Sarastus: Karkulainen

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minä olen ollut karkulainen. Olen ollut sellainen suurimman osan elämästäni. Karkulaisuus on sitä, että juoksee pakoon itseään, omia tunteitaan ja ajatuksiaan; hukuttaa ne jatkuvaan touhuamiseen ja ihmissuhteisiin, turruttaa hälinään. Karkulainen pelkää yksinäisyyttä – on mieluummin vaikka huonossa seurassa kuin jää yksin. Karkulaisuus on itsensä laiminlyönnin pahin muoto.

Tarpeettomuus on karkulaisen vihollinen. Yksin oleminen tarkoittaa karkulaiselle, ettei kukaan tarvitse häntä. Minä jäin muutama vuosi sitten omasta tahdostani elämään arkeani yksin. Olin vuosia tukeutunut toiseen ja nyt yhtäkkiä olinkin omillani. Tuntui, että kukaan ei huomannut, ja minun oli kaikin keinoin tehtävä itseni tarpeelliseksi. Olin koko ajan liikkeellä, kiersin kissanristiäiset, vietin aikaa ystävieni kanssa ja roikuin tietokoneellani yötä päivää. Karkulainen ei ymmärrä, että tärkeintä on olla tarpeellinen itselleen, ei muille. 

Karkulainen pelkää itseään enemmän kuin ketään muuta. Minä yritin kaikella hälinällä peittää omat kipeät tuntemukseni. Pelkäsin niiden kohtaamista, koska tiesin niiden satuttavan. Yksin ollessani mieleeni tuli vain ahdistavia ajatuksia, jotka oli helpompi torjua seurassa tai tekemällä jotain. Epätoivo ja pelot näyttäytyivät paljon suurempina yksin ollessa kun ei ollut ketään tai mitään johon ajatuksensa hukuttaisi. Karkulainen on suuressa vaarassa menettää omien tunteidensa hallinnan, koska ei pysty kohtaamaan niitä.

Tänä keväänä jäin yksin työssä; vaihdoin yhdessä tekemisen itsenäiseen freelancertyöhön. Koska minuun oli aiemmin kohdistunut valtava määrä vaatimuksia sekä työn että muiden ihmisten taholta, huomasin menettäneeni otteen omista tarpeistani ja tunteistani.

Jokainen jonka ympärillä on niin paljon hälyä, ettei kuule omaa sisäistä ääntään, tarvitsee yksinäisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee yksinoloa, sellaista ihan oikeaa, että uskaltaa lähteä vaikka viikoksi autiolle saarelle itsensä kanssa. Kun kuulen vastikään eronneen ihmisen aloittaneen uuden parisuhteen, en voi olla pohtimatta, kuinka erinomainen aika hänelle olisi ollut olla hetki yksin ja tutustua itseensä.

Pitkän harjoittelun jälkeen huomaan, että kyky olla yksin on tärkeimpiä avaimia omaan elämänhallintaan. Minulle yksin oleminen on opettanut sen, että olen olemassa ensisijaisesti itseäni varten. Pysähtymättä ja kuuntelematta itseäni en voi tietää kuka olen. Nyt tiedän ainakin tämän: En ole enää karkulainen. Olen erityisen onnekas, että osaan ja uskallan olla yksin. Ei se helppoa ole, mutta vaivan arvoista!

Uskallatko sinä?

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: