Tervehdys kaikki rakkaat Hidasta elämää -blogin lukijat. Tässä onkin vierähtänyt tovi sitten edellisen kirjoituksen. Olin matkoilla ja kerron myös matkaterveisiä hiukan myöhemmin. Se mikä oikeastaan saa minut nyt kirjoittamaan on tuo otsikossa oleva kysymys. Mitäs jos ei osaakaan?

Kirjoitin aikaisemmassa blogissani Farmisäätiö-projektista, joka on tällä hetkellä edennyt ihan mukavasti. Eikä vähiten juuri tämän blogin ja Farmin Facebook-sivun ansioista. Vaati jo tuhottoman määrän rohkeutta pistää oma suurista suurin unelma kaikkien nähtäville. Olemme tällä hetkellä siinä vaiheessa, että tarvitaan lakimies, joka kirjoittaa säätiön paperit kuntoon.

Olen jälleen kerran elämässäni sellaisessa tilanteessa, että välillä tuntuu, että tuleekohan tästä yhtään mitään. Koettaa pusertaa ja pusertaa, soittelee ja kirjoittelee ja informoi ihmisiä ja erilaisia tahoja päivästä toiseen. Välilä mennään hurjaa formulavauhtia eteenpäin ja sitten tulee taas tilanne, että kaikki tuntuu tyssähtävän paikoilleen. Säätiön perustamisesta minulla alkaa olla jo melko vahva tietämys sinällään, mutta kaikki se valtava paperimäärä, joka siihen tarvitaan, tuottaa juuri sen tunteen; entäs sitten, jos en osaakaan?

Mitä tapahtuu, jos en osaa sanoa oikeita sanoja tai kirjoittaa oikealla tavalla jotakin hyvin merkittävää meiliä tai paperia tai tietoa. Osaanko tuoda asian julki niin, että siitä saa parhaan mahdollisen käsityksen? Miksi juuri minä osaisin tehdä nämä asiat? Jälleen kerran huomaan kuinka vanhat projektit ja saavutetut tavoitteet menneisyydessä antavat uskoa ja voimaa tähänkin asiaan.

Minusta tuli aikoinaan lentokoneasentaja ja sen jälkeen ja siinä ohessa minusta tuli eläinkommunikoija. Molemmat täysin toisistaan poikkeavat ammatit, mutta molemmat ovat elämässäni tasavertaisesti opettaneet. Tajuan katsoessani elämää taaksepäin, että kumpaankaan ammattiin en syntynyt valmiina vaan molemmat olen oppinut matkan varrella. Matka on välillä tuntunut pitkältä ja raskaalta, mutta jälkikäteen katsoen todellakin kaiken vaivan arvoiselta. Moni muu asia elämässä on opettanut aivan yhtä paljon, välillä asiat ovat pienempiä, välillä suurempia.

Tärkeintä varmaan tässäkin säätiön perustamisasiassa on se, että opin matkan varrella, yrityksen ja erehdyksen kautta. Siis mitä muuta voin sanoa itselleni kuin että mene ja tee, opettele, kaiva tietoa, haastattele ihmisiä jotka ovat samanlaisen asian jo tehneet. Jos usko siihen, että onnistuu ja asia jonka puolesta työtä tekee, on kaiken opettelemisen ja matkalla kompastelemisen arvoista niin ei siinä sitten muuta kuin eteenpäin vaikka polvet ruvella. Toisaalta, tässä vaiheessa minun pitäisi jo tietää, että polvillaan ei tarvitse kontata, etenee vain niin hitaasti että ehtii omaksua sen mikä eteen tulee.

Aikaa on opetteluun, sitä parempi tulee lopputuloksesta mitä enemmän aikaa käyttää matkan varrella. Uskon myös, että löytyy ihmisiä joilla on se tieto ja taito ja ennen kaikkea tekemisen halu niihin asioihin joihin minulla ei osaamista ole. Kaikki eivät osaa kaikkea eikä tarvitsekaan. Eli mitäs sitten vaikka en osaakaan, joku kyllä osaa. Huojentava ajatus. Nyt sitten vaan pitäisi kaivaa nuo osaajat esiin. Missä luuraa tämän maan eläinrakkaat lakimiehet, joilla on kokemusta säätiöiden perustamisesta?

Tämä on kuin kaivaisi kultaa tai etsisi neulaa heinäsuovasta. Välillä etsiminen ja kaivaminen on vähintäänkin yhtä haastavaa kuin sen oman osaamattomuuden kanssa kamppailu. Kaikki on aina mahdollista, pysähtyä ei voi eikä antaa asioiden jäädä niin sanotusti makaamaan paikalleen. Ei kuitenkaan tarvitse mitään pakottaa, sinä aikana kun minä tuumailen ja hidastan, Universumissa muut palikat loksahtelevat kohdalleen ja oikeat ihmiset ja tapahtumat löytävät toisensa, sen uskon tässäkin asiassa tapahtuvan.

Jos sinua kiinnostaa muuten Farmin idea laajemmin niin laita vain minulle meiliä ja lähetän sinulle toimintasuunnitelman tulemaan. Mitä useampi ihminen puhaltaa tuulta purjeisiin vaikkapa vain ajatuksissaan, sitä nopeammin asiat alkavat tapahtua!

Matkakuulumisia Hawajilta

Palasin muutama viikko sitten kotiin unohtumattomalta Hawajin matkalta. Tämä oli toinen kerta kun pääsimme nauttimaan noiden upeiden saarien energioista. Hawajilla on minuun kummallinen vaikutus ja sen takia uskon kyllä kun sanotaan että noilla saarilla on oma erikoinen energiansa. Missään muualla maailmassa en koe sellaista rauhaa ja missään en ole kokenut sellaista luontoyhteyttä kuin siellä.

Hawajille meneminen oli aikanaan yksi suurimmista unelmistani, jonka toteutumiseen en aina jaksanut itsekään uskoa. Nyt sekin on sitten koettu muutamaan kertaan ja oikeastaan toteuttaminen oli lopulta vain valinta siitä mihin matkustaa.

Tähän aikaan vuodesta henkilökohtaisesti suurin asia Hawajilla ovat valaat, suuret valtavat uljaat ryhävalaat, jotka matkaavat Alaskasta noiden saarien ympärille synnyttämään ja parittelemaan. Keväällä ne sitten matkaavat takaisin Alaskaan poikasineen, missä on enemmän ravintoa.

Hawajilla olen nähnyt luonnossa oikeastaan muutamaa eläintä lukuun ottamatta luonnossa omassa ympäristössään kaikki ne eläimet mistä aina olen haaveillut. Villit delfiinit, jättiläiskilpikonnat ja mahtavat hait. Tällä matkalla pääsimme uimaan villien delfiinien kanssa, miten huikea ja herkistävä kokemus se olikaan, sanoilla on vaikea kuvailla sitä tunteiden kirjoa jonka nämä kauniit eläimet saavat aikaan. Tällä hetkellä merenelävien suurin uhka on ihmisten tuottama jäte ja varsinkin kotitalouksien käyttämät kemikaalit, pesuaineet jne. Tämä jos mikä pistää ainakin minut hiljaiseksi ja miettimään jokaista pesuainepulloa esim. hotellin siivoojan kärryssä ja omia pullojani kylppärissä.

Matkalla tapahtui delfiinien kanssa uimisen lisäksi muitakin ihmeellisiä asioita, mutta monesti suurimmat asiat ovat todella yksinkertaisia. Kerroin tämän tarinan jo Facebookissa silloin kun se tapahtui mutta kerron sen nyt kuitenkin uudelleen.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä, puu nimeltään Nellie! Yhtenä päivänä olimme jälleen katselemassa valaita kiikareidemme kanssa rinteessä. Istuimme useimmiten samassa paikassa, koska näkymä tuolta kukkulalta on loistava. Siinä istuessamme vanhempi naisihminen käveli viereemme ja alkoi nyppiä kuivia lehtiä yhdestä hyvin matalasta hiukan traakkipuulta näyttävästä palmusta.

Puu näytti tosi terveeltä ja hyvinvoivalta vaikka se olikin aika lyhyt. Nainen huomasi meidät ja uteliaat katseemme ja kertoi meille pitävänsä huolta ”hänestä”. Hän kertoi, että aikanaan joku oli sahannut puun poikki, mutta jättänyt juuret maahan. Siitä saakka hän oli pitänyt huolta tästä puusta ja kertoi, että tämä kyseinen puu on todellinen selviytyjä. Kysyimme pitääkö hän huolta muistakin kasveista? Ei, hän vastasi ja sanoi pitävänsä huolta ainoastaan Nelliestä. Meille selvisi, että puun nimi tosiaan on Nellie. Nainen oikoi aikansa puun lehtiä hyvin hellästi ja sitten hän toivotti meille mukavaa päivää ja lähti.

Jäin todella sydän täynnä suunnatonta lämpöä katselemaan tuota puuta. Koko paikka missä istuimme sai ihan uuden merkityksen. Ohi ajaessamme huomasimme, että joka päivä ihmisiä istui samassa paikassa, Nellien lähellä. Itse uskon, että tuolla puulla oli ja on jotakin uskomatonta vetovoimaa ja energiaa, mikä sai meidätkin aina parkkeeraamaan juuri siihen, hänen viereensä. Muutamaa päivää myöhemmin puolisoni luki minulle Hawajin historiaa ja uskontoja käsittelevää kirjaa. Hän sanoi, että Hawajilla uskotaan, että Pele, tulivuoren jumalatar (heidän tärkein jumalansa) ilmestyy yleensä vanhemman naisen muodossa.

Olipa niin tai näin, itse uskon, että tuon Nellietä hoitavan naisen muodossa näimme ainakin yhden kauneimmista ihmisyyden muodoista, eikä hänellä varmasti ole aavistustakaan millaisen lahjan hän minulle antoi. Voin vain sanoa kiitos, koskaan ei voi tietää missä tai milloin kohtaat enkelin, siis pitäkäämme silmät auki.

Rakkaudella,

Maiccu