä 26-vuotias Jama Jama on kuuden vuoden asiakaspalvelu-urallaan ihastuttanut asiakkaita.
”Hei se, mitä sanoit viimeksi… Kiitos siitä!”, sanoo moni asiakas aurinkoiselle Jama Jamalle kassalla.
Mies itse on vakuuttunut, ettei häntä ole palkattu piippaamaan jugurttipurkkeja vaan kohtaamaan ihmisiä ja jakamaan iloa. Samaa asennetta hän toivoisi muillekin asiakaspalvelijoille:
”Unelmani on tulevaisuuden työssäni pystyä jakamaan oivaltamaani ilosanomaa tehokkaammin eteenpäin, ehkä kiertää Suomea. Jos minä kohtaan asiakkaan sydämellä, minun työni on aina kivaa, asiakas tulee iloiseksi ja palaa – ja yrityskin menestyy. On vain voittajia. Haluaisin olla edistämässä tällaista suuntaa suomalaisessa asiakaspalvelussa”, Jama kiteyttää työhaaveitaan.
Jama kertoo, että moni asiakaspalvelija, joka on ollut väsynyt työhönsä, on tullut kertomaan, että Jama on julkisuudessa ja esimerkillään nostanut asiakaspalvelutyön profiilia. Nyt omasta työstään uskaltaa olla Jaman tavoin ylpeä.
”Jos kaikki oivaltaisivat uudenlaisen työasenteen, valittaminen loppuisi eikä töissä olisi huonoja päiviä. Asiakkailta saa niin paljon, kun saa ne hyvälle tuulelle. Lähden aina töistä hymyssä suin”, Jama innostuu.
Mutta asiakaspalvelijana Jama ei syntynyt kultalusikka suussa:
”Parina ensimmäisenä viikkona minun kassallani ei ollut juurikaan asiakkaita, kukaan ei uskaltanut tulla mustan miehen kassalle”, Jama nauraa.
Nykyään tilanne on kuitenkin toinen: Jaman kassalla jaksetaan jonottaa 20 minuuttia, vaikka muille kassoille pääsisi nopeammin, ihmettelijöitä on tullut kaukaakin ja keikkapyyntöjä on sadellut ympäri Suomen. Jama on myös vetänyt Aurinkokuningas Juhani Tammisen kanssa Positiivinen työasenne -seminaareja.
Jamalla on kutina poikkeuksellisen menestyksen syistä:
”Kohtaan kassalla jokaisen ihmisenä – en asiakkaana. Niin, ja osoitan tunteeni avoimesti.”
Nyt Jama on päättänyt lähteä seuraamaan unelmaansa paremman suomalaisen asiakaspalvelun puolesta. Hän kuitenkin tietää, ettei pysty siihen yksin, joten hän heittää ilmoille kysymyksen:
”Haluan työskennellä yritykselle, joka allekirjoittaa omat arvoni. Löytyisikö sellainen?”
JAMA JAMAN TYÖKOKEMUS:
2006– asiakaspalvelija
2011– Positiivinen työasenne -seminaarit Juhani Tammisen kanssa
2011–2012 Mieletön maailma -tv-ohjelmakasvo (40 jaksoa) yhdessä Simo Frangenin ja Jethro Rostedtin kanssa, MTV 3
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Sitten olen valmis, laulaa Scandinavian Music Group. Elämännälkäinen laulu on yksi suosikeistani. Siitäkin huolimatta, että en usko, että on olemassa valmista. Ei tule sellaista hetkeä, jolloin kokisin olevani valmis menemään naimisiin, perustamaan perheen, muuttamaan ulkomaille tai kirjoittamaan blogia. Silti olen tehnyt tämän kaiken. Ja olen siitä onnellinen.
Sama pätee ihan arkisella tasolla. Usein ajatukseni huijaavat minua: kun vielä teen tämän, niin sitten on valmista. Mutta valmista ei tule. Ei vaikka kuinka siivoaisin (jota en oikeastaan tee) tai kuinka leikkisin lasteni kanssa vielä tämän leikin (jota välillä teen suoritusmoodissa).
Ajatus valmiista maailmasta, itsestäni ja arjestani on omaa kontrollin haluani. Kokemuksella voin sanoa, että se sekä vie voimani että estää olemasta avoin ja rohkea. Ajatus valmiiksi saamisesta saa minut ryntäämään edellisestä tekemisestä seuraavaan ilman, että näen, missä oikeastaan menen. Se muistuttaa minua entisestä suorittamisestani – suoritan, jotta tulisi valmista ja jotta voisin hypätä tästä hetkestä seuraavaan, parempaan. Ja lopulta, vauhtia valmiiksi tekemiseen on helppo lisätä, mutta kyydistä hyppääminen on erittäin vaikeaa.
Kun pysähdyin, tajusin, että hetkiä tulee ja menee. Ne eivät ole valmiita, vaikka niistä kuinka yrittäisin valmiita tehdä. Kun lapseni leikkivät, eivät ne ajattele, että nyt tuli valmista – ellei sitä heille opeta. Lapset ovat, kuuntelevat intuitiotaan. Minullakin on se taito olemassa, todisteena siitä tekemäni valinnat. Todisteena myös tämä blogini, jonka esittelyteksti ei vielä ole valmis.
Nyt olen valmis olemaan keskeneräinen, epätäydellinen ja kaikkea muuta kuin valmis. Ja kuinka ihanaa, elämä ei myöskään ole valmis. Se vain on.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
”Hei, olen Maija. Olen yrittäjä ja ihminen. Haluaisin muuttaa ajatteluni siten, että seuraavan kerran kun kohtaamme, voin esitellä itseni: Hei, olen Maija. Olen ihminen ja yrittäjä.”. Näin esittäydyin lähes vuosi sitten eräällä kurssilla.
Niin. Ensin ihminen. Sitten vasta yrittäjä.
Viimeiset viisi vuottaolen elänyt unelmaani; johtanut tyhjästä rakentamaani viestinnän alan yritystä, työllistänyt ihmisiä, luonut uutta. Yritys, joka lähes heti toimintansa aloitettuaan kohtasi taantuman, taisteli rohkeasti läpi haasteiden, kehittyi ja kasvoi. Ja minä kasvoin sen mukana niin ihmisenä kuin ammattilaisena.
Halusin olla kova bisnesnainen ja kasvattaa firmastani jotain suurta; ajattelin sen olevan minulle ainoa oikea ja hyväksyttävä tapa elää. Ajauduin tilanteesta toiseen. Siinä järjettömässä kiireessä ja päämäärättömässä juoksussa tulla joksikin, jollaiseksi kuvittelin ulkopuolisen maailman haluavan minusta tulevan, en ehtinyt kysymään itseltäni ”missä mennään?” Jaksoin monta uutta alkua ajatellen, että ”ensi vuonna kaikki on viimeinkin kuten haluan” – kunnes yhtäkkiä huomasin, etten enää edes tiennyt mitä odotin. Enkä halunnutkaan odottaa yhtä vuotta lisää saavuttaakseni onnen. Halusin sen heti. Pysähdyin.
On suorastaan järjen vastaista, että se mikä kerran oli suurin unelmani, ei yhtäkkiä olekaan sitä enää, vaan vie yhä syvempään ahdinkoon. Sellaiseen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Heräämiseni johti päätökseen yritykseni lopettamisesta ja tyhjän päälle, tuntemattomaan hyppäämisestä.
Erityisesti minun, yrittäjän, olisi kaiken logiikan mukaan kuulunut olla oman elämäni herra, vapaa kulkemaan kuten haluan mutta olinkin menettänyt elämänhallinnan. Lähes yhdessä yössä arvomaailmani heitti häränpyllyä. Enää minua ei kiehtonut vain raha ja kova meno, vaan janosin myös tasapainoa.
