Hyvään elämään kuuluu merkityksellisyyden kokemus – Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin tavaraa

arto_artikkeli

Hyvä elämä on juhlapuheissa henkistä hyvinvointia, mutta tekojen tasolla omistamista ja kuluttamista. Puheiden ja tekojen välinen kuilu on ihmiselle tyypillistä.

Omistaminen on keino osoittaa menestymistä, minkä vuoksi pitää saada älykkäämpi puhelin, tehokkaampi tietokone, suurempi asunto ja viihdyttävämpi tauluteevee. Vai onko kyse kuitenkin todellisesta tarpeesta? Onko ajallemme tyypillistä halujen ja tarpeiden rajojen muuttuminen ja hämärtyminen?

Tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen yhteydessä olevat hiilidioksidipäästöt ovat Suomessa pohjoismaiden korkeimmat ja maailman 9. suurimmat. Kolmasosa näistä päästöistä syntyy maamme rajojen ulkopuolella. Kuluttamisen kepeys perustuu siihen, että hintoihin ei sisällytetä ekologisia ja sosiaalisia haittoja.

Meistä kaukana sijaitsevilla tuotantoalueilla kustannuksia ei nosta kehittynyt työlainsäädäntö ja vahvat ympäristölait. Onko niin, että moraali alkaa erkaantua meistä turhan etäälle, kun esimerkiksi Suomen suurimman makeisyhtiön tavoitteena on, että tiedossa olevista epäkohdista huolimatta yhtiön käyttämän kaakaon alkuperä kyetään jäljittämään tuottajayhteisöön saakka vasta vuoteen 2017 mennessä?

Yli 2 000 Suomen luonnossa elävistä kasvi- ja eläinlajeista on uhanalaisia: uhraammeko ne, jotta saavutamme jotakin tärkeämpää? Onko niin, että hyvinvointikäsityksemme nostaa materiaaliset asiat muita tärkeämmiksi ja olemme tekojen tasolla uhraamassa lyhyen aikavälin voittojen tavoittelussamme sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi pitkän aikavälin kestävyyden ja vakauden?

Jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan rakentuva talousajattelu kääntyy pitkän aikavälin ajattelussa hyvinvointia vastaan. Elämäntarkoituksemme kiteytyessä pakonomaiseen bruttokansantuotteen kasvattamiseen olemme tiellä, missä mikään ei riitä. Talouden käyttövoimana toimiva ihmisten tyytymättömyys – halu saada koko ajan uutta ja enemmän – vie aikaa pois todellisilta hyvinvoinnin tekijöiltä, kuten ihmisten välisten yhteyksien rakentamiselta. Vanhojen kulttuureiden viisauksiin on jo vuosisatojen ajan kuulunut ajatus siitä, että jos tietää, mikä on tarpeeksi, on rikas.

Mutta laajamittainen muutos on käynnissä. Tietoisuutemme lisääntyessä olemme havaitsemassa, että kapea käsityksemme hyvinvoinnista on kuin päästä tikkaiden ylimmille rapuille ja todeta, että ne nojaavat väärää seinää vasten. Yhä aktiivisemmin kysymme, mikä on elämän tarkoitus. Mihin elämässä tulisi pyrkiä? Miten elää, ettemme myöhemmin katuisi ratkaisujamme? Miten elää ihmisen mittaista elämää, jonka mittarina on se, että tulevat sukupolvet ovat meistä ylpeitä?

Mitä ihminen tarvitsee elääkseen hyvää elämää? Ravinto, vaatteet, koti ja energia ovat varmaan listan kärkipaikoilla. Meillä asiat on globaalissa vertailussa materiaalisesti ajateltuna oikein hyvin, sillä Suomen kaikkein köyhimmätkin kuuluvat maailman rikkaimpaan kymmenykseen jos huomioidaan terveyspalveluihin ja kirjastopalveluihin käytettävä raha.

Mutta minkä verran tarvitaan loppujen lopuksi materiaalista hyvää hyvän elämän elämiseksi? Kuinka paljon on riittävän paljon ja minkä verran ei riitä?

Onko tavoitteenamme pitkä ja merkityksellinen elämä?

Jos on, se voidaan saavuttaa ilman sitä kuluttamisen määrää, joka suomalaisessa arjessa on läsnä. Costa Ricassa ihmiset elävät yhtä pitkään kuin britit (2 vuotta pidempään kuin amerikkalaiset), ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin britit ja heidän ekologinen jalanjälkensä on siitä huolimatta vain noin puolet keskivertobritin ekologisesta jalanjäljestä. Loppujen lopuksi tyytyväisyys on kovaa valuuttaa elämässä. Tavoittelemmeko sitä sellaisilla keinoilla, joilla se ei ole saavutettavissa?

Merkityksellistä elämää tavoiteltaessa kuluttajasta tulee ihminen. Materiaaliset elämän päämäärät korvautuvat yhä useammin henkisillä asioilla, kuten itsensä kehittämisellä. Riittävyyttä mittaavaksi määreeksi tulee rahan sijasta aika.

Maailmankäsitys muuttuu ihmiskeskeisestä ekosysteemikeskeisemmäksi. Olemisen orientaatio ei ole enää vain itsekästä yksilökeskeisyyttä vaan se muuttuu yhteisöllisemmäksi. Arkisten valintojen vastuu kattaa ne ihmiset, joiden arkeen valintamme vaikuttavat. Suklaasta nauttivan kohdalla se hyvin todennäköisesti tarkoittaa myötätuntoa länsiafrikkalaisia kaakaon tuottajia kohtaan.

Vastuu ulottuu myös ei-inhimilliseen meitä ympäröivään todellisuuteen, sillä olemme täysin riippuvaisia siitä esimerkiksi ravintomme osalta. Ja elottomat luonnonvarat varmistavat materiaalista hyvinvointiamme esimerkiksi kännykkäämme tarvittavan 30 erilaisen metallin osalta. Niitä ei louhita Talvivaaran siedettävissä olosuhteissa vaan jossakin kaukana meistä.

Tietoisuuden lisääntyminen johtaa siihen, että hyvinvointikäsityksemme muuttuu kulutusmahdollisuuksien maksimointiin perustuvasta kohti elämän merkityksellisyyden maksimointia.

Osallisuuden kokemisen tuoma luottamus ja toivo kantaa meitä loppujen lopuksi enemmän kuin materiaalisen hyvinvoinnin tuottama vauraus. Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin sitä vapautta ja itsenäisyyttä, jonka usein päämääräksemme lausumme.

To have or to be?

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: