Onnen äärellä: Ei itsestäänselvyyksiä

Seurasin talvella Yle Fem -kanavalla esitettyä kahdeksanosaista Onnenetsijät-sarjaa (Jakten på lyckan), jossa ruotsalaistoimittaja Hanna Hellquist selvitteli erilaisia keinoja lisätä onnellisuutta. Ohjelmasarja oli kokonaisuudessaan aivan mainio, mutta yksi jakso herätti minut erityisesti.

Hanna Hellquist haastatteli sarjan viidennessä osassa Pigge Werkeliniä, joka oli menettänyt vaimonsa ja kaksi lastaan Thaimaan tsunamissa. Sittemmin hän oli avioitunut uudestaan ja saanut uuden vaimonsa kanssa kaksi tytärtä. Entinen perhe oli silti päivittäin läsnä miehen ja uuden perheen arjessa valokuvin, ajatuksin ja muistoin. Werkelin kaipasi ja ikävöi menettämiään ihmisiä, vaikka oli onnistunut menemään eteenpäin elämässään. Hän sanoi jotenkin näin, että katkeruus ja vihaaminen vain imevät energiaa, että sellainen ei kannata.

Vaikka Werkelin oli selviytynyt ilmeisen hyvin kokemastaan, sydämeni oli särkyä katsoessani miehen kertomusta. Hän muun muassa totesi, että ensimmäinen vaimo oli yrittänyt saada häntä ymmärtämään, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta vasta tsunamin jälkeen mies oli oppinut ymmärtämään, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes sitä puolisoa tai lapsia. Werkelin sanoi hienosti, että hän ei olisi ikinä halunnut kokea tsunamia, mutta nykyään ei myöskään tahtoisi olla ilman sitä tietoa, mitä se antoi. Tapahtunut pysäytti ja laittoi miehen arvostamaan itsestäänselvyyksiltäkin tuntuvia asioita.

Oli jotenkin liikuttavaa, kun Werkelin kertoi tulevansa nykyään kamalan iloiseksi vain siitä, että näkee nykyisen vaimonsa. Vaikka vaimo sitten tulisi vain kylpyhuoneesta hampaita pesemästä. Myös vaimon ”pelkkä” olemassa olo oli miehelle suuri ilon aihe. Samaistuin Werkelinin ajatuksiin hyvinkin, mutta samalla hetkellä tajusin, että arjessa on niin helppo luiskahtaa ajattelemaan toisin.

Kun taapero kukkuu hereillä yökaudet hampaiden tulon vuoksi, teini ei pyynnöstä huolimatta siivoa huonettaan, työaikataulut sakkaavat ja puoliso unohtaa pyykinpesuaineen kauppaan, on helppo polttaa päreensä. Eikä siinä kuulkaas tulla kamalan iloiseksi vain siksi, että näkee toisen. Oikein väsyneenä sitä voi jopa hetkittäin lakata arvostamasta asioita, joita itsellä on. Ja jos elämä on jatkuvaa kiirettä, perhe-elämä voi muuttua suorittamiseksi ja perhe itsestäänselvyydeksi.

Sitä havahtuu yhtäkkiä siihen, että on unohtanut sen kutkuttavan onnellisuuden tunteen, joka kihelmöi aikanaan perhosina vatsassa hääpäivänä, lapsen syntymähetkellä tai jossain muussa merkityksellisessä tilanteessa. Suurta onnea tuoneet hetket hautautuvat eteisessä hujan hajan lojuvan kenkävuoren, kiukuttelevan pikku ihmisen ja tiskaamista odottavien astioiden alle.

Jos malttaisi pysähtyä, voisi olla helpompi muistaa joka päiväistenkin asioiden tärkeys. Ja myös niiden läheisten merkitys. Kyllä, juuri heidän, jotka toisinaan tuntuvat ajavan hermoromahduksen partaalle, mutta saavat useimmiten kuitenkin rakkauden läikehtimään rinnassa.

Meidät pysäyttää usein vasta se, jos tapahtuu jotain ikävää, joskus jotain peruuttamatonta. Aivan kuten Werkelinille. Silloin on liian myöhäistä sanoa, että sinä olet minulle tärkeä ja olet osa sitä kaikkea, josta ammennan myös onnellisuuttani.

Joskus ihmissuhteet yksinkertaisesti tökkivät, oli kyse sitten ystävästä, perheestä tai sukulaisesta. Sitä voi joskus jopa salaa toivoa, että ah, ollapa yksin ilman velvotteita ja elääpä hetki itselleen. Kuitenkin kun tarkasti miettii, niin tuskin monikaan olisi onnellisempi ilman heitä kaikkia ympärillämme.

Minäkin haluan tulla kamalan iloiseksi aina, kun näen jonkun rakkaani. Ja erityisesti tahdon olla sellainen puoliso, äiti, ystävä ja ennen kaikkea ihminen, jonka näkemisestä muut tulevat tosi iloisiksi. Usein sitä paitsi ristiriitojen vika tai syy, jos nyt pitää syyllistä etsiä, ei ole siinä toisessa, vaan saattaa olla peiliin katsomisen paikka.

Iloitkaa ihmiset perheistänne!

Jos teillä ei ole perhettä, iloitkaa ystävistä, sukulaisista ja työkavereista! Iloitkaa siitä, että teillä on ihmisiä ympärillä, on aivan sama, olivatko ne nuoria vai vanhoja, sukua tai ei.

Tahdon jakaa kanssanne vielä kaksi ihmissuhteisiin liittyvää asiaa, jotka olen oppinut, ja tietenkin kantapääni kautta. Onneksi ihminen ei ole ikinä liian vanha oppimaan tai muuttumaan.

Älä ikinä eroa kenestäkään riidoissa.

Älä mene vihaisena nukkumaan.

Näillä mennään!

Kun avaa silmät, näkee paremmin. Myös maisema voi tuoda pakahduttavaa onnellisuutta, kuten minulle maanantaina.