Vaatii rohkeutta olla hyvä

Taannoinen Facebook-keskustelu kaverini (nimi muutettu) seinällä:

Tarja saattaa pian nukahtaa työpisteensä ääreen.
Minä: Kandeisko siirtyy sohvalle? 🙂
Tarja: Nyt jos olisin etänä kotona, ottaisin puolen tunnin tirsat ja jatkaisin töitä sitten paremmalla energialla.
Tarjan kaveri: Kyllä mä makaan välillä täällä sohvalla. Joku saattaa katsoa kieroon, but I don’t mind. Jaksanpahan taas tehdä paremmin töitä pikkusiestan jälkeen.
Tarja: Meillä kaikenlainen torkkuminen on kielletty. Haudassa levätään sitte.
Minä: Tehokkuuden paradoksi 🙂 Ironista, että just tää teema on saattanut meidät tietoiseksi toisistamme…
Tarja: Eikö olekin 😉 Toivotaan, että päikkäreiden arvo vielä joskus tajutaan.

Puretaanpa oletteisia taustoja – jotka ovat kuin kenen tahansa palkkatyöläisen taustat. Tarja on palkattu tekemään jotain työtä, josta saa rahaa, minkä vastineeksi työnantaja saa tuotosta (tai aikaa; mutta ajalla ei tee mitään, jos se ei tuota). Tarja on saanut omaa rytmiään tunnustelemalla selville, että päiväunet saavat aikaan parempaa ja myös tehokkaampaa tuotosta. Miksei hän siis palkan vastineeksi tee työtään mahdollisimman hyvin?

Yleisin syy varmasti on se, että peilaamme mieluummin ulos- kuin sisäänpäin. Peilaamme itseämme mieluummin ulkoisen hyvän eli kiltin tytön tai kuuliaisen työntekijän mielikuvaan, ja yritämme näytellä roolin mahdollisimman hyvin. Uskottelemme itsellemme, että meiltä ostetaan hyvin näytelty suoritus hyvin tehdyn työn sijaan.

Sen sijaan vaatii rohkeutta peilata sisäänpäin, kuunnella omaa sisäistä rytmiä, kunnioittaa sitä ja elää sen mukaan, hidastaa. Vaatii rohkeutta olla nyökyttelemättä, kun hidastamisesta, oman rytmin kunnioittamisesta, puhutaan laiskotteluna. Ja vaatii vielä suurempaa rohkeutta kertoa ääneen, että on uskaltanut peilata sisäänpäin ja tietää nyt, miten voi olla mahdollisimman hyvä. Viimeisen rohkeuden ryöhistelyn ponnistus on olla hyvä. Olla niin hemmetin hyvä sellaisena kuin on!

Mutta usein pelkäämme niin paljon, että teemme mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Ja esimiehemme pelkää omia esimiehiään niin paljon, että vaatii meitä tekemään mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Johto kyllä vaatii tekemään hyvää työtä, mutta myy silti lippuja samaan näytelmään.

Päikkäreiden arvoa ei (uskalleta) tajuta, ellemme ota asiaa rohkeasti puheeksi. Sisäisiä tuntemuksiamme, jotka johtavat yhteiseen hyvään, ei kukaan voi tietää, ellemme avaa suutamme. Rytmisyyden todelliset erot eivät tule näkyviin, jos emme uskalla lopettaa kollektiivista yhdeksästä-viiteen-koko-päivän-sormet-näppiksellä -näytelmäämme. Meillä jokaisella on velvollisuus ja vastuu alkaa purkaa kulisseja, olla rohkeita.

Kerran aamulla maskissa istuessamme, voimme ottaa kunnioittavasti viimeisen silmäyksen edessämme olevaan peiliin, ymmärtää, että peilissä en ole minä, sillä minä löytyy sulkemalla silmät ja katsomalla sisään.

Näytelmän voisi lopettaa Tove Janssonin repliikkiin: ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota.”


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.