Mille sanot joo, kun uskallat sanoa ei?

Minun on ollut tosi vaikeaa sanoa ei, asettaa rajoja ja toimia sen mukaan mitä itse tarvitsen ja haluan. En edelleenkään välttämättä lähde pissalle silloin kun tarvitsisi – pidättelen, jos toisella on juttu meneillään tai jos seurassa ollessa tuntuu, että se keskeyttäisi jotain. Aiemmin en osannut aina lopettaa puheluitakaan; ne päättyivät usein siihen, että toinen sanoi, että nyt täytyy mennä. On vaatinut paljon uuden sisäistämistä, että rohkenen sanoa, että nyt mulle ei sovi, mä teen mieluummin näin, tai tästä en neuvottele. Tai että pidä tunkkis.

Erilaisista ehdotuksista, kehotuksista ja toisten näkemyksistä kieltäytyminen pakottaa kohtaamaan muiden mahdollisen närkästymisen, mielipahan ja kummastelun. Sen, että toinen ei välttämättä tykkää valinnoistani tai minusta. Tiedostamattani olen pitänyt tavoiteltavana, että ihmiset kokisivat olon kanssani mukavaksi; itsetuntoni on ollut voimakkaasti siitä riippuvaista.

Empaatikon tai herkän voi olla vaikeaa kokea tuottavansa toiselle mielipahaa, koska luulee, että se mitä toinen tuntee seurassani tai minua kohtaan on jollain tapaa vastuullani tai kertoo siitä, mitä olen. Kun tuntee toisten energiat ja tunteet nahoissaan ja haluaisi heille hyvää, ei tahtoisi sanoa ei. Pulma syntyy, jos kokee omat halunsa ja tarpeensa vähemmän hyväksyttävinä kuin toisten. 

Vaikka olen tuntenut syvimmän olemukseni rauhallisen äänen siitä mikä minusta itsestäni tuntuisi parhaalta, en ole toiminut sen mukaan, koska en pitänyt sitä kaikkein tärkeimpänä asiana. En täysin luottanut siihen, että yhteys sisimpääni tarjoaisi minulle yltäkylläisesti rakkautta, hyväksyntää ja turvaa.

Ei:n sanomattomuus ja toisten (aikuisten) asettaminen itsensä edelle on keino paeta itseä, omia tunteita ja mieltymyksiä. Läheisriippuvuus on olemisen malli, jossa olen sälyttänyt vastuun tunteistani ja elämästäni itseni ulkopuolelle. Kyse ei olekaan vain siitä, että haluaa toisille mahdollisimman lokoisia oloja – siihen sisältyy samalla vaatimus: päätä sinä olenko hyvän arvoinen. Aika raskasta kummallekin osapuolelle! Jotta elämässä voi voimautua, on otettava vastuu sen kuulostelemisesta, mitä minulle kuuluu, kuinka koen asiat ja mitä valitsen. En voi odottaa, että maailma muuttuu sellaiseksi, että minun on siinä hyvä olla.

Asiaa voisi ajatella näinkin: sisäistä rauhaa voi kyllä tuntea, vaikka olisi vääntäytynyt minkälaiselle mutkalle muita miellyttääkseen. Tuon tunteen integroiminen koko elämän läpäiseväksi levollisuudeksi lienee silloin kuitenkin mahdotonta. Voi olla vaikeaa palautua, elää omassa rytmissään ja sen mukaan mihin uskoo, kuulla itseään selkeästi,  tavoitella niitä asioita joita haluaa tai olla syvän intiimisti itsensä ja toisten kanssa. Ei:n sanomatta jättämisen hinta on itsensä sivussa eläminen.

A photo by Matthew Sleeper. unsplash.com/photos/Spdu7YT1O00

Mitä enemmän huolehdin itsestäni sanomalla ei sille mikä ei tunnu oikealta, sitä enemmän sanon joo niille asioille joissa ytimeni tulee näkyväksi. Silloin ei tarvitse pystyttää muureja eikä suojautua. Voi avoimin sydämin ilmentää itseään. Ei:n sanominen on vähän kuin sisäinen vihkimys: selkeys omasta polustani ja rohkeus kulkea sitä kasvaa sitä mukaa, mitä voimallisemmin sanon ei sille mikä ei (enää) resonoi totuuteni kanssa.

Voin myös sisäisesti sanoa ei niille asioille, joiden tiedän vetävän energioitani alas. Ei minun ole pakko kuunnella mitään mielen sisäisiä, itseäni epäileviä jankutuksia. Masismonologien sijaan on huomattavasti lempeämpää kuulostella, mikä sisälläni juuri nyt kaipaa myötätuntoani. Tapahtuu jossain määrin alkemiallinen reaktio: kun pidän sisäisillä rajoilla ytimestäni huolta, ei:n sanominen ulkoisestikin helpottuu – otan vastuun siitä, miten voin. (Ja ei: en edelleenkään aina onnistu siinä, mutta en silloinkaan jaksa kuunnella sisäistä renkutusta siitä, miksen nyt voinut vaan sanoa ei.)

Rajojen luominen tapahtuu aina hetkessä; intuitio supattaa ja kiukku herää sen mukaan, miten kukin tilanne tai kohtaaminen edistää hyvinvointiamme. Kompromissit, överit ja vähemmän kukkeat olot kuuluvat edelleen kuvaan – itsemme huonosti kohteleminen ei. Kun joudumme etäälle itsestämme alamme turhautua, vihastua ja väsyä – ego herää ja käymme riitelemään ja hakkaamaan päätä seinään. Minun toimintamallini oli, että yritin neuvotella, keskustella ja ennen kaikkea saada toiset ymmärtämään itseäni. Ei:n sanomisen ja rajojen asettamisen pointti on, että kunnioitamme itseämme ja energiaamme jolloin näemme selkeämmin, milloin kannattaa rakentaa ja milloin poistua.

Saamme hyvän alibin olla olematta kunnioittavassa yhteydessä itsemme kanssa kun käytämme energiamme siihen, että yritämme vääntää toimimatonta ihmissuhdetta toimimaan tai sellaista duunia tuntumaan siedettävältä, josta emme syty. Silloin kun ohjaudumme itsekunnioituksestamme, olemme tarkkaavaisia sen kanssa mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Rajojen vetäminen on syvimmän minämme ja ihmispersoonan välisen yhteyden huoltamista. Ei on uusi joo: se tekee tilaa niille asioille ja ihmisille, joiden kanssa on hyvä olla. 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • 0LAG_1_kan.indd

    Sydänjuttu -kirja

    5 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin