Buddhalaisuus kehittyi Intiassa noin 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Uskonnoksi tai elämänfilosofiaksi luokiteltavissa olevan buddhalaisuuden perustajana pidetään prinssi Siddharta Gautamaa, joka koki valaistumisen (sana Buddha merkitsee herännyttä), mikä antoi oppisuunnalle nimen.
Vaikka buddhalaisuudesta usein puhutaankin uskontona, se eroaa muista maailman suurista uskonnoista monin tavoin; siinä ei mm. ole jumalaa tai tiettyjä opinkappaleita, joita uskoa ja noudattaa. Sen sijaan siinä kannustetaan itsenäiseen ajatteluun ja opetusten kriittiseen tutkiskeluun.
Buddhalaisuuteen kuuluu kiinteästi mm. meditaatio, ja perimmäisenä pyrkimyksenä on valaistumisen tilan, nirvanan, saavuttaminen, jonka kuka tahansa voi saavuttaa oikean harjoituksen myötä.
Buddhalaisuus on elämäntapana ja filosofiana usein hyvin väärinymmärretty, koska se eroaa varsin radikaalisti tyypillisestä länsimaisesta ajatusmaailmasta. Nämä buddhalaisvitsit auttavat meitä ymmärtämään buddhalaisuutta huumorin avulla hieman paremmin.
ॐ
1. Mestari sanoo oppilaalleen: ”Ymmärrätkö, että sinä et oikeasti ole olemassa?”
Johon oppilas vastaa: ”Kenelle sinä kerrot tämän?”
ॐ
2. Joku lähetti Buddhalle nauhalla sidotun lahjapaketin. Buddha avasi laatikon ja huomasi sen olevan tyhjä. ”Ahaa!”, hän sanoi, ”juuri sitä mitä halusin. Ei mitään!”
ॐ
3. Mitä buddhalainen koomikko sanoo, kun yleisö lakkaa nauramasta? ”Tiedän, että olette siellä. Voin keskittyä teidän hengitykseenne.”
ॐ
4. Mitä zen-buddhalaisuuden harjoittaja antoi toiselle syntymäpäivälahjaksi? – Ei mitään.
ॐ
5. Montako zen-buddhalaista tarvitaan vaihtamaan lamppu? – Lamppua ei ole.
ॐ
6. Miksi buddhalainen kuolinsyyntutkija sai potkut? Hän merkitsi kuolinsyyksi aina ”syntymä”.
ॐ
7. Buddhalainen soittaa luostariin ja kysyy munkilta: ”Voitko tulla siunaamaan taloni?”
Munkki vastaa: ”Olen pahoillani, mutta olen kiireinen.”
”Mitä teet, voinko olla avuksi?”
”En tee mitään”, vastasi munkki. ”Ei-minkään tekeminen on munkin tärkein tehtävä, etkä voi auttaa minua siinä.”
Seuraavana päivänä buddhalainen soittaa luostariin uudestaan ja kysyy: ”Voisitko tulla siunaamaan taloni tänään?”
”Olen pahoillani”, vastasi munkki, ”olen kiireinen.”
”Mitä teet?”
”En tee mitään”, vastasi munkki.
”Mutta sitähän sinä teit eilen!”, sanoi buddhalainen.
”Totta”, vastasi munkki, ”en ole vielä valmis!”
ॐ
8. Prinssi Gautama, josta oli tullut Buddha, näki yhden seuraajistaan meditoimassa Ganges-joen rannalla puun alla. Kun Buddha kysyi mieheltä, miksi hän meditoi, mies vastasi yrittävänsä tulla niin valaistuneeksi, että voisi ylittää joen ilman apua. Buddha antoi hänelle muutaman kolikon ja sanoi: ”Miksi et pyytäisi tuota veneenkuljettajaa viemään sinut joen yli. Se on paljon helpompaa.”
ॐ
9. Zen-mestari sanoi minulle: ”Tee sen vastakohta, mitä sanon sinulle.” Joten en tehnyt.
Kommentteja elävän elämän valmennuksista: ”Matti tulee jatkuvasti töihin myöhässä, kukaan ei sano mitään. Leena on kakskyt kertaa tupakalla päivän aikana ja työt jää muille. Miksi Anna ja Kari saavat aina pitää kesäloman heinäkuussa, ja muut joutuvat tyytymään siihen mitä jää? Samaa asiaa on nyt palaveroitu johtoryhmässä kuukausitolkulla ja mitään ratkaisua ei ole edes yritetty. Aleksi on jatkuvasti maanantaisin sairaslomalla. Kukaan ei puutu.” Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.
Nykykeskustelussa johtajuus kuvataan usein palvelijuutena, huolenpitona ja maalipaikkojen rakentajuutena muille. Johtajuus kuvataan inspiraation innoittamisena ja sisäisen motivaation sytyttämisenä. Toisissa keskusteluissa koko johtajuudesta on tullut lähes kirosana. Tarvitaanko enää ihmistä, joka ottaa vastuun ja tekee lopullisen päätöksen ongelman ratkaisemiseksi? Tarvitaanko enää auktoriteettia tai dominanssia? Jos tarvitaan, mihin ja millaista?
Dominanssi kuvataan usein ainoastaan negatiivisena. Kuuluin ennen samaan porukkaan. Viime aikoina olen alkanut todella pitää turvallisen dominanssin ajatuksesta. Turvallinen dominanssi on aivan keskeinen osa niin henkisen kuin fyysisenkin turvan luomisessa ja kokemisessa. Turvallinen dominanssi on sanattomasta yhteydestä itseen ja toisiin syntyvää itsevarmuutta, jämäkkyyttä ja vakuuttavuutta. Turvallinen dominanssi ja arvovalta syntyy, kun seisot itsellesi tärkeiden asioiden takana niin, että se myös kuuluu.Turvallinen dominanssi luo autonomialle eli omannäköisen elämän vapaalle toteuttamiselle sen tarvitsemat rajat. Se suuntaa ja suojelee.
Huomasin joitain kuukausia sitten, ettei minulla ole enää samanlaisia hankaluuksia muiden ihmisten kanssa kuin ennen. Hommat hoituvat, sopimukset pitävät, asiat rullaavat. Osaan nykyään ilmaista paljon aiempaa kirkkaammin, mitä haluan ja mitä en. Minua mietityttävät, vaivaavat tai harmittavat asiat eivät jää hautumaan. Jutut hoituvat selkeämmin ja yksinkertaisemmin. Huomaan, että minussa on paljon vähemmän kätkettyä vihamielisyyttä kuin ennen. Oma elämä, parisuhde ja työ rullaavat kaiken kaikkiaan keveämmin.
Mikä on muuttunut? Minulla on käytössäni jämäkkyyttä, itsevarmuutta ja uskallusta aiempaa enemmän. Kyky turvalliseen dominanssiin on vahvistunut. En enää – ihan aina – ota kaikkea ’korjaavaa palautetta’ niin sydänjuurin henkilökohtaisesti. Saan kiittää kahta asiaa: hengitystyöskentelyä ja erityisesti hevosia.
Oikea-aikainen ja oikein mitotettu huolenpidosta lähtevä dominanssi estää hankalien tilanteiden kuumenemisen hallitsemattomaksi. Mitä aikaisemmin sinä pystyt niin esimiehenä kuin vanhempanakin ohjaamaan tilannetta oikeaan suuntaan, sitä lempeämpi korjaus yleensä riittää. Oli kyse sitten neljännesvuosiraportin kirjoittamisesta tai huoneen siivoamisesta.
Turvallinen dominanssi on kunnioituksen lähde. On vaikea kunnioittaa, saati seurata jotain, joka ei kunnioita itseään. Hevosille tämä on ilmiselvää. Ne laukkaavat laumassa yhteisen saman rytmin ja älyn ilmentymänä törmäämättä toisiinsa. Jokaisella on selkeä oma tila, jossa lauman arvojärjestys määrittyy yksinkertaisesti, selkeästi ja luonnollisesti sen mukaan, kuka siirtää omalla energiallaan ja henkilökohtaisella voimallaan toisia. Jos joku ei kunnioita toisten henkilökohtaista tilaa, hän saa tilanteeseen sopivan fyysisen viestin tarvittavasta muutoksesta käyttäytymisessä.
On huomattava, että en tarkoita dominanssilla alistamista tai toisten nöyryyttämistä. Useimmiten hevoslaumassa dominanssi on hiljaista ja rauhallista itsevarmuutta, jota toiset eläimet kunnioittavat pienimmästäkin merkistä. Tarvittava merkki voi olla vain korvien luimistus, katse, hännän heilautus tai painon siirto jalalta toiselle. Turvallista dominanssia ilmentävillä hevosilla on uskomaton kyky käyttää omaa voimaansa niin, että siitä aiheutuu mahdollisimman vähän epämukavuutta toisille. Hevonen palaa takaisin hiljaiseen läsnäolevaan rauhaan heti, kun viesti on mennyt perille.
Itsestäni en todellakaan voi sanoa samaa. Nalkuttaminen, mikromanagerointi ja jankkaaminen ovat olleet aivan keskeinen osa erityisesti parisuhteeni viestintälogiikkaa. Epäkypsä dominanssi on henkilökohtaisen voiman väärinkäyttöä. Se on muiden kyykyttämistä ja alistamista. Se on kohtuutonta hyökkäävyyttä ja toisten kontrollointia. Joskus hyökkäävä käytös on ihmiselle itselleen niin tavallista, ettei hän edes huomaa tai muista loukanneensa tai sanoneensa vaikkapa viime viikon kokouksessa mitään satuttavaa. Joskus luonnostaan dominantit ihmiset kokevat muut liian herkkinä ja kokevat, että muiden pitäisi vain vähän kovettaa nahkaansa.
Kuinka siis voin vielä paremmin oppia käyttämään omaa tahtoani ja voimaani niin, että aiheutan sillä toiselle aina mahdollisimman vähän painetta ja stressiä? Parisuhteessa, vanhemmuudessa, työpaikalla. Hevosten kanssa on mahdotonta tavoittaa niiden joskus piilossa oleva pehmeyttä, jos en kykene tavoittamaan niiden kanssa vahvaa, lempeää läsnäoloa. Läsnäoloa, joka ei loukkaannu pienistä, kanna kaunaa, tai ota toisten käytöstä henkilökohtaisesti.
Aggressio, elämänenergia, seksuaalienergia, dominanssi… Niiden lähde on sama. Tarkoitan sinussa olevaa voimaa, joka uskaltautuu menemään omaa haluasi kohti ja puolustamaan sitä, mikä sinulle on arvokkainta. Dominanssi – oman arvon tunnistaminen – on turvallisuutta itsessä. Se mahdollistaa selkeän ystävällisyyden asenteen, kunnioituksen ja turvan. Kuten sanottu, hevoset opettavat käyttämään dominanssia niin vähän kuin mahdollista, ja kuitenkin niin paljon kuin tarpeen. Niiden kanssa minun täytyy tuntea, uskaltaa tunnustaa oma voimani ja energiani, rentoutua läsnäoloon ja käyttää kehoni kieltä hyvin tarkasti, joustavasti ja elävästi.
Turvalliseen dominanssiin liittyy kyky hellittää, palata rauhaan, antaa nousseen, hurjan tai kiihkeän energian asettua ja rauhoittua. Jokainen tietää millaisia lapset ovat joskus synttäreiden, huvipuistojen ja hoploppien jäljiltä – väsyneitä, kiukkuisia ja levottomia. Heidän on vaikea rauhoittua, vaikka samalla kaikki lapsessa kaipaa ja tarvitsee sitä. Lapset osaavat vielä antaa innostukselle sijaa. Rauhoittuminen täytyy opetella.
Ja vaikka meillä aikuisilla taas on taipumusta kulkea aamusta iltaan tasaisella ja turvallisella vakionopeudella, järjestelmämme kaipaa vaihtelua. Tarvitsemme kykyä olla kehossamme läsnä ja hereillä. Tarvitsemme uskallusta käyttää omaa energiaamme ja voimaamme tilanteen tarvitsemalla tavalla. Samalla vakionopeudella jumputtava arki on jähmeyttävää, lannistavaa ja masentavaa.
Turvallinen dominanssi on uskallusta käyttää spontaanisti, intuitiivisesti ja iloisesti omaa energiaa. Se on rohkeutta suunnata sitä haluttuun suuntaan. Hevosen kanssa turvallisen dominanssi avulla rakennettu kunnioitus ja luottamus voivat tarkoittaa yhteistä, jaettua rytmiä liikkeessä.
Työelämässä se voi ilmentyä uskalluksena ja dynaamisena draivina liikkua sovittuun suuntaan. Tai se voi olla yksinkertaisesti kyvykkyyttä selkeyteen kokouksen aloituksessa, sisällöissä ja lopetuksessa. Turvallinen dominanssi luo selkeyttä helposti venyviin ja vanuviin epämääräisiin tilanteisiin.
Tarvitsemme kykyä innostua, inspiroitua, antaa tilanteen kohota huippuunsa ja palata rauhaan nopealla rytmillä. Hienovaraisesti, herkästi, joustavasti. Turvallinen dominanssi tarkoittaa, että ihminen suuntaa mahdollisesti räjähtävän ja vihamielisen energiansa fokusoituneeksi, keskittyneeksi ja älykkääksi vakuuttavuudeksi. Turvallinen dominanssi ohjaa muita yhteisten tavoitteiden suuntaan. Se motivoi vastahakoisia ja suojelee koko porukkaa.
Minun on ollut tosi vaikeaa sanoa ei, asettaa rajoja ja toimia sen mukaan mitä itse tarvitsen ja haluan. En edelleenkään välttämättä lähde pissalle silloin kun tarvitsisi – pidättelen, jos toisella on juttu meneillään tai jos seurassa ollessa tuntuu, että se keskeyttäisi jotain. Aiemmin en osannut aina lopettaa puheluitakaan; ne päättyivät usein siihen, että toinen sanoi, että nyt täytyy mennä. On vaatinut paljon uuden sisäistämistä, että rohkenen sanoa, että nyt mulle ei sovi, mä teen mieluummin näin, tai tästä en neuvottele. Tai että pidä tunkkis.
Erilaisista ehdotuksista, kehotuksista ja toisten näkemyksistä kieltäytyminen pakottaa kohtaamaan muiden mahdollisen närkästymisen, mielipahan ja kummastelun. Sen, että toinen ei välttämättä tykkää valinnoistani tai minusta. Tiedostamattani olen pitänyt tavoiteltavana, että ihmiset kokisivat olon kanssani mukavaksi; itsetuntoni on ollut voimakkaasti siitä riippuvaista.
Empaatikon tai herkän voi olla vaikeaa kokea tuottavansa toiselle mielipahaa, koska luulee, että se mitä toinen tuntee seurassani tai minua kohtaan on jollain tapaa vastuullani tai kertoo siitä, mitä olen. Kun tuntee toisten energiat ja tunteet nahoissaan ja haluaisi heille hyvää, ei tahtoisi sanoa ei. Pulma syntyy, jos kokee omat halunsa ja tarpeensa vähemmän hyväksyttävinä kuin toisten.
Vaikka olen tuntenut syvimmän olemukseni rauhallisen äänen siitä mikä minusta itsestäni tuntuisi parhaalta, en ole toiminut sen mukaan, koska en pitänyt sitä kaikkein tärkeimpänä asiana. En täysin luottanut siihen, että yhteys sisimpääni tarjoaisi minulle yltäkylläisesti rakkautta, hyväksyntää ja turvaa.
Ei:n sanomatta jättäminen ja toisten (aikuisten) asettaminen itsensä edelle on keino paeta itseä, omia tunteita ja mieltymyksiä. Läheisriippuvuus on olemisen malli, jossa olen sälyttänyt vastuun tunteistani ja elämästäni itseni ulkopuolelle. Kyse ei olekaan vain siitä, että haluaa toisille mahdollisimman lokoisia oloja – siihen sisältyy samalla vaatimus: päätä sinä olenko hyvän arvoinen. Aika raskasta kummallekin osapuolelle! Jotta elämässä voi voimautua, on otettava vastuu sen kuulostelemisesta, mitä minulle kuuluu, kuinka koen asiat ja mitä valitsen. En voi odottaa, että maailma muuttuu sellaiseksi, että minun on siinä hyvä olla.
Asiaa voisi ajatella näinkin: sisäistä rauhaa voi kyllä tuntea, vaikka olisi vääntäytynyt minkälaiselle mutkalle muita miellyttääkseen. Tuon tunteen integroiminen koko elämän läpäiseväksi levollisuudeksi lienee silloin kuitenkin mahdotonta. Voi olla vaikeaa palautua, elää omassa rytmissään ja sen mukaan mihin uskoo, kuulla itseään selkeästi,tavoitella niitä asioita joita haluaa tai olla syvän intiimisti itsensä ja toisten kanssa. Ei:n sanomatta jättämisen hinta on itsensä sivussa eläminen.
Mitä enemmän huolehdin itsestäni sanomalla ei sille mikä ei tunnu oikealta, sitä enemmän sanon joo niille asioille joissa ytimeni tulee näkyväksi. Silloin ei tarvitse pystyttää muureja eikä suojautua. Voi avoimin sydämin ilmentää itseään. Ei:n sanominen on vähän kuin sisäinen vihkimys: selkeys omasta polustani ja rohkeus kulkea sitä kasvaa sitä mukaa, mitä voimallisemmin sanon ei sille mikä ei (enää) resonoi totuuteni kanssa.
Voin myös sisäisesti sanoa ei niille asioille, joiden tiedän vetävän energioitani alas. Ei minun ole pakko kuunnella mitään mielen sisäisiä, itseäni epäileviä jankutuksia. Masismonologien sijaan on huomattavasti lempeämpää kuulostella, mikä sisälläni juuri nyt kaipaa myötätuntoani. Tapahtuu jossain määrin alkemiallinen reaktio: kun pidän sisäisillä rajoilla ytimestäni huolta, ei:n sanominen ulkoisestikin helpottuu – otan vastuun siitä, miten voin. (Ja ei: en edelleenkään aina onnistu siinä, mutta en silloinkaan jaksa kuunnella sisäistä renkutusta siitä, miksen nyt voinut vaan sanoa ei.)
Rajojen luominen tapahtuu aina hetkessä; intuitio supattaa ja kiukku herää sen mukaan, miten kukin tilanne tai kohtaaminen edistää hyvinvointiamme. Kompromissit, överit ja vähemmän kukkeat olot kuuluvat edelleen kuvaan – itsemme huonosti kohteleminen ei. Kun joudumme etäälle itsestämme alamme turhautua, vihastua ja väsyä – ego herää ja käymme riitelemään ja hakkaamaan päätä seinään. Minun toimintamallini oli, että yritin neuvotella, keskustella ja ennen kaikkea saada toiset ymmärtämään itseäni. Ei:n sanomisen ja rajojen asettamisen pointti on, että kunnioitamme itseämme ja energiaamme jolloin näemme selkeämmin, milloin kannattaa rakentaa ja milloin poistua.
Saamme hyvän alibin olla olematta kunnioittavassa yhteydessä itsemme kanssa, kun käytämme energiamme siihen, että yritämme vääntää toimimatonta ihmissuhdetta toimimaan tai sellaista duunia tuntumaan siedettävältä, josta emme syty.Silloin kun ohjaudumme itsekunnioituksestamme, olemme tarkkaavaisia sen kanssa, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Rajojen vetäminen on syvimmän minämme ja ihmispersoonan välisen yhteyden huoltamista. Ei on uusi joo: se tekee tilaa niille asioille ja ihmisille, joiden kanssa on hyvä olla.
Voi miten me ihmiset voidaan iloita erilaisista asioista. Minulle suurta iloa tuottaa aamuisin kun herään, avaan makuuhuoneen verhon, ja näen joululahjani. Siinä se ilahduttaa välillä aamuauringon kanssa kilpaa säteillen ja välillä sateen pieksemänä, mutta ilo on aina yhtä suuri. Keltaisen talon pihamaalla nököttää somasti pienempi Keltainen talo, eli leikkimökki.
Mökki valmistui vähän erilaiseen tarpeeseen, kuin leikkimökit yleensä tehdään. Taloon ja ulkorakennuksiin jäi kaikenmoista tavaraa, kun ostimme sen. Yksi oli niin ihastuttava pieni, vanha lasten penkkisohva. Ennen sen paikka oli kuistissa, mutta remontin jälkeen se jäi vaille arvoistaan paikkaa ja siitä lähti ajatus, että sille pitäisi rakentaa mökki! Olihan se ihana vanha huonekalu sen arvoinen. Näen, kuinka monet pienet jalat ovat heiluneet, kun penkillä on istuttu ja miten makoisat unet on penkkisohvassa nukuttu, kun kansi on nostettu pois ja sieltä löytynyt suojaisa, ihana peti. Kauan ei nikkaria tarvinnut suostutella, vaan ryhtyi toimeen. Runko valmistui syksyllä ”talopakettina” elosuojassa ja sieltä siirrettiin omalle paikalleen. Ennen roudan tuloa oli kiire saada mökki paikalleen, että keväällä voi sisustus alkaa.
Kevään koittaessa mökin maalaus ja sisustustyöt lähtivät käyntiin. Nikkarina tuo mieheni on aikalailla ”nuuka” ja niin tämänkin osalta. Eli mökkiin ei ollut vielä käytetty rahaa yhtään euroa! Puutavara, ikkunat, maalit ja muut olivat kaikki entisistä projekteista jäänyttä. Kattohuopa oli ainoa, joka mökkiin ostettiin. Nyt olikin minulla käytettävissä sitten huiman suuri sisustusbudjetti. Lähdimme nuoremman tyttären kanssa tapettiostoksille ja mieheni sanoi nauraen meille lähteissä, että budjetti on 5€. Budjetti piti, tapetti löytyi 5€:lla! Muuten mökki onkin sisustettu lasten vanhoilla tavaroilla, jotka olivat entisen kotimme leikkimökissä ja oli onneksi säästetty!
Niin oli mökki sitten lopulta valmis ulkoa ja sisältä. Mökkiin on matkan varrella löytynyt jotain pientä kivaa täydennystä, lähinnä kirppareilta. Viimeisimmät taitaa olla vanhat tuolit, jotka löytyivät viime syksynä Juthbackan markkinoilta.
Mökki sai nimekseen Lillstugan. Nimikyltti mökin seinään on suunnitelmissa ollut jo pitkään, mutta vielä se odottaa totetutusta.
Kun sinua pyydetään kertomaan jotakin itsestäsi, mitä vastaat? Kuka kerrot olevasi, mistä sanot tulevasi?
Leirinuotioilta asti ihminen on hahmottanut maailmaa tarinoiden kautta. Sittemmin tarinankerronta on siirtynyt tulen äärestä sähköisiin viestimiin, mutta tarinan voima ei ole vähentynyt. Tarinat ovat tapa siirtää viisautta, viihdyttää ja voimauttaa.
Meillä kaikilla on oma tarinamme itsestämme. Tarinan avulla määrittelemme keitä olemme. Korostamme tiettyjä käänteitä elämästämme, toisia häivytämme. Tarina luo asioille merkityksiä ja antaa meille jotain, mihin uskoa.
Mutta yhdestäkin ihmisestä ja tapahtumasta voi kertoa monenlaisia tarinoita. Näkökulmia, painotuksia ja sävyä voi muunnella loputtomiin. Se mitä olet kertonut ja se mitä sinulle on itsestäsi kerrottu, ei välttämättä ole ainoa totuus. Pysähdy joskus pohtimaan, millaista tarinaa kuljetat mukanasi.
1. Oletko oman tarinasi kertoja? Uskallatko itse valita, millaiset tapahtumat elämääsi määrittävät? Moni kuljettaa mukanaan muiden mielipiteitä, perheen ja suvun painolastia. Tällöin toiset päättävät puolestasi, miten tarinasi kuuluu edetä ja millaisia merkityksiä tapahtumille tulisi antaa.
”Meidän suvussa pojat ovat aina menneet yliopistoon.” ”Sinä olet aina ollut niin kiltti ja tunnollinen, että sinun pitäisi pystyä hoitamaan asiasi paremmin.” ”Sinun avioerosi oli äidille todella kova paikka.”
2. Mitä olisit ilman tarinaasi? Leikittele ajatuksella, mikä ja kuka haluaisit olla, jos et tietäisi mitään itsestäsi. Et tuntisi menneisyyttäsi, luonnettasi, vahvuuksiasi tai heikkouksiasi.
Jos et tietäisi, mikä sinua voisi estää, mitä haluaisit elämässäsi tehdä? Millaisia käänteitä haluaisit tulevaan tarinaasi kirjoittaa? Ajatusleikki auttaa tulemaan tietoiseksi uskomuksistasi.
3. Miltä tarinasi sinusta tuntuu? Kannatteleeko tarinasi sinua vai estääkö se sinua elämästä? Auttaako tarinasi sinua voimaan paremmin vai onko se sinulle taakka?
Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta voit valita, mitä elämästäsi kerrot ja mihin sävyyn. Elätkö tappiotarinaa vai kuljetko sankarin polkua? Ovatko elämäsi käänteet olleet iskuja kasvoille vai mahdollisuuksia kasvaa?
Epärehelliseksi ei tietenkään tarvitse ryhtyä, mutta voit aina valita, mille asioille annat painoarvoa ja mistä näkökulmasta elämääsi kuvailet. Jos kertoisit tarinaasi leiritulen ääressä nuoremmille polville, saisivatko he voimaa ja inspiraatiota?
Sinä olet tarinasi päähenkilö, kertoja ja ohjaaja. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa tarinaansa haltuunsa.
Antaudutko sinä tuntemaan rohkeasti tunteitasi? Osaatko irtipäästää tunteitasi terveellä tavalla? Onko sinulla tapana tukahduttaa tunteita? Tunteiden tukahduttaminen voi tapahtua ainakin neljällä tavalla.
1. Tietoinen tukahduttaminen
”Ei minulla ole aikaa tuntea, parempaakin tekemistä. Kiire. En tiedä mitä niille tunteille edes pitäisi tehdä? Hihhuleiden hommaa parkua joka jutusta. Minä olen rautainen tyyppi, tunteet on heikoille. Kärsin vaan niiden läpi, mutten anna niiden häiritä.”
Kun tunnesäiliömme alkaa täyttyä ja kiehua yli, alamme olla turhautuneita ja ärsyyntyneitä. Mielialamme voivat vaihdella. Niskan ja selän lihakset voivat kipeytyä. Voi tulla päänsärkyä, kramppeja, närästystä, unihäiriöitä, allergioita ja muita vaivoja. Keho ilmoittaa tunnesäiliön tyhjentämisen tarpeesta.
2. Tiedostamaton tukahduttaminen
Tunteet aiheuttavat niin paljon häpeää ja syyllisyyttä, että niiden tuntemisen pelossa olemme niin jähmettyneessä tiedostamattomuuden tilassa, ettemme edes huomaa tukahduttavamme tunteitamme.
Tässä tapauksessa tunteiden jyrkkä kieltäminen ja niiden heijastaminen muihin ovat yleisimpiä selviytymismekanismejamme. Tämä häpeä, viha ja pelko projisoituu vahvana muita kohtaan. Ihmisistä, paikoista, instituutioista, uskonnoista, Jumalasta, pakolaisista, politiikoista, eri tavalla ajattelijoista tulee vihollisia. Tunteemme ovat suuria ja vahvoja valittua vihollista kohtaan. Vihasta saatu valheellinen voima vaatii jatkuvaa tulta pesään, sillä vihasta saatu voimamme ei ole pysyvää.
3. Purkaminen toisen niskaan
Tässä räjähdetään ja puretaan tunteen huippu vapauteen, mutta vain sen verran, että sitä jää vielä tukahdutettavaksi asti. Tämä on monien mielestä vielä sallittu tapa, purkaa tunteensa johonkin toiseen. Luulemme, että sitten se tunne on irtipäästetty, mutta ei se ole. Kun puramme negatiivisen tunteen, annamme sille vielä enemmän voimaa, koska se ihminen, johon sen puramme, hyökkää meitä vastaan samalla tunteella, tai tukahduttaa aiheuttamamme tunteen itseensä, jolloin se taas vaatii purkamista johonkin toiseen.
Tälläisissä tapauksissa ihmissuhteet kärsivät ja jos emme opi muita keinoja, voimme huomata pian olevamme aika yksin.
4. Harhautus
”Apua, minulla on joku tunne, en halua tuntea sitä, äkkiä lasi viiniä ja tv päälle!”
Tämä tapa on rahasampo hyvin monelle eri alalle. Tämä tapa johtaa myös suorittamiseen ja työnarkomaniaan.
Teemme mitä tahansa, ettei meidän olisi pakko kohdata tunteitamme. Teemme hulluna töitä, harrastamme jokaisena iltana, siivoamme ja sisustamme maanisesti ja sosiaalinen kalenterismme on täynnä. Puhua pälpätämme, tekstaamme, luemme, selailemme sosiaalista mediaa, kuuntelemme radiota ja tv on aina päällä. Matkustamme, shoppailemme, ylensyömme, pelaamme rahapelejä. Juhlimme, otamme pillereitä joka vaivaan, juomme alkoholia tai käytämme jopa huumeita.
Hetkikin yksin, tunteidemme kanssa olisi aivan liian pelottavaa. Moni näistä harhautuksista saa meidät voimattomiksi ja rahattomiksi ja lisää syyllisyyden tunteita. Moni näistä johtaa riippuvuuksiin, ihmissuhteiden kariutumisiin, itsekkyyteen, yksinäisyyteen ja itseinhoon.
Hyödymme suuresti siitä, että opimme irtipäästämään tunteitamme:
Terveydentilamme paranee, sillä tunteet eivät aiheuta energiatukoksia kehoomme.
Turhautuminen ja stressaantuminen vähenee ja ymmärrys tunteistamme ja niiden tarpeellisuudesta kasvaa.
Tarve himoihin ja harhautuksiin vähenee.
Tila rakkaudelle kasvaa ja se näkyy ihmissuhteiden parantumisina.
Saavutamme paremmin tavoitteemme, kun energia virtaa vapaasti.
Meillä on vähemmän tarvetta tiedolle ja opimme käyttämään intuitiotamme.
Meistä tulee luovempia, rauhallisempia ja tietoisempia.
Opimme saman irtipäästön taidon koko elämässämme ja irtipäästämme kaikesta joka tukahduttaa meitä.
Pohdin aiemmassa blogitekstissäni rehellisiä resursseja ja sitä, miten opit tunnistamaan omia rajojasi ja huolehtimaan niistä. Voit lukea kirjoituksen täältä.
Jossain kohtaa itsetuntemuksen tielläni halusin voida hyväksyä kaiken. Menin kuitenkin harhaan siinä, että kaiken hyväksyntä tarkoittaisi kaiken sallimista.
Elämässä tapahtuu paljon asioita ja osa niistä koskee. Voimakkaasti tuntevana tunnen myös kivun elämässä voimakkaasti. Voin parhaani mukaan harjoitella hyväksymään sen ja opetella keinoja palauttaa itseni takaisin sisäiseen turvallisuuden tunteeseen.
Se ei tarkoita sitä, että tulisi sallia toistuvasti esim. alistamista, vähättelyä, valehtelua, syyllistämistä tai pettämistä. On ollut iso oppiläksy hyväksyä se, että en hyväksy kaikkea. Eikä tarvitse.
Emotionaalisten rajojen harjoittelu tuo elämään selkeyttä, turvaa ja tervettä itsekunnioitusta.
Seuraavista merkeistä voi tunnistaa, että emotionaalisten rajojen työstäminen voi olla tarpeen:
Annat ihmisten kohdella sinua loukkaavasti ja epäkunnioittavasti sanomatta siitä heille mitään
Sallit asioita, joita et haluaisi tai tunne oikeaksi, koska pelkäät konfliktia
Huomaat pyyteleväsi helposti anteeksi ja useimmiten siitä syystä, että pelkäät olleesi liian vaativa
Haluat välttää konflikteja viimeiseen asti, vaikka se tarkoittaisi sitä, että sinun on vaiettava
Huomaat odottavasi ja toivovasi parempaa kohtelua/ asiallisempaa/ tasavertaisempaa kohtaamista, mutta et vielä uskalla ilmaista toivettasi
Koet turhautumista, kiukkua tai vihaa tapahtuneista, mutta syyllistät itseäsi noista tunteista sen sijaan, että näkisit tunteiden olevan joskus hyvin tärkeitä viestejä
Itku purkautuu salaa, piilossa ja voimallisesti
Jos ei uskalla olla terveellä tavalla itsensä puolella, vähättelee ja alistaa itse itseään. Saatamme pelätä, että jos kohtelemme itseämme rakkaudella, olisimme ylimielisiä. Tämä ei pidä paikkaansa. Vanha viisaus sanoo: Me opetamme muille, miten meitä saa kohdella.
Me emme useinkaan salli itsellemme sitä, mitä meille ei ole sallittu. Me emme voi osata olla itsellemme myötätuntoisia, jos emme ole saaneet kokea myötätuntoa. Me emme osaa sanoa missä rajamme menee, jos emme ole saaneet niitä opetella.
Usein rajattomuutta esiintyy perheissä, joissa ei ole ollut tunnetasolla tilaa. Sille ei ole tarkoitus heiluttaa syyttävää sormea vaan hyväksyä, että monen meidän kohdalla on näin ollut.
Tällöin lapsena on oppinut sopeutumaan vallitseviin sääntöihin viemällä itse mahdollisimman vähän tilaa.
Tällöin esimerkiksi terveen itsearvostuksen kehittyminen jää helposti vaiheeseen. Emotionaaliset rajat auttavat harjoittelemaan tervettä itsearvostusta. Toisin kuin saatamme pelätä, se ei tee meistä itsekkäitä vaan kykeneväisiä huolehtimaan itsestämme.
Miten voin itse ilmaista itseäni rehellisesti, toiselle kunnioittavasti, mutta säilyen myös itseni puolella?
Ihmissuhteissa emotionaaliset rajat ovat tärkeitä. Kun suhteessa on molemmille tilaa olla mitä on, on myös tilaa kunnioittaa omia ja toisen rajoja. Tämä itseasiassa tekee suhteesta aidosti avoimemman ja vapaamman. Ei tarvitse arvailla, ei tarvitse lukea ajatuksia. Selkeät rajat lisäävät suhteessa luottamusta ja turvaa.
Parhaimmillaan rajat ovat elävät, joustavat.
Ne eivät ole jähmeät, kontrolloidut. Ne eivät tee elämästä kovaa, vaikka kieltämättä niissä pysyminen vaatii vahvuutta. Vahvuuteen mahtuu herkkyys, kovuuteen ei. On ok ilmaista, että rajoissa pysyminen on vaikeaa. On ok, että rajojen ilmaisu pelottaa. Ja silti sen voi valita tehdä.
Seuraavien lauseiden tuella voit lähteä harjoittelemaan rajojesi tunnistamista
Tässä tilanteessa minulle on tärkeää…
Tässä tilanteessa minulle ei ole ok…
Minun ei tarvitse sallia, että minulle…
Minulla on oikeus…
Tässä tilanteessa tukeakseni jaksamistani minun on hyvä…
Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella ja skypessä voit tutustua täällä
3. Itseohjautuvuus lisääntyy ja oman työn johtaminen tehostuu
Heli Kiema-Junesin mukaan enitenetätyötätekevätylemmättoimihenkilöt, joillaonjoennenetätyöläiseksiryhtymistäsuuremmatmahdollisuudetvaikuttaaomantyönsäorganisointiin. Mitä enemmän autonomiaa työntekijällä on, sitä korkeammalla hänen työhyvinvointinsa on. Rajojenvetotyönjavapaa-ajanvälilleonpersoonastariippuenjoillekinvälttämätöntä, kuntaastoisetvoivathyvintehdentöitäväljemmillärajoilla.
Amerikkalainen etätyötutkimus osoitti, että etätyöntekijät ovat onnellisempia, sillä he nauttivat etätyön antamasta vapaudesta ja joustavuudesta. Työntekijöillä tulee silti olla vapaus valita myös perinteinen toimistolla työn tekeminen, sillä ne, jotka joutuivat tekemään etätöitä työn luonteen vuoksi olivat tyytymättömämpiä kuin ne, jotka tekivät etätöitä omasta tahdostaan. Tyytyväisyys etätyöntekijöiden keskuudessa nousi sitä mukaa, mitä pidempään he olivat etätyötä tehneet.
Muutama viikko sitten olin todella stressaantunut. Olin laittanut eräälle kirjoitusprojektilleni aikarajaksi elokuun lopun. Mutta kun heinäkuu vaihtui elokuuksi, tajusin aikatauluni armottomuuden. Ja samalla myös muut tehtävät rupesivat kasautumaan. Vaikka kuinka yritin puristaa itsestäni lisää tehoja ja vaikka kuinka yritin pitää kaikki palikat kasassa, stressi ja riittämättömyyden tunne jatkoivat kasvamistaan.
Sellaista aikuista ei varmaan olekaan, joka ei joskus olisi kokenut stressiä. Sen lisäksi, että yksinkertaisesti tekemistä on paljon, niin aistimme hyvinkin herkästi muiden ihmisten meihin kohdistamat toiveet ja odotukset. Mutta hulluinta on, että myös egomme lastaa eteemme vaatimusten vuoren.
Jotta täyttäisimme edes jollain tavalla käsityksemme minuutemme ihannekuvasta, niin pyrimme kaikin keinoin täyttämään egon vaatimukset. Jotta tuntisimme itsemme hyviksi ja kelvollisiksi ihmisiksi, meidän on loputtomasti noudatettava päämme sisäistä sääntöviidakkoa. Katsos, kun kunnollinen ihminen ei jätä hommiaan kesken, ystävällinen ihminen ei kieltäydy mistään ja rakastava ihminen täyttää kaikki läheisten toiveet, vaikka itse hajoaisi kappaleiksi.
Vuosia sitten stressaavassa elämäntilanteessa sain erittäin hyvän neuvon eräältä ystävältäni. Hän sanoi minulle:
”Minkä päätöksen sitten teetkään, tee se niin, että se vähentää stressiäsi.”
Minulle tuo lause avasi ihan uudenlaisen tavan lähestyä koko stressin aiheuttanutta odotusten ja vaatimusten vyyhteä. Minun ei tarvinnutkaan enää ottaa huomioon lukemattomia erilaisia tekijöitä, vaan ainoastaan kysyä itseltäni, mikä vähentää tässä tilanteessa stressiäni. Ja sen jälkeen kuunnella omaa sisäistä viisauttani. Sillä kun pysähdymme, rauhoitumme ja kuuntelemme viisauttamme, sieltä löytyy aina vastaus.
Niinpä kannattaa harjoitella haastavissa tilanteissa kysymään itseltämme tuo PIENI STRESSIÄ HELPOTTAVA KYSYMYS.
Voit harjoitella kysymyksen käyttämistä niin arjen pienissä haasteissa, kun mielessäsi vilahtaa epäilys ehtimisestä, samoin kuin suurempaakin huolta, ahdistusta tai riittämättömyyden tunneta aiheuttavissa tilanteissa.
Hengitä syvään ja rauhallisesti. Ja kysy itseltäsi:
”Juuri tässä tilanteessa mikä päätökseni/valintani/tekoni vähentää stressiäni?”
Jää kuuntelemaan rauhassa vastausta. Samalla voit keskittyä hengittämään rauhallisesti omaan tahtiisi. Usein vastaus tulee hyvinkin nopeasti. Mutta joskus on tarvetta toistaa kysymys.
Kun vastaus nousee sisäisestä viisaudesta käsin, sinut valtaa lempeä rauha. Minä koen sen vähän sellaiseksi Niin tietenkin –oloksi. Vastaus on ihan pläkkiselvä, ikään kuin valtava sumuverho olisi yhtäkkiä haihtunut ja kaikki asiat näkeekin ihan selvästi.
Jos mielessäsi risteilee Niin, mutta kun –selitykset, tiedät egon haluavan yhä osallistua päätöksentekoon sääntökokoelmansa kanssa. Silloin keskity taas vain hengittämään rauhassa. Ja kerro egolle, että kaikki on jo hyvin.
Kun olemme yhteydessä sisäiseen viisauteemme, egomme vaatimukset menettävät merkityksensä. Tiedämme olevamme olemassa hyviä ja rakastettavia ihmisiä, ihan semmoisenaan. Silloin ei tarvitse todistaa omaa arvoaan edes itselleen.
Niinpä minäkin ratkaisin elokuun alun stressitilanteen yksinkertaisesti luopumalla aikatauluvaatimuksestani. Jos itselleen laatii jotain sääntöjä, saa niistä myös itse luopua 🙂
Pelolla johtaminen on ollut viime aikoina usein otsikoissa. Useimmiten on puhuttu siitä, miten meitä tavallisia kansalaisia ja työntekijöitä johdetaan pelolla. Olemmeko kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, kuinka paljon me itse johdamme itseämme pelolla? Pelko tuntuu olevan tällä hetkellä läsnä kaikkialla.
Kysymys siis putkahti mieleeni tänään, eräässä tilanteessa. Kuinka paljon nämä pelot peittyvätkään erilaisina korviketoimintoina tai epämääräisenä ahdistuksena, josta on vaikea saada otetta. Kehosta puhumattakaan, miten keräämme kehoomme eriasteisia jännitteitä, suoja-asentoja ja kipuja pelkoreaktion seurauksena.
Mielestäni kaikki lähtee siitä, että itse tunnistan oman pelkoni; miten juuri minulla on tapana reagoida pelolla erilaisissa elämäntilanteissa. Koska kaikki stressi on pohjimmiltaan pelkoa (sympaattinen hermosto aktivoituu jos aivot tulkitsevat tilanteen uhkaavaksi), aika monen elämä on värittynyt hyvin monen tasoisilla peloilla.
Miten näitä pelkoja voisi tunnistaa? Luettelen tässä joitakin asioita, jotka eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä:
Pakonomainen suorittaminen: joskus loputtomalla puuhastelulla pakenemme asioita ja tunteita, pelkäämme menettävämme hallinnan, jos annamme tilaa haastavalle asialle tai tunteelle.
Toisista huolehtiminen ja murehtiminen: saatamme siirtää huomiomme ennemmin muiden murheisiin murehtimalla niitä heidän puolestaan, kuin antamalla itselle aikaa ja tilaa omien asioiden ratkaisemiselle. Se saattaa joskus tuntua aivan liian pelottavalta.
Liika kiltteys: saatamme pelätä toisten hylkäämistä ja yksin jäämistä niin paljon, että pienennämme itseämme ja mukaudumme mieluummin toisten tahtoon ja päätöksiin. Näin lopulta hylkäämme itsemme ja omat tarpeemme.
Jumiin jääminen: saatamme jäädä jumiin ikävään työpaikkaan, ihmissuhteeseen tai yksinkertaisesti kotiin, ulkoistamaan omaa elämäämme tosi-TV-, viihde- tai pelimaailmaan. Emme ehkä uskalla kohdata ”totuutta” senhetkisestä tilastamme ja ajankohtaisesta muutostarpeestamme.
Sanat ’pitäisi’, ’on pakko’: nämä stressiä luovat sanat kuvastavat sitä, ettemme uskalla tehdä omaa päätöstä johonkin ryhtymisestä tai ohjaamme vastuun päätöksestä jollekin toiselle – on pakko liikkua/aloittaa dieetti, koska joku toinen sanoo niin. Toki joskus on ihan oikeastikin pakko, mutta jokainen meistä voisi miettiä, kuinka usein lopulta käytämme tarpeettomastikin näitä sanoja sekä sisäisessä puheessamme että ollessamme vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Vihareaktiot ja vihapuhe: vihan alla asustelee useimmiten pelko, esimerkiksi sen vuoksi, että jokin asia tai ilmiö tuntuu itsestä vieraalta ja siten pelottavalta. On helpompi lähettää etäisiä vihaviestejä kuin ottaa askel uutta ja tuntematonta kohti.
Katkeruus ja uhriutuminen: alitajuinen pelko muutoksesta ja sen epäonnistumisesta saattaa ajaa katkeruuteen ja uhrin rooliin. Tällöin ihmiseltä puuttuu sisäinen omavoima, luottamus siihen, että muutos on mahdollista, ei tarvitse jäädä kärsimään esimerkiksi onnettomaan ihmissuhteeseen. Uhri jää myös syyllistämään muita, läheisiään, viranomaisia, yhteiskuntaa, koska ei löydä omaa tietään ulos vaikeuksiensa keskeltä.
Syyllistäminen ja syyllistyminen: nämä kaksi asiaa ovat saman kolikon eri puolia ja näidenkin tunteiden alla saattaa olla pelkoa. Jos herkästi syyllistämme muita, tämä saattaa olla alitajuinen tapa yrittää välttää sitä, että oma syyllisyyden tunteemme tulisi näkyväksi.
Meillä jokaisella on elämässämme tiettyjä osa-alueita, joissa pelko aktivoituu, ja se on ihan normaalia ja inhimillistä. On myös hyvä tunnistaa se, miten keho reagoi näihin pelkoihin, usein jopa kivuilla. Jos sinä tunnistit itsessäsi joitakin tapoja tai malleja, joiden alla voisi pohjimmiltaan olla pelkoa, miten olet yrittänyt selviytyä niissä tilanteissa? Miten johdat itseäsi pelolla?
Voit halutessasi kirjoittaa näitä asioita itsellesi ylös ja käydä jokaisen ajatuksen kohdalla seuraava prosessi läpi. Tarkastele pelkoon liittyviä ajatuksiasi seuraavien kysymysten kautta:
Onko ajatuksesi täysin, sataprosenttisesti totta?
Miten tämä ajatuksesi saa sinut reagoimaan?
Onko reaktiosta sinulle hyötyä tällä hetkellä?
Kuka olisit ilman tätä ajatusta?
Miten toimisit tai ajattelisit ilman tätä ajatusta?
Mikä käänteinen tunne tulee mieleesi pelon sijasta, mikä voisi olla pelon vastakohta?
Lähde: Sovellus Byron Katien (2003) uskomuskysymyksistä kirjasta Kehon viisaat viestit (2016).
Kun löydät pelollesi käänteisen vastatunteen, anna sille kehossasi tilaa. Tämä vastatunne voisi olla esimerkiksi luottamus, turva, hyväksyntä tai rakkaus. Tarkastele kehoasi, miltä osin kehosi tuntuu eniten tarvitsevan tätä tunnetta, voisiko tämä paikka olla vaikka sydän tai pallean seutu? Valitse tälle vastatunteelle intuitiivisesti jokin väri ja ala hengittää tätä väriä kohti valitsemaasi kehon osaa, hengittele näin useamman minuutin ajan pitäen silmät kiinni ja olemalla kehossa läsnä. Kun huomaat rauhoittuvasi, voit päättää harjoituksen.
Kun tunnistamme ja käsittelemme pelkojamme ja niihin liittyviä reaktioitamme, vapaudumme yhä enemmän stressistä. Keho alkaa tällöin itsestään toipua kroonisista jännitteistä, jopa kivuista. Kipututkijat Lorimer Moseley ja David Butler ovatkin kirjoittaneet näin:
”Koemme kipua kun kehoomme kohdistettu uskottava todiste vaarasta on suurempi kuin kehoomme liitetty uskottava todiste turvallisuudesta. Samalla tavoin emme koe kipua silloin, kun uskottava todiste turvallisuudesta on isompi kuin kokemamme uhan tunne.”
Artikkelikuva: Anne Toivonen (Instagram: omatkuvat_anne)
Kirjoittaja Tuula Ahde on erityisherkkyyden kokemusasiantuntija ja Erityisherkän elämää -sivuston synnyttäjä ja ylläpitäjä. Tuula on ollut mukana taustajoukoissa Suomen erityisherkät ry:ssä sen perustamisen valmisteluista asti. Hän toimii myös aktiivisena jäsenenä useissa kansainvälisissä HSP-ryhmissä sekä -yhteisöissä.
Erityisherkkyys on persoonallisuuteen, tunnekokemuksiin sekä tunneilmaisuun vaikuttava temperamenttipiirre, mutta siihen liittyy myös fyysisiä ja fysiologisia piirteitä.
Oman yksilöllisen mausteensa erityisherkkyyskokemukseen tuo vuorovaikutus ympäristön kanssa. Erityisherkkyydessä psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat tavallista voimakkaammin yhteydessä toisiinsa.
Herkäksi viritetty hermojärjestelmä
Erityisherkkyys ilmenee mm. autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston herkkänä ja voimakkaana reagointina sekä aistitiedon syvällisenä prosessointina.
Erityisherkkyydessä on keskeistä aistitiedon käsittelyn herkkyys ja syvällisyys, joka on eri asia kuin aistitiedon käsittelyn häiriö.
Kyseessä on normaali, neurologinen, biologinen ominaisuus, jota esiintyy n. 20% ihmisistä ja eläimistä.
Erityisherkkä aistii ympäristöstään ja kehostaan tulevia ärsykkeitä tavallista herkemmin. Herkän aistit eivät sopeudu ärsykkeisiin yhtä hyvin kuin normiherkillä ihmisillä. Kuormittumista aiheuttaa aistimusten lisäksi myös niiden perusteellinen (tietoinen sekä tiedostamaton) käsittely mielen tasolla, siitä johtuvat tunnekokemukset sekä fyysiset kehotunteet (esim. jännittyneisyys).
Ärsykkeitä tulee ympäristön lisäksi kehon fyysisistä tuntemuksista sekä ajatuksista, muistoista ja suunnitelmista. Kehotuntemusten laajakaista toimii molempiin suuntiin. Erityisherkkienkin välillä on suuria eroja sen suhteen, miten hermosto reagoi tai (yli)virittyy samassa tilanteessa, samoista aistiärsykkeistä. Kuva: Erityisherkän elämää -esite
Kehollinen herkkyys eli herkkyys sisäaistimuksille tarkoittaa esimerkiksi tuntemuksia verensokeritasapainosta, hormonivaihteluista, kuumeesta/alilämmöstä, kivusta, säätilan muutoksista sekä herkkyyttä lisäaineille, kemikaaleille, lääkeaineille tai stimulanteille.
Erityisherkkä voi tuntea tietyn ruoka-aineen, lääkkeen tai alkoholin ”kulkemisen” tai vaikutuksen etenemisen kehossa.
Aistitieto, sisäaistimukset ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tietoisesti ja tiedostamatta saatu informaatio muodostaa yhteisaistimuksen, ”kuudennen aistin”. Erityisherkkyys näkyy vahvasti kaikilla mainituilla osa-alueilla, joten voimakkaaksi kokemallamme intuitiollakin voi ajatella olevan keholähtöinen perusta.
Herkkyys hormonitasojen vaihtelulle
Elaine Aronin mukaan erityisherkkyyteen liittyy myös tavallista voimakkaampi reagointi hormoneihin ja hormonivaihteluihin. Erityisherkkyys näyttäytyykin mm. herkästi kohoavina stressihormonitasoina (adrenaliini, kortisoli), jotka ovat erityisherkällä usein jo luontaisesti koholla.
Esimerkiksi innostuminen, jännitys, konfliktitilanteet, lämpötilan vaihtelu tai ympäristön aistiärsykkeet voivat tuntua kehossa huimauksena, sisäisenä tärinänä, liikutuksena, pahoinvointina tai jopa kipuna. Adrenaliiniryöpyn aiheuttaman ylivireen purkautuminen erityisherkän kehosta saattaa kestää jopa päiviä.
Stressi vaikuttaa voimakkaasti myös laskemalla niitä hormonitasoja, jotka ovat erityisherkällä todennäköisesti jo luontaisesti alhaalla. Tutkimuksissa on löydetty hormonituotantoon (serotoniini, dopamiini) vaikuttavia geenimuunnoksia, jotka todennäköisesti liittyvät ainakin osalla erityisherkkyyteen (alkup. lähteet Elaine Aronin kirjoissa Erityisherkkä ihminen ja Erityisherkkä ihminen ja parisuhde).
Kehomme reagoi myös mielen tasolla tapahtuvaan rasitukseen fyysisesti.
Aivot ja alitajunta eivät osaa erottaa todellista tapahtumaa siitä, että vain ajattelemme – tietoisesti tai tiedostamatta – jotakin tilannetta. Kehomme voi reagoida tunnekokemukseen esimerkiksi fyysisellä väsymyksellä, alilämmöllä tai kuumeilulla, jotka erityisherkkä taas aistii itsessään tavallista herkemmin.
Erityisherkän hermojärjestelmä ja keho saattavat olla jatkuvassa hälytystilassa aistiärsykekuormituksesta johtuen. Pitkäaikainen kuormittuneisuus ja stressitila elimistössä altistavat erilaisille stressiperäisille oireille ja ns. uupumussairauksille. Liiallinen itsen suojaaminen ärsykkeiltä puolestaan saattaa johtaa pitkäaikaiseen alivireeseen ja edelleen esimerkiksi masentuneisuuteen tai ahdistuneisuuteen.
Vahvan keho-mieliyhteyden edut
Vahva keho-mieliyhteys ei ole pelkästään negatiivinen asia, vaan se avaa myös mahdollisuuden opetella keinoja, joilla voi lisätä hallinnan tunnetta niin mielen reaktioihin kuin kehon tuntemuksiin. Onkin tärkeää, että erityisherkkä keho ja sen reaktiot otetaan mukaan, kun haetaan keinoja tasapainoisempaan olemiseen ja elämiseen.
Kehon viestejä voi opetella kuuntelemaan, tunnistamaan ja uskomaan entistä paremmin. Jos hiljaisempia viestejä ei kuuntele, keho alkaa vähän ajan kuluttua huutaa. Itsetuntemus, oikea ravinto sekä riittävä lepo ja liike ovat voimaantumisen perusteita.
Oman vireystason tunnistaminen, säätely sekä optimointi ovat hyvinvoinnin edellytyksiä. Etsi kokeilemalla ja tuntemuksiasi kuuntelemalla itsellesi sopivin tapa purkaa stressiä ja ylivireyttä niin kehosta kuin mielestä.
Autonomista hermostoa rauhoittavilla harjoitteilla voi vaikuttaa omaan jaksamiseen. Esimerkiksi yksinkertaisilla hengitysharjoituksilla ja lihasjännitysten tietoisella rentouttamisella saa hallinnan tunnetta aiemmin täysin villeiltä vaikuttaviin kehon ja mielen lepatuksiin.
Psykofyysisissä hoidoissa ja terapioissa pyritään edistämään ihmisen toimintakykyä huomioimalla kehon ja mielin välinen vuorovaikutus. Tämä lähestymistapa on monelle erityisherkälle hyviä tuloksia tuovaa, sillä ylivireys, ahdistus, tunnelukot yms. näyttäytyvät usein voimakkaina kehotunteina.
”Kun kehon tasolla on mahdollista saavuttaa sopiva turvan ja rentouden tila, keho avautuu syvemmille viesteille ja pystyy päästämään irti myös stressiä aiheuttavista tunteista.”
– Karita Palomäki ja Juha Siira kirjassa Kehon viisaat viestit
Saan itselleni isosti iloa siitä, jos pystyn olemaan toiselle ihmiselle avuksi tai hyödyksi; jos jokin oma kokemukseni, hoksaamani asia tai jostain lukemani kommentti voi tarjota toiselle inspiraatiota tai konkreettista apua johonkin elämäntilanteeseen, isompaan tai pienempään ongelmaan. Olen auttavainen ihminen, valmiina kuuntelemaan, kyselemään ja keskustelemaan.
Olenkin elämässäni usein ollut tilanteessa, jossa olen päässyt puhumaan vaikeistakin aiheista ja voinut omilla kommenteillani auttaa toista oivaltamaan jotain, löytämään ongelmavyyhden langanpään, tai vähintäänkin edes pystynyt vinkkaamaan suuntaan, josta ratkaisuja voisi etsiä.
