Kirjamessuilla kuulin ohimennen Ulla-Maija Paavilaisen (mm. Hanki elämä!, WSOY 2011) haastattelusta pysähdyttävän pätkän, se meni jotakuinkin näin:

”Jos sanon, että ottakaa tunti päivässä aikaa itsellenne, se voi tuntua mahdottomalta. Mutta jos sanon, että ottakaa kerran viikossa yksi ilta itsellenne, se tuntuukin jo mahdolliselta. Tuona aikana tehkää sitä, mikä tuntuu teistä itsestänne hyvältä, jotain, mikä on teille tärkeää.”

Kuullessani tämän olin sekä kauhistunut että huojentunut. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, mieleeni alkoivat pudota ajatukset viimeisen parin vuoden sisältä.

Vaikka Paavilaisen puheenvuoron sisältö on äärimmäisen positiivinen, kauhistuin siitä sisäänrakennetusta sanomasta, jonka se sisälsi: riittää, että kerran viikossa voitte tehdä jotain, mikä tuntuu hyvältä ja mikä on tärkeää. No entäs sitten se muu elämä? Miltäs se sitten tuntuu?

Raskaat kysymykset saivat minut palaamaan mielessäni niihin yöllisiin, väsyneisiin hetkiin yleensä kello 01–07, kun lapsi piti minua ja miestäni hereillä vuoroöinä – parin vuoden ajan. Niinä hetkinä, kun tuntui siltä, että elämä käyttää minuun julminta kidutusmetodiaan (nukahda-herää-nukahda-herää), mietin usein, että jos minä tästä selviän, vaikutan kaikkiin niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, jotta elämä tuntuisi myös hyvältä.

Viime keväänä kun lapsi ei edellenkään nukkunut ja miehelläni todettiin syöpä, päätin, että jos tästä selvitään, en enää ikinä tee mitään, mikä ei tunnu hyvältä tai mikä ei ole minulle tärkeää (jos voin valita; lapsen refluksitautia ja miehen syöpää en voinut valita). Niin asiat alkoivat ratketa, kun löysimme keväällä lääkärin, joka laittoi lapsen refluksin kuriin, soitin lastensuojeluun ja pyysin apua nukkumiseen. Miehen toukokuussa loppuneet syöpähoidotkin tepsivät; näin kuulimme syksyllä.

Ensin oli siis ajatus. Sitten tuli päätös. Enää puuttui käytäntö. Vai puuttuiko? Tuntemani huojennus Paavilaisen sanoista johtui siitä, että yhtäkkiä – lokakuun lopussa – tajusin, että minullahan on päivät, viikot ja kuukaudet läpeensä aikaa tehdä itselleni tärkeitä ja hyvältä tuntuvia asioita. Olen kaikessa tässä elämän turbulenssissa luonut itselleni työn, joka tekee minulle ja muille hyvää. Voin käydä ennen lounasta lenkillä, sillä se tekee hyvää päälle ja keholle. Pidän tärkeänä, ettei lapsen tarvitse olla pitkiä päiviä päiväkodissa viitenä päivänä viikossa. Saan nukkua (aah!) pitkiä öitä.

Sen sijaan lähetän maailmankaikkeudelle toiveen, ettei minun tarvitsisi enää koskaan valvoa kahta vuotta, käydä perheessä syöpää läpi, tehdä työtä josta saa vain rahaa, kohdella ihmisiä kiireen takia epäinhimillisesti, tuntea tuskaa pakottavasta arvomaailmasta, pitää vallitsevaa rytmiä tärkeämpänä kuin omaani, juosta kovempaa jotta sydämen tykytys vaimentaisi sen herkän sanoman.

Toisiin asioihin voin vaikuttaa, toisiin en. Niihin, joihin voin vaikuttaa, vaikutan. Vaan enpä olisi tajunnut vaikutusmahdollisuuksiani, jos ei olisi elämä pyöritellyt. Niin vaikea on tunnistaa a) mikä tekee itselle hyvää ja b) mikä on itselle tärkeää.

Ja ei, yksi ilta ”hyvää ja tärkeää elämää” viikossa ei riitä. Muuta jokainen hetki hyväksi ja tärkeäksi. Se vaatii hetkellisesti paljon, mutta sitten helpottaa – suunnattomasti. Yhden illan ”omaa aikaa” viikossa voisit käyttää sen miettimiseen, miten voisit ottaa koko oman elämän itsellesi. Yhtään synnytystä ei olisi saatu onnellisesti päätökseen, jos äidille olisi ponnistushetkellä kerrottu, että tämä lapsi ei tule elämään omaa elämäänsä. Tai hän tulee elämään vain yhden illan viikossa. Kukaan äiti (tai isä) ei toivo lapselleen sellaista kohtaloa.

Lue kaikki keskiviikkokolumnit tästä.