Kukkuu, missä on intohimo?

Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).


Kreikkalaiset eivät kirjoittaneet muistokirjoituksia. Kun ihminen kuoli, kysyttiin vain, oliko hänessä intohimoa.

Kysymys on jäätävä. Esittäisin sen vain aiemmin. Vainajalle siitä ei enää ole hyötyä.

Kun vajaat seitsemän vuotta sitten siirryin mediasta yritysvalmennukseen, olin siinä uskossa, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.

Olen sitä mieltä edelleen, mutta tavattuani tarpeeksi monta työpaikalleen henkisesti muumioitunutta ihmistä aloin ajatella, että ehkä sekin on ok, jos ei tunne mitään intohimoa työhönsä. Nyt tämä ajatusvirus on poistunut minusta, ja olen taas vahvasti sitä mieltä, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.

Olen nähnyt mitä intohimottomuus tekee ihmisille.

Päivät alkavat toistaa itseään,
oppiminen lakkaa,
työpaikalla kerrotut totuudet hyväksytään sellaisenaan,
ajatukset kiertävät kehää ja
intensiteetti laskee.

Intohimottomuudesta ei välttämättä seuraa mitään haittaa. Kun kaikki muutkin ovat intohimottomia, vertailua tehdään suhteessa toisiin. Yleensä sen tajuaa vasta elämänsä loppumetreillä. Mutta jos liekki sammuu vähänkin kuumemmassa ryhmässä, alkaa kiertely ja karttelu. Niin kuin yksi ihminen kertoi minulle, että hän pyrkii vaikuttamaan siihen, että kyseinen ihminen ei ole hänen kanssaan samassa työvuorossa.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, minkä ihmeen takia kukaan käyttää 40 tuntia, anteeksi 37,5 tuntia, viikossa työhön, josta parhaimmillaankin palkintona on vain mieto ahdistus.