Koska elin huomista varten uskoen, että minut palkitaan tulevaisuudessa, oli aivan luontaista luopua omastani haasteellisimmilla hetkillä. Siksi minulla ei ole nyt taloudellista mahdollisuutta ottaa aikalisää ja lähteä ulkomaanmatkalle tai vain pyöriä toimettomana ympäri Helsingin katuja seuraten kevään saapumista kaupunkiin. Minun on nyt löydettävä ilo, innostus ja inspiraatio arjen keskellä!
Tuona tammikuisena lauantai-iltana, huutaessani epätoivoani lattialla, olin juuri päättänyt päästää irti. Olin päättänyt luopua unelmastani, joka oli nyt tehdä minut melkein hulluksi. Pelkäsin enemmän kuin koskaan kuinka minulle kävisi.
Ja se ääni, jonka kylpyhuoneessa kuulin, sehän sinua kiinnostaa! Se ei ole tarinankerrontaa värittääkseni kirjoittamani törkeä plagiaatti, vaan todellisinta totta. Sillä hetkellä minulle tapahtui jotain minulle ennenkuulumatonta: Sain yhteyden sydämeeni (voi taivas, nyt tämä kuulostaa jo joltain halvalta harlekiininovellilta!). Odotin vastausta jostain ulkopuolelta –uskomaton työtarjous olisi ollut sellainen. Mutta ei, se ei ollut ääniä tai tapahtumia ulkopuolelta käsin, vaan minun sisältäni. Se sanoi, että minun täytyy uskaltaa hypätä, kohdata pelkoni ja potkaista ne nurkkaan sekä luottaa siihen, että elämä kantaa.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Aloitan nyt ensimäistä kertaa elämässäni asian, jolle en ole asettanut mitään tavoitteita, ensimmäisen blogini, jolle suuren luovuudentuskaisen synnytyksen jälkeen annoin nimen ”Sarastus”. En odota, että tämä kiinnostaa ketään enkä suunnittele tätä millään muotoa. Annan tarinan tulla sydämestäni ja johtaa juuri sinne minne sillä on rahkeita johtaa.
Tämä on minulle iso askel.
Iso askel siksi, että olen hyvin tarkka ilmaisuni suhteen, olenhan ”ilmaisun ammattilainen”. Mutta nyt en anna itseni välittää kuinka loppuun asti hiottua tekstini on – keskityn tätä enemmän sisältöön.
Vain se on varmaa, että blogini on avoin, rehellinen ja hauska tositarina. Se kertoo mitä tapahtuu, kun ihminen menettää elämänhallintansa ja sen seurauksena epäonnistuu, väsyy, hukkaa mielenkiinnon ja ilon. Se kertoo sarastuksesta, uudesta mahdollisuudesta, johon heräsin tuona tammikuisena aamuna. Pistän itseni alttiiksi edessäsi ja kerron mitä minulle käy. Blogissani tutkin maailmaa, jossa ihmiset ikään katsomatta, mutta koko ajan yhä nuorempana, huomaavat ajautuvansa poispäin todellisista unelmistaan, tekevänsä vääriä asioita.
Sarastus valottaa minusta mielenkiintoista yksityiselämän ja työelämän paradoksia: Samalla kun yhteiskunta tarjoaa meille yhä enemmän vapauksia ja oikeuksia, ihmisten kyky hallita omaa elämäänsä näyttää heikkenevän kiihtyvään tahtiin – yksilön elämänhallinta on pullataikinan lailla paisuva ongelma, joka haastaa yhteiskuntamme menestystä. Blogini onkin puheenvuoro myös yksilön voimavarojen ja hyvinvoinnin merkityksestä koko yhteiskunnan menestykselle.
Sarastus penkoo eksyneen ajattelua ja selviytymisstrategioita: tekee havaintoja siitä miten ja miksi ihmiset ajautuvat väärälle uralle. Haluan haastaa sinut astumaan oman elämäsi uomasta hetkeksi sivuun ja tarkastelemaan unelmiasi ja tarpeitasi rehellisesti – aivan kuten minä teen.
”Vaativa puoli meissä uskoo, että ihmiset toimivat paremmin, jos heitä moititaan tai heidät tuomitaan ankarasti. – – – Ehkäpä olisi hyvä vapauttaa myös nämä ajatukset. Se onnistuu ottamalla vastaan ajatukset uudella asenteella, levollisesti ja kiinnostuneesti. Niitä voi tarkkailla tietoisen minän lävitse ja todeta, että ne ovat pelkkiä ajatuksia – kuin saippuakuplia, jotka aikanaan puhkeavat – eivät lopullisia totuuksia. Ajatuksia ei tarvitse ostaa itselleen. Tarjouksesta voi kiittää, istua hetken ajatuksen kanssa ja katsoa, miten se menee menojaan. Tarvittaessa voi hyvästellä ajatuksen ystävällisesti sanomalla: ’Kaikkea hyvää sinulle!’ tai ’Hyvää päivänjatkoa!'” – Juhani Laakso: Mielen taito, Vapauta ajatuksia – kehitä tunteita, Kirjapaja 2010
Kiire on muuttunut osaksi elämäämme. Teemme jatkuvasti pieniä suorituksia ja yksittäisiä toimintoja nopeasti pois alta, jotta johonkin muuhun jäisi enemmän aikaa. Koetamme säästää aikaa. Voittaa aikaa. Tiettyyn aikamäärään pitää mahduttaa paljon suorituksia. Joskus onnistumme käyttämään aikaa tehokkaasti ja elämä tuntuu reippaalta. Usein kiire koetaan epämiellyttävänä. Tunnemme suorituspaineita ja tyytymättömyyttä elämäämme. Meille ei jää tarpeeksi aikaa itsellemme. Mietimme onko tässä kaikessa mitään järkeä.
Sairaanhoito-opistossa opiskellessani luokan seinälle heijastettiin kuva, jossa ihmisen tietoisuutta verrattiin jäävuoreen. Sellaiseen mihin Titanic törmäsi sata vuotta sitten. Jäävuoresta vain pienen pieni osa, se mitä näytämme itsestämme muille, on näkyvissä pinnan yläpuolella ja suurin osa, tiedostamaton mielemme, on näkymättömissä pinnan alla. Toiveemme, haaveemme, tunteemme ja pahennusta herättävät ajatuksemme.
Kiire aiheuttaa sen, että tungemme valtavasti kaikkea pinnan alle näkymättömiin.” En ehdi käsitellä tätä tunnettani juuri nyt.”, ”Haluaisin hengähtää, mutten voi.”, ”Jestas, kun mua ottaa päähän, mutta parempi pitää mölyt mahassa.” Jos ryhtyisimme purkamaan tunnevyöryä, seuraisi hankaluuksia, sillä yleensä oikea tapa toimia on hitaampi tapa toimia. Kiireen vuoksi oikaisemme siitä, mistä ei pitäisi, teemme omatuntoamme vastaan. Teemme toimintoja, joissa sielu ei pysy perässä. Kiireen vuoksi laiminlyömme itseämme ja kohtelemme läheisiämme huonosti.
Sormet naputtavat, jalka vispaa, huokailuttaa ja potuttaa välillä suhteellisen ankarasti. Moni tuntee epämääräistä levottomuutta, pelkoa ja alakuloa. Arki ahdistaa. Mielen ja levottomuuden tasapainottamiseen tarvitaan aikaa. Ryhdytään miettimään ratkaisuja: alan vaihtoa, muuttoa maasta tai maaseudulle. Joudumme pohtimaan, miten saisimme elämän takaisin mielekkääksi. Haluaisin elää toisin, mutta miten? Mitä ne asiat ovat, joita kaipaan elämääni?
Ongelmaksi saattaa muodostua, että olemme ostaneet velalla niin paljon materiaalista turhaa, että olemme pistäneet itsemme taloudelliseen umpikujaan. On pakko painaa duunia, ettei tule vararikkoa. Ja entäs se luopumisen tuska sitten? Tuupataan sekin pian pinnan alle.
Usein vasta törmäys jäävuoreen, kuten sairaus, työttömyys, konkurssi, kurja rahatilanne, avioero, kuolema, vastoinkäymiset, pysäyttää. Kauhea tilanne, jota ei pääse pakoon. Alamme upota. Selviytyköön ken voi! Hyppäämme jääkylmään veteen ja mietimme, mihin suuntaan lähdemme kauhomaan.
Elämä ei ole hallittavissa, ja masennus valtaa mielen. Masennus on niin sietämätön tila, että siitä haluaa kaikin konstein eroon. Murehtimaan ei saa jäädä. Silloin kun pää menee pinnan alle, pitää katsoa miten valtava jääjärkäle siellä on, valtaisa määrä haaveita ja käsittelemättömiä asioita. Haaveita toisenlaisesta elämästä – jotka ovat toteuttavissa, jos vain päättää niin. Helppoa se ei aina ole. Jääkylmä vesi, kipu ja kuolemanläheisyys pelottavat. Mutta ne havahduttavat näkemään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Vähemmälläkin pärjää.
Parasta kriisien ennaltaehkäisyä on opetella hidastamaan. Kun laivan vauhti ei ole liian kova, ehtii huomioida jäävuoret. On selvitettävä, mihin suuntaan haluaa mennä, tähystettävä ja tarkistettava kurssia vähän väliä. Olemme sekä oman elämämme tähystäjiä että kapteeneja.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Moni on oppinut, että enemmän on enemmän, joten otsikko puree. Toisaalla taas huokaistaan: ”Enemmän? Haluaisin mieluummin vähemmän, tai ainakin kohtuullisemmin.”
Mitä sitten hidastamalla luvataan enemmän? Rahaa? Autoja? Aikaa? Lomaa? Ei. Se lupaa enemmän sitä, mitä meillä jo on, nimittäin elämää – tämän hetken kokemista.
Kuvittelepa, että elämäsi pysähtyisi tähän hetkeen. Juuri niin, siihen, missä juuri nyt olet. Sen jälkeen pyytäisin sinua kirjaamaan ylös kaiken, mitä tuossa hetkessä on. Jos ajaton munakello raksuttaisi loputtomiin, kirjaisit ylös tuhansia ja tuhansia huomioita tästä hetkestä. Siinä olisi jo aika paljon – ainakin enemmän kuin aiemmin.
Enemmän tätä hetkeä, siitä elämässä on kyse. Niin paljon tätä hetkeä, että se tuntuu! Niin paljon tätä hetkeä, että se tuntuu niin todelta, että siitä saa melkein käsillä kiinni. Niin paljon tätä hetkeä, että se lisää ymmärrystä.
Yleensä kaipaamme herätystä elämäämme, jotta ymmärtäisimme kuinka paljon tässä hetkessä onkaan. Valitettavan usein, ja nykyään yhä useammin, herätys on sairaus tai jokin muu ikävä tapahtuma. Mutta sen ei tarvitse olla niin. Riittää, että uskaltaa pysähtyä hetkeksi olennaisten asioiden äärelle, tuntea tunteita ja antaa niiden kertoa.
Hidasta elämää® – saat enemmän -valmennuksessa pysähdytään elämän keskeisten kysymysten äärelle 12 avainsanan avulla, tehdään harjoituksia ja keskustellaan ryhmässä. 1,5–2 tunnin luento sopii esimerkiksi työyhteisöjen, muiden yhteenliittymien tai tapahtumien ohjelmaksi, makupalaksi elämästä. Avoimista luentotilaisuuksista ilmoitetaan Hidasta elämää -Facebook-sivulla ja Hidasta elämää -etusivun Tapahtumat-osiossa (sivun alalaidassa).
Maslowin tarvehierarkian lisäksi monet asiantuntijat ovat todenneet, että rahan arvo häviää sen jälkeen, kun tärkeät fysiologiset tarpeet ja turvallisuuden tarpeet on tyydytetty. Kestävän kehityksen tutkija Arto O. Salonen toteaa, että ”nollien määrällä ei silloin ole enää väliä”.
Nollien sijaan voisi miettiä, mistä muusta palkka voi koostua kuin rahasta. Kun fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet on tyydytetty, mitä sen jälkeen tavoitellaan?
Mitä työstä voi saada palkaksi?
1. Iloa.
Työstä syntyvää iloa kutsutaan myös työniloksi. Positiiviset tunteet luovat aloitteellisuutta ja vapauttavat energiaa. Ne lisäävät myös sosiaalisuutta ja luovuutta. Lisäksi positiivisia tunteita kokevan elämä tuntuu sujuvalta ja helpolta. Iloa kokeva ihminen on myös välittömässä toiminnallisessa vuorovaikutuksessa maailmaan.
2. Energiaa.
Palkkana työstä voi olla myös hyvä energia, virta. Hyvä energia syntyy kokemuksellisesta hyvästä yhteydestä toiseen ihmiseen tai ympäröivään maailmaan. Se on se ”hyvä fiilis”, jota esimerkiksi tapaamisen jälkeen on vaikea selittää. Lisääntynyt hyvä energia saa meidät tuntemaan elämän mukavaksi ja säteilemään sisään- ja ulospäin.
3. Hyödyllisyyden tunteen.
Työ on auttamista, kaikki työ on auttamista. Asiantuntijat sanovat, että työn miellekkyys kärsii, jos emme tiedä, miten oma työmme hyödyttää kokonaisuutta. Kääntäen: Tunnemme kuuluvamme kokonaisuuteen, kun voimme auttaa muita. Tunnemme yhteenkuuluvuutta.
4. Rahaa.
Perinteisen näkemyksen mukaan palkka on yhtä kuin raha. Mutta todellisuudessa tuossa vaihtokaupassa vaihdetaan muutakin. Se, mitä lopulta vaihdetaan ja missä suhteessa, on jokaisen henkilökohtaisen arvion ja priorisoinnin tulos.
Lähteet:
Jouni Luukkala: Jaksaa, jaksaa, jaksaa… – työhyvinvointitaitojen kirja, Tammi 2011 Marja-Liisa Manka: Työnilo, WSOYpro 2011 Edu.fi Maslowin tarvehierarkia
Arto O. Salosen luento ”Kestävä kehitys kulttuurisen muutoksen suuntana” (14.2.2012)
Deepak Chopra kertoo kirjassaan Vapauta energiasi, vapauta itsesi (Otava 2011) tarinan bušmanneista ja paviaanista:
”Etelä-Afrikan alkuperäisasukkaiden, bušmannien, kerrotaan käyttävän nokkelaa menetelmää veden löytämiseksi. Bušmannien pitkään asuttamilla aavikkoalueilla – bušmanneja pidetään vanhimpina yhä olemassa olevana ihmiskunnan haarana – vettä on niukalti, ja sitä on vaikea löytää kuivalla kaudella. Yksi olento kuitenkin kykenee aina paikallistamaan mitä vaikeimmin löydettävät lähteet ja lammikot, nimittäin paviaani.
Bušmannit saavat paviaanit näyttämään veden sijainnin asettamalla herkullisia pähkinöitä onttoon puunrunkoon. Kätkön suuaukko on juuri ja juuri paviaanin käpälän mentävä. Kun paviaani kurottautuu nappaamaan käpälänsä täyteen pähkinöitä, se ei saa vedetyksi kiinni puristettua nyrkkiään aukosta ulos.
Paviaani on niin ahne, ettei se halua päästää pähkinöitä otteestaan, joten se juuttuu kiinni. Tunnit kuluvat, ja lopulta paviaanille tulee niin kova jano, ettei se voi enää pysyä paikallaan. Se pudottaa pähkinät pois ja rientää etsimään vettä, bušmannit salaa kintereillään. Paviaanista on tietämättään tullut heille opas.”
Mitä siis tapahtui? Paviaani oli jumissa niin kauan kuin se piti kiinni haluamastaan. Mutta heti kun se päästi irti, se sai vapautensa.
