Onnen äärellä: Puhetavalla on merkitystä

Viime aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota lausumiini sanoihin, puhetyyliini ja äänensävyyni. Olen ohjannut 13 vuotta ryhmäliikuntatunteja, ja aloittaessa urani mikrofoni oli toisissa paikoissa vieras käsite. Minulla on siis ollut ja on yhä edelleen kuuluva ääni. Erityisesti innostuessani saatan selittää jotain asiaa niin topakanoloisesti, että joku voi luoda vääriä mielikuvia pelkän äänensävyn ja -volyymin perusteella.

Jokin aika sitten selitin tohkeissani 11-vuotiaalle tyttärelleni positiivisen puheen ja äläkielen merkitystä. Kieltolausehan on oivallinen tuomaan ihmisille mieleen juuri sitä, mitä ei tarvitsisi. NLP-kurssilla opin, että epätoivottu asia saattaa silloin jopa tapahtua, jos puhe jää alitajuntaan junnaamaan. Älä ajattele kirahvia. Mähän sanoin sulle, että älä ajattele kirahvia. No, älä ajattele myöskään norsua. Älä ainakaan norsua ja kirahvia yhdessä! Heh, ymmärsit ehkä pointin.

Ihmisten kanssa jutellessa olisikin hyvä keskittyä hyviin asioihin ja positiiviseen ilmaisuun. On parempi kannustaa, kehua ja jopa kieltää myönteiseen sävyyn kun käyttää äläkieltä. Se tuo hyvää fiilistä ja tekee omankin olon onnelliseksi.

Ja koska olen vain ihminen ja teen virheitä, sorrun toisinaan itsekin maalailemaan piruja seinille hyvistä aikomuksista huolimatta. Kun lapsi vaikkapa kiipeää leikkipuiston telineessä, huudan hänelle: Ole varovainen, ettet putoa! Parempi ilmaisumuoto olisi vaikkapa: Vau, vähänkö kiipeet hyvin, oletpa taitava!

En myöskään ole unohtanut vuosia sitten tapahtunutta asiaa, kun keskimmäiseni oli vauva ja esikoinen nelivuotias. Asuimme vanhassa kerrostalossa ja kotiin tullessa jouduin aina vetämään vaunut rappusia pitkin hissitasanteelle. Olimme viettäneet kuumaa kesäpäivää läheisessä asukaspuistossa ja tulleet kaupan kautta kotiin. Nelivuotias suorastaan kiemurteli vessahädästä, voivotteli tilaansa ja pelkäsi pissaavansa housuun. Hikisenä, väsyneenä ja kireänä kiljaisin hänelle rapun oven avattuani, että ÄLÄ nyt vain pissaa housuun, me ollaan ihan just kotona! Ja kuinkas sitten kävikään.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olisipa ollut tuhat kertaa parempi sanoa, että Vau, vähänkö sä olet hyvä pidättämään! Vahinko olisi voinut jäädä tapahtumatta kokonaan. Ja jos lapsi ei saanut traumaa tästä, ainakin äiti sai, sillä muistan tämän vieläkin kuin eilisen päivän.

Taannoin kävimme shoppailemassa kolmen mukulani kanssa ja vanhin tyttäreni osti itselleen ja keskimmäiselle lasipulloissa olevat mansikkafrappuccinot. Kun tytöt sitten hihhuloivat normaaliin lasten tapaan putelit käsissään, suustani lipsahti kuin automaattisesti: Älkää sitten vain pudottako niitä. Mistä ihmeestä se tuli?

11-vuotias ymmärsi heti missä mennään. Hän vilkaisi minua merkitsevästi ja totesi: Muistatkos äiti mistä me juuri puhuttiin?

Hah, jäin niin kiinni.

Hei minä, älä käytä äläkieltä. Pyrin siis jatkossa ilmaisemaan itseäni entistä paremmin positiivisin muodoin. Olen huomannut, että kun kiinnitän huomiota puheeni tyyliin ja laatuun, tulee itsellekin hyvä mieli. Panostan myös pehmeämpään äänensävyyn.

Ja vielä, olen muuten keskellä empiiristä tutkimusta. Testaan nimittäin parhaillaan, vaikuttaako onnellisuuteni tasoon se, että jätän seuraavat sanat pois puheistani kokonaan: pitäisi, yritän, mitä jos, kunpa vain.

Alan kallistua sen puoleen, että kyllä ne vaikuttavat. En enää tee mitään siksi, koska minun pitäisi. En yritä tehdä jotain, vaan yksinkertaisesti teen sen. En mieti, että mitä jos ja kunpa vain jokin asia olisi mennyt toisin.

Unohdetaan myös sitku ja eletään nytku!

Ihanaa kesää!

Nautitaan elämästä nytku! Ollaan onnellisia nytku, ei sitku! Toivotan leppoisia kesäpäiviä lukijoilleni!

Moon oikias, soot vääräs

Jenny Belitz-Henriksson kysyi pysäyttävän kysymyksen Onnen äärellä -blogissaan: kuinka moni on alkanut voida paremmin toisia syyttelemällä?

Toden totta, ajattelin. Oivalsin, että sama pätee oikeassa olemiseen, totuuteen. Esimerkiksi poliittinen keskustelukulttuuri törmää vuosi toisensa jälkeen seinään: hallitus yrittää tehdä tiukkoja päätöksiä ja oppositio räksyttää kaikesta – roolit vain vaihtuvat neljän vuoden välein. Sama keskustelukulttuuri – eli vastakkainasettelu – näyttää elävän ammattiydistysliikkeiden argumentoinnissa (lue esim. “Ihmiset ovat alkaneet riistää itseään”).

Miten käy kotkan, hauen ja kissan, kun ne keskustelevat siitä, millainen on totuus maapallosta?

Hauki sanoo, että maapallo on märkä ja sumea, mutta onneksi ruoka ui suoraan suuhun. Kissa sanoo, että maapallo on neliskulmainen ja siinä on muutama aukko, joista tulee valoa; mutta kissa on eri mieltä siitä, että ruoka ”uisi”, se makaa liikkumattomana lautasella, kun kissa herää. Kotka taas sanoo, että maapallo on pääosin alhaalta valkoinen ja ylhäältä sininen, ja tuolloin kissaa ja haukea ei ole olemassa.

Kuka eläimistä valehtelee? Kuka heistä on väärässä? Kaikkiko, sillä maapallohan on pyöreä?

Käytämme suurimman osan elämästämme oman totuutemme perustelemiseen tai sen puolesta taistelemiseen. Yritämme argumentoida totuuttamme kuin se olisi absoluuttinen totuus, ja kaikki muut olisivat väärässä – ja sitä paitsi pahoja, koska ovat väärän totuuden puolustajia. Moon oikias, soot vääräs, kuten eteläpohjalaiset sanovat. Toistan Jennyn esittämän kysymyksen hieman eri tavalla: kuinka moni on alkanut voida paremmin arvottamalla oman näkemyksen oikeammaksi tai paremmaksi kuin jonkun muun näkökulman?

Vastakkainasettelu ei luo hyvinvointia, eikä se myöskään luo rakentavaa ilmapiiriä niille innovaatioille ja luoville ratkaisuille, joita esimerkiksi poliittinen keskustelu tai työelämä kipeästi kaipaavat. Enkä tarkoita, että meidän pitäisi olla samaa mieltä asioista, mutta voimme silti istua samalla puolen pöytää ja ymmärtää, miksi hauen, kissan ja kotkan totuudet ovat niin erilaisia.

Sen sijaan että yrittäisimme taistella oman, minimaalisen pienen näkökulman perusteella yhteenvetämämme ”totuuden” puolesta, meillä on mahdollisuus opetella näkemään uteliaina ja ihmetellen monia eri näkökulmia, avata kiinnostavia reittejä, miten noihin eri näkökulmiin on päädytty. Kun lakkaamme ruokkimasta egoamme oikeassa olemisen pakolla, kaikkein tärkeimmäksi nousee ymmärrys itseämme, toisiamme ja kaikkia ”totuuksia” kohtaan.

Viisaus ei ole totuuden täydellistä argumentoitia, vaan sen oivaltamista, että totuutta ei voi vangita yhdeksi. Yksikään tutkimus, lehtiartikkeli, asiantuntija, raportti tai käsite ei ole irti eletystä elämästä, näkökulmasta, mielikuvasta. Mikään ei ole niin totta kuin oma kokemuksemme – mutta noita totuuksia on rinnakkain yhtä aikaa noin seitsämän miljardia. Ja kaikki ne ovat yhtä totta.

”Näemme vain sen, minkä ymmärrämme”, Goethe on todennut. Paketoimalla oman tietomme ja kokemuksemme maailman ainoaksi totuudeksi paljastamme samalla ymmärryksemme rajat.

Siitä päivästä lähtien, kun lakkasin hirttäytymästä omaan totuuteeni, elämä on ollut kaikin verroin helpompaa, mielekkäämpää, antoisampaa ja leppoisampaa.

 


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.


Elämänohje, joka pätee kaikissa tilanteissa

Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln kertoi mielellään seuraavaa tarinaa (kirjasta Martin Seligman: Authentic happiness, 2002; suomennos kirjasta Antti S. Mattila: Näkökulman vaihtamisen taito, 2006):

”Kerrotaan, että erään itäisen maan hallitsija haastoi viisaat neuvonantajansa keksimään lauseen, elämänohjeen, jota voisi pitää aina esillä ja joka olisi pätevä ja sovellettavissa kaikkina aikoina ja kaikkiin tilanteisiin. Viisaat toivat lopulta hänelle seuraavat sanat: Ja tämäkin asia menee ajallaan ohi.

Hidastaa voi eri tahdeissa

Teksti: Jenni Santaholma


Olen aina ajatellut olevani mieleltäni aika vauhdikas ihminen, minkä vuoksi alun perin vastustelin myös nykyistä työskentelyalaani. Tunsin vetoa kirjastoalaa kohtaan, mutta katsellessani kerran asioidessani kirjastossa, miten työntekijä teki suorastaan liioitellun hitaasti kaikki liikkeensä, ajattelin että tulisin hulluksi, jos joutuisin työskentelemään kirjaston hitaudessa ja hiljaisuudessa. Sittemmin olen kuitenkin ylittänyt tämän ongelman, eikä hitaus (tai nopeus) ole häirinnyt työskentelyä ja olemista alalla.

Viimeisiä joululahjoja ostaessani törmäsin yksiväriseen kassiin, jonka sitten ostin sillä mielellä että tekisin siihen omin käsin hienon kuvan ja antaisin koko komeuden sitten kumppanilleni lahjaksi. Joulu meni ohi, enkä silloin edes ajatellut tekeväni painatusta, vaan keskityin kliseisesti perhevierailuihin, suklaaseen ja kirjojen lukemiseen.

Meni myös tammikuu, mutta helmikuussa sain aikaiseksi hankkia kankaanvärjäysvärit ja -kalvon kassia varten. Värit hankittuna rupesin tarkastelemaan malleja vuotta aiemmin Lontoosta ostamastani ihanasta kirjasta Print Workshop*. – Ehkä tämä ei olekaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Mallit, joita olin suunnitellut hyödyntäväni kassin painamisessa, näyttivät aika vaikeilta.

Lamaannuin. En tiennyt, mitä tehdä. Tuntui etten millään saisi edes siedettävän näköistä tulosta kassin pintaan.

Kaksi päivää sitten päätin pitää pienen pienen Facebook-lakon. Lakko, pyhät, flunssa ja se että tv:stä ei tule mitään katsomisen arvoista – ja yks kaks testasin käsinmaalausta kankaaseen mallin mukaan. Lopputulos oli aika hieno, ja seuraavana päivänä maalasin kuvan t-paitaan ja sen onnistuttua myös kassiin.

Hidas, nopee, hidas hidas, nopee, vai miten se tahti meneekään, ja sain lopulta aikaiseksi jotain ihan kivaa. Nyt voisin jatkaa tätä projektia ja taitoalaa vaihtelevassa tahdissa, kaikkien muiden hitaiden ja nopeiden projektien rinnalla.

Parin viime vuoden aikana olen alkanut jossain määrin tietoisesti downshiftata – jos se nyt on edes mahdollista, kun matalalta putoaminen nyt on mitä on. Omalta osaltani hidastaminen ja kohtuullistaminen tarkoittavat sitä, että toteutan elämääni sellaisella tavalla ja sellaisessa tahdissa, että voin tehdä monia itselleni mielekkäitä asioita. Tavallaan olen ajatellut vähentää jotain elämästäni, mutta elämääni on tullut paljon lisää asioita joiden parissa puuhailen ja puhkun.

Ajattelen downshiftanneeni, mutta olenko sittenkin upgreidannut?

*Christine Schmidt: Print Workshop. Hand-printed Techniques + Truly Original Projects

Nämä ajatukset ovat egon puheenvuoroja

Ego on se kovaääninen tyyppi sisällämme, joka samaistuu omistamiseen. Mutta omistaminen ei riitä sille kuin hetkellisesti, se haluaa aina vain lisää. Ego ei varsinaisesti ole edes kiinnostunut omistamisesta, vaan sen tavoittelusta: ego elää haluamisesta ja tarpeesta saada enemmän.

Elääkseen ego puhuttelee sinua näin:

Jos kova työsi ei ole tuottanut sinulle haluamaasi, työskentele vielä kovemmin.

Jos sinulla ei ole jotain tarpeeksi, hanki sitä lisää.

Jos unelmasi ei käy toteen, jatka sen tavoittelemista.

Jos koet itsesi epävarmaksi, usko itseesi enemmän.

Älä koskaan tunnusta tappiota; menestyminen on ainoa vaihtoehto.

Ego huutelee myös spiikeillä:

Minä

Minun

Enemmän kuin

Haluan

Tarvitsen

Minun täytyy saada

Ei tarpeeksi

Todellinen, egon takana oleva, itse sanoo:

Jos kova työsi ei ole tuottanut sinulle haluamaasi, etsi uutta inspiraation lähdettä.

Jos sinulla ei ole jotain tarpeeksi, etsi sitä sisimmästäsi.

Jos unelmasi ei käy toteen ja toteat, ettei sillä ollut todellisuuspohjaa, etsi sellainen unelma, joka vastaa todellisuuttasi.

Jos koet itsesi epävarmaksi, irrota itsesi tilanteestasi, kunnes löydät jälleen keskipisteesi.

Menestyminen sen kummemmin kuin tappiokaan ei hetkauta sinua; elämän virta tuo eteesi molempia, ohimenevästi.

Lähteet:

Deepak Chopra: Vapauta energiasi, toteuta itseäsi, Otava 2011

Ekchart Tolle: Uusi maa – Elämäntarkoituksen oivaltaminen, Basam Books 2007

LUE MYÖS: 7 menestymisen salaisuutta

Sarastus: Tarvitsen lapsen!

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Näin viime yönä unta. Seisoin kallioisella, autiolla saarella keskellä merta. Voimakas tuuli pyöritti hiuksiani ilmassa villisti, lennätti hameenhelmojani ja yritti pudottaa minut korkealta kallion kielekkeeltä alas mereen. Minulla oli tyhjä olo. Yhtäkkiä taivaalla lensi iso, ruma varis, joka roikotti suussaan pientä vauvaa. Se putosi syliini. Katsoin lasta ja huomasin, että sillä on minun hymyilevät kasvoni.

Heräsin äänekkääseen huutooni ja samalla ymmärsin: Tarvitsen lapsen!

Uneni oli kuin vastaus pitkiin ja hartaisiin pohdintoihini siitä miksi elämäni tuntuu nyt niin merkityksettömältä. Ymmärsin, että minulta puuttuu lapsi, joka antaisi merkityksen elämääni.

Vaikka ihan oikean lapsenkin joskus toivon saavani, en nyt tarkoita että oikea ratkaisu kriisiini olisi nyt pistää ”pullat uuniin”. Tarkoitan ennemminkin sellaista vertauskuvallista vauvaa. Jotain asiaa, joka täyttää elämäni ja antaa sille tehtävän. Jotain, josta voin huolehtia ja johon voin sitoutua, joka vie aikaani ja rahaani – sytyttää minut taas henkiin ja pitää vireessä.

Luopuessani yrityksestäni ja työstäni annoin pois ison osan elämääni, mutten automaattisesti saanutkaan mitään uutta tilalle. Minulla ei ole nyt mitään, mitä vaalisin kuin omaa lastani, ja sehän se tässä hiertää!

Uskon, että kokeaksemme elämämme merkitykselliseksi, me kaikki tarvitsemme jonkin asian, jota vaalia kuin kultakimpaletta. Työ oli lapseni ennen, mutta nyt uutta uraa pohtiessani olen miettinyt onko työ oikeastaan hyvä asia vaalittavaksi. Koira, se minulla on, mutta vaikka sitä kovasti rakastan, en usko että se on riittävä täyttämään lapsen paikkaa. Minulla ei ole hajuakaan siitä, millainen olisi hyvä lapsi minulle. Nyt minun on lähdettävä etsimään sitä.

Mitä asioita sinä vaalit, mikä on lapsesi? Tuoko se sinulle merkityksen elämään?

Minä värähtelen, sinä värähtelet

Minä värähtelen, sinä värähtelet

Energiasta puhutaan päivittäin, mutta mistä siinä on oikein kysymys? Koska kyseessä on huikean laaja käsite, tarraan siihen kiinni useammasta eri vinkkelistä, pysyen kuitenkin visusti irti niistä, missä lukee Fortum tai Neste.

Minua lämmittää paljon enemmän se hienovaraisempi, ympärillämme leijuva energia. Maailmankaikkeudessa kaikki asiat ovat värähtelyä eli energiaa, olipa sitten kysymyksessä ympäristömme, kehomme, talomme tai tavaramme. Jokainen niistä värähtelee atomi- ja ennen kaikkea kvanttitasolla ja ovat siten myös jatkuvassa muutoksessa, aivan kuten kaikki muukin maailmankaikkeudessa. Tunnemme ja aistimme nämä värähtelyt ja energiat ja vaikka emme aina niitä pystykään selittämään, ovat ilmiöt kiistattomia.

Ne kaikki vaikuttavat meihin enemmän tai vähemmän voimallisesti, me vain olemme turruttaneet itsemme kaikella muulla, kumoavalla ja peittävällä energialla. Kyseessä on tietoisuuden värähtely, jonka me kaikki voimme siis aistia, olemmehan aina olleet osa sitä. Ja olemme edelleen.

Energiakeho

Meillä kaikilla on energiakeho. Se tarkoittaa fyysisen kehomme ympärillä pörräävää energiakenttää, joka ei suinkaan ole pelkästään lihallisen kehomme sähkövaraus vaan jotain paljon enemmän. Se saa ”virtansa” meitä kaikkia koskettavasta tietoisuudesta, joka on itse asiassa kaiken olevaisen lähtökohta. Tästä tietoisuudesta lähtevät liikkeelle aikeemme, ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Ne kaikki välittävät ja viestivät energiaa, informaatiota ja älyä. Olemme varmasti huomanneet kuinka jokin henkilö voi antaa meille ”virtaa” kun taas joku toinen imee meidät kuiviin.

Energioilla on siis väliä sillä ne vaikuttavat erittäin suoraan siihen miten kehomme solut voivat. Fysiologisesti niiden vaikutus on kvanttimekaaninen eli ne vaikuttavat soluihimme atomitasoa hienovaraisemmalla kvanttifyysisellä tasolla. Fysiikan tutkijat ovat nykyisin yhtä mieltä siitä, että kvanttifysiikan todellisuuden avautuminen on se seuraava suuri mullistus maailmankaikkeuden ymmärryksessämme.

Jo nyt tiedetään, että etäisyys ja fyysinen eristäminen eivät pidättele tietoisuuden tasolla tapahtuvaa viestintää. Huomattava ja voimakkaasti kasvava joukko lääketieteen huippuosaajia liputtaa nykyisin energiahoitojen ja tietoisen holistisen hyvinvointikäsityksen puolesta. Tässä käsityksessä mielellä, ajatuksilla ja tunteilla on erityisen merkittävä rooli. Ne vaikuttavat siihen, minkä viestin solumme saavat uusiutuessaan.

Kannattaa muistaa, että 98% soluistamme uusiutuu vuodessa ja kehomme joka ainut solu on uusiutunut neljässä vuodessa. Kun uudistuminen on näin rivakkaa ja jatkuvaa, on vallitsevilla ajatuksilla ja tunteilla todella suuri merkitys. Vai haluaisitko että uudet aivosolusi muodostuvat karmivan ahdistuksen tai vihan vallitessa? Tuskinpa.

Edes geenimme eivät määrää kohtaloamme, sillä tietoisuutemme ja sitä kautta mielemme ja ajatuksemme määräävät että tietyt geenit kytkeytyvät päälle ja tietyt pois päältä. Me siis voimme todellakin vaikuttaa kohtaloomme.

Chopra Centerin perustaja ja erittäin kokenut lääkäri ja itämaisen lääketieteen osaaja David Simon sanoi aikanaan, että yli 90% ihmisen sairauksista juontaa juurensa mieleen. Siksi niitä pitää hoitaakin mielen tasolla tai sitten sitä ylemmällä tasolla. Se mitä sinulla on menossa maallisessa elämässäsi ja siten mielessäsi, vaikuttaa hyvinvointiisi joko suoraan tai välillisesti.  Tämä on erittäin helppo uskoa.

3 vinkkiä parempaan uneen

Unen merkitys hyvinvoinnillemme on korvaamaton. Voit elää kuinka terveellistä elämää tahansa, mutta jos kunnon yöunet jäävät vähäisiksi, alkaa kroppa ja mieli piiputtaa. Pitkään jatkunut unettomuus on vakava sairaus, joka lopulta vie toimintakyvyn ja ajaa ihmisen masennukseen.

Uniongelmista kannattaa käydä juttelemassa jo varhaisessa vaiheessa lääkärin kanssa. Samalla voi myös tarkastella omaa elämäntilannettaan ja pohtia keinoja paineiden vähentämiseen ja kierrosten pudottamiseen. Saatavilla on myös useita luontaistuotteita, jotka voivat osaltaan rauhoittaa mieltä ja parantaa univalmiuksia.

Seuraavat kolme tuotetta ovat monessa yhteydessä hyväksi todettuja Nukkumatin apulaisia.

1. Kamomilla

Kamomilla on maailman myydyimpiä lääkekasveja. Se tuo helpotusta moneen vaivaan vatsaongelmista hengitystietulehduksiin. Lempeä kamomilla on lääkeyrtti, joka desinfioi sisäisesti ja ulkoisesti. Kupillinen pitkään haudutettua kamomillateetä iltaisin rauhoittaa ja auttaa unensaamisessa.

2. Magnesium

Magnesium on huipputärkeä kivennäisaine, joka on monessa kehontoiminnassa mukana. Magnesium vaikuttaa lukuisten entsyymien toimintaan, joista suurin osa liittyy aivojen toimintaan. Tutkimusten mukaan magnesiumin puute aiheuttaa lihasvaivojen lisäksi univaikeuksia. Perinteisten puristeiden rinnalle on tullut iholle suihkutettavia valmisteita, jolloin magnesium imeytyy suoraan verenkiertoon ohittaen mahdolliset suoliston ongelmat, jotka saattavat heikentää ravintovalmisteiden ja lääkkeiden imeytymistä. Markkinoilta löytyy myös suihke, jonka eteeriset yrttiöljyt ovat omiaan parantamaan unen tuloa, yöheräilyä ja levottomuutta.

3. Tryptofaani

Tryptofaani on tärkeä aminohappo, jota saamme mm. kalasta ja pähkinöistä. Sitä on saatavilla myös lisäravinteina, joita moni kokeilee vaihtoehtona synteettisille unilääkkeille tai melatoniilille. Tryptofaanilisä saattaa auttaa paitsi unen laatuun myös vuorokausirytmin tasaamiseen sekä stressin ja masennuksen oireisiin. Tryptofaani nostaa aivojen serotoniinituotantoa ja kohottaa myös melatoniinitasoa, mikä tehostaa unentuloa. Kaikkein tehokkain ja luonnollisin tryptofaanin lähde on kurpitsansiemenet.

TallennaTallenna

Erään taksikuskin tarina

Eräs taksikuski kirjoittaa:

Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.

Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.

Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.

Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.

”Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.

Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.

Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. ”Eipä tässä mitään”, sanoin, ”kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”

”Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: ”Voisitko ajaa kaupungin kautta?”

”Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.

”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”

Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. ”Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. ”Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.

”Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.

Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt.

Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisali, jossa hän oli käynyt nuorena.

Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.

Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: ”Olen väsynyt. Mennään.”

Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.

Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.

Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.

”Paljonko olen velkaa sinulle?”, hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.

”Et mitään”, sanoin.

”Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.

”On muitakin asiakkaita”, vastasin.

Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.

”Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, ”kiitos.”

Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.

En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?

En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.

Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.


Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)

Tarkentavat kysymykset -bloggari: ”Elämässä on monta hyvää polkua kuljettavaksi”

Tarkentavat kysymykset -blogia kirjoittava kestävän kehityksen tutkija Arto O. Salonen vastaa perinteisiin Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

”Identiteettini on suomalainen, mutta muutaman vuoden viettäminen päiväntasaajan Afrikassa on sitä kuitenkin mielestäni hyvään suuntaan avartanut. Pyrin olemaan ihminen, jolla on rohkeutta asettua heikommassa asemassa olevan asemaan.

Haluaisin, että elämän kokemukset ja erilaisten ihmisten asemaan asettumisen tuoma valo jalostuisivat elämässäni viisaudeksi. Mielestäni sirpaleinen hajatieto on uhkaavaa sälää ihmisen hyvinvoinnille ja sille, millaisena huominen meille avautuu. Toivoisin voivani olla kokoamassa sirpaleista sellaista ehjää ja oleellisiin asioihin perustuvaa kirkasta kokonaisuutta, josta tulevat sukupolvet voisivat nostaa peukkua pystyyn.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

”Tavallinen päivä alkaa turvallisesti rutiineilla ja sisältää toivottavasti ainakin yhden oivalluksen. Pyrin suhtautumaan arkeen ennakkoluulottomasti ja olemaan valmiudessa rikkomaan tapoja, joilla ei ole perusteita.

Merkitykselliseksi päivän tekevät sellaiset kohtaamiset, joissa voi oppia jotakin uutta. Opittavaa riittää. Ajattelen niin, että jokainen päivä on pienen tai suuren juhlan arvoinen.”

Miten hidastat arjessa?

”Priorisoin asioita. Merkityksellisiä asioita on elämässä vain muutamia. Keskityn siihen, mitä teen ja pyrin saattamaan keskeneräiset tärkeänä pitämäni asiat loppuun. Koen, että kiire ja asioiden aikaansaaminen ovat kaksi eri asiaa.

Luulen, että helsinkiläisessä kiireessä on aika paljon mukana sitä, että menestymisen mitaksi on muodostunut kiireellisen ihmisen statuksen ylläpitäminen. Kiirettä ylläpidetään ja toisaalta se häiritsee. Tuntuu paradoksaaliselta, että puhelimeen pitäisi vastata ’puhutaan nopeasti’ -tyyppisesti, jotta voisi osoittaa olevansa pelikentällä eikä kentän reunalla.”

Mottosi?

”Elämässä on monta hyvää polkua kuljettavaksi.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

”Lähtökohtanani on maailmankansalaisuus, jota jokainen meistä edustaa nykyajassa halusi tai ei. Yritän sanoittaa arjen ilmiöitä niiden juurille saakka. Isot asiat eivät ole juuri muuttuneet antiikin ajoista.

Haluan auttaa itseäni ja toivottavasti myös muita löytämään enemmän kosketusta elämään tässä ja nyt, sillä tämän hetken ohieläminen on arvokkaan elämän haaskausta. Haluaisin olla teksteilläni rakentamassa sosiaalisesti oikeudenmukaista ja pitkän aikavälin kestävyyttä edistävää maailmaa. Uskon suomalaiseen ketteryyteen ja rehtiyteen.”

Kuva: Tapani Romppainen

Itkuraivarin kynnyksellä nipistän itseäni, jotta heräisin hetkeen: oikeasti moni asia on hyvin

Olen miettinyt paljon ajatuksia, tunteita, niiden voimaa ja merkitystä omaan elämään ja erityisesti onnellisuuteen. Olen yrittäny järjestää ajatuksia päässäni ja analysoida niitä seuraavia tunteitani. Ja kuulkaas, voin kertoa, että se on haastavaa.

Omien ajatusten pohtiminen on melkein rankempaa kuin punttitreeni! Ja pitkäjänteisyys on kaiken a ja o: jos hommaa ei harjoita, se unohtuu arjen alle. Sitä painaa pienen duracellpupun lailla eikä edes huomaa ajatella, mitä oikein ajattelee.

Itse en enää voi elää niin, että pumppaisin vain rautaa salilla ja pyrkisin kehittämään tai pitämään ennallaan pelkkää fyysistä kuntoani. Janoan lisää tietoa siitä, miten voin kehittyä ihmisenä ja voida paremmin kokonaisvaltaisesti. Ehei, en etsi onnea pakkomielteisesti. Kyllä, olen tyytyväinen elämääni. Mutta mielestäni ihminen on paketti, johon kuuluvat keho, mieli ja sielu. Tahdon ruokkia tasapuolisesti niitä kaikkia. Ja jos se saa minut iloisemmaksi, onnellisemmaksi, energisemmäksi, niin en valita. Ja epäilen, ettei ihmisillä ympärilläni ole myöskään mitään sitä vastaan.

Ajatuksista on vaikea ottaa selvää, mutta niiden voima on valtava.

Ensin siis saamme ajatuksen. Sitä seuraa tunne. Tunnetta seuraa toiminta, joka johtaa lopputulokseen. Aina lopputulos ei ole itselle edullinen. Mutta yhtä hyvin se voi olla. Se on kiinni pitkälti niistä omista ajatuksista.

Kuten kirjoitin muutama viikko sitten, huomaan aina vain, että stressi, ahdistus ja ärsyyntyminen ovat usein oman ajatteluni tulosta. Ja vaikka sen useimmiten tiedostan, sorrun siihen säännöllisesti. On hölmöä, että itse omin ajatuksin voi pilata monta hetkeä elämästään. Onnistun helposti aiheuttamaan itselleni epämiellyttäviä fiiliksiä pelkästään ajattelemalla. Olenkin yrittänyt kovasti viime aikoina keskittyä hyvään.

Eikä se hyvään keskittyminen tarkoita sitä, että elämäni olisi täydellistä eikä epäkohtia olisi. Elän ruuhkavuosiani pikkulapsiperheessä, ja on paljon asioita, joiden soisin olevan toisin. Rahaa on vähän, aikaa on vähän, unta on vähän. Hyväksyn, että nyt on näin ja sitten taas toisin.

Pyrin aloittamaan aamuni pyhittämällä tovin heräämiselle. Sillä kyllä vain fiilikset ovat paljon itsestä kiinni, jos eivät jopa ainoastaan. Ennen kuin nousen sängystä ylös, tunnustelen, miltä minusta tuntuu? Miksi minusta tuntuu tältä? Mättääkö jokin? Onko se vain tunne vai voinko tehdä asialle jotain oikeasti? Päivä on helpompi aloittaa, kun ei säntää heti pystyyn ja saa päähänsä kaikkia niitä tekemättömiä asioita, jotka odottavat suorittajaansa. Arki. Se kyllä odottaa.

Joskus on päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ystävät ja läheiset pirskahtelevat loistavia ideoita ja saavutuksia eikä omista asioista suju se mitättöminkään. Kaikille muille tapahtuu upeuksia. Itse on juuri kolauttanut varpaan ovenkarmiin, myöhästynyt bussista, roskapussi on levinnyt lattialle ja työjutusta saama negatiivinen palaute velloo mielessä.

Vaikka silloin tekisi mieli tirauttaa itkuraivarit, kannattaa oikeasti nipistää itseään, jotta heräisi hetkeen. Moni muu asia on hyvin. Ja tapahtuneestakin voi keksiä jotain myönteistä. On paljon sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. On myös paljon asioita, joihin voimme.

Luin Nicolas Jacquemotin Mitä optimisteilta voi oppia -kirjasta (Atena 2010), että ihminen suurentelee epämiellyttäviä asioita, millä aiheuttaa itselleen vain turhaa huolta ja stressiä. Niin totta! Jos yksi päivä menee pilalle, ei se tarkoita sitä, että koko elämä olisi pilalla.

Katastrofiajattelulla vääristämme todellisuutta ja mikä hurjinta, alamme itsekin uskoa ajatuksiimme, vaikka ne ja niiden aiheuttamat tunteet voivat olla kaukana totuudesta. Itsensä huijaaminen on kovin helppoa!

Kun on niin vaivatonta esittää negatiivisia asioita itselleen totuutena, samaa tulisi ehdottomasti käyttää myös ja mieluummin positiivisiin asioihin. Itse kirjoittelen välillä affirmaatioita eli (myönteisiä) vahvistuksia pikku kirjaani, mutta usein ne unohtuvat pitkäksi aikaa. Ikävä kyllä ne negatiiviset harvemmin eivät unohdu. Kai ne ovat niin juurtuneita takaraivoon, että joutuu oikeasti miettimään, mitä miettii, että niistä pääsee eroon.

Jacquemotin kirjassa muuten sanotaan, että vaikka positiiviset ajatukset ovat lyhytkestoisia, niiden vaikutukset ovat syviä ja pysyviä. Uskon, että negatiiviset kelat ne vasta ihmiseen vaikuttavatkin. Ei ole järkeä ajatella jatkuvasti huonoa ja myrkyttää omilla ajatuksilla omaa mieltään. Ajatelkaapa, jos vaikkapa jatkuvasti miettii itsestään, että olenpa huono, lihava, saamaton tai kaikinpuolin surkea tyyppi, sellainen alkaa vaikuttaa minäkuvaan ajan kanssa.

Ei huonoja ajatuksia voi tietenkään kokonaan välttää, eikä ole tarkoituskaan.

Mutta minä olen huomannut, että kun ajattelen hyvää, voin hyvin. Kun ajattelen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, olen onnellinen.

Aika simppeliä, vai mitä.

Sarastus: Joku puskee ulos

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minua hävettää ja jännittää.  Aion tehdä tunnustuksen. Sen ääneen sanominen on kamalaa, sillä en tiedä mitä siitä aiheutuu. Ehkä teen itseni naurunalaiseksi. Ehkä joku tuntee sääliä: “voi raukka, se todellakin on hukassa!”. Tai ehkä joku tunnistaa samankaltaisen tilanteen omassa elämässään. Minun on oltava rohkea ja rehellinen, itselleni ja lukijoilleni: elämääni on tullut joku.

Olin luova lapsi; harrastin teatteria, lauloin, soitin selloa, kirjoitin tarinoita. Halusin näyttelijäksi, laulajaksi ja kirjailijaksi – kaikkia näitä yhtä aikaa, tietenkin! Sitten tuli valinnan paikka. Alle parikymppisenä oli tiedettävä mitä loppuelämältään haluaa. Ympärilläni kuiskittiin luovan työn epävakaudesta. Minä halusin olla järkevä. Mennä järkeviin töihin ja ansaita rahaa.

Nyt pohtiessani elämää ja etsiessäni sen merkitystä minulle on tullut outo tuntemus, kuin joku koittaisi puskea minusta ulos. Joku, jota en vielä tunne, mutta joka samalla on tutumpi kuin kukaan. Joku, jota olen kaivannut pitkään. Se on ottanut minulta ohjat, nostanut mieleeni kaikki ne asiat joita rakastin ennen kuin tuli liian kiire kasvaa vakavasti otettavaksi aikuiseksi. Se on vienyt minut takaisin laulutunneille ja pakottanut opiskelemaan näyttelijäntyötä. Se pistää minut kirjoittamaan blogiani ja suunnittelemaan kirjan kirjoittamista – minä vain seuraan vierestä tietämättä mihin se minut vie.

Entisestä irti päästäminen, tyhjän päälle heittäytyminen ja oman sydämeni kuuntelu ovat avanneet taas luovuuteni lukot. Nyt se tunnustus tulee: minusta tuntuu, että saatankin haluta vaihtaa alaa, tehdä työkseni niitä asioita, joista lapsena haaveilin ja tavoitella unelmia, jotka tukahdutin vuosiksi.

Olen hämilläni ja kärsimätön. Mielessä pyörii valtavasti kysymyksiä. Olenko täysi hullu; juuri kun olen saanut jalansijaa jossain haluankin aloittaa ehkä jotain ihan uutta? Ja mitä ihmettä minä sitten oikeasti tekisin työkseni? Onko olemassa joku aikuisiän ”opo”, joka voi minua auttaa löytämään oikean ammatin? Heilunko nyt vain hetken äärilaidasta toiseen ennen kuin järkevöidyn ja palaan taas takaisin entiseen? Vai olisiko se sittenkin mahdollista…?

Ja mitä muutkin ajattelevat: Tulenko kyseenalaistetuksi ja vähätellyksi, joudunko naurunalaiseksi? Olenko muiden silmissä epärealistinen, huomionkipeä raukka? ”Suuret ovat tytöllä luulot ja suutari pysyköön lestissään!”, ne sanovat. Pelkään, että kukaan ei ymmärrä eikä hyväksy sitä uutta ihmistä, joka minusta saattaakin tulla.

Ja siltikin – joku puskee ulos, enkä usko että voin sitä estää. Enkä taida halutakaan.

 

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image