Auttamishaluni ei kuitenkaan ole jäänyt pelkkään rakentavien ehdotusten tekemiseen silloin, kun joku nimenomaan halusi kuulla mielipiteeni johonkin askarruttavaan asiaan. Ehei. Olen näin jälkikäteen ollut hieman hämilläni ja häpeissäni, kun olen muistanut niitä kertoja, jolloin olen liki tuputtamallakin tuonut toiselle tyrkylle omaa totuuttani jostain aiheesta.
Kun esimerkiksi löysin ruokavalion, joka oli ratkaisu moniin vaihvoihin ja ongelmiin, joista olin vuosien ajan kärsinyt, olin innoissani tarjoamassa sitä ratkaisuksi monelle muullekin ihmiselle – koska vilpittömästi (mutta ah, niin virheellisesti) uskoin, että jos se kerran toimii minulla noin hyvin, niin sen täytyy olla oikea ja toimiva myös muille!
Jos olin lukenut tekstin tai kirjan, josta olin löytänyt vastauksia itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin – tai vielä parempaa; josta olin löytänyt vastauksia kysymyksiin, jotka omasta mielestäni varmasti askarruttivat jotakuta ihan toista ihmistä! – olin aina valmis tarjoamaan lukuvinkkejä, suosittelemaan artikkeleja ja lähettämään linkkejä mielestäni kyseiselle henkilölle relevantteihin asioihin.
Uskoin vilpittömästi tämänkaltaisen toimintani olevan toisille hyväksi – ja heidän korkeimmaksi parhaakseen vieläpä! Kuitenkin useimmiten päädyin ihmettelemään, kuinka toinen ei ottanutkaan onkeensa suosituksistani ja ehdotuksistani, lähtenytkään liekeissä lukemaan sitä vinkkaamaani kirjaa (niiden jo ehkä jonoksi asti aiemmin vinkkaamieni perään) tai ryhtynytkään toteuttamaan samoja muutoksia elintapoihinsa, joihin olin itse innolla tarttunut.
Tähän tapaan toimiessani en lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, a) oliko kyseinen henkilö ylipäätään kiinnostunut kyseisestä aiheesta tai b) oliko aihe hänelle millään tavoin ajankohtainen juuri silloin, kun se minun kohdalleni tuli. Vinkkien vastaanotto yleensä oli kyllä kohteliaan kiinnostunut, ellei jopa aidosti innostunutkin, mutta muutoksia, niitä ei yleensä tullut, ainakaan siinä aikataulussa, kuin minä oletin ja odotin.
Onneksi olen tähän mennessä saanut oivaltaa, mikä ja missä meni pieleen.
Kaikissa näissä tilanteissa oma, lähtökohtaisesti vilpitön auttamisenhaluni oli väärin ohjautunutta. Se oli lähtöisin minusta: siitä mitä MINÄ olin kokenut, MINÄ olin lukenut tai mitä MINÄ ajattelin olevan hyväksi – jollekulle, joka ei ollut minä. Yleistin oman kokemukseni kattamaan muutkin ihmiset, uskoin tietäväni paremmin sen, mikä olisi hyväksi ei vain minulle itselleni, vaan itsestäni täysin erilliselle ja erilaiselle yksilölle.
Yksilölle, jolle itseni hyödylliseksi kokemat asiat eivät ehkä sopisi lainkaan, fysiologisista, tottumuksellisista tai vaikkapa henkisistä syistä johtuen.
Yksilölle, jolla ei ehkä ollut kiinnostusta, aikaa tai energiaa suunnata huomiota hehkuttamiini vinkkeihin, linkkeihin tai itsen kehittämiseen samalla tavalla kuin minulla.
Yksilölle, joka ei ollut valmis ottamaan vastaan kaikkea sitä, mitä hänelle yritin (puoliväkisin) antaa – ainakaan sillä hetkellä, kun koetin sitä hänelle tarjota.
Pahimmillaan olen koittanut, tai vähintäänkin kuvitellut voivani, ”parantaa” toisen ihmisen jostain havaitsemastani (mahdollisesti myös ihan oikeasta) ”ongelmasta” omien ehdotusteni ja ehtojeni mukaisesti. Olen mielestäni nähnyt sen, mitkä ovat toisen ihmisen keskeiset kipupisteet – ikään kuin joku ulkopuolinen muka voisi ne nähdä! – ja määritellyt, millä tavoin minä voisin häntä auttaa niistä vapautumaan.
Toimivaa? Ei.
Itsekästä? Kyllä.
Humoristisesti voisi sanoa, että olen kärsinyt supersankarisyndroomasta: palavasta halusta tehdä kanssaihmisteni elämästä parempaa. Suureksi onnekseni olen saanut, Siperian opettamana niin sanotusti, huomata ja lopulta myös ymmärtää, että ei se kannettu vesi kaivossa pysy.
Tämä on se kultaisin oivallus: Vaikka miten paljon haluaisi olla avuksi toiselle, innokkainkin, vilpittöminkin, hyvätahtoisinkin auttaja on todellisuudessa auttamattomasti tarpeeton niin kauan, kunnes tämä toinen on valmis itse ”apua” vastaanottamaan – ja kunnes hän sitä myös pyytää.
Vaikka miten hyvin tarkoitusperin yrittäisin ehdottaa sitä, tätä tai tuota ratkaisuksi oikeasti olemassa olevaan tai itse diagnosoimaani ”ongelmaan”, olipa kyseessä sitten fyysinen, henkinen tai vaikka ihmissuhteissa vaivaava dilemma, ei se tule ratkeamaan sillä, että minä siihen tarjoan ratkaisuja. Eikä silläkään, että minä niin kamalasti toivoisin sen toisen ”tulevan järkiinsä”, ”näkevän totuuden” tai ”huomaavan oman parhaansa” ja alkavan toimia ja tehdä muutoksia niin kuin minä näkisin parhaaksi.
Niin kauan kun minä en ole tuo toinen ihminen, en voi tietää, mikä tilanne hänellä ihan oikeasti on, mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat, millaiset resurssit hänellä on käytettävissään, miten motivoitunut hän on mahdolliseen muutokseen – ja miten suurena hän ylipäätään pitää sitä ”ongelmaa”, joka mahdollisesti minun silmääni tökkää.
Minä en ole tuo toinen ihminen. En koskaan voi olla.
Onneksi – kaikkien osapuolten onneksi! – minulla on nykyään pelisilmää havaita, milloin avuliasta auttajaa tarvitaan, ja milloin on vain parempi pitää suunsa supussa ja tyytyä seuraamaan sivustakatsojana toisen prosessia. Vaikka ulkopuolisin silmin havaitsisinkin haasteita, en ala ratkaista niitä toisen puolesta tai tarjota niihin liittyviä vihjeitä, jos toinen ei ole asiasta kiinnostunut tai tuo sitä itse esille.
Toki kerron ja keskustelen edelleen mielelläni oivaltamistani tai hyväksi toteamistani asioista, koska olen itse huomannut, että usein juuri toisten kokemukset ja kertomukset ovat mitä parhain lähde inspiraatiolle ja ratkaisujen etsimiselle – kunhan vain itsellä aika on oikea. En kuitenkaan enää odota toisen ryhtyvän mihinkään toimenpiteisiin vain sen takia, että olen kertonut hänelle niistä jutuista, jotka omalla kohdallani ovat osoittautuneet toimiviksi.
Muille valmiiden ratkaisujen tarjoamisen aika on osaltani ohi. Etsivä löytää, joten jokainen etsiköön itse omat vastauksensa; itse oivallettuna ne vastaukset ovat taatusti myös sopivampia kuin ulkopuolisten tarjoamat. Mutta inspiraationa olen, ilolla – voin vapaasti puhua omaa kokemustani ja totuuttani jatkossakin, mutta nyt ilman oletusta, että se on myös toiselle totta tai että sen pohjalta väistämättä seuraa myös muutosta, toimintaa.
En enää lyö palloa täysillä kohti vastapeluria. Heitän pallon ilmaan, ja jos siltä tuntuu, siitä saa ottaa kopin.
Minun roolini ei ole toimia auttajana, selvittäjänä tai ratkaisijana kenellekään muulle kuin itselleni ja oman elämäni ongelmatilanteille – paitsi jos erikseen minun apuani pyydetään. Silloin autan täysin sydämin niin paljon kuin vain pystyn.
(Kirjapaja 2016)
