Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Kirjoitin aiemmin lasteni kasvusta. Nyt on aika kirjoittaa omasta harjoituksestani kasvaa.
Lasten kasvu on niin ilmiselvää, sitä ei voi olla huomaamatta ja sen kokee luonnollisena. Aikuisten kasvu on luonnollista sekin, mutta sitä on vaikeampi nähdä, sillä se ei välttämättä näy esimerkiksi tekoina tai toimintana.
Kasvu ja kehitys ovat kiehtoneet minua pitkään. Niin pitkään, että kansantaloustieteilijänä luin kehitysmaatutkimusta, vertailin maiden kehitystasoja ja sain vastauksia siihen, miksi jotkut maat kehittyvät ja jotkut eivät. Samaa teemaa pohdin myös ihmisen kannalta: kasvamista, kehittymistä ja viisautta.
Kului lähes kymmenen vuotta. Näistä kymmenestä vuodesta olen edelleenkin laittanut paljon omaa aikaani, sitä arvokkainta mitä minulla on, näihin samoihin kysymyksiin. Näistä kymmenestä vuodesta nopeasti laskettuna seitsemän vuotta on mennyt eräänlaisten elämänkriisien tai ainakin jatkuvan muutoksen siivittämänä. Kriisistä toiseen – ja kolikon toisen puolen sanoittamana kasvumahdollisuudesta toiseen – eläessä on vaikea uskoa, ettei kriisiä tai muutosta vähään aikaan tulisikaan. Ei pysty luottamaan, että kaikki olisikin seesteisesti, ihan hyvin.
On hienoa kasvaa niin, että omista voitoista jää nöyryys ja omista tappioista ei jää häpeää. Sillä sekä voittoja että tappioita tulee, olivat ne näkyviä tai eivät. Toiselle päivästä toiseen selviytyminen on jo voitto, toiselle sama asia ilman sen suurempaa gloriaa on tappio. Siksi kannattaa laittaa omat panoksensa omiin voittoihin ja tappioihin, eikä toisten, sillä näiden vertailu on mahdotonta ja pelkästään kuluttavaa.
Viimeiset kymmenen vuotta ovat tarjonneet minulle upeita kasvun mahdollisuuksia, välillä omana kipuiluna, sairauksina, välillä ympäristön tarjoilemina uhkina. Näiden kasvukipujen kohtaaminen on tuonut minulle huikeat määrät luottamusta, mutta kuluttanut myös hirveästi energiaa, kun epätoivoissani olen pidellyt kiinni sellaisista mielikuvista tai maailmasta, jollaisia ei ole olemassa.
Viimeiset kuukaudet olen taasen ollut kasvukipujen vallassa. Tulevaisuus on avoin, uusi maa tai maanosa odottavat perhettäni muutamien kuukausien päästä. Tämän muutoksen keskellä mieli ja keho alkavat helposti käyttäytyä samalla tutulla kaavalla ja tuottaa sitä vanhaa ajatusrumbaa. Näitä maustavat vielä tämä tuttu levottomuus, muutosta edeltävä jokaisen päivän nostaminen arvoonsa, elämänmaku.
Voisiko suurin kasvukipu olla se, ettei kipua tai kriisiä välttämättä tulekaan?
Ajatellessamme omaa jaksamistamme, monestiko mietimmekö sen vaikutusta jälkeläisiimme ja seuraavaan sukupolveen? Tai yleensäkään mietimmekö sitä, millaisen maailman haluamme jättää seuraaville tallaajille? Olen päätymässä siihen tulokseen, että lapsemme, tulevaisuuden toivomme ovat ne, keihin meillä olisi syytä panostaa kaikki mahdolliset voimavarat. Kuinka kasvattaa ja vahvistaa koko meidän olemassaolevaa yhteisöämme pienestä yksilöstä, isoon aikuiseen, sekä perheestä, suuriin kaupunkeihin?
Lapset ja lapsenmieliset, kuilu ei ole niin suuri
Mietitäänpä tilannettamme. Panostammeko lapsille tarjottavaan ruokaan sille kuuluvalla volyymilla? Ymmärrämmekö sitä seikkaa, että keskittymishäiriöt, sairaustilat, erilaiset ns. ”epänormaalit” ilmentyvät, käytöspoikkeavuudet, ovat meidän koko yhteiskunnan ilmentymiämme, ei niinkään lastemme valintoja? Lapset ilmentävät sitä mitä saavat purtavakseen. Niin fyysisellä, mentaalisella, kuin syvemmilläkin tasoilla. Toimiiko tällä hetkellä kokonaisuus mielestäsi moitteettomasti? Lapsemme toimivat meille peilinä, he ovat loistavia muistuttajia missä mennään. Mutta kuunnellaanko me, siinä on toinen asia?
Tukeeko tämän hetkinen elämäntyylimme tulevaisuuden toivoja?
Omaamme pian sairaimpia lapsia koko EU:ssa tällä tahdilla.
Tai annammeko omaa aikaamme lapsille ja rakkaillemme heidän ansaitsemallaan tavalla? Fyysinen oleminen, kun ei vielä välttämättä tarkoita läsnäoloa ihmis ja sydäntasolla. Panostammeko niihin asioihin, mitkä tukisivat lasten ja nuorten henkistä kasvua? Annammeko turvaa, rakkautta, hyväksyntää, lempeitä neuvoja ehdottomuuksien sijaan? Tai annammeko kosketusta ja ymmärrystä joka ikinen päivä? Kuuntelemmeko mitä ”he” sanovat? Olemmeko oikeasti siinä?
Miten meidän fyysiset toiminnot, päivittäiset rutiinit joista kaikki koostuu, ovatko ne linjassa olemuksemme, ajatustemme kanssa? Puhummeko yhtä ja toimimme toisin? Mitä viestiä sinä annat joka ikinen hetki olemassaolosi ajan? Ja onko se linjassa sen kanssa, minkälaisen jäljen haluaisit tänne jättää?
Paljon kysymyksiä toden totta. Mitä enemmän kysymme, sitä enemmän saamme vastauksia.
Entäpä sitten asiat, mitkä vaikuttavat suoraan lapsen kehitykseen?
Lapsi on erittäin kriittisessä tilassa oman kehonsa suhteen. Kirjoitusprosessi, jossa luodaan pienokaisten koko olemusta alkaa muodottomana, ennen kuin edes siittämistä on tapahtunut. Se miten vanhemmat kasaavat itsensä, antaa alkupalikat elämällä. Mutta kirjoitusprosessi jatkuu kaiken aikaa syntymänkin jälkeen. Se miten lapsi, tai ennenkaikkea mitä lapsi saa ravinnokseen vaikuttaa oleellisesti. Äidinmaidon ollessa yksittäisistä asioista rakentavin ja huoltavin mitä kukaan voi koskaan saada.
Siitä lähtee myös ajatusten kirjoittaminen. Miten lapsi opetetaan syömään, mitä ruoka-aineita ja minkälaisen viestin annamme ruokailuhetkiin liittyen. Ovatko ne merkityksettömiä pakkoja, vai merkityksellisiä erikoisuuksia? Hyvin erilaiset lähtökohdat ja erilaiset päättymiskohdat. Entä tutustutetaanko lapsi erilaisin makuihin? Oppiiko lapsi tunnistamaan 5 erilaista makua, vai keskitytäänkö yhteen hallitsevaan, makeaan? Otetaanko lapsi mukaan keittiöprosesseihin, jolloin voi syntyä kiinnostus, kunnioitus ruoka-aineita ja tekemistä kohtaan. Puhumattakaan yhteydestä, joka luodaan vanhemman ja lapsen välille yhdessä tekemällä. Korvaamatonta hengen ravintoa, jolla voidaan täyttää keho vielä pitkään tapahtuman jälkeenkin. Keittiö on hoivaamisen ja ravitsemisen tärkeimpiä tyyssijoja, johon on miellyttävää tutustua, kun opas on tuttu ja turvallinen.
Näännymmekö nälkään?
Yksi asia, mitä kuulee sanottavan on, että lapselle ei maistu ruoka. Tai aamiaista ei syödä, kun lapsella ei ole nälkä. Näissäkään ei luonnollisesti mitään vikaa ole, ne ovat tiettyjen toimien tulosta. Luonnollisesti lapsi toteuttaa itseään niillä elementeillä mitä hänelle annetaan. Verensokeriheilahtelut ja epätasapainotilat muodostuvat syömällä paljon makeaa ja vähän ravitsevaa. Tällöin yleensä myöskään aamuisin ei ole nälkä. Aamu, jolloin keho saisi rakennusaineita päivää kohti. Kyseessä on opittu tapa, jota ollaan toistettu pitemmän aikaa. Tasapainota verensokeri, tasapainotat mieltä ja ruokit luonnollista nälkää, niin ruokaa, kuin elämääkin kohtaan.
Rauhattomuus on läsnä useissa kodeissa, kouluissa ja yhteisöissä. Tähänkin me voimme vaikuttaa. Olemalla läsnä, esimerkin kautta antamalla kasvattavia roolimallin vinkkejä. Ravitsemalla pienten kehot ravinnolla, puhdistetun tyhjyyden sijaan. Tarkkaavaisuus häiriöt, oppimisvaikeudet ja rauhattomuudet ovat luonnolisesti usean asian summa. Mutta pienillä asioilla voimme lähteä kokonaisuutta tasapainottamaan. Keskittymisvaikeudet ja ajan ilmentyvät saataisiin luultavasti pienemään jo sillä, että antaisimme riittävästi rasvaa ja proteiineja, niihin jokaiseen soluun, joka noita elintärkeyksiä huutaa puuttuessaan. Ilmentäen itseään rauhattomuutena. Niinkuin ihmisjoukotkin tekevät suuremmassa mittakaavassa kokiessaan elintärkeyden puutetta. Rauhattomuudella ja sekavalla toiminnalla vastaten vallalla olevaan tilanteeseen.
Kun on rakenteet kohdillaan, on huomattavasti helpompi keskittyä, muistaa ja oppia. Vähän sama kuin rakentaisi taloa, jossa on laudat jo paikalla. Hieman vaikeampaa rakentaminen on mikäli lautoja ei ole olemassakaan.
Rakennetaan, ravitaan ja tuetaan tulevaisuudessa kestäviä taloja, erillisyyden sijaan yhdessä.
Seurasin yhtenä päivänä kolmivuotiaani leikkejä. Kuten lapsilla yleensä, hänellä on hieno kyky hahmottaa maailmaa rajattoman mielikuvituksen avulla. Hän oli saanut joululahjaksi tädiltään nukkekodin keittiökaluston. Kalustossa on paljon pieniä liikkuvia osia. Äitinä tietenkin olen alati huolissani, että kaikki osat pysyvät tallessa, jotta keittiö pysyisi täydellisenä – sellaisena, millaiseksi se on tarkoitettu.
Lapsi hahmottaa kuitenkin maailmaa valmiiden kokonaisuuksien ulkopuolella. Tyttäreni oli tehnyt yhdestä keittiön laatikosta sängyn. Liinavaatteet hän oli kaivanut roskiksesta, jonne olin juuri dumpannut minikokoisia kangastilkkuja. Nyt sängyssä köllötteli maatuskoista pienin, jonka rikkoutuneen maalin hän oli korjannut nerokkaasti kuulakärkikynällä.
Pakko myöntää, että mielikuvitukseni ei olisi riittänyt moiseen.
Aloin pohtia oman mielikuvitukseni rajoittuneisuutta. Lapsesta asti opettelemme asioita: Jotta aivot eivät kuormittuisi liikaa, automatisoimme oppimaamme tehokkaasti. Kieli, kulkureitit, pyörällä ajo, hampaiden pesu ja se nukkekodin laatikko päätyy ”oikealle” paikalleen, kun äiti tarpeeksi monta kertaa leikin jälkeen palauttaa sen keittiökokonaisuuteen. Aivoille on siis ekologista, että meidän ei tarvitse ajatella ja havainnoida kaikkea koko ajan uutena – voimme siis käyttää vanhaa tietoa ja kokemusta apuna.
Automaattiaivoista tulee kuitenkin jossain vaiheessa haaste. Jos ajattelemme esimerkiksi kiirettä: kiireessä toimimme totutun mallin mukaan, koska vanhan mallin mukaan toimiminen on nopeaa. Puhutaan myös suorittavasta työstä. Suorittaminen on ihan jees – jos haluamme pysyä paikoillamme ja toteuttaa sitä vanhaa, joka jo on. Mutta jos haluamme luoda uutta työssä tai omassa elämässä, meidän on luovuttava automaattiohjauksesta.
Kun automaattiohjaus vähenee, tietoisuus kasvaa – tai toisinpäin. Kun tietoisuus kasvaa, ymmärrys kasvaa ja samalla mielikuvituksen rajat venyvät. Ja kun mielikuvituksen rajat venyvät, voimme alkaa luoda uutta. Kirjassaan Toiveista totta Wayne W. Dyer (Basam Books, 2013) kirjoittaa:
“Jos kaikki, mikä nyt on olemassa, oli kerran kuviteltua, kaikki se, minkä haluat olevan olemassa sinua varten tulevaisuudessa, on kuviteltava nyt.”
Lapsi luo niin kauan uutta, kunnes laitamme hänet “kuosiin” – sellaisissakin asioissa, joissa ei tarvitsisi. Itse luulemme, että olemme onnistuneet elämässämme, kun toteutamme sitä, mikä jo on. Mutta lukkiutumalla siihen, mikä jo on, jäämme eiliseen.
Me ihmiset olemme luojia. Jokainen meistä luo oman todellisuuden ja tulevaisuuden – joko omien rajoitusten tai mielikuvituksen rajattomuuden kautta. Joko jatkamme samaa tai teemme tietoisuudessamme tilaa uudelle.
Aika monella yrityksellä menisi paremmin, jos lapset saisivat vaikka kerran kuussa opettaa yrityksessä luovaa ajattelua. Ja aika moni meistä olisi onnellisempi, jos leikkisimme ja hulluttelisimme, antaisimme tilaa luomisen suurelle voimalle, ilolle.
Jospa aloittaisit siitä, että pesisit tänään hampaat eri järjestyksessä?
Läsnäolosta on tullut yksi työni pääteemoista. Selkeästi se on myös yksi tämän hetken tärkeimpiä aiheita. Halusin hieman avata käsitettä ja erilaisia näkökulmia siihen. Koska termi on ollut laajassa käytössä jo jonkin aikaa, se on alkanut saada hyvin erilaisia merkityksiä. Usein törmään läsnäoloa käsittelevissä keskusteluissa näkemyksiin jotka eroavat asian perinteisestä merkityksestä olennaisesti. Mitä se sitten on?
Tietoisuus/mindfulness ja läsnäolo.
Nämä kolme termiä rinnastetaan varsin usein tänä päivänä. Sille on perustelunsa mutta samalla se on tuonut omat haasteensa asiasta puhumiseen. Siinä missä tietoisena oleminen tai tietoisuuteen – havaintoon tai havaitsijaan samaistuminen usein on edellytys läsnäololle, se voi myös olla tästä hetkestä ja arjen tilanteista poistumista. Mindfulness:n merkitys epäilemättä voidaan liittää tietoisuuteen. To live mindfully – tietoisena eläminen taas on enemmänkin tietoista elämistä – läsnäoloa. Tietoisuus sanana on substantiivi. Tietoinen on tilaa kuvaava adjektiivi. Tietoinen eläminen, läsnäolo, on verbi.
Tiedän, sanat ovat kömpelöitä ja mikä tahansa sanalle annettu merkitys on aivan yhtä hyvä kuin toinenkin. Pohdinpahan ääneen.
Inspiraationi tähän tekstiin syntyi siitä, että monet näkemykset kertovat kantajansa pitävän läsnäoloa tilana jossa mikään ei kosketa, tunnu miltään ja on nähty etäältä. Tietoisuutta se voi olla, mutta että läsnäoloa? Tunteminen, aistiminen, työskentely, mikä tahansa tietoinen sellainen. Antautuen, kokien ja hetkeen rentoutuen, kuulostavat enemmän läsnäololta. Tälle hetkelle ja kaikille sen väreille olemiselta. Tietoisesti, mutta silti karkaamatta tietoisuuden etäisiin ja kirkkaisiin maisemiin. Läsnäolo tuntuisi enemmänkin tietoisuuden ja sen kirkkauden tuomiselta tähän hetkeen.
Heittäytymistäkö?
Toisinaan läsnäoloa kuvataan tilana jossa teet jotain täysin keskittyneenä. Useat kokevat keskittymisen olevan synonyymi läsnäololle. Toiset heittäytymisen ja tähän hetkeen antautumisen. Mutta jos teen tämän kaiken vailla tietoisuuden tuomaa selkeyttä, olenko läsnä? Voinko olla keskittyneenä olematta silti juurikaan läsnä, itsessäni, tietoisena ja vahvasti kokevana? Usein johonkin keskittyminen tai heittäytyminen on vain sitä, että asia ja sen energia vie minut mennessään. En ollut läsnä, koska en itseasiassa ollut edes tietoinen siitä mitä tapahtui, se vain tapahtui kuin automaattisesti.
Tietoisuustaidot eivät ole elämästä karkaamista varten. Elämä itsessäänkään ei taida olla siitä karkaamista varten, vaikka tällaiseen usein törmää niin henkisessä harjoittajassa kuin tietoisuustaitojen oppijassa. Elämän, tämän hetken, itsen ja tarkoituksen ytimeen pääsee kiinni vain niiden kokemisen kautta, mahdollisimman tietoisen sellaisen. Läsnäolevan.
Olet erittäin tervetullut Läsnäolo kertoo kuka sinä olet- ilmaisluennoille. Luennoilla käsittelemme ja koemme sitä, mitä läsnäolo todella on. Pohdimme myös läsnäolon syvempää merkitystä sen paljastajana kuka me todella olemme. Seuraavien luentojen tarkat ajat löytyvät uutiskirjeestäni tämän linkin alta. Samassa uutiskirjeessä myös monta muuta hyvää juttua.
Saankohan koskaan lapsenlapsia? Tämä yllättävä ajatus pullahti mieleeni metsälenkillä. Omat tyttäreni niitä varmaan joskus hamassa tulevaisuudessa toivoisivat, mutta kunnon siittiöistä on tänä päivänä pulaa.
Suomalaismiesten sperma on laadultaan surkeaa. Kun vielä kymmenen vuotta sitten kansakuntamme miehet saivat kehuja maailman laadukkaimmasta spermasta, nykypäivän nuorten miesten spermassa ei ole samaa vipinää.
Syitä sperman laadun romahtamiseen on useita, mutta valtaosa niistä on ympäristöperäisiä. Elämme ympäristömyrkkyjen, muoviyhdisteiden, homemyrkkyjen, maalikemikaalien, saasteiden, lisäaineiden ja sähkömagneettisten kenttien tykityksessä. Jo pitkään on puhuttu ftalaateista, hormonihäiritsijöistä, jotka eläinkunnassa naisistavat uroksia. Ympäristötekijät rassaavat, mutta Suomen urhot saisivat katsoa myös peiliin.
70 prosenttia suomalaisista miehistä on ylipainoisia tai lihavia. Rasva lisää naishormoni estrogeenin määrää miehillä ja myös lämmittää siittiöiden syntysijaa kiveksiä – ja kiveksethän viihtyvät viileässä. Ja kun vyötärö suurenee, myös aivot kutistuvat. Mitä tehdä kun sekä ala- että yläpää ovat huteralla pohjalla?
Rakentamisesta innostuneet miehet ostavat laadukkaita materiaaleja talonsa perustuksia varten ja haluavat tehdä pohjatyöt kunnolla, jotta talo kestää isältä pojalle ja kenties vielä pojanpojalle. Eikö samanlaista laadukkuutta kannattaisi soveltaa myös oman temppelin: kehon rakentamiseen? Kun olemme sitä mitä syömme, eikö kunnollisiin, aitoihin ja luonnollisiin rakennusaineisiin satsaaminen olisi suurta viisautta jo lapsesta lähtien? Priimaa syntyy vain priimasta.
Aivoista innostuneena ja asiaa tutkineena pohdiskelen myös johtuuko Suomen nuorten miesten siimahäntien joukkotuho osittain myös siitä, että pojat ja miehet kulkevat kännykkä taskussa ja istuvat läppäri sylissä? Tai altistuvat hermomyrkyille homeisissa kouluissa tai työpaikoilla? Jos tilastoihin on uskomista, moni tämän päivän nuorista miehistä on leikkinyt ensi leikkinsä kosteusvaurioisessa kodissa tai päiväkodissa. Ja siellä niitä siittiöiden joukkotuhoaseita myös syntyy.
Jos alapäässä ei ole vipinää, ei sitä ole monilla tämänpäivän parikymppisillä enää yläpäässäkään kymmenen vuoden kuluttua, jos eläminen täällä jatkuu samaan malliin. Kun 3G- tai 4G-älypuhelin ja langaton läppäri tai iPad ovat parhaat kaverit niin koulussa, töissä, kotisohvalla kuin sängyssäkin, voi terveille aivoille sanoa hyvästit.
Sitä mukaa kun yhteiskuntamme laitteistuu, sitä mukaa myös keskittymis- ja muistiongelmat lisääntyvät. Yhtä lailla masennus- ja alakulo-oireet luikertelevat elämään, kun nukutaan liian vähän tai unirytmi on sekaisin. Tilastojen kertomaa on sekin, että suomalaiset nuoret nukkuvat vähiten Euroopassa.
Laitteiden ja television äärellä syödään ravinneköyhää mättöä ja siemaillaan litratolkulla keinotekoisilla makeutusaineilla rikastettua kolaa tai energiajuomia. Näillä eväillä ei rakenneta teräviä ja terveitä aivoja saati vilkkaita ja laadukkaita siittiöitä.
Samaan aikaan tyrkyllä on valtava määrä terveyttä edistävää ja ylläpitävää tietoa, joten apua etsivä löytää sitä varmasti. Jos elämäänsä haluaa muuttaa ja aivojaan ajatella, voi tänä päivänä hurahtaa niin liikuntaan, maadoittumiseen, superfoodeihin, hortaan, raakailuun, karppaukseen, lääkinnällisiin sieniin kuin paleoruokavalioonkin – vain netissä surffaamalla tai Facebookia lukemalla.
Kun valtavirta sairastuu, näivettyy, ja anteeksi vaan tyhmistyykin, pieni ja aktiivinen pioneerijoukko raivaa tietä ja näyttää esimerkkiä kuinka omilla teoillaan ja elämäntapamuutoksillaan voi kirkastaa aivonsa, peruuttaa kenties syöpänsä ja autoimmuunisairautensa, vaalia terveyttään ja monenlaista suorituskykyään. Ilahduttavaa on se, että monet näistä terveysvetureista ovat nuoria ja vireitä miehiä.
On mielenkiintoista seurata tätä ihmiskoetta, jossa havahtujat ottavat elämän ohjakset omiin käsiinsä ja raivaavat tietä muillekin halukkaille. Ja jossa osa karsiutuu ja dementoituu jo ennen kuin juhlii edes viisikymppisiään.
Mihin sinä kuulut tai mihin haluaisit kuulua? Haluatko kantaa vastuuta itsestäsi ja läheisistäsi? Haluatko elää pöhnässä ja lääkittynä vai vireänä ja elävänä? Valinta on sinun.
Tunnustan, että haluaisin tulevaisuudessa isoäidiksi. Mummuksi, joka veisi lapsenlapsiaan metsään, vesille ja tulille, musiikin ja aitojen ruokaelämysten äärelle. Mummuksi, joka kertoisi tarinoita seikkailuistaan maailmalla ja opettaisi lapsenlapsilleen oman ukkinsa ja isänsä viisauksia luonnosta.
Siksi heitän palloja teille kaikenikäisten poikien äidit, siskot, kummit, naapurit, työkaverit ja mummit. Sanokaa pojille ja aikuisille miehillekin, että kännykkä ei kuulu housuntaskuun eikä läppäri syliin.
Vinkatkaa myös lempeästi, että kolajuomat syövät siittiöitä ja läski kutistaa aivoja. Myrkyistä ei kannata alkuun paasata, mutta sukukalleuksien suojeluun voitte kannustaa. Kun miehen ruokavalioon lisätään kolme kovaa: kurpitsansiemeniä, maitohorsmateetä ja macaa, päästään jo hyvään vauhtiin.
Minussa on osa, joka kuiskii äänettä. Se ei tuomitse, vaan suo valonsa omenapuulle, yhtä lailla kuin sen oksan katkaisevalle. Vaikka se ei olisi aina pinnalla, se on aina läsnä. Se osa on iäti tyyni. Olin millainen hyvänsä, se ei muutu. Se vain tarkkailee. Se rakastaa, kuin meri rakastaa suurinta aaltoaan ja pintansa pienintä värettä.
Minussa on myös osa, joka etsii jatkuvasti. Se tavoittelee oivallustensa latvoilla sisempää olemustani. Se on vahva, se tanssii tuulessa. Kun on satanut kyyneliksi asti, se kimaltelee kauniisti, puhtaana ja nöyränä elämän edessä. Hiljalleen se laajenee jokaiseen suuntaan, hapuillen ympärilleen, mutta aina ylöspäin, kohti valoa.
Se osa, jonka useimmat kuulevat ja johon he ensiksi kiinnittävät huomionsa, on herkkä ja kevyt, kuin pieni värisevä lehti tuulessa. Joskus se lepattaa iloiten, ja joskus tanssii myrskyn vietävänä, kunnes irrottaa otteensa ja leijailee kevyesti maahan. Maatuu surusta, herää pienestä hymystä. Ruokkii jälleen ikuista etsijää, joka on aina perillä, aina matkalla.
Ulkoinen olemukseni muuttuu jokaisena elämäni vuodenaikana, se on kuin ääni. Se aaltoilee ja muuttaa muotoaan jokaisen uuden pinnan syleilystä. Jokainen katse on uusi maa, jonka jokainen uusi hymy houkuttaa väreihinsä. Kaikki mikä on nähtävissä, muuttuu alati. Hitaasti tai nopeasti, mutta muuttuu. Se mikä ei muutu, on hiljaisuus. Sisin. Ääni syntyy siinä ja katoaa siihen, mutta hiljaisuus on ollut, on, ja tulee aina olemaan. Ne ilot, naurut, surut ja itkut joissa lehteni havisevat, muuttuvat jatkuvasti, mutta se hiljainen tila hymyn ja kyyneleen välissä on perimmäinen olemukseni. Sieltä kumpuaa luovuus. Aitous. Jokin joka ei tule minusta, vaan minun kauttani. Se tunne joka välittyy, ei ole minua, se on yhteinen hetki minuuden ja sinuuden välillä. Iätön, ajaton ja rajaton sävel, johon sointimme yhtyvät yhdeksi kauniiksi kappaleeksi, sen ajaksi kun kohtaamme toisemme ja unohdamme itsemme.
Synnyn uudelleen jokaisen sydämeni lyönnin välisestä kuolemasta. Tiedän olevani valmis joka ikinen sekunti, kun ulos- ja sisäänhengitys antavat toisillensa merkityksen. Sillä hetkellä minä en tavoittele mitään. Olen avoinna. En minkään ylä- enkä alapuolella, enkä siksi edes keskellä, ja samalla, olen niitä kaikkia yhtä aikaa. Sillä hetkellä ei ole minua tai mitään missä olla. Sillä hetkellä vain On. Hiljaisuus.
Hyväksyn läsnäolevan hetken katseeni hyväillessä jokaista pintaa jolle se laskeutuu, kuin ennen näkemätöntä ja kokematonta Jumalaista luomusta. Vapaudun mieleni kahleista. Juuri nyt olen ensimmäinen ja viimeinen ihminen maan päällä. Kotona. Ensimmäinen hengenveto ja parkaisu, itku olemisen ilosta. Hiljainen hyväksyntä. Kuuntelen. Eikä minulla ole mitään mitä pelätä, sillä katson itseäni maailmankaikkeuden mittaisesta kokovartalopeilistä. Ymmärrän, että olen pakoillut sisimpääni vain kokiessani, etten ole kaiken sen rakkauden arvoinen mitä näen ympärilläni.
Elämä ojentaa kätensä aamun ensimmäisten valonsäteiden suudellessa sinikelloja. Siihen hetkeen minä unohdun. Juuri kun ensimmäinen valonhiukkanen halkaisee pimeyden ja terälehti ojentaa violetit huulensa, katoaa se joka ottaa aikaa. Kyyneleet silittävät hymyyn kohonneita poskipäitä, enkä tiedä miksi. Eikä minun tarvitse, sillä se mikä soi, on perimmäinen olemukseni. Iätön, ajaton ja rajaton. Hiljaisuuden ääni.
Tästä ei ehkä resepti yksinkertaisemmaksi voi mennä, mutta ajattelin sen silti täällä jakaa ja samalla hehkuttaa hiukan höyrytyksen hyötyjä.
Valmistan nykyään lähes kaikki kasvikset höyryttämällä, koska siihen jää koukkuun. Höyryttäminen on helppoa, nopeaa ja siten saat raaka-aineen hyödyt tehokkaimmin käyttöösi. Siinä vitamiinit ei liukene keittoveteen, kun pelkkä vesihöyry kypsentää kasvikset. Höyryttämisen nopeaksi tekee se, että siinä tarvitsee keittää vain pieni määrä vettä. Höyrytyksessä ei tarvitse myöskään käyttää lainkaan rasvaa, jolloin turhat kalorit ja kuumennetun rasvan haitat jää pois. Höyrytettyjen kasvisten ja juuresten maku on myös paljon parempi kuin vedessä keitettyjen ja rakennekin säilyy sellaisena kuin sen kuulu olla.
Höyrytyskattila (sellainen tavallisen kattilan sisään tuleva lisäosa) on hyvä hankinta, varsinkin jos tekee suurempia määriä kasviksia kerrallaan. Mutta pienempiä määriä voi hyvin myös tehdä ihan perinteisellä siivilällä, joka kooltaan istuu hyvin kattilaan. Höyryttämällä voit kypsentää oikeastaan mitä vain; lihaa, kalaa ja kasviksia. Mutta erityisesti juurekset ja erilaiset kaalit saa mielestäni tosi maukkaiksi höyryttämisen avulla. Yleisin ”pikaruokani” on höyrytetty parsa- ja kukkakaalilisuke, makrilli tomaattikastikkeessa ja valkosipulikermaviili. Suosittelen.
Höyrytetty kaalilisuke
Kukkakaalia
Parsakaalia
Emmental juustoa
Ruususuolaa (ei välttämätön)
Laita kattilan pohjalle muutama sentti vettä. Laita sopiva määrä kumpaakin kaalia höyrytyskattilaan tai siivilään. Laita siivilä sopivan kokoisen kattilan sisään siten että kasvikset ei kosketa vettä. Laita päälle kansi ja anna veden kiehua n. 5 – 10 min. kunnes kaalit on sopivan pehmeitä (varo kuitenkaan kypsentämästä liikaa, jotta jää hieman pureskeltavaakin). Ota kattila pois liedeltä, ripottele kaaleille hiukan juustoraastetta ja anna juuston sulaa kannen alla vielä hetki. Lisää kaaleille halutessasi ruususuolaa ja syö heti.
Minulla on oikeus odottaa, että poliitikot ja muut päättäjät tekevät päätöksiä, jotka tuntuvat hyviltä. Haluan lisää oikeuksia. Mielellään oikeuden erottaa poliitikkoja. Oikeudet ovat kansalaisen valtaa. Oikeudet ovat tie kohti hyvää elämää. Oikeudet ovat oikeuteni.
Voin pahoin. Tunnustan, koen itseni ärsyyntyneeksi. Minulle suurin osa edellä kirjoittamastani on valetta. Kauniiseen paperiin käärittyä kakkaa. Herkullista myrkkyä, joka johtaa pahanlaatuiseen krapulaan. Krapulaan, joka tuntuu tuskalta, ja jonka aiheuttajaa on paljon vaikeampi tunnistaa kuin alkoholia. Oikeuksiin tukeutuminen on huume, joka aiheuttaa viinaa pahemman riippuvuuden. Haluan käyttää sitä jatkuvasti, mutta koukkuun jäämistä on vaikea tunnistaa ja tunnustaa.
No, peruutetaan hiukan. On toki ihmisiä, joilla on vain oikeuksia. Yksi osa heistä lienee imeväisiä. Heidän elämänsä ja hyvä olonsa on täysin toisten ihmisten vastuulla. Osa oikeutettujen ryhmästä lienee ikähaitarin toisesta päästä. Ihmisiä, jotka esimerkiksi vanhuuden sairauksien takia ovat muiden huolenpidon varassa. Heistä monet elävät mielessään uudelleen omaa lapsuuttaan.
No, entäs me muut. Miksi en koe, että minun tulisi olla holhouksessa, vaikka se saattaisikin joskus olla hyödyksi? Miksi en halua, että toimintaani tai käyttäytymiseeni puututaan? Siksi, että pidän itseäni aikuisena, joka vastaa itsestään. Osaan olla vastuussa siitä, mitä teen. Miksi en pidä edes siitä, että minua neuvotaan? Siksi, että jos vaikka töppäisin, olen itse vastuussa senkin seurauksista. Olen siis aikuinen ja se ilmenee siinä, että olen vastuullinen ja vastuussa. Kyky kantaa vastuuta tekee minusta täysivaltaisen aikuisen.
Siis mikä se sana olikaan??? Vastuu! Haluan olla vastuullinen ja pidän kykyäni kantaa vastuuta aikuisuuteni ja täysivaltaisuuteni osoituksena. Silti keskityn oikeuksieni vahtaamiseen ja syyllisten osoittamiseen sen sijaan, että painottaisin asioita, jotka tekevät minusta täysivaltaisen kansalaisen. Kykyyn ja haluun kantaa vastuuta.
Kun oikeuteni on saada tasavertaista kohtelua, niin mitä vastuuta se minulta edellyttää. Kun oikeuteni on saada mielipiteeni kuuluviin, mikä on silloin vastuuni? Entä jos haluan mielekkään työn, kohteliasta ja huomioivaa yhteistyötä tai paremman toimeentulon. Mikä on minun vastuuni silloin, kun otan oikeudekseni odottaa suomalaisille työtä tai erilaisuuden hyväksymistä? Entä silloin, kun otan oikeudekseni tuomita tai arvostella toisille henkilöille kuvittelemiani pyrkimyksiä?
Milloin minä ja me täysivaltaiset kansalaiset vaihdamme toisten syyttelyn ja oikeuksiemme puolustelun oman vastuumme esilletuomiseen? Milloin kerron, että myös minä voin tehdä lukemattomia asioita yhteisen elämämme parantamiseksi? Milloin olen riittävän aikuinen ymmärtämään, että voin vaikuttaa asioihin vain toimimalla kohti jotain sen sijaan että etsin syyllisiä?
Niin, ei kuulosta kivalta. Taivaanrannassa näkyy myrskynpoikasia. Taidan joutua erimielisyyksiin ensin itseni ja sitten myös muiden kanssa. Joudun pois omalta mukavuusalueeltani. Joudun itse tyhjentämään kenkäni hiekasta, ryömimään turvaan aidan ali ja toisinaan päättämään syönkö kuivattua vai hapatettua kalaa. Olisiko tarpeellista kysyä, että kenen vastuulla on taklata minua uhkaava myrsky, ymmärtää, mitä oikeasti elämältäni haluan, tyhjentää kenkäni hiekasta ja tarjota hapatetun kalan tilalle graavilohta?
Olisiko jatkuvan krapulani syy siinä, että keskityn oikeuksiini ja kertomaan kenen syytä ongelmat ovat? Samalla vien tietämättäni aikuisarvostuksen itseltäni. Osoitan itselleni, että minulla ei ole kykyä kantaa vastuuta.
Haluan tehdä muutoksen. Kutsun itseni aikuisten valtakuntaan. Aloitan tunnustamalla vastuuni jokaisesta asiassa, jonka koen oikeudekseni. Hyväksyn vastuun itsestäni. Esimerkiksi sen että kukaan muu ei loukkaannu, harmistu, turhaudu kuin minä itse. Hyväksyn vastuuni tasavertaisen, myötätuntoisen, kiireettömän, ihmisläheisen elämän rakentamisesta. Opettelen ymmärtämään, että kaikki mitä vastustan ravitsee juuri sitä, mistä kuvittelen haluavani eroon. Ja tulee olemaan hetkiä, jolloin tuota kaikkea en muista, jaksa tai osaa. Silloin hyväksyn tilanteen, enkä syytä siitä ketään, en edes itseäni.
Tuijotan kuvaa violetista tötteröpäästä ja syljeneritykseni alkaa välittömästi. Tunnen suussani tuon kaunottaren aromaattisen maun ja laitan silmät kiinni ja rauhoitan hengitystäni. Vielä on sinniteltävä huhtikuun loppupäiville. Hortoilijan piinaviikot ovat alkaneet…
Vaikka yöpakkaset ovat vielä todella kirpakoita, päivisin lämmittävä aurinko rei’ittää lumihanget sienimäisiksi ja hurmaavan kimaltaviksi. Paahteisilla paikoilla lumi sulaa silmissä ja samaan aikaan minä muutun malttamattomaksi. Etsin luonnossa pälviä, nuuhkin ilmaa ja odotan kulinaristin keväistä ihmettä: violettia tötteröpäätä – maitohorsmaparsaa.
Samaan aikaan kun intohimoiset viherpeukalot kasvattavat pieniä hyötykasvien taimia ikkunalaudoillaan munakennoissa tai turveruukuissa ja suunnittelevat mielessään hyötypuutarhansa jokaisen kolkan istutukset, me hortoilijat laskemme vielä pakasteessa olevien voikukkien, vuohenputkien, nokkosten, ja siankärsämöiden määrän ja säännöstelemme syömistämme, jotta antimia riittää vielä huhtikuulle. Aika maaliskuun alusta huhtikuun loppuun tuntuu usein ikuisuudelta.
Etelässä huhti-toukokuussa
Meillä eteläisessä Suomessa hortoilusesonki alkaa huhti-toukokuun vaihteessa hyvinä keväinä. Mitä pohjoisempana isoa maatamme asutaan, sitä kauemmin hortoilija joutuu odottamaan. Vaikka suu jo napsaa vihreiden herkkujen perään, mielenhallintaa on harjoitettava. Kevättä ei voi jouduttaa.
Aivan kuin intohimoinen oliiviöljyn rakastaja tai viineihin hurahtanut odottaa uuden sadon ensimmäisiä maistiaisia, minä odotan maitohorsmaparsaa, pientä pönöttävää, sinipunaista tötteröpäätä, joka puskee pintaan vielä muuten melko värittömästä maasta.
Kerään näitä kaunottaria suodatinpusseihin ja maltan tuskin odottaa kotiin pääsyä. Siellä herkut saavat lempeän muutaman minuutin höyrytyksen, luomuvoita, sormisuolaa ja sitruunaa hunnukseen ja ah, makuelämys on vuodesta toiseen yhtä ihana. Minun suussani tavallinen parsa jää selkeästi alakynteen.
Ensi hortan maku on joka vuosi yhtä nautinnollinen. Raikas, aromaattinen ja jäljittelemätön. Sitä paitsi jokainen suupala saa kehonkin euforiaan. Hyvästi väsähtänyt iho, maksa ja munuaiset. Uusi kevät tuo luonnon omat superfoodit tullessaan ja hortoilija on kiitollinen.
Äitienpäiväksi herkkuaamiainen
Äitienpäivän aikaan hortan satokausi täällä eteläisessä Suomessa on nupullaan. Pihamaalla kasvun ihmettä saa seurata päivittäin. Kas siellä ovat ensimmäiset vuohenputkivauvat, kas tuolla vanhalla tutulla paikalla valoa kohti kurottelevat sileälaitaiset voikukanlehdet ja siankärsämöt.
Aamiainen muuttuu juhlalliseksi, kun leivänpäälliset voi hakea omalta kotipihaltaan ja smoothien superraaka-aineet kasvavat muutaman askeleen päässä. Toki tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin hakea ruokapöydän parhaimmat ja terveellisimmät antimet kilometrin säteeltä ja omasta pihapiiristä. Kuljen paljain jaloin pihalla yöpaidassa ja iloitsen siitäkin, että tämän satokauden antimien hiilijalanjälki on nolla.
On vaikeaa istua tietokoneella ja keskittyä Hulluna hortaan -kirjamme viimeisiin metreihin, kun jokainen kappale, jota kirjoitan tai kuva, jota katson, muistuttaa tulevan satokauden ihanuudesta. Olen onnellinen kevään tulosta, jotta taas kerran saan jakaa hortoilun ilosanomaa ja sytyttää ihmisissä kipinän villivihannesten ihmeelliseen ja herkulliseen maailmaan. On palkitsevaa saada meilejä juuri hortoiluun hurahtaneilta nuorilta tai vaikkapa eläkeikää lähestyviltä pariskunnilta, jotka ovat hortoilusta löytäneet yhteisen harrastuksen, joka tuo elämään lisää terveyttä, herkullisia makuelämyksiä ja luonnossa liikkumisen iloa.
Tunnetko sinä villivihannesten kutsun? Jos kaupan ruukkusalaatti tökkii tai haluat elämääsi lisää virkeyttä, terveyttä ja herkullisia makuelämyksiä, kurkkaa nettisivuillemme www.hortoilu.fi. Saat sieltä esimakua villivihannesten innostavasta maailmasta.
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Havahduin siihen, että olen tornitalomme ainoa vaaleahiuksinen nainen. Huolimatta siitä, mitä teen, sanon tai miten toimin, erotun joukosta. ”Mitä muut ajattelevat” menettää tai muuttaa merkitystään. Kieltä ei ymmärrä, sanoilla ei ole merkitystä. Vain eleillä, katseella, ryhdillä.
Kesällä tulee kaksi vuotta siitä, kun muutimme vieraaseen kulttuuriin. Tässä ajassa koen, että minusta on ensi kertaa elämässäni tullut erillinen. Seison omilla jaloillani. Mutta yhtä tärkeänä: osaan nojata muihinkin. Fyysinen erillisyys ja jatkuva kokemus jonkintyyppisestä eristyksestä ovat muokanneet minusta myös henkisesti erillistä. Ne ovat ravinneet minua itsenäisyydellä – ja paradoksaalisesti eristyksen kokeminen on ollut myös kokemus vapaudesta.
Kun kokee olevansa erillinen tai eristynytkin, on luonnostaan helpompi olla mitä on.Ei tarvitse verrata muihin. Ei ole valmiita malleja. Kun fyysinen välimatka vanhaan on niin pitkä, ettei ole helppoa turvapaikkaa, minne palata, kun haluaa lohtua tai kun keho huutaa ”juokse”. Silloin ei auta muu kuin hakea – ja löytää – turvaa siitä, mitä sillä hetkellä on. Vieraasta ympäristöstä, ja siitä tutusta, joka on sisälläni.
Mutta ei tarvitse muuttaa kaukomaille kokeakseen erillisyyttä. Saman kokemuksen voi saavuttaa montaa eri reittiä pitkin, vaikka meditaatiolla. Vain yksi henkilö hengittää, hengittäminen on itsenäistä ja oikeastaan hyvin henkilökohtaista. Mutta meditaatiokin on vain toinen tie, tie voi olla vaikka sauvakävelyä tai mökille menemistä.
Erillisyys on erityisen tärkeää myös parisuhteessa ja suhteessa lapsiin. Lapsille se opettaa rajoja (jokainen on oma kokonaisuutensa, jokaisen erillisyyttä pitää kunnioittaa, jokainen lapsi tarvitsee läheisyyden lisäksi erillisyyttä). Parisuhteessa sen sijaan en usko parisuhteen kestävyyteen, jos toisen erillisyyttä ei kunnioita tai toiselle ei anna tilaa kokea yksinoloa.
Erillisyyden kokeminen on välillä myös surullista. Olen yksin. Oma hengitys, itsenäinen, irrallaan muista. Mutta näinhän se lopulta on, halusi tai ei. Erillisyys ei kuitenkaan ole riippumattomuutta, tai riippuvuuden vastakohta. Kaikki me olemme riippuvaisia toisistamme, niin yksilötasolla kuin maidenkin välillä.
Menen tornitalon hissiin, nyökkään hissiin tuleville aasialaisille. Hyppään taksiin metelin keskellä, suljen oven, nojaan ja hengitän. Olen yksin tämän kaiken keskellä, ja onnellinen.
Kahvi on veden jälkeen juoduin neste koko maailmassa. Jotain erikoistahan siinä täytyy olla, kun sitä kerran suurin osa väestöstä nauttii. Monille se maistuu, monille se on jopa pakko, että saa silmät auki. Jotkut kokevat sen vaikutukset pieniksi, osa hyvinkin voimakkaiksi. Itse kuulun viimeiseen ryhmään. Olen kuitenkin halunnut antaa kahville mahdollisuuden. Viime vuonna nautittu kahvi määrä on ollut suurin koskaan, myöskin laadultaan parhain. Mitä ajatuksia tuo musta kiehuva saakaan minussa virtaamaan. Kurkataanpa.
Juuri sen takia, että kahvia kulutetaan paljon, on aiheuttanut tietyn arvon laskun sen tuotannossa. Laatu on vaihdettu määrään ja markkinat (eli ihmiset) määrää pitkälti sen tehotuotannon. Kahvia viljellään niin laajasti, että sen käytössä käytetään kemikaalisia myrkkyjä enemmän kuin juuri missään muussa kasvatetussa tuotteessa. Nämä torjunta-aineet eivät ole kehollemme parasta mahdollista polttoainetta. Sen viljelyssä myös monesti riistetään pientuottajilta, jotka itse eivät välttämättä edes pääse nauttimaan tuotoksista. Surullisimimman esimerkin kuulin Etelä-Amerikan matkalta palanneelta ystävältäni, joka kertoi, että laadukas kahvi, jota paikallisesti tuotettiin meni muihin suihin. Itse paikalliset eivät saaneet kyseistä laatua juodakseen. Se lähetettiin rikkaille ja ”paremmille”, kun itse työntekijät saivat jämät mitkä kerättiin lattioilta.
Suosi luomua ja tuotteita, joissa pystytään tarkistamaan alkuperä ja tuotantoprosessit, mikäli kyseiset asiat sinua kiehtovat. Toki aina Luomu ei ole mikään tae rehdistä pelistä. Monet laadukkaimmat kahvit eivät omaa luomu/virallisia sertifikaatteja. Parasta on suora yhteys, tai tieto siitä mistä juoma tulee. Tämä vaatii paljon aikaa ja resursseja. Vai hetkinen, vaatiiko sittenkään, vai onko tämä ajatus helppo luoda, jotta kupinsa voi rauhassa juoda? Nykyään tieto on hyvinkin vapaata ja toimintatavat saa halutessaan hyvinkin helposti selville. Kerran tehty työ kantaa hedelmää pitemmällekin. Mutta kohtuuden ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että en itsekään tiedä suurinta osaa ajasta miten kahvini on tuotettu. Voimme kuitenkin panostaa aina mahdollisuuksien ja hetken mukaisesti. Ennenkaikkea hyväksyvästi.
Mitä kahvi edes on?
Kahvi on puussa kasvava papu, joka itse asiassa on siemen. Ensimmäistä kertaa maistaessani kahvipapuja suoraan puusta, yllätyin suuresti sen makeudesta. Se oli kaikkea muuta kuin olin siltä odottanut. Tämä johtuu siitä, että meillä myytävä kahvi on paahdettu. Se on siis kuumakäsitelty, parhaassa tapauksessa useita kuukausia, jopa vuosia sitten.
Paahtamisessa käytetään korkeaa lämpötilaa hyvin pienen ajan, jonka jälkeen sen annetaan jäähtyä myös nopeasti, jotta saavutetaan haluttu paahtamisaste. Tämän vuoksi meillä nautittava kahvi ei ole tuoretta, ellet saa käsiisi käsittelemättömiä kahvipapuja.
Mietitäänpä perunaa. Kun keität ne, yleensä nautit ne samantien. Mitä tapahtuisi, jos keittäisit perunat ja söisit ne viikon päästä? Entä jos keittäisit, pistäsit ne pakettiin ja jättäisit ne hyllylle useiksi kuukausiksi?
Tuore on aina tuoretta, silloin saamme siitä eniten elämänvoimaa. Tuotantotapa vaikuttaa aina kokonaisuuteen.
Tämä kaveri käytti aitoa tulta paahtamisessa.
Tarkoittaako tämä sitä, että meidän nauttimamme kahvi on täysin hyödytöntä?
Ei missään nimessä, jo pelkästään tummalla paahdolla on havaittu suuria terveysvaikutuksia makunsa ohella. Kahvi luonnollisessa muodossa on täydellinen pakkaus, jonka luonto on meille suuunnitellut. Kuten moni luonnon yrtti ja kasvi, se sisältää lääkinnällisiä ja terapeuttisia vaikutuksia kohtuudella käytettynä.
Suurin osa (ellei kaikki?) tutkimuksista mitä kahvista on toteutettu, on tehty paahdetulla kahvilla. Ei siis luonnosta löytyvässä käsittelemättömässä muodossa. Tutkimuksissa tummalla paahdolla on ollut parempia vaikutuksia terveyteen, kuin mitä vaaleammalla serkulla. On myös hyvä muistaa, että kahvista tehdään hyvin monenlaisia tutkimuksia, monenlaisilla eri rahoittajilla, joilla on aina tietty tarkoitus tutkimuksissa. Kahvin haittavaikutuksista ollaan puhuttu myös paljon. Erityisesti kofeiinista kiistellään kovasti. Hyvä on kuitenkin muistaa, että kofeiinitutkimukset tehdään usein eristämällä ainesosaa itse kahvista. Kokonaisuus pistetään palasiksi ja unohdetaan kaikki kahvipavun ympärillä olevat asiat, jotka vaikuttavat sen vaikutuksiin. Kofeiini ei ole koko tarina kahvista.
Yksi elementti mitä harvoin käsitellään on kahvin karvas maku. Mistä se johtuu, että moni meistä halajaa kahvia? Johtuisiko se opitun tavan lisäksi, karvaiden makujen puuttumisesta ruokavaliostamme? Näistä makuelämyksistä opimme pitämään iän ja kokemuksen karttuessa. Monella meistä saattaa ruokavalio koostua pelkästään makeista ja suolaisista kohtaamisista kielenpäillämme, karvaan ja happaman (sekä umamin) jäätyä huomattavasti vähemmälle. Kyse on kuitenkin aina tasapainosta, myös makuelämyksissä. Tasapainon uupuminen, yksi syy lisää miksi monille kahvi maistuu?
Kahvi ja terveys?
Kahvi sisältää runsaasti antioksidantteja, lisäksi kahvi on yhdistetty pitkäikäisyyteen, sekä mm. näitä vaivoja sen on koettu hyödyntävän: Diabetes, alzhaimer, aivoperäiset ja muistiin liittyvät tilat, sekä veren kulkua se voi avittaa. Kahvissa, kuten raaka kaakaossakin on satoja, ellei tuhansia aktiivisia ainesosia, joiden vaikutusta ei vielä täysin ymmärretä. Tulevaisuus tulee meille varmasti paljastamaan mitä taikavoimia löydämmekään täysin tuoreista kahvin pavuista. Mutta sitä odotellessa, jos sinulla on mahdollisuus, niin paahda omat kahvin siemenet, mikäli haluat päästä askelta lähemmäs tuoreempaa versiota.
Tai valitse aina tilanteen mukaan parasta mahdollista. Jo paahdetuista kokonaisista kahvipavuista tehty kahvi on huomattavasti tuoreempaa, kuin valmiiksi murskatut siemenet. Kahvissakin, kuten pähkinöissä ja siemenissä, on paljon rasvaliukoisia yhdisteitä, jotka alkavat härskiintymään, kun kuori murretaan. Tämän takia se säilyy mukavasti suojissa kokonaisessa muodossaan.
Ja muista nämä on vaan ehdotuksia, ehdottomuuksien sijaan. Ehkäpä huoltoasemalla nautittu koko päivän seissyt kahvi ja erityisesti hetki ystävien seurassa, on terveydellesi se kaikkein tärkein tekijä, ei niinkään juoman takia, vaan sosiaalisen kohtaamisen vuoksi. Sitähän kahvi parhaimmillaan on, aktivoivaa, seurusteluun yllyttävää nautintoa. Ei tehdä asioista liian vaikeita tai pakonomaisia.
Tässä vielä muutamia ajatuksia kahvin käyttöön.
Mahdollisuuksien mukaan puhtaasti viljeltynä kokokahvinsiemeniä.
Mitä tummempaa, sen parempaa. Reilukauppa toimi ainakin Karibialla vieraillessani. Toimiiko reiluus kaikkialla, hyvin vaikea sanoa. Tutkimukset jatkuvat.
Mustana käytettynä hyödyt positiivisista vaikutuksista. Maito, kuten myös sokeri jättävät hyvät ominaisuudet varjoonsa, joten nauti mustana, tai kokeile seuraavia.
Kahvi + 1tl raakakaakaota + 1 tl kuumentamatonta hunajaa. Tämä on loistava hormonitoiminnan buusteri, joka mahdollistaa mm. b-12 vitamiinin paremman imeytymisen. Lisää halutessasi vielä kanelia ja kardemummaa, jotka tuovat terveyden lisäksi unohtumattoman makuelämyksen kielen päillesi.
Kahvi + Pakurikääpätee. Toimii kuljetusaineena pakurin lääkinnällisille ainesosille, jotka tasapainottavat myös kahvin vaikutuksia. Henkilökohtaisesti olen kokenut erittäin miellyttäväksi yhdistelmäksi yhdistää Reishi (supernatural mushroom)-nimistä sientä kahvin joukkoon. Saatat yllättyä aivotoiminnan ja selkeyden lisääntymisestä, puhumattakaan yleisen elämänlaadun noususta.
Yksi huomio mikä monesti tehdään on, että kahvi olisi epäterveellistä elimistölle. Niinkuin meillä länsimaissa on tapana, takerrumme helposti yksittäisiin asioihin, unohtaen suuremman kuvan. Alkuperäiskansat ovat perinteisesti nauttineet kofeiinipitoisia kasveja ympäri maailmaa. Ei kuitenkaan päivittäin samoja, vaan vaihdellen ja rytmittäen eri kasveja, jolloin lääkinnällisyys pääsee kukoistamaan ja ruoka-aineissa saadaan suurempi vaihtelevuus. Niinkuin kasveissa, myös stimulanteissa tämä on hyvä pitää mielessä. Vaihtelevuus, kohtuus ja laatuun panostaminen.
On toki mahdollista, että ylikäytämme kahvia, jolloin se on kaikkea muuta kuin hyödyllistä. Aktivoiden kehoamme liikaa, vieden yöunia, pistäen elimistöä ja hermostoa ylikierroksille, vaikeuttaen mm. uusiutumisprosesseja. Kyse on kohtuudesta. Mikäli keho on väsynyt ei se kaipaa lisää kahvia, vaan lisää LEPOA.
Avain onneen löytyy sisimmästä ja sen toteuttamisesta täydellä sydämellä, jakaen rakkautensa kaikille läheisille. Eli luultavasti kahvin tärkein elementti on sen tuoma jakamisen hetki. Se nautitaan juhlallisesti, irrottaen mielen hetkeksi meneillään olevista askareista. Tällöin se tuo meidät läsnäolevaan tilaan, hienojen ihmisten seuraan. Suosittelen rentoa lähestymistapaa, sellaista joka juuri sinulle sopii. Kahvin kera tai ilman, suhtaudutaan asioihin suvaitsevasti ja jokaisen valinnat hyväksyen. Nautinnollisia ja kanelin tuoksuisia hetkiä sinulle ystävä hyvä.
Tein pitkästä aikaa Hummusta. Se jaksaa aina yllättää hyvällä maullaan. Tarjoilin sitä ystävilleni tsatsikin, salaatin ja yrttilihapullien kera. Hyvää ilmeisesti oli, koska mitään ei jäänyt. Hummuksen pääainesosassa kikherneissä on paljon proteiinia, joten varsinkin kasvisruokavaliota noudattaville se on hyvä tuttavuus.
Hummus on helppo valmistaa, vaikka isompikin määrä kerrallaan. Se säilyy hyvin jääkaapissa ja sitä voi käyttää lisukkeena ihan sellaisenaan tai vaikka alkuruokana tsatsikin ja oliivien kera. Se on myös hyvä voin korvike leivän päälle. Parhaimmillaan se on kuitenkin mielestäni falafelien tai mausteisten lihapullien lisukkeena.
Tämä resepti on suhteellisen suureen annokseen. Puolita se jos et halua syödä sitä montaa päivää.
Hummus
2 tlk luomu kikherneitä
½ dl sitruunamehua
½ dl oliiviöljyä
4 rkl tahinia
2 kynttä valkosipulia
1dl vettä
2 – 3 tl jeeraa, eli juustokuminaa
1 tl ruususuolaa
päälle oliiviöljyä + paprikajauhetta
Sekoita kaikki aineet tehosekoittimessa tasaiseksi massaksi. Tarkista maku. Lisää suolaa/sitruunaa/valkosipulia/jeeraa omien mieltymyksiesi mukaan. Laita hummus kulhoon ja valuta päälle hiukan oliiviöljyä ja koristele paprikajauheella. Halutessasi voit ripotella päälle myös pinjansiemeniä. Nauti sellaisenaan alkuruokana tai esim. falafel- tai lihapullien, sekä tsatsikin kera.
Wayne W. Dyer (Basam Books, 2013) kirjoittaa